Eksistentiaalinen kriisi (?)

Viime sunnuntaina soitin kaksi messua. Ensin aamulla virkakirkossani sen ihanan perheenäitipapin toimittaessa liturgian ja saarnan sekä sakramentin jaon. Sitten tulin kotiin, ja kävin puolisoni kanssa päiväkävelyllä, ja lähdin päivän toiseen messuun, kello kuudeksitoista. Siellä minulla oli hyvä laulaja ja huilisti ja soitettavana todella hyvä, käsintehty flyygeli. Aamumessu oli perinteistä kirkkomusiikkia, iltapäivämessu taas sellaista Tuomasmessu- tyyppistä. Kumpikin minulle passaa. Tosin, jos pelkkää Tuomasmessua joutuisi soittamaan, menisi homma vähän yksitoikkoiseksi. Mutta silloin tällöin palaan niin sanotuille musiikillisille juurilleni, eli iskelmä- ja popmusiikkin ihan mielelläni.

Maanantaita vasten yöllä heräsin viiltävään kipuun oikeassa polvessa. Nytkö se taas alkaa, taisin ajatella. Niinkin kauan sitten kuin vuonna 2003 alkoivat kivut polvissa, ja kävin seuraavana vuonna puhdistusleikkauksessa. Vuonna 2017 minulle vaihdettiin vasempaan polveen proteesi, vuosien kipujen jälkeen.

Varasin ajan työterveyslääkärille, jonne pääsin viime torstaina. Työterveyden chatista sain entisiltä ajoilta tutun kipulääkkeen rereseptin jo heti maanantaina.

Lääkäri totesi silmämääräisesti tilanteen, ja laittoi kuviin, jonne pääsin saman tien. Iltapäivällä lekuri soitti ja kertoi tilanteen: nivelrakoa ei ole, rustopinnat ovat kuluneet osin pois. Asian ennenkin kokeneena totesin, että eipä ole yllätys. Lääkäri kirjoitti sairaslomaa ensi viikon lopulle, jolloin alkaa talviloma. Samoin kirjoitti hän lähetteen ortopedille, pyysin julkiselle puolelle. Saas nähdä mitä TYKSin Orto- sairaalasta kuuluu.

Olen lepäillyt, lukenut, lukenut, lukenut ja lukenut. Kun pidän oikeaa jalkaa suorana tai alle 60 asteen taivutuksessa, ei satu. Piruuttani hiissauduin kotidigiurkujeni ääreen tänään. Tulos, viiltävä kipu oikean jalan polvessa. Kauhulla ajattelen, että pitäisi kömpiä vaikka siunauskappelin urkujen soittopenkille.

Ja tämä on se, mitä osaan, haluan ja pystyn tekemään. Ja nyt en sitten pysty.

Saas nyt sitten nähdä, mitä tuleman pitää. Jos tekonivelleikkaukseen pääsisin, menisin mielelläni. Kävinhän sen läpi vasemman polven osalta rehdit viisi ja puoli vuotta sitten, ja vasen jalka pelaa kuin ei mitään. Taipuu jalkiolle, eilen uimahallissa pystyin laskeutumaan altaaseen ja nousemaan sieltä siten, että annoin vasemman polven taipua rappusissa.

Mutta että en pysty urkujen ääreen istumaan kivusta ähkimättä, on kyllä ennen kokematonta. Suorastaan eksistentiaalinen kriisi. Enkä muuten edes pianonkaan ääreen. Flyygeleitä on työpaikallamme yksi, sen alle voisin oikean koipeni venyttää ja hoitaa oikean pedaalin vasemmalla jalallani, mutta tuossa tilassa, missä tuo hieno soitin on, on tilaisuuksia ani harvoin tällä kertaa.

Ei hyvältä näytä.

Advertisement