Miten se oikein meni? (ja tulee menemään)

Minulle 1990-luvun alkupuoli, sanotaan tuonne 1996 kevääseen asti, oli sellainen sekava, musta möykky, jota joskus yritin ulos kirjoittaa, tuloksena parikin omakustannetta, joissa noita aikoja sivuttiin välillä raa’astikin. Kirkkaasti on mielessäni ollut se, kuka omiin vaikeuksiini oli syyllinen. Äsken hampaita harjatessa sen viimeksi näin.

Mutta kauan siinä meni, ennen kuin pääsin asiaa korjaamaan ja elämääni kuntoon laittamaan. Ja jotenkin sen ajan raskas laahus on seurannut tänne niin sanottuihin onnen päiviinkin asti. Vähän niinkuin sanoi ennen köyhä puuvillapellon työmies, rotusorrettu MacKinley Morganfield 1970-luvun lopulla, kun hänet tunnettiin arvostettuna blues-artistina nimeltä Muddy Waters: ”Muistan ne ajat ikuisesti. Ne ovat lapsi sisälläni”.

Ihan kaunistelematta, 1990- luvulla meitä hallittiin kuvaannollisesti siten, että ensin laiseni piestiin henkihieveriin, lyötiin hampaat kurkkuun, ja sitten ihmeteltiin, miksei kuiva ja kova leipä kelpaa. Ei saisi olla katkera, sillä se ei ihmistä rakenna vaan kalvaa sisältä päin. Silti en pysty ajattelemaan maamme hallitsijoita noilta ajoilta edelleenkään hyvällä. Ymmärrän kyllä, että raskaan verotaakan alla huokaavat pääomapiirit ovat tyytyväisiä(?), mitä nyt järsii se, ettei huonompi aines ymmärrä tehdä töitä ilmaiseksi.

Siihen aikaan kävi niin, että vuonna 1987 ensimmäiseen omaan kotiini hankkimani Philips-merkkinen väritelevisio hajosi, ja seuraavan kerran mainitunlainen laite oli kodissani talvella 1997. Huomaan Yle Areenaa selatessani, että aiheesta oli Timo-Erkki Heino tehnyt dokumenttiohjelmia, joita olen tässä vähin katsellut, aikaa kun sairaslomalaisella on.

Ja toden totta, näin heikomman aineksen näkövinkkelistä isänmaa keikahti 1980-luvun lopulla eri asentoon, kuin missä se oli ollut. Sen touhun seuraukset eivät ole vieläkään korjaantuneet, kaukana siitä. Minä olen ihme tapaus, sillä kykenin pitkäaikaistyöttömyydestä nousemaan palkallaan pärjääväksi, joskin se palkka verovaroista maksetaan. Että siinä mielessä olen syöttiläs edelleen, samalla tavoin kuin olin työttömänä ollessani. Nyt tosin teen saamieni senttien eteen töitä, välillä kovastikin. Mutta siinä asiassa olen säilyttänyt vakaumukseni, sen saman, mikä silloin synkkänä aikana minulla oli, että en mollaa työttömiä.

Vähänkö ollaan kummeksuttu sitä, kun työ ei kelpaa. Vähän samalla tavalla kuin että piestään joku henkihieveriin, hakataan hampaat irti, ja sitten ihmetellään, miksei kuiva leipä katkea. Kun tutkimukset näätsen osoittivat, että pitkäaikaistyöttömyyden jälkeen ihmisellä ei ole työkykyä sillä tavalla kuin koko ajan töissä olleella.

Ja pahaa pelkään, että kun ensi keväänä Suomea kaiketi ruvetaan laittamaan kuntoon, niin saavutukset saattavat olla vähintään yhtä komeat kuin olivat 1990- luvullakin. Merkkejähän siitä on jo nyt, muutosneuvotteluja on jo aloitettu, tosin niitä on ollut tässä kotikaupungissa eräässä mainittavassa teollisuusyrityksessä niin kauan kuin muistan.

Se muuten on hieno firma, työllistää tuhansia. Siitä tosin ei puhuta kovinkaan suureen ääneen, että mainitun yrityksen työntekijät ovat pitkään saaneet osan elantoaan sosiaalituista, joita nyt siis ensi keväänä roheasti leikataan.

Että onnea vaan.

Advertisement