Kiirastorstai on Englannin kielellä että Maundy Thursday, karvainen vai olisiko karvas torstai. Istuskelin hienokseltaan koko päivän kotisoittopelin ääressä, mitä välillä ruuanlaitto keskeytti harjoittelun.
Ostin viime syksynä paikallisen tuottajan lampaan- ja naudanlihaa. Lampaanlihat olivat tulleet syödyksi, vaan naudan paahtopaisti oli jäljellä, ja sitä sulateltiin ihan tiistaista asti. Tänään otin klöntin jääkaapista pois, painelin veitsellä reikiä ja upottelin valkosipulinkynsistä leikkaamiani siivuja sinne. Pinnalle kiersin muutaman kierroksen merisuolamyllyä, vielä enemmän pippurimyllyä. Sitten silppusin rosmariinia ja timjamia, ja murskasin jokusen valkosipulinkynnen, sekoitin yrtit oliiviöljyyn ja sivelin paahtopaistin pintaan tällaisen tökötin. Kun pörssisähkö painui alle kymmenen sentin kilowattitunnilta iltapäivällä, työntelin lihalämpömittarin rassin paistin paksuimpaan kohtaan, ja tungin paistin keraamiseen pataan ja laitoin sata-asteiseen uuniin.
Siellä se muhi niin kauan, kuin lihalämpömittari osoitti 63 astetta, ja alkoi piipittää, kun olin laittanut hälytyksen siihen lämpötilaan. Otin padan uunista pois, kumosin paistin folion päälle, ja kiertelin paistin folion sisään ja kierittelin vielä paksun keittiöpyyhkeen folioon kätketyn paistin ympärille. Vielä myöhemmin se pääsi isompaan pataan vetäytymään.
Paistin kypsyessä olin jo kuorinut ja paloitellut punajuuria, porkkanoita, paloitellut sipuleja, pilkkonut valkosipuleja ja käsitellyt ruusukaaleja sekä pilkkonut munakoison uunivuokaan, ja tämän kaiken valelin öljyllä, jonka sekaan olin laittanut timjamia ja rosmariinia tuoreena. Tämän laitoin uuniin, noin 200 asteeseen. Ennen pitkää juurekset ja kaalit olivat pehmeitä, ja niitä sitten ammennettiin lautaselle. Leikkasin paistista viipaleita, ja niiden päälle laitettiin höysteeksi pihlajanmarjahyytelöä.
Hyvää oli.
Sitten, jälkiputsausten tultua valmiiksi, olikin jo aika lähteä töihin. Ensimmäinen messu oli 1300-luvun lopulta peräisin olevassa virkakirkossani, paikalla renessanssin ajan lauluryhmä, joka oli myös ottanut kopin suomalaisen nykysäveltäjän psalmista, jonka sitten lauloimme. Se ihana perheenäitipappi toimitti ja saarnasi tapansa mukaan ihanasti, kävin oikein ehtoollispöydässäkin. Lopetimme messun nykytapaan riisumalla alttarin ja laulamalla ”käy yrttitarhasta polku” ilman säestystä, ja tilaisuus päättyi täyteen hiljaisuuteen. Sitä kesti yllättävän pitkään.
Ajelin tähän kodin liepeille, menin kotikirkkoon, tein saman pikkuisen varioiden, ei ollut kylläkään sitä hienoa lauluryhmää, ja muutenkin mentiin enempi vakkasuomalais-rukoilevaisittain. Toisen virren jälkeen sammutin urut, ja könysin alas pianon ääreen, lauleskelin ehtoollisen aikana hengellisiä iskelmiä. Päätimme messun säestyksettömään yrttitarhaan, ja se tuntui toimivan.
Kyllä noita messuja ihan tekee, ei tule pitkä aika tai ei nouse kysymys, että mitä ihmettä täällä teen. Selvitykseksi: aina välillä tulee semmoisiakin tilaisuuksia, joissa tuon kysymyksen joutuu itselleen esittämään. Mutta leipä kun on hyvää syödä, niin sitä vain tehdä jutkistaa ne vähemmän mieluisatkin istuskelu- ja kahvinjuontihommat. Tosin nyt, kun työura on lopuillaan, alkaa löytyä suoria sanoja, joita ei vielä viisi, kymmenen vuotta sitten tohtinut sanoa. Kun se leipä on makkeeta…
Odottelen kahden viikon päässä olevaa kehityskeskustelua, jossa otan puheeksi työni sen puolen, joka ei niin miellyttävältä tunnu. Olen koittanut huomioida myös sen joukon, joka avautumisesta mielensä pahoittanee.
Mutta nyt: hyvää Hyvää Perjantaita (Pitkäperjantai = Good Friday) ja pääsiäistä ihan kaikille, riippumatta siitä, koskettaako näiden päivien sisältö mitenkään.
Äijäblogi IV 