Kirjailija Kalle Päätalon Iijoki-sarjan teoksessa Tammerkosken sillalla Kallen äiti-Riitu tuumii jotain tämän tapaista: ”Semmosia syvämmen pohjasta tulevia onnenhetkijä ihmisen elämässä on oikeen pikkuse”.

Muistelen tässä omiani. Niitä on jokunen ollut, ja ne saattavat olla erilaisia kuin joillakin muilla. Tai samanlaisia. Rajaan pois ne hetket, jotka on onnellisilta tapahtuessaan tuntuneet, mutta jotka ovat tuoneet muunlaista jälkeenpäin – sellaisiakin on ollut tässä kuudenkymmenen vuoden taipaleella. Viittaan edellisen päreeni ajatukseen: Elämän merkittävimmät opetukset olen saanut erehdysten kautta. Toisaalta aivan mehevimmät uskaltamisen kautta.

Lapsuuteni oli onnellinen ja turvallinen. Keskisuomalaisen työläisperheen keskimmäisenä en kokenut koskaan turvattomuutta lapsuudessani. Asuimme omassa kodissa, koti oli keskipiste, turvapaikka. Jos joskus kylän kakarat oli ilkeitä, kotona kukaan ei ollut.

Sitten seurasi peräti yhdeksän onnentäyteistä päivää, yhdeksänä vuotena, toukokuun 31. päivinä vuosina 1969-1977. Ne olivat niitä päiviä, kun koulu loppui ja pääsi aluksi kolmeksi, myöhemmin kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi vapauteen. Kesä oli paras sana, jonka tiesin. Siihen saattoi sisältyä velvollisuuksiakin, mutta enimmältään joutilaita lapsen ja varhaisnuoren päiviä, jotka täytettiin senaikasilla aktiviteeteilla.

6. helmikuuta 1981 oli seuraava pohjattoman ja kestävän onnen päivä. Tuolloin vapauduin vakinaisesta asepalveluksesta Suomen Puolustusvoimissa. Olin mennyt vapaaehtoisena armeijaan edellisen vuoden kesäkuussa, eikä tuo kahdeksan kuukautta kestänyt palvelus ollut erityisen mieluisa. Muutamaan mukavaan tyyppiin tutustuin, mutta enpä ole heitä juuri sen jälkeen nähnyt tai tavannut. Silloin tunnettu tunne ”ohi on” on kestänyt aivan näihin päiviin asti. Minua ei koskaan ole kutsuttu edes kertausharjoituksiin. Tämän vuoden joulukuussa täytän 61 vuotta, ja se tarkoittaa sitä, että asevelvollisuus on osaltani lopullisesti ohi.

Mutta monet noiden päivien jälkeen seuranneet onnenpäivät ovat olleet kestoltaan lyhytaikaisempia ja osaltaan osoittautuneet vähäarvoisiksi tai jopa arvottomiksi. Sentään sopii jokunen ns. timantinkova päiväkin senjälkeisiin vuosiin.

1.2.2003 lukien sain valtakirjan siihen virkaan, jota monien muutosten jälkeen tänäkin päivänä hoidan. Että yli 19 vuoden ajan olen ollut vakituisessa työpaikassa, minulla on ollut vakituinen, ennakoitava ja taattu toimeentulo. Turvallisuushakuisen suomalaisen unelma! On saavutettu vakituinen kuukausipalkka ja jopa 38 vuorokauden lomaoikeus, sekin jo kymmenen vuotta sitten.

3.9.2004 syntyi veljeni perheeseen esikoinen. Kaksi vuotta myöhemmin kävi niin, että kohtasin juuri samana, Urho Kekkosenkin syntymäpäivänä, sellaisen ihmisen, jonka kanssa tänäkin päivänä jaan elämäni päivät iloineen ja murheineen. Sellaiseksi luvanneita on kaksi aikaisempaa, mutta ovat heittäneet pyyhkeet kehiin. Mutta 3.9.2006 kohtaamani henkilö on pysynyt, ja pitää tässä lajissa ennätystä hallussaan.

Joistakin asioista olen jäänyt paitsikin. Koskaan maailmassa en ole pitänyt sylissäni kupeitteni hedelmää, kuten Pyhässä Raamatussa asia ilmaistaan. Se oli minulle ihan hirvittävän kipeä asia pitkään, mutta jo yli kymmenen vuotta olen ollut senkin asian kanssa sinut. Niinä vuosina, jolloin sellaiset olisi pitänyt hankkia, ei ollut oikein mahdollisuuksia pitää sellaisista huolta, hyvä kun itsensä sai päivä päivältä eteenpäin. Enkä edes tiedä, että olisiko ollut niitä mahdollisuutta edes saadakaan, ei sitä koskaan tutkittu. Niitähän on semmoisiakin, jotka palavasti ovat halunneet ja yrittäneet, mutteivät ole saaneet – tunnenkin semmoisia. Minulla syyt oli toisenlaisia, mutta mitä niistä tässä.

Mutta nyt elää höllöttelen kuusikymmenvuotiaana, työelämän loppusuoralla olevana. Olen kipeän tietoinen siitä, että voi tulla joku sairaus, joka vie. Jos tulee niin tulee. Voin elää vaikka isäni ikäiseksi – hän on nyt 88- vuotias, ja elää ihan täysillä.

Mutta mitä niitä muita onnenhetkiä on? Onhan niitä ihan joka päivä. Vaikka jalkoihin nukkumaan käpertyvä kissa. Veljen lapsi, joka pääsee pian ripille. Että vielä tänä päivänä avasin aamulla herättyäni silmäni, eikä ainakaan vielä ole todettu mitään kalvavaa sairautta.

Kiitollisena tätä kirjoitan, myöhäisenä iltahetkenä.

Yksi kommentti artikkeliin ”Onnenhetkiä

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s