Siitä onkin jo aikaa, tuumittiin paremman puoliskon kanssa tuossa jokunen viikko sitten. Se oli viime vuosikymmenellä, ennen tätä koronaa. Ukrainassa kyllä silloinkin sodittiin, sielä idässä, sitä sotaa, jonka ne tunnuksettomat sotilaat aloitti. Mutta että kun on tämä kotimaan sinänsä kaunis kevät niin kylmä, niin mitä jos…. Kehdattaisiinko? Kun on tämä ilmastonmuutos, ja lentäminen sitä vielä edistää.

Apostoli Paavali se valittelee siinä isossa kirjassa – tai oikeammin kirjakokoelmassa – , että henki on tosin altis, mutta liha on heikko, ja niinhän se kävi meillekin. Niinpä tuota reilu viikko takaperin nökötettiin bussipysäkillä varsinaissuomalaisen kaupungin läpi vievän valtatien poskessa. Kotolainen ajoi auton takaisin kotiin, ja me nousimme nyssäköinemme kaksikerroksiseen, joka sitten vei pääkaupungin humuun, kaupungin ilmeiseen sydämeen Kamppiin. Kampissa ähkeydyimme laukkuinemme metroon, jolla sen verran matkasimme, että rautatieasemalle. Ja siellä sitten jyrisytimme laukkujamme pitkin kivettyä pihaa lentoaseman junalle, joka olikin sopivasti paikalla. Siitä on annettava tunnustus pääkaupungille, että ainakin määrätyillä reiteillä julkinen liikenne pelaa melkoisen saumattomasti.

Lentoasemalla kaikki meni hyvin turvatarkastukseen asti. Sielläpä olikin paikalla itse Elokapina siinä tarkoituksessa, että estävät turvatarkastukseen pääsyn. No, henkilökunta ohjasi toiseen turvatarkastuspisteeseen, jossa sitten oli ruuhkaisempaa. Ei kai ne kapinoitsijat tosissaan olleet, koskapa eivät sitä toistakin tarkastuspistettä tukkineet, kunhan mielipiteensä ilmaisivat. Ja tietysti halusivat asiansa tulevan matkustavaisten tietoon. Itse kukinenkin muodostakoon mielipiteensä liikkeen toimista.

Niistä kapinoitsijoista voi muuten tulevaisuudessa nousta vaikka ministereitä. On nimittäin niin, että maatamme Natoon on viemässä muun muassa semmoinen mies, joka oli 1980- luvulla Forssan Koijärvellä kaivinkoneeseen ketjuilla itsensä kahlinneena vaatimassa järven suojelua! Että eipä ilkuta elokapinalaisia, tosissaan ne ovat, ja jotkut takuulla aktivoituvat yhteiskunnassa yhä enemmän ja etenevät ihan päättäjätasolle saakka. Siellä on sitten oltavakin jo sitä yhteistyökykyä, sanelutouhua ei siellä voi ainakaan Suomessa tehdä. Yhdessä lähimaassa voi, mutta päättäjäksi ei siellä ihan noin vain noustakaan, ei ainakaan elokapinallisten agendalla. Totalitaristisella agendalla ehkä…

Mutta ajoissa olimme kapinoitsijoiden nimellisestä toiveesta ja pyrkimyksestä huolimatta lähtöportilla, menimme koneeseen, joka nousi ilmaan ja leijui halki Euroopan. Ja niinpä sitten iltayöstä sinivalkoiset siivet omaava rohjo tömähti Joonianmeren rantamilla olevan kaupungin lentokentälle, ja kunhan sairaskohtauksen saaneen matkustajan lanssiin saivat, pääsi muukin väki purkautumaan alumiiniputkilosta ja jatkamaan matkaansa pakollisten koreografioiden jälkeen määränpäähänsä.

Tämä taisi olla meillä peräti viides kerta tässä kyseisellä paikkakunnalla. No, kun tiedettiin, mitä on luvassa, tiedettiin paikka rauhalliseksi ja turvalliseksi, tiedettiin paikkakunnan parhaat palvelut, muistettiin Välimeren kirkkaus ja valo, ja siitä tykätään, niin mikä ettei. Olisihan sitä Italiaa tai Albaniaakin tarjolla, vaan ainakin minä näitä vähän vierastan. Italiassa kun on se mafia, Albania puolestaan kuulemma on halpa mutta vähän epämääräinen, voi tulla ryöstetyksi tai päästä taskuvarkaan uhriksi.
Epiruksen maakunna Parga, pikkukaupunki, on ollut aina tähän asti ja edelleen on turvallinen ja vakaa, hintatasoltaan kohtuullinen ja alhaisen rikollisuuden paikka. Turvallisuushakuiselle kuusikymppiselle suomalaiselle ihan ykkösvaihtoehto.

Sielläpä sitten käppäilimme vuoristopolkuja tai kaupungin kapeita kujia semmoista kahdeksan yhdeksän kilometrin päiväannosta, uimme ja nautimme erinomaisista kreikkalaisista ruuista ja juomista. Minun suosikikseni on vakiintunut kleftiko, eli lampaanlihaa, kasviksia ja fetaa uunissa paperin sisällä laitettuna. Saakeli, kun ihminen lampaanlihaa syö ja vielä holauttaa syönnin päälle kunnon naukun ouzoa kitusistaan alas, niin johan tulee hyvä mieli. Mutta ei ole papoutsakikaan paha. Munakoisoa, yrttejä, lampaanjauhelihaa, fetaa ja juustokuorrutus. Kalaahan olisi tarjolla myös monenlaista, olen joskus kokeillutkin, mutta nuo mainitsemani lajit ovat suosiooni päätyneet. Parempi puolisko arvostaa myös gemistaa, riisillä ja yrteillä täytettyjä tomaatteja tai paprikoita, enkä minäkään sitä huonona pidä.

Käppäilin aamuna muutamana nelisensataa metriä kortteerista moottoripyörävuokraamoon, löin tiskiin kahdeksankymppiä ja ajokorttini, ja vuokraaja luovutti kolmeksi päiväksi käyttöömme pakasta vedetyn 200- kuutioisen skootterin sekä kypärät. Tällä kertaa jopa ihan kunnolliset kypärät, aiemmin ne on olleet jotain ihme pottia, vaan tällä kertaa tosiaan vaikka kotimaankin vaatimukset täyttäisivät.

Siitäpä sitten heti kohti Glikin kylää noin kolmenkymmenen kilometrin päässä hissukseen ajellen, menopelin ominaisuuksia maistellen. Minulla kun ei ole kokemusta kaksipyöräisillä ajosta juuri muutoin kuin tuolla Hellaan mailla tai Thaimaassa, niin sitä pitää olla varuillaan ja pelata varman päälle. Kuusikymmentä kilometriä tunnissa alkaa olla jo kova vauhti, kun alla vilistää asfaltti ja teiden vierellä pusikko. Vaan tälläkin kertaa ehjinä selvittiin niin ihmiset kuin ajopelikin. Glikissä vain menopeli puiden katveeseen seisontatuelle, avaimet taskuun ja kävelemään Acheron-jokea myötäilevää vuoristopolkua. Leirintäalueen jälkeen kahlataan joesta yli, noustaan z-polku ylös, ja sitten vain neljä ja puoli kilometriä vuoristopolkua. Ihan sandaaleilla pärjää kuivalla kelillä. Sateella en lähtisi ollenkaan, sillä osassa matkaa on alustana vain kalkkikivinen kallio, joka on märällä semmoinen alusta, että ainakin näin kankeamman kannattaa pysyä muualla!! Vaan nytpä oli mitä melkoisin keli, ja päivä kulahti kävellen ja välillä puhelimen Seek-sovelluksella selvittäen, että mikä on tämä kukka tai puu tai ruoho. Ja sitten huristelimme takaisin kortteeriin, minäkin olin melko törtevän näköisenä, kun ohjastin tehokkaan skootterin kortteerin sisäänkäynnin viereen ja parkkeerasin sen seisontatuelle.

Seuraavana aamunapa sitten – toki huolehdittuamme asian vaatimista valmisteluista jo pari päivää etukäteen – suuntasimme kohti Igoumenitsaa, josta löytyi lauttasatama helposti, ja pianpa puksutti laituriin laiva, joka purettuaan sisälmyksistään puolenkymmentä rekkaa ja lukuisia muita ajopelejä otti meidät rekkojen ja lukuisten henkilöautojen ohella kyytiinsä. Reilun puolentoista tunnin laivamatkan, jota loppupäästä delfiiniparvi saatteli, oltiin Paxoksen rannassa, ja sittenpä vain lälläripyörä tulille ja kohti varattua majapaikkaa. Vanhemman pariskunnan pitämä hotelli olikin hienolla paikalla! Kaivoin kolme kahdenkympin seteliä kukkarostani ja ojensin ne isännälle, joka puolestaan pyysi rouvaansa opastamaan meidät huoneeseen. Siinä oli kivilattia, ihan kelpo vuode ja parveke merelle päin. Eipä siinä sitten muuta kuin nyssäkät sisään ja lälläripyörä tulille, ja ajelemaan karttaa tutkien kohti Triptoksen holvia, kalkkikivimuodostelmaa, joka on kaiketi muinaisen luolan suuaukko. Muu luola on tippunut ajan saatossa pois, mutta komea holvi on jäänyt, ja sen holvin päällähän sitä tuli sitten käytyä. Jalkavaivoja on parin kilometrin verran, mutta kyllä minäkin tekonivelineni sen helposti taivalsin. Ja koskapa omaan ns. rekipään, minua ei pelota korkellla paikoilla, kunhan alla on tukeva alusta. Melkoista mäen nousua ja laskuahan siellä on, että parin kilometrin kävely suuntaansa vie hyvän kotvasen, semminkin kun pitää ihmetellä luonnossa esiintyviä kasveja. Illan tullen sitten normaalit välimerelliset iltarituaalit eli illallinen siinä iltaseitsemän- kahdeksan maissa (kaiketi aikainen ajankohta), kunhan kävelyn ja kiipeilyn hiet oli meressä uimalla saatu pois, ja vähän puhdasta puseroa päälle vaihdettu. Paxoksella on useampiakin hyviä uimarantoja. Merkille pantavaa oli se, että toisin kuin esim. Kreetalla, ei muovin seassa tarvinnut uida. Liekö merivirrat sellaiset, että tuon ihmistekoisen riesan kuskaavat jonnekin muualle?

Seuraavana päivänä palailtiin sitten takaisin ensin Igoumenitsaan, sitten vähän hitaampaa ja vuoristoisempaa reittiä takaisin Pargaan, Agian ja Anthoussan kautta. Agiassa nautittiin rapeaksi paistettuja kesäkurpitsan viipaleita viihtyisässä tavernassa kera kivennäisveden ja Retsinan. Anthoussassa käytiin tarkastamassa vanhasta muistista turkkilaisten linnoituksen rauniot. Samanlaiset kolkot huoneet ja hyytävät ampuma-aukot kuin ennenkin sieltä löytyi, muuten komeiden maisemien lisäksi. Mikähän siinä on, että kun on joku paikka maailmassa, missä ihmisen olisi muuten hyvä ja halpakin asua (ei isoa lämpöeristystä taloihin, huoneiden kuumenemisongelma on nerollisesti ratkaistu jo ennen ilmalämpöpumppujen keksimistä, hedelmällinen maaperä), niin jo on ollut joku astaloin, jousin, keihäin, sapelein, musketein, tykein ja muin helvetinkonein änkeämässä kuin r-ihmiset Ukrainaan tällä hetkellä. Vaan nyt oli rauhallista, liekkö Naaton vai minkä ansiota?

Olen ennenkin pohtinut tämän keskimääräisen turismin olemusta, ja niinpä päätän tämänkertaisen päreeni samaan aiheeseen.
***
Olen siinä etuoikeutetussa joukossa, jolle jää työnteosta sen verran palkkaa, että pakollisten menojen lisäksi on varaa silloin tällöin ylellisyyteenkin. Tällä tarvehierarkian tasolla on siis sen verran vapaata aikaa ja ylimääräistä varallisuutta, että voi ihan huvikseen lähteä joksikin aikaa pois kotoa ja matkustaa vaikka lentäen ulkomaille ilman sen kummempaa asiaa kuin että katsella vähän maailmaa.

Nyt aiemmin mainittu Elokapina on muun muassa kyseenalaistanut tämän toiminnan. Elokapinalla ja vastaavilla ajatus perustuu tietenkin siihen, että maapallon luonto ei tällaista touhua pitemmän päälle kestä, tai että ei ole aikoihin kestänyt. Toisaalta esimerkiksi matkakohteemme ihmiset saavat elantonsa juuri meistä, ihmisenvökäleistä, jotka matkustelevat. Kuinkahan moni ruokaa tehnyt ja tarjonnut, olutta pöytään kantanut tai muita palveluita tarjonnut olisi työttömänä ilman tätä ympäristöä kuormittavaa touhua? Taitaisi olla keräilytalous edessä?

Muuan Oikeusministeriöllä hommissa oleva kaverini, kaimani, sanoi minulle kerran näitä pohtiessani, että mainitseppa kaimaseni yksikin sellainen asia, mitä ihmiskunta ei ole tappiin asti vienyt. Toisaalta tämä elokapinointi saattaa olla tämän fatalismin antiteesi, että ei prkl anneta periksi vaan yritetään pojat kerran vielä, kuten Kariluoto komentaisi…

Elokapina toki on aloittanut turvallisesti. Suomessa on helppo mennä istumaan vaikka keskelle pääkaupungin pääkatua. Poliisit kantavat nätisti pois, ja ne voi vielä haastaa oikeuteen, jos tulee vaikka mustelma. Lentoaseman turvatarkastuksen voi turvallisesti tukkia, poliisit tulevat kiltisti maanittelemaan pois, ja sitten jos ei se tehoa, niin mahdollisimman hellävaraisesti kantavat pois.

Jos vähän ekstreemimpää haluaa, niin kannattaisi mennä Pietariin tai Moskovaan kokeilemaan, miten käy… niin, tai vaikka Delhiin – sinne tosin joutuisivat lentäen menemään, ei taida muulla konstein onnistua. Mutta toisen kautta siellä, jos saisivat sanomaansa perille, niin vaikutus olisi kertaheitolla ihan toista kuin promilleluokan saastuttajamaassa toimimisessa.

En nyt millään tavalla halua kyseenalaistaa ympäristöaktivismia. Sehän on kuten vaikkapa terrorismi, eli toimintansa kumpuaa epätoivosta. Elokapinalaisten kunniaksi sanottakoon kuitenkin se, että eivät sentään tapa tai vahingoita ketään, kuten tekevät terroristit tai se valtioterrorismia harjoittava likeinen maa, jonka kansalaisia mielelläni kutsuisin sillä kielletyllä r- nimellä. Että sikäli kun näinkin sivistyneesti toimivat, niin kukkikoonpa minun puolestani semmoinenkin kukka elon yrttitarhassa.

Rauhaa.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s