En moralisoidakseni…

Työpäivä on tänään ollut repaleinen. Kaikki kolme tilaisuutta tuolla virkapaikan tietämillä, 24 kilometrin päässä. Alun perin ajatuksena oli, että olisin ne kaikki tilaisuudet aina iltakahdeksaan saakka siellä ja tulisin sitten kaupan kautta pois.

Aamusta lastenohjaajat toivat päiväkerholaisia tutustumaan kirkkoon ja kanttorin työhön. Mitähän ne reilun puoli tuntia saivat siinä kulumaan, ja minä odottelemaan iltapäivän kokousta.

Ensimmäinen väli kului rattoisasti. Sivu Mendelssohnia urkujen nuottitelineelle, ja kännykkämetronomi, joka sivun tultua soitetuksi lisää tempoa vähän. Se Preludi N:o 1 c-molli on nuotin mukaan tempossa Vivace, Mäzelin metronomiluku olisi siinä noin 130 iskua minuutissa. Soitin sen ensimmäisen sivun (niitä taitaa olla oliko nyt kuusi vai peräti kahdeksankin) toistaen ja toistaen, pikku hiljaa kasvavassa tempossa, metronomia orjallisesti noudattaen. Muuan huippu-urkuri kertoi ottavansa vaikeita teoksia sormiin juuri tällä tempulla: toistoja, toistoja. Vaikea kohta kun tulee, otetaan lyhyempi jakso toistettavaksi, joskus jopa tahdista jokin osanen, hän puhui neljäsosaikkunasta.

Semmoistahan se tuo musiikkikappaleen, sellaisen vaativamman, haltuunotto on. Paremmin ja pitemmälle koulutetut muusikot oppivat nopeammin, meikäläisellä korpilukkarilla pitää olla sinniä, jos semmoisia meinaa joskus esittää. En tiedä, haluaako kukaan näitä kuulla, mutta onpahan itselle mielevää tekemistä ja haastetta niiden istumalihastreenien ja kahvinjuontitalkoiden vastapainoksi.

Nälkähän siinä tuli. Paikkakunnalla on sopuhintainen lounasravintola, tavallisten työmiesten suosima. Lounas maksaa kympin, ruoka on sellaista ihan tavallista konstailematonta kotiruokaa, kuten lihapullia, uunimakkaraa, perunoita kokonaisena tai muussina, ruskeaa kastiketta, hernekeittoakin näkyi olevan, kiilaruokana pannukakkua. Sinnepä läksin puolen päivän seudussa, ja löysin pöydän, johon tarjottimen laskin ja aloin suoliani täyttää ravintolan antimilla.

Siinä mutustellessa vilkailin mielenkiinnolla ympärilleni, ja havaitsin seuraavaa:
Valtaosa lounasravintolan asiakkaista söi, ja samaan aikaan selasi kännykällään tiesmitä. Siitä, mitä he selasivat, en ole tietoinen. Muuan jässi mätti haarukalla apetta suuhunsa irrottamatta katsettaan tuon ihmeellisen taikakalun näyttöruudulta. Toinen suosittu tyyli oli käyttää veistä ja haarukkaa, mutta välillä tietysti piti sitä kosketusnäyttöä sipaistakin.

Itse tyydyin syömään annokseni, ryypiskellen palanpainikkeeksi rasvatonta maitoa ja jälkiruuaksi kupin kahvia. Sitten vilkaisin siltä laitteelta, että mihinkäs aikaan se seuraava juttu alkoikaan.

Oli aikaa vielä käydä parvella sitä Mendelssohnia tahkoamassa… saa nähdä, tuleeko siitä esityskappaletta, vanhan kylälukkarin sormet ovat jo vähän kömpelöt, eikä rapisevakyntistä virtuositeettia tahdo löytyä. Miksi sitä nyt löytyisi, kun ei ole löytynyt ennenkään.

Lähdin ulos ja autolle, pihalla käveli ihmisiä autoilta ja autoille irrottamatta katsettaan kännyköidensä näytöiltä. Lähtiessäni jouduin välillä pysähtymään, kun keskellä pihaa epäilemättä tärkeää asiaa kännykkänsä näytöltä tutkiva lähimmäinen tajusi autoni dieselmoottorin nakuttelun vasta noin puolen minuutin viiveellä.

Ilmeisesti jotain tärkeää on tapahtunut, tai sitten elämä on ahdettu siihen pieneen laitteeseen.

Tunnistan taipumuksen itsessänikin, eipä silti. Kenties olen matkalla noihin sfääreihin.

Enkä minä sitten seuraavaa tehtävää enää jäänyt odottamaan sinne työmaan vaiheille. Ajoin kokouksen jälkeen ruokakauppaan ja menin käymään kotona. Kerkesin olla reilun tunnin, kehua kissaa, ja lähdin takaisin virkapaikalle laulajia harjoittamaan. Mutta olipa se tärkeä ruokatäydennys tehty, ja harjoitusten jälkeen ajelin suorinta tietä kotiin.

Kuinkahan monta näitä tämmöisiä päiviä on ollutkaan näinä vuosikymmeninä. Oikeat ihmiset menee töihin, pitää siellä kahvi- ja ruokatauot, tekevät työnsä ja palaavat kotiin. Meikäläisen homma on sellaista, että aika paljosta vastaa itse. Jos moraali kestää, voi tilaisuuksien välin olla tekemättä mitäänkin. Muuan kollega sanoi minulle noin neljännesvuosisata sitten, kirkasotaisena vielä ollessani, että tämä virka on uskomaton.

Jos teet jotain, kukaan ei sano, että älä tee, mutta ei ne toisaalta odotakaan, että teet, vaikka pieteetillä tekemäsi tavallisesti kelpaakin. Korkeintaan ihmetellään, että kuinkas se nyt tuommoista, oishan tuota ilmankin pärjätty. Jos vain pokkasi pitää, niin riittää, että olet tilaisuuksissa ajoissa ja selvin päin paikalla etkä sekaannu mihinkään suurempiin skandaaleihin. Muuten voit vaikka vetää lonkkaa.

Ajattelin silloin, että vanhan, väsyneen ja kyynistyneen lukkarin vuodatusta.

Peilistä katselee aika usein juuri sellainen.

Advertisement