Monena aamuna – tai aamupäivänä – olen istahtanut tähän työpöydän ääreen. Tänäänkin, vaikka ei ole työpäiväkään.

Lumet ovat lähteneet tuosta nurmikolta, ja tämän hetken näkymä on se, että ikkunalaudalle valoa saamaan laitetut tomaatin taimet ovat kasvaneet seitsemän, kahdeksankin tuuman mittaisiksi. Kasvihuoneen multaan eivät vielä hetkeen pääse.

Tämä on maalaislukkarin vastaus siihen kaikkinaiseen myrkylliseen, mikä tuossa ympäröivässä maailmassa velloo.

Venäjällä moni äiti itkee poikaansa, moni vaimo miestään, moni lapsi isäänsä. Sama peli tietysti Ukrainassakin. Käy niinkin, että eivät saa edes saatella läheistensä tomumajoja viime lepoon, kun niitä tomumajoja ei ole. Niitähän on semmoisiakin helvetinkoneita, että jäljelle jää vain korkeintaan märkä läntti.

Sotilailla tilanne on taas ihan selkeä. Ainakin kun minä olin armeijassa, meitä kouluttanut kapteeni teki selväksi ihan kärkeen sen, että elämässä on monesti valittavana vaihtoehtoja, että voi tehdä näin tai noin. Mutta sotilaalla on yksi vaihtoehto: totella annettua käskyä, vaikka se merkitsisikin oman matkan päättymistä. Saman epäilen olevan tilanteen tuolla nyt lähellämme sotivissa maissa.

Meidän sopii tietenkin kauhistella niitä hirmutekoja, mitä he tekevät. Tai sitä törkyä, minkä jälkeensä jättävät. Vasta tänään luin Helsingin perän Pravdasta, että jonkun hoitokodin ruokatilasta olivat puolta käyttäneet huussinaan.
Taitaa kuulua toimenkuvaan. Kun aletaan vihaa pitämään, niin silloin tehdään vahinkoa sille viholliseksi sanotalle niin paljon ja kaikella tavalla kuin kerjetään.

Geneven sopimus on ilmeisen jalo paperi, mutta sillä kyllä ensimmäisenä pyyhitään takapuolta, kun vihanpito alkaa. Kertokaa minulle, missä sotaa on käyty Geneven sopimuksen mukaisesti? Eikö vain enemminkin ole niin, että joka kerta, ellei kyseessä ole joku supervalta, jälkipyykkiä on pesty Haagissa.

Auringon valo valaisee tomaatintaimien, basilikan ja uudenseelanninpinaattien lehdet suloisesti. Pitkän talven ja marron maan jälkeen tekee hyvää katsella lehtivihreää. Se on elämän merkki.

Suurvaltajohtaja, ehkä useampikin, pohtinee parhaillaan, kuinka saada vihollinen likvidoitua. Kyllähän siinä ihmisiä kuolee, mutta eipä se taida suurten valtakuntain päämiehiä tai heidän kenraaleitaan ja mitä muita viskaaleja sitä onkaan, liikuttaa. Sodan mylly on käynnissä ja riuhtaisee hirmuiseen kitaansa, jossa loppu tulee luotien tai sirpaleiden tai vaikkapa kuumuuden ansiosta.

Tohdin sanoa, että ainakin jokunen suurvaltajohtaja on ihmisyytensä hukannut. Vieläkin, vaikka oltiin taloudellisesti riippuvaisia toisistamme… Sotilailla tilanne on se, että heillä varmasti ihmisyyttä on, mutta se on käskystä laitettava sivuun. He ovat tappajia, työkaluja, joita tapattaja käyttää.

Haagissa tuskin tämän kahakan tapattajia näemme…

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s