”Vielä on kesää jäljellä…” taisi Porin poika (ainakin alunperin) Tero Vaara lauleskella. Tuohon lauluun liittyy minulla semmoinen muisto, että olin seurakuntamme diakonian erityisalan kevätjuhlassa, ja lauluvihkona oli siihen aikaan Kirkon Ulkomaanavun julkaisema ”Suvilinnun laulukirja”, jossa oli sekaisin hartaita lauluja ynnä niitä niin sanotusti kirkon sanoman kanssa sopusoinnussa olevia iskelmiä tai pop-kappaleita.
Mainittakoon vielä, etten ole ollut tuosta enää pitkään aikaan moksiskaan, ihan valmistuttuani minulla oli vain se kirkas otsa, sen orvasketeen tuli jo varhain vako, montakin. No joo, muuan sen diakoniapiirin asiakas toivoi tuota laulua, ja minä kurja en sitä tuntenut. Eikä ollut nuottiakaan.
– Muuten kävisi, mutta kun ei ole nuottia enkä muutenkaan tunne tätä kappaletta.
(Sanoin tämän rehellisesti, sillä kuuntelen radiosta ainoastaan Yle Ykköstä, näin on ollut jo neljännesvuosisadan)
– Etpä tietenkään, sanoi tämä naisihminen hyvin terävästi ja kipakasti.

Se kävi vähän kipeästi, sillä olen kaiken tämän jo loppupuolelle kääntyneen urani ajan koittanut kunnioittaa esimerkiksi siunauksissa ja vihkimisissäkin ihmisten toiveita ja arvostaa heidän mielipiteitään. Kuinkahan monta kertaa olen siunauksissa säestänyt tai peräti itse laulanut ns. kevyen musiikin esittäjien kappaleita. Veikko Samulin ja Juha Vainion Mun sydämeni tänne jää varmaan kymmeniä, jos ei satoja kertoja. Samoin Kari Tapiota, Jukka Kuoppamäkeä tai Tuure Kilpeläistä, Rolf Lövlandia, Simon&Garfunkelia, jopa Led Zeppelinin Stairway to Heavenkin on ainakin kerran tullut vedettyä uruilla itse sovittaen.

Asioihin voi nimittäin suhtautua joko omien tunteittensa tai mieltymystensä kautta tai sitten ammattimaisesti – anteeksi omahyväisyyteni. Jos sureva omainen sanoo haluavansa kuulla jonkin kappaleen, niin se on sitten minun hommani toteuttaa se. Kas, kun minulla ei ole pätevyyttä sanoa kenellekään, minkä kappaleen sopii häntä äärimmäisen menetyksen hetkellä lohduttaa. Jääpä minulle kuitenkin yllin kyllin tilaa tehdä juuri oman pääni mukaan.

Nyt, arvoisat kaikki muutama lukijani, paljastan teille hullun haaveeni. Aloitin kirkkomuusikon urani ollessani kapakkasoittaja. Kotiseurakuntani silloinen kanttori pyysi minua toteuttamaan Afrikkalaisen Gospelmessun, ja toteutin sen kooten ja harjoittaen bändin. Sittemmin olen ollut toteuttamassa sitä myöhemminkin. Mieleeni on tullut, että koska sillä tämän kirkkomuusikon hommani aloittelin, niin miksen päättäisikin. Mutta jos niin käy, toteutan sen Tamla-Motown – tyylillä. Esimerkiksi messun kolmas kappale, Kiitoslaulu alkaa kuten Sam & Daven Soothe Me. Bändissä on normaalin kitara-basso-rummut-koskettimet lisäksi tietysti puhallinsektio, jossa on trumpetti, tenori/altto/sopraanosaksofoni ja ehkä pasuuna, jotkut ehkä kaksinnettuina. Olen siksi tarkkaan Supremesit, Temptationsit, Sam Cooket ja Sam&Davet kuunnellut, että kirjoittaminen sujunee.

Mutta eihän minun töistäni pitänyt jutella. Kah, lomallahan minä vielä olen. Tosin viime lauantaina kävin tuossa lähikirkossa tekemässä siunauksen ja käväisin vielä muistotilaisuudessakin. Ihan siitä syystä, että sekä poismennyt että etenkin hänen läheisensä kuuluvat ystäviini.

Tässä ollaan taas kotoiltu tätä lomaa, mikä ei ole ollenkaan huono tapa viettää lomaa. Puutarha alkaa kulkea vääjäämättä kohti satokautta. Amppelitomaatteja riitti tänään kanavartaisiini, avomaan kurkkua ja kasvihuonekurkkua löytyy ruokapöytään miltei joka päivä. Chilit ja paprikat kasvavat omaa hiljaista tahtiaan, tomaatin pääsatokausi on viikon parin päässä. Siemenestä olen kasvattanut amppelitomaattia, pensastomaattia, Tanskan vienti- runkotomaattia sekä Tigerella- runkotomaattia. Ystävältä saatiin vielä vihreää tomaattia parin taimen verran.

Näin vanhemmiten sanon painokkaasti, että kotoilu on kyllä yksi parhaita asioita maan päällä. Kaikenlainen osallistuminen muutoin kuin työn vuoksi on ollut minulle kauhistus jo kauan, neljännesvuosisadan. Olen yrittänyt ymmärtää näitä yhdistysaktiiveja, ja päässyt siihen lopputulemaan, että ehkä nämä yhdistysasiat ovat heille loputtoman kotoilun vastapainoa. Itselleni kotoilu on ollut jo sen neljännesvuosisadan ajan ylellisyyttä. Reilun neljän vuoden päästä päässen eläkkeelle. Siihen minulla on jo olemassa suunnitelma. Teen keikkaa noin 1-2 viikonloppuna kuukaudessa, laitan palkkiorahat sivuun ja rahat käytetään matkusteluun. Nämä ovat niitä haaveita, jotka Hermanni Päätalo hoh-hoi – toteamuksineen toteaa haaveeksi. Voihan se mennä niinkin, että Vladimir Pyhä poksauttaa meidät ydinaseillaan tuhkaksi, tai että Vladimir Pyhän sotaisuus nollaa tulevan eläkkeen.

Niinhän kävi Koskelan Jussillekin. Koko elämänsä hän säästi, ja kun teki sukupolvenvaihdoksen ja Akseli tuli Koskelan torpan isännäksi, suli Jussin elämäntyö ja säästöt arvottomaksi ensimmäisen maailmansodan puhjettua. Niin se voi käydä minullekin.

Metsistä löytyy nyt hyvin mustikkaa ja kanttarelleja. Niihin ei nämä rahan arvon muutokset vaikuta mitään. Niitä voi aina syödä ja niistä voi nauttia, vaikka pörssikurssit ovat mitä vain. Pensaspapu alkanee tuottaa syötävää kahden, kolmen viikon päästä.

2 kommenttia artikkeliin ”Loppukesä, hajamietteitä

  1. Tieppä veikkonen niin. Tännäänni vielä huppaillaan tässä kotikelehillä, kirjahyllyn siivosin – en kirjoista vaan pölyistä….

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s