Lomille lomps

Tänä vuonna menikin aika pitkälle, että varsinaiselle kesälomalle pääsin. Olikohan se vuonna 2004, jolloin oli tilanne sama. Mutta huomenna se alkaa…. tai jos tarkkoja ollaan, niin huomenna alkaa heinäkuun viikonloppuvapaa. Mutta yhtä kaikki kanttorin kuoret on ripustettu henkariin kauniisti, eikä tuohon henkariin toivon mukaan tartuta ennenkuin syyskuun puolella.

Kummallinen on ollut tämä korona-aika. Sekö lie vaikuttanut vai mikä, mutta en muista aikoihin näin happamana olleeni. Kaikki leijuu epämääräisenä ilmassa. Vilkaisin lomanjälkeistä aikaa kalenterista. Siellä oli diakonian kerhot ja pari työntekijäkokousta, mutta muuta ei.

Aina välillä saan innon puuskan: opettelenpa tämän tai tuon kappaleen soittamaan uruilla. Ehkä puolen tunnin innokkaan opettelun jälkeen havahdun: tänä vuonna olen soittanut urkuja kolmena pyhäpäivänä. Että miksi opettelen, kun en tiedä, missä ja kenelle sen pääsen soittamaan. Hautajaisissahan tuota pääsee urkulaitostakin pelaamaan, tänä vuonna jo nelisenkymmentä kertaa, mutta se ohjelmisto on aika suppea, ja jos se laajenee, niin se laajenee iskelmäpuolelle. Kun ihmiset siinä kohdassa toivovat jotakin, niin se sitten tehdään, olipa se sitten vaikka Tuure Kilpeläisen laulu, johon ei ole nuotteja olemassakaan taikka sitten se tuhatseitsemänsataakolmekymmentäkahdeksan kertaa aiemmin soitettu Remo Giaziatton Adagio, alaotsikolla ”Adagio in Sol minore per archi e organo su due spunti tematici e su un basso numerato di Tomaso Albinoni”. Eipä ole ihan tuollaisenaan päässyt soittamaan, ”per archi” on toteutunut ehkä joskus sooloviululla, olen muistavinani jostain ns. urani varrelta. Että sellainen ruotsalaiskustantamon noin 25 vuotta sitten julkaiseman kokoelman puolitoistasivuinen torso tulee siitä useimmin soitettua, vaikka olisi kyllä ihan säveltäjän (siis sen Giaziatton) laatima ”Riduzione per Organo solo” vihkosena hyllyssä. Joskus muuten otin sen ihan näppeihinkin, ja olen sen jokusen kerran soittanutkin kokonaisena yhdeksänminuuttisena, vaan enää en kehtaa.

Olen minä pyhäisin kirkossa ollut töissä, mutta enempi laulupuolella. Onhan sekin hienoa, jos sattuu olemaan oikein laulaja, mutta minäpä en ole. Tietenkin jollain tavalla ääntelen virret ja hautajaisissa välillä iskelmätkin, mutta kyllähän sitä pitäisi laulaja olla sanan varsinaisessa merkityksessä, jos on työtehtävät olleet sellaisia kuin minulla pyhäpäivisin on ollut. Urkupenkillä on istunut joko A- tai B- tutkinnon suorittanut soittaja, taitaapa olla kummallakin laulusta D-kurssi tehtynä. Minulla on laulun peruskurssi vuodelta 2001, arvosanalla hyvä 3 ja lautakunnalta evästys, että jos eläkkeelle asti meinaat, niin ota ihmeessä lisäopetusta. Näin olen toki tehnytkin, mutta en ole tohtinut edes sitä D-kurssia ajatella…

Männäpyhänä muuten lauleskelin samassa tilaisuudessa, jossa oli erittäin kovatasoinen kansainvälinen ooppera- ja liedlaulaja solistina. Lisäksi erittäin tasokkaista soittajista koostuva 2 viulun, alttoviulun ja sellon sekä oboen ja klarinetin muodostama yhtye A-tutkinnon suorittaneen urkurimme lisäksi. Siellä olin minä, tavallisista tavallisin ja perustapaus mukamas lauluryhmää johtamassa. Onneksi musiikkia johti Sibelius-Akatemiassa opiskeleva kesäkanttorimme, joten korpilukkari sai keskittyä omaan laulutaiteeseensa, joka ei kaksista ole.

No, häpeällähän noista selviää. Sitä minä vain, että kävin aikanaan koulun pienen seurakunnan tavalliseksi lukkariksi, mutta nyt olen seurakuntaliitosten ja koronan vuoksi joutunut välillä saappaisiin, jotka pyörisivät jalassa, jos ne edes jalkoihini saisin.

Enemmän on tuntunut siltä, ettei ole varsien suihin saanut käsiään ulottumaan, että olisi saanut edes vedettyä itsensä saappaiden varsien päälle.

Että oikeastaan, jos joku haluaisi tällaisen kuusikymppisen ukon pestata vaikka jakeluauton kuskiksi tai johonkin muuhun hommaan, niin hyvin joutaisin.

Niin koville on tämä ottanut, että olen joutunut elämäni ensimmäisen kerran käymään kutistajalla. Edes ne nuoruuden yritysepäonnistumiset ei ole näin raskailta tuntuneet, nehän kirjoitin silloin aikanaan poiskin.

Mutta nyt on edessä kokonainen kuukausi aikaa, jolloin minun ei tarvitse laittaa kanttorinkuoria päälleni eikä hirttää kravattinarua kaulaani. Isänmaan eri puolet kutsuvat. Savonlinnan Oopperajuhlat jäävät tänäkin vuonna väliin, minkä lasken suureksi tappioksi.

Ja elättelen toiveita, että kun tuttu kaveri tuosta läheltä eläköityy, hänen virkansa laitetaan auki. Ja sitä minä haen, tietäen kipeästi, että olen kuusikymppinen, kremppainen leikelty ukko. Mutta minä haen.

Öiden pimetessä

Niin on se herkin, kukkein kesä takana. Käki on ollut jo jokusen päivän hiljaa, mutta uusia ilonaiheita toki löytyy pihamaalta.

Nimittäin avomaan kurkut tuottavat niin paljon satoa, että niitä on pöydässä jos jollakin lailla laitettuna joka päivä. Tänään tein tsatsikia, eli raastoin kurkkua kupin pohjalle, murskasin sekaan kaksi valkosipulin kynttä ja komeuden päälle kaadoin kreikkalaista jogurttia, ja sekoitin hyvin.

Sitten kopaisin kasvihuoneen ja pensastomaatit ja sipulimaallakin poikkesin. Paloittelin kasvihuonekurkun, pari tomaattia, punasipulin ja vielä kaupasta tuodun paprikan (omat kypsyy tuota pikaa) ja sekoitin ainekset, kaadoin sekaan oliiviöljyä ja sirottimesta basilikaa ja oreganoa, leikkelin fetajuustonkuutioita sekaan ja koristelin komeuden Kalamata-oliiveilla.

Lämpimäksi ruuaksi repäisin yhden varren Siikli-perunaa ja napsin reilun kourallisen leikkopapuja tuosta rinteestä. Ne pesin ja laitoin höyrytyskattilaan.

Jo vartin päästä sanoin etätyössä ahertavalle vaimolleni, että tule syömään. Miten maistuikaan kotitarpeista tehty salaatti, ja höyrytetyt varhaisperunat ja leikkopavut kerta tsatsikin. Niin, ja pitihän sinne leikkopapujen sekaan laittaa vajaa ruokalusikallinen jääkaappimargariinia, joka suli sinne ja antoi sellaista täyteläisyyttä tuon loistavan puutarhakasvin maulle.

Ja nämä kurkut, tomaatit, perunat ja pavut tulevat mitättömän vähällä työnteolla. Ne vaativat ehkä viisi minuuttia päivässä huomiota tuosta maaliskuulta kesän loppuun. Toki kaikkia näitä saa kaupastakin, mutta voin vakuuttaa, että maku ja aromit ovat kaikissa näissä parhaimmillaan silloin, kun ne hakee juuri ennen valmistamista tuosta pihasta.

Tämän opin jo lapsuudenkodissani, eikä se oppi ole makuaan menettänyt.

Käen kukkuessa

On heinäkuun viidennen päivän ilta. Istun kotimme takapihalla terassilla, ja kuuntelen käen kukuntaa.

Olen vakaasti sitä mieltä, että isänmaan parhaita aikoja ovat ne, kun käki kukkuu. Kun eri kukkien kukinnot ovat hehkeimmillään. Kuuluu koti- Keski-Suomessa jo vihne menneen käen kurkkuun, mutta täällä Vakka-Suomen raukoilla rannoilla kukunta kuuluu vielä parasta aikaa.

Toki on hienoa aikaa luvassa ainakin näillä seuduilla vielä kaksi, kolmekin kuukautta. Puutarhan sato alkaa kypsyä, herneiden varsissa alkaa olla jo kelvollisia palkoja, avomaan kurkussa on jo syötävän kokoisia hedelmiä. Tilli ja lehtisalaatti ovat makoisimmillaan, pinaatista ensimmäinen sato on jo syöty ja toista odotellaan. Siikli- peruna lykkää vartta hengästyttävästi, ja varmasti 2-3 viikon jälkeen voidaan nostaa juuri ennen syöntiä tuota loistavaa varhaisperunaa. Tomaatissa on lupaavan kokoisia raakileita, voi veljet lähiviikkoina odotettavissa olevia verrattomia tuoreita herkkuja, joiden rinnalla Närpiön tuotanto, joka näinä päivinä erinomaiselta maistuu, kalpenee ja tuntuu melko mitättömältä.

Sillä kun ruokapöydässä on juuri hetki ennen ruokailua korjattu vihannes, niin silloin maistaa jotain tuoretta. Semmoista, jota kaupunkilaiset eivät koskaan maista, vaikka menisivät torille jo aamuseitsemältä. Jos sillä ei ole väliä, niin sitten ei ole.