Maalaiskanttorin vapaa lauantai

Minun virassani saa kerran kuukaudessa vapaan viikonlopun. Ellei sitten ole lomalla yli viikonlopun. Mielestäni sääntö on kohtuullinen. Syyskuun osalta minun vapaani osui tähän viikonloppuun, eikä se tunnu ollenkaan huonolta.

Eilen tulin töistä iltapäivällä, istuin vielä tovin koneella lähetellen sähköposteja ja vastaillenkin niihin. Soittopelin ääreen istahdin eilen aamusella ennen töihin lähtöä valmistautuen seuraavan viikonlopun tehtäviin. Ja laulamistahan sitä aina pitää harjoitella, se kun on tämän maalaislukkarinviran kaiketi tärkein asia, jos olen tässä neljännesvuosisadan aikana yhtään mitään kerjennyt oppia.

Tänä aamuna heräsin vaimoni kysymykseen, että koska saa kahvia. Siinä ei kauaa mene, kipaisen ylös, mittaan veden ja kahvin keittimeen, ja kerkiän lukea pari uutista ennen kahvin valmistumista. Sitten tarjoilen aamukahvin sekä vaimolle että itselleni.

Kerään ensiksi kaikki kypsyneet kirsikkatomaatit talteen. Sitten kerään kypsyneet runkotomaatit, niin Tigerellat kuin Tanskan viennit, kulhoihin. Alamme perata kahden omenapuumme satoa, ja leikkaamme jo yli kasvaneet mintut pois suuremman omenapuun alta. Erottelemme pilalle menneet ja käyttökelpoiset omenat toisistaan.

Käymme puolukassa, sillä suunnitelmissa on tehdä omena- puolukkahilloa, joka puolukasta tultuamme toteutuukin. Kuumennan hillon, lisään hillosokerin ja samalla kuumennan uunissa purkit hilloja varten.
Puristamme kerätyn tyrnisadon mehuksi, keitämme sen, ja lisäämme hillosokeria tarvittavan määrän, ja kaadamme tyrnihyytelön kuumennettuihin purkkeihin sulkien ne kuumennetuilla kansilla.

Hillojen teko on syksyn askareita. Ei siihen paljoa tarvita. Keitettävät ainekset, hillosokeri ja kuumennetut purkit ja niiden kannet , ja toimitaan täsmälleen niin kuin hillosokeripussin kyljen ohjeissa neuvotaan…

Perunamaata meillä ei tänä kesänä ollut. Tosin peruna ei ole koskaan tähän asti muodostanut suurtakaan osuutta ruokalaskusta. Miten lie nyt, kun se, jota ei saa sanoa, mutta me sivistymättömät käytämme nimitystä r—ä, on laittanut maailman sekaisin.

Tämmöistä tänä vapaana lauantaina, kun sai aamulla nukkua niin pitkään kuin nukutti, ja trekooli antoi satoa ylenängeten.

Käynnistyshommia

Kyllähän sen kaikki tietää, että tapahtuma-alaa korona koitteli kovasti. Moni roudari, valomies tai jopa muusikko hankki uuden ammatin. Monille videointeja, äänentoistopalveluja ja sen sellaista tarjoavalle yritykselle mennyt pandemia oli vähintäänkin haaste.

Minäpoika olin vakinaisessa virassa. Pari talvea laulettiin ja soitettiin mikrofoneille ja kameroille. Se koronakin tuli siinä rytäkässä sairastettua, onneksi omalla kohdalla lieväoireisena. Muutama päivä sängyn pohjalla ja sitten pari viikkoa toistaitoisena töissä, kun laulamisen keskeytti ankara yskänpuuska.

Kuorothan siinä eniten osumaa otti. Seurakuntamme ykköskuoro meni hyvin heikkoon käveeseen, ja kun siinä vielä tuli johtajan vaihdos, niin entisestä kelpo kamarikuoron tapaisesta ei taida olla mihinkään. Minun kotikylän musiikkiryhmäni on pysynyt jonkinlaisessa hapessa, omalla vaatimattomalla tavallaan. Tuossa eilisiltana vähän lauleltiin, ja porukan stilikan ja kitaran soittaja ja huilisti olivat paikalla, meidän auto oli paremman puoliskon käytössä, joten kontrabasso oli poissa pelistä, ja keskityin johtamiseen.

Korona-aikana tapahtui myös se, että yksi tiimistämme eläköityi. Tiukentunut talous aiheutti sen, että hänen tointaan ei täytetty, ja minun virkapaikkani vaihtui täältä kaupungin pohjoisimmasta osasta itäisimpään. Sen henkitoreissaan ollut kirkkokuoro puolestaan oli ilmoittanut, että kun kolleega eläköityy, niin pistävät pillit pussiin.

Niinpä olen koittanut siellä aloittaa jotain. Aloitus viikko sitten ei paljoa luvannut. Tänä iltana paikalla oli jo enemmän väkeä, mutta varovasti nimeämäni ”kuorokoulu” on vetänyt väkeä juuri sen verran, että joukkoa voi hyvällä tahdolla kuoroksi sanoa. Viisi sopraanoa, kolme alttoa, kaksi bassoa. Kaikki kauniisti sanottuna aloittelevia, joten minulta vaaditaan sinniä, ja sitähän minulla kyllä onkin. Nimittäin olen onnistunut saamaan menneinä aikoina aloittamastani kehittyvien laulajien (rumasti sanottuna laulutaidottomien) joukosta koulutettua yhden kelpo kuorolaulajan seurakuntamme jo loppuneeseen ykköskuoroon, jota itsekin olen hetkittäin ja välähdyksenomaisesti johtanut. Kerran jopa Suomen Yleisradiossa! Selvitykseksi: se oli radiojumalanpalvelus, jossa sattui yhtä ja toista, muunmuassa se, ettei lähetysvalo syttynyt, ja siirtofirman äijä huitoi alhaalta, että anna mennä.

Joskus nuorempana haaveksin johtavani hyvin soivaa kuoroa. Saihan sitä haaveilla. Toisaalta olen tavannut ihan todella lutuisen ihania ihmisiä ihan roppakaupalla. Vaikka musiikilliset saavutukset on lueteltu tässä: :luettelo loppuu, olen sentään oppinut tuntemaan kymmeniä aivan ihania ihmisiä. Kun viime vuoden lopulla kuusikymppisiäni juhlistin sävelhartaudella, oli paikalla suuri joukko ihania ihmisiä, joiden vaellusta olin joskus hieman hipaissut.

Tässä virkauran lopulla se on seestynyt. Minä olen ruohonjuuritason ihmisten lukkari. En johda koskaan Palestrinan motetteja tai messuja enkä Bachin kantaatteja, ja se Pyhäaamun rauhakin on ainakin neliäänisenä siinä rajoilla. Toisaalta. On kohtalainen joukko ihmisiä, joilta avasin takavuosina laululukot, että he kykenevät osallistumaan yhteislauluun.

Ei se mikään suuri saavutus ole, mutta nokko tämmöiselle viheliäiselle kylälukkarille….

Luumu-omenahillo

Aloitan kuten Kurt Vonnegut.
Kuulkaapas:
Maalaisen syksy on kaikkinaisen hyvän talteen laittamista. Vaimo lähti eilen työmatkalle sille vähäiselle paikkakunnalle, jossa tyttärensä asuu, ja josta Tiernapojissa laulamamme Keisari Aleksanteri suuri Suomenmaan teki pääkaupungin vuonna 1812. Eilen ennen paremman puoliskon lähtöä kasasin perheemme nuorimmalle syyskorin: pensaspapuja, porkkanoita, tomaatteja, kurkkuja, kesäkurpitsoita, omenoita kahta lajia, kanttarelleja ja luumuja. Sitten keittelin tomaattisadosta tomaattisosetta, josta eilen laajalti mälkätin.

Tänään kävin läpi suurta digitallenteiden määrää, työhöni liittyvää. Silmieni editse vilisti viidelle vaakaviivalle piirrettyjä pallukoita tai pisteitä, varsia ja muita merkkejä – kävin siis läpi digitoitua nuottiaineistoa. Laitoin net pilveen jonkinlaiseen järjestykseen, tiimimme iloksi ja ylösrakennukseksi. Vastailin puhelimeen, oikein mukava peruskoulunopettaja soitti ja pyyteli basistiksi ja urkuriksi koulukirkkoon, ja helppohan minun oli suostua, kun semmoinen työtehtävä oli osalleni langetettu jo paljon aiemmin. Toisekseen tämä peruskoulunopettaja on oikein hyvä pianisti, ja ilahtui kuullessaan kirkossa olevan kelvollisen pianon entisen kolisevan ja kalisevan sähköpianon sijaan.

Sain työt tehtyä hyvissä ajoin sitä hetkeä, kun kaikki kellon viisarit osoittavat zeniittiin – olin noussut aamulla varhain ylös. Pohjanmaan murteella muuten aikaisin aamulla sanotaan kuulemma ”varahi”. Murteita fanittavana ilahdun kaikista murteellisista ilmaisuista. Kotoisella keskisuomellani ilmaisu olisi kai ”het oamusta”.

Vaimo vainteli reissuun lähtiessään, että mitä jos tekisit ukkoseni luumu-omenahilloa. Olenhan minä sitä ennenkin tehnyt. Aiemmin tein sitä siten, että leikkasin luumut ”ympäri” ja heitin kiven kuuseen, ja laitoin varsinaisen hedelmäosuuden kattilaan, ja sitten sinne saman verran omenaa meidän ”kaksivärisestä” puusta, ja keitin ja soseutin ja laitoin tavaran jääpalapusseihin. Nyt päätin tehdä eri tavalla.

Täytin suuren kattilan puoliksi ”ympärileikatuilla” luumuilla sekä kuorituilla ja paloitelluilla omenoilla. Tavaraa oli yhteensä 2,8 kiloa! Sai siinä kotimurteella sanottuna ”naplata” parisen tuntia, mutta oli kyllä voittajaolo, kun laitoin seokseni kiehumaan. Hedelmien kiehuttua reilut 10 minuuttia soseutin ne Bamixilla, lisäsin keitokseen vähän kokeillen hillosokeria, maistellen, milloin seos olisi sopivan makuista. Keitoksen kiehuttua toiset kymmenen minuuttia maistoin, ja hyvää oli. Päätin vielä tehdä ns. hillotestin, eli laitoin kahvileipälautaselle teelusikalla levittäen tuota hilloa, ja lykkäsin tassin hetkeksi jääkaappiin. Muutaman minuutin odotettuani otin lautasen pois jääkaapista, ja pyyhkäisin teelusikalla ”hilloraitani” poikki, ja hillo jäi molemmin puolin lusikan viiltämää ”vakoa” kokoon. Maistuikin hyvältä.

Hieman aiemmin olin laittanut riittävän määrän lasipurkkeja uuniin noin 120 asteen lämpötilaan, sekä niiden kannet kiehuvaa vettä sisältävään kattilaan liedelle. Ammensin kuumennetut lasipurkit täyteen tätä keitostani, otin kiehuvasta vedestä sopivan kannen ja väänsin kiinni. Tällä tavoin, kun purkki on jäähtynyt, on purkin sisälle sisällön jäähtyessä kehkeytynyt tyhjiö, joka imaisee kannet todella tiukkaan kiinni! Samaan tapaan säilön kaiken sen, mikä keitetään. Niin kuin vaikka eilisen tomaattisoseen tai vaikka omenachutneyn, jota myös jokin aika sitten tein.

Vein purkit ulos jäähtymään, ja viimeistään aamulla ne ovat sellaisia, että kannet ovat pienellä lommolla alaspäin, kertoen siitä, että seoksen jäähtyessä on myös purkkiin jäänyt ilmavähä vähentynyt, ja sinne on muodostunut ainakin osittainen tyhjiö. Näitä purkkeja kun myöhemmin aukoo, joutuu joskus veitsellä longottamaan reunaa siten, että tyhjiö pääsee täyttymään ilmalla. Silloin kuuluu lommon oietessa pieni rapsahdus, ja kannen voi kiertää auki.

Huomenna työt on illassa. Ehkäpä vaimoni kehotuksen mukaan kerään pensaspavuista sadon talteen, ja kypsennän palot höyrytyskattilassa, paloittelen ja pussitan ja jäähdytän. Se kun pensaspapu on oivallinen lisä vaikka talviseen jauheliha- sienikastikkeeseen tai vaikka puhtaan vegaaniseenkin ruokaan. Minulle kun vegaaninenkin ruoka silloin tällöin käy, vaikken vegaani olekaan. Pärjään hyvin kasvisruualla, muinaisella Intian matkalla helposti kaksi viikkoa. Ja puutarhamme kaikkinainen runsaus kesäkurpitsoineen, porkkanoineen, papuineen, kurkkuineen ja tomaatteineen lyö vain löylyä. Kyllä niillä elää.

Muuan sukulaismies sanoi vakaumuksen syvällä rintaäänellä tästä vuodenajasta: ”Nyt ihminen ellää vaikka metän roskilla”.

Säilöntää

Syyskuu on alkanut. Se on lahjomaton tosiasia, ja kirotun pimeyden päivät lähenevät. Puutarhassamme ja kasvihuoneissamme on sadonkorjuun aika. Meillä on vaikkapa tomaattia niin paljon, ettemme millään jaksa näitä kaikkia syödä. Sama on tilanne vaikkapa kurkkujen tai pensaspapujen kanssa.

Tämähän on toki hieno olosuhde. Nyt pitää säilöä. Niinpä olen tässä illankutveessa kaltannut melkoisen kasan tomaatteja ja keittänyt niitä puolisen tuntia. Sitten säräytin ne sauvasekoittimella soseeksi, ja aion soseen jäähdyttyä laittaa ne pakastimeen. Joskus silloin, kun maallemme ominainen kirottu pimeys eniten kurittaa, saatan ottaa pakastimesta tomaattisosepurkin, laittaa sen maustamaan jauhelihapaistosta ja tehdä vaikkapa hyvää lasagnea. Italialainen Mutti Polpa- tomaattisose on toki hyvää, ja sitä saa vaikkapa Lidlistä. Vaan kelvollista on tuo omistakin tomaateista keitelty, arvelen.

Samaa tavaraahan se on. Tomaattisosetta, jossa on kuoret kaltattu pois.

Pari viikkoa sitten istuin bussissa muutaman seurakunta-aktiivien seurassa. Yksi niistä virnautti minulle, että mikä on tomaattiesi kilohinta. Onhan se toki nyt vaikka kuinka korkea. Vasta keväällä laitoin 2500 euroa uuden kasvihuoneen rakentamiseen. Mutta mihin olisin säästänyt? Sitäkö varten, että inflaatio olisi saanut rokottaa vaivaisia säästöjäni? Samasta syystä ostin sen kolmen tuhannen sähköpyörän. Nämä sodat kun tuppaavat syömään ihmisen säästöt melko tarkkaan, ja sellainenhan se tässä on käynnissä tuossa ihan nurkalla. Eikä se ihan heti lopu.

Jos minun pitää mainita taho, joka kieltäymyksillä hyyrtämäni säästöt söi, niin se oli kyllä Vladimir Putin ja Venäjä, tuo jo tuhannen vuoden aikana terrorismia harjoittanut valtio. Rahastosäästöni eivät hurraita ansaitse, olen liki tuhannen euroa tappiolla. Sentään ymmärsin viime kevättalvella, osakkeiden ollessa korkealla, myydä ne, ja sain noin tuhat euroa voittoa, ja maksoin siitä kolme ja puolisataa lisäveroa. Näin toki kuuluu ollakin. Mielelläni maksoin, eikä jäänyt mieltä väärää ketään kohtaan. Sainhan noin neljän tuhannen panoksella tuhannen euroa lisää. Ilman muuta hyväksyn sen, että voitosta valtiolle kuuluu osuus, olenhan itsekin saanut vaikkapa koulut, lihavuus- ja polvileikkaukset verovaroin kustannettuna. Täytyyhän ne joskus maksaa, ja tuo maksu oli perin vähäinen näistä palveluksista.

Arvelen, että lihavuusleikkaukseni kustansi todellisuudessa noin 10000 euroa. Polvileikkaukseni muutamaa kuukautta myöhemmin vähintään saman verran. Itse maksoin noista kaikista viitisensataa euroa. Sen tähden en valita veroistani! Maksan ne mielelläni. Jos minun olisi pitänyt maksaa nämä omistani, olisin edelleen 135-kiloinen, jos olisin edes hengissä. En tosiaankaan tiedä, mistä olisin riipaissut ne 20000 euroa, jotka hoitoihini tarvittiin. Velkaa en olisi uskaltanut tehdä, sillä kumpaankin kokemaani isoon leikkaukseen liittyi myös kuolemanriski. Ihan viimeinen asia, jota haluan, on se, että jälkeenjäävät joutuisivat maksamaan kuollutta lehmää vuokseni. Siksi kannatan tätä mallia, joka oli ainakin silloin viisi vuotta sitten, kun minua pariin otteeseen leikeltiin, voimassa.

Tämmöinen, perussuomalaisten sanoen sosialistin päivitys on tämä.

Lähtö

Peiliin katsomattakin hän tietää, että silmäkulma tosiaankin on turvoksissa. Tuli illalla noustua tuolin kanssa kurottamaan yläkaapista vuokaa, ja tasapaino petti. Pöydän kulma löi kipeästi, ja matka jatkui vielä lattialle saakka, ja vähän aikaa taisi taju olla kankaalla.  Jotenkin hän sai kömmittyä vuoteelle, ja tähän aamuun sai herätä omituisen olon kanssa.

Kyllähän vahinkoja aina sattuu, Tyttäret on vannottaneet, ettei hän  kurota yläkaappeihin, mutta eipä kukaan niistä illalla ollut maisemissa, eikä hän soittanutkaan, kun paistovuokaa tarvitsi. Kuka sitä nyt naapurikaupungista aikuisia lapsiaan tämän takia häiritsemään.

Hän nousee sängystä, yrittää päästä vessaan. Kolmannella askeleella kipu päässä suistaa hänet lattialle ja taju sammuu.

***

Viikon 36 krapusanat ovat pöytä, turvoksissa, vahinko.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin Susupetalin blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki https://susupetalsanat.wordpress.com – blogiin.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

Hyvin merkittävä päivämäärä

Kolmas syyskuuta. Se on elämäni kenties merkittävin päivämäärä.

Sata kaksikymmentäkaksi vuotta sitten syntyi sittemmin pitkään Suomen Tasavallan presidenttinä toiminut Urho Kaleva Kekkonen. Hän oli kaiketi härski oman etunsa tavoittelija, mutta niinpä vain luovi isänmaamme itsenäisenä läpi kylmän sodan vuosikymmenten. Hän piti oletettavasti seuraavan, ensi vuonna pidettävien vaalien jälkeisen pääministeripuolueen määrätietoisesti poissa hallituksesta ns. yleisiin syihin vedoten. Tuona aikana Suomi kuoriutui kehitysmaasta moderniksi länsimaiseksi demokratiaksi. Hänen poistuttuaan tuli hänen paitsiossa pitämien aika, ja maksamme nyt iloisesti sähkön kilowattitunnista ensi kuun alusta lähtien helpostikin euron, hänen aikansa kuusi markkaa ihan sen vuoksi, että sijoittajien täytyy saada antamalleen rahalle tuottoa. Iloitkaamme.

Mutta tämä päivä on muutenkin merkittävä. Kahdeksantoista vuotta sitten ajelin muutama viikko aikaisemmin isäni avustuksella ostamallani Ford Sierralla Laitilasta tänne kotiin päin, kun veljeni soitti, että hänen vaimonsa on nyt synnyttänyt heidän esikoisensa. Tuo tyttö on minulle ollut muutamaa vuotta myöhemmin syntyneen veljensä ohella todellinen kultapala! Miten iloitsenkaan nähdessäni tuon upean nuoren naisen ottavan pian ensiaskeleitaan omaan elämäänsä. En hetkeäkään epäile, etteikö hän pärjää elämässä, hänellä on ollut koko elämänsä ajan semmoiset otteet. Hän ei ole akateemisesti sivistynyt tai uraorientoitunut, vaan realisti ja valmistuu ammattiin, jossa takuulla riittää hommia. Mahtaako pyytää setäänsä soittamaan häämarssia, kun joidenkin vuosien jälkeen avioituu?

Mutta minun kannaltani tärkein asia on se, että vuonna 2006, tuon edellisessä kappaleessa mainitun upean naisen 2- vuotissyntymäpäivänä tapasin henkilön, joka on ollut melko pitkään vihitty vaimoni. Juuri tänään, kun olimme kotikaupungin puutaloja ihastelemassa minun töideni jälkeen, loihen hänelle lausumaan kiitokseni siitä, että on kaltaistani luonnonilmiötä näin pitkään sietänyt. Toden totta, kuusitoista vuotta sitten nousin silloin tuoreesta autostani sydän pamppaillen turkulaisen rivitaloyhtiön pihalla, ja vastaani käveli upea nainen, josta pian tuli naisystäväni ja vuotta myöhemmin kihlattuni ja elokuussa 2009 vanhempiemme ja tämän naisen tyttären todistaessa vihitty vaimoni. Meidät vihki pitkäaikainen työkaverini, herätyskristilliseksi pastoriksi sangen ymmärtäväinen ja sivistynyt pappismies.

Mitä sitä muuta osaisi tässä kohdassa kuin kiittää. On tullut suolaa ja pippuria elämään, ja 18 vuoden takaisen kohtuullisen onnellisen miehen sijaan (ainakin Susupetal muistanee ilmaisuni) ihan onnellinen tavallinen mies.

Palkanmaksajani on vielä se suunnilleen sama organisaatio, kuin oli silloin 18 vuotta sittenkin. Olen saavuttanut tämän organisaation palveluksessa parhaimman saavutettavissani olevan, eli 38 päivän vuosilomaoikeuden. Oppineempi työkaverini haukkuu usein kirkkoa, mutta itse olen pidättyvämpi. En oikeastaan osaa haukkua työnantajaani. Se on antanut olla minun, sangen oppimattoman ja vajavaisen musiikkimiehen, olla palveluksessaan hyvinkin neljännesvuosisadan. Olen saanut kohdata tällä urallani monia hienoja ihmisiä. Hienoimmat ovat olleet oppimattomia kuten minäkin. Arkisia ihmisiä. Pidän urani huippuhetkenä tilannetta, kun olin kotikaupungin yksityisen terveydenhoitofirman odotustilassa ja minulle hymyili nainen, jolla oli voimakas kaulatatuointi. Muistin naisen juuri tuosta tatuoinnista, ja kysyin, että kauankos siitä on, kun se teidän isä haudattiin. Nainen kertoi kuluneen ajan. Mainitsin hänelle, että hänen isänsä siunaus ja muistotilaisuus on yksi mieleeni painuneimpia. Kun ei ollut mitään teennäistä pönötystä tai muutakaan epäaitoa. Pappi, pitkäaikainen työkaverini, joka eläköityy tänä syksynä (ja joka meidät aikanaan vihki), siunasi omalla jäljittelemättömällä tyylillään. Muistotilaisuudessa syötiin hyvää makaronilaatikkoa tavallisin lisukkein, se maistui vakkasuomalaiseen pitopöytään ja lohikeittoon tottuneiden suussa aivan ainutlaatuiselta. Ja sitten tämä nainen siellä muistotilaisuudessa luki isälleen kirjoittaman kirjeen. Me papin kanssa rehellisesti sanottuna kyynelehdimme, vaikka olimme kumpikin jo kauan sitten sangen palttoutuneita äärimmäisen asian kohdanneita.

Tällaisia asioita tuli mieleen tänään, Urho Kaleva Kekkosen ja minulle äärimmäisen rakkaan ja tärkeän veljentyttären syntymäpäivänä, sekä sinä päivänä, jolloin kuusitoista vuotta sitten tapasin Elämäni Naisen.

Äijä arvostaa iskelmää

On pakko myöntää, etten ole seurannut populaarimusiikin kulkua juurikaan pariinkymmeneen vuoteen.

Muistojen Bulevardia olen aamuisin Ylen Ykköseltä kuullellut kyllä, ja arvostanut niitä menneiden aikojen hienoja sovituksia.

1980- luvun loppupuolella arvostin Kari Tapiota tai Juhamattia tai Matti Eskoa ammattimaisina viihdemuusikoina, tein tuolloin itsekin keikkaa ravintolamuusikkona.

Myöhemmin kiinnostuin pääosin klassisesta ja taidemusiikista, säilytin vain rakkauteni bluesiin, souliin, progeen ja kaikkeen nuoruuteni musiikkiin. En ala edes luetella musiikin rakkauksiani, jos joku näkisi yli kymmenen vuoden takaiset iPod-listani, hän hämmästyisi varmaankin, kuten Hector muinoin sanoi.

Tästä päivästä haluan nostaa iskelmän puolesta esiin yhden artistin: Maustetytöt. ”Tein kai lottorivini väärin”, ”Halpaa kaljaa ja reseptivapaita särkylääkkeitä” ovat puraisseet voimakkaasti, nimenomaan sanojen voimalla . Kun ollaan niin kaukana kokoomusnuorista kuin pääsee. Kun oma pärjäämiseni elämässä ei ollut koskaan kiinni omasta lahjakkuudestani, vaan siitä, että lopultakin osuin sopivaan paikkaan sopivaan aikaan.

Pärjään nyt 61- vuotiaana toki ihan hyvin. Olen vaikituisessa virassa, ja minulla on 38 päivän lomaoikeus. Luvassa on hieman yli 4 vuotta eteen päin välttävä eläke. Osani on siis huomattavan hyvä. Silti vierastan voimakkaasti Kokoomusnuorten agendaa, kun tunnen niin monia niitä, joita se ei ole koskaan koskettanut. Tunnen muutaman sellaisenkin, jotka ovat kokoomusnuorten agendalla tähän päivään tulleet, ja yhä edelleen elävät. Kaikki eivät kokoomusnuoria kannattaen…. En tahdo kokoomusnuorten agendaa turhaksi leimata, vaan todeta sen, että se sopii kokoomusnuorille. Heikompi aines joutuu etsimään elämän keinonsa muuten, kuka mitenkin.

Minä en ole ollut kokoomusnuori koskaan. En kyllä demari saati kepulainen tai vassarikaan.
Hankin elantoni yrittäjänä ja kapakkamuusikkona vv. 1984-1990, ja vuodesta 1996 Suomen Evankelis-luterilaisen kirkon kanttorina. Elanto on ollut monenlainen. Ensimmäinen vuosi pätevyydestä pari palkkaluokkaa sakotetun kantturan, sittemmin muutama pätevyydestä sakotetun osa-aikaisen elanto, lopulta v.2003 lähtien alimman asteen kanttorin elanto, joka on ollut ihan riittävä.

Tätä riittävyyttä kuluttelen loppuun vielä muutamia vuosia. Sitten siirryn vaatimattomalle eläkkeelle, joka ei ole verrannollinen vaikka opettajien tai muiden hyödyllisten eläkkeisiin.

Mutta olen aikonut pärjätä. Osaan kalastaa, marjastaa ja sienestää.

Voihan sähkösopimus

Ennen sanottiin, että haista sinä pitkä p—a.
Nykyään voisi vaihtaa tuon viimeisen sanan niihin muutoksiin, mitä on viime vuosikymmeninä tehty siinä samassa hirvittävässä uskonhuumassa, jossa esim. Britannian rautatiet yksityistettiin (ja ne meni konkurssiin ja valtio maksoi, uussosialismia komeimmillaan, eikö), ja menikö siellä peräti vesikin yksityisomistukseen. Siis olisiko tuolle selitettävälle ilmiölle yksi, napakka sana?

Ei ole monta vuotta siitä, kun kuukauden energialasku oli 20-40 euroa, ja siirtolasku sitten tuohon nähden rapiat kaksinkertainen. Jo silloin sitä hulluutta tuli mielessään nokerreltua.

Se kun oli ennen sillä lailla, että vaikkapa kunnat löi hynttyynsä yhteen ja perustivat sähköyhtiön, ja se toimi niin, että sen henkilökunnalle saatiin maksettua palkat, linjat saatiin vedettyä, sillä yhdellä kilowattituntitaksalla, joka sähkön käyttäjiltä perittiin. Totta kai alkuaikoina tuli katkoksia, mutta jo 1960- luvulle tultaessa toimintavarmuus oli kohtalainen, ukonilmoille tai myrskyille ei toki mitään voitu silloinkaan.

1980- luvun lopulla pääsi vallalle sellainen ajattelu, että tällainen omakustanteinen toimintatapa on tehoton. Joskus oli nähty sähköyhtiön miehiä istumassa huoltoasemalla kahvilla sellaisena aikana, ettei ollut mikään lakisääteisen tauon aika.

Niinpä asioita alettiin laittaa toisenlaiseen järjestykseen, pikkuhiljaa hivuttamalla. Kotipuolessa oli sellainen mainio kuntien energiayhtiö kuin Keski-Suomen Valo Oy, joka vuonna 1997 möi energiaa 840 gigawattituntia ja itsekin tuotti 100 gigawattituntia. Sitten ne möivät siitä ensin pienen osan Imatran Voima OY:lle (nyk. Fortum) ja vuonna 2000 Vattenfallille. Näin he(kin siellä) luovuttivat kaiken päätäntävallan suuryhtiöille, joiden omistajien nimet ovat siellä Hallintarekisterissä. Me emme tiedä, kenelle osingot menevät. Jos omistajat ovat muualla kuin Suomessa, ei velkainen valtiomme saa edes sitä lähdeveroa. Ja jos omistaja on Suomessa, hänellä voi toki olla yhtiö Gibraltarilla tai jossain vastaavassa paikassa. Nyt näen jo julmistuneen ilmeen Markkinavoimien kasvoilla. Kuulen herra Markkinavoimien sanovan: ”Ole sinä stanan sosialismia ihaileva äijä jo hiljaa, kun et ymmärrä ja mene sinne helvetin Siperiaasi, kun niin sinne kaipaat”. Painan pääni häpeästä, ja jätän mainitsematta, että Siperiassa taitaa kyllä olla herra Markkinavoimien unelmamaa, varastaakin saa, kunhan varastaa vain luvallisen määrän ja luvallisista paikoista….

No, me olemme aikanaan uskoneet sen evankeliumin, että yhteisesti ei kuulu kustantaa muuta kuin korkeintaan maanpuolustus, poliisi ja valtakunnan hallinto. Hävittämisvimma on ollut ankara, mutta hävitettävääkin on ollut paljon. Vielä on Posti, Vr ja Alko vissiin valtionomisteisia, eikä aikanaan vihattu, nyt vissiin jo kaivattu entinen pääministeri onnistunut yksityistämään terveydenhoitoa ihan kokonaan, vaikka melko pitkälle kyllä pääsi.

Viime päivät ollaan temppuiltu sähkösopimuksen kanssa. Nykyinen sähkönmyyjä nosti kymmenellä sentillä kilowattituntia, ja me etsimään toista vaihtoehtoa. Myyjä löytyi tuosta melkein nurkalta, ja sopimus tehtiin. Tänään tuli kylmää vettä niskaan, kun uudelta myyjältä tuli kirje, että hinta on lokakuun alusta 63 senttiä kilowattitunti. Siirron kanssa toista euroa… ei prhn! Peruutin sopimuksen kiireesti, ja soitin nykyiselle sähkönmyyjälle moliutumispuhelun, ja siellä hellyttiin jatkamaan vanhaa sopparia sillä kymmenen sentin korotuksella. On siinä nelisenkymmentä senttiä välissä…

Viime tammikuussa käytimme 1250 kilowattituntia sähköä, jestas minkä hintaiseksi olisi uuden sopimuksen jäädessä voimaan tullut!

Joka tapauksessa mieleeni tulevat ne 1970- luvun tarrat: ”Säästä ajoissa!”.

Niin, ja sitten ihan rehellisesti tässä vielä täytyy todeta, että kun ne kunnantalot, jotka rakennettiin niiden sähköyhtiöiden myynneistä saaduilla rahoilla ovat pääosin sisäilmaongelmaisia ja kuntaliitosten myötä tarkoitustaan etsiviä rahansyöppöjä, käy tähän loppukaneetiksi Konsta Pylkkäsen kuolematon toteamus:
”Paras ja imelin viisauven laji on jäläkiviisaus” (Konstan Pylkkerö, 1961). Kas kas, kirja on julkaistu samana vuonna kun tämän kirjoittaja on aloittanut taapertamisensa…

Vakka-Suomen rengasmatka polkupyörällä

Loppukeväästä tuskastuin polttoaineen hintoihin. Meillä on melko pienikulutuksinen ja vähäpäästöinenkin dieselauto, mutta työmatkoja kertyy kuitenkin ihan merkittävän paljon. Toisaalta olin kuullut ja lukenut, että sähköpyörät ovat päässeet lastentaudeistaan, ja monet niistä ovat ihan kelpo kulkupelejä. Niinpä toukokuulla tilasin sähköpyörän, ja kesäkuun 4. päivänä sen käyttööni sain.

Minulla on puolenkymmentä työpistettä kotini lisäksi. Käyn siis hoitamassa kanttorin työt neljässä kirkossa ja yhdessä siunauskappelissa sekä viidessä seurakuntakodissa. Yhteen on matkaa kaksisataa metriä, sen vaikka konttaa. Kahteen on noin 24 kilometriä ja yhteen 39 kilometriä. Selvää on, että kauimmaiseen täytyy mennä autolla, mutta muihin pääsen joko jalan tai polkupyörällä sähköpyörän hankinnan jälkeen. Sähköpyörälläni pääsee yhdellä latauksella noin 60 kilometriä näissä maastoissa ja minun massallani.

Tänään oli kokouspäivä Pääkallonpaikalla ja sitten tilaisuus virkapaikallani. Hieman ennen aamuseitsemää loksautin ladatun akun paikalleen ja aloin polkea 25 km matkaa Pääkallonpaikalle, jossa oli kaksi kokousta. Sieltä pääsin puolilta päivin lähtemään ent. Uusikirkko T.L:ään, matkaa kertyi noin 9 kilometriä. Sieltä sitten navakassa vastatuulessa kotiin, matkaa kertyi noin 25 kilometriä. Niinpä päivän pyöräilysaldo oli hiukan vajaat kuusikymmentä kilometriä. Akun kapasiteetti niukasti riitti, viimeinen nousu ennen kotiintuloa meni akun loppumisen vuoksi ilman sähköavustusta. Useimmiten tuon lenkin on päässyt yhdellä latauksella kokonaan, mutta tällä kertaa sangen navakka vastatuuli haukkasi avustukseen akkua niin paljon, että tosiaan avustus loppui kolmesataa metriä ennen kotia – ei toki haitannut.

Entä ajankäyttö? Aamun etapilla aikaa kului puoli tuntia enemmän kuin jos olisi mennyt autolla. Keskipäivän siirtymä haukkasi kymmenen minuuttia enemmän, kotiintulo puolen tunnin verran.

Jos olisin ajanut tämän päivän työmatkat autolla, olisin voinut lähteä puoli tuntia myöhemmin, ja ollut puolta tuntia aikaisemmin kotona. En rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka paljon sähköpyörän akun lataus illalla maksoi. Mutta jos olisin tuon 60 kilometriä ajanut autolla, olisi dieseliä palanut suunnilleen kolme litraa, siis jotain seitsemän euron edestä. Mitä olisi kertynyt muusta autonkäyttökuluista. Teen tämän saman matkan myösä huomenna torstaina, ylihuomenna perjantaina ja vielä lauantainakin. Siis tällä viikolla kertyy noin 200 kilometriä työajoa, ja se tietäisi dieselillä noin 8-10 litran kulutusta, noin 23 euroa tämän päivän hintatasolla. Arvelen, etteivät sähköpyörän lataukset vie läheskään noin paljoa.

Hiilidioksidipäästöni autolla 200 kilometrin ajolla olisivat noin 23 kiloa, sähköpyöräilyn kuormituksesta en rehellisesti sanottuna ole tietoinen.
Ilmastopointti on tietysti yksi, mutta toinen on se, että työn ohessa pystyn hoitamaan kuntoani. Sähköpyörälläkin 50-60 km matkan polkeminen tekee oikein hyvää kuusikymppiselle ukolle. Kävelemään koko lailla pystyn, kunhan vaivaava akillesjänteen kantapäässä olevan kiinnityspisteen tulehdus antautuu. Samoin pystyn hyvin hiihtämään, kunhan on lunta. Lisäksi soutu tai melonta käy, sekä erityisesti tuo pyöräily. Juokse en askeltakaan, ja kaikkinaiset joukkue- ja järjestölajit ovat kaltaiselleni individualistille kauhistus.

Tänään sähköpyörän ajotietokoneeseen kirjautui kokonaismatkaksi 4. kesäkuuta lähtien vähän yli 1700 kilometriä. Kesän vallinneilla polttoaineen hinnoilla olen siis pyöräillyt sen verran, että vastaavan matkan autoilu olisi maksanut polttoaineena noin 200 euroa, auton muina käyttökuluina tietysti jonkin verran enemmän. Onhan autossa toki kiinteitäkin kuluja, kuten vakuutusmaksut. Autoilun muuttuvia kuluja ovat rengas-, huolto- ja polttoainekulut. Edellisen kerran taisin huollattaa automme viime vuoden lopulla. Olisiko ensimmäinen kerta auton 11- vuotisessa historiassa, kun pääsemme yhdellä huollolla vuodessa. Auton huoltokin maksaa, se on niitä muuttuvia kuluja myös.

Mutta hitot niistäkään. Oikeastaan hienointa on se, kun voi näkö-, kuulo- ja hajuaisteillaan havainnoida lähiympäristönsä asioita. Tuulihaukkojen kirkaisut, pari viikkoa sitten mesiangervojen vahvat tuoksut, pikku hiljaa saapuvan termisen syksyn tuomat luonnonilmiöt. Pelloilla ruokailevien peurojen liikkeet, yleensä koko ekosysteemin reaktiot muuttuvien valon ja lämmön määriin. Aion pyöräillä lukuunottamia pahimpia vesi-, räntä- tai lumisateita tai kovia pakkasia lukuun ottamatta kaiken aikaa nämä työmatkani.

Kun olen lopultakin melko itsepäinen ja sitkeä äijä.

Vastaanotolla

Aurinko paistaa vielä, vaikka ilmassa on jo syksyn tuntu. Mies haluaa olla ajattelematta aikaa eteenpäin, sillä melkein rintaa puristaa edessä oleva, mahdollisesti neljä kuukautta kestävä pimeys, satakaksikymmentä päivää kestävä marraskuu.


Hän kävelee hiljalleen kohti vastaanottoa, ortopedi antaa lausunnon olkapäästä otetusta magneettikuvasta, joka otettiin viime viikolla. Mies sammuttaa puhelimensa, kun ainakin ennen sairaalassa niin piti tehdä. Kaipa hän kortin Pin-koodin muistaa.


Hän nousee portaita myöten kolmanteen kerrokseen, se on periaatekysymys. Kun vain tuo jomotus helpottaisi, niin mikä olisi ollessa. Lääkäri ottaa vastaan, ja sanoo magneettikuvassa löytyneen sidekalvon repeämän. Se saadaan korjattua leikkauksella, joka toteutuu ehkä kevättalvella. Siihen asti mennään kipulääkkeillä.