Tai tarkkaan ottaen yli viidenkymmenen vuoden takaa.
Tarkoitan tietysti Veikko Huovisen teosta Veitikka, A. Hitlerin elämä ja toiminta. Niin se taisi olla, en kehtaa tuohon kirjahyllylle mennä varmistamaan.
Kehotan voimakkaasti kaikkia lukutaitoisia lukemaan tuon teoksen. Se kertoo oivallisella tavalla siitä, mitä tapahtuu joskus maailmassa, kun näköalat on jossain missälie.
Neuvostoliiton romahdettua 90 -luvulla ihmiskunnan valtasi kai huojennus. Ei jäänyt enää kuin Kuuba ja humoristinen Pohjois-Korea näitä kommunistidiktatuureja. Kiina veivasi itsensä ihan omanlaiseensa järjestelmään, jossa ei taida paljoa ihailtavaa olla.
Mutta juuri kuten 1. maailmansodassa häviön katkerana koki muuan viiksiniekka, samoin taisi kokea karvaana Neuvostoliiton hajoamisen mies, jota tällä hetkellä seurataan ympäri maailmaa herkeämättä. Hänen seuraavaa siirtoaan odotetaan.
Mitenkä minulle tulee nyt mieleen tästä Donetskin ja Donbassin separatistialueiden tunnustamisesta mieleen ne tapahtumat, jotka historiankirjoitus tuntee tapahtumina, joiden seurauksena allekirjoitettiin vuonna 1938 kuuluisa Münchenin sopimus. Neville Chamberlain lausui ne kuolemattomat sanansa, jotka saattavat jonkin satiirikon huulille etsiytyä näinäkin päivinä.
Silti Chamberlainia vähän puolustan. Hän lienee ollut brittiherrasmies, joka oli tottunut siihen, että kiistakysymykset sovitaan, ja sitten toimitaan kuten on sovittu. Sillä kertaa neuvottelukaveriksi sattui tavallista keljumpi tapaus, kaveri, joka pyyhki takapuolensa kaikenmaailman sopimuksilla.
En ole mikään viisaustohtori, mutta arvelen Itänaapurin nykyisen Isännän olevan niin ikään ainakin vähän kelju kaveri. Viime aikojen uutiset ovat olleen hirmuisen ikävän sävyisiä, vaikka Leijonat Karhun onnistuivat kaatamaankin jääkiekkokisoissa. Jääkiekkopeli on vähän eri peliä kuin se, mitä pelataan drooneilla, ohjuksilla, panssareilla, singoilla ja mitä muita helvetinkoneita niitä nyt onkaan. Vaikka ne eivät kaiketi ainakaan paljolti juuri nyt Mainilassa olekaan ne helvetinkoneet, niin ei niiden tarvitsisi olla sielläkään, missä ne nyt ovat.
Viime viikollako se oli semmoinenkin katkera ajatus mielessä, että nämä suurvaltajohtajat ne vasta terroristeja ovatkin. Kyllä siellä kolmisen heppua on semmoista, että ne halutessaan saavat asiat siihen jamaan, ettei sirupula tunnu missään. Ka, se kun terroristi on semmoinen, että se haluaa asiansa tulevan kuulluksi epäjärjestystä, kauhua ja sekasortoa kylvämällä. Eiköpä liene tuo Naapurin Isännän touhu jotakin sen tapaista?
Mutta mikä ihme niitä ihmisiä, jotka ovat tuollaisen neropatin Johtajakseen valinneet, vaivaa? Veikko Huovinen otaksui, että saksalaisen sielu väräjää ihanasti, kun se kuulee komentoäänellä sanottavan sika, koira ja p—e. Mikä se saa sitten naapurimaan immeisten sielun väräjämään niin, ettei kukaan ääntänsä korota? Sekö, että jos korottaa, niin häkki heilahtaa kuten Pussy Riotin tai Navalnyin kohdalla? Vai joku muu, mukavampi syy? Mahtaako olla tavallisella ihmisellä sellainen mielenlaatu, joka laittaa oman lapsensa rintamalle ja riemuitsee, kun kuulee tämän saaneen raudanpalasta ja heittäneen henkensä maansa puolesta. Niinkuin että kaunis on kuolla kun joukkosi eessä…
En usko. En p—–e.
Ja tämä on kyllä näkevien nähtävissä ollut jo kauan. Se oli tämän kuluvan vuosituhannen alkuvuosina, kun televisiouutisissa näytettiin jonain täyteaiheena, kuinka luhistuneen yleisliittolaisen maan raunioista jaloilleen kömpivä uusi uljas maa järjesti pyhäpäivänä puolustusnäytöksiä. Siinä panssarivaunut ylittivät esteitä hilpeästi hyppien, ja kansaa oli töllöttämässä lastenvaunujen kanssa. Liekö se suurvallan kansalainen eetos sitten erilainen kuin tämmöisen pikkumaan pikkueläjän?
Synkät ovat vanhenevan ukon ajatukset. Siitä olen kiitollinen, että sain saattaa kaikki asuinpitäjäni II maailmansotaan osallistuneet veteraanit ikilepoon. Ettei heidän enää tarvinnut näitä päiviä nähdä. Tuossa viereisessä kylässä vielä vajaa kourallinen on, mitä mahtanevat ajatella? Koko tämän kirkkomuusikon urani aikana olen katsellut satoja kertoja, kun yhä hauraammaksi käyvät veteraanit ovat vieneet kaverinsa arkulle havuseppeleen. Ja nyt on ilmeisesti käymässä niin, että kun haavat ja vammat eivät enää ole jokapäiväistä katseltavaa kuten oli vielä 1970- 80- luvuilla ja vielä osin -90- luvuillakin, niin jonkinsorttinen seikkailu- ja sankaruushörhötys valtaa alaa. Minä muistan oikein hyvin edellisen sodan veteraanit vielä viisikymppisinä tai pikku hiljaa eläköityvinä. Niitä oli ihan siinä naapurustossa. Muistan kertomukset öisin keskellä lattiaa painajaisia nähdessään karjuvista veteraaneista – jokusen sellaisen tunsin itsekin.
Sanotaan, että jossain lapsuudessa tai murrosiässä tulee ihmisille niitä avainkokemuksia. Minulle yksi sellainen oli Veikko Huovisen lyhyt erikoinen ”Miksi en voi sietää vetypommia”.
Monessa asiassa olen mieltäni muuttanut, mutta tuossa Huovisen jutun vastaansanomattomien perustelujen omaksumisesta en ole muuttunut piiruakaan.
Äijäblogi IV 