Olin teini-ikäinen, kun yhtenä iltana päätin ruveta kuuntelemaan kaikkea musiikkia, mitä kodin levyhyllystä löytyi. Siellä oli sitä Suomi-iskelmää, paljon kuunneltua Hurriganesia, Royalsia ja sen sellaista. Santanaa, joka oli helppoa omaksua.

Sisko seurusteli pari vuotta itseään vanhemman pojan kanssa, ja tämä poikaystävä, joka on edelleenkin siskoni mies, oli mieltynyt progressiiviseen rockiin. Meidänkin levyhyllyssä oli sellainen albumi, joka räjäytti tajuntani, mutta johon en vielä mene, vaan menen lievempien kautta.

1970-luvun alussa Genesis ei ollut mikään disko-yhtye, kuten myöhemmin, vaan kokeileva progebändi.

Yhtyeessä soittivat Michael Rutherford bassoa, Steve Hackett kitaraa, Anthony (Tony) Banks urkuja, sähköpianoa, syntetisaattoria ja mellotronia, Phil Collins rumpuja ja laulajana oli Peter Gabriel.

Jonakin päivänä laitoin soimaan albumin ”Genesis: Live” , vuodelta 1973. Varmaan elettiin jokusia vuosia myöhempiä aikoja, ehkä vuotta 1976 tai 1977. Se alkoi maistua hyvältä, ja minä aloin pikku hiljaa kääntyä progressiivisen rockin ihailijaksi. Lajissa oli yksi tekijä, joka oli minut lumonnut jo aiemmin, mutta siihen / häneen palaan vielä myöhemmin.

Genesis oli oivallinen progressiivisen rock-musiikin yhtye aina siihen saakka, kun Peter Gabriel siitä lähti. Phil Collinsin luotsaama Genesis muuttui pop-yhtyeeksi, jota ei Äijän porukoissa suuremmin arvosteta. On niillä mukavia hittejä jokunen, mutta niitä ei Äijä tule mainitsemaan.

Mutta tässä Genesis-yhtyeen kunnian päiviltä kappalle Watcher of the Skies. Proge-sarjanni edistyy tulevina jaksoina yhä vaativammaksi…. Saa nähdä milloiin. Britanniassa tulen proge-asioissa pysymään…

Mukavia kesäkuun päiviä Äijäblogin kummallekin lukijalle!

Jätä kommentti