Kissat tulevat aamulla levottomiksi. Nuorempi tietää konstin: se tulee raapimaan vuoteen reunan kangaspäällystettä tai sitten alkaa kiusata vanhempaa, joka murisee ärtyneenä. Nukuttaisi, mutta kokemuksesta tiedän, että tätä jatkuu niin kauan, kunnes karvaiset perheenjäsenet saavat palvelua. Tämänkin tietää jo etukäteen: vanhempi haluaa ruokaa, nuorempi tahtoo ensiksi ulos. Vessassa oleva kissan hiekkalaatikko on kummallekin viimesijainen vaihtoehto.

Tabletilta kuulumaan aamu-uutiset. Se on melkein kuin tuo kissan palvelijan aamurutiinit: sisällönkin melkein arvaa. Viime helmikuusta lähtien uutisia on hallinnut Ukrainassa käytävä sota.

Kuuntelen jotakin armeijan herraa, joka esitelmöi haastattelussa taistelupanssarivaunuista, joita länsi on kaiketi jollain aikataululla luovuttamassa Ukrainan armeijan käyttöön. Siellä sitä miestä kylymenöö, sanoisi sotamies Määttä. Melko kylmäävää kuultavaahan se on. Ammattisotilas puhelee tappamisesta niinkuin meikäläinen puhuisi urkujen soittamisesta.

Toisaalta, kyllä kai tämä tilanne on verrattavissa ainakin osittain siihen, kun Hitler lähti 1930-40- lukujen taitteessa Lebensraumia hankkimaan, ja touhuillaan aiheutti melko suuren ihmisjoukon elintoimintojen loppumisen. Tiettävästi Vovalla ei kaasukammioita ainakaan vielä ole, mutta melko surutta hän omiaan ja ukrainalaisiakin tapattaa.

Mietin, että lausuisiko niin, että paskasakille ei saa antaa periksi.

Olin tuossa joulun alla tilaisuudessa, jossa suuren osan vastuusta kantoi Ukrainasta sotaa paenneet naiset lapsineen. Tilaisuus oli niin liikuttava, että ihmiselämän päätyttyä jälkihoitoa tuhansia kertoja antanut virkamies herkistyi. Kun naiset lauloivat maansa kansallislaulua, jotkut laulajista itkivät. Paikalle tullut yleisö kuunteli seisten. Se tuli kaiketi jotenkin iholle, kun maamme historiassa on kamppailtu itsenäisyyden vuoksi vähän samoin, kuin Ukraina nyt. Toki on tunnustettava, että maamme oli myös liitossa 2. maailmansodan pääsyyllisen kanssa, siitä emme jostain syystä suureen ääneen puhu. Korkeintaan puolustellaan, että kun ei muuta kaveria silloin saatu.

Olenhan minä omalta kohdaltani ehdottomasti sotaa vastaan. Vaikka jo toista kuukautta olen ollut reservistäkin jo pois, ja laittanut kädet kyynärpäitä myöten ristiin seikasta siitä, että kohdallani ainoat kosketukset armeijaan rajoittuvat ajalle 12.6.1980-6.2.1981. Tuolloin sen kansalaisvelvollisuuteni suoritin, ihan aseellisena, ja osoittauduin surkeaksi ampujaksi. Lähetiksi ne minut silloin laittoivat, onneksi ei tarvinnut sitäkään sen koommin tehdä.

Vaan tuohon isoon naapuriin on suhtautumiseni muuttunut. Kasvoin YYA:n aikana, ja ei sitä päivää kaiketi ollut, ettei tuon paperin kaikkinaista siunauksellisuutta ja ystävällisiä suhteita Neuvostoliittoon jossakin mainittu. Kriitikot olivat fasisteja tai muita oikeistolaisia. Toisaalta kyllä meillä kommunistejakin, etenkin niitä taistolaisia, vähän vierastettiin ja niiden touhuille ihmetellen hekoteltiinkin. Kyllähän epäaitouden tunnistaa.
Silloin, kun se Neuvostoliitto hajosi ja moni sen osista itsenäistyi, minulla oli omia murheita niin paljon, etten oikein niitä kunnolla rekisteröinytkään. Lasten vitsikirjassa kuvattiin venäläinen hampurilainen: lihakortti kahden leipäkortin välissä. Silloin tunsin myötätuntoa. Ja nykyisessä virassa ollessani olen kolleegan kanssa musisoinut Pietarin katulasten tukemiseksi. Siitä on kyllä jo aika kauan, taisi olla 2000-luvulla.

Mutta sitten alkoi tulla uutisia, että Venäjällä varustaudutaan uudestaan. Vova teki vähän kuin Hitleri, kohensi tavallisen kansan elinoloja ja sai varauksettoman kannatuksen. Kukapa sitä ei hyväntekijäänsä kannattaisi… Ensimmäisen kerran värähdin vilusta, kun katselin TV-uutisista juttua Venäjän varustautumisesta, ihmiset seurailivat maanpuolustusmessuilla, kuinka panssarivaunuletkat möyrivät esteiden yli ja lentonäytökset pauhasivat korvia huumaavasti. Silloin kävi mielessä ihan kevyt ajatus, että tuo ei tiedä oikein hyvää… vaan enpähän, kuten ei juuri kukaan muukaan, asialle sen enempää ajatuksia suonut. Maassa oli rauha, Venäjälle pääsi halutessaan vaikka käymään, ja mekin harkittiin, että pitäisikö se Eremitaasi käydä katsomassa. Moskovan punaisella torilla oli vielä vuonna 2013 hieno konsertti, jossa Dmitri Hvorostovsky ja Anna Netrebko vetäisivät Unohtumattoman illan tavalla, joka aiheutti ihastusta. Oli tullut suljettua silmät siltä asialta, että Kreml oli sotinut Tsetseniassa, Vuoristo-Karabahissa ja missä liekään. Syyriaa pommitettiin, mutta kun se oli niin kaukana…

Sitten ne valtasivat Krimin. Vieläkin oli tämä länsi melko hissukseen. Kauppoihin tuli ne euron Putin-juustot, kun pakotteita asetettiin. Silti ainakin allekirjoittanut vältti vielä r-sanaa. Kerran minulta lipsahti se someen. Kuvasin bussin ikkunasta Tampereen ortodoksisen kirkon, jaoin kuvan someen ja laitoin tekstin: ”Jos Ryssänkirkon näen, niin missä olenkaan”. Sain monta moitetta sopimattoman sanan käytöstä, puolustauduin sillä, että opiskeluaikoina kaikki tamperelaiset ystäväni puhuivat Ryssänkirkosta, ilman sarvia ja hampaita. Sana ryssä on kuulemma rasistinen ilmaisu.

Viime helmikuun 24.päivästä lähtien on ryssä- sanan käyttö lisääntynyt.

Eilenkö se oli, kun olin jossain ikäihmisten tilaisuudessa. Muuan mies esitteli Aunuksen asemiesten lauluja- kirjaa vuodelta 1942. Maamme- laulu siinä ensimmäisenä oli, eikä siinä mitään, mutta sitten oli tätä Aunuksen ja Vienan vapauttamisrunoutta, niin sakeaa, että mieltä käänsi. Mies tarjosi sitä minulle lainaksi, mutta kaikessa hässäkässä sitten unohdin kirjan sinne. Toivottavasti se ei sinne jäänyt lojumaan.

Mutta se on arvokas kirja. Hyvin viisas mies, kielitieteilijä Saarikivi, kirjoitti jossain kolumnissa, että hän haluaa kulkea kaikkien häpeällistenkin muistomerkkien keskellä, siis Stalinin patsaiden tai muiden kummallisuuksien, aivan sen vuoksi, että muistaisi, mihin öyhötys johtaa. Tämä sakeaa suur-Suomi – runoutta sisältävä kirja pitäisi kuulua joka kodin lukemistoon. Historian kontekstiin sijoitettuna se on terveellinen sivallus, vähän kuin se Huovisen metsämaisterin vaikeneminen.

Aurinko paistaa pitkästä aikaa. Minä jo luulin, että se on vähintäänkin homehtunut, kun sitä ei ole viikkokausiin näkynyt. Täytyy jossain vaiheessa päivää lähteä ulkoilemaan, mutta nyt urkupenkille.

Täten julkaisen tämän aamun maailmantuskani halullisten hekoteltavaksi.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s