Vanhan kanttorin uudemmat havainnot

Aivan näihin aikoihin asti olen mennyt töihin aina mielelläni. Ja edelleenkin sytyn soittamisesta ja laulamisesta, mutta nyt, kun työura kääntyy loppuaan kohti, alan väsyä osaan työtehtäviä.

Niin kuin nyt tänäänkin. On kaksi pitkää tilaisuutta, joiden pääasiallinen sisältö kohdaltani on kahvinjuonti ja istuskelu, muun ohjelman välissä parin kolmen virren, tai pahimmassa tapauksessa vanhojen kansakoululaulujen säestäminen. Tai eihän kansakoululauluissa sillä tavalla mitään pahaa ole, mutta kun niihin on useimmiten vain sanat, enkä kyllä totisesti ala lainaamaan kirjastosta tai kantamaan Toivelaulukirjoja, hitto vie, minähän olen kirkkomuusikko. Eri asia olisi, jos olisivat touhunneet nuotit siihen, silloin kyllä peli käypi. Käy se ilmankin, jos sattuu olemaan sellainen rallatus, joka on itselle korvaan tarttunut.

Kuinka kaukana ollaankaan siitä innon hehkusta, joka oli vielä 25 vuotta sitten opintoja aloittaessani! Koulutus kylläkin meillä kylälukkareilla tähtäsi nimenomaan messun ja toimitusten hoitamiseen mahdollisimman hyvin, tämän ovat yhtäpitävästi sitovasti todistaneen ne yhtä aikaa aloittaneet, jotka kävivät sitten myöhemmin oikeiksi kanttoreiksi.

Kun katselen tätä karriääriäni taakse päin, ei siellä messuja hirveästi ole, sanajumalanpalveluksia kyllä sitäkin enemmän. Ja sitten kerhoja ja piirejä ja mitälie seuroja, joissa päätehtävä on istuskella ja juoda kahvia ja vajota ajatuksiinsa ja tulla jollain tavalla läsnäolevaksi kuullessaan sanan ”virsi”. Sitten laulatan sen, ja säestänkin, jos on soittopeli käsillä. Nykyisin en välitä kotitilaisuuksiin soittopeliä mukanani raahata, kun en korvikesoittimesta (=sähköpiano) oikein enää välitä. Vaan jos on oikea piano ja vielä vireessäkin, niin silloin kyllä mielihyvin säestänkin, ja pistän tutusti etenkin soinnutukseen omiani sen kun kerkiän, ajankulukseni.

No, kaipa jokaisessa hommassa on samanlaisia juttuja kuin oli nuorena miehenä rakennushommissa vuorivillan asennus hellepäivänä yläpohjaan, eli hommia, jotka on vain tehtävä ja saattavat olla jopa tärkeitäkin, mutta jotka ovat yksiselitteisesti puuduttavan ikävystyttäviä.

Niin paljon on nämä istuskelu- ja kahvinjuontisessiot alkaneet tympäistä, että mahdollinen osa-aikaeläke kuulostaa ihan harkitsemisen arvoiselta vaihtoehdolta. Ainakin siinä tapauksessa, jos saisi rajata työtehtävät vain kirkoissa ja kappeleissa tapahtuviin tehtäviin, niitä teen edelleenkin ihan mielelläni, ja huomaan olevani ainakin silloin tällöin vielä jopa innostunut. Rajaan kuitenkin yhden istuskelutilaisuuden rutkutukseni ulkopuolelle.

Täällä maalla nimittäin on aika yleistä, että muistotilaisuuteen osallistutaan, ja niissä on tullut kyllä hienoja kohtaamisia, paras palkkio niistä on se, kun vuosienkin päästä joku vaikka ruokakaupassa tulee juttusille.

Tämä näin esipuheeksi, kohta huokaisen ja otan se ikeen hartioilleni, tietäen hiljaa sisimmässäni, ettei sen soveliaampaa iestä taida olla…