Olipahan taas rypistys, ja vieläpä jalat kuivina siitä selvisin.

Oli nimittäin työtoverin juhlapäivä, juhlamessu, johon muusikkotyökaveri innostui tilaamaan oikein säveltäjältä säestyksellisen kuoroteoksen, joka tuossa sitten opeteltiin, harjoiteltiin ja eilen esitettiin. Se oli minun kohdalla ensimmäinen ja viimeinen kantaesitys, jonka opettelin, harjoitutin ja johdin.

Ei toki siksi, että se olisi ollut ikävä homma tai olisi mennyt huonosti, säveltäjä sain esityksestä nauhoitteen ja hyväksyi (herrasmies kun on) tulkintamme. Loppuu vain tämä ura ennen sitä. Tuskinpa tulee ainakaan johdettavakseni kantaesitystä lähivuosina, kun tämä ensimmäinenkin tuli 27 vuoden pakertamisen jälkeen.

Tämä on kuvaus erään kirkkomusiikkiteoksen tilauksesta, opiskelusta, harjoittamisesta ja esittämisestä:

Juhlamessuun päätetään koota jonkinlainen lauluryhmä tai kuoro, koska me kaikki kolme kanttoria olemme siinä mukana. Urkutaiteilija toimii luonnollisesti urkurina, minä ja pomo kanttoreina, minä etunenässä, koskapa olen kyseisen kirkon kanttori.
Ajattelemme, että psalmi ja vuorovirsi ovat sopiva määrä vokaalimusiikkia, koska juhlamessu on aivan joulun ja loppiaisen kainalossa, ja etenkin työkavereilla on hommaa kovasti – minähän herrastelen joulun vapaalla.

Päätetään tilata tunnetulta kirkkomuusikolta psalmi ja vuorovirsisovitus. Säveltäjä ottaa kopin, ja tekee yhdessä päivässä hienon teoksen, ja löytää arkistoistaan hienon vuorovirsisovituksen juuri siihen virteen, mitä ajattelemme. Seuraavana päivänä saapuvat teoksen nuotit, ja minä alan sitä opiskella, sillä vastaan siitä, että porukka osaa sen.

Olen koonnut lauluporukkaa koronan romuttaman kuoroelämän raunioista halukkaita etsien. Osa ei halua tulla mukaan, sentään saan maaniteltua neljä sopraanoa, joista yksi on kolleega, kaksi alttoa, yhden tenorin ja kaksi bassoa. Ei auta muu kuin johtamisen ohella laulaa tenoria.

Teen tietokoneella harjoitusnauhoitteen, jossa jokainen stemma erottuu kudoksesta. Samalla opin jokaisen stemman itsekin.

Alan sopia harjoitusaikataulua. Torstai sopii kaikille, ja raivaan kalenteristani kolme torstai-iltaa, varaan tilat. Ensimmäisestä harjoituksista toinen altto joutuu olemaan poissa, sillä on joku työjuttu. Yksi sopraano on sairaana, flunssa-aalto. Ensimmäisissä harjoituksissa toinen basso saa astmakohtauksen, sillä hän on allerginen parfyymeille, jollaista yksi laulajista on tullut laittaneeksi.

Koetan sanoa mahdollisimman hienovaraisesti, että jos pystyttäisiin tämä keikka menemään ilman parfyymeja, ja se sopii kaikille. Huoh, tuosta olisi voinut seurata vaikka palkokasvin nenään veto, mutta tällä kertaa se vältettiin.

Pidämme toisen harjoituksen, ja toinen altoista on puolestaan influenssan vuoteeseen kaatama, viimeksi sairastunut sopraano on sen sijaan tervehtynyt, ja hätäpäissäni pyydän kollegaa laulamaan sen ainoan alton kaverina. Olet ammattilainen, sanon hänelle.

Vähän ennen joulua saamme koolle lopulta koko porukan, harjoituksen pidämme jo pelipaikalla kirkossa. Urkuri ja oboisti tulevat paikalle myös, se toinen altto on ensimmäistä kertaa mukana. Onneksi on nuotinlukutaitoinen ja tehnyt kotiläksynsä, saamme laulut menemään. Ensimmäistä kertaa päästän ajatuksiini, että ehkä tässä ei tarvita häpeää tästä selviämiseen. Kenties jalat pysyvät kuivina. Kiitän soittajia ja laulajia, ja toinen altto, joka on nyt ensimmäistä kertaa mukana, kysyy, voiko olla mukana. Sanon että kyllä, ja että jos hän haluaa, niin mennään tuohon viereiseen saliin katsomaan vielä hänen osuutensa.

Viimeinen harjoitus on päivää ennen h-hetkeä. Yksi sopraano on ollut influenssassa ja sanoo säästävänsä äänensä itse keikalle. Saamme laulut nyt menemään, vaikeaksi osoittautunut fugato-jaksokin menee ensimmäistä kertaa virheettä. Tempo vähän hidastuu, mutta kiritään se sitten takaisin, kun vaikea paikka on ohitettu.

H-hetki. Tässä se on. This is it, sanotaan ameriikkalaisissa elokuvissa. Olen pyytänyt laulajat tuntia ennen h-hetkeä äänenavaukseen, ja laulatan laulut a cappella läpi. Ne sujuvat.

Menemme parvelle, ja siellä on kuin onkin myös se potenut sopraano, varma laulaja, ja koko porukka on täysi! Voi miten ihanaa. Messu alkaa, menee kulkue ja alkuvirsi, ja tässä on virkaan asettaminen, joten lääninrovasti pitää puheen virkaan vihittävälle, sitten messu jatkuu, ja tulee psalmin paikka.

Laulajat nousevat, urkuri aloittaa, oboisti on valmiina, ja kaikki seuraavat johtamistani. Tämä on kieltämättä hieno tunne, minä olen tämän opettanut, minä tämän johdan, ennen esittämättömän kirkkomusiikkiteoksen. Teos menee hienosti, minulta pääsee sisimmässäni ensimmäinen helpotuksen huokaus.

Messu jatkuu, kolminaisuusvirren veisaan kanttorin ominaisuudessa tanakasti pönöttäen, ja ilokseni myös seurakunta laulaa mukana.

Toisen lukukappaleen jälkeen tulee päivän virsi, se vuorovirsi. Ensimmäinen säkeistö on kuorolle helppo – säveltäjälle ominaista on tehdä laulajille mieluista satsia maustettuna haasteilla, joka tuleekin sitten kolmannessa säkeistössä.
Mutta sitä ennen on toinen säkeistö, jonka taas pönöttäen veisaan, ja seurakunta mukana.
Kolmannen säkeistön säveltäjä on käsitellyt kontrapunktisesti, oboella maustettuna. Eli siis kuoro a cappella ja oboe. Sekin menee, minun on laulamiseni ohella muistettava johtaakin, tässä horisontaalisessa pätkässä on eri stemmoille lähtöjen näyttämistä tosi paljon, ja skarppina saa kyllä johtajakin olla. Mutta sekin sujuu, ja helpotukseni on suuri. Tästä messun loppuun riittää virsien esilaulanta, ja helpotukseni on käsin kosketeltava.

***
Tämä oli harvinaista herkkua. Viimeisen 20 vuoden aikana olen vetänyt lähinnä pientä kyläkuoroa ja kehittyvien laulajien kuoroa, ja näissä haasteena on ollut löytää sellainen lähestymistapa, että saadaan laulut menemään. En ollenkaan väheksy näitäkään laulajia, he vain eivät katso tarpeelliseksi harjoitella omin päin, vaan kun harjoituksiin lähtevät, ottavat nuottikansion tai – kirjan siitä, mihin edellisistä harjoituksista tultuaan sen jättivät. Tavallaan on sääli, kun vähättelevät omia kykyjään. Mutta tämä on vanhaa rukoilevaisseutua, ja vähänkin fiinimpi musisointi on vielä lähihistoriassa koettu kaiketi synnillisenä, kontrapunkti on kirvoittanut kuulijoilta sellaista kommenttia, että ”kui nee sana tuliva eri aikaha, iha merkilistä tää ny sit oli”.


Kerran sain pikkukylän kuorolla menemään saman säveltäjän psalmimusiikin. Kerran johdin paikkakunnan ykköskuoroa radiojumalanpalveluksessa. Ja nyt siis parhaimmista parhaimpien paikkakunnan laulajain oikeastaan ei kuoro, vaan lauluyhtye. Laulajia kun oli yhdeksän plus laulava johtaja. No, sanottakoon sitä miksi sanotaan.

Minun kokemukseni kuoronjohtajuudesta ovat kahtalaiset.
Parhaimmillaan, kuten eilen, se on palkitsevaa. Laulajat ovat innostuneita, tekevät kotiläksynsä, ja sairasteluista ja poissaoloista huolimatta hoitavat tonttinsa moitteettomasti, ja kanttoririepu säilyy jalat kuivina.

Toisaalta siinä joutuu sietämään suurta epävarmuutta. Sairastumisillehan ei mitään voi, mutta kyllä kynnys jäädä kotiin tai pois harjoituksista on monesti todella matala. On toki niin, että kun vapaaehtoisten kanssa toimii, niin eipä heiltä ihan sen tason sitoutumista sovi odottaa kuin palkkaa nauttivilta.

***
Jälkipyykki ja ETS

Luulisi, että tuollaisen menestyksellisen työrupeaman jälkeen tulisi riemukas, euforinen olo. Näin asia onkin juuri tilaisuuden jälkeen ja vielä juhlassa kahvipöydässäkin osin. Kävin kiittämässä jokaista osallistujaa henkilökohtaisesti, ja ihan reilusti sanoin, että tämä oli urani yksi eittämättömistä kohokohdista, joka tulee jäämään muistoihini.

Kirkosta tullessa, matkalla juhlaan, siitä pihan yli kävellessämme pidimme jo debriefingiä kolleegan kanssa. Siinä jo tuli itsellä se ETS ensimmäisen kerran. Toisaalta helpotus siitä, että selvisin vaativasta tehtävästä ihan hyvin, toisaalta kalvaa jo ne muutamat pienet yksityiskohdat, jotka olisivat voineet mennä paremminkin.

Juhlassa löydän paikkani paikalle tulleen naiskolleegan lähistöltä, hän kiittelee musiikista. Kolleegan tuntien tiedän, ettei hänellä ole tarvetta mielistellä tai lausua latteuksia, joten otan kiitokset vastaan. Hän lätkäisee nuottikirjan eteeni, ja sanoo, että hän tuossa kohta laulaa, ja sinä säestät. No, mikä siinä, perussettiä. Laulu on tuttu, moneen kertaan säestetty, joten tässäkin pysyy jalat kuivina.

Juhla loppuu, ja lähden kotiin. Nyt tulee se ETS ihan täydellä voimallaan.

Mikä ihmeen ETS?
Vastaus löytyy Mikko Kuustosen kirjasta Omaelämänkerta. Hän kuvaa siinä osuvasti sitä, miten matka Hartwall- areenan parrasvaloista oman takapihan biojäteastialle on lyhyt. Muuan tunnettu kitaristi kiteyttää asian erittäin terävästi.
Pitkän, onnistuneen työrupeaman jälkeen hän herää kotonaan – on joutunut työn vuoksi olemaan tien päällä vielä. Sentään minä saan tehdä työni aina kotoa pitäen, mutta saan ajatuksesta kiinni.

No, soittaja siis herää kodissaan, katsoo sälekaihtimien läpi ulos (ja aina sataa räntää, vuodenajasta riippumatta, tämä ei päde minuun, eilen pyrytti lunta), ja kuulee huokailevansa: ”En tiä, saatana”.

Saan tuosta kiinni erittäin hyvin. Suuren taiteellisen (no joo) ponnistuksen, onnistuneenkin, jälkeen mielen valtaa merkillinen tyhjyys. Onneksi puoliso on oppinut asian ymmärtämään, ja eilenkin töiden jälkeen kävelylenkillä sanoin hänelle, että saatan olla poissaoleva ja ärtynyt.

Miksi sitten teen tällaista, kun se noin koville ottaa?

Kah, en muuta oikein osaa. Arvelen tilanteeni olevan saman, kuin sillä tarinan henkilöllä, joka oli Jumalan kanssa väleissä, ja huokaili tälle ikeensä raskautta. No, Jumalapa vei hänet paikkaan, jossa oli muita ikeitä tai ristejä, ja sanoi, että valitse tuosta sitten sopivampi. Henkilö katseli, koitteli, mutta loppujen lopuksi päätyi siihen, minkä raskautta hän tuli valittaneeksi.

Ja mikä järki olisi 61- vuotiaana vielä vaihtaa alaa? Kuka haluaa kremppaisen harmaapääukon autotehtaan liukuhihnalle tai toimistoon kahvia juomaan?

Mutta hei, ulkona on satanut lunta! Pitää lähteä katsomaan, onko urheiluseuran kaveri ajanut pururadalle hiihtoladun.

Advertisement

3 kommenttia artikkeliin ”Palautumassa

  1. Mahtava kokemus ja elämys, hienoa!!

    Tunnistan hyvin tuon tyhjyyden rypistyksen jälkeen. Jokaisen taidenäyttelyni avajaisten jälkeen olo on ollut kuin tyhjäksi puristetulla ilmapallolla. Pitkä valmistautuminen, stressi, kiire jne ja sitten pudotus tyhjyyteen.
    Vaan aina sieltä on noustu.

    Tykkää

    1. Tosi on. Se on kai se, kun laittaa itsensä, oikeastaan sen itsellekin osin tuntemattoman sisimpänsä täysillä peliin, on tavallaan hyvin alastomana siinä, vaikka minäkin ihan moitteettomassa (?) tummassa puvussani kekkaloin.

      Varmaan Susu tunnistat sinäkin tuon ETS:n?

      Liked by 1 henkilö

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s