Rasistin tunnustukset


En olisi kuunaan lapsena Afrikan tähteä pelatessani osannut arvata, että olen rasisti! Minusta se oli ja on hauskaa ajanvietettä, jossa etsittiin jalokiviä, ja kun sen kalleimman kiven löysi, niin se piti saada turvaan jompaan kumpaan pohjoisen kaupunkiin.

Monta hauskaa hetkeä veljen, enon, serkkujen ja kavereiden kanssa siinä vietettiin, ja nyt on niskassa sitten oikein yliopistotason tuomio siitä, että rasismia se oli. Kuinka mahdan tästäkään selvitä? Kun nyt, kun elämästäni on hyvin suuri osa jo mennyt, olenkin rasisti. Se Afrikan tähti ollee niin mustasti kuin valkoisestikin rasistinen, sillä mustan lähes orjatyövoiman kaivaman ihanan timantin ryöstää viisi valkoista rosvoa,

Orjakauppias John Newton kirjoitti tajuttuaan eläneensä väärin laulun Amazing Grace, jota hänen harjoittamansa vääryyden kohteiden jälkeläiset hyvin vaikuttavasti laulavat. Kuunnelkaapa vaikka Aretha Franklinin versio.

Minulla ei ole John Newtonin runoilijanlahjoja, enempi taidan körttivirrelle ruveta ruikuttamaan ja piehtaroimaan kaikkinaisessa kurjuudessani, kun en vieläkään tajua, mitä vikaa Afrikan tähdessä on.

Monopoli taas puolestaan lienee kapitalismin alkeisoppitunti, mutta kyllä me sitäkin pelattiin. Siinä kului joskus tänäisen kaltainen ikävä syysilta kokonaan rattoisasti. Mutta kai siitäkin voisi nillittää. Opetetaan lapset ahneuteen ja omistamisen keskittämiseen. Kyllä on kauheata.

Oli niitä nillittäjiä silloin 1970- luvullakin. Silloin kohistiin siitä, että Aku Ankka on neuvostovastainen, kun roistoilla (Karhukopla) oli punaiset paidat ja he tanssivat onnistuessaan ripaskaa. Mutta siihen aikaan osattiin sanoa myöskin: ”höpö höpö”.

Olen tässä aavistelemassa, että vanha kunnon taistolaisuus on palannut ihan kunnolla. Ei toki kommunistisena, vaan nykyisenä metoo- ja rasismimielensäpahoituksena. Oleellisessa mielessä kuitenkin kysymys on samasta asiasta, pienen piirin älämölöämisestä oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja näin tämä sakki saa kokoaan suuremman merkityksen. Sillä kukapa ei olisi sitä mieltä, että taistolaisuus oli melko huvittava ilmiö näin lähihistoriallisessakin katsannossa, samoin kuin vaikkapa IKL:läisyys tai lapualaisuus. Oli niissä semmoinen vivahde-ero, että taistolaiset kurmoottivat vain sanoilla, mutta lapualaiset ja IKL.n porukka taisivat ihan konkreettisesti käsiksi käydä. mutta onhan se henkinen väkivalta väkivaltaa siinä missä ruumiillinenkin, kaiketi.

Mutta sen minä sanon kyllä, että jos meidän keittiön pöydälle Afrikan tähti joku kerta levitetään, niin kyllä hyvin mielin sitä pelaan.

Mitätön aikamme

Sattui tässä hiljattain kaupungissamme ikävä liikenneonnettomuus. Yksi henkilö siinä ainoastaan pääsi, toinen säilyi, mutta tulee saamaan syytteen.

Mutta syytettä eivät saa ne lajitoverit, jotka paikalle saapuessaan kaivoivat kännykkänsä esille ja ottivat kuvia, ja estivät tahi haittasivat pelastushenkilökunnan työtä.

Inhimillistä on, että lajitoverin onnettomuus herättää kiinnostusta. Ei olisi kivaa se, jos onnettomuuspaikalta jatkettaisiin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Silti arvelen, että kuvaaminen ja mahdollinen someen jakaminen on kohtalaisen ikävä tapa. Mitä ihailtavaa on iltapäivälehdistön toimittajien jutuissa?

Toinen on tämä korona. Minun kantani siihen on ja oli se, että heti, kun sitä vastaan oli saatavissa rokote, kävin sen hakemassa, samoin vahvisteen. Herregyyd immeiset, eikö jäykkäkouristusta ja muita menneen maailman kulkutauteja vastaankin suojauduttu? Mistä lähtien te aloitte uskoa Donald Trumpin ja muiden hörhöttäjien salaliittoteorioihin?

Ettekö te tiedä, mitä vaikkapa 70-110 vuotta sitten tapahtui? Meidänkin maassamme kuoli vaikkapa espanjantautiin ja jopa tuberkuloosiin ihmisiä kaikista ikäryhmistä! Nykyään meillä olisi käytössä keinot vastustaa näitä sairauksia rokotuksin.

Itse olen ollut kahdessa tai ehkä jopa kolmessa riskin sisältäneessä leikkauksessa. Ensimmäinen riskitilanne oli toukokuussa 1982. Vatsani tuli tosi kipeäksi, ja jouduin lähtemään töistä kesken päivän. Aikani soiteltuani pääsin silloiseen Keski-Suomen Keskussairaalaan poliklinkikalle, jossa otetut kokeet osoittivat, että minulla on umpisuolentulehdus. Siihen ainut hoito olisi leikkaus, sanoi lääkäri. Että suostunko. Ellen olisi suostunut, minun ei olisi tarvinnut ikinä kirjoittaa someen, vaan olisin kuollut tuohon pikkuvaivaan.

Toinen riskitilanne oli viitisen vuotta sitten. Olin nimittäin saanut pahan nivelrikon polviini, ja ortopedi asetti tekonivelleikkauksen ehdoksi tietyn painorajan, josta olin aika kaukana. Niinpä hankkiuduin lihavuusleikkaukseen, johon pääsy ei ihan helppoa ollut. Sen aikanaan sain, ja laihduinkin ortopedin vaatimusten mukaisesti.

Siitä seurasi kolmas riskitilanne, että mennä tekonivelleikkaukseen. Samoihin aikoihin, kun itse leikkaukseen pääsin ja menin, oli yksityisellä puolella esillä tapaus, jossa tekonivelleikkaukseen tullut perusterve potilas kuoli, kun leikkaussalissa ollut työntekijä aivasti. Muuten, julkisella puolella tällaisia tapauksia ei ole ollut….
Senkin leikkauksen läpikävin, ja kiitos julkisen terveydenhuollon ainakin tuolloin ehdottomien sääntöjen, säilyin hengissä ja toivuinkin leikkauksesta.

Niin että miten niin mitätön aikamme? Meillä kun nousevat otsikoihin ja kohujen aiheiksi erittäin tyhjänpäiväiset, salaliittoteorioitten korostamat tapaukset. Ja tähän kaikkeen suhtaudutaan kuten totuuteen!

Tahdon tässä painokkaasti sanoa, että kaikkinaiset salaliittoteoriat ja yksittäistapauksien valokeilaan nostamiset ovat absoluuttisesti pelkkää hörhötystä, turhuutta ja absoluuttista tyhmyyttä.

Totalitarismia ja rajoitettua sananvapautta

Olen somesta lukenut semmoisia tarinoita, että koronapassi on totalitarismia ja että maan hallitus rajoittaa sananvapautta.

Itse en sinänsä koronapassia mihinkään tarvitse, kun en kapakoissa käy enkä ole ainakaan tähän hätään matkustamassa vielä mihinkään. Totalitarismiväitteet tuntuvat perustuvan maskisuositukseen ja rokotussuosituksiin. Mielestäni vertaus totalitarismiin on vähän kaukaa haettua.

Myönnän jyrkästi, että henkilöllä on oikeus kieltäytyä rokotteista tai olla käyttämättä hengityssuojainta. Minulla on jopa niin vahvauskoinen ystävä, että hän kieltäytyy rokotteesta Raamatun Psalmien kirjan luvun 91 nojalla. Ainakin viime keskiviikkona hän oli kunnossa, joten kaikki kunnioitus tuolle vahvalle uskolle. Sen verran kuitenkin oli vastuullisuutta, että kun perjantai-iltapäivällä isohkossa marketissa nähtiin, käytti ihan kunnollista hengityssuojainta.

Sitten on pari puolituttua, jotka kovasti puhuvat, että rokotuksissa, maskisuosituksissa ja etenkin koronapassissa on kyse oikeasti totalitarismista. Myönnän jyrkästi, että ihmisellä on toki oikeus uskoa ihan mihin tahansa, vaikka näihin salaliittoteorioihinkin. Meillähän on positiivinen uskonnonvapaus, että sitä voi uskoa ihan mihin tahtoo, vaikka Beatlesiin kuten Kari Peitsamo vuonna 1977 lauloi. Minäkin tunnustan uskoa ihan reilusti, ja suon kernaasti lähimmäisilleni oikeuden pitää vakaumustani vääränä, uskoa toisin kuin itse uskon. Sellaisesta kysymyksestä ei kynnyskysymystä kannattane tehdä?

Sitä minä kyllä kovasti toivon, että nämä totalitarismiväittäjät ja rokotusvastaiset välttyvät koronataudin vakavalta muodolta tai koko koronataudiltakin.

Suren erästä koronatautiin menehtynytttä tuttavaa, vaikka iällä olikin.

Mutta mikä se on totalitarismi? Eikö enemmänkin semmoinen komento, mikä oli melko lähellä Suomea sijainneessa 1990- luvulla loppuneessa valtiossa, ja taitaa jossain määrin olla sen seuraajassakin. Siinä ykkösversiossa totalitarismi oli sitä, että vähäinenkin epäily tarkoitti kuulaa kalloon vaikkapa kuuluisassa vankilassa tai matkalla vankileirille tai nälkä – ja puutostautikuolemaa vankileirillä. Tai erään mainittavan keskieurooppalaisen valtion touhuja 1930- 40- luvuilla, siis sen, joka oli Suomen ylin ystävä vuosina 1941-1944, ja jolle olemme kiitollisuudenvelassa siitä, että Suomi todella oli suurenemassa merkittävästi, kunnes se toinen totalitäärikomento rupesi tosissaan pistämään hanttiin, muttei sentään saanut maatamme alistettua.

Että hei kuulkaa, oliko oikeasti totalitarismia se, että tuhoisaa, keuhkoihin menevää tautia vastaan taistellessa suljettiin vaikka ravintolat ja tapahtumat? Olisiko ollut ihan oikeasti oikein antaa luonnon valita? Minä vain kohtalaisen monen perussairaan läheisenä kyselen. Jos luonnonvalinta olisi ollut ok menneinä aikoina, olisin paitsi itse kuollut jo 40 vuotta sitten umpisuolentulehdukseen, menettänyt ainakin puolenkymmentä läheistä ja tärkeää ihmistä, jotka hoidettuina sentään pysyivät keskuudessamme osa näihin päiviin asti, osa 30-40 vuotta pitempään kuin luonnonvalinta oli.

Että jos minä ihan suomeksi ja selvästi sanon, niin tämä maski- korona- ja rokotevastaisuus näyttäytyy kyllä eräänlaisena ekofasismina, roduntervehtyttämisoppina.

Minä olen kahdesti rokotettu koronaa vastaan, Pfizer- Biontechin rokotteella, josta toisen sain heinäkuussa. Jos minuun laitettiin noiden myötä jokin siru, niin sirun laittaja on tullut tietämään vaikka sen, että aion huomenna nostaa veneen merestä ylös ja viedä talvisäilytykseen, ja että lainaan trailerin sitä varten ystävältäni. On kyllä jännittävää, että Pfizerilla sen tietävät. Toisaalta voivat sen huoletta kertoa vaikka Venäjän Duumalle tai Elokapinan johtokunnalle. Että jos joku huomenna Kuivaraumassa, Rauliossa, Torlahdessa, Suurikkalassa tai Santtiossa istuu tiellä estäen veneenkuljetuksen, niin salaliittoteoria on totta. Minä kyllä silloin sanon, että istuhan rauhassa, eiköhän tuosta sivuitse mahdu jossain kohdassa. Minulla kun ei ole kiire.

Aktivismi passivistin silmin

Elokapina on kaikkien huulilla, kiitos Ylen ja Helsingin Sanomain. On poliisi kuulemma myöntänyt virhearvion, oliko se siitä, että elokapinalaiset änkesivät kansanedustajain Eduskuntatalosta poistumisen tielle, en ole niin tarkkaan seurannut. Ykkösaamua kuulostelin puolella korvalla.

Mutta mitä se on tämä aktivismi? Se on tapa vaikuttaa asioihin suoralla toiminnalla kaiketi, vähän kuin jääkäriliike, Lapuan liike, Koijärvi-liike, ammattiyhdistysliike, Pride, tai nyt tämä Elokapina.

Olen taipuvainen ajattelemaan, että toki saa kansanedustuslaitoksen ulkopuoleltakin yrittää vaikuttaa, kun esimerkiksi jokusen vuoden takaista Postin työtaistelua en pahana pitänyt. Sitähän tämä Elokapina nyt kaiken aikaa tekee, ja saa kyllä julkisuutta ja ymmärrystä toimilleen, kuten sai aikanaan Koijärvi-liike ainakin joiltakin, tai vaikka Greenpeace ja muut ketjuin työkoneisiin hirttäytyjät.

Mietin tässä, että minkälaista aktivismia tässä vaikkapa noin 120 vuoden aikana on ollut? Kun Eugen Schaumann (oliko nimi oikein kirjoitettu?) ampui Nikolai Bobrikoffin kuoliaaksi, sitä pidettiin laajalti sankarillisena aktivismina. Punakaartin aktivismi jakoi mielipiteet kahtia. Entäpä jääkäriliikkeen ja Lapuan liikkeen aktivismi? Olivatko Kemin lakot 1947 aktivismia? Paasikivi ja Kekkonen koettivat kaiketi yhdistää kansaa, ja aktivismipyrkimykset jäivät melko paikallisiksi.

Sitten 1980- luvulla, Kekkosen viimeisinä vuosina, tuli tämä Koijärvi-liike. Sen jälkeen en oikein muuta aktivismia tunnista kuin tämän Elokapinan ja ay-liikkeen.

Sehän aktivismi pyrkii vaikuttamaan päätöksentekoon ulkoparlamentaarisesti. Ay-liike on onnistunutkin usein, heidät on otettu huomioon ja heidän vaatimuksiinsa on monasti ainakin osin suostuttu.

Olen aina silloin tällöin törmännyt ihmisiin, jotka etenkin ay-liikettä ovat moittineet ja arvostelleet parlamentarismin ohittamisesta. Näin passivistina ajattelen, että nuo samat ihmiset varmaan arvostelevat vaikkapa Elokapinaa samoin argumentein.

Minun kantani erilaisiin aktivismeihin on se, että jotkut aktivismit ovat hyödyllisiä, jotkut toiset haitallisia.

Niinpä en osaa eri aktivismeille juuri muuta sanoa, kuin että siitä vain ajakaa asiaanne, kunhan ette aiheuta kenenkään hengelle ja terveydelle vaaraa. Vapaassa maassa saa vapaasti olla kaikenlaista mieltä ja mieltänsä osoittaa tai olla aktivisti. Taikka minun tapaani absoluuttinen kansalaispassivisti.

Käytiin vanhassa pääkaupungissa

Kun tuossa alkusyksystä alkoi näyttää siltä, että koronarajoitukset ainakin vähin helpottavat, niin ei siinä kauaa mennyt, kun selattiin Turun Filharmonisen orkesterin ohjelmistoa, ja tuossa joku viikko sitten niitä lippuja käytiin hakemassa sen verran, että pahimpaan orkesterimusiikin nälkään vähän hiukapalaa.

Niinpä tänään töiden jälkeen, kun kotiuduin töistä ja parempi puoliskokin oman työpäivänsä lopetti, ei lähdettykään tavalliseen tapaan kävelylle. Vielä mitä, minä jätin arkityövaatteet päälle, vaimo pukeusi myös asiallisesti, ja lähdettiin ajelemaan vanhaan pääkaupunkiin. En nyt ihan heti muista, milloin olisimme olleet tämmöisellä reissulla. No kesällä tuossa merenlahden toisella puolen, mutta se oli enemmän pianistin ja laulajain hommia, nyt oli vuorossa ihan sinfoniakonsertti.

Ja kyllähän se, vaikka se Aninkaistenmäen konserttitalo on vähän ahdas eikä sen akustiikkakaan kaksinen ole. Eipähän muuta kuin kumijalka lähistölle kadunvarsiparkkiin ja sitten konserttitalon aulaan, takit narikkaan ja kipuamaan kohti yläkerran lämpiötä, josta tilasimme väliaikakahvit valmiiksi. On nimittäin sangen mukava konsertin väliajalla vain etsiskellä pöytä, jossa on nimilappu ja tilatut tarjottavat sen sijaan että jonottaisi kymmenenkin minuuttia, etenkin tällaisena aikana, kun kasvomaskien kanssa muuten mentiin.

Toden totta, orkesterikin oli puhallinsoittajia lukuun ottamatta maskein suojautunut, kapellimestari ja viulusolisti sentään tulivat ihan ilman suojaimia. Mitäs kun ulkomaalaisia ovat. Vaan kyllä tätä oli kaivattu – oli kaivannut muutkin kuin me. Sillä jo konserttimestarin ja muun orkesterin astellessa lavalle loiskutimme käsiä niin maan perusteellisesti, ja kun sitten kapellimestari, hoikka keski-ikäinen tunnettu maailmanluokan viulisti, asteli lavalle niin tuhannen enempi loiskutettiin.

Minä olen semmoinen höpelöpoika, että kun sinfoniaorkesteri tarkistaa virityksen, niin se jo minua liikuttaa. Kun ensin oboe, sitten muut puu- ja vaskipuhaltimet, sitten oboe ja jouset, tekevät sen kaikkien tunteman alkumanööverin, niin melkein tekee mieli taputtaa jo sille. Tämähän johtuu tietysti siitä, että orkesteri soi ns. luonnonvireessä, eli puhtaat intervallit hakeutuvat absoluuttisen puhtaiksi. Näin ei esim. pianossa ja muissa tasavireisissä soittimissa ole, tasavireisessä temperatuurissa kun puhtaita intervalleja joudutaan supistamaan hieman.

No joo, ohjelmassa oli siis klassismin ajan orkesterimusiikkia. Alkupaloiksi tuli Maksim Berovskin C-duurisinfonia, juuri semmoinen klassismin ajan tyylipuhdas, sievä kappale, taitavasti sävelletty ja tieten hyvin esitetty. Loiskutimme kappaleen päätyttyä tyytyväisinä.

Vaan sittenpä tapahtuikin semmoinen, että tämä viulistikapellimestari toi lavalle Mozartin D-duuriviulukonserton solistiksi oman oppilaansa, noin 23-24- vuotiaan kuvankauniin naisen. Paitsi että on hän kaunis, on hän jo sangen syvällisesti perillä soittimensa salaisuuksista ja nikseistä. Että se viulu lauloi heleästi helkytellen ja laulavasti liverrellen, sävyjä löytyi jos jonkinlaisia. Teoshan on niin tyylipuhdas klassismin ajan konsertto kuin Mozart nyt vain osasi, ja hänhän osasi. Hyvin kauniisti ja päättäväisesti tuo kaunotar selvitti niin teemat, sivuteemat kuin soolokadenssitkin. Ja sitten me vasta loiskutettiinkin, kun kappale loppui. Joutui tuo kaunis viulisti tulemaan kahdesti takaisin, eikä me päästetty sitä vieläkään, vaan esitti hän ylimääräisenä vielä mitä melkoisimman sooloviuluteoksen, jota minä en nimeltä tuntenut, mutta nautiskelin kyllä melkein tippa linssissä ja pala kurkussa jumalaisen ihanaa sointia. Ja me vieläkin loiskutettiin käsiämme niin että minulla hartiat jo melkein puutui.

Näin korona-aikana istuimme tieten maskit päässä ja paikat olivat numeroimattomat. Henkilökunta ohjasi meidät paikoillemme, ja kun konsertin väliaika tuon kaunokaisviulistin jälkeen koitti, ohjasi henkilökunta väen penkkirivi kerrallaan väliaikatarjoilujen pariin.

Konsertin päätti Joseph Haydnin 102. sinfonia, se lisänimeltään Lontoo. Nyt oli kyllä tämä viuluvirtuoosikapellimestari hionut orkesterin parhaimpaansa, henkeä haukkoen melkein kuulin. Lähistöllä istunut vanhempi herrasmies klubitakissaan puolestaan näkyi pitävän matkapuhelinta suurten kämmentensä suojassa ja näkyi seuraavan jalkapallo-ottelua! Enhän minä siitä tieten närkästynyt ainakaan kovin paljoa…. Toisaalta saattoihan hän olla vaikka intohimoinen musiikin ja jalkapallon ystävä, ja nyt joutui hän katalaan tilanteeseen, kun oli samaan aikaan tarjolla lavalta klassismin ajan komeinta musiikkia ja sitten sieltä matkapuhelimen näytöltä kukaties ratkaisevan tärkeä jalkapallo-ottelu. Mutta ei hänellä ollut äänet päällä, eikä hän rökälemäisesti noussut tuulettamaan, jos maaleja tuli, sitä en tullut enkä luultavasti tule tietämäänkään, sillä minulle kaiken sortin urheilu on ihan ok, kunhan minun ei tarvitse sitä mitenkään seurata.

Vaan kyllä oli orkesteri melkein liekeissä klassismin ajan suurten säveltäjien Mozartin ja Haydnin kanssa, ja kyllä se Berovskikin oli hieno säveltäjä. Beethovenia emme tällä kertaa saaneet kuulla, mutta eihän sitä makeaa mahantäydeltä, sanoo sananlaskukin.

Että kyllä on nyt sitä kulttuuria päästy nauttimaan, ihan kunnolliset siemaukset.

Kapinointia

Kuuluu Helsingissä olevan kapina. Elokapina.
Mutta mikä on kapina? Se on joskus aseellinen, joskus aseeton nousu esivaltaa vastaan. On joukko, jonka mielestä valtaapitävät toimivat väärin, ja he pyrkivät korjaamaan asian oman aatteensa mukaiseksi.
Niinpä vaatii tämä Elokapina- liike ilmasto- ja ympäristöhätätilan julistamista maan hallitukselta. Kapinointi ilmenee siten, että liikkeen kannattajat tahi jäsenet istuvat liikennöidyille kaduille istumaan, ja poliisit sitten kantavat heitä sivummalle turvaan.

Voidaan sanoa esivallan kunniaksi, että toimivat entiseen verrattuna hyvinkin sivistyneesti. Onhan niitä kapinoita nähty maamme itsenäisyyden aikana muitakin. Vaikka heti kärkeen se, jota sanotaan punakapinaksi tai kansalais- tai veljessodaksi. Tosiaan, reilut sata vuotta sitten oli kaikin tavoin railakkaammat otteet, oikein pyssyjen kanssa otettiin mittaa toisistaan. Siinä kapinassa kävi huonosti, kun vaikka millä tavalla laskien yli 20000 suomalaista sai siinä rytäkässä surmansa, oli kahden väristä terroria, joista toinen jatkui pitempään kuin toinen. Olihan se sitten vuonna 1932 se Mäntsälän kapinakin, silloinkin haluttiin sanella hallitukselle, miten kommunismi pitää kitkeä. Silloin ei ainakaan suurta määrää tainnut kuolla, mutta vankilatuomioita siitä rapsahti. Minä en nyt sitten muita suurempia kapinoita muista. No, olihan se yleislakko silloin kun Kekkonen aloitti, mutta ei tainnut siitä enää suuremmin rapsahdella mitään. Onko tästä pääteltävissä, että meillä opittiin nopeasti rettelöintiin sivistyneesti suhtautuminen?


Elokapinalaiset on kannettu lempeästi mutta lujasti sivuun, etteivät jää auton tai ratikan alle. Silloin sata vuotta sitten esivaltaa vastaan nousseet koottiin vankileireille ja heitä ammuttiin sen minkä kerjettiin, kun olivat ensin jotkut heistä ampuneet sitä porukkaa, joka heitä vankileireille laittoi.
Että on meidän yhteiskunta sadassa vuodessa kehittynyt aika paljonkin. Monessakin suhteessa.

En nyt mitenkään tahdo vähätellä Elokapinan tavoitteita. Kyllä minuakin järsii se, että reilun kuukauden päästä alkava marraskuu saattaa näillä meidän seuduilla kestää jopa tuommoiset 120 päivää, tuonne kevätpäivän tasaukseen saakka. Tosin voi tulla talvikin, lunta ja pakkastakin, mutta aika usein on viimeisen 19 vuoden aikana jäänyt tulematta.

Eri asia on, että muuttuuko se asiaintila, vaikka Elokapina voiton saisikin. Kun taitaa tuolta vaikkapa USA:sta, Kiinasta ja vaikka Euroopan puolelta Puolasta ja Unkarista tulla ihan samanlaiset päästöntörähdykset kuin pahimmillaankin. Että miten olisi, elokapinalaiset, jos menisitte vaikka Washington D.C:hen, Pekingiin, Budapestiin ja Varsovaan istuskelemaan kaduille ja vaatimaan muutosta.

Asia olisi ilman muuta huomionarvoinen. Samoin voisivat ihmisoikeusaktivistit mennä vaikkapa Kabuliin, Moskovaan tai Pekingiin vaatimaan ihmisoikeuksia. Se olisi ilman muuta sankarillista, sillä noissa kaikissa mainituissa kaupungeissa vastassa olisivat hieman erilaiset järjestyksenpitjät kuin meidän, kieltämättä ja vaikka millä mittareilla sivistysmaan, poliisit. Ei paljoa puutu, etteivät maamme sadan vuoden takaiset käytännöt ole ihan normaaleja menettelytapoja ainakin osassa noista…

Sitä minä vain, että toki me täällä vapaassa ja sivistyneessä pohjolassa sallimme ja varjelemme kaikenlaista, mutta tuolla maailmalla ei näin ole, sillä ei ole sivistyksen valo päässyt vielä tai enää valaisemaan. Sitä kun on aina niitä kuumakalleja, joilla on se ainoa oikea totuus hanskassa, ja joille vastalause on sodanjulistus, johon vastataan kovat piipussa tai ainakin ankarin vankeusrangaistuksin. Meillä sanotaan että soo soo, menepäs kotiin siitä.

Ja hyvä, että sanotaan.

Sinisiä ajatuksia merellä huristellessa

No hoh hoh, tulipa otsikko.
Kävin siis aamupäivällä (on minun sunnuntaini, oikeiden ihmisten tiistai) palauttamassa vuokramökin avaimet. On nimittäin niin, että tuossa merenlahden toisella puolella on semmoinen hupaisa pikku saari, jonne on naapurikunnan kyläyhdistys pykännyt vuokrattavan saunan. Rakennus on korkeiden tolppien päällä oleva hirsirakennus, jostain kulmalta kaiketi alle metrin kalliosta, mutta korkeimmillaan on ensimmäinen hirsikerta tuossa otsan kohdalla. Terassilta on mukavat näkymät merelle. Kyläyhdistys vuokraa sitä jäsenilleen, ja mehän ilosta taiten puljuun liityimme.

Kesämökki näistä maisemista maksaa maltaita. Peruskuntoisetkin meren rannalla sata tuhatta, jopa kuudellasadallatuhannellakin on hienoimpia myyty. Selvää on, ettei meikäläisen kynnet semmoisissa pidä, ei halvimmissakaan. Ei ole suvussa omistajia eikä edes maanomistajia, jotka tontin tutunkauppaa antaisivat.

Mutta toisaalta. Tuota mökkiä ollaan jo neljänä vuotena vuokrattu moniaita kertoja kesässä ja välillä syksylläkin, eikä siihen ole kahtakaan satalappusta vuodessa mennyt. Vuorokausivuokra on pieni. Niinpä on tuosta huhtikuulta aina silloin tällöin käyty saunomassa. Helppo homma. Pyörällä rantaan, vähän evästä kylmälaukkuun, Honda tulille ja vartin ajo naapurikirkonkylään, naapurikirkon tornin näkymille. Sieltä pieni kävely liikeyritykseen, jonka omistajat ovat yhdistyksen puuhaihmisiä, heiltä avain. Sitten naapurikylän kaupasta parit saunaoluet, satamaan, Honda tulille ja viiden minuutin venematka saareen. Vene kylkipaikalle laituriin, ja voila, ollaan saaressa mökillä, kesämökkeilemässä.

Jääkaapin kaasupullo auki, kaappi päälle, terassilla istuskelua, ehkä grillaamista, sauna lämpiämään ja saunomaan ja uimaan niin maan perusteellisesti. Mukaan voi ottaa vaikka kirjan tai ripustaa vaikka riippumaton saaren puihin. Mökissä voi vaikka yöpyä, mutta kotiin tulee kyllä lähdettyä, kun niin lähellä ollaan. Niinpä eilenkin iltahämärissä huristeltiin kotikylän laituriin, ja minä aamulla sitten avainta palauttamaan. Pyörällä rantaan, sitten veneen köydet irti, Honda tulille ja kaasukahva eteen, ja sitten vain ruotelia vähän pyörittelee, ja naapurikylän puolella siinä, missä väylä tekee noin seitsemänkymmenen asteen mutkan vasempaan veneen kokka kohti saaren laituria. Piti käydä tulipesistä tuhkat tyhjentämässä, hakea puutelineisiin puita seuraaville tulijoille ja tarkastaa, että illalla pimeässä tuli siivottua kunnolla (mökillä ei ole sähköä). Kun tuppaa olemaan niin, että valkeus pimeyden töille nauraa. No, ei suurta vikaa siisteydestä löytynyt.

Ei kun takaisin veneelle, köydet irti, keula kohti seitsemänkymmenen asteen mutkaa väylässä. Otappa siitä pikkuisen oikealle, niin karille karahtaa. Siinä kuvailemani linjan oikealla puolella, olisiko 50-100 metrin päässä on veden alla suuri, laakea kivi, johon yhden kerran tuossa kesällä karahti, kun kotia meinasin oikaista, ja kuin ihmeen kautta ei edes potkurinaula katkennut. Siinä olisi järjestynyt helposti semmoinen neljän kilometrin soutu-urakka huonolla tuurilla. Mutta älysin kiven noin viittä metriä ennen ja kerkisin sähkökipillä nostaa moottoria vähän ylöspäin, ja niin se kivi osui joko siihen perän kohdalla olevaan ”sulkaan”, joka kai peräsimen virkaa toimittaa. Mutta ilkeältä se kyllä tuntui, ja jänskätettiin me, että tuliko veneen pohjaan reikä. Koska paatilla on sen jälkeen paljon ajeltu ja se edelleen kulkee sen vajaat seitsemäntoista solmua, niin kai siihen ei sitten reikää tullut. Mutta nyt pidin suunnan visusti kahta tiettyä lateraalimerkkiä kohti, ja silloin ei karilleajon vaaraa ole.

Vene naapurikylän kirkon rantaan. Tuosta se jää kolleega kohta eläkkeelle, pitäisikö yrittää hakea? Kävelen parisataa metriä, tulen avaintenpalautuspaikkaan, kävelen takaisin veneelle, köydet irti, Honda tulille, kaasukahva eteen ja kohti kotia.

Kaunis on meri näin syksylläkin. Taivas on vähän hailakansininen, rannan puut ovat vaihtaneet värinsä vihreästä osin keltaiseen, ruskehtavaan tai punertavaan. Arvelen, että vielä kuukauden päivät ainakin on lehti puussa. Reitti kääntyy etelään, ja sattuu tuulemaan etelästä. Tullessa vähän täristi, vaan nyt on meno tasaista melkein kuin syksyinen jää, joka Päntän äijän mukaan on ainut siloinen asia elämässä.

On minun sunnuntaini, oikeiden ihmisten tiistai. Huomenna sitä taas ollaan sorvin ääressä, on joku kerhotilanne, parin laulajan harjoittamista ja vielä tuossa kotikylällä iltatilaisuus. Ihan kahdeksan tunnin työpäivä siitäkin kehkeytyy, eikä aikaa esimerkiksi omaan harjoitteluun jää. No, oli vissiin torstain kalenteri vähän avoimempi, silloin sitten.
Yhdeksäntoista vuotta sitten jätin muuten hakupaperit tänne, missä nyt olen. Vuodenvaihteessa tulee 19 vuotta siitä, kun kotisataman lähistöllä olevassa kirkossa aloitin.
Oliko se joskus 2006, kun meinasin hakea pois, mutta sitten peruutin hakemukseni. Ja 2008 hainkin, mutta tulin hopealle, ja varasijalle, joten täällä olen ollut koreasti. Samaksi ei työpaikkaa enää tunne, mutta onhan se toisaalta hyväkin, että jokin muuttuu, ettei se aina ihan samanlaista ole. 19 vuoden takaisia työkavereita on töissä vielä alle viisi. Niin, ja vuonna 2009 tuli se liitos, jolloin yhtymän purkivat. Siitä sitä sitten on tultu näihin päiviin asti. Väki on vähentynyt niin kirkonpenkissä kuin me työntekijätkin.

Semmoinen ero kyllä on, että kun silloin alkuun olin tuon lähikirkon kanttori ainoastaan, niin eipä tarvinnut juuri hautajaisissa olla. Tänä vuonna niitä on ollut tähän asti liki puolensataa, ei toki tässä kylässä, vaan ympäri tätä seutukuntaa. Ja silloin ennen se oli että pyhäaamuna kymmeneltä, nykyään voi olla muunakin aikana. Viimeksi viime pyhänä oli iltapäivällä neljältä.

Kun minä tänne tulin, minulla oli tummat hiukset ja parta. Nyt ne ovat kummatkin harmaat, että näitä harmaita panttereita tässä ollaan.
Nippa nappaa (siis armeijan käyneet tietävät, että kysymys on aamukamman tyyppisestä esineestä) en ole vielä ottanut. Viimeisimpien tietojen mukaan jäljellä olisi noin viisi ja puoli vuotta työelämää, sitten sitä voisi jäädä vaikka eläkkeelle.

Kunhan ei kävisi kuin entiselle esimiehelle, nykyiselle työkaverille. Hän se uhosi minun ikäisenäni, että kohta hän jää eläkkeelle ja hävittää auton ja puhelimen pois. No, noin vuoden päästä hänen on sitten pakko, mutta kyllä hän tuossa ainakin toissapäivänä oli ihan töissä, eikä varmaan lähde ennen kuin on ihan pakko. Minä kyllä luulen, että jos tämä eläkejärjestelmä on vielä vuonna 2027 olemassa ja siellä rahaa on, niin arvelen malttavani juuri tästä hommasta luopua. Ei sillä, ettenkö soittamisesta ja laulamisesta tykkäisi, mutta nuorempien pitää päästä töihin.

Ja jos tuossa merenlahden toisella puolella (Suomen mantereella kuitenkin, ei Ruotsissa) aukeaa paikka, niin mitä jos koittaisi, huolisivatko minua sinne. Silloin pääsisi siihen samaan tilaan kuin silloin parikymmentä vuotta sitten: pyhisin kello kymmenen aamulla. Se on sitten eri asia, jos kolleegan eläköidyttyä peukaloivat täyttöastetta. Ja sekin on vielä eri asia, jos nykyisen virkakirkkoni auenneessa kappalaisen vaalissa käy niin kuin toivon. Silloin saatan hyvinkin viihtyä nykyisessä paikassani hamaan loppuun saakka.

Suunnilleen tuommoisia mietin sen suurinpiirtein varttitunnin aikana, kun Honda puski venettäni siinä määrin eteenpäin, että neljä ja puolimetrinen lasikuitukippo kulki merenpinnalla liitäen, ja minä siinä katselin syksyisiä maisemia ja pistin päässä olleen lippalakin penkille takapuolen alle, ettei viima sitä vie mereen. Viime syksynä näihin aikoihin hieno Urho Kekkos- aiheinen lippikseni, jossa oli ent. presidentin kuva ja teksti, joka aloitti hänen kuuluisen myllykirjeensä, lensi vauhtissa mereen, enkä sitä enää löytänyt, vaikka heti vedin kaasukahvan nollille ja käänsin ympäri ja vielä haavinkin käteen otin, että sillä se lippis sieltä merestä. Mutta ei se sieltä erottunut. Veljenpojan kirkkaanpunainen lippis löytyi saman vahingon jäljiltä edelliskesänä helposti, mutta musta kekkoslippis ei. Kyllä harmitti. Sentähden laitoin ihan tavallisen lippiksenkin varmaan paikkaan, ettei lennä mereen. Hankkijan lakki pysyy muuten hyvin veneillessä päässä, ei ole kertaakaan mereen lentänyt, vaikka on tullut ajettua veneellä se päässä jos kuinka paljon.

Mutta tuli kotisatama, ohjasin veneen karsinaansa, kiinnitin köydet, nostin sähkökipillä Hondan propellin pois vedestä, heittelin lepuuttajat laidan yli, hyppäsin laiturille ja otin veneen pohjalta reppuni, johon olin sullonut naapurikylän kaupasta tekemäni ostokset ja polkupyöräytin kotiin.

Että on ne minun siniset ajatukset melko arkisia kuitenkin, ainakin omalla mittapuullani.

Syysmietteitä

On lahjomattomasti esissä se aika, kun kurjet oikeasti lähtevät. Ne eivät treenaa, vaan oikeasti lähtevät. Lentävät pois, missä asiassa tekevät hyvin ja oikin, täällä ei pian enää ole niille(kään) mitään.
Haikeana olen taivaalle katsellut. Siinä ne menevät, jättävät tämän meidän siivettömien osaksi tulevan pimeän, jota itse nimitän kirotuksi pimeydeksi, lähinnä Turun Linnateatterin kauan sitten esittämän näytelmän muutaman vuorosanan perusteella.

Eilisiltana nostin perunat ja porkkanat, mikä ei suorituksena mikään ihmeellinen ole, kunhan ulkona kävi hetken olemassa. Ne pari neliömetriä kumpaakin oli äkkiä otettu ylös ja tuotu residenssin lämpöön välttämään viime yön pakkaset.

Loka- marraskuussa ei paljoa vikaa ole. Tuolloinhan on pimeää suurin osa vuorokaudesta, mitä pidemmälle loka- marraskuuhun mennään, sitä enemmän vallitsee pimeys.

Mutta täällä meidän seuduilla se jää päälle. Ei tule marraskuun lopulla tai joulukuun alussa talvea, kuten ihmisten ilmoilla tuppaa käymään. Ei. Päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen vallitseva olosuhde on vaakasuorassa tuleva vesi-tai räntäsade, raskaan pilvikerroksen peittämä taivas ja yli puolet vuorokaudesta vallitseva pimeys. Ei tule sitä asiaintilaa, että aurinko edes vähin näyttäytyisi, vaan aina tuulee, sataa vaakasuoraan, ja kitulias hämärä vaihtuu pimeydeksi jo iltapäivän tunteina. Sormusten Herran Mordor on kevyttä kamaa tähän meidän tulevaan verrattuna.

Pentti Haanpään Syksyä ja ikävää Napasalon kirkolla on loistavan valoisaa tekstiä siihen verrattuna, mikä on meidän seutujen arkitodellisuus kevätpäivän tasaukseen asti – puhun kahden vuosikymmenen kokemuksella-.

Näiden aikojen ainut hyvä asia on se, että jos erehtyy jossain vaiheessa viikon tai parikin pakkasta pitämään, saattaa päästä tuohon lähijärven jäälle retkiluistelemaan. Samoin se, että kissoja vaivanneet kiinni tarttuneet punkit vähenevät niin, että marras-maaliskuussa niitä ei juurikaan ole. Täällä ei noina aikoina tavallisesti ole muutakaan elämää, paitsi se kirottu pimeys.

Että tätä tässä taas odotellaan tai siihen koitetaan valmistautua. Itsemurhariski ei saa kovin suuri näillä main olla, sillä kaikki ilo ja valo on menossa näinä aikoina ainakin neljäksi kuukaudeksi tyyten pois, ja me realistit tiedämme marrakuun alkavan noin 40 päivän kuluttua, ja kestävän todella pitkään.

Se on kevätpäivän tasaus, joka asiaan aikanaan helpotuksen tuo, niille joille vielä tuo.

Politiikkauskovien pohjaton typeryys

Tänä päivänä on suosittu haukkuma- tai luokittelusana ”vihervasemmistolainen”.

En ollenkaan puutu tässä siihen, mitä tuo sana asiallisesti ottaen merkitsee, vaan mitä se merkitsee vähän yksinkertaisten keskuudessa.

Oli Italiassa ennen semmoinen pääministeri kuin Silvio Berlusconi, joka Pohjoisen Liittoineen oli kommunismia vastaan.

Ja mikä olikaan Berlusconille kommunisti? No he, semmoinen, joka rohkeni sanoa hänelle vastaan.

Meillä ns. fiksussa pohjolassahan ei tuollaiseen alennuta… Paitsi juurikin tuossa ”vihervasemmistolainen”- termin käytössä.

Oli jokunen päivä sitten Helsingin Sanomissa juttu Alfa TV-nimisestä kanavasta, jonka rahoittajat sanoivat painokkaasti, että Alfa TV on vastapaino vihervasemmistolaisille medioilla kuten YLE ja Helsingin Sanomat. Mitä mahtavat ajatella erkkolaisen tekijät ja omistajat ja YLEn Matti Apunen vihervasemmistolaisiksi luokittelustaan?

Niin, pitää vielä vähän miettiä sanaa politiikkauskovainen. Sanan ”uskovainen” merkitys lienee yleiskielessämme tarkoittaa sitä, että joku on niin uskon sokaisema, ettei osaa olla muutoin kuin laput silmillä. On melkoinen uskonnon ja uskon latistus kyllä tuo merkitys, samoin latistuu politiikan suuri merkitys, demokratia, kun otetaan sellainen ylimielinen asenne toisin ajattelevia kohtaan, juuri kuten pahimmat ”uskovaiset”.

Ja koska väärinymmärtäminen (usein tahallaan) on niin yleinen ja kaikkea tekemistämme ja etenkin sanomistamme määritävä asia, niin sanottakoon, että niin politiikka kuin uskonto sisältävät hyviä ja elämää kannattelevia asioita, me ihmiset onnistumme usein vääristämään kummankin…

Asia ei sinänsä minulle, kaikesta tästä irti olevalle, mitään kuulu, mutta jotenkin tunnen jonkinlaista myötätuntoa niitä kohtaan, jotka vihervasemmistolaisiksi luokitellaan, sillä sehän on samanlainen haukkumasana kuin oli ”riistäjäporvari” niiden kaiketi kuulemma kuuden henkilön keskuudessa, jotka olivat ns. stalinisteja 1970- luvun alussa.

Että älkää rakkaat lajitoverit ollenkaan uskoko, mitä kirjoitetaan ja sanotaan, vaan käyttäkää omaa järkeänne.

Minä muuten koen olevani vihervasemmistolainen änkyräkonservatiivi.

Riippumaton ajatuspaja ja majoitus riippumaton kera

Tuossa huhtikuulla tulee viriteltyä riippumaton remmit tuonne takapihalle. Toisen pään remmi hyvin kasvaneeseen tuijaan, toisen pään remmi seinän poikittaiskoolinkiin kiinnitettyyn riippumattokoukkuun, siinä on monet siniset ajatukset ajateltu vuoden 2020 kesästä lähtien.

Myöhemmin olen tullut tietämään, että riippumatossa voi myös yöpyä. Ensimmäinen kerta oli kesällä 2020, kun oltiin lämpimänä kesäyönä Selkämeren eräässä saaressa yötä riippumatoissa. Riitti, kun laittoi kuitumakuupussin päälleen, kylmä ei ollut koko yönä, ja hyvin nukutti, kun oikean asennon löysi.

Uuteen ulottuvuuteen päästiin, kun ilmeni, että riippumattoon voi hankkia myös sellaisia lisävarusteita, kuin hyttysverkko. Sen kun laittaa ympärille, niin alkukesästäkin pärjää riippumatossa yöpyessä. Se ei edes maksa paljoa.

Entä jos sataa? Ei hätää, saatavissa on tarppeja eli päällyskankaita, jolloin riippumaton päälle voi kehittää katoksen, joka pitää pisarat ulkopuolella.

Vielä mahtavampi ominaisuus on underquilt, eli alushuopa tai -peite. Parempi puolisko semmoisen hommasi heti keväällä, sellaisen untuvatäytteisen, joka pitää vilun alapuolelta poissa aina – 12 asteeseen saakka. Minäkin semmoisen tilasin, mutta jouduin odottamaan heinäkuulle saakka. Niinpä kevään pyöräretkellä huolimatta lämpimästä kuitupussista kävi vilu yöllä kapajamaan, kun riippumatoissa yövyimme ruotsinkielisen saariston eräässä saaressa.

Mutta kun olimme tuossa elokuulla melomassa Oulankajoella, ja yövyttiin ulkona, minulla oli tuo mainittu untuvatäytteinen underquilt, ja johan tarkenin.

Juuri eilen saapui viimeinen täydennys, untuvamakuupussi, joka pitää vilun poissa aina -4 asteeseen saakka, ja hengissä pysytään aina -28 asteeseen saakka.

Riippumattoleirin rakennus sujuu seuraavasti:
1. Etsitään kaksi vankkaa puuta noin 5 m etäisyydellä toisistaan.
2. Viritetään tarp- katoksen selkänaru puiden väliin.
3. Kiinnitetään tarp-kankaan lenkkejä varten neljä ”tapsia” selkänaruun erityisellä solmulla, joka on helppo oppia. Kiristettyinä solmut pitävät tapsit paikallaan, mutta niitä voi hiukan löysäten liikuttaa, ja sitten oikean kohdan jälkeen taasen kiristää. Näillä laitetaan tarp-kangas riippumaan, sitten pingotetaan kulmiin laitetuista kiinnikelenkeistä naruilla tarp ikään kuin 3×3 metrin kokoiseksi katokseksi. Vaikka sataisi, niin rinkan saa tuon katoksen alle, ja on hyvä jatkaa leirin rakennusta.

4. Kierretään valittujen puiden ympäri riippumaton kiinnitysremmit niin korkealle kuin itse yltää. Remmin puunpuoleisessa päässä on lenkki, jonka läpi voi vetää loppupätkän, johon on taasen ommeltu 10 cm välein lenkkejä, joihin riippumaton koukun voi ripustaa.

5. Ripustetaan riippumatto koukuistaan remmeihin siten, että remmit ovat noin 30 asteen kulmassa maahan nähden. Hyvä nyrkkisääntö on laittaa peukalo ja etusormi vaaksa-asentoon, ja etusormen ollessa pystyssä tulisi remmien noudattaa peukalon ja etusormen välistä linjaa. Kun riippumattoon istuu, niin tulisi olla helppoa nousta siitä ylös. Tuolloin riippumatto on sopivalla korkeudella, ja voittaa heittämällä teltan tarjoaman epätasaisen pohjan, josta vanhan ukon on hankalaa kömpiä ylös.

6. Ripustetaan underquilt eli alushuopa. Underquiltin (minulla merkkiä Bushmen Underquilt) mukana tulee venyvät kiinnitysnarut, jotka vedetään vaikka remmin lenkkien läpi, ja näin saadaan alushuopa riippumaan riippumaton alla. Kiristellään sellaiseen kireyteen, että riippumatossa maatessa underquiltin ja riippumaton välissä on pieni väli, näin underquilt heijastaa ruumiin lämmön takaisin alapuolelta.
7. Laitetaan makuupussi riippumattoon, ja kömmitään sen sisään. Itse usein kömmin makuupussin sisään riippumaton vieressä seistessäni, ja sitten köllähdän riippumaton sisälle. Hankin juuri untuvatäytteisen makuupussin, jonne voi hyvin mennä ihan kalsarisillaankin.

Nyt nousee varmaan monella kysymys. Miten riippumatossa voi nukkua? Siinähän ollaan ihan banaanina. Sitä voi lieventää. Kun laittaa pään riipparin toiseen reunaan ja jalat toiseen, niin asento on paljon parempi. Keväällä saaristoreissulla, kun hyvä asento löytyi, nukuttiin ihan kunnon yöunet, heräten hyvien unien jälkeen. Mutta kyllä se harjoitusta vaatii, pakko sanoa.

Yleisesti ottaen riippumatossa yöpyy huomattavasti mukavammin kuin teltassa. Leirin rakentamisessa henkeä kohden menee puolisen tuntia, purkaessa saman verran. Kun on yöpymässä riippumatossa, niin parasta on se, että hikoilu on loppunut ennen riippumattoon kömpimistä, ja nesteytys on ollut vesiperustaista. Ennen riippumattoon menoa on käyty hoitamassa pissaamiset ja vastaavat, jotta yön voi viettää ilman vessahätää. Jos semmoinen kuitenkin tulee, kannattaa varata tarpin alle alusta (esim. makuupussin pakkauspussi), jonka päälle voi itsensä ylös noustessa laskea. Samoin hyvä taskulamppu on hyvä olla, jotta näkee jotain.

Ehdottomasti suosittelen untuvatäytteisiä underquilteja ja makuupusseja, sillä ne ovat kevyitä kantaa ja vielä lämpimiäkin. Kuitupussien ja underquiltien käyttäjien tulee olla vahvoja ja kestäviä, sillä kannettavaa on useita kiloja enemmän.

Mutta asia on myös niin, kuten Pentti Haanpää jo kauan sitten kirjoitti: Erällinen ilta ei ole ikävä. Missäpä olisi niin raikas ilma tai kirkas taivas, kuin tähtikirkkaana syysyönä luonnossa. Jos on vielä kunnon majoitteet mukana, niin kyllä siinä aina yhden yön on. Ja saa elämyksiä, joita ei kotisängyssä ikinä.

Näin kremppainen kuusikymppinenkin.