Ollaan saatu todella lämmin loppukesä. Eilen mittari näytti täydet kolmekymmentä astetta, ja illan kutveessa polkaisin sillä sähköpyörälläni kahdeksan kilometrin päähän uimaan ja takaisinkin. Vaikken edes kovin kiirehtinyt, päältä kaatui hiki perille päästyäni. Hieman ennen makeanveden altaan viileyteen sukeltamista juolahti mieleen konsti. Että jos jätän t-paidan päälle ja käyn uimassa, pysyn paluumatkan ajan viileänä ja hikoilemattomana. Näin tein, ja vaikka poljin ihan reippaasti takaisin kotiin, olin järvenraikas, kun työntelin pyöräni lukittuun varastoon.

Aurinko paistoi, ja voi että sen säteet lämmittivät. Oli niin kuuma, että piti toukokuulla huonontuneesta sähkösopimuksesta huolimatta laittaa viilennys päälle, että ylipäätänsä nukkuminen olisi mahdollista.

Mieleeni juolahti uutinen jostain lähimenneisyydestä. Erään bussiyhtiön vuorolla oli linjurin ilmastointi sanonut sopimuksensa irti, ja matkustajat olivat pyytäneet kuljettajaa pysähtymään, sillä itse kunkin dödö alkoi pettää pahemman kerran. Kuljettaja ajatteli kaiketi aikatauluaan, ja jatkoi ajamista sillä seuraamuksella, että joku matkustajista oli soittanut aluehälytyskeskukseen, ja pian poliisipartio pysäytti bussin, ja ihmiset pääsivät ulos.

Sitten muistui mieleen lähes päinvastainen tapaus 1970- luvun lopulta. Kävin kai lukion ensimmäistä tai toista luokkaa, ja matkustin päivittäin linja-autoissa kotoa kouluun ja takaisin, matkaa oli noin 35 kilometriä suuntaansa. Matkaan kului 40-50 minuuttia riippuen matkustajamääristä. Siihen aikaan esim. aamuseitsemän maissa kotipitäjästä lähtevä vuoro oli miltei aina täysi, samoin kello 16.20 takaisin päin lähtevä vuoro. Aamupäivällä ja iltapäivän varhaisempina tunteina oli väljempää. No, koulu loppui kello 15, ja samassa pitäjässä asuvien kavereiden kanssa kiiruhdimme kello 15.05 kotiinpäin lähtevään vuoroon. Hyvin kerjettiin, koska koulu sijaitsi ihan linja-autoaseman vieressä.

Linjuri lähti, oli talvi ja pakkasta varmasti viisitoista, kaksikymmentäkin astetta. Matkustajia kertyi auto reilusti yli puolilleen jo lähtiessä, lisää nousi kauppiksen pysäkiltä ja kaupungin laidaltakin. Matkan jatkuttua noin viisi, kuusi kilometriä joku jäi pois kyydistä. Kuljettaja avasi paineilmalla toimivan oven, mutta sepä ei tullutkaan enää kiinni! Kas, kun raskaassa kalustossa niin jarrut kuin ovet toimivat paineilmalla, ja ovelle tuleva ilmaputki oli tietysti jäässä. On nimittäin niin, että sinne järjestelmään ilmaa tekevä kompressori tuottaa myös kosteutta, ja joskus talvella saattaa joko jarruille tai ovelle ilmaa tuova putki jäätyä. Jos jarrut olisivat jäätyneet, matka olisi katkennut siihen, mutta oven jumittuminen ei niin tehnyt.

Kuljettaja reuhtoi ovea käsin, muttei saanut sitä kuin puoliväliin kiinni. Ei hyvinyt muu kuin jatkaa matkaa. Ihmisiä jäi tämän tästä pois kyydistä. Eräällä pysäkillä radiossa oli joku senaikainen puheohjelma menossa, ja miesääni sanoi: ”Täällä te vain istutte lämpimässä”. Oltiin kai tultu liki kymmenen kilometriä se etuovi auki, ja lämpötila oli verraten raikas. Joka tapauksessa koko bussillinen väkeä repesi hillittömään nauruun, ja kuljettajan niska punoitti. Hän alkoi sitä ovenavausnappia painella, ja istu ja pala, ovi alkoi kuin alkoikin toimia. Jäähdytysneste kiersi lämpöpattereissa, ja pian tarjettiin taas. Eipä ollut silloin kännyköitä, eikä kukaan muistaakseni nillittänyt kuljettajalle. Kyllähän jokainen sen käsitti, ettei kuljettaja ilmaputkien jäätymiselle mitään voinut, ja toisekseen siinä autossa sentään oltiin osittain tuulensuojassa, tuskinpa kellään oli ajatuksissa jäädä pakkaseen seisoskelemaan ja odottaa reilua puolta tuntia seuraavaksi lähtevää vuoroa…

Eipä ollut silloin kyllä kännyköitäkään, eikä Internettiä. Eikä linja-autoissa ilmastointia, sellaiset avattavat kattoluukut kylläkin oli, että hellepäivinä sisätilat jäähtyivät ajoviimasta. Tietenkin vanhemmalle väelle veto oli myrkkyä, joten jos yksikin vaati, oli kattoikkunat suljettava.

Tämmöinen muisto tuli mieleen loppukesän hellepäivänä, kun tomaatitkin piti kaksi kertaa kastella.

Yksi kommentti artikkeliin ”Hellepäiviä ja hauska muisto

  1. Niin, mukavia muistoja. Ihan aikuisajoilta muistan miten kävin työmatkaa päivin illoin paikallisjunalla päivittäin. Helsingin asemalta lähtiessä ja jo törtevänä ikkunapaikalla istuessani tuli seuratuksi miten pettyneitä ihmisiä tuli liki joka päivä alle puoli minuuttia myöhässä ja se tiesi vain jatkoaikataulujen siirtymistä myös. Eräänkin kerran kolme nuorehkoa naisihmistä juoksivat kiireissään posket punaisena ja pääsivät ihan metrin päähän mutta juna meni menojaan. Sivuikkunani oli auki ja kuulin miten he sitten harmittelivat kun tuli ylipäätään juostua ja turha hiki matkaansaatettua. Asemalla on junailijoille sellainen sääntö että koska myöhempiäkin junia lähtee koko ajan ja raiteet ovat ruuhkaiset, ketään varten ei ovia uudestaan avata. Ynnärtäähän sen koska jonossa on tulossa koko ajan uusia ja osa pääsee myöhäisemmilläkin välieasemien kautta toisilla junilla.

    Ja niissä lähijunissa oli luettavissa sellainen oma lehti jossa kerrottiin asiaa ja oli myös palautepalsta. Erityisesti muistan miten joku oli kirjoittanut että häntä ärsyttää eniten se että ensin huudetaan myös että juna lähtee ja hän oli alkanut juosta kohti junaa. Ehti ihan hyvin mielestään ovelle mutta ovea ei kuitenkaan enää avattu. Hänen mielestään että jos huudetaan että juna lähtee, pitää myös odottaa niitä jotka sitten ovat liikkeessä sen jälkeen ovea kohti.

    Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s