Piti lähteä käymään naapuripitäjässä näin vapaapäivänä. Tuli eilen Poliisilta tekstiviesti, että passi on valmiina ja sen sopisi käydä noutamassa. Se toimitettiin tuohon lahden takana olevaan Sale- myymälään.
Ennen lähtöä pidettiin puolison kanssa neuvonpito, että mitäs sitä huomenna syötäisiin, kun edellinen laitettu ruoka alkaa olla lopuillaan. Minä, että jos vaikka hernekeittoa keitettäisiin. Kaapissa oli kuivattuja herneitä parahultainen satsi, nepä laitoinkin likoamaan, että huomenna pääsee rokkaa keittelemään. Ja jos vaikka vähän porkkanaa sinne sekaan, sitäkin löytyy. Kaupasta palvikinkun pala, niitähän on sellaisena palana niissä muovikääreissä, kyllä te kaikki sen tiedätte. Leipääkin tarvitaan, joten ei kun autokatokselle ja matkaan, Hopea.
Tarkoitus oikeastaan oli sähköpyöräillä tuo pyöreä parin peninkulman matka suuntaansa, mutta keli on sohjoinen ja kaikella tavalla raskas, niin sitten autoon turvauduin.
Siitäpä sitten dieselmoottori nakuttelemaan, vaihdetta pesään ja kaasujalkaa ja sompaa nytkytellen naapuripitäjän keskustaajamaan.
Kaupassa havaitsen tuttavani Open. Hän se kyselemään minulta, että mitäs sinä täällä. Minä, että passia lähdin hakemaan ja samalla vähän ruokavarastoja täydennän, mutta että mitäs se sinä täällä sitten. No hän, että oli menossa opintojensa vuoksi tuonne Turkuun, mutta auton vikavalo alkoi palaa, ja piti hinauttaa se Raumalle, josta sitten sai puolisonsa kärryn alle, ja oli palailemassa kotiin.
Minä utelemaan open opinnoista, kertoi olevansa opintovapaalla. Minä, että taitaapa olla autuaallinen olotila, johon ope totesi että kyllä, sunnuntaisyndrooma on mennyt ohi. Kynnet ovat maanantaiaamuna pureskelemattomat, kun tavaksi tullut sunnuntain puolenpäivän aikoihin alkanut murehtiminen siitä, miten tulevista päivistä taas jotenkin selviäisi, on jäänyt pois.
Me siinä kaupan lattialla sitten sitä ihmettelemään, että kenenkähän edun mukaista on se, että työsuoritusten vaativuuden mitoitetaan joidenkin nerollisten huippuosaajien mittapuulla ihan tavallisillekin. Sellainen tautihan on ollut vallalla jo reilut kolme vuosikymmentä, alkaen lievillä oireilla, kaiken aikaa paheten aina näihin päiviin saakka.
Ei ole oma hommanikaan aina ruusuilla tanssimista, voisin siitä kirjoittaa helposti sellaisen Lukkarin Mustan kirjan, ja oikeastaan olen sen jo kirjoittanutkin, kahdelta istumalta. Mutta että siltikin tämä meikäläisen homma on opettajan työhön nähden kuitenkin sangen inhimillinen ja ihmismäinen, ainakin enimmäkseen.
Erosimme siinä kaupan lattialla, ja toivotimme toisillemme kaikkea hyvää. Menin kassalle, maksoin ostokseni, ostin lääkekaapista vielä vähän silmätippoja ja muistin pyytää sen passinikin, jonka aikalukon viiveen jälkeen kouraani sainkin. Sanoin kaupan myyjälle heipat ja kiitin, menin ulos, käynnistin dieselin nakuttelemaan ja ajelin loskaisia teitä kotiin.
Venäläinen kirjoittaa Venäjästä
Olen lukenut jokusia nyky- Venäjää tai laajemminkin tuota suurta naapurimaatamme käsittelevää kirjoja. Niitä on ollut monen tasoisia. Takavuosina kohuttiin paljon Jessikka Aron kirjasta Putinin trollit, ja tulihan se ostettavaksi, mutta kauan sen lukemisessa meni. Potki vastaan se paatoksellisuus, vaikka epäilemättä kirjoittaja kirjoitti asiaa. Se trollitehdashan toimii vieläkin. Lisäksi joidenkin länsimaisten historioitsijoiden teoksia Stalinin ajasta, esimerkiksi Simon Seabag Montefioren Punaisen tsaarin.
Viimeksi luin Mihail Šiškinin (s.1961) hiljattain Suomeksi ilmestyneen esseekokoelman Sota vai Rauha. Muuan valtimolainen tuttavani kertoi malttamattomana odottavansa pääsevänsä lukemaan sitä, ollen kirjaston jonossa sijalla 31. Kiinnostuin, ja ostin tämän esseekokoelman e-kirjana, ja pääsin sen saman tien lukemaan, ja kahdessa rupeamassa tuon 125 sivua hotkaisin.
Taustaltaan kirjailija on Neuvostoliitossa syntynyt, ikäiseni mies. Hänen isoisänsä ja setänsä on tapettu Stalinin puhdistuksissa, isänsä puolestaan oli toisessa maailmansodassa taistellut veteraani, joka tajuttuaan lopulta, minkä vuoksi oli taistellut, joi itsensä hengiltä.
Koetan tässä omalla kylälukkarin saatollani vähän referoida teosta.
Kirjassa on komea ydinlause. Esipuheen päättää naseva ja yleispätevä toteamus:
Viha on sairautta. Kulttuuri on lääke.
Enpä voisi olla enempää samaa mieltä. Lause yltää isoisäni viisauden ”tässä kohalla mennään tällä lailla” tasolle.
Moni on kirjoittanut Venäjän olevan kleptokraattinen valtio, jossa eliitti – jonka asema riippuu täysin johtajakaanin (kirjailija käyttää maan johtajasta tällaista nimitystä) tahdosta – kahmii itselleen kaiken, tavalliselle kansalle jää televisio ja vodka. Kirjailija, syntyjään venäläinen, vahvistaa tämän ajatuksen.
Lukija saa myös selityksen siitä, miksi kansa sietää tällaista. Kyse on henkiinjäämisvaistosta, eloonjäämisvietistä. Koko historian ajan venäläiset ovat olleet olemassa Jumalan asettamaa tsaaria varten, jos jotain pahaa tapahtuu, se ei ole tsaarin vaan pahojen pajarien vika. Kun on osaansa tyytynyt, on saanut elää rauhassa, taipuen kuin kaisla virrassa. Pullikointi on taas ollut niinkuin vankan tammen osa: myrskytuuli sen lopulta katkaiseen. Vähän reilut sata vuotta sitten tekivät sen kuuluisan vallankumouksensa, halusivat tsaarista eroon – ja saivat entistä verisemmän tsaarin. 1990- luvulla Neuvostoliitto hajosi kolmessa päivässä, ja luulivat saavansa demokratian. Venäläiselle tavalliselle ihmiselle demokratia merkitsee kaaosta, nälkää, hylättyjä lapsia, leipäjonoja, rikollisjoukkioiden taistelua maan herruudesta. Sitten tuli KGB-upseeri, joka laittoi asiat järjestykseen, ihmisten arki tuli rauhallisemmaksi, kunhan vain eli täsmälleen kuten tsaari halusi.
Helpolla ei kirjoittaja päästä länttäkään. Nykyisen asuinmaansa Sveitsin pankkilaitosta hän suomii kovin sanoin, syyttää venäläisen rikollisen rahan pesusta. Toteaa, että Sveitsin maanviljelys mahdollistuu sillä, että pankit maksavat voitostaan veroja, joilla tuloilla Sveitsin valtio rahoittaa maan kukoistavan maatalouden. Muusta läntisestä kaksinaismoraalista jäljempänä.
Maan historia on liki tuhat vuotta kleptokratiaa, yksinvaltaa ja ihmisoikeusloukkauksia. Kansan kollektiiviseen tajuntaan on jo äidinmaidossa saatu ajatus, että helpoimmalla pääsee, kun mukautuu. Ellei mukaudu, joutuu työleirille, vankilaan tai joutuu pakenemaan maasta, kuten tässä päreessä mainittu kirjailijakin.
***
Toinen komea ajatus on sisällöltään kutakuinkin tämä: Venäjän valtaeliitti valehtelee silmät kirkkaina läntisille hölmöille. Nämä hölmöt tietävät, että Venäjän valtaeliitti valehtelee. Venäjän valtaeliitti tietää, että nämä läntiset hölmöt tietävät heidän valehtelevan, mutta eivät sormeaan nosta sen vuoksi.
Tämä absurdi näytelmä sen vuoksi, että Venäjällä on (lähinnä vähemmistökansallisuuksilta ryövättyjä) luonnonvaroja myydä läntisille hölmöille sekä kaiken kukkuraksi ydinase. Ydinpelote kun on semmoinen asia, että sen edessä herkällä ajatellaan, että kumpiko se on järkevämpää, taipua vaiko taittua…
YYA:n aikana syntyneenä ja varttuneena joudun varmaan monien muiden tapaan vähän häpeämään. Nimittäin kirjailija toteaa meistä länsieurooppalaisista, että olemme niin kiintyneet mukavaan elämäämme, että hiljaisesti hyväksyimme Saksan liittokanslerin liukumisen tsaarin sätkynukeksi, nyttemmin särjetyn kaasuputken, vaikka Venäjä kaiken aikaa soti Afganistanissa, Tsetseniassa, Vuoristo-Karabahissa, Syyriassa, itä-Ukrainassa ja nyt sitten koko Ukrainassa. Halvalla kaasulla kun sopi lämmittää keskieurooppalaisia koteja, pitää kannattavia teollisuuslaitoksia käynnissä – tämähän sitten muuttui vuosi sitten alkaneen Ukrainan täysimittaisen sodan myötä.
Ukrainan sodan yksi syy on kirjailijan mukaan yksinkertaisesti se, että Venäjä ei voi sallia niin lähellä itseään demokratian toteutumista. Venäjän valtaeliitin tavoitteena on osoittaa musikoille, kansalle, että demokratia aiheuttaa sekasortoa ja kurjuutta, raunioita, kulkutauteja ja nälänhätää.
Vielä yksi kirjan ydinajatus: Venäjä voi nousta tsaarinvallastaan, kleptokratiastaan ja takapajuisuudestaan, jos se tekee rehellisesti tiliä menneisyydestään. Tosin realistina kirjoittaja muistuttaa, että Natsi-Saksaa kesti kohtalaisen lyhyen aikaa, ja Saksalla meni vuosikymmeniä tilinteon kanssa. Venäjällä vastaavaa aikaa on takana kahdeksansataa vuotta, joten revitään siitä.
Tämä on minun kokemukseni Mihail Šiškinin esseekokoelmasta Sota vai rauha. En tarjottele reflektiotani yleispäteväksi, vaan yhden YYA- ajalla syntyneen ja varttuneen, nyt jo eläkepäiviä lähestyvän vaivaisen ukon yksinkertaisessa pääkopassa syntyneiksi ajatuksiksi. En pyri Eduskuntaan, en kunnanvaltuustoon enkä edes kirkkovaltuustoon, sillä käsittääkseni näissä hallintoelimissä tarvitaan tahtoa ja näkemystä. Kunhan täältä kiikkustuolin puutteessa kirjoituspöytäni äärestä reflektoin kummankin lukijani vaivaannuttamiseksi.
Uutinen, joka ei ole uutinen
Heinäkuussa 2006 oli kauniit ja mukavat säät. Kävimme velipojan kanssa katsomassa ja kuuntelemassa Stingiä Pori Jazzissa – veljeni kun on intohimoinen Sting-fani, ja kyllä minäkin hänen musiikistaan tykkään.
Porista vähän tänne meille päin on paikkakunta semmoinen kuin Eurajoki, ja siitä kasitieltä lähtee tie paikkaan semmoiseen kuin Olkiluoto. Siellä oli aloitettu vuotta aikaisemmin rakennustyöt tälle uudelle EPR-tyyppiselle ydinvoimalalle, jonka piti käynnistymän oliko se 2009. Heinäkuussa 2006 Helsingin sanomissa oli ensimmäistä kertaa uutinen, että tämä uusi uljas ydinvoimala myöhästyy, arveltiin silloin, että voimala otetaan käyttöön joskus 2010.
Nyt, vajaat 13 vuotta myöhemmin, voimala on tosiaan ollut koekäytössä. Tammikuullako se oli, kun oli halapaa pörssisähköä jokusen päivän. Nyt on sitten näitä viivästymisuutisia tipahdellut vähän väliä, ja aika monesta on alkanut tuntua siltä, että mitä jos uutisoisivat sen, kun se lopulta alkaa sitä sähköä tuottaa.
Kuka tämän lystin maksaa? Siitähän on mesottu keskustelupalstoilla, että veronmaksajat, ja varmaan maksetaankin jotain. Joka tapauksessa sellaista tietoa löytyy kaivelemalla, että Areva on yksitoista vuotta sitten arvioinut lopullisiksi kustannuksiksi 8,5 miljardia, ja TVO ilmoittaa sen maksavan itselleen 5,5 miljardia. Areva on ottanut hankkeessa takkiinsa 2,3 miljardia euroa. Siemensin tappioista en tiedä.
Areva on siis se ranskalainen yhtiö, kaiketi mahdollisesti ainakin osittain kaatunut Ranskan valtion syliin, joka teki reaktorit, siis ne vermeet, jotka kuumentavat veden höyryksi niitä turbiineja varten.
Siemens taas on saksalainen yhtiö, joka on tehnyt sen itse voimalan, eli ne turbiinit, jotka sitten pyörittävät näitä sähkögeneraattoreita, jotka tuottavat meidän pistokkeisiimme sähköä, joka mahdollistaa tämänkin näpyttelyn.
Areva on sössinyt saati ettei ryssinyt siinä rakennustouhussa melko perusteellisesti.
Siemens, vanha kunnon saksalainen, on myöskin sössinyt ja ryssinyt, kaikkihan muistamme sen parin kuukauden takaisen juoksupyörähommelin.
Omalta kannaltani asia on sillä lailla, että tuosta ulko-ovelta näihin vehkeisiin on matkaa linnuntietä kolmekymmentäkaksi kilometriä. Toivottavasti ne vermeet kestävät, eikä minkään ulkovallan mieleen tule alkaa ohjuksia sinkauttelemaan niitä kohti.
Tuuli käy enimmäkseen juuri sieltä päin.
Hanketta vienyt yhtiö, ns. mankala- periaatteella toimiva kaikkien tuntema firma, jonka nimeä ei tarvitse edes tässä mainita, kertoo tämän alkuperäisestä aikataulustaan vaatimattomat neljätoista vuotta myöhässä olevan ihmesammon olevan Suomen suurin ilmastoteko. Voi ollakin.
Olin nuorena kiivas ydinvoiman vastustaja, tosin vain kotioloissa ja muutenkin, mutta missään hoilaavissa kulkueissa en sentään hurjanakaan ollessani ole ollut. Se perustui lukion aikaisen biologian ja maantieteen opettajan kuvaukseen siitä, mitä lauhdevesi tekee ekosysteemille. Se lämmittää meren vettä, siitä ei mihinkään päästä. Puhumattakaan sitten tästä plutoniumista, joka kyllä sitten louhitaan tuonne kallioiden syvyyksiin, mistä sen ei pitäisi pääsemän ilmoisna ikinä säteilemään. Entä jos maailman tilanne kehittyy semmoiseksi, että aletaan niitä ohjushommia ja ihmisten kylmentämistä tappovehkeillä harjoittamaan ihan laajemminkin?
Onhan nämä vähän turhan suuria kysymyksiä yliopiston käymättömän vanhan äijän mietittäväksi. Luulen, että on parempi alkaa vain valmistella ensi pyhän messuja, vähin olen tuossa aamusella jo kotiurkupenkillä istunutkin, soittanut edesmenneen Jari Piikin ja yhä elävän Juhani Haapasalon musiikkia, luvassa on vielä Timothy Milleriä ainakin, ja täytyy se vanha kunnon Bachkin esille kaivaa.
Minun kompetenssini riittää vähäpätöisten virkatehtävieni hoitoon sekä kissojen silittelyyn ja kehumiseen ynnä heidän kaikinpuoliseen palvelemiseen.
Markkinat toimivat
Tuolla idässä, josta päin se valo tänäkin aamuna jälleen kerran tuli, vaikutti talousasioissa semmoinen mies kuin Jegor Gaidar (1956-2009), jota meidän maamme talousliberaalit ihaillen katselivat ja taitavat katsella vieläkin. Hänen uudistuksiaan seurannut talouskriisi kesti viitisen vuotta, ja Venäjälle syntyi tämä ns. oligarkkien luokka. Meidän silmäätekevistä ainakin Esko Aho taitaa olla tämän herran uudistusten kannattaja. Hänhän ei ole (ainakaan kaltaiseni heikomman aineksen) onneksi ollut pääministerinä enää pitkään aikaan, mutta on jotenkin hähmäisesti kyllä vaikuttamassa asioihin. Lisäksi ukko heilui Sperbankin, siis venäläisen pankin, johtokunnassa tuon rauhanvaltakunnan sotiessa täyttä päätä Ukrainan itäosissa. Sitä en muista, oliko vielä silloin, kun liki vuosi sitten aloittivat sen erikoisoperaationsa.
Erityisesti markkinat ovat toimineet täällä pienessä isänmaassa, jota ihmeellisellä sinnillä ja kärsivällisyydellä ja uskollisella työllä vähin erin alettiin rakentaa jo maamme ollessa tuon rauhantahtoisen suurvallan suuriruhtinaskunta.
Markkinaliberaalien kunniaksi on sanominen, että merkittävä osa yli sadan vuoden ajan rakennetusta kansallisvarallisuudesta ja yhteiseksi hyväksi kehitetyistä laitoksista on saatu hävitettyä, on saatu taseet töihin ja hävitetty laitoksia, työpaikkoja, kirjastoja, sivistystä ihan yhden hirvittävän uskonkappaleen nojalla. ”Valtion tai kunnan tehtävä ei ole olla osallinen tuotannossa, liike-elämä hoitaa kaiken”.
Sipilähän se yritti hävittää terveydenhuollonkin meiltä heikommalta ainekselta, mutta onneksi ainakin osa porukasta konttasi ainakin osaksi järkiinsä.
Tämän pitkähkön mielipidevuodatuksen jälkeen otan yhden esimerkin.
Helsingin Sanomat, tuo kaikesta riippumaton ja kaiken yläpuolella oleva maamme virallinen Pravda (totuus siten kuten asian pitäisi olla tai se pitäisi ymmärää) kirjoitti tässä krokotiilinkyyneleet silmissä, kuinka valtaisa ihmisjoukko maksaa nyt sähköstä hirvittävää hintaa, kun otti alkuvuodesta kalliin määräaikaisen sopimuksen. Poliitikot ovat vaatineet sopimusten kohtuullistamista, mutta yhtiön edustaja tyrmää ajatuksen. Ihan suomeksi sanottuna kuolleista heränneen Jönni Lumperin ajatuksin: ”Joit myrkyn! Myrkyn joit!”.
Vaan jopa uusi väliaikainen vastaava päätoimittaja meitä hiljan valisti, että radikaalit uudistukset voivat myös onnistua, vaikka Bernerin taksiuudistus ei niin kovin hyvin onnistunutkaan.
Luja luottamus markkinoihin on herralla!
Tehtäköön selväksi, etten kannata mitään suunnitelmataloutta, vaan sellaista menoa, jossa on yksityisiä yrityksiä, jotka tekevät tuotantoa, josta saaduilla vero- ym. tuotoilla rahoitetaan kaikkien yhteiseksi hyväksi julkisia palveluita. Ja sitä ymmärrystä, että myös opettajat, sairaanhoitajat, infrastruktuurin ylläpitäjät, kuntien työntekijät tekevät myös ihan tärkeää ja lopulta tuottavaakin työtä, eivätkä suinkaan ole vaivoin siedetty kuluerä, kuten markkinaliberaaliuskossa olevien puheista vähintäänkin rivien välistä on ymmärrettävissä.
Ja sitten vielä sitä, että tällaiset luonnolliset monopolit, kuten vaikka sähköntuotanto ja sähkön tai veden jakelu eivät suurin surmin kuulu pörssikeinottelijoiden haltuun. Tänä talvena on moni karvaasti saanut maistaa, mitä siitä seuraa. Isekin maksoin marras- joulukuulla sähköstä pahimmillaan jopa 70 senttiä kilowattitunnilta! Tosin tuo tuska oli lyhytaikainen, sillä tammikuun sähkölasku oli jo ihan siedettävä, ja tässä kuussa saldo on vasta reilut parikymppiä.
Jos tästä sähkösekoilusta on jotain hyötyä, niin ainakin olemme oppineet tätä hyödykettä järkevästi käyttämään. Asennutin kotiini sellaiset kännykällä ohjattavat wifi-releet, jolla voin hallita lattialämmityksiä, lämminvesivaraajaa ja ilmalämpöpumppua mistä tahansa, missä on kännykkäverkko. Samoin ollessamme tuolla pohjoisessa hurvittelemassa pari viikkoa saatoin yhdellä vilkaisulla nähdä, mikä on kotimme sisälämpötila, sitten vain katsoin sähkön hinnan ja ajastin ilmalämpöpumpun lämmittämään määrätyksi ajaksi.
Mutta muuten tämä yhä liberaalimmaksi käyvä markkinatalous on enimmäkseen melko tympeä.
Tämä on minun voimakkaasti subjektiivinen kantani tähän pikkuasiaan. Sinulla voi olla ihan erilainen, eikä se mitään. Tämä maailma kun on erilaisten mielipiteiden ja uskomusten temmellyspaikka, jossa meidän pitäisi kuitenkin yhdessä pärjätä…
Viimeinen päivä
On viimeinen päivä tästä lomasta, joka alkupäästään venähti sairaslomalla toista viikkoa. Vaiva, jonka takia sairaslomalle jouduin, ei ole asettunut, mutta se on rauhoittunut. Kivut on saatu hallintaan, ja muutaman viikon päästä pääsen puukkojunkkarin puheille. Jos kaikki menee kuten toivon, olen taas jossain vaiheessa kanttuvei leikkauspöydällä, ja loppuun kulunut nivel korvataan uudella. Mutta täkäläisittäin sanottua ”siin o mont mones ennenko see o tapahtun”.
Olen puolella korvalla kuunnellut vaalikeskusteluja. Sitä normaalia päälle huutamista ja huonoa käytöstä, tosin se on tympeydestään huolimatta huomattavasti parempi olosuhde kuin se, minkä äsken tuosta koneen ruudulta näin.
Tuollapäin, mistä valo tulee, on rauhaa rakastava maa, jota hallitsee isällisellä rakkaudella Лидер (saks. Führer). Ovat siellä juuri pitämässä seuroja, paikalla olevat seurakuntalaiset kuuntelevat hiirenhiljaa, mitä Johtajalla on sanottavana, istuvat het kerralla kuin lestatialaiset seuroissa jykeväpartaisen parannusta pajattavan hengenmiehen saarnan aikana. Tai no, eihän seuroissa juuri aplodeerata, paitsi täällä meidän perällä musiikkiesityksille. Ehkäpä sanankuulijain sielu värähteli ihanasti tulevan Universumin suurimman Neron saarnatessa ihanasti.
Lähinnä tuli huolestunut olo, kun pienen hetken Лидер in seurapuhetta tahi saarnaa hetki sitten katselin. Seuratuvan porstuassakaan tuskin naureskeltiin, enemmän taidettiin ristinmerkkejä tehdä, sillä Isä Aurinkoista yhtenä ihanteenaan pitävä Лидер taratteli isoja sanoja omien filistealaistensa kulkua varjostamaan.
Niissä seuroissa istu ruuvun tällä puolen vähintäänni yksi tympääntyny ja vähän huolestunut sanankuulija! Vähän niin kuin Hiltu-Jakki muinoin Lehon-porvarin pirtissä pietyissä IKL:n seuroissa.
Minun puolestani siellä rauhaa rakastavassa maassa saisivat elää juuri niin kuin haluaisivat, kunhan antaisivat toisten elää samaten niinkus tykkäävät. Voisivat Лидер ille patsaan pystyttää vaikka hetimmiten, heti sinne Punaiselle torille mauseloumin viereen, ja pitää siellä lakkaamatonta palvontaa, kuten sanotaan Taivaassa olevan sitten, kun uusi Taivas ja uusi maa on luotu sitten joskus. Yhtään ei haittaisi, mutta kun ovat viimeiset ajat koko ajan sortaneet milloin ketäkin naapuriaan. Rauhantahtoisesti ovat asettaneet natsit Tsetseniassa pariinkin otteeseen, samoin Vuoristo-Karabahissa, sitten täytyi neutraloida Syyrian narkkarihomonatsit amissioonia säästelemättä, ja sitten jo kohta yhdeksän vuotta sitten ottivat Ukrainan natseilta Krimin ja alkoivat hitaan mutta päättäväisen taistelun itä-Ukrainassa, taivutellen lempeästi natseja ottamaan niskalaukauksen, ja kun eivät hyvään tarjoukseen tarttuneet, ovat vuoden päivät ohjuksin ja erikoisjoukoin neutraloineet paikalle jostain syystä jätettyjä narkkarihomonatseja.
No, kieron mustan huumorintajun tajunnanvirta seis, ja virkamoodi päälle.
Pitkäksi venähtäneen työtauon jälkeen ensimmäinen työtehtävä on kuvaavasti huominen tuhkakeskiviikon messu. Mikäpä sopisikaan näiden hieman tummien aatosten jatkoksi paremmin. Jo eilen vähin kotisoittopelin äärellä aloittelin valmistautumista, ja jatkoin tänään, mitä piti polliisin luona käydä. Passi kun on vanhenemassa, ja uutta varten piti käydä antamassa käsialanäyte ja vielä sormenjäljetkin. Ei sentään kuten sarjakuvissa, tarvinnut etusormeaan tärköttää leimasintyynyyn, vaan semmoisella lukijalla se rouva siellä tiskin takana sen tallensi, samoin kuin allekirjoituksenkin.
Ainakin jos minä sieltä tuhkasta jotain huokaan niin sitä, että tuo turhanaikainen miesten, naisten ja lasten kylymentäminen tappovehkeillä sopisi loppua.
Maailmanmenoa pitäisi katsoa laajemmasta näkökulmasta…
…mutta ei sitä kyllä juurikaan katsota.
Ihminen saapi olla mieltä asioista, ja vankasti. Siitä huolimatta hänen, sikäli kun on alkeellistakaan sivistystä hankkinut, pitää pystyä ymmärtämään, miksi tuo toinen ajattelee eri tavalla.
Tämmöinen ajatus tuli mieleen, kun tuossa puolella korvalla olen kuunnellut näitä vaaliväittelyitä. Toki kyseessä on enemmänkin viihde- kuin asiaohjelma. Ja huonosti käyttäytyvät kyllä enimmät.
Mutta nämä toistensa päälle huutajat kuitenkin asioistamme päättävät.
Toivottavasti ne siellä tositoimissa puhuu oikeasti, ja siellä ratiossa ja televisiossa vain vasiten möykäröivät.
Toinen asia:
Nyt ärhentelee tyhmistymisestä vanha kärttyinen äijä, saarnaa pipot silmillä ja kännykkä kädessä kaiken aikaa olevalle nuorisolle. On pukki kaalimaan vahtina, sillä kyllä se kännykkä vanhan ukon kädessäkin viihtyy, mutta on siinä sentään joka päivä joku kirjakin.
Käytin kirjastoa todella ahkerasti aina nelikymppiseksi asti. Sitten tuli nämä verkkosähköhärpäkkeet, joista oli saavinaan tietoa nopeasti. Ja on muka vieläkin. Mutta on sentään hyllyssäni kirjoja. Yksi lundiallinen, ja jotkin hyllyt kahteen kertaan täytettyinä, on kahdessa kerroksessa tai siis niin että on etummainen ja takimmainen kirjarivi. Huomattava osa ns. ruutuajastani kuluu lukien siitä ruudulta ihan oikeita kirjoja.
Sanon, ja painokkaasti, että jos nuoriso vaihtaisi sen noin 6*13 cm taikakalunsa kirjaan, saattaisivat ne oppimistuloksetkin pikku hiljaa parantua.
Alkuhoitona vaikka yksi nuortenkirja viikossa. En siis ole pakottamassa lapsukaisia kokoaikaisesti koulukirjojen (onko niitä enää?) eteen, vaan lukemaan. Hankkimaan sana- ja käsitevarastoa. Rap-musiikin sana- ja käsitevarasto ei ole järin monipuolinen, mutta jos sen lisäksi lukisi edes kirjan viikossa, niin jo alkaisi asiat menemään paremmin.
Kävi illalla kylässä muuan lehtori, joka oli kiduttanut itseään katsomalla televisiosta jotain ohjelmaa, jossa oli ollut joku tietokilpailun tapainen. Peräti hämmästynyt oli hän julkkiskilpailijoiden olemattomasta yleistiedosta.
Yleistietoa ei saa klikkiuutisista. Klikkiuutiset ovat viihdettä, vieläpä melko huonoa semmoista. Yleistietoa saa vaikka ihan fiktion tai autofiktion lukemisesta. Maailma avartuu, rupeaa ymmärtämään, että asioista ajatellaan ja ne koetaan monella tavalla.
Kuvia keskimääräisen turistin retkestä Lappiin
Koskikara on yleinen näky joissa. Tämä yksilö kuivaili höyheniään puljattuaan Kesänkijoessa.
Pakkassää tekee kauniita kiteitä.
Huikoosia.
Tuiskuava lumi muodostaa omalaatuisia kuvioitaan.
Kulkijoita varten on pystytetty kotia, joissa voi levähtää, tehdä tulet ja vaikka syödä eväitä.
Tykkylumi on puustolle rasittavaa, mutta kaunista katsella.
Tule kuukkeli riemulla, ota rieskanpala multa.
Jätkän onnenlintu, pohjoisen puolikesy, väreiltään kaunis, närhin sukuinen siivekäs. Näkyy olevan rengastettukin, joten tämän linnun elämää seurataan jollain tavalla.
Kaunista mutta vähän vilpoisaa. Kuvassa näkyy, kuinka voimakas tuuli tuiskuttaa lunta hangen pinnalta.
Keskimääräisenä turistina Suomen Lapissa
Vuodesta 2014 lähtien olemme lomailleet 1-2 viikkoa vuodessa Lapissa. Ainakin 2018 lähtien olemme olleet 2 viikkoa kerralla. Kotoa tänne on teitä pitkin 950 kilometriä. Kerran olemme tulleet koko matkan omalla autolla, kerran matkaten Vantaalle ja sieltä lentäen Rovaniemelle, sieltä vuokraten auton viikoksi. Loput tullen autojunalla joko Turusta Rovaniemelle tai useammin Tampereelta Kolariin.
Tämä lomailu muualla kuin kotona on seuraamusta siitä, että henkilö ansaitsee palkkana, eläkkeenä tai muuna etuutena sen verran, että saa säästettyä käyttöön viikoksi tai kahdeksi sellaisen määrän varoja, että pystyy maksamaan viikoksi tai kahdeksi majoituksen ja muun elannon säästöillään tai muilla käytettävissä olevilla varoillaan.
Matkailupaikkakunnan elinkeinoelämä on usein riippuvainen siitä, että riittävän moni ulkopaikkakuntalainen on sen verran varakas, että pystyy elämään viikon tai kaksi maksaen ainakin majoituksensa maksullisen majoituksen tarjoaville ja syömisensä ja juomisensa matkailupaikkakunnan kauppojen tai ravitsemusliikkeiden varassa.
Juuri tänään mietin hiihtäessäni lappilaisen järven jäätä myöten seuraavaa: viimeisen yhdeksän päivän aikana olen kuullut paljon ranskankieltä. Seuraavana tulevat Saksan ja Englannin kielet, oma äidinkielemme aikaisintaan sitten. Jotain slaavilaistakin olen kuullut.
Mikä se on, joka tänne Lappiin vetää? No, tämän paikkakunnan latuverkosto. Yli 300 kilometriä hoidettuja latuja seitsemän tunturin vaiheilla. Joitakin hoidetaan päivittäin, osaa kerran, pari viikossa.
Päivät kuluvat siten, että aamusella valitaan hiihdettävä reitti. Kovakuntoisimmat hiihtävät 50-70 kilometriä, jotkut 30-50 km ja meikäläinen 20-30 kilometriä päivässä, lähempänä kahtakymmentä. Reitiltä tultua sytytetään takkaan tulet, käydään saunassa. Ruokailu on hoidettu aamupalalla majoituspaikassa ja ruokatermokseen laitetulla keittoruualla, tai käymällä paikkakunnan ravintoloissa.
Lähtöpäivänä aion syödä paikkakunnan ravintolan myymää hyvää pizzaa saatuani auton junan kuljetettavaksi.
Lyhyesti sanottuna: hyvä aamupala, hyvä lounas/ päivällinen ja ainakin 8 tunnin yöunet ja tarvittavat hygienian vaatimat toimenpiteet pitävät keskimääräisen turistin hengissä ja tyytyväisenä.
Kyllä se maksamaan tulee. Pitää olla tänne lähtijällä käytettävissä rahaa miltei kuukausipalkan verran, enemmänkin. Edellyttää useimmilta vuoden, kahdenkin säästämistä.
Viikon tai etenkin kahden viipyminen näissä maisemissa maksaa saman kuin vastaavan mittainen loma Thaimaan peruskohteissa.
Ensimmäinen kokemus hyvinvointialueen toiminnasta
Aika moni Facebook-kaverini on kokoomuksen tai perussuomalaisten kannattaja. On ne ihan oikeastikin kavereitani, niillä nyt on vain tuollainen jalkapallo- tai jääkiekkojoukkueen kannattamiseen verrattava ominaisuus. Nämä kaverini ovat tuolla somen puolella morkanneet morkkaamasta päästyään näitä hyvinvointialueita, kiivaimmat ovat puhuneet pahoinvointialueista. Olen jotenkin ymmärtänyt, että se on tämän heidän uskonsa, järkkymättömän sellaisen, ilmentymiä.
Kah, kun puolueiden kannattajat ovat toisinaan sangen irrationaalista väkeä, tunteella menevät, ja vastustajan tehdessä ”maalin” protestoivat, syyttävät paitsiosta tai muusta sääntöjen rikkomisesta. Tämä pätee hamasta vasemmasta hamaan oikeaan ja eritoten keskustaan.
Viikko sitten kävin työterveydessä kipeän polveni vuoksi. Se toimii, tulkoon sanotuksi, yksityisen terveysfirman palveluna. Lääkäriin pääsin neljän päivän odotuksella, mutta röntgeniin heti lääkärin vastaanoton jälkeen. Ja iltapäivällä lääkäri soitti ja kertoi sen, minkä olen tässä aiemmin kertonut. Minä olin lääkärille sanonut, ettei talouteni kestä heidän varmaan loistavaa tekonivelkirurgiaansa, ja pyysin mahdollista lähetettä julkiselle puolelle. Sen teki tuo yksityinen terveysfirma (miten niin yksityinen, pörssiyhtiö siis), ja muutamaa tuntia alle viikon päästä tupsahti siltä etukäteen haukutulta hyvinvointialueelta kirje, että sinulle on sitten varattu aika ortopedille. On siihen reilu puoitoista kuukautta, mutta niin oli edelliselläkin kerralla, saati ettei ollut vieläkin kauemmin.
Ei ole siis sen puolesta mennyt huonommaksi jos ei paremmaksikaan. Tuskin pääsen enää presidenttimme synnyinkaupungissa olevalle leikkauspöydälle, kuten viime kerralla, mutta ei sillä minun puolestani väliä. Kunhan kukaan leikkaussalissa ei aivasta, kun ortopedi – jos hän niin suo – nivelöi oikeaa koipeani. Ja se aivastaminen, joka johti potilaan kuolemaan takavuosina, tapahtui yksityisellä puolella.
Ihmisoikeuksia ja sananvapautta
Jälleen kerran otan kantaa ajankohtaisiin asioihin tuumittuani niitä hyvän aikaa. Tästähän on jo vaikka kuinka monta päivää, kun se tanskalainen äärioikeistolaispoliitikko poltti Koraanin julkisesti Turkin suurlähetystön edessä Tukholmassa.
Hän se toteutti sananvapautta ja ihmisoikeuksia, sikäli kun Twitteriä on uskominen.
Sananvapauteen ja ihmisoikeuksiin kuuluu tässä katsannossa siis se, että joillekin pyhiä asioita saa vapaasti pilkata ja halveksia.
Sehän toimiikin, sikäli kun kyseessä on länsimainen, tavallinen ihminen. Esimerkiksi allekirjoittanut. Olen niin sanottu kristitty, ja kun jopa itseäni tyhmempi ja yksinkertaisempi tv-kommentaattori heitti joskus takavuosina Raamatun roskikseen asiayhteydestä irroittamansa jakeen perusteella, en sen vuoksi ruvennut puukkoa hiomaan tai ysimillistä hommaamaan. Tuskin rupesi kukaan muukaan, vaikka iltapäivälehdet otsikoivat, että papit raivostuivat. Tunnen muuten melkoisen joukon pappeja, eikä kukaan heistä raivostunut.
Eihän siinä mitään, jos on oikeistolainen. Eikä siinäkään, jos on vasemmistolainen, Eikä nyt periaatteessa siinäkään, jos on kepulainen tai persu. Tai mitä niitä nyt on.
Mutta jos on tyhmä, niin toki seuraa siitä se, että pidetään tyhmänä, sikäli kun asioita seuraavalla on alkeellistakaan ajattelukykyä. Mitä muuten esimerkiksi keltaisen lehdistön toimittajilla jos onkin, pidetään se visusti piilossa klikkien toivossa.
Itse ajattelen niin, että jos kohtaan jopa vakaumuksellisen kepulaisen, niin koetan suhtautua häneen kuin ihan normaaliin, asialliseen ihmiseen. Kokoomukselaisen kanssa sama juttu, samoin jonkun fundamentalistivasemmistolaisen tai sosialidemokraatin kanssa. Itse olen fundamendalistisesti demokraattisen yhteiskunnan ja päätöksenteon kannalla samalla kun ajattelen asioista omalla tavallani, siis vihervasemmistolaisen änkyräkonservatiivikristityn näkövinkkelistä.
Sitä minä vain tässä, että mitä jos otettaisiin lähimmäiset ihan asiallisesti, vaikka ei niiden mielipiteisiin yhdyttäisikään.- Minun lapsuudessani naapureissa oli kovia kommunisteja, Karjalan evakkoja, lähipiirissä jos jollakin lailla asioista ajattelevia, ja pystyttiin yhdessä elämään.
Tosin silloin ei ollut Twitteriä.
Äijäblogi IV 