Kolmas syyskuuta. Se on elämäni kenties merkittävin päivämäärä.

Sata kaksikymmentäkaksi vuotta sitten syntyi sittemmin pitkään Suomen Tasavallan presidenttinä toiminut Urho Kaleva Kekkonen. Hän oli kaiketi härski oman etunsa tavoittelija, mutta niinpä vain luovi isänmaamme itsenäisenä läpi kylmän sodan vuosikymmenten. Hän piti oletettavasti seuraavan, ensi vuonna pidettävien vaalien jälkeisen pääministeripuolueen määrätietoisesti poissa hallituksesta ns. yleisiin syihin vedoten. Tuona aikana Suomi kuoriutui kehitysmaasta moderniksi länsimaiseksi demokratiaksi. Hänen poistuttuaan tuli hänen paitsiossa pitämien aika, ja maksamme nyt iloisesti sähkön kilowattitunnista ensi kuun alusta lähtien helpostikin euron, hänen aikansa kuusi markkaa ihan sen vuoksi, että sijoittajien täytyy saada antamalleen rahalle tuottoa. Iloitkaamme.

Mutta tämä päivä on muutenkin merkittävä. Kahdeksantoista vuotta sitten ajelin muutama viikko aikaisemmin isäni avustuksella ostamallani Ford Sierralla Laitilasta tänne kotiin päin, kun veljeni soitti, että hänen vaimonsa on nyt synnyttänyt heidän esikoisensa. Tuo tyttö on minulle ollut muutamaa vuotta myöhemmin syntyneen veljensä ohella todellinen kultapala! Miten iloitsenkaan nähdessäni tuon upean nuoren naisen ottavan pian ensiaskeleitaan omaan elämäänsä. En hetkeäkään epäile, etteikö hän pärjää elämässä, hänellä on ollut koko elämänsä ajan semmoiset otteet. Hän ei ole akateemisesti sivistynyt tai uraorientoitunut, vaan realisti ja valmistuu ammattiin, jossa takuulla riittää hommia. Mahtaako pyytää setäänsä soittamaan häämarssia, kun joidenkin vuosien jälkeen avioituu?

Mutta minun kannaltani tärkein asia on se, että vuonna 2006, tuon edellisessä kappaleessa mainitun upean naisen 2- vuotissyntymäpäivänä tapasin henkilön, joka on ollut melko pitkään vihitty vaimoni. Juuri tänään, kun olimme kotikaupungin puutaloja ihastelemassa minun töideni jälkeen, loihen hänelle lausumaan kiitokseni siitä, että on kaltaistani luonnonilmiötä näin pitkään sietänyt. Toden totta, kuusitoista vuotta sitten nousin silloin tuoreesta autostani sydän pamppaillen turkulaisen rivitaloyhtiön pihalla, ja vastaani käveli upea nainen, josta pian tuli naisystäväni ja vuotta myöhemmin kihlattuni ja elokuussa 2009 vanhempiemme ja tämän naisen tyttären todistaessa vihitty vaimoni. Meidät vihki pitkäaikainen työkaverini, herätyskristilliseksi pastoriksi sangen ymmärtäväinen ja sivistynyt pappismies.

Mitä sitä muuta osaisi tässä kohdassa kuin kiittää. On tullut suolaa ja pippuria elämään, ja 18 vuoden takaisen kohtuullisen onnellisen miehen sijaan (ainakin Susupetal muistanee ilmaisuni) ihan onnellinen tavallinen mies.

Palkanmaksajani on vielä se suunnilleen sama organisaatio, kuin oli silloin 18 vuotta sittenkin. Olen saavuttanut tämän organisaation palveluksessa parhaimman saavutettavissani olevan, eli 38 päivän vuosilomaoikeuden. Oppineempi työkaverini haukkuu usein kirkkoa, mutta itse olen pidättyvämpi. En oikeastaan osaa haukkua työnantajaani. Se on antanut olla minun, sangen oppimattoman ja vajavaisen musiikkimiehen, olla palveluksessaan hyvinkin neljännesvuosisadan. Olen saanut kohdata tällä urallani monia hienoja ihmisiä. Hienoimmat ovat olleet oppimattomia kuten minäkin. Arkisia ihmisiä. Pidän urani huippuhetkenä tilannetta, kun olin kotikaupungin yksityisen terveydenhoitofirman odotustilassa ja minulle hymyili nainen, jolla oli voimakas kaulatatuointi. Muistin naisen juuri tuosta tatuoinnista, ja kysyin, että kauankos siitä on, kun se teidän isä haudattiin. Nainen kertoi kuluneen ajan. Mainitsin hänelle, että hänen isänsä siunaus ja muistotilaisuus on yksi mieleeni painuneimpia. Kun ei ollut mitään teennäistä pönötystä tai muutakaan epäaitoa. Pappi, pitkäaikainen työkaverini, joka eläköityy tänä syksynä (ja joka meidät aikanaan vihki), siunasi omalla jäljittelemättömällä tyylillään. Muistotilaisuudessa syötiin hyvää makaronilaatikkoa tavallisin lisukkein, se maistui vakkasuomalaiseen pitopöytään ja lohikeittoon tottuneiden suussa aivan ainutlaatuiselta. Ja sitten tämä nainen siellä muistotilaisuudessa luki isälleen kirjoittaman kirjeen. Me papin kanssa rehellisesti sanottuna kyynelehdimme, vaikka olimme kumpikin jo kauan sitten sangen palttoutuneita äärimmäisen asian kohdanneita.

Tällaisia asioita tuli mieleen tänään, Urho Kaleva Kekkosen ja minulle äärimmäisen rakkaan ja tärkeän veljentyttären syntymäpäivänä, sekä sinä päivänä, jolloin kuusitoista vuotta sitten tapasin Elämäni Naisen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s