Muuta mielessä

Hiljainen viikko alkaa kauniilla auringonpaisteella. Viime viikon lumi-ja räntäsateet ovat juosseet vetenä pois, ja minä otan lukua viikonlopun työrupeamista, jotka olivat tällä kertaa ihan melkoiset, joskin antoisat. Monta hienoa kohtaamista, oli hieno lauluryhmäkin eilen toisessa messussa, siinä jälkimmäisessä. Uunissa on parasta aikaa ensimmäinen satsi reikäleipiä.

Muistelen tässä Kurt Vonnegutin kirjoja, tällä kertaa sitä, minkä nimi alkukielellä on että Slapstick, suomennettuna Hui hai eli jäähyväiset yksinäisyydelle.

Siitä on jäänyt mieleen seuraavanlainen tekstijakso:
”Nyt minä yritän ihan tosissani olla koko ajan kirjoittamatta: ’Hui hai’.
Hui hai.”

Tänään en aio kirjoittaa subjektiivisesti jehkimän terrorista enkä siitä, miten ne toiset puolustautuvat. Lehdestä on siitä riittämiin luettu, siellä on esitelty niitä helvetinkoneita, joilla puolustautujat pysäyttävät vaikkapa panssarivaunut.

Ei ole tarpeen toistaa Rokan tokaisua.

Sitä minä vain, että kun luoti lävistää ihmisruumiin, tai sitten panssarintorjunta-ase polttaa siellä sisällä olevan miehistön karrelle, niin ne on jonkun lapsia, niillä voi olla omia lapsia, ne voi olla joillekin tärkeitä. Ja korjatkaa, jos olen väärässä, mutta hyökkääjänkin sotilaat ovat siellä jonkun käskystä. Samoin puolustajan.

Kauhistuttavaa on se, millaisen pedon nuo sotaolosuhteet tekevät ihmisistä. Silmitöntä murhaamista ensin hyökkääjän puolelta, ja koskapa hyökkäyksen kohteella on oikeus ja velvollisuuskin puolustautua, niin sama peli toisinkin päin.

Ounastelen, että näemme vielä paljon rumempaa jälkeä kuin olemme tähän saakka nähneet. Kuumakalle Putler ei saa ymmärrystä kuin jostain Eritreasta ja ehkä hiljaisesti Kiinasta, ja raivoissaan tapattaa samalla innolla kuin edeltäjänsä edeltäjän edeltäjän edeltäjän edeltäjän edeltäjän edeltäjä. Meniköhän oikein, mutta sitä jynkkää piiputtelevaa viiksiniekkaa tarkoitan.

Minua ne ukot, jotka se komentaa hyökkäämään tavallaan säälittää. Ne on koulutettu sotilaiksi tavalla, josta esimerkiksi Suomessa joutuisi vankilaan ja tulisi lähtö Puolustusvoimista. Vaan mahtaako jehkimällä olla puolustusvoimat, liekö enemmänkin armeija? Sinne niitä palaa hiiltyneiksi raadoiksi hyökkäysvaunujen uumeniin, sinne niitä kellistyy puolustajien luoteihin. Toisella puolella osumaa saavat kaiketi eniten siviilit. Jehkimän sankarilliset sotilaat niitä kuulemma teloittavat (liekö propagandaa…), kaipa niille sitten kotiin palattua annetaan edes joku urhoollisuusmitali.

On muuten vaikeaa pitää ajatuksensa ihmismäisinä.

Olen minä koettanut.

Karjaissut niin isolla äänellä kuin jaksanut: ”Lopettakaa, saatana, heti!”.

Mutta ei ole Vova hyvää tarkoittavaa neuvoani kuunnellut, vaan on antanut kenraaleilleen käskyn denatsifioida Ukraina. Ja arvelen minä, että minua paljon viisaammatkin miehet on Vovaa anelleet lopettamaan, mutta ei se usko.

Kumma mies se on. Ei se kovin filantrooppi ole. Misantrooppi se on.

Advertisement

Se hämärän maa

Olen monesti kertonut, kuinka olen lapsuudestani lähtien tuntenut Karjalan evakkoja. Muistan koko ikäni ne pehmeänkuuloiset karjalaiset sanat, ystävällisyyden ja vieraanvaraisuuden. Samoin sen sinnikkyyden, millä kylmästä tilasta yksi pari teki paikkakunnan mallitilan, ahkeruudella ja avoimella suhtautumisella uuden kotipaikkakunnan ihmisiin.

Siihen maahan, jonka toimet aiheuttivat näiden ihmisten kotipaikan vaihdoksen, suhtaudun varsinkin nykyisin erittäin kielteisesti. Siihen aikaan, ja ehkä noiden entisen naapureiden ollessa vielä kotonaan, puhuttiin punaisen hämärän maasta. Se maa on minun näkövinkkelistä semmoinen, että on jotakuinkin sama, mikä sen yhteiskuntajärjestys on. Se on alituisesti vääryyksien ja sorron maa.

Silloin 30 vuotta sitten ehkä joku toivoi, että nyt siellä tulee reilumpi meininki. Mutta miten kävi: oligarkit ryöstivät kaiken itselleen, jättäen tavallisen kansan puille paljaille. Sitten Putleri vangitsi sen Hodorkovskyn, vai mikä se oli. Tavallisetkin saivat jotain, pääsivät ostamaan vaikka televisioita tai matkustamaan lomilla vaikka Intiaan.

Selvää on, että nuo tavalliset ovat kovin kiitolliset Putlerille. Loppui tavallisiin ihmisiin kohdistunut rikollisuus, kuten loppui 1930- luvulla Natsi-Saksassa.

Se, mitä sitten tapahtui, on kummassakin maassa sama. Tulee eteen täydellinen tuho, silmitön terrori ja totalitarismi.

Se on Venäjän ikiaikainen käytäntö. Totalitarismi.

Sinisilmäinen sinivalkoinen, osa 2

Luen taas tänä aamuna Helsingin Sanomia.

Ilmeet ovat kireät, kuten oli Väinö Kirsikkalan ystävilläkin. Ei siitä aperitiivia saa, pikemminkin vatsahaavan alun.

Talous-osiossa haastatellaan Säteilyturvakeskuksen entistä johtajaa, joka on ollut Rosatomilla hommissa kymmenkunta vuotta. Siis aloitti ennen Krimin miehitystä, oli koko itä-Ukrainan sodan ajan, ja nyt sitten on kyllästynyt.

Motivaationa kaverilla on ollut tietysti raha. Kun stukissa tienasi vain 100000 euroa vuodessa, niin Rosatom maksoi nelinkertaisesti. Mutta kaveri sanoi maksaneensa Suomeen veroa puolet tileistään, eli 200000 vuodessa. Se on jämerää ja isänmaallista touhua. Kuinkahan paljon näitä sankareita löytyykään?

Toisaalta, eihän hän varmasti tiennyt. Ja varmana työnantaja ei Donetskin ja Donbassin alueen taisteluista kertonut. Ja jospa kaveri ei kotona käydessään uutisia katsonut, saati Guardiania lukenut. Jos saa palkkaa 400000 vuodessa, niin eihän sitä toki turhantarkka ole…

Näin tällä imelällä jälkiviisaudella en osaa sanoa ukon touhua miksikään muuksi kuin maanpetokseksi. Somessa haukuttiin entistä presidenttiä ja tämän vielä entisempää poikaystävää maanpetoksellisiksi, mutta he ovat höyhensarjan tekijöitä tähän sankariin verrattuna.

Voi hyvänen aika, miten minulle on käynyt!
Kansalaispassivistista on tullut ärhäkkä kannanottaja.
Ja nyt minulla on Nato-kantakin, vaikka pitkään sitä emmin. Kah, kun pidän kaikenlaista väkivaltaa raakana ja alhaisena.


Nyt on kuitenkin nähty tuon pitkäaikaisen rakkaimman ystävämaan armeijan tekosista kyseessä olevan barbaarisen raakalaisvaltion. Kun valvontakameran kuvassa viisi sotilasta potkii maassa makaavaa aseetonta miestä, kun ohi ajavaa sotilasosastoa katsova nainen ammutaan kuin ei edes kulkukoiria ammuta muualla, kun pommitetaan sairaaloita ja päiväkoteja soraläjiksi, ja niin edelleen.

Syvästi häveten joudun tunnustamaan, että Krimin valtaus nosti vain kulmakarvoja, Syyrian teurastuksen ohitin olankohautuksella. Koko venäläisten barbaarinen raakuus on ollut kaiken aikaa silmien edessä. Unkari 1956, Tsekkoslovakia 1968, Afganistan 1980- luvulla. Virolaiset voitti heidät laulamalla. Kunnioitettavaa. Kun panssarit ajoivat Tallinnan kadulla, virolaiset lauloivat! No, nykyinen pääbarbaari, ihmissusi, historian pahimpiin kuuluva elukka (anteeksi eläimet) näkyy tapattavan ihan samalla logiikalla kuin Isis, jota kauhistelimme. Tappamisen syyksi riittää se, että on olemassa.

On parasta, vaikka kuinka väkivaltaa ja sotaa vastustaa, että saatavilla on kättäpitempää ja vielä muutenkin apua.

Edelleen ihailen Mahatma Gandhia, jonka passiivinen vastarinta mursi Britannian sorron. Kovalla hinnalla kieltämättä. Mutta Britannia, vaikka kolonialistinen suurvalta olikin, oli jollain tavalla sivistynyt. Sitä ei Venäjä valitettavasti ole. Se on raakalaismainen barbaarimaa, joka ei kaihda mitään väkivaltaa.

Olen siis raivoissani. Toki se on varmasti vähän huvittavaa. Kremppainen kuusikymppinen ukko, joka ei armeijassa 40 vuotta sitten saanut ammunnoissa juuri edes siihen maalitauluun osumia, puhuu näin isoja.

Katson, että se Pohjois-Atlantin porukka on pienempi paha.

Sinisilmäinen sinivalkoinen

Paras ja imelin viisauden laji on jälkiviisaus.
On melkoisen mielenkiintoista lukea Suomen Eduskunnan täysistuntoa 14. lokakuuta 2014. Arvelen, että useita siellä puheenvuoroja esittäneitä poliitikkoja saattaa jossain määrin harmittaa, sillä tavoin, että harmittaa – sanan alkuun tulee kolme v-kirjainta.

Toisaalta älkäämme olko armottomia, vaan armolliset. Kaipa ne aina sen kulloisenkin parhaan tietonsa mukaan toimivat ja puhuvat.

Nyt oli niin, että erään ainakin some-kanavilla sangen ei-pidetyn eduskuntapuolueen edustajat, jotka eivät niin hirveästi ydinvoimasta pidä, varoittelivat liiallisesta veljeilystä Venäjän kanssa (Krim oli jo vallattu, sota itä-Ukrainassa oli käynnissä), ja toivat esiin sen, että veli venäläinen saa siitä ydinaseisiinsa raaka-ainettakin.

Monet aika tunnetut poliitikot pilkkasivat Venäjä-kortin heiluttajia.

Näin eräs kykypuolueen näkyvä poliitikko:
Jos me nyt torjumme Fennovoima-hankkeen sen vuoksi, että tässä on tämä Venäjä-ulottuvuus, niin me itse asiassa asetamme Suomena ja suomalaisina erityisiä ylimääräisiä Venäjä-pakotteita, joilla tuskin on mitään vaikutusta Venäjän Ukraina-politiikkaan mutta jotka nekin pakotteet siis vaikuttaisivat hyvin kielteisesti meihin itseemme. Eli toisin sanoen, kun jo nämä yhteiset pakotteet ampuvat meitä jalkaan, niin nyt me itse ampuisimme itseämme myös toiseen jalkaan asettamalla omia pakotteita Venäjälle tässä Suomelle ja suomalaisille tärkeässä hankkeessa.

Sanottavammin en tunne vahingoniloa. Monen pohjoispohjanmaalaisen kunnan päättäjät luultavasti kävelevät ympyrää, ja miettivät, että mitähän tässä tuli oikein tehtyä.

Ehdotan, että eiköhän ymmärretä heitä. Vuonna 2014 oltiin syvässä lamassa, ja ulkomaiset investoinnit kuulostivat mannalta silloisen hallituksen korvissa – ja miksei muidenkin.

Mutta että jospa tämä oli semmoinen laiskanläksy.

Että kannattaisi vähän katsoa, keiden kanssa alkaa yhteistyötä tekemään. Kah, kun rikollisjoukkion kanssa hommiin rupee, niin käy vähän kuin entiselle köyhälle, joka lähti herrojen kanssa marjaan. Siinähän meni ne marjat ja astiat.

Nyt taitaa mennä marjat, astiat, rahat, vahingonkorvauksiakin jouduttanee maksamaan…

Näin toimivat sinivalkoiset, sinisilmäiset päättäjämme ihan näihin päiviin asti. Saman sinisilmäisyyden jakoi liike-elämä. Sinne ne rynnivät silloin aikanaan, euronkuvat silmissä, nyt on esissä kansallistettua omaisuutta. Ehkä jopa ne oppivat, tästä en ole kylläkään ihan täysin varma.

Hirveätä

Muulla sanalla en osaa kuvata Venäjän uljaiden isänmaanystäväsotilaiden touhuja Ukrainassa.
Tai oikeastaan.

Kun 1940- luvulla paljastui natsi-Saksan hirveydet keskitysleireillä, kaikki lienee olleet tyrmistyneitä.

Stalin piti omaa maataan terrorin avulla ohjauksessaan aina kuolemaansa asti.

Vaikkapa Ronald Reagan piti mahdollisena rajoitettua ydinsotaa.

Ihminen on semmoinen elukka, että on osoittanut ihan meidän päiviimme saakka kykenevänsä tällaisen tavallisen länsimaalaisen silmissä ihan silmittömiin raakuuksiin. Esimerkkejä: Afrikan maiden sisällissodat, Lähi-idän jatkuvat tappelut, USA:n maailmanpoliisi-operaatiot, Syyskuun 11. 2001 iskut World Trade Centeriin, Venäjän kaiken aikaa jatkuneet rauhanturvaoperaatiot.

Voi helkkari, miten paljon näissä ihmiskunnan jaloissa tehtävissä on ihmisiä päästetty päiviltä.

Silmien edessä

Ihan ensiksi silmieni edessä on tämän tietokoneen ruutu. Siihen ilmestyy merkkejä, kun sormeni naputtavat vimmaisena näppäimiä. Kun luon katseeni etualavasempaan, on pöydällä terhakkaana kurkottamassa valoa kohti uudenseelanninpinaatin versoja. Ne istutetaan pihamaalle toukokuussa pakkasten mentyä, ja antavat ne satoa syksyn kylmiin asti. Siitä kun nostan silmäni tuon omenavehkeen yläpuolelle, näen terhakoita tanskanvientitomaatin taimia kurottamassa ahneesti valoa kohden. Sitten näkyy ulos, siellä on parin tupruavan räntä- ja osin lumipäivänkin anti, puhtaanvalkoista luntakin, joskin tormaava tuuli on puhaltanut isoja läimäreitä nurmikkoa aivan lumesta vapaaksi. Ja kyl torma, kuten täällä sanotaan.

Muuten silmien edessä on enimmältään ne huonot uutiset, ja sieluni silmien edessä ovat kirjoitettuna seuraavat rivit:

Natsien poisto-operaatio Ukrainassa muistuttaa jossain määrin kansanvihollisten poistoa Stalinin aikana. Kansanvihollisia olivat tietenkin paitsi kapitalistit, myös fasistit (myöh. natsit), nepmannit, kulakit ja trotskilaiset. Kansanviholliseksi pääsi helposti, asianosainen ei välttämättä ollut sitä edes huomannut. Riitti jonkin henkilön ilmianto, niin tapaus oli selvä, henkilön kansanvihollisuus selvitettiin, ja asianomainen saikin ansionsa mukaan.

Nykyään homma käy helpommin. Pelkkä kansalaisuus riittää vaivan toteaminen. A, ukrainalainjen. Sjiis njatsi, joten mjinapa parannan hjanet sjiitä, ajattelee Andrei, Sergei tai Volodja, kohottaa Uzinsa tai AK47:nsa, poistaa varmistimen, laukaisee, ja taas on maailmassa yksi natsi vähemmän. Ja vielä monin verran tehokkaampi on ohjus taikka rypälepommi, siinä natsia kellistyy siihen mallin, että jo Putininkin suupieleen ilmestyy hymynhäive, vaikka hänellä poloisella on ollut viime ajat niin vaikeaa.

Mutta eihän noin saa tehdä, Geneven sopimus kieltää sen!
Tähän tarattelee Lavrov tai itse Vova: Me olemme ratifioineet Geneven sopimuksen, ja noudatamme sitä. Jos jokin yksittäistapaus on tullut, niin se johtuu siitä, että joukkomme ovat joutuneet puolustautumaan natsien invaasiota rauhallista isänmaatamme vastaan.

Tuo on muuten ihan totta. Edellisen kappaleen vennäänpoikain johtajien suuhun laitettu lause on heidän äidinkielensä mukaan ”pravda”, eli totuus.
On nimittäin siis niin, että Venäjän ihanassa kielessä on kaksikin sanaa, jotka tarkoittavat totuutta.
Istina on se, miten asia on tai tapahtuu tai tapahtui,
Pravda on se, miten asia tulisi ymmärtää tai sen pitäisi olla.

Tätä totuutta on silmien edessä joka päivä, jos vain haluaa katsoa. Sitä on niin paljon, että istinaa ei pahemmin näy.

Lännessä sanan pravda yksi sukulaisilmaisu on kriisiviestintä.

Tappajia ja ahneita talonpoikia

Päivän sanomalehti avaa taas kiintoisalla tavalla maailman kaikkinaista ihmeellisyyttä. Butsan teurastus jaksaa kauhistuttaa, ja miksi ei jaksaisi. Eihän se nyt ihan natsien tuhoamisleirin tasoa ole, eikä taida Stalinin vankileirien saaristollekaan pärjätä, mutta näin tämmöiselle aikakaudelle, kun jo kauan aikaa sitten puhuttiin, että asevelvollisuus on vähän mennyttä aikaa, niin on aika terveellinen muistutus. Että ehkäpä sittenkin, vaikka luottamusta ja hyviä suhteita yli 70 vuotta rakennettiinkin, on hyvä pitää kättä pitempää käden ulottuvilla. Ukrainalaisilla oli kahdeksan vuotta aikaa valmistautua, ja he valmistautuivat.

Arvelen kuitenkin, ettei tuossa kaplakassa hyvin käy. Venäjä luultavasti pitää Krimin ja käytävän sinne, ja tietenkin se tuhoaa vielä Odessankin, helmen Mustan meren. Silloin on suurpolitiikassa varaa olla öykkäri, kun on semmoista kättäpitempää kuin sillä on.

Oli muuten mielenkiintoinen semmoinen luento, jonka eversti evp. Martti J. Kari oli pitänyt Jyväskylän yliopistossa 3.12.2018. Parahiksi sen kuuntelin juuri eilen, kun Lavrov ihan pokkana sanoi, että siviileihin Butsassa ei kohdistunut minkäänlaista väkivaltaa. Että sen on Ukrainan natsit tehneet sen jälkeen, kun Venäjä veti suunnitellusti joukkonsa pois. Hän puhui totta, venäjäksi ”pravda”.

On nimittäin niin, että Venäjän kielessä on totuus- sanalle kaksi sisällöltään hieman eri sisältöistä substantiivia, pravda ja istina. Lainaan tässä sanomalehti Kalevassa ollutta selitystä: ”Istina kuvaa absoluuttista, objektiivista totuutta, sitä miten asiat ovat tai miten ne ovat tapahtuneet. Pravda sen sijaan kertoo pikemminkin sen, miten asiat pitää ymmärtää tai miten niiden pitäisi olla.” Tietenkään tällaisen ”pravdan” puhuminen ei ole Venäjän yksinoikeus, kyllä sitä tapahtuu ihan meilläkin, muuan entinen pääministerikin puhui niin totta kuin osasi. Mutta itänaapurissa, jossa on erinomaisen pitkä ja välillä julmakin yksinvaltiuden historia, on kehittynyt kieleen ihan oma termistönsä. Kielihän on kaiken kulttuurin ilmentymä.

No niin. Otan esimerkin meillä Suomessa esiintyneestä pravdasta. Se on tämä Närpiön ihme. Kuinka tuossa ruotsinkielisen Pohjanmaan kunnassa on asiat hienosti hoidettu, ja paikkakunnalla oleva vietnamilaisten yhteisö on integroitu ja kotoutettu täydellisesti. Samanlaista kotouttamistahan on ollut muun muassa nepalilaistenkin kohdalla. Tuossa aiemmin talvella vähin kohuttiin vietnamilaisesta kiskuriringistä, kunnes – onko tämä pravdaa vai istinaa? – tänään luemme lehdestä, että poliisi on pidättänyt yhden merkittävän kurkun viljelijän, 58- vuotiaan suomalaismiehen. Ja mistä kaveria syytetään, anteeksi, ei syytetä vaan epäillään? Semmoisista rikoksista kuin ihmiskaupasta ja kiskonnasta. Hän ei siis ole semmoiseen syyllistynyt, häntä vain epäillään siitä. Ollaanpa tarkkoja.

Ei mitään ihan pikkurikkeitä. Meille on puhuttu kai kolmekymmentä vuotta tai pitempäänkin semmoista (onko taas pravda vai istina), että suomalaisille pitää maksaa niin hirveätä palkkaa, ettei täällä kannata mitään tuottaa. Katsokaapa tuossa vietnamilaisia, tyytyväisinä tekevät hommia ja elävät kuin tyhjää vain, ja näin saadaan tuotettua edullista ja terveellistä kurkkua ruokapöytään. Omalta kohdaltani arvelen, että taitaa nuo viime syyskesällä säilötyt, itse viljellyt maustekurkut riittää.

Onhan noita vähin kuultu pitkin aikaa. Viron nykyisen itsenäisyyden ollessa nuori sieltä kävi paljon väkeä töissä suomalaisilla maatiloilla. Silloinkin muuan maajussi pidätti palkasta kätensä loukanneen työntekijän lääkärikäynnistä ja kotiin soittamisesta aiheutuneet kulut, ja kai suunnilleen suihkussa käynnitkin. Ensimmäisenä koronakeväänä joukko työttömäksi joutuneita suomalaisnaisia lähti maatilalle töihin. Eivät kovin kauaa viihtyneet, kun asunnoksi osoitettiin homeenhajuinen, käytöstä poistettu navetta ilman peseytymismahdollisuuksia. No, eihän toki keikkatöissä milloinkaan hotelli- tai edes matkustajakotitason majoitusta ole.

En nyt sitten tahdo sanoa, että kaikki venäläiset ovat valehtelevia murhamiehiä tai että kaikki suomalaiset talonpojat ovat ahneita orjapiiskureita.

Ei taida olla kuitenkaan maailma valmis. Vai olisiko niin, että se on valmis vasta sitten, kun Vladimir Pyhä painaa sitä nappiaan, ja se lintukin, joka aiemmin on arasti esittänyt sen aran kysymyksensä ”Pyy-tii-huitt?”*, putoaa sieltä oksaltaan?


*Kurt Vonnegut: Teurastamo N:o 5. Kirja, joka alkaa näin: ”Kuulkaapas: Billy Pilgrim on joutunut ajassa irralleen.” Ja se päättyy näin: ”Pyy-tii-huitt?”

Rauhanturvaoperaation tulokset

Näkyy veli venäläinen onnistuneen siinä rauhaa ja vakautta tuovassa erikoisoperaatiossa. Monille ihan tavallisille, aseistautumattomille ukrainalaisille he ovat tuoneet ihan ikuisen rauhan. Ihmetellen katsoo Äiti-Venäjän nouseva nuoriso näitä kunnian töitä! Isänmaa on turvassa, natsit on tapettu vähiin päin.

Ihan täytyy näin ulkopuolisena, asiaa ymmärtämättömänä, tuumata, että eipä heru naapurimaan 145- miljoonaiselle kansalle kovin suuria tyylipisteitä. Tämä vertautuu ihan komeasti 1930-40- lukujen vastaavaan ilmiöön Keski-Euroopassa, joka sitten ylettyi ihan melkein koko maailmaankin. Saksalaisilla saattoi olla pieni krapula sotien jälkeen, ja tuon sortin krapulaan ei kyllä muuta osaa sanoa kuin Tampereen mummo pojanpoikansa krapulaan: ”Jumala tautia lisäkköön”.

Sodan raakuudet ovat kaikkialla maailmassa samanlaisia, onpa Genevessä sovittu ihan mitä tahansa. Sodan tarkoitus kun on vain yksinkertaisesti aiheuttaa niin suurta tuhoa ja sekasortoa, että hyökkäyksen kohteeksi joutunut kansakunta alistuu. Näyttäisi siltä, että ihminen, onpa sitten serbi, kroaatti, amerikkalainen, venäläinen tai vaikka ihan suomalainen, raaistuu joutuessaan sotaan. Ellei raaistu, niin se on sitten itsellä nappi silmien välissä. Sodan logiikka on se, että tapa tai tule itse tapetuksi.

Siinähän sitä pääsee lihallinen ihminen vähän kuin Jumalan asemaan, päättämään toisen elämästä ja kuolemasta. Niinpä veli venäläisen sankarilliset isänmaanpuolustajat ovat ukrainan natseja päästäneet päiviltä ampumalla heitä takaapäin päähän, ja varmaan saaneet siitä mitä melkoisinta tyydytystä. Kyllä ovat prenikkansa ansainneet, totisesti. Kyllä kelpaa jalan paraatissa nousta, korskean uljaasti. Siellä Vladimir Vladimirovits koko 170 sentin komeudessaan seisoo ryhdikkäänä ja kehuu miten ollaan asialla oltu isänmaan puolesta.

Minä, jonka kaikki isovanhemmat ovat syntyneet tsaarillisen Venäjän Suomen suuriruhtinaskuntaan, ja joka olen henkilökohtaisesti tuntenut nyt jo pois menneitä ihmisiä, jotka olivat ukrainalaisten tavoin laittamassa hanttiin silloisille rauhanturvaoperaatioille, olen vähän kauhistunut.

Näkyy muuten olevan niin, että Veikko Huovisen Veitikka oli mustasta huumoristaan huolimatta pirullisen tarkkanäköinen – Huovinenhan väitti, että Hitler oli ilmaissut aikeensa selvästi jo etukäteen. Niin on muuten tämä nykyinen Putlerikin. Hän on sanonut jo kauan sitten puheessaan, että pitää Neuvostoliiton hajoamista viime vuosisadan pahimpana geopoliittisena katastrofina. Eli ilmoitti koko muulle maailmalle, että hänpä poika se laittaa Neuvostoliiton uudelleen pystyyn, ja kovasti on tämän suuntaista ukon touhu ollut hyvän aikaa. Pienempiä itsenäistyneitä neuvostotasavaltoja on muutaman päivän sodilla asetettu, vaan Ukrainan kanssa näkyy käyneen vahinko…

Eikä tämä irvittely edes lämmitä, sillä edessä on niin ankeat ajat, että muistelemme kaiholla 1990- lukua.

Eri todellisuudet

Illalla ajelimme kotiin konsertista. Pilvetön taivas tummeni auringon laskettua, ja minä olin ennen konserttia ja konsertin väliajalla nauttimieni portviiniltilkkojen ja evääksi hankkimani vahvan oluen vaikutuksesta hyvin leppoisalla tuulella, vaimokulta ajoi autoa.
Kyllä keväinen ilta on kaunis.

Kotiin saavuttua vain ruokaostokset kylmälaukusta jääkaappiin (me maalaiset emme koskaan lähde kaupunkiin vain yhden asian takia, vaan esimerkiksi konserttireissulla käydään jossain suuremmassa kaupassa, kuten nytkin, ja ruuat laitetaan reissun ajaksi kylmälaukkuun) ja sitten vain tutumaan suloisesti, ihanien sulosävelten vielä hyväillessä muistinystyröitä.

Aamulla herättyä tietysti kahvi tippumaan ja aamupuuro kiehumaan ihan ensiksi, sitten tabletti käteen ja uutisantia suodattamaan.

Katselen tabletin näytöltä kuvia Ukrainasta. Pyörillä varustettua, vähän lentolaukun tapaista vedettävää kauppakassia vetänyt vanhempi henkilö on kaatunut kadulle, olisiko pommin tai kranaatin sirpale lävistänyt hänet. Hänen ruumiinsa alla on lammikko verta, joka on levinnyt kadulle. Ruumiin päälle on levitetty jokin vaate tai säkki. Tulee eteen kuva, jossa maastopukuinen sotilas on niin ikään kaatunut kasvoilleen, käsissä ei ole ollut hanskoja. Tai sitten mitä kummallisimpiin asentoihin sinkoutuneita ruumiita. Sanalla sanoen ihan hirveää jälkeä. Mikään muu kuin absoluuttinen pahuus ei voi olla tuollaisen touhun takana.
Ja kaikki tuo on ihan lähellä. Lähempänä Helsinkiä kuin Utsjoki on.

Sodan alkupäivinä mielen täytti voimaton raivo. Jatkuva sotauutisten seuraaminen on alkanut kauhistuttavalla tavalla tuntua arkiselta. Siis että sitä ei näe mitään hirveän ihmeellistä siinä, että luodit, pommin- ja kranaatinsirpaleet ja muut helvetinkoneet silpovat sinun ja minun tapaisia ihmisiä joka päivä. Ja vielä kauheampaa on, kun tajuaa, että lähi-idässä tai vaikka Jemenissä tai Etelä-Sudanissa ollaan eletty siinä todellisuudessa iät ja ajat, ja täällä sitä vain aamukahveja keitellään, haetaan marketista kuka halvinta makkaraa, kuka vaikka siikafileitä, ja välillä naukkaillaan portviiniä konsertin väliajalla. Mitä ovat ukrainalaiset, lähi-idän ihmiset, sudanilaiset tai jemeniläiset tehneet semmoista, että heillä tämmöinen elämä ei käy laatuun, vaan on koitettava selvitä luoti- ja sirpalesateessa tai sitten ajateltava kaiken aikaa jonkun helkkarin sissiporukan seksiorjikseen kaappaamia koulutyttöjä, joiden joukossa oma tytär sattuu olemaan.

Minkä tähden ihmiset eivät osaa olla ihmisiksi?

Ja se lintu, joka esiintyy siinä Vonnegutin Teurastamo 5:ssä ,esittää aina sen saman repliikin:

-Pyy-tii-huitt?

Sitten ei toki esitä, kun Vladimir Pyhä lopulta kuitenkin painaa sitä yhtä nappia. Sitten ollaankin kaikki ihan saman arvoisia. Lintukin putoaa sieltä oksaltaan.

Keidas – kangastus

Erämaahan eksyin kerran/vihertävän keitaan näin…

Näin alkaa iskelmä nimeltä Kangastusta, jonka tulin tuntemaan M.A. Nummisen levyltä kauan sitten.

Vaan tänä iltana olimme keitaalla. Oli nimittäin Turun Filharmonisen Orkesterin konsertti, jonka johti maestro Olli Mustonen, jonka tunnemme paitsi pianistina, nyttemmin myös kapellimestarina ja säveltäjänä. Ja solistiksi oli hommattu yksi maailman parhaita sellon soittajia, Steven Isserlis.

Jo tuntia ennen konserttia olimme tukevasti konserttitalon kahviossa ns. varaslähdössä, jossa sekä solisti että kapellimestari puhelivat. Erityisesti sellistin brittienglanti hyväili korvaa, samoin hänen hieno huumorinsa. Myös oli kapellimestari hyvin läsnä, ja levytysten äärellä taiteilijoita kuulostellut Äijä kovin nyökytteli päätään.

Olihan se hieno konsertti. Oli Sibeliuksen Tapiola, oli Waltonin sellokonsertto, oli Martinun sinfonia N:o2. Koko konsertti taivaallisen ihanaa musiikkia.

Siinä unohtui, että Ukrainassa ihmiset hakeutuivat pommisuojiin ja kokivat pärjätä terroristisen Venäjän joukkojen painaessa päälle. Jo kotiin tullessa todellisuus iski päälle. Tosiaankin, tuossa melko lähellä on maa, jota terroristivaltio ylivoimaisella sotilasmahdillaan kurmoottaa.

Ei sitä osaa muuta kuin toivoa, että Venäjä saa ansionsa mukaan. Että sinne tulee taju siitä, mitä terroristisen valtiojohdon touhuista seuraa. En toivo pahaa tavalliselle perusvenäläiselle, tietenkään. Mutta toki tavalliselle perusvenäläisellekin tarvitaan oppitunti siitä, mitä tekee se, kun tuetaan voimakkaasti terroristista johtoa.

Ei mulla nyt muuta.