Aina kannattaa hermoilla

Olen ollut viime aikoina hermostunut tai jännittynyt. Paitsi ikä ja kokemus, myös tämä jännityksen aiheuttanut seikka on tehnyt minusta välillä normaalia säsärämmän (säsärä= pikkumainen, äreä, pahantuulinen). Normaalistikin olen havainnut sen, että lauon melko suorasukaisesti töissä asioista, joista en ennen juuri pulttia ottanut.

Tänään se kulminoitui. Minulla oli aika ortopedille. Muutama viikko sitten näet heräsin eräänä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä aivan helvetinmoiseen kipuun oikeassa polvessa, jossa on se alkuperäinen nivel. Se ärtyi pitkähköstä kävelystä tammikuun puolen välin tienoilla olleen viikonloppuvapaan aikana. Kävely oli 13 kilometriä pitkä, ja siitä viikon päästä tuli tuo kauhea herääminen.

Kävin työterveydessä, jonka lääkäri laittoi saman tien röntgeniin ja soitti samana iltapäivänä, että polvesi on loppu. Minä sanoin, että vaikka tiedän firmanne ortopedit eteviksi, minulla ei ole sitä 10-15000 euroa ylimääräistä laittaa kieltämättä etevään leikkaukseenne, että jos laitat lähetteen julkiselle puolelle.

Lähete tuli reilussa viikossa, ja aika ortopedille oli tänään.

Suuri oli helpotukseni, kun ortopedi totesi, että oikea polveni on muutama viikko sitten kuvattuna ollut pahempi kuin aikanaan se vaihtoon mennyt. Mutta jos pärjäilisit, hän ehdotteli. Minä siihen, että ei kuule onnistu. Hän, että vaikka tuo vasen niin hyvin onnistui, niin ei ole mitään takeita siitä, että oikea onnistuisi likikään yhtä hyvin tai ei ollenkaan. Minä siihen, etten halua nilkuttaa loppua elämääni tilanteessa, jossa ainut sykettä tuova liikunta on hiihto, jota minun olosuhteissani voi harjoittaa muutaman viikon ajan vuodessa.
Suuri oli ihmetykseni, kun lääkäri suostui! Antoi lähetteen leikkaukseen ja passitti hoitajalle. Hoitaja puolestaan antoi leikkausta viikkoa ennen käytettävää pesuainetta ja nenään laitettavaa antibioottia.

Aika tulee postissa sitten joskus, ei mitään havaintoa, milloin.

Tiedän oikein hyvin, mitä minun pitää tehdä. Huolehtia verensokerista, maksa-arvoista, painonhallinnasta. Hartaasti toivon, että kun pyöräilykelit tulevat muutaman viikon sisällä, pystyn käyttämään sähköpyörääni työmatkoilla ja huolehtimaan fyysisestä kunnostani. Ennen edellistä polvileikkausta en kipujen vuoksi oikein pystynyt, mutta nyt sekä lääkäri että hoitaja myönsivät, että kykyni huolehtia riittävästä liikunnasta teki sen, että tammikuun suuri romahdus saatiin parissa viikossa haltuun, ja pystyin Lapin hiihtoretkeen ortoosin avulla.

Urheilun patologiseksi vihaajaksi liikun melko paljon. Tänäänkin kävin kävelyllä sen, minkä kivut myöten antoivat. Kun oli viime viikonloppuna hiihtokelit, kilometrejä kertyi yli neljänkymmenen. Piti vain huolehtia siitä, ettei niveliin tule tärähdyksiä eikä kaadu ja taita kipeää polvea hallitsemattomasti.

Mutta tosiaan. Ortopedi laittoi lähetteen tekonivelleikkaukseen, siihen viimeiseen alkuperäisosapolveen vaihdetaan tekonivel. Tiedän leikkauksen suureksi ja jälkiseurauksiltaan sangen kivuliaaksi ja pitkällistä toipumisaikaa vaativaksi. Parasta on, että leikkaus delegoitiin sille ortopedille, joka edellisen kerrankin polveni laittoi. Ainakin luotan täysin tuohon lääkäriin.

Toisaalta olen aina luottanut lääkäreihini, siihenkin, joka vilttihattuili päin naamaa vuonna 2009. Ennen vuoden 2017 lihavuusleikkausta kirurgi kysyi minulta mielipidettä päätöksestään. Lausuin seuraavaa: ”Minä tunnen kirkkovuoden, liturgian ja hymnologian kohtalaisen hyvin. Uskon, että sinä tunnet sen, miten ihmistä pitää hoitaa, vähintään yhtä hyvin, saati ettet paremminkin”.

Niinpä tänään illan lauluryhmän harjoituksista tultuani ja auton pysäköintikatokseen laitettuani, kun lähdin ontuen nilkuttamaan kotiini, olin ihan tyytyväinen tänäiseen ortopedin kohtaamiseen. Kenties saan toiseenkin polveeni tekonivelen, kärsin leikkauksen kivut, kestän kuntoutuksen haasteet ja ehkä vuosi leikkauksen jälkeen saan taas tehdä puolison kanssa kunnon kävelylenkkejä, nostaa sykettä, polttaa kaloreja.

Huomenna on helppo päivä, lauantaiina olen taas tekemässä viimeisiä palveluksia, sunnuntaina lupasin mennä aamulla auttamaan koronasta toipuvaa työkaveriani messun toimittamisessa, iltapäivällä hoitelen itsekseni sanajumalanpalveluksen, siinä ei ole juuri sen kummempaa kuin normaalissa kahvinjuonti- /istumistilaisuudessa.

Kas, kun täällä lounaassa kanttori on yhtä kuin vaivoin siedetty virsijukeboksi, tämä yli 20 vuoden kokemuksen rintaäänellä sanottuna… ja kroonistuneena….

Advertisement