Edellisessä päreessäni osoittelin lukkarinsormellani tämän maailmanajan erästä diktaattoria ja hänen luotsaamaansa kansakuntaa kohti.
Silti, hän ei ole ollenkaan ainut, jota voisi osoitella. Setä Samuli ei ole hirveän paljon ihmeellisempi. Mietitäänpä nyt vaikka Vietnamin sotaa, näitä erinäisiä kahinoita, joita amerikkalaiset ovat maailmanpoliisina ollessaan käyneet.
Tavallaan se YYA-aika oli jännää, oltiin (tai siis valtionjohto oli) olevinaan hyvää pataa Neuvostoliiton kanssa, joskin raja oli kohtalaisen hyvin suljettu, ja yli mentiin niin kuin läntiset siihen aikaan menivät. Joka syksy lähtivät liikkeelle partiot ryssän linjojen taakse, kuinkahan paljon 1960-1970- luvun alla ilmestyikään isänmaallista kaukopartiokirjallisuutta! Poikasena niitä itsekin melkoisen määrän luin.
Ainakin meillä päin asia koitettiin enimmäkseen ajatella niin, että kaipa se Kekkonen hoitaa niin, ettei tarvitse pelätä kovin paljoa. Ja vaikka armeijan käynti tympeältä tuntui, niin kyllä kai se hyvä oli, että se oli olemassa.
No, viime vuosina on sitten purettu sitä patoutunutta pettymystä suomettumisesta ja jälkiviisastellaan. Olipahan kuitenkin semmoinen aika, ettei pahemmin taalattu väkeä piikkilankojen sisään, joskin myönnän jyrkästi, että ne yleiset syyt saattoivat olla vähän kummallisia, mutta kummallinen oli kyllä aikakin.
Pienet maat, ja keskisuuretkin, ovat suurvaltojen pelinappuloita. Me suomalaiset kaiketi enimmältään kannatamme liittymistä Natoon.
Kunhan muistamme, ettei Nato ratkaise ihan kaikkia geopoliittisia ongelmia. Ei ole oikeastaan muuta kuin se viidennen artiklan melko löyhä lupaus auttamisesta tiukan paikan tullen. En puhu tässä omiani, vaan perustan sanomiseni Ulkopoliittisen Instituutin johtaja M. Aaltolan hiljattain ilmestyneeseen kirjaan ”Minne menet, Suomi?”.
En väitä kyseisen herran olevan oraakkeli, jolta kaikkea voisi kysyä, mutta hän kuitenkin johtaa tutkimuslaitosta, joka katsoo kaiken aikaa historiankirjoja ja karttoja, ja luo skenaarioita tapahtuneiden tosiasioiden pohjalta. Hänellä on varmasti aatteellisia painotuksiakin, mutta kuitenkin vankka tieteellinen ja tutkimuksellinen pohja.
Kyllähän tässä vähän halju tunne mahanpohjassa on. Ei käy kateeksi maan asioista vastuussa olevia, meillä kun on semmoinen komento, että vallankäytöstä kannetaan vastuu. Esimerkiksi siinä maassa, joka sijaitsee siellä päin, mistä valo tulee, vastuun kantavat vähemmistökansallisuuksien hiljaiset pojat omalla nirrillään, päätöksentekijät häipyvät tilanteen pahaksi mentyä jonnekin hyvissä ajoin varaamiinsa turvapaikkoihin.
Natsit (siis ne 1930- 40 – lukujen liittolaisemme), jotka katsoivat eteensä, häipyivät Etelä-Amerikan sotilasdiktatuurien viidakoihin rakentamiinsa lukaaleihin ja elivät siellä tavallaan vankeina.
Mitä siis tehdä?
Minä kastelin taas aamulla ne tomaatintaimet. Paprikat eivät ole vielä saaneet piikkiä pinnalle, ja chilien kylvämisellä alkaisi olla tulenpalava kiire. Tomaatit on kohta koulittava.
Ja on lähettävä valkotakkisen luo. Oikea polvi alkaa olla lopuillaan, ja työterveyslääkäri jo tuomion luki, vaan nyt menen paljon mahtavamman ja vaikutusvaltaisemman herran puheille. Saas nähä, pääseekö sitä taas nivelöintiin vain pitääkö jatkaa nilkuttamista.
Onneksi tomaattien kastelu onnistuu vaikka kepin kanssa känkkäämällä, että asiat voisi olla pahemminkin.
Äijäblogi IV 