Kertomus kanttorin sunnuntaista

Yöllä vanhempi kissoista tulee rinnan päälle makaamaan ja kehrää äänekkäästi. Käännän kylkeä, ja kissa lähtee loukkaantuneena pois, hyppää hetken kuluttua jalkopäähän ja alkaa hyökätä voimakkaasti jalkojani kohti. Ankaria iskuja sataa, mutta kissalla on hienot tavat, se pitää kynsiään sisällä, ja iskut tulevat kissamaisen pehmeillä polkuanturoilla. Lopulta on noustava, ja annettava karvaiselle ystävälle ruokaa, jonka jälkeen mirri hyppää sängyn jalkopäähän ja käpertyy kerälle nukkumaan aamuvarhaisen tunneiksi.

Kello soi vähän ennen kahdeksaa. Nousen ja laitan kahvin tippumaan, ja päästän vanhemman kissan ulos. Nuorempi menikin ulos jo kahden jälkeen, ja tulee nyt nälkäisenä ja vaativana, laitan sulatettua jauhelihaa ja kissanmaitoa tarjolle, ja kisu ilmestyy ruokailtuaan sängyn jalkopäähän, käpertyy kerälle, huokaisee syvään ja nukahtaa.

Lueskelen ilmaisilta sivustoilta päivän uutiset. Venäjä se vain sotii, Haagissa annettu Putinin pidätysmääräyksen vaikutus ei vielä aamu-uutisissa näkynyt.

Yhdeksän jälkeen pukeudun, kieputtelen silkkisolmion valkoisen paidan kauluksiin, vetelen puvun takin hartioille, otan naulakosta Eden-hatun ja hartioille mustan päällystakin, käteen salkun, johon olen pakannut tarvittavan aineiston, ja kävelen autokatokselle, ja käynnistän dieselmoottorin nakuttavaan käyntiinsä, ajelen vuonna 1860- luvulla rakettuun suureen kirkkoon, jossa Urkuri on jo paikalla, samoin suntio ja näkyy olevan papitkin.

Nousen urkuparvelle, jossa historiallisten urkujen soittopöydän äärellä löydän Urkurin. Hän lähtee käymään sakastissa, itse jään parvelle, sillä poikkesin sakastissa tullessani.

Urkuri aloittaa. Hän on levyttänyt artisti, soitto on nytkin levytyskelpoista, ja kun alkuvirsi alkaa, minä, levyttämätön kylälukkari, alan kokea laulaa virttä niin hyvin kuin osaan. Osaavan soittajan säestyksellä kelpaa keskinkertaisenkin laulaa.

On oikein messu, ja ehtoollisen tultua kysäisen urkurilta, pärjääkö hän, ja tämän vastattua myöntävästi laskeudun alas ja onnahtelen ehtoollispöytään. Paljon tuttuja ja pari entistä työkaveriakin on paikalla, kohteliaat tervehdykset nyökkäyksineen.

Nousen vielä ylös laulamaan ylistysvirren ja jokuset aamenet, Urkuri soittaa Clerambaultia, nautin suunnattomasti. Ei minulta Clerambault taittuisi noin ihanasti, enemmän on tulkintani semmoista sisäluvun tapaista tuon hienon ranskalaisen barokkisäveltäjän tuotannosta.

Ajelen kotiin, jossa puoliso on ottanut koppia ruuanlaitosta. Käymme ruuan kypsyessä pienellä kävelyllä, josta polveni ei yhtään pidä.

Päivän toinen rypistys on lähikirkossa. Paikalle tulee parisenkymmentä ihmistä, en oikein pääse fiilikseen soittohommassa. Pitkin viikkoa treenailin kunnon koraalialkusoittoja, mutta pistänkin ne sivuun ja korvaan omalla improvisaatiohutulla. Lisäksi soinnutukseni ontuu tällä kertaa, vaikka monen monta kertaa pitkin viikkoa ne kuulostivat ihan kelvollisilta. Niin vain joskus käy.

Sanajumalanpalveluksen päälle on vielä kirkkokahvit, kun on yhden paikallisen järjestön kirkkopyhä. Olen kotona vasta kello kahdeksantoista maissa, ja mielestäni tein kyllä etenkin tuon jälkimmäisen osan työpäivästä turhankin rutiininomaisesti. En vain päässyt fiilikseen, ja flow-tilakin jäi saavuttamatta.

Näin se vain joskus käy, lukkarillakin.