Karvainen torstai

Kiirastorstai on Englannin kielellä että Maundy Thursday, karvainen vai olisiko karvas torstai. Istuskelin hienokseltaan koko päivän kotisoittopelin ääressä, mitä välillä ruuanlaitto keskeytti harjoittelun.

Ostin viime syksynä paikallisen tuottajan lampaan- ja naudanlihaa. Lampaanlihat olivat tulleet syödyksi, vaan naudan paahtopaisti oli jäljellä, ja sitä sulateltiin ihan tiistaista asti. Tänään otin klöntin jääkaapista pois, painelin veitsellä reikiä ja upottelin valkosipulinkynsistä leikkaamiani siivuja sinne. Pinnalle kiersin muutaman kierroksen merisuolamyllyä, vielä enemmän pippurimyllyä. Sitten silppusin rosmariinia ja timjamia, ja murskasin jokusen valkosipulinkynnen, sekoitin yrtit oliiviöljyyn ja sivelin paahtopaistin pintaan tällaisen tökötin. Kun pörssisähkö painui alle kymmenen sentin kilowattitunnilta iltapäivällä, työntelin lihalämpömittarin rassin paistin paksuimpaan kohtaan, ja tungin paistin keraamiseen pataan ja laitoin sata-asteiseen uuniin.

Siellä se muhi niin kauan, kuin lihalämpömittari osoitti 63 astetta, ja alkoi piipittää, kun olin laittanut hälytyksen siihen lämpötilaan. Otin padan uunista pois, kumosin paistin folion päälle, ja kiertelin paistin folion sisään ja kierittelin vielä paksun keittiöpyyhkeen folioon kätketyn paistin ympärille. Vielä myöhemmin se pääsi isompaan pataan vetäytymään.

Paistin kypsyessä olin jo kuorinut ja paloitellut punajuuria, porkkanoita, paloitellut sipuleja, pilkkonut valkosipuleja ja käsitellyt ruusukaaleja sekä pilkkonut munakoison uunivuokaan, ja tämän kaiken valelin öljyllä, jonka sekaan olin laittanut timjamia ja rosmariinia tuoreena. Tämän laitoin uuniin, noin 200 asteeseen. Ennen pitkää juurekset ja kaalit olivat pehmeitä, ja niitä sitten ammennettiin lautaselle. Leikkasin paistista viipaleita, ja niiden päälle laitettiin höysteeksi pihlajanmarjahyytelöä.

Hyvää oli.

Sitten, jälkiputsausten tultua valmiiksi, olikin jo aika lähteä töihin. Ensimmäinen messu oli 1300-luvun lopulta peräisin olevassa virkakirkossani, paikalla renessanssin ajan lauluryhmä, joka oli myös ottanut kopin suomalaisen nykysäveltäjän psalmista, jonka sitten lauloimme. Se ihana perheenäitipappi toimitti ja saarnasi tapansa mukaan ihanasti, kävin oikein ehtoollispöydässäkin. Lopetimme messun nykytapaan riisumalla alttarin ja laulamalla ”käy yrttitarhasta polku” ilman säestystä, ja tilaisuus päättyi täyteen hiljaisuuteen. Sitä kesti yllättävän pitkään.

Ajelin tähän kodin liepeille, menin kotikirkkoon, tein saman pikkuisen varioiden, ei ollut kylläkään sitä hienoa lauluryhmää, ja muutenkin mentiin enempi vakkasuomalais-rukoilevaisittain. Toisen virren jälkeen sammutin urut, ja könysin alas pianon ääreen, lauleskelin ehtoollisen aikana hengellisiä iskelmiä. Päätimme messun säestyksettömään yrttitarhaan, ja se tuntui toimivan.

Kyllä noita messuja ihan tekee, ei tule pitkä aika tai ei nouse kysymys, että mitä ihmettä täällä teen. Selvitykseksi: aina välillä tulee semmoisiakin tilaisuuksia, joissa tuon kysymyksen joutuu itselleen esittämään. Mutta leipä kun on hyvää syödä, niin sitä vain tehdä jutkistaa ne vähemmän mieluisatkin istuskelu- ja kahvinjuontihommat. Tosin nyt, kun työura on lopuillaan, alkaa löytyä suoria sanoja, joita ei vielä viisi, kymmenen vuotta sitten tohtinut sanoa. Kun se leipä on makkeeta…

Odottelen kahden viikon päässä olevaa kehityskeskustelua, jossa otan puheeksi työni sen puolen, joka ei niin miellyttävältä tunnu. Olen koittanut huomioida myös sen joukon, joka avautumisesta mielensä pahoittanee.

Mutta nyt: hyvää Hyvää Perjantaita (Pitkäperjantai = Good Friday) ja pääsiäistä ihan kaikille, riippumatta siitä, koskettaako näiden päivien sisältö mitenkään.

Advertisement

Pari Intervallo

Virolaissyntyinen säveltäjä Arvo Pärt (1935- ) on tehnyt oikeastaan lukemattomia puhuttelevia sävellyksiä vaihteleville kokoonpanoille.

Jonkinlaisena urkurina olen viehtynyt sävellykseen Pari Intervallo, joka sopii tämän hiljaisen viikon keskiviikon teemaan.

Me olemme nyt Naaton vaikutusalueella

Veikko Huovisen amnsiokkaan romaanin Lampaansyöjät (1971) lopulla seikkailun sankarit ajavat kuoliaaksi Norjan vuoristossa lampaan, ja pelästyvät, kun ovat Naton vaikutusalueella, ja ovat tulleet käyneeksi Leningradissa, ja pitävät sitä raskauttavana asianhaarana onnettomuudessaan.

Nyt, 51-52 vuotta myöhemmin, me täällä ihan koti-Suomessa olemme saman Naaton jäseniä.

Kyllä meidän oli varmaan viisasta tai ehkä jopa välttämätöntä liittyä Natoon. Se kun tuo Mother Russia, kuten kaunisääninen ja kaunis Annie Haslam 1970- luvulla Renaissance-yhtyeessä lauloi, on ruvennut kohtalaisen imperialistiseksi.

Maailma muuttuu, Äijäseni. Olin sangen Nato- vastainen ennen. Vaan tuo Äiti Venäjä, Mother Russia, on osoittautunut kaikkea muuta kuin omaa olemistaan varjelevaksi valtioksi. Siitä on itse asiassa tullut natsi-Saksan veroinen, saati ettei pahempi valtio.

Sen tähden olen kelkkani kääntänyt. Olen edelleen pasifisti, rauhan kannattaja. Silti maailman meno, etenkin Venäjän touhut, pakottavat miettimään asioita uudelleen.

En olisi ennen ikänä uskonut kannattavani Natoon liittymistä, mutta naapurimaan muuttuminen natsi-Saksaakin pahemmaksi imperialistivaltioksi käänsi kelkkani. Koska ajattelen, että vääryys on vääryyttä, tekeepä sen kuka tahansa.

Vaalitkin sitten oli

Kävin minä äänestämässä. Ehdokkaani ei päässyt läpi. Tavallaan sääli, sillä mielestäni tuntemani henkilö, jota äänestin, edustaa tavallista ihmistä, joka käy töissä, makselee asuntolainaansa, on aikanaan kasvattanut lapsiaan, kuten me useimmat tavalliset tallaajan. Siellä olisi sellainen järjen ja arjen ääni ollut tarpeen, mutta eipähän ei sitten.

Eilinen päivähän tuota ratiosta kuului pitkin päivää puoluepamppujen puheita, ja onpa sanottava, että harvoin kuulee niin onttoa ja sisällyksetöntä puhetta kuin nämä älyn ja sivistyksen kimmeltimien suoltamat lauseet ovat. Kaipa niiden täytyy niitä juhlapuheitaan pitää, eipä silti, mutta sittenhän se nähdään, mitä ostettiin, kun ne laittavat kädet kyynärpäitä myöten siihen sontaan ja rupeavat töihin. Siinähän ne merkitykset sitten tulevat.

Toisaalta on kohtuutonta vaatia vaalirääkin jälkeen mitään järjellisiä lauseita keneltäkään, kun ollaan viikkotolkulla kierretty, kohdattu, kahvitettu.

Entäpä hallitus? Siis tuleva. Vanha nilkuttaa, kuten hallitukset aina nilkuttavat loppuvaiheessaan ryvettyneenä, kaikkensa antaneena ja keskenään ja toisiaan vastaan juonitelleena. Se on pelin henki, enkä osaa sanoa, onko tuo pelin henki hyvä vai huono. Niin se vain menee, ja joka ei sitä kestä, pysykööt laillani katsomossa.

Minua paljon, paljon viisaampi etäinen sukulaiseni Kari on lausunut viisauden, joka lähentelee isoisäni tulessa palamatonta absoluuttista totuutta ”tässä kohalla mennään tällä lailla”.
Kari nimittäin totesi jo kauan sitten, että välttää hallitus semmoinen, joka ei lähetä edustajiaan hakemaan öisin mustilla (tai minkävärisillä vaan) autoilla kansalaisia kuulusteltavaksi ja hakattavaksi. Historia tuntee sen kaltaisia hallituksia, eikä ole hiijen vissi, vaikka jossain päin maailmaa olisi sellaisia vieläkin…

Tänä päivänä kuulemma sitten päästään sinne Natoon.

Mahtaako joku lähteä ulos kadulle ja skoolata skumppaa sen kunniaksi?
Sanon tämän siksi, kun muistan hyvin Jyväskylässä ilmestyvän sanomalehti Keskisuomalaisen jutun 1.1.2002. Siinä oli kuva hilpeästä seurueesta, joka oli lähtenyt uudenvuodenyönä pankkiautomaatille nostamaan euromääräisiä seteleitä, ja piti tätä niin merkittävänä tapahtumana, että rapisevat setelit automaatista saatuaan kaiveli mukana olleet arvatenkin muoviset skumppalasit esiin, poksautti korkin ja skoolasi siinä hyisellä, öisellä kadulla.
Eikä siinä mitään, kokemus oli varmasti aito, ja jutun tehneelle toimittajalle ja ehkä kuvaajallekin kokemus oli kaikkien riita-ja vainouutisen vastapainoksi todella mukava tehdä.

No nyt sitten, ihan varmaan jokusen tunnin päästä, isänmaamme on Pohjois-Atlantin puolustusliiton täysivaltainen jäsen, ja isänmaamme tunnus, siniristilippu piirtää Brysselin taivaalle uljaan hahmonsa. Minun kompetenssini ei riitä arvioimaan sitä, oliko päätös ja prosessi oikea vai väärä, mutta arvelen kuitenkin maamme päättäjien olleen kartalla asioista. Mitä lieneekin aarteita Suomessa, toki kallehin on vapaus. Nyt on sitten suorana seistä ja kaatua aika paljon useammalla miehellä oikeus.

Vaikka voi se niinkin olla, että se naato vähän hillitsee tämän oikeuden käyttöön ottoa ainakin tällä maailmankolkalla. Eli en minä tiedä, mainittin jo, että minulta puuttuu täydelleen kompetenssi saati ettei se kompetenssikompetenssikin arvioida tätä asiaa.

Aurinko paistaa. Pitäisköhän viedä tomaatintaimet kasvihuoneen lämmittyä sinne karaistumaan. Sen kysymyksen ratkaisemiseen minulla on kompetenssi.

Sanaseni sanoin, ja soitin ja lauloinkin

Tosiaan, öylyssäpäivänä, samana, jolloin Benkku köniinsä joltain kuumakallelta sai, seisoskelin tuossa kaupan pihalla kirjastoauton vieressä jonossa, ja puhelin kyläläisten kanssa erinäisistä asioista. Tämän vähäisen varsinaissuomalaisen maalaiskylän ihmiset ovat fiksua väkeä: kukaan ei tyrkyttänyt omaa agendaansa, vaan tajusivat, että tuolla ihan mukavalla tuttavalla on kenties omat ajatuksensa, tai sitten ajattelevat, että kun se noin mukava on, niin se ajattelee samoin kuin minäkin.

Jäi kyllä yksi vaalitilaisuus tuossa mäellä näkemättä, vaan minä kun en sitä puoluetta, jonka sangen mukava ehdokas tulee kahvia tarjoamaan, äänestä, niin hoidinpa homman alta pois.

Muistanpa nuoruudestani seuraavaa: Oli ensimmäinen kerta, kun eläessäni presidentin paikasta oli jonkinlaista kilpailua. Siihen aikaan presidentti valittiin välillisellä kansanvaalilla. Me tavalliset saimme äänestää valitsijamiehiä. Oli sitten se vaalipäivä, ja itse kukin halullinen kävi siellä kopissa. Kävi seuraavanlainen tapaus: iäkäs nainen meni koppiin, teki lippuun merkkinsä, mutta takaisin vaalivirkailijan luokse kävellessään sai rajun sairaskohtauksen ja menehtyi saman tien. Vaalilippua ei ollut leimattu, joten katsottiin jostain oppaasta vai olisiko soitettu johonkin keskusvaalilautakuntaan, että miten tehdään.

On helppoa käydä äänestämässä, kun tietää, ettei tuloksia ainakaan vielä peukaloida. Ei peukaloitu reilut 40 vuotta sitten, eikä peukaloida nytkään. Eri asia on, että äänestysprosentti eduskuntavaaleissa on laskenut reilun kymmenen prosenttia vuodesta 1983. Viime vaaleissa se taisi olla 73% luokkaa. Siis lähes joka kolmas äänioikeutettu ei ota niin sanotusti kantaa. Tunnen sellaisia jokusenkin.
Itsekin jätin Euroopan Parlamentin vaaleissa äänestämättä lukuun ottamatta edelliskertaa. Eduskunta- , kunnallis- ja presidentinvaaleissa olen käynyt kopilla. Kirkollisvaaleissakin silloin, kun ei ole sopuvaaleiksi mennyt sen jälkeen, kun itse kyseisen laitoksen hommiin rupesin.

En ole poliittisesti mikään kuumakalle, vaan suhtaudun melko neutraalisti erivärisiin hallituksiin ja niiden toimintoihin. Porukkahan siinä on päättänyt, että kenelle ohjat annetaan, ja siihenhän voi sitten muutosta halutessaan koittaa seuraavana vaalipäivänä.

Rutkuttaa voi ihan luvan perästä, jos on tullut sitä oikeuttaan käyttäneeksi.

Tänä aamuna olin tuolla virkakirkossa hommissa. Paikalla oli yksi ehdokas, saas nähdä miten käy. Ihan täysjärkinen henkilö on hän, mutta kovin pienet on kuviot täällä meidän ns. kaupungissa. Yhden kerran muistan täältä olleen kansanedustajan, silloinkin vain osan kautta varasijalta.

Että katsotaanpa. Silti tahdon sanoa, että jos sinulla äänioikeus on, niin käypä sentään sanasesi sanomassa, kun minunkin kaltainen neutraali eläjä sen tekee.

Mutta joo, aamulla herätyskello soi kahdeksalta. Se tuntui aikaiselta, koskapa kello oli oikeasti vasta seitsemän.

Pitkin viikkoa olin valmistautunut tehtävääni. Kotisoittopelin nuottitelineellä oli virsien sävellettyjä alkusoittoja, tekijöinä Klaus Lyngbye ja Juhani Haapasalo. Tykkään aikalaissäveltäjien tekemisistä, joskus 15 vuotta sitten improvisoin alkusoittoja itse, mutta yhä useammin löydän itseni sävelletyn musiikin ääreltä. Syy on se, että vaikka olenkin käynyt jokusia improvisointikursseja – parhaimpana kesän 2014 Urkujen soitto ja liturginen käyttö – kurssi Kirkon koulutuskeskuksessa, huomaan alkavani toistaa itseäni. Viimeksi taisin olla 2018 Paraisten urkupäivillä improvisointikurssilla, jolloin opettajani toimiva työkaveri kannusti aika rajuihin ratkaisuihin, ja sellaisia tuli tehtyä.

Mutta viimeiset pari kolme vuotta olen soittanut alkusoittoina aika paljon sävellettyä musiikkia. Edelleen osaan tehdä opiskeluaikana opitut biciniumin ja fugetan tai vapaalla tyylillä, että soita niin rajuilla harmonioilla kuin ikinä osaat, tai myöhemmin oppimallani ranskalaisella ns. 5e- improvisaatiolla, eli Entrance, Equiavalance, Exeption, Encore, Exit. Tarkoittaa suunnilleen että esittely, samankaltaisuus, poikkeus, uudelleenesittely ja poistuminen. Opin sen Järvenpäässä ihan hyvin, mutta aloin toistamaan itseäni. Siksi rupesin soittamaan sävellettyä musiikkia, sillähän toki aloitinkin.

Tässä kuudenkympin jälkeen olen havainnut, etten ole enää niin palava, vaan useammin pragmaatikko. Kävin kyllä laulamassa vastausmusiikin edestä pianon äärestä, ja lauleskelin ehtoollislauluja samasta positiosta, muuten lymysin parvella. Virkapaikkani ihmiset eivät ole tässä viimeisten vuosien aikana vielä oppineet sitä asiaa, että lukkari tykkää laulusta. Kaikki temppuni tein taas, että alkaisivat laulaa, mutta korviini ei sellaista tullut. Tässä jokunen viikko sitten, kun olin kipeänä, 20 vuotta kurmoottamani kirkon kävijät lauloivat kiltisti ja kuuluvasti virret, kun minä en kyennyt. Olisiko siinä haastetta tuohon virkapaikkaan?

Ja yhä useammin mietin sitä, että mitä sille eläkkeelle tapahtuisi, jos ottaisikin loparit jo nyt? Olenhan minä jo tämän nähnyt. Arvostan sitä, että ihmiset kaikkensa menetettyään pyytävät laulamaan jotakin (yleensä iskelmiä) siunaustilaisuudessa, ja sen minä kyllä teen ihan niin kuin vain ikinä osaan.

Arvelen kyllä, etten ole ainut keskinkertainen tai keskinkertaisuuden alapuolella oleva lukkari, joka tällaisia miettii. Että josko sitä vielä sen kolme ja puoli vuotta jotenkin rimpuilisi tässä, jäisi eläkkeelle täysin palvelleena.

On kyllä vieläkin tehtäviä, jotka sytyttävät. Vaikkapa tämän päivän loppusoitoksi valitsemani Dietrich Buxtehuden koraali ”Von Gott will ich nicht lassen”. Kesän urkuvarttien vastaava suostui antamaan yhden tilaisuuden minullekin, ja olen siitä kiitollinen. Nuottitelineellä on pitkin talvea ollut Mendelssohdin teoksesta Drei Praeludien und Fugen se ensimmäinen, c-molli, jonka yritän tosissani esityskuntoon saada.

Sinänsä tämä urkuinnostukseni on vähän menneen talven lumia. Useimmiten pyytävät bändiä tai sitä, että pianoa kilkuttaen iskelmiä laulaisin. Mutta se ensi ajan rakkaus…

Ja onhan se toisaalta niinkin, etten minä tätä hommaa itseäni varten tee tai ole tehnyt tai tee vastakaan, vaan että ne ihmiset, joita kohtaan, joiden elämää sivuan käännekohdissa, saavat minulta toivoa ihan mitä haluavat. En muista uraltani sellaista pyyntöä, että soita jokin urkukappale. Sellaista toivetta ei ole tullut. Ei kun tuli muuten! Talvella 1999 siunattiin haudan lepoon keskisuomalaisessa seurakunnassa tanssimuusikkona elämäntyönsä tehnyt vaeltaja, toivottiin vahvaa urkukappaletta, soitin Leon Böellmanin Goottilaisesta sarjasta Introduction-Choralin alkuun ja loppuun Bachin d-mollitoccatan- siis sen titatii-tirarararaaraan.


Monesti harjoiteltu urkukappale on kelvannutkin, vaikka ne minun tapauksessani ovat enimmältään sellaisia D-kurssin kappaleita olleet.

Kolme ja puoli vuotta vielä. Enimmältään toivotaan noin 3-4 virttä,, 3-4 iskelmää, ja kyllä minä ne teen, ei siinä mitään. Arvelen, etten enää änkeä urkuvartteihin soittamaan ensi kesän jälkeen. Mutta jos sinne vapauteen asti selviän, ja tuo kotisoitin pysyy kunnossa siihen asti ja sen jälkeen, arvelen opettelevani ainakin Cesar Franckin Pastoralen tai Bachilta sen, minkä tällä korpilukkarin saatolla saatan oppia…

Oi kallis Suomenmaa!

Heikki Klemetti sävelsi lähinnä mieskuorojen laulettavaksi tällaisen isänmaallisen laulun, jota olen joskus itsekin johtanut.

Tämän päivän ykkösuutinen on se, että tunnetun ja pitkäaikaisen poliitikon kimppuun on hyökätty, lyöty ja uhattu tappaa. Sellaista saattoi noin sata vuotta sitten tapahtua, mutta niiden tapahtumien jälkeen on sentään tultu enimmäkseen järkiinsä, ja maassamme on ollut turvallista elää ja olla ja vaikka politikoida.

Minä en Benkun kannattaja ole, mutta tykkään, että hänellä on oikeus edustaa omia arvojansa, kuten on silläkin henkilöllä, jolle kävin tänään ääneni ennakkoon antamassa, kun oli semmoinen äänestysbussi tuossa mäellä.

Mutta mikä se on semmoinen asia, joka saa käymään toisen henkilön kimppuun nyrkein ja tappouhkauksin? Lapuan liike piti uhkana vasemmistolaisia, ja teki niitä kuuluisia muilutuksiansa. Sitten kun voimasuhteet sotien jälkeen kääntyivät toisin päin, ei oikeistolaisia sentään piesty tai muilutettu, heitä dissattiin muuten niin sanottujen yleisten syiden vuoksi.

Mutta että se yksi keskisuomalainen puolueaktiivi joutui pahoinpitelyn ja tapon yrityksen kohteeksi, Aleksanteri Suuri sai kokista takkinsa rinnuksiin, Sipilää lyötiin ja nyt Benkku sai köniinsä ja sai vielä tappouhkauksenkin, niin on kyllä isomman pohdinnan paikka.

Eihän se keskisuomalainen, Aleksanteri, Sipilä tai Benkku ole kaiketi kellekään mitään pahaa tehneet. He vain ovat olleet omaa mieltään asioista ja miten yhteiskunnan pitäisi olla järjestetty. Meillä tässä maassa on ollut komento semmoinen, että tällä tavoin on ihan ok toimia, ja kansa sitten vaaleissa kertoo kantansa asioihin.

Mutta että käydään aatteellisten ihmisten päälle ja lyödään, se on yksinomaan rökälemäistä ja tympeää touhua. Minä kävin tänään sanaseni sanomassa siellä kirjastoautossa, ja käsitän, että se on enintä mitä saatoin tehdä. Suora toiminta on jo kyseenalaisempi juttu, etenkin silloin, jos aletaan väkivaltaa käyttää. Jos köyttää itsensä ketjuin kaivinkoneeseen tai harvesteriin, on melko harmitonta touhua se. Poliisit tulevat ja irrottavat, joskus saadaan joku lintujärvi pelastettua kuivatukselta. Elokapina saattaa tukkia lentokentän turvatarkastuksen, senkin kanssa voi elää. Mennään johonkin toiseen tarkastuspisteeseen. Mutta että joku kuumakalle käy ihan väkivaltaisesti vaikkapa eduskuntavaaliehdokkaan kimppuun, on kyllä täysin anteeksiantamatonta. Olkoot vaikka kuinka eri mieltä arvoista.

Minä tosiaan tänään annoin ääneni eduskuntavaaleissa. Ehdokkaani tuskin pääsee läpi, sillä hän on täysjärkinen ja arjessa kiinni oleva. Katselin, että suhteellisen vaalitavan ollessa käytössä, ääneni menee kuitenkin ihan täysjärkisen ihmisen hyväksi, vaikka oma ehdokkaani ei läpi pääsisikään.

Mitenkähän, tuleekohan sitä viikon päästä pyhäiltana katsottua vaali-iltaa televisiosta? Enpä tiedä. On kaksi messua silloin hoidettavana, ja edellispäivänä kaksi siunausta.

Öylyssä aamuna kävin muuten mielenkiintoisen puhelinkeskustelun. Yhteyttä otti kolleega, joka yli 30 vuotta sitten oli sparraamassa minua alalle, pääsin hänen vapaapäiviensä ja vuosilomiensa tuuraajaksi eräässä keskisuomalaisessa seurakunnassa. Jo kauan sitten eläköitynyt kolleega oli joutunut onnettomuuteen ja pitkään sairaalakierteeseen. Hän taitaa kannattaa eri poliittista suuntaa kuin minä, mutta silti olen hänelle kiitollinen siitä avusta ja tuesta, mitä sain noina vuosina. Oli hienoa keskustella hänen kanssaan.

Tämän päivän kuumakalle-uutiset taas masensivat: olemmeko vajoamassa samalle tasolle kuin Trump kannattajineen?

Herrojen huveissa

Puoliso puheli ennen joulua, että olisi mukava käydä joku kerta kylpylässä. Tässä ihan autoilumatkan päässä on Armolaakson (Nådendal) kylpylä, ja hankin meille yhteiseksi joululahjaksi lahjakortin, johon kuului kolmen tunnin lilluminen kylpyläosastossa ja päälle vielä pizzat kylpylän yhdessä lukuisista ravintoloista.

Minähän sen lahjakortin ostin ja puolisolle joululahjaksi annoin, ja tänään oli se päivä, kun lahjakortti lunastettiin. Minulle sattui ihan kummallinen perjantai, ei siunauksia, ei diakonian tilaisuuksia, ajanvarausohjelma tyhjää täynnä tämän päivän osalta. Koska olen useampia vapaapäiviä käyttänyt vaikkapa suunnitteluun ja harjoitteluun, paadutin omantuntoni, ja iltapäivällä puoli kahden aikaan istahdin kera puolison autoomme ja ajelimme Armonlaakson kaupunkiin, jonne ei hirveää matkaa ole.

Kylpylä on kaiketi Rooman valtakunnan loiston aikainen keksintö: vauraan kansanosan kansoittama huvittelupaikka. En ole ennen juurikaan kylpylöissä vieraillut, kokemus oli minulle uusi.

Ei se hullumpaa ollut. Ensin vastaanottoon, josta kerrottiin, että menkääpä kylpyläosaston vastaanottoon. Siellä oli ystävällinen mieshenkilö, joka opasti pukuhuoneisiin, joissa oli etevänoloiset kaapit numerolukoilla. Sellaiseen jätin roittini, lompakkoni ja avaimeni, ja asetin numerolukkoon omat numeroni, ja menin pesuhuoneeseen, peseydyin, kävin turkkilaisessa saunassa pyyhe ympärilläni, sitten suihkun kautta allasosastolle, jossa puoliso jo odotteli.

Eniten pidimme ulkoaltaasta, joka oli siis ihan taivaan alla, mutta jonka vesi oli 26- asteista. Kelpasi siinä polskutella ja lillua. Lisäksi löytyi tavanomaisempia altaita ja ikuinen suosikkini jacuzzi, poreallas. Reilut kaksi tuntia nautiskelimme näistä vesiylellisyyksistä, sitten kävimme vielä yhdessä turkkilaisessa saunassa, ja vielä vähin suomalaisessakin, ja menimme ravintolaan syömään jo ennen maksetut pizzat.

Tietenkin tämä huvi on semmoista white trash- huvia, mutta kyllä se kertansa menetteli kovastikin. Oli mukavaa lillua siellä lämpimissä vesissä ja etenkin jacuzzissa, käydä höyrysaunassa rentoutumassa ja kuitata koko homma sangen laadukkaalla pizzalla, joka oli kaukana jostain Kotipizzan tai muiden ketjujen tarjoamisista.

Tämä mahdollistui, koska olen työssä, josta maksetaan kelvollista palkkaa. Ei suuren suurta, mutta sellaista, jonka nauttija kuuluu nipin napin alempaan keskiluokkaan. Oli varaa yhden kerran ostaa tällainen luksusiltapäivä. Me olimme kumpikin ihan uuden äärellä, emme olleet kumpikaan ennen olleet tällaisten asioiden ulottuvissa. Tiedän hyvin, että tällainen luksus oli saavutettavissa useimmille niinä 1990- luvun vuosina, jolloin itse mietin, että onko varaa ostaa viilipurkki jääkaappiin.

Ympäristöasioitakin mietin. Se ulkoallas tuntui itsestä ja puolisostakin hyvältä, mutta kuinka paljon energiaa tarvittiin ja milllä tavalla tuotettua, että sen altaan vesi oli mukavan lämmintä. Velimies sanoi, että maalämmöllä tämmöisiä lämmitetään, joten sähkön hyötysuhde lienee ollut ihan hyvä.

Kodin lämmitystä taas tullessa mietittiin. Lattioita voidaan lämmittää aamuyöstä, kun pörssisähkö on halpaa. Samoin lämmitetään käyttövesi noina tunteina. Huomenna on pörssisähkön käyttäjälle melko edullinen päivä muutenkin – siirto toki maksaa edelleen juhlalliset summat.

Mutta näilllä mennään. Matti Apunen moitiskellee minua bisnesvastaisuudesta.

Luksuspalvelu

Kansan tulkki on puhunut. Sana ”kansa” tarkoittaen samaa kuin Pentti Rautajärven tarkoittama ”kansa” Linnan Pohjantähti-trilogiassa.
Että kulttuuri on luksuspalvelu.

Duoda.
Mitenkähän tämä henkilö kulttuurin määrittelee? Esimerkiksi allekirjoittanut määrittelee sen mukaillen tätä viisautta: ”Katso ympärillesi. Ellet ole keskellä koskematonta erämaata tai meren ulappaa, kaikki näkemäsi on kulttuuria”.

No, saivartelut sikseen. Tulilinjalla ovat tietysti laitosteatterit, kaupunginorkesterit, ooppera, baletti, mahtaisko olla museotkin, siis se, mikä on ”eliitin korkeakulttuuria”. Että on väärin, kun sitä verovaroilla tuetaan, kun ei ole kaikilla hääviin leipääkään.

Mitäs muuta ei- välttämätöntä on, jos lähdetään siitä, että asumus, ruoka ja roitit ovat perustarpeen.
Tässä vaatimaton luettelo:
Teatterit, orkesterit, oopperat, museot nyt tietysti, hankkikoot sponsoreita (enemmän kuin nyt, kun on ollut pakko tähänkin asti hankkia) ja lisäksi siis:
– Tuki erilaisille aatteellisille yhdistyksille poliittiset puolueet mukaan lukien. Ne pystyvät varainhankintaan myyjäisin, arpajaisin, kustannustoiminnalla ja sponsoreiden avulla.
– Tuki huippu- urheilulle, hankkikoot sponsoreita.
– Liikuntapaikkojen ylläpito, urheiluseurat hoitakoot talkoilla.

Sehän tuolla Ameriikan mailla esimerkiksi noiden uupperoiden ja orkesteriloitten rahat tulevat sponsoreilta. Eräs suomalainen tasokas musiikki-ihminen oli Ameriikan hienossa musiikki-instituutiossa hommissa, sopimuksessa edellytettiin, että taiteilija on mukana cocktail-kutsuilla ja muissa kalaaseissa tapaamassa rahoittajia, ja olkoonkin heitä kohtaan ystävällinen ja kohtelias.

En aikonut jättää äänestämättä.

Sainpahan tuosta syyn käydä ihan varmasti, vaikka nahka nenänpäästä lähtis. Annan ääneni jollekulle muulle kuin tälle syvien rivien rakastamalle yksinkertaistajalle.

Tavallaan ymmärrän, pystyn asettumaan sanojan asemaan. Siis sen luksuspalveluista puhuvan henkilön. Minähän olen lähtöisin kansan syvistä riveistä, ja olin parikymppisenä sitä mieltä, että eikös niihin teattereihin, sinfoniakonsertteihin ja oopperoihin myydä lippuja. Muuan sukulaismies, haitarimusiikin lämmin ystävä, nyt jo edesmennyt, sanoi minulle aika totisella naamalla, että kyllä kuule poika elämä on aika ankeaa, jos ei ole kulttuuria. Selvitykseksi: olin tuolloin kirjaston suurkuluttaja. Luin kevyesti 1500-2000 sivua kauno- ja tietokirjallisuutta kuukaudessa, kävin kirjastossa viikoittain. Musiikkimaultani olin rokkari, ja rokkikeikoille maksettiin liput, ja bändit saivat liksansa lipputuloista.

En tiennyt siihen aikaan, että sinfoniaorkesterin soittajaksi päästäkseen on ensin päästävä opiskelemaan korkeakouluun, ja opiskeltava pitkään ja hartaasti, ja on oltava vielä lahjakaskin, ja oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Siitä hommasta saa korkeintaan kohtuullisen palkan.

En tiennyt siihen aikaan, että tullakseen näyttelijäksi tai oopperalaulajaksi, on päästävä ensin opiskelemaan erittäin tiukan seulan läpi, sitten jaksettava opiskelujen höykytys, sitten saatava jostain vielä töitä.

Myönnän jyrkästi, että tuolloinen rokkari/tanssimuusikko ei ymmärtänyt tämän ns. korkeakulttuurin merkitystä.


Olen iloinen seikasta siitä, että pystyin opettamaan sitä vähin tavallisille maalaisihmisille, jotka olivat ennen opetuksiani ja kenties kauan niiden jälkeen samaa mieltä kuin tuo populistipoliitikko.

Esimerkki:

Elettiin varmaan vuotta 2005. Naapurikylän lukkari soitteli, että lähtekääpäs Tampereen Oopperaan Tampere-talolle, siellä esitetään Verdin Otello. Esitin asian kuorolle, ja he suostuivat – kah, olin ollut kanttorina vasta parisen vuotta kylällä. Tuli lähtöpäivä, ja hankkiuduimme tuonne lahden taakse, nousimme linja-autoon, ja matkasimme Tampereelle.

Aikaa seuraavat kuorolaiset havaitsivat salissa mm. Yrjö Länsipuron, Ylen Moskovan-kirjeenvaihtajan, itse tunnistin erään turkulaistenorin, jonka veljet ovat iskelmälaulajia. Meillä oli paikat melko edessä.

Eräs kuorolainen, syvästi uskonnollinen rouva, loihe lausumaan: ”Kuinkahan tässä jaksetaan sitä kirkumista kuunnella tuntikausia”. Olin hissukseen, kehotin laulajiani istumaan mukavasti ja pitämään korvansa auki.

Kun esitys alkoi, orkesteri Eri Klasin johdolla alkoi soittaa, näyttämölle rävähti valot ja pukuloisto, kuoro lauloi ne alkusanat: Una vela! Una vela! Un vessillo! Un vessillo! Tämä uskonnollinen rouva ja kaikki muutkin, jopa kuoron miehet, istuivat haavi auki tuoliensa etureunoilla henkeään pidätellen. Tulivat Cassion ja Otellon repliikit, ja ihmiset havaitsivat, että salissa, oikeassa akustiikassa se, mikä keittiön pöydän matkaradiosta kuulostaa kirkumiselta, onkin vallan jotain muuta.

Paluumatkalla kukaan ei puhunut elitismistä tai luksuspalvelusta. Kun Camilla Nylund siellä esityksessä lauloi Desdemonan ”Pajulaulun”, saattoi joku muukin kuin minä kyynelehtiä liikutuksesta. Kyseessähän oli tekstin puolesta itsensä Shakespearen näytelmä Othello, johon oopperasäveltäjä Verdi tarttui.

Vein kuoroni muihinkin tapahtumiin: kaksi kertaa Turun Filharmoonikkojen konserttiin, kerran Helsingin Musiikkitaloon ja kerran Rauman musiikkitapahtumaan, lisäksi olimme harrastajavoimin toteutetussa Mozartin Requiemissa Eurajoen kirkossa kerran.

Eihän juurevaa suomalaista toki korkeakulttuurin ystäväksi muutamalla konsertilla käännytetä, se on selvä. Mutta jos sain sinne mielten sopukoihin edes pienen hivenen kulttuurin merkitystä kylvettyä näillä keikoilla, niin hyvä on.

Itse valaistuin korkeakulttuurista silloin 1990- luvun alun ankeina vuosina. Klassinen musiikki toi lohtua kaikkinaiseen ankeuteen. Kun tutustuin nykyiseen vaimooni, tutustuin myös näyttämötaiteeseen enemmän, sekä vähän balettiinkin. Meillä suomalaisilla on kummallista niskamyyryä tuota korkeakulttuuria kohtaan, johtunee sääty-yhteiskunnasta ja maamme lyhyehköstä historiasta.

Mutta niin vain minäkin, talonpoikaisten tai pientilallisten jälkeläinen, pidän suuressa arvossa teatteria, oopperaa, sinfoniaorkestereita, kamarimusiikkia ja ennen kaikkea kirkkomusiikkia.

Kertomus kanttorin sunnuntaista

Yöllä vanhempi kissoista tulee rinnan päälle makaamaan ja kehrää äänekkäästi. Käännän kylkeä, ja kissa lähtee loukkaantuneena pois, hyppää hetken kuluttua jalkopäähän ja alkaa hyökätä voimakkaasti jalkojani kohti. Ankaria iskuja sataa, mutta kissalla on hienot tavat, se pitää kynsiään sisällä, ja iskut tulevat kissamaisen pehmeillä polkuanturoilla. Lopulta on noustava, ja annettava karvaiselle ystävälle ruokaa, jonka jälkeen mirri hyppää sängyn jalkopäähän ja käpertyy kerälle nukkumaan aamuvarhaisen tunneiksi.

Kello soi vähän ennen kahdeksaa. Nousen ja laitan kahvin tippumaan, ja päästän vanhemman kissan ulos. Nuorempi menikin ulos jo kahden jälkeen, ja tulee nyt nälkäisenä ja vaativana, laitan sulatettua jauhelihaa ja kissanmaitoa tarjolle, ja kisu ilmestyy ruokailtuaan sängyn jalkopäähän, käpertyy kerälle, huokaisee syvään ja nukahtaa.

Lueskelen ilmaisilta sivustoilta päivän uutiset. Venäjä se vain sotii, Haagissa annettu Putinin pidätysmääräyksen vaikutus ei vielä aamu-uutisissa näkynyt.

Yhdeksän jälkeen pukeudun, kieputtelen silkkisolmion valkoisen paidan kauluksiin, vetelen puvun takin hartioille, otan naulakosta Eden-hatun ja hartioille mustan päällystakin, käteen salkun, johon olen pakannut tarvittavan aineiston, ja kävelen autokatokselle, ja käynnistän dieselmoottorin nakuttavaan käyntiinsä, ajelen vuonna 1860- luvulla rakettuun suureen kirkkoon, jossa Urkuri on jo paikalla, samoin suntio ja näkyy olevan papitkin.

Nousen urkuparvelle, jossa historiallisten urkujen soittopöydän äärellä löydän Urkurin. Hän lähtee käymään sakastissa, itse jään parvelle, sillä poikkesin sakastissa tullessani.

Urkuri aloittaa. Hän on levyttänyt artisti, soitto on nytkin levytyskelpoista, ja kun alkuvirsi alkaa, minä, levyttämätön kylälukkari, alan kokea laulaa virttä niin hyvin kuin osaan. Osaavan soittajan säestyksellä kelpaa keskinkertaisenkin laulaa.

On oikein messu, ja ehtoollisen tultua kysäisen urkurilta, pärjääkö hän, ja tämän vastattua myöntävästi laskeudun alas ja onnahtelen ehtoollispöytään. Paljon tuttuja ja pari entistä työkaveriakin on paikalla, kohteliaat tervehdykset nyökkäyksineen.

Nousen vielä ylös laulamaan ylistysvirren ja jokuset aamenet, Urkuri soittaa Clerambaultia, nautin suunnattomasti. Ei minulta Clerambault taittuisi noin ihanasti, enemmän on tulkintani semmoista sisäluvun tapaista tuon hienon ranskalaisen barokkisäveltäjän tuotannosta.

Ajelen kotiin, jossa puoliso on ottanut koppia ruuanlaitosta. Käymme ruuan kypsyessä pienellä kävelyllä, josta polveni ei yhtään pidä.

Päivän toinen rypistys on lähikirkossa. Paikalle tulee parisenkymmentä ihmistä, en oikein pääse fiilikseen soittohommassa. Pitkin viikkoa treenailin kunnon koraalialkusoittoja, mutta pistänkin ne sivuun ja korvaan omalla improvisaatiohutulla. Lisäksi soinnutukseni ontuu tällä kertaa, vaikka monen monta kertaa pitkin viikkoa ne kuulostivat ihan kelvollisilta. Niin vain joskus käy.

Sanajumalanpalveluksen päälle on vielä kirkkokahvit, kun on yhden paikallisen järjestön kirkkopyhä. Olen kotona vasta kello kahdeksantoista maissa, ja mielestäni tein kyllä etenkin tuon jälkimmäisen osan työpäivästä turhankin rutiininomaisesti. En vain päässyt fiilikseen, ja flow-tilakin jäi saavuttamatta.

Näin se vain joskus käy, lukkarillakin.

Kertomus kanttorin lauantaista

Kissat ottavat erää sängyn alla. Vanhempi ärähtelee nuoremmalle, joka on vähän kiusamielinen. Olen saanut nukuttua reilut kahdeksan tuntia, joten nousen ja silittelen ja kehun kissoja, annan vanhemmalle märkäruokaa ja nuoremmalle eilisiltana sulamaan otettua raakaa lihaa.

Laitan samalla kahvinkeittimen säiliön täyteen vettä ja suodattimeen tummapaahtoista kahvia, ja palaan hetkeksi sänkyyn. Lueskelen ilmaisia uutismedioita, sillä lopetin Helsingin Sanomain tilauksen päättymään pari päivää sitten. Hesari on välillä laadukas uutismedia, mutta on viimeisinä aikoina sortunut sellaiseen iltapäivälehtimäisyyteen, etten näe enää syytä maksaa journalismista. Maakuntalehdet eivät ole vaatimuksiini yltäneet yli kahteenkymmeneen vuoteen. Yle on vähän kuin Hesari, josta kylläkin maksan veroa, joten se välttää uutismediaksi.

Muistan, etten ole katsonut eilen läpi ensimmäisen siunauksen alkusoittoa. Niinpä juotuani pari kupillista tummapaahtoista kahvia nousen, käynnistän Hauptwerk-ohjelman, sekä halpisdigikirkkourkuni, joiden omia äänikertoja en saata kuunnella. Mutta Hauptwerkistä valitsen Veendamin nopeasti latautuvan samplesetin, suurehko pneumattinen urku, jonka on rakentanut E.F.Walckerin urkurakentamo rehdit sata vuotta sitten.

Käyn nopeasti läpi Benny Anderssonin ja Björn Ulvaneuksen säveltämän kappaleen Chess, saman nimisestä musikaalista. Se muistuttaa jonkin verran klassista musiikkia, ja ihan arpomalla sen valitsin, kun omaisilta ei toiveita tullut. Vielä käyn läpi loputkin musiikit päivän kaksista hautajaisista, monenlaista musiikkia on toivottu. On Kari Rydmanin Niin kaunis on maa, Bachin Air, Järnefeltin Berceuse, pitää laulaa myös Katri-Helenan aikanaan tunnetuksi tullut iskelmä, jonka on säveltänyt Veikko Samuli ja sanoittanut Juha Vainio, ja joka on, että Mun sydämeni tänne jää. Minä teen nämä toivotut musiikit kyllä, kun olen näillä ihmisillä töissä. Sanotaan, että Dave Lindholm menee keikalle sopimuksella ”mä soitan mitä mä soitan”, mutta korpilukkari ei ole näin mahtavaan asemaan päässyt. Minä soitan ja laulan, mitä ihmiset pyytävät.

Lähden kotoa heti yhdeksän jälkeen, menen kappelille, jossa on mukava suntio ja eläköitynyt työkaveri papin hommissa.

Hoidamme siunauksen, käymme muistotilaisuudessa, josta lähden, ja soitan tutulle laulajalle ja pyydän häntä yhteen huhtikuussa tapahtuvaan tilaisuuteen laulamaan. Hänelle sopii.

Käyn hakemassa kotoaan toisen tilaisuuden papin, kun hänellä ei tänään ole autoa käytössä. Menemme kappelille, minä nousen parvelle ja soitan Järnefeltin Berceusen, säestän pari lasten virttä ja laulan että Mun sydämeni tänne jää. Lopuksi soitan Bachin Airin.

Lähdemme muistotilaisuuteen, jossa minua on pyydetty laulamaan Petri Laaksosen Ota hänet vastaan ja semmoinen iskelmä kuin Lintu ja lapsi, taisi olla 1970- luvun lopun hittejä, ja säestämään pari virttä. Toteutan nämä toiveet, ja lähdemme papin kanssa yhtä aikaa pois. Vien papin kotiportilleen, ja menen asioimaan ruokakaupassa. Sitten ajan kotiin, mennessä soitan veljelleni, joka asuu edelleen kotiseudullani, tekee hyvää kuulla lapsuutensa ja nuoruutensa kotoista murretta ja läheisten ja tärkeiden ihmisten asioita.

En siis johtanut yhtään hienoa kantaattia, enkä edes harjoituttanut sellaisia. Kunpahan tein normaalia perustyötäni.

Niin ja muuten, aamulla siinä kotiharjoitussessiossani soitin ihan itse rakastamaani Felix Mendelsson-Bartholtyn musiikkia, Preludi ja Fuuga c-molli uruille. Nuottitelineellä odotti myös Johann Sebastian Bachin Preludi ja Fuuga G-duuri, siihen en ennättänyt aamulla tarttua.

Tiedän oikein hyvin, ettei kovinkaan moni odota näitä Mendelssohneja tai Bacheja, ja että jokuset ne kelpuuttavat. Tiedän sitäkin paremmin, että kun laulan että Mun sydämeni tänne jää tai että Ota hänet vastaan, vastaaanottajat ovat kiitollisia. Arvostan sekä seurakuntalaisia, mutta myös omia mieltymyksiäni.