Loppukesä, hajamietteitä

”Vielä on kesää jäljellä…” taisi Porin poika (ainakin alunperin) Tero Vaara lauleskella. Tuohon lauluun liittyy minulla semmoinen muisto, että olin seurakuntamme diakonian erityisalan kevätjuhlassa, ja lauluvihkona oli siihen aikaan Kirkon Ulkomaanavun julkaisema ”Suvilinnun laulukirja”, jossa oli sekaisin hartaita lauluja ynnä niitä niin sanotusti kirkon sanoman kanssa sopusoinnussa olevia iskelmiä tai pop-kappaleita.
Mainittakoon vielä, etten ole ollut tuosta enää pitkään aikaan moksiskaan, ihan valmistuttuani minulla oli vain se kirkas otsa, sen orvasketeen tuli jo varhain vako, montakin. No joo, muuan sen diakoniapiirin asiakas toivoi tuota laulua, ja minä kurja en sitä tuntenut. Eikä ollut nuottiakaan.
– Muuten kävisi, mutta kun ei ole nuottia enkä muutenkaan tunne tätä kappaletta.
(Sanoin tämän rehellisesti, sillä kuuntelen radiosta ainoastaan Yle Ykköstä, näin on ollut jo neljännesvuosisadan)
– Etpä tietenkään, sanoi tämä naisihminen hyvin terävästi ja kipakasti.

Se kävi vähän kipeästi, sillä olen kaiken tämän jo loppupuolelle kääntyneen urani ajan koittanut kunnioittaa esimerkiksi siunauksissa ja vihkimisissäkin ihmisten toiveita ja arvostaa heidän mielipiteitään. Kuinkahan monta kertaa olen siunauksissa säestänyt tai peräti itse laulanut ns. kevyen musiikin esittäjien kappaleita. Veikko Samulin ja Juha Vainion Mun sydämeni tänne jää varmaan kymmeniä, jos ei satoja kertoja. Samoin Kari Tapiota, Jukka Kuoppamäkeä tai Tuure Kilpeläistä, Rolf Lövlandia, Simon&Garfunkelia, jopa Led Zeppelinin Stairway to Heavenkin on ainakin kerran tullut vedettyä uruilla itse sovittaen.

Asioihin voi nimittäin suhtautua joko omien tunteittensa tai mieltymystensä kautta tai sitten ammattimaisesti – anteeksi omahyväisyyteni. Jos sureva omainen sanoo haluavansa kuulla jonkin kappaleen, niin se on sitten minun hommani toteuttaa se. Kas, kun minulla ei ole pätevyyttä sanoa kenellekään, minkä kappaleen sopii häntä äärimmäisen menetyksen hetkellä lohduttaa. Jääpä minulle kuitenkin yllin kyllin tilaa tehdä juuri oman pääni mukaan.

Nyt, arvoisat kaikki muutama lukijani, paljastan teille hullun haaveeni. Aloitin kirkkomuusikon urani ollessani kapakkasoittaja. Kotiseurakuntani silloinen kanttori pyysi minua toteuttamaan Afrikkalaisen Gospelmessun, ja toteutin sen kooten ja harjoittaen bändin. Sittemmin olen ollut toteuttamassa sitä myöhemminkin. Mieleeni on tullut, että koska sillä tämän kirkkomuusikon hommani aloittelin, niin miksen päättäisikin. Mutta jos niin käy, toteutan sen Tamla-Motown – tyylillä. Esimerkiksi messun kolmas kappale, Kiitoslaulu alkaa kuten Sam & Daven Soothe Me. Bändissä on normaalin kitara-basso-rummut-koskettimet lisäksi tietysti puhallinsektio, jossa on trumpetti, tenori/altto/sopraanosaksofoni ja ehkä pasuuna, jotkut ehkä kaksinnettuina. Olen siksi tarkkaan Supremesit, Temptationsit, Sam Cooket ja Sam&Davet kuunnellut, että kirjoittaminen sujunee.

Mutta eihän minun töistäni pitänyt jutella. Kah, lomallahan minä vielä olen. Tosin viime lauantaina kävin tuossa lähikirkossa tekemässä siunauksen ja käväisin vielä muistotilaisuudessakin. Ihan siitä syystä, että sekä poismennyt että etenkin hänen läheisensä kuuluvat ystäviini.

Tässä ollaan taas kotoiltu tätä lomaa, mikä ei ole ollenkaan huono tapa viettää lomaa. Puutarha alkaa kulkea vääjäämättä kohti satokautta. Amppelitomaatteja riitti tänään kanavartaisiini, avomaan kurkkua ja kasvihuonekurkkua löytyy ruokapöytään miltei joka päivä. Chilit ja paprikat kasvavat omaa hiljaista tahtiaan, tomaatin pääsatokausi on viikon parin päässä. Siemenestä olen kasvattanut amppelitomaattia, pensastomaattia, Tanskan vienti- runkotomaattia sekä Tigerella- runkotomaattia. Ystävältä saatiin vielä vihreää tomaattia parin taimen verran.

Näin vanhemmiten sanon painokkaasti, että kotoilu on kyllä yksi parhaita asioita maan päällä. Kaikenlainen osallistuminen muutoin kuin työn vuoksi on ollut minulle kauhistus jo kauan, neljännesvuosisadan. Olen yrittänyt ymmärtää näitä yhdistysaktiiveja, ja päässyt siihen lopputulemaan, että ehkä nämä yhdistysasiat ovat heille loputtoman kotoilun vastapainoa. Itselleni kotoilu on ollut jo sen neljännesvuosisadan ajan ylellisyyttä. Reilun neljän vuoden päästä päässen eläkkeelle. Siihen minulla on jo olemassa suunnitelma. Teen keikkaa noin 1-2 viikonloppuna kuukaudessa, laitan palkkiorahat sivuun ja rahat käytetään matkusteluun. Nämä ovat niitä haaveita, jotka Hermanni Päätalo hoh-hoi – toteamuksineen toteaa haaveeksi. Voihan se mennä niinkin, että Vladimir Pyhä poksauttaa meidät ydinaseillaan tuhkaksi, tai että Vladimir Pyhän sotaisuus nollaa tulevan eläkkeen.

Niinhän kävi Koskelan Jussillekin. Koko elämänsä hän säästi, ja kun teki sukupolvenvaihdoksen ja Akseli tuli Koskelan torpan isännäksi, suli Jussin elämäntyö ja säästöt arvottomaksi ensimmäisen maailmansodan puhjettua. Niin se voi käydä minullekin.

Metsistä löytyy nyt hyvin mustikkaa ja kanttarelleja. Niihin ei nämä rahan arvon muutokset vaikuta mitään. Niitä voi aina syödä ja niistä voi nauttia, vaikka pörssikurssit ovat mitä vain. Pensaspapu alkanee tuottaa syötävää kahden, kolmen viikon päästä.

Ne jyrää meitin!

Ei ne mitään jyrää, pysykää paikallanne

Valitettavasti seuraan Facebookia ja Twitteria. Ei niistä mitään aperitiivia saa, pikemminkin vatsahaavan alun. Kaikelviisii tuntuu maailma olevan vinos, ja vieläpä niiltä osin, joihin vinos oleminen melko vähiten osuu.

Politiikkauskovaisuus on jotenkin jännää. Nyt on saanut lokaa ministeri Tuppurainen, joka on ollut neuvottelemassa Uniperin asioista. En ole demari, sanottakoon se. Minä en ole mikään noissa arvioinneissa. Olen nukkuva, tai vähintäänkin torkkuva. Mutta nyt on tämä Tuppurainen saanut paljon pyyhkeitä kaupasta, jonka teki Fortumin hallitus edellisen hallituksen, jota isännöin Keskustan Juha Sipilä, ansiosta. Eipä ole Twitterissä juurikaan Sipilää arvosteltu, eikä hänen hallitustaan.

Olen lukenut Facebookista ja Twitteristä erittäin monta avautumista siitä, että nykyinen hallitus tuhoaa maamme. Ai niin vai? On siis hallituksemme syy, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja että tuli tämä koronapandemia.

Selitykseksi: en ole erityisemmin nykyisen hallituksen puolta, sen kummemmin kuin sitä vastaankaan. Olen kansalaispassivisti. Aatteeton puolueuskovaisuuseedoton.

Käsittääkseni nykyinen hallitus ei ole ehtinyt muuta tehdä kuin reagoida maailmantilanteeseen. Ensin koronaan, joka tullessaan oli ärhäkkä ja ihmisiä tappava influenssatauti, johon ei oikein ollut lääkettäkään aluksi. Kun tätä koronaa oli kaksi aaltoa koetettu kestää, alkoi Venäjän sota Ukrainaa vastaan, ja siinä piti jotenkin pärjätä. Nykyhallitus halusi Suomen liittyvän Natoon, ja hakemus Natoon toimitettiinkin. Asiassa on ollut jokusia mutkia, joille edes Perussuomlaisilla miehitetty hallitus tuskin kovin paljoa voisi.

Minä en ole edelleenkään politiikkauskossa. Huvittuneena seuraan Orpon kampanjaa, joka on nostanut Koti-Uskonto-Isänmaan kannatuksen ykkössijaan oikeuttavaksi. Taisi olla sama mies, joka puolitoista vuosikymmentä sitten julisti raisiolaisen ladon seinässä, että tässä pitäisi olla nelikaistainen moottoritie. Se siinä kyllä nyt on, ja Laitilaan asti pääsee Turusta sangen lokoisasti.

Nykyhallituksen elvytyspolitiikalla on ollut minulle ja paikkakuntalaisille semmoinen etu, että ennen kuoppainen ja reikäinen asfaltti korjattiin oliko se jo peräti vuonna 2020 vajaan kymmenen kilometrin osalta uudella Peab- joustoasfaltilla, joka ei vaadi niin hyviä pohjatöitä. Kyllä tuli helpommaksi mennä Raumantielle täältä pikkuluodolta tuolloin. Se tosin taisi tätä isänmaatamme tuhota, mikäli Twitteriin ja Facebookiin on uskominen.

No joo, ollaanpa nyt vilttihattuilematta sen kummemmin. Itse työuran loppusuoraa pinkoessani on ihan sama, kuka siellä hallituksessa on. No jaa, Kariavin kanssa olen samoilla linjoilla siitä, että kunhan ei hankalia ajattelevia viedä öisin kuulusteltaviksi tai hakattaviksi. Oliko se sotien aikana viimeksi, kun sellaista sattui? Kekkonen piti yleisistä syistä Kokoomusta oppositiossa parisen vuosikymmentä, mutta montako niistä vietiin kuulusteltaviksi ja piestäviksi tuona aikana? Olikohan se jokin välimuoto, vaikka sitä ihmisyyttä vastaan tehdyksi rikokseksi suunnilleen kaupataankin?

Mitä tässä osaisi toivoa? Ettei tuon naapurin tsaari Vladimis Pyhän touhut tänne osuisi. Monesti ovat tsaarien touhut osuneet, ja tehneet hirvittävää tuhoa, viimeisen tuhannen vuoden aikana. Oli näitä vihoja takavuosisatoina, ja muitakin historian tapahtumia. Osaksemme on tullut asua rikollisjengin naapurustossa, ja ainoastaan on voitu toivoa, ettei roistojen mielenkiinto meihin osu. Monesti on osunut, vaikka itse kuulunkin siihen sukupolveen, jonka aikana koettivat rakentaa jopa jonkinlaista ystävyyttä. Jos sitä oli, tuskin johtui meistä, vaan silloisesta maailmantilanteesta.

Itse olen naapurimaan moottoripyöräjengiin suhtautunut aina vähintään varauksella ja ystävällisesti siksi, etteivät vain suhtautuisi meihin epäystävällisinä. Pelkoahan se kaiketi on, mutta rohkea on vaikeaa olla, kun itsellä on tosi hyvät lihakset, mutta naapurin rosvojengin heikoimmallakin on kolme kertaa isommat lihakset kuin itsellä. Nato- jäsenyys on kuin muinoin kansakoulussa ohimennen saatu isojen poikien suosio…. Mitäpä ne rääpäleestä tosipaikan tullen, Petäjävetisten tullessa, välittävät…

Joo, voin sanoa, että pääsen kuluvan vuoden joulukuussa asevelvollisuudesta lopulliseksi vapaaksi sikäli kun Suomen laki vielä tuolloin voimassa on. Pääsin asevelvollisuudesta helpolla. Suoritin varusmiespalveluksen 12.6.1980-6.2.1981. Sen jälkeen en joutunut sotilaspukineita päälleni pukemaan, enkä osallistumaan edes kertausharjoituksiinkaan. Isänmaani ei ollut osallisena mihinkään sotaan tuona aikana. Siitä seikasta laitan käteni ei ainoastaan kyynärpäitä vaan olkapäivä myöten ristiin.

Isäni on syntynyt vuonna 1934. Hän muistaa sotavuodet, muttei koskaan joutunut itse rintamalle. Häneltä olen perinyt kiitollisuuteni.

Isoisäni syntyi vuonna 1900. Hän oli mukana sotahommissa, palasi ehjänä mutta kuulemma muuttuneena miehenä.

Minulle on kuusikymmentävuotisen elämäni varrella tullut kirkkaaksi johtoajatukseksi se, että rauha on ihan ylivertainen valtiollinen olotila.

Kotimaan huppailua taasen

Viime viikonloppuna katseltiin Ilmatieteen laitoksen ennusteita ja tuumittiin, että lähdetäänpä kolmen päivän huppailulle kotimaahan taas.

Tällä kertaa kohteeksemme valikoitui aiemminkin koettu maamme etelä-lounainen nurkka, eli ulkosaaristo. Monesti olemme Ahvenanmaa-turneillemme lähteneet Kustavista, mutta tällä kertaa lähdimme Korppoosta. Kohdesaaria oli tällä kertaa tasan yksi, Kökar. Tuo mainio saari, josta löytyy erinomaiset pyöräilyreitit ja vieläpä aivan ainutlaatuiset silokalliot.

Keskiviikkoaamupäivällä pistettiin luomupyörät (ilman sähköä) auton peräkoukkuun viritettyyn telineeseen, ja ajeltiin Korppooseen. Siinä matkalla on jo kaksi lauttamatkaa, joten aikaa varattiin reilusti enemmän, mitä 170 kilometriin tarvitaan. Lisäksi pakaaseihin kuului asianmukainen vaihtovaatteiden, eväiden ja sähkölaitteiden setti.

Olimme keskiviikkona Korppoossa noin kaksi tuntia ennen Galtbystä Kökariin lähtevän lautan lähtöaikaa. Purettiin rauhassa pyörät kyydistä, laiteltiin eväät ja muut pyörälaukkuihin, ja poljeskeltiin Galtbyn satamaan Korppoon keskustaan jätetyltä autolta ilman mitään kiirettä.

M/S Gudingen liikennöi Galtbyn ja Långnäsin väliä, ja siihen välille jää Kökarkin. Polkupyöritse lautan kyytiin pääsee helposti, ja edestakainen reissu maksaa kuusi euroa hengeltä. Kökarissa autoa ei kertakaikkiaan tarvitse, ellei sitten ole pahoin liikuntavammainen.

Kökariin saavumme keskiviikkoiltana kuuden maissa. Lähdemme polkemaan kymmenen kilometrin matkaa Havspaviljongen- nimiseen ravitsemus- ja majoitusliikkeeseen. Matka taittuu reilusti alle tunnissa, vaikka ajamme ns. luomupyörillä, joissa ei sähköavustusta ole. Saavumme alle tunnin polkemisen jälkeen, saamme käyttöömme vaatimattoman mutta täysin riittävän mökin.

Käymme illalliselle Havspaviljongenin ravintolaan. Parempi puolisko valitsee oman annoksena, minä valitsen ravintolan mainostaman pippuripihvin. Hyvillä mielin nautimme ateriamme Stallhagen-oluen ja minä vielä punaviininkin kera. Ravintola on korkean mäentöppyrän päällä, ja näköala merelle on mainittava.

Kielestä: enimmältään pärjäämme Kökarissa ihan Suomen kielellä. Ruotsikin sujuisi meiltä kummaltakin, mutta miksipä emme äidinkielellämme asioisi, kun se kerran käy. Havspaviljongen, saaren keskellä olevan suuren vierasvenesataman hotellin henkilökunta enimmäkseen, tosin baarissa työskentelevä eteläeurooppalaisen näköinen mies puhuu vain englantia.

Nukumme Havspaviljongin mökissä hyvät ja rauhalliset yöunet, vaikka superlonpatja saisi ehkä paksumpikin olla. Mutta voittaa kyllä teltan tai riippumaton mennen tullen – niitäkin harkittiin ennen lähtöä. Minun nukkumiselleni tarpeellinen cpap-laite saa sähkönsä, samoin mobiililaitteiden laturit.

Torstaiaamuna heräämme kylläisten yöunien jälkeen, otamme jääkaapista Kökarin kaupasta ostamamme aamupalatarpeet, jogurtit ja leivät, ja keittelemme mökin varustukseen kuuluvalla vedenkeittimellä murukahville vedet. Olisi ollut kahvinkeitinkin. Puolen päivän pintaa käytyämme uimassa ja suihkussa ja haljuiltuamme seudulla pakkaamme pyörämme ja lähdemme polkemaan.

Etappiimme on vain muutaman kilometrin matka. Kyseessä on tietysti Kökarin hieno Äplagården, jonne suunnistamme vanhasta muistista. Tilalle vievän tien alussa on varoitusmerkki kuopista, lisäkilpi ”Hela jävla vägen”. Tällä kertaa tie on peräti hämmästyttävän tasainen. Ahvenanmaan pannukakku kera omenahillon ja kermavaahdon nautitaan, samoin tilan omenoista tehty siideri. Lisäksi ostamme Kökar- t- paidat ja lippikset.

Poljeskelemme vajaan peninkulman Sandvikiin, joka on saaren yksi vierasvenesatama ja leirintäalue. Olemme varanneet yöpymiseen jälleen kerran mökin, ja tullessa olemme käyneet saaren ainoassa kaupassa ostamassa huomisen aamupalatarpeet. Majoittumisen jälkeen käymme uimassa Sandvikin vedessä, joka on reilusti alle 20-asteista. Sinilevää ei ollut, kuten oli Havspaviljongenin rannassa.

Nautimme päivällisen Sandvikin ravintolassa. Vaimo ottaa lohikeiton, minä savulohta kera uusien perunoiden. Hyvää oli, kumpikin.

Retkeilemme saaren kulttuuripolkuja ja saamme vaatteisiimme kelpo määrän punkkeja. Osan saamme kiinni raajoista tai vaatteistamme, mutta silti tänä aamuna minussa oli kiinni yksi punkki.

Tänään kävimme vielä kirkolla, ja käyn sisällä, jossa vuonna 1991 Virtasen rakentamat urut soivatkin. Käyn paiskaamassa kättä kolleegan kanssa.

Lähdemme paluumatkalle Sandvikista kello 11.45. Matkaamme ensin Gudingenin välisatamaan, sieltä Gudingenilla kaksi ja puoli tuntia, sitten pyöräilemme vielä Korppoon keskustaan, jossa syömme mainiossa Hjalmars- hotellin ravintolassa. Vaimo ottaa lohikeiton, minä paistettua siikaa ja uudet perunat. Kuulosti olleen hyvää keitto, ja paistettu siika oli erinomaisen herkullista, etenkin kanttarellikastike.

Korppoosta kotiin tullaan aikansa. Kotipihassa käsijarrun päälle laittaessani havaitsen aikaa lähdöstä kuluneen kahdeksan tuntia.

Isänmaan hintataso on aivan toista luokkaa kuin etelä-Euroopassa tai Aasiassa. Mutta emmepä sentään lentäneet metriäkään. Ja Kökarissa liikuttiin silkalla lihasvoimalla. Autolla ajettiin yhteensä 340 kilometriä.

Kyllä sitä isänmaassakin matkailee, eikä se ole sen kalliimpaa kuin muuallakaan matkailu.

Raikulipojat ja valtio

Muistelen näinä päivinä toimittaja Hannu Taanilan jotakuta puheohjelmaa jostain 2000-luvun alusta. Olen niitä kuunnellut ihan sen vuoksi, kun se Taanila osasi vilttihattuilla vähintäänkin samalla tavalla kuin vaikkapa Juice Leskinen, ja nauskutusta on hauska kuunnella silloin, kun se ei itseen kohdistu. Nehän löytyvät vissiin vieläkin Ylen Elävästä arkistosta. Siinä muistelemassani ohjelmassa toimittaja jutteli muinaisen Telen soneroinnista ja siitä, kuinka silloinen joku ministeri oli loihenut lausumaan, että senaikaisten Soneran johtajien touhujen seuraus nähtiin, mutta siihen ei puututtu, koska sellainen ei valtion tehtäviin kuulu.

Eipä ole tuntunut kuuluvan. Sonera-kupruhan tuota makseltiin, ja maksettiin sitä ennen se rahamarkkinoiden vapauttamisen jälkilasku, ja sen jälkeen jokunen pankkikriisi. Ja nyt maksettaneen sitten puoliksi yksityistetyn Fortumin – oliko se ennen Imatran Voima Oy? – hölmöilyt sen tautta, kun pitää varmistaa sähkön saatavuus.

Huonoahan se ilman sähköä on, myönnetään. Etenkin minulle, joka olen laskenut ilmastorasituksen kevennyksen ja polttoainekustannusten pienentämisen sähköpyörän varaan. Jos nyt Vakka-Suomen Voima ei jaakaan säähköä tänne meille, niin tulee kymmenen vuotta vanhalle ns hybridipyörälle ja työpisteiden suihkuhuoneille käyttöä. Se kun tuo mainio sähköpyörä painaa 35 kiloa, ja on muuten kohtalaisen raskas poljettava ilman säähköä.

Sitä valtionyhtiöitä kohtaan kohdistuvaa vieroksuntaa minä en ihan täysin ymmärrä. Mikä ongelma siinä on, jos olisi vaikka sähkön tuotanto valtionyhtiön hommana. Sen ei tarvitsisi tuottaa kovin paljoa voittoa, ei jakaa osinkoja. Silti sitä voitaisiin johtaa tehokkaasti, mikäpä estäisi topakalle valtionyhtiön johtajalle maksamasta teejiiliksoja? Esimerkiksi Valtion Rautateihin olen ollut pääosin tyytyväinen. Niillä on Lappiinkin mennessä hyvät makuuvaunut, ihan toista kuin muinoin sinisissä junissa. Aikataulu kusi viimeksi Lapista tullessa, muttei valtionyhtiöisyyden vuoksi, vaan rikkoutuneen vaunun pyörän takia. Ei sitä yksityinen olisi sen nopeammin hoitanut, ei ainakaan pörssiyhtiö, jolle jokainen kuluerä on pois osingoista, ja sijoittajat suuttuvat.

Kulloinenkin hallitus sitten vastaa aina näistä osittainkin valtion omistamien firmojen ongelmista ainakin jollain tavalla. Kuului olevan ministeri Tuppurainen tänään ollut kuulusteltavana useita tunteja. Myös lomailevaa pääministeriä jotkut vaativat keskeyttämään lomansa. Minä olisin kyllä hirveän vihainen, jos minua joku, jota en edes tunne, vaatisi keskeyttämään lomani. Nyt lauantaina omani keskeytän muutamaksi tunniksi, kun tuttavani siunataan haudan lepoon. Kun leski arasti kysyi, olisiko mahdollista, ei minulla ollut moraalista oikeutta kieltäytyä. Mutta jos joku ventovieras olisi sitä vaatinut, olisin takuulla ollut hissukseen ja ajatellut, että onhan niitä tuuraajia.

Enempi minä kyllä tivaisin niiltä, jotka ne päätökset siitä Uniperin hankinnasta ovat lihaksi touhunneet, eli tämän Fortumin johtoa minä tenttaisin ja kuulustelisin.

Mutta saattaahan se olla niinkin, ettei tällainen kansalaispassivisti oikein kaikkea tiedäkään, ja sen tähden asiallisten oikaisujen tullen olen valmis myöntämään olevani väärässäkin.

Raikulipoikia

Oli joskus aika semmoinen, jota nykyään Kekkoslovakiaksi haukutaan. En nyt yhtään väitä, että silloin kaikki oli paremmin – ei ollut – kuin tänä päivänä, mutta joissakin asioissa oli jokin roti.

Tulee vain mieleen, kun näitä Uniper/ Fortum- uutisia lukee. ovat kuulemma Fortumin johtajat haluamalla halunneet ostaa sen Uniperin, vaikka myyjät ovat sanoneet, että älkää nyt hulluja puhuko, se on paskafirma. Mutta nämä meidän sankarit ovat näin halunneet, mitä lie ollut heillä mielessä.

Minäkin olen liike-elämässä hölmöillyt eli tehnyt huonoja päätöksiä. Vieläkin hiertää, vaikka niistä on liki neljäkymmentä vuotta. Minun töppäykset maksoin minä selkänahallani ja takuumiehet rahalla. Selkänahkaani parkittiinkahdeksantoista vuotta, luottotiedot olivat poissa, ja jos jotain hommasi, oli oltava markat hyppysissä. Epäilen, ettei raikulipojillekäy niin, ja kokemukseni perusteella sanon, että hyvä niin. Ei niiden aikojen muistelusta mieli parane.

Näille raikulipojille tuskin vastaavaa laskua, edes minun kokoluokassani, esitetään. Pahimmillaan saavat niin sanotun kultaisen kädenpuristuksen, eli miljoonan pari irtisanomisajan palkkaa, jonka turvin voi etsiä uutta alkua. Luulen kuitenkin, että kuitenkin joku tulospalkkio niille annetaan….

Olisinpa saanut sellaisen itsekin, kun virheitä tein.

Huppailua kotikelehillä

Tultiin reissusta viime lauantai-iltana, ja siitä lähtien ollaan enimmältään oltu tässä kotosalla. Tomaatit alkaa pikku hiljaa kypsyä, samoin metsässä marjat. Mustikoita olemme jo hyyrtäneet kuutisen litraa pakastimeen tulevien aikojen varalle. Siitä kun tuosta Venäjästä ei yhtään tiedä, mitä piruutta se keksii. En sille mitään mahda, kuten en ole koskaankaan mahtanut, mutta inhoni tuota pahan valtakuntaa vastaan on vain voimistunut etenkin helmikuusta lähtien. Minun inholleni tuo Saatanan valtakunta toki päästää korkeintaan pienen pierun tai väkättävän naurun.

Joskus takavuosikymmeninä vain uhittelivat, mutta nykyisin ovat kuiten muinaisen mongolivallan aikainen terroristi- ja barbaarivaltio. Tappavat huvikseen tavallisia ihmisiä Ukrainassa, ja varmaan tekivät samaa muinoin Afganistanissa, Tsetseniassa, Vuoristo- Karabahissa ja Syyriassa. Että voikin olla kansakunta, joka on noin läpeensä paha! Toki tiedän, että perusvenäläinen on semmoinen, ettei laillani halua millään lailla puuttua politiikkaan. Mutta meillä Suomessa ei sentään lähetetä syrjäkylien poikia tappamaan naapurimaan kansalaisia niskalaukauksilla. Yhtä viaton on tavallinen venäläinen tämän päivän rikoksiin kuin oli 1930- 1940- luvulla sakemanni tahi itävaltalainen. Ainakin jälkimmäiset ovat melko haluttomia porinoimaan noista ajoista…

Mutta niin vain tänäkin aamuna saimme herätä ihanaan kesäaamuun, jossa eivät marssijoiden askeleet tahi marssirummut saati soittokunnat kuuluneet. Oli tänään vähän semmoinen koleampi kesäpäivä, että en aamulla kiirehtinyt avaamaan lasikasvihuoneen ikkunoita. Itse asiassa en niitä avannut koko päivänä, muuta etuovista toisen puolen otin avoimeksi.

Käytiin ihan autopelissä kaupungissa ostamassa jääkaappiin ja pakastimeen maalaisten tapaan noin viikoksi syömistä. Ikävin asia oli se, ettei luomuruisjauhoa ollut kaupungista saatavissa. Sen tautta täytyy käydä ehkä Laitilassa tai Raumalla. En nimittäin leivänjuureeni päästä missään rakkauvessa lisäaineellisia jauhoja, vaan vaadin niihin aina ehtaa luomua! Joskus olen juuren käytyä laittanut raisiolaista tahi Pirkkaa taikinan alustukseen, mutta juureeni en ole vielä kertaakaan lisäaineellisia päästänyt . Parhaina pidän Riihipuodin tahi Maaritin luomumyllyn jauhoja, enkä pidä pahana esimerkiksi utajärveläisen Kinnusen myllynkään jauhoja. Konneveden myllyn riihijauhot olisivat hyvät, mutta niitä ei täältä meidän kelhiltä saa.

Minulla olikin kylmälevossa eilen tehty vehnäleipätaikina, juurella nostatettu. Ihan kelvollista leipää siitä tuli, joskaan ei pärjää ruisleivälleni, jonka juuren sain hiippakuntamme Doomin kanttorilta jokusia vuosia sitten. Paistoin taikinan tuossa iltapuolella, ja onhan se vaalea leipä kauppansa tehnyt… Mutta rukiistahan se ruumis kaipaa, ja jos nyt ruisjauhoa jostain käsitän, niin hyvinkin alkuviikosta taas parisen limppua tai kuutisen reikäleipää teen…

Mutta tässä kotikelhillä on ilmaantunut se kaikista ylin ajankulukki: mustikat alkavat kypsyä. Eilissäpäivänä kuutisen litraa jo kerättiin, tänään keräily rajoittui kanttarelleihin, joita saimmekin parisen litraa. Huomenna ehkä laitamme kanttarellipastaa, johon pastan teen minä munasta, durumvehnäjauhosta ja pinaatista parisen vuotta sitten ostamallamme käsikäyttöisellä pastakoneella.

Jos ei huomenna pahemmin satele, niin varmaankin keräilemme taasen mustikoita vastaisen varalle. Se kun on ihan täydellinen marja, se mustikka. Varsinaista superfoodia, kuten kaupunkiin reilut puoli vuosikymmentä sitten muuttanut entinen naapurimme Alli sanoi. Siinä missä erämaan verraton herkku lakka tahi kotipihassa kasvava mansikka vähän huononee pakastimessa, ei mustikka ole millänsäkään! Juuri tänään syötiin aivan herkullista mustikkakukkoa, johon vaimokulta käytti kaksi vuotta sitten kerättyjä mustikoita!

Hyvin käy lomailu alkuirtioton jälkeen tässä kotikelhilläkin. Kotisoittimen kansi on pysynyt minulta koreasti kiinni, eikä vaimo ole hamuillut käsiinsä työtietokonettaan. Saatetaan tästä johonkin lähteäkin vielä, kun intoudutaan. Jos saadaan kissoille ja trekoolissa kasvaville jonkinkaanlainen hoitaja. Minä tätä työtietokoneella kirjoitan sen tähen, kuin oma koti- Mac on toistakymmentä vuotta vanha, ja sen nousu toimimaan kestää liki varttitunnin – sitten kyllä hyvinni toimii. Vaan minä maltan hyvin olla avaamatta sähköpostia tai tuossa trayssa vilkuttelevaa Teamsia. Kunhan tänne joutavia juttelen.

Mukavaa olisi käydä Ahvenanmaan saaristossa, vaan saanemmeko sitä ajalliseksi, on eri asia. Sähköpyörälläni ajan tätä nykyä kolmet, neljätkin päivät yhdellä latauksella. Nytkin siinä on kaksi palkkia viidestä jäljellä ennen lomaa tehdystä latauksesta. Minullahan on semmoinen periajatus, että autoa tankataan vain kerran kuukaudessa, ja sen olen tänä kesänä helposti pystynyt pitämään. Kesäkuussa kävin yhtenä päivänä ansiossa autolla. Äitivainaan syntymäpäivänä saamallani sähköpyörällä olen ajanut jo tuhatkunta kilometriä, säästäen ainakin joka kolmannen kilometrin autolla ajosta.

Kyllähän autolla ajo toki lokoisaa on. Sen kun istuu penkille, vääntää avaimesta ja vähin rattia kääntelee ja raajoillaan vaihteita, kaasua ja jarrua käyttelee. Mutta se vie dielelöljyä neljät ja puolet litrat sadalle kilometrille ja vielä päästää ilmaan haitallista hiilidioksidia sellaiset sataseitsemäntoista grammaa kilometrille. Minulla on useimmiten aikaa tehdä matkat pyörällä, joten teen se nykyisin pyörällä, jota lataan ehkä sadan kilometrin välein. Lataus kestää 2-3 tuntia, enkä ole tarkaan tietoinen, kuinka paljon pitää atomia hinkata tai muuta voimaa tuottavaa touhua tehdä. Arvelen kuitenkin, että vähemmin kuin vajaan kahdentoista kilon edestä hiilidioksidia.

Vähän harmittelen sitä, ettemme rakennuttaneet kunnon uunia tähän kotiimme, kun sitä kuusi vuotta sitten remontteerasimme. Nykyisillä sähkön hinnoilla se olisi etenkin talvella hyväkin vehje. Mutta päätökset tehtiin silloin aikanaan senaikasilla tiedoilla.

Tässä alkaa loma lähetä puolta väliä. Ajettiin tänään työmaan ohi, en saanut sanottavammin näppylöitä. Viikkoa ennen loman loppua käyn saattamassa tuttavani iäisyysmatkalle, en ota siitä kovin suurta painetta. Eiköhän siihen rutiini riitä….

Rätinkiä huppailureissusta

Huppailureissu oli eittämättä tämän kesän tähänastinen huippukohta. Mutta niin kuin jo Päätalon Herkko aina tenhotti, pittää tehä rätinkiä tekemisistään.

Ensinnähi, autolla ajeltiin tuhatkunta kilometriä. Se tekee nelejän ja puolen litran keskikulutuksella nelejäkymmentäviisi litraa dieselöljyä, josta maksaa örsälsin kaksi euroa ja kolmekymmentä senttiä litralta. Jokkainen voi halutessaan tehä oman rätinkisä siitä.

Automme, jo toistakymmentä vuotta vanha, uutena ostettu, päästää sata ja seitsemäntoista grammaa kilometrille. Niinpä tulimme päästäneeksi ilmaa kasvihuonekaasuja vajaat satakaksikymmentä kiloa. Paljonkohan tuli meillä nokkaa päälle, kun toukokuussa lennettiin Prevezaan ja takaisin?

Kanootin vuokra oli viisikymmentäviisi euroa vuorokaudelta. Jos meikäläinen tekisi toimituspalkkioilla hommia, niin se olisi yhden kirkonmenon tienesti verojen jäläkeen.

Eväät tietenni omat euronsa vaativat. Meillä oli minun leipomaani ruisleipää, margariinia, meetwurstia siinä välissä ja vähin vissiin juustuva ja kurkkua eli tomaattia. En tullu niistä rätinkiä pitäneeksi, oesi ne kotonakin syövyksi tulleet. Sitte meillä oli semmoiset retkimuonat, enkä muista, mitä Uudenkaupungin Tokmanni niistä peri. Ja Heinävedellä tökätessä ostettiin jäätelöt kioskista ja kaupasta aamuseksi jogurtit.

Vesillä meloessa on semmonen etusa tilanne, ettei ole kukkaan kauppaamassa mittään.

Melonnan jäläkeen nukuttiin kaksi yötä siellä kerrostalossa, ja siitä perivät kuusikymppiä päätä kohen yöltä. Jos verrataan hotellien taksoihin, niin ei ollu läheskää hinnankiroissa. Kaupunkipaikkojen syömiset ja kaulankasteet ovat tietenni hintavia, mutta eihän se Pää-Herkkokaan oulunreissunsa – sen, mihin ei Kallea mukkaansa ottanu – kuluja ies Riitulle tarkkaan selevittäny.

Oopperaliput maksoi toistasattaa päätä kohen. En pie sitä pahana, kun monet maksaa stadionikonserteista samoja rahoja. Olihan tarjolla sentään jo yli sajan vujen aikana kelevolliseksi tojettuva mussiikkia.

Loppureisulla velimies tarjosi tietenni riihoijon kaheksi päiväksi, ja vielä lämmitti savusaunansa, jossa ei ollu merkkijää tikua, peräti kaksi kertaa!

Että kyllä tämä kotimaan huppailu oli ihan kohtuullisissa hinnoissa.

Huppailureissulla iii

Torstai 7.7.

Harvat ovat ne kerrat, jolloin olen herännyt kerrostaloasunnosta. Harvemmin kuin kerta viiteen vuoteen on tällainen tapahtunut, mutta kyllä sitä nyt kertansa tällaisessa mehiläiskennostossakin on. Eipä siinä muuta kuin kädet uutiksi, ja tulihan tuossa yö rojuttua. Kahvia tulemaan, ja se kun on horaistu, niin aamu-uinnille.

Aamuseksi nautin muikkutäytteistä lörtsyä ja jogurttia kahvin kanssa, että vankastihan sitä tuli topattuakin.

Olemme tulleet tietämään, että Savonlinnan kaupungilla on kolme soutuvenettä, jota saa maksutta lainata, kunhan varaa ne. Enin varausaika on vissiinkin kolme tuntia. Niinpä selvittelemme itsemme avaimia säilyttävään läheiseen hotelliin, saamme avaimen ja menemme rannan tuntumaan, jossa veneet ovat lukittuna – ja vankasti! Eipä muuta vaijeri auki, valotolpassa olevasta kaapista sitten tappi ja pelastusliivit, ja työnnymme vesille. Vaimo menee perään viilettämään, nuorimmainen keskipenkille ja minä soutajan paikalle.

Tämä on vähintäänkin lystiä touhua. Saapi katella kaupunkia järveltä käsin ilman laivan pauhaavia kuulutuksia ja konneistojen pörinöitä. Kiertelemme pikkuluotoja ja niemiä, ja päännousemana on ollut soutaa linnan ympäri. Päätäni vannehtii se, että mitenkähän se onnistuu. Veneessä kun on vain airot, sauvoimista ei ole tietoakaan. Hiltu-Jakin mukaan venneellä on helepointa mennä yli kosken kohalta, mitä kun vene lentää kohastaan siitä yli, ja vielä enempi huolettaa Jaskan jatko: ”Mutta se venneen leikolle kääntäminen on kellosepän hommaa”. No, meillä ei ole sauvoimia, joten Jaskan konsti jäänee kokeilematta.

Kyrönsalmessa pörrää tämän tästä vielä moottoriveneitä, ja vähän mietitään, että kuinka siellä soutuveneellä pärjää. Lähdemme kuitenkin linnan vastapäiseltä rannalta yrittelemään yli, että käydään ainaskin linnan muurien vieressä. Vene menee yli helposti, ja perässä viilettävä hemesti pitää kurssin kuin nakutettuna yli. Linnan muurien vieressä virta ei ole mitenkään pahakaan, joten soutelen siitä ylöspäin ihan kevyesti. Olavinlinnaa on mukava katsella vähän eri vinkkelistä kuin normaalisti. Pian olemmekin linnan yläpuolella virrassa, ja päätämme mennä takaisin kävelysillan alta, sieltä näkyy hyvin soutuveneellä mahtuvan. Vaimo viilettää tarkasti keskeltä, ja silta alitetaan ilman tuskan paikkaa.

Palautamme veneen etuajassa, ja lähdemme toria kohti, sillä vatsa alkaa kysellä täytettä. Kalastajan kojullehan me taas, sillä kahdessa päivässä ei ehdi läheskään kyllästyä muikkuihin. Ne ovatkin jälleen kerran pinnaltaan rapeiksi paistettuja, mutta kuitenkin meheviä, ja dippikastike ja sitruunasta puristettu mehu vielä lisäävät makunystynöiden nautintoa.

Syötyämme lähdemme kulkemaan Kasinolle päin, jonka uusi, isompi osa näyttää enemmän sellaiselta DDR:läiseltä kolossilta. Vanha Kasino siinä vieressä on kuin koru, se taitaa nykyään olla Savonlinna-sali. Kävelemme siltoja myöten muutamaan saareen, jossa olevassa vanhassa huvilassa on lettukahvila – aiomme nauttia päällysruuan siellä. Naisväki käy tilaamassa, ja jo pihalla tungeksiva väenpaljous kertoo, että saatetaan joutua odottamaan. Pian tulevatkin numerolätkän kanssa, ja ovat sanoneet, että rehin puoli tiimaa joudutaan odottelemaan. Hätäkös meillä, kun on suuri syöty miltei mahapakosille. Siirrymme parisataa metriä rantakallioille, ja laskeudumme pian uimasilleen. Kivenkääntöön en kehtaa ruveta, enkä rehellisesti sanottuna hyvistä kuvauksista huolimatta oikein osaisikaan. Palailemme ajallaan lettukahvilaan, eikä kauaa tarvitsekaan istua, kun tarjoilijaneitonen tuo mitä melkoisimmat, hyvillä täytteillä vuoratut letut. En noista vehnäjauhoista, kananmunista ja maidosta paistetuista rasvaisista yleensä suuremmin perusta, mutta kun täytteenä on karviais- ja raparperihilloa ja päällä vielä kermavaahtoa, niin onhan se hyvää. Semmoisen syömme vaimon kanssa puoliksi.

Nuorimmainen jää vielä kuljeksimaan omia reittejään, me palailemme kortteeriin ottamaan pienet tupluurit ennen illan oopperaa…

OOPPERASSA

Tänä vuonna oopperajuhlien ohjelmisto on suursuosikkeja suursuosikkien perään. Oli todella vaikea valita. Jo edellisiltana katseltiin viime hetken lippuja Aidaan, vaan hirvitti hinta siinä määrin, että päätettiin tyytyä yhteen. Ooppera on laadukasta, mutta vähintäänkin hintavaa hupia. No, yksi näytös työllistää varmasti toistasataa ihmistä, enemmänkin, joten kyllähän siitä hintaa kertyy. Suuri orkesteri, solistit, kuoro, näyttämötekniikka, lipunmyyjät ja -tarkistajat, järjestysmiehet.

Nuorimmainen viestittää, että menkää hyvissä ajoin, sillä tulossa on oikein kunnon vesisade. Selvittelemme puolikilometrisen linnalle kuivina, ja kerkiänpä käydä Riihisaareen pysäköidyn Mustan virran panimon myyntiautolta hakemassa kaulankastetta yhden nelidesisen verran. Repussani on sateenvarjo ja pitkähihaista. Enempää aikailematta lähdemme pyrkimään päivällä alittamamme kävelysillan yli linnalle, ja ennen ponttoonisiltaa tarkastavat liput ja haluavat vielä kurkistaa kasseihimme. Ymmärrän ja hyväksyn sen. Voisihan jollain hullulla olla rooninki mukana, ja sillä saisi ahtailla käytävillä pahaa jälkeä aikaiseksi. Venäläiset loistavat tällä kertaa poissaolollaan, mutta sitä en pahemmin sureskele, vaan olen viime talvena alkanut ajatella, että joutaisivat mennä kotimaahansa myötyriksi ja pysyä siellä keskenään tai sitten meikäläisittäin ajattelevat tehdä samoin kuin Stravinsky, Horowitz ja Rachmaninov, lähteä myötyriksi ulkomaille. Neuvostoaikaisista emigranteista muutoin ainoastaan Prokofiev taisi palata…

Näitä miettien löydämme paikkamme, ja minä ajattelen kuten on illan kappaleen, Toscan ensimmäinen repliikki: ”Ah, finalmente” – lopultahi! Tässä on mennyt nelisen vuotta, kun viimeksi tässä linnanpihalla olen näytöksessä istunut. Kesällä -19 päätettiin pitää välivuosi, kaksi seuraavaa kesää tärväsi kulkutauti. Viime kesänähän näihin aikoihin oli jo se Pahan Valtakunnassa pidetyistä turhanaikaisista pallonpotkimiskilpailuissa vastuuttomasti vierailleiden suomalaisääliöiden tuoma kulkutautipasilli jylläämässä pahemman kerran. Sivistyneempi väki odotteli vielä, vaikken ole tapaatuttu siitä, etteikö nytkin pasilli levinnyt, kun oli toistatuhatta ihmistä siellä linnanpihalla! Vaan eipä rähjätty eikä ölisty eikä kännättykään.

Lyhyesti sanottuna näkemämme Tosca oli ihan huippuluokan esitys! Kapellimestaria, solisteja, orkesteria, kuoroa ja ohjausta myöten. Tunnen teoksen joka ikisen nuotin, kun olen sitä levyiltä ja dvd-levyiltä kuunnellut ja katsellut partituuri kourassani. Juonenkäänteitä en niinkään, sillä oopperoiden tarinat ovat juonellisesti melko yksinkertaisia, Tosca tosin parhaasta päästä siinäkin. On uudistusmielinen Cavaradossi, joka auttaa tasavallan vankilasta paennutta konsulia piiloutumaan, on laulajatähti Tosca, edellisen rakastettu sekä roistomainen markiisi Scarpia, joka lienee oopperakirjallisuuden kaikista inhottavin ja niljakkain hahmo, joka lähentelee Venäjän johtajien pahuutta.

Musiikillisesti teos on väkevä, moni aaria tai duetto kirvoitti raivokkaat väliaplodit ihan italialaiseen tapaan, ja Ludovic Tezier lauloi inhokki-Scarpian roolin vahvasti, Miina-Liisa Värelä Toscana pärjäsi ihan kenelle tahansa ja Cavaradossina häärinyt Matthew Polenzani oli todella huikea. Ihan siellä huippusarjassa on hänkin, ja kuulemma debytoi Cavaradossina Savonlinnassa. Ihan hyvä avaus…

Eikä muuten ooppera ole mikään eliitin harrastus! Kyllä siellä taasen oli kaikenlaista tallaajaa. Suolainenhan se hinta on, mutta maksaa ne samoja hintoja ihan stadionkonserteistakin.

Palatessa jostakin kuuluikin rock-musiikin pauhu. Jotkut nauttivat kaatosateessa sellaisesta, jossain ulkona. Minua ei kiinnostanut tällä kertaa.

Huppailureissulla ii

Keskiviikko 6.7.

Erällinen aamu ei ole ikävä.
Edellisiltainen sade- ja ukkosrintama oli ainakin näillä seuduilla saanut vihansa purettua, ja minkä siinä muun osaa kuin herättyään laittaa Trangiaan valkea ja vettä kiehumaan, ja laskeutua uimasilleen. Koloveden vesi on puhdasta ja kirkasta, huvikseen siinä pulikoi näin keski-ikäinenkin.

Näin yhden yön reissua varten ei ole kehdattu kovin ihmeellisiä eräeväitä laatia saati mukaan ottaa. Rasiasta toissapäivänä kotona tehtyjä voileipiä, murukahvista aamukahvit. Juodaan sitten fiinimmät kahvit, kun on taas jalat pöydän alla.

Hetkinen, tyyli unohtui.

Leirin purkamisessa ei ollut sen kummempaa jamua. Rantatöyräällä kun vähän aikaa öykäili ja tunki underquiltin ja makuupussin säkkeihinsä, päästeli tarpin ja hyttysverkon selekänyörit irti ja ne omiin pusseihinsa, paitsi hyttysverkko on laadittu niin, ettei sillä mitään erillistä pussia ole. Siisti nyyty siitä vain tulee, kun sen kasailee. Sitten vain kamppeet vedenpitävään kassiin, eväät tynnyriin ja kaikki kampsut kanoottiin, jatkamaan etelää kohti.

Saari, joka jää vasemmalle kädelle, on nimeltään Vaajasalo. Siinä on semmoinen niemi kuin Halkikallio, joka kartalla näyttää kalan avoimelta suulta. Sitä mutkataan ihmettelemässä, mutta sen rantakallioilla pesivät lokit alkavat lyödä juntturia kaartelemalla uhkaavasti yläpuolella ja pitämällä pahaa kirkunaa.

Lähdemme jatkamaan Vaajasalon kuvetta etelään päin, tarkoituksena on katsoa, onko kartalla näkyvä Ukonkanto semmoinen paikka, josta voisi kantaa kanootin ja kampsut. Kannas näkyy olevan parinsadan metrin mittainen, ja kartalla on jopa sininen viiva, eli jonkunlainen naverokin siinä pitäisi olla. Sitä kohti hiljalleen meloskelemme, välillä annetaan kameroiden räpsyä. Komeita, vedestä pystysuoraan korkeuksiin kohoavia kallioita tai vähintäänkin jyrkkiä mäkiä, joiden kupeelle on aikain saatossa kohonnut vankka mäntymetsä.

Ukonkanto löytyy, ja alkuun näyttää siltä, että ehkä sen uittamalla pääsisi läpi. Ruotaisen itseni maatajalakaseen, ja alan kävellä kaivetun kanaalin pohjaa. Kanootti taluu siinä helposti, ja hemesti jo komentelee, että nousehan melomaan sieltä, ja sopivaksi rätnäilemäni änskätauon jälkeen näin teenkin.

Olemme Ukonlahden perukassa, ja tässä pitää olla tarkkana siinä mielessä, että lahti on moniulotteinen ja ulottuu monestakin kohdasta pitkälle sekä Vaajasalon että toisenkin saaren uumeniin. On löydettävä se oikea sakara, ja melko helposti se löytyykin. Lepäämme hetken kivisellä, mäntyä kasvavalla luodolla, kun kanootin palauttamiseen on vielä parisen tuntia, ja melontamatkaa on jäljellä näppänen neljännes. Liki peninkuorma sitä tällekin päivälle kertyy kaikkiaan. Vaan jos Ukonkanto ohitettiin, olisi puolisentoista nelejännestä tullut ainakin lisää, jos ei kaksikin. Oltaisi jouduttu melomaan melekosta votakkaa.

Ukonlahtea olemme meloneet pohjoista kohti, ja Ukonniemen kärjestä kaarramme oikealle takaisin kohti Kirkkorantaa. Toki käymme vielä eilen ihmettelemiemme kalliomaalausten rantautumispaikassa uimassa, koskapa siinä on hyvä hamina kanootille, ja laiturilta on mukava pulahtaa kirkkaaseen Koloveteen. Saavumme Kirkkorantaan hyvissä ajoin, selvittelemme itsemme kuivina rannalle ja nostelemme tavaranyytyt odottamaan auton kyytiin pääsyä. Alan kävellä rihmoa muutaman sadan metrin matkaa autolle, pysäköintipaikat kun ovat Kirkkorantaan tuovan tien varrella, emmekä ole läheskään ainoita, jotka ovat saaneet sen päännouseman, että Kolovedellä on mukava meloa. Tämmöinen huppailu elättää ainakin yhden firman väen, osan ympäri vuoden, osan sesonkikaudella. Pääpaikka lienee Oravissa, jonka jätämme tällä kertaa sen viehättävyydestä huolimatta käymättä, sillä siitä kehkeytyisi autollakin ajaen neljän, viiden peninkuorman vauhtimutka. Toisekseen olemme sopineet savonlinnalaisen matkailuyrittäjän kanssa kortteerin avaimen hakemisesta…

KAUPUNGIN ASUKKAIKSI

Lähdemme ajelemaan kiireettä kohti Savonlinnaa, joka on yksi hienoimpia kaupunkeja Suomessa kesäisin. Matkaan kulahtaa aikaa, sillä välillä on lauttamatkakin. Kumpuilevat Itä-Suomen tiet eivät ole läheskään moottoritienopeuksilla ajettavia
, vaan enemmän sellaisia brittimoottoripyörämaisemia. Jos olisin motoristi, niin tänne suuntaisin matkani mäkisiin, mutkaisiin maisemiin, jossa on siellä täällä jopa metsää pystyssä. Savotoita näkyy avatun menneinä aikoina tämän tästä, ja jätkät ovat tehneet kahdentoista tunnin vuorojaan harvesterien ja ajokoneiden hyteissään sen verran aikaa sitten, että luonto on kerjennyt alkaa ottaa omaansa takaisin. Sankat on pusikot, jos taimikotkin ovat paikka paikoin jo hyvinni miehenkorkuisia, enemmänkin.

Soitamme matkailuyrittäjälle, joka harmittelee, että on säähkömies tulossa, eikä ihan heleposti pääse luovuttamaan avainta. Tarjoudumme hakemaan sen kymmenen kilometrin päästä kaupungista, kun muutenkin olemme poikkeamassa suurehkossa ruokakaupassa siinä lähistöllä. Käymme suurehkossa kauppakartanossa, mutta siellä ei tunnu olevan röhönaurujaan päästelevää kauppiasta, vaan ihan samanlaista henkilökuntaa kuin muuallakin maassa. Ei ole Lehon-porvarin taikka Jalavan kaltaisia, ei, ei. Mutta niin vain löytyy lanttusupikkaita hiukapalaksi ja vähin muutakin. Ja tuleehan sitä jokunen olutkin ostettua, kun kaupunkimaihin tullaan huppailemmaan. Kaupungissahan ne on pelit ja ilot…

Teemme vauhtimutkan lomakylässä, ja yrittäjä on sikäli hyvillään, että antaa meille purkin muikkusäilykettään mukaan avainten lisäksi. Ajelemme takaisin keskustaan, melko lähelle linnaa, ja pysäköimme automme sitä varten rakennettuun katokseen. Sitten otamme kaupunkielämää varten pakatun kassin, ja menemme kerrostalon ovesta aulaan, nousemme hissillä yläkerroksiin ja käymme taloksi. Edelliskertaan verrattuna ulkolämpötila on viileämpi, eikä huoneistokaan ole kuin pätsi. Edelliskerrallahan veimme patjat parvekkeelle ja nukuimme siellä, nyt arvioimme, että ihan sisätiloissa olevassa sängyssä voi hyvin nukkua, kun peitoksi laittaa pelkän pussilakanan.

Melontaretki meni kuin päälle toivoin, jääkaapissa on hyviä supikkaita, niinpä sihautan vähän kuin palkkioksi oluttölkin auki ja menemme parvekkeelle istuksimaan. Suoraan alapuolella, kahden kadun yli mentyä on laituri, josta pääsee uimaan onko se nyt Haapaveteen tai Pitkään Pihlajaveteen. Sehän on ilman muuta kokeiltava. Sitten vain vähän puhtaampaa puseroa päälle, ja tallustelemaan kohti pienen matkan päässä olevaa toria. Sieltä tarttuu mukaan pari muikkutäytteistä lörtsyä (en suuremmin välitä liha- tai hillolörtsyistä, mutta muikkutäytettä päätän kokeilla) ja vielä jokunen supikaskin.

Torin kulmalla on paitsi Sokos-hotellin muikkuterassi, myös meidän arvostuksessamme vielä korkeammalle nouseva Kalastajan koju. Sieltä tilaamme paistetut muikut dippikastikkeella, ja koska olemme jo supikkaita vähin nauttineet, päätämme jakaa yhden annoksen puoliksi. Kaulankastettakin ostan. Huitua ei ole saatavissa, joten oluttahan sitä tulee otetuksi, ja minä vielä aperitiiviksi pakastimessa jäähdytettyä Koskenkorvaa, joka on tuossa lämpötilassa siirappimaisen tai kiisselimäisen juoksevaa.

Aterian päälle sopiikin palailla kortteeriin ja köllähtää lukemaan tabletilta muutama sivu Päätaloa, kun hemesti otti kokeiltavaksi sellaisen kirjapalvelun. Illalla saapuu junalla vielä perheemme nuorin.

Tälle päivälle alkaa touhut olla touhuttu, uimassa tietysti vielä käymme, ja viimeisen seurueemme junan saavuttua alamme kötistyä yöpuulle… Huomisen riemuista sitten myöhemmin.

Huppailureissulla I

Tiistai, 5.7.

Kalle Päätalon kirjoissa on lomamatkalle annettu semmoinen nimi kuin huppailureissu. Sellaisella tässä hiljattain oltiin, ja ihan kotimaan kamaralla ja vähin vesillä pysyteltiin, poistumatta valtakunnan rajojen ulkopuolelle. Maakuntia koluttiin jokunen.

Korona mokoma on moukaroinut miltei jokakesäistä tapaamme vierailla Savonlinnassa, vaan viime talvena sitten mentiin Lippu.fi:n toimipisteeseen niin ärtsyissä aikeissa, että ostetaan liput 7.7. Toscan ensi-iltaan Savonlinnan oopperajuhlille. Eikä jäänyt aikomukseksi, vaan kortteja aikamme vilauteltuamme poistuimme paikalta liput visusti lakkarissa.

Ja niinpä sitä jo tiistaiaamuna hyvissä ajoin aloin punoa auton keulaa kohti itää, ensin ärsästiin Huittisiin, Tampereelle, ja taukoiltiin Korpilahden satamassa. Siitä sitten tekomaisemia ulkosyrjältä sivuten Hankasalmelle, Pieksämäelle ja Heinävedellä sitten tökkäännyttiin hetkeksi jaloittelemaan. Heinävedeltä sitten Enonkosken kirkkorantaan, jossa on matkailuyrityksen hyyrykanoottien vesillelaskupaikka. Meillä oli hyyrätty intiaanikanootti yhdeksi vuorokaudeksi, ja niinpä kellautimme hyyrykanootin oikeinpäin, nosteltiin eväät ja vedenpitävästi pakatut majoitteet kyytiin, haettiin vajasta vielä melat, kartta ja pelastusliivit ja vajan seinustalta kelluva tynnyri, johon sujautimme vuorokauden eväät, ja sittenpä vain kanootin kapean kyytiin ja alettiin meloskella melko helteisessä tiistai-iltapäivässä.

Rehdin neljänneksen melottua rantauduimme ihmettelemään vanhoja kalliomaalauksia, ja pitihän siinä vähän kuivia eväitäkin puraista. Jatkoimme matkaa, ja oikaisimme kai neljänneksen verran kelkkomalla ensin varusteet ja sitten kanootin yhdestä kapeasta niemen kohdasta. Käännettiin suunnaksi etelä (aiemmin olimme tulleet pohjoiseen), ja vilkuilimme huolekkaina lännen suuntaan, josta sekä ihan aistihavainnon että sääsovellusten perusteella oli tulossa mitä melkoisin ukkosmyrsky, joka kuitenkin vain reunaltaan sipaisisi meidän kulkureittiämme. Sipaisihan se. Siinä määrin, että piti välillä rantautua sadetta pitämään, ja mietimme hyvän aikaa, miten jaksaisimme myrskyävään vastatuuleen vielä rehdin neljänneksen (koko päivän urkko oli vajaa peninkuorma). Eipähän siinä hyvinyt muu kuin yrittää. Suuri oli hämmästyksemme, kun hetken ristiaallokossa punnerrettuamme tuuli olikin myötäinen! Niinpä saavutimme kohtalaisen helposti Suuren Syväniemen, jossa ensin aiomme vain syödä, mutta päätimmekin yöpyä.

Eipähän muuta kuin Trangiaan spriitä säiliöön ja tulet alle, ja vettä kiehumaan. Olimme varanneet mukaan sellaiset retkimuovipussit, tinapaperivahvisteiset, johon lorautetaan joukkoon kiehuvaa vettä, hämmennetään hetki, ja suljetaan pussin suu ja odotellaan vartti. Sittenpä olikin siellä pussissa kertaallen tehtyä, sitten kuivatettua, ja kun se sitten lämpimällä vedellä herätellään henkiin, niin ihan syötävää ruuanromua.

Ja sittenpä vain etsimään leiripaikkaa. Olimme varautuneet matkalle riippumattovarustuksella, joka on sellainen, että alustalla ei niin ole väliä, kunhan on 5-6 metriä toisistaan kasvavia vankkoja puita.

Niinpä kieputtelimme ensin puunhalaajat paikoilleen osapuilleen niin korkealle kuin yletyimme, siihen sitten anikoimme riippumattomme kiinni, ja näin oli majoituksen perusyksikkö kunnossa. Mutta luvassa oli lisää sadetta, joten heti seuraavaksi viritin 3×3 – metrisen vedenpitävän kankaan, tarpin kulmittain – olen havainnut sen toimivaksi systeemiksi. Se laitetaan siten, että niiden samojen puiden väliin viritetään piukalle selkänaru, sitten tehdään narusta noin 4 lenkkiä, jotka sopivalla solmulla saa pysymään siinä selkänarussa kuin pitkänsiiman tapsi pitkässäsiimassa. Kaivelin taskustani neljä hakasta, joilla yhdistin tapsit tarpissa oleviin kiinnityslenkkeihin. Samoin kiinnitin tarpin sivuista muutamalla narulla lenkit joko läheisiin puihin tai telttavaarnojen avulla maahan. Näin minulla oli 9 neliömetrin katos, jonka alle kiireen vilkkaa nostelin muut varusteet, ja hyvä niin, sillä seuraava kuuro tulikin jo samassa. Kuuron kestäessä ujutin riippumaton päälle vetoketjullisen tiheän, ison pussin muotoon ommellun hyttysverkon, jolloin itse riippumatto tuli hyttysiltä suojatuksi. Vielä kiristin hyttysverkon selkänarun hyväksikäyttäen puunhalaajissa olevia lenkkejä. Tämän jälkeen avasin alushuopakäärön, eli underquiltin, untuvatäytteisen sellaisen. Sen leväytin aluksi riippumaton pohjalle ”suulleen”, laitoin sen päihin laitettuihin kiinnikekohtiin kuminauhamaiset kiinnitysnarut, jotka kierrätin hyttysverkon päissä olevien pienten, kiinni kurottavien reikien läpi riippumaton kiinnityskoukkujen läpi niin, että ne kummastakin päästä olivat alushuovan etu-ja takareunoissa kiinni. Nyt kellautin alushuovan riippumaton alapuolelle, ja kiristin niillä kumimaisilla naruilla alushuovan niin, että se roikkui löysästi riippumaton alla osumatta kuitenkaan maahan. Sitten vain untuvamakuupussi sinne, ja kömmin sinne riippumattoon, suljin hyttysverkon vetoketjun, vedin 3 vuodenajan untuvamakuupussin päälleni. Siellä tarkeni! Alhaalapäin se underquilt lämmitti, päältä päin makuupussi, jota oikeastaan käytin puolittain huopana. Sitten vain etsimään sopivaa asentoa, ja sen löydyttyä sitten uni maistuikin. Moni ajattelee, että riippumaton ”banaaniasento” on hankala, mutta kyllä ainakin minä olen ihan miellyttävästi jokusen kerran sellaisessa nukkunut. Välillä tulevat ukkoskuurot ropisivat mukavasti tarppiin, mutta riippumatossa olija pysyi ihan kuivana ja lämpimänä, ja se hyttysverkko, jonka päissä olevat läpivientiaukot olin muistanut anikoida tiukasti kiinni, piti niin hyttyset, paarmat kuin mäkäräiset ulkopuolella. Se on tärkeää, ettei riippumattohommissa nauti alkoholijuomia, ei tippuvaa! Kun ennen makuulle vetäytymistä huolehtii, ettei ole kumpaakaan hätää, niin voi nukkua kahdeksat yhdeksät tunnit ihan huoletta.

Mikäpä nukkuessa: vieressä sokkeloinen Kolovesi, jonne ei moottoriveneillä ole asiaa. Linnut laulavat, laineet liplattavat muutaman metrin päässä. Maha täynnä, vesipullo maassa käden ulottuvilla, kun vain hyttysverkon vetoketjun avaa, ei palele, itikat ei syö, ja on Suomen kesäyö.

Ei pöllömpää.