Yöllä vanhempi kissoista tulee rinnan päälle makaamaan ja kehrää äänekkäästi. Käännän kylkeä, ja kissa lähtee loukkaantuneena pois, hyppää hetken kuluttua jalkopäähän ja alkaa hyökätä voimakkaasti jalkojani kohti. Ankaria iskuja sataa, mutta kissalla on hienot tavat, se pitää kynsiään sisällä, ja iskut tulevat kissamaisen pehmeillä polkuanturoilla. Lopulta on noustava, ja annettava karvaiselle ystävälle ruokaa, jonka jälkeen mirri hyppää sängyn jalkopäähän ja käpertyy kerälle nukkumaan aamuvarhaisen tunneiksi.
Kello soi vähän ennen kahdeksaa. Nousen ja laitan kahvin tippumaan, ja päästän vanhemman kissan ulos. Nuorempi menikin ulos jo kahden jälkeen, ja tulee nyt nälkäisenä ja vaativana, laitan sulatettua jauhelihaa ja kissanmaitoa tarjolle, ja kisu ilmestyy ruokailtuaan sängyn jalkopäähän, käpertyy kerälle, huokaisee syvään ja nukahtaa.
Lueskelen ilmaisilta sivustoilta päivän uutiset. Venäjä se vain sotii, Haagissa annettu Putinin pidätysmääräyksen vaikutus ei vielä aamu-uutisissa näkynyt.
Yhdeksän jälkeen pukeudun, kieputtelen silkkisolmion valkoisen paidan kauluksiin, vetelen puvun takin hartioille, otan naulakosta Eden-hatun ja hartioille mustan päällystakin, käteen salkun, johon olen pakannut tarvittavan aineiston, ja kävelen autokatokselle, ja käynnistän dieselmoottorin nakuttavaan käyntiinsä, ajelen vuonna 1860- luvulla rakettuun suureen kirkkoon, jossa Urkuri on jo paikalla, samoin suntio ja näkyy olevan papitkin.
Nousen urkuparvelle, jossa historiallisten urkujen soittopöydän äärellä löydän Urkurin. Hän lähtee käymään sakastissa, itse jään parvelle, sillä poikkesin sakastissa tullessani.
Urkuri aloittaa. Hän on levyttänyt artisti, soitto on nytkin levytyskelpoista, ja kun alkuvirsi alkaa, minä, levyttämätön kylälukkari, alan kokea laulaa virttä niin hyvin kuin osaan. Osaavan soittajan säestyksellä kelpaa keskinkertaisenkin laulaa.
On oikein messu, ja ehtoollisen tultua kysäisen urkurilta, pärjääkö hän, ja tämän vastattua myöntävästi laskeudun alas ja onnahtelen ehtoollispöytään. Paljon tuttuja ja pari entistä työkaveriakin on paikalla, kohteliaat tervehdykset nyökkäyksineen.
Nousen vielä ylös laulamaan ylistysvirren ja jokuset aamenet, Urkuri soittaa Clerambaultia, nautin suunnattomasti. Ei minulta Clerambault taittuisi noin ihanasti, enemmän on tulkintani semmoista sisäluvun tapaista tuon hienon ranskalaisen barokkisäveltäjän tuotannosta.
Ajelen kotiin, jossa puoliso on ottanut koppia ruuanlaitosta. Käymme ruuan kypsyessä pienellä kävelyllä, josta polveni ei yhtään pidä.
Päivän toinen rypistys on lähikirkossa. Paikalle tulee parisenkymmentä ihmistä, en oikein pääse fiilikseen soittohommassa. Pitkin viikkoa treenailin kunnon koraalialkusoittoja, mutta pistänkin ne sivuun ja korvaan omalla improvisaatiohutulla. Lisäksi soinnutukseni ontuu tällä kertaa, vaikka monen monta kertaa pitkin viikkoa ne kuulostivat ihan kelvollisilta. Niin vain joskus käy.
Sanajumalanpalveluksen päälle on vielä kirkkokahvit, kun on yhden paikallisen järjestön kirkkopyhä. Olen kotona vasta kello kahdeksantoista maissa, ja mielestäni tein kyllä etenkin tuon jälkimmäisen osan työpäivästä turhankin rutiininomaisesti. En vain päässyt fiilikseen, ja flow-tilakin jäi saavuttamatta.
Näin se vain joskus käy, lukkarillakin.
Kertomus kanttorin lauantaista
Kissat ottavat erää sängyn alla. Vanhempi ärähtelee nuoremmalle, joka on vähän kiusamielinen. Olen saanut nukuttua reilut kahdeksan tuntia, joten nousen ja silittelen ja kehun kissoja, annan vanhemmalle märkäruokaa ja nuoremmalle eilisiltana sulamaan otettua raakaa lihaa.
Laitan samalla kahvinkeittimen säiliön täyteen vettä ja suodattimeen tummapaahtoista kahvia, ja palaan hetkeksi sänkyyn. Lueskelen ilmaisia uutismedioita, sillä lopetin Helsingin Sanomain tilauksen päättymään pari päivää sitten. Hesari on välillä laadukas uutismedia, mutta on viimeisinä aikoina sortunut sellaiseen iltapäivälehtimäisyyteen, etten näe enää syytä maksaa journalismista. Maakuntalehdet eivät ole vaatimuksiini yltäneet yli kahteenkymmeneen vuoteen. Yle on vähän kuin Hesari, josta kylläkin maksan veroa, joten se välttää uutismediaksi.
Muistan, etten ole katsonut eilen läpi ensimmäisen siunauksen alkusoittoa. Niinpä juotuani pari kupillista tummapaahtoista kahvia nousen, käynnistän Hauptwerk-ohjelman, sekä halpisdigikirkkourkuni, joiden omia äänikertoja en saata kuunnella. Mutta Hauptwerkistä valitsen Veendamin nopeasti latautuvan samplesetin, suurehko pneumattinen urku, jonka on rakentanut E.F.Walckerin urkurakentamo rehdit sata vuotta sitten.
Käyn nopeasti läpi Benny Anderssonin ja Björn Ulvaneuksen säveltämän kappaleen Chess, saman nimisestä musikaalista. Se muistuttaa jonkin verran klassista musiikkia, ja ihan arpomalla sen valitsin, kun omaisilta ei toiveita tullut. Vielä käyn läpi loputkin musiikit päivän kaksista hautajaisista, monenlaista musiikkia on toivottu. On Kari Rydmanin Niin kaunis on maa, Bachin Air, Järnefeltin Berceuse, pitää laulaa myös Katri-Helenan aikanaan tunnetuksi tullut iskelmä, jonka on säveltänyt Veikko Samuli ja sanoittanut Juha Vainio, ja joka on, että Mun sydämeni tänne jää. Minä teen nämä toivotut musiikit kyllä, kun olen näillä ihmisillä töissä. Sanotaan, että Dave Lindholm menee keikalle sopimuksella ”mä soitan mitä mä soitan”, mutta korpilukkari ei ole näin mahtavaan asemaan päässyt. Minä soitan ja laulan, mitä ihmiset pyytävät.
Lähden kotoa heti yhdeksän jälkeen, menen kappelille, jossa on mukava suntio ja eläköitynyt työkaveri papin hommissa.
Hoidamme siunauksen, käymme muistotilaisuudessa, josta lähden, ja soitan tutulle laulajalle ja pyydän häntä yhteen huhtikuussa tapahtuvaan tilaisuuteen laulamaan. Hänelle sopii.
Käyn hakemassa kotoaan toisen tilaisuuden papin, kun hänellä ei tänään ole autoa käytössä. Menemme kappelille, minä nousen parvelle ja soitan Järnefeltin Berceusen, säestän pari lasten virttä ja laulan että Mun sydämeni tänne jää. Lopuksi soitan Bachin Airin.
Lähdemme muistotilaisuuteen, jossa minua on pyydetty laulamaan Petri Laaksosen Ota hänet vastaan ja semmoinen iskelmä kuin Lintu ja lapsi, taisi olla 1970- luvun lopun hittejä, ja säestämään pari virttä. Toteutan nämä toiveet, ja lähdemme papin kanssa yhtä aikaa pois. Vien papin kotiportilleen, ja menen asioimaan ruokakaupassa. Sitten ajan kotiin, mennessä soitan veljelleni, joka asuu edelleen kotiseudullani, tekee hyvää kuulla lapsuutensa ja nuoruutensa kotoista murretta ja läheisten ja tärkeiden ihmisten asioita.
En siis johtanut yhtään hienoa kantaattia, enkä edes harjoituttanut sellaisia. Kunpahan tein normaalia perustyötäni.
Niin ja muuten, aamulla siinä kotiharjoitussessiossani soitin ihan itse rakastamaani Felix Mendelsson-Bartholtyn musiikkia, Preludi ja Fuuga c-molli uruille. Nuottitelineellä odotti myös Johann Sebastian Bachin Preludi ja Fuuga G-duuri, siihen en ennättänyt aamulla tarttua.
Tiedän oikein hyvin, ettei kovinkaan moni odota näitä Mendelssohneja tai Bacheja, ja että jokuset ne kelpuuttavat. Tiedän sitäkin paremmin, että kun laulan että Mun sydämeni tänne jää tai että Ota hänet vastaan, vastaaanottajat ovat kiitollisia. Arvostan sekä seurakuntalaisia, mutta myös omia mieltymyksiäni.
Aina kannattaa hermoilla
Olen ollut viime aikoina hermostunut tai jännittynyt. Paitsi ikä ja kokemus, myös tämä jännityksen aiheuttanut seikka on tehnyt minusta välillä normaalia säsärämmän (säsärä= pikkumainen, äreä, pahantuulinen). Normaalistikin olen havainnut sen, että lauon melko suorasukaisesti töissä asioista, joista en ennen juuri pulttia ottanut.
Tänään se kulminoitui. Minulla oli aika ortopedille. Muutama viikko sitten näet heräsin eräänä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä aivan helvetinmoiseen kipuun oikeassa polvessa, jossa on se alkuperäinen nivel. Se ärtyi pitkähköstä kävelystä tammikuun puolen välin tienoilla olleen viikonloppuvapaan aikana. Kävely oli 13 kilometriä pitkä, ja siitä viikon päästä tuli tuo kauhea herääminen.
Kävin työterveydessä, jonka lääkäri laittoi saman tien röntgeniin ja soitti samana iltapäivänä, että polvesi on loppu. Minä sanoin, että vaikka tiedän firmanne ortopedit eteviksi, minulla ei ole sitä 10-15000 euroa ylimääräistä laittaa kieltämättä etevään leikkaukseenne, että jos laitat lähetteen julkiselle puolelle.
Lähete tuli reilussa viikossa, ja aika ortopedille oli tänään.
Suuri oli helpotukseni, kun ortopedi totesi, että oikea polveni on muutama viikko sitten kuvattuna ollut pahempi kuin aikanaan se vaihtoon mennyt. Mutta jos pärjäilisit, hän ehdotteli. Minä siihen, että ei kuule onnistu. Hän, että vaikka tuo vasen niin hyvin onnistui, niin ei ole mitään takeita siitä, että oikea onnistuisi likikään yhtä hyvin tai ei ollenkaan. Minä siihen, etten halua nilkuttaa loppua elämääni tilanteessa, jossa ainut sykettä tuova liikunta on hiihto, jota minun olosuhteissani voi harjoittaa muutaman viikon ajan vuodessa.
Suuri oli ihmetykseni, kun lääkäri suostui! Antoi lähetteen leikkaukseen ja passitti hoitajalle. Hoitaja puolestaan antoi leikkausta viikkoa ennen käytettävää pesuainetta ja nenään laitettavaa antibioottia.
Aika tulee postissa sitten joskus, ei mitään havaintoa, milloin.
Tiedän oikein hyvin, mitä minun pitää tehdä. Huolehtia verensokerista, maksa-arvoista, painonhallinnasta. Hartaasti toivon, että kun pyöräilykelit tulevat muutaman viikon sisällä, pystyn käyttämään sähköpyörääni työmatkoilla ja huolehtimaan fyysisestä kunnostani. Ennen edellistä polvileikkausta en kipujen vuoksi oikein pystynyt, mutta nyt sekä lääkäri että hoitaja myönsivät, että kykyni huolehtia riittävästä liikunnasta teki sen, että tammikuun suuri romahdus saatiin parissa viikossa haltuun, ja pystyin Lapin hiihtoretkeen ortoosin avulla.
Urheilun patologiseksi vihaajaksi liikun melko paljon. Tänäänkin kävin kävelyllä sen, minkä kivut myöten antoivat. Kun oli viime viikonloppuna hiihtokelit, kilometrejä kertyi yli neljänkymmenen. Piti vain huolehtia siitä, ettei niveliin tule tärähdyksiä eikä kaadu ja taita kipeää polvea hallitsemattomasti.
Mutta tosiaan. Ortopedi laittoi lähetteen tekonivelleikkaukseen, siihen viimeiseen alkuperäisosapolveen vaihdetaan tekonivel. Tiedän leikkauksen suureksi ja jälkiseurauksiltaan sangen kivuliaaksi ja pitkällistä toipumisaikaa vaativaksi. Parasta on, että leikkaus delegoitiin sille ortopedille, joka edellisen kerrankin polveni laittoi. Ainakin luotan täysin tuohon lääkäriin.
Toisaalta olen aina luottanut lääkäreihini, siihenkin, joka vilttihattuili päin naamaa vuonna 2009. Ennen vuoden 2017 lihavuusleikkausta kirurgi kysyi minulta mielipidettä päätöksestään. Lausuin seuraavaa: ”Minä tunnen kirkkovuoden, liturgian ja hymnologian kohtalaisen hyvin. Uskon, että sinä tunnet sen, miten ihmistä pitää hoitaa, vähintään yhtä hyvin, saati ettet paremminkin”.
Niinpä tänään illan lauluryhmän harjoituksista tultuani ja auton pysäköintikatokseen laitettuani, kun lähdin ontuen nilkuttamaan kotiini, olin ihan tyytyväinen tänäiseen ortopedin kohtaamiseen. Kenties saan toiseenkin polveeni tekonivelen, kärsin leikkauksen kivut, kestän kuntoutuksen haasteet ja ehkä vuosi leikkauksen jälkeen saan taas tehdä puolison kanssa kunnon kävelylenkkejä, nostaa sykettä, polttaa kaloreja.
Huomenna on helppo päivä, lauantaiina olen taas tekemässä viimeisiä palveluksia, sunnuntaina lupasin mennä aamulla auttamaan koronasta toipuvaa työkaveriani messun toimittamisessa, iltapäivällä hoitelen itsekseni sanajumalanpalveluksen, siinä ei ole juuri sen kummempaa kuin normaalissa kahvinjuonti- /istumistilaisuudessa.
Kas, kun täällä lounaassa kanttori on yhtä kuin vaivoin siedetty virsijukeboksi, tämä yli 20 vuoden kokemuksen rintaäänellä sanottuna… ja kroonistuneena….
Maailma on karu paikka
Edellisessä päreessäni osoittelin lukkarinsormellani tämän maailmanajan erästä diktaattoria ja hänen luotsaamaansa kansakuntaa kohti.
Silti, hän ei ole ollenkaan ainut, jota voisi osoitella. Setä Samuli ei ole hirveän paljon ihmeellisempi. Mietitäänpä nyt vaikka Vietnamin sotaa, näitä erinäisiä kahinoita, joita amerikkalaiset ovat maailmanpoliisina ollessaan käyneet.
Tavallaan se YYA-aika oli jännää, oltiin (tai siis valtionjohto oli) olevinaan hyvää pataa Neuvostoliiton kanssa, joskin raja oli kohtalaisen hyvin suljettu, ja yli mentiin niin kuin läntiset siihen aikaan menivät. Joka syksy lähtivät liikkeelle partiot ryssän linjojen taakse, kuinkahan paljon 1960-1970- luvun alla ilmestyikään isänmaallista kaukopartiokirjallisuutta! Poikasena niitä itsekin melkoisen määrän luin.
Ainakin meillä päin asia koitettiin enimmäkseen ajatella niin, että kaipa se Kekkonen hoitaa niin, ettei tarvitse pelätä kovin paljoa. Ja vaikka armeijan käynti tympeältä tuntui, niin kyllä kai se hyvä oli, että se oli olemassa.
No, viime vuosina on sitten purettu sitä patoutunutta pettymystä suomettumisesta ja jälkiviisastellaan. Olipahan kuitenkin semmoinen aika, ettei pahemmin taalattu väkeä piikkilankojen sisään, joskin myönnän jyrkästi, että ne yleiset syyt saattoivat olla vähän kummallisia, mutta kummallinen oli kyllä aikakin.
Pienet maat, ja keskisuuretkin, ovat suurvaltojen pelinappuloita. Me suomalaiset kaiketi enimmältään kannatamme liittymistä Natoon.
Kunhan muistamme, ettei Nato ratkaise ihan kaikkia geopoliittisia ongelmia. Ei ole oikeastaan muuta kuin se viidennen artiklan melko löyhä lupaus auttamisesta tiukan paikan tullen. En puhu tässä omiani, vaan perustan sanomiseni Ulkopoliittisen Instituutin johtaja M. Aaltolan hiljattain ilmestyneeseen kirjaan ”Minne menet, Suomi?”.
En väitä kyseisen herran olevan oraakkeli, jolta kaikkea voisi kysyä, mutta hän kuitenkin johtaa tutkimuslaitosta, joka katsoo kaiken aikaa historiankirjoja ja karttoja, ja luo skenaarioita tapahtuneiden tosiasioiden pohjalta. Hänellä on varmasti aatteellisia painotuksiakin, mutta kuitenkin vankka tieteellinen ja tutkimuksellinen pohja.
Kyllähän tässä vähän halju tunne mahanpohjassa on. Ei käy kateeksi maan asioista vastuussa olevia, meillä kun on semmoinen komento, että vallankäytöstä kannetaan vastuu. Esimerkiksi siinä maassa, joka sijaitsee siellä päin, mistä valo tulee, vastuun kantavat vähemmistökansallisuuksien hiljaiset pojat omalla nirrillään, päätöksentekijät häipyvät tilanteen pahaksi mentyä jonnekin hyvissä ajoin varaamiinsa turvapaikkoihin.
Natsit (siis ne 1930- 40 – lukujen liittolaisemme), jotka katsoivat eteensä, häipyivät Etelä-Amerikan sotilasdiktatuurien viidakoihin rakentamiinsa lukaaleihin ja elivät siellä tavallaan vankeina.
Mitä siis tehdä?
Minä kastelin taas aamulla ne tomaatintaimet. Paprikat eivät ole vielä saaneet piikkiä pinnalle, ja chilien kylvämisellä alkaisi olla tulenpalava kiire. Tomaatit on kohta koulittava.
Ja on lähettävä valkotakkisen luo. Oikea polvi alkaa olla lopuillaan, ja työterveyslääkäri jo tuomion luki, vaan nyt menen paljon mahtavamman ja vaikutusvaltaisemman herran puheille. Saas nähä, pääseekö sitä taas nivelöintiin vain pitääkö jatkaa nilkuttamista.
Onneksi tomaattien kastelu onnistuu vaikka kepin kanssa känkkäämällä, että asiat voisi olla pahemminkin.
Maaliskuun idus
Wikipedia kertoo, että gregoriaanisen kalenterin mukaan on vuoden 74.päivä, jos olisi karkausvuosi, niin tietysti 75. Jäljellä tätä vuotta on vielä 291 päivää.
Risto viettää nimipäiväänsä Kristofferin ohella, ortodokseilla Armas. Kerta kaikkiaan hyvien miesten nimipäivä siis.
Tänä päivänä muun muassa:
– Julius Caesar murhattiin, asialla Cassiuksen ja Brutuksen salaliitto. Sinäkin, Brutukseni! Vuosi oli 44 e.Kr.
– Kristoffer Kolombus palaili ensimmäisen kerran Espanjaan jenkeissä käytyään, vuosi oli 1493
– Trenton kirkolliskokous kokoontui ensimmäisen kerran, vuosi oli 1545. Katolinen kirkko lakkautti kokouksen yhtenä seuraamuksena anekaupan ja teki muitakin uudistuksia, vaan Lutherin vaatimukseen kansankielisestä Raamatusta ei sentään suostuttu.
-Finlaysonin kutomosalissa Plevnassa Tampereella sytytettiin pohjoismaiden ensimmäiset sähkövalot. Vuosi oli 1882. Carl von Nottenback- niminen insinööri, joka oli työskennellyt Edison General Electricin tehtaalla, oli tuonut tuliaisina kaksi tasavirtadynamoa ja 150 sähkölamppua tamperelaisten kutojien iloksi.
Näin siis on koostanut Wikipedia. Ihan merkittäviä tapahtumia on tässä maaliskuun puolessavälissä.
Itselleni päivä on sikäli merkittävä, että tilille kilahtavat tänään taas ne denaarit, joilla taas kuukaudeksi eteenpäin hoidetaan arjen pyörittäminen, ja tulevaakin eläkeuudistusta silmällä pitäen laitan taas pari kolme sataa sivuun, niitä voi joskus tarvita, ellei sitten tämä inflaatio niitä haukkaa. Siinä tosin olemme kaikki samassa pinteessä.
Radio taratteli äsken, että sekä Venäjä että Ukraina kärsivät ammuspulasta.
Voi.
Minulla ei ole kovin laajaa ymmärrystä maailmanpolitiikasta, vaikka sitä kaiken aikaa seuraan. Käsitykseni on muodostunut siinä äijämäisessä maailmankäsityksessä, jossa on se sama vika kuin kaikissa muissakin, että ”minä” on sen keskipiste.
Mutta käsitykseni on tämä:
Maailmassa on kolme, pian ehkä neljäkin supervaltaa: Yhdysvallat, Kiina, Venäjä ja pian, saati ellei jo nyt, Intia. Länsi-itä – tilanne on siis 1-3. Venäjä on Putinin aikana hakenut takaisin entistä vaikutusvaltaansa, Vladimir Vladimirovits puhelee moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, ja pitää länttä, johon mekin kuulumme, johon olemme ainakin enimmät halunneetkin kuulua, vihollisenaan. Vladimirilla on syvä huoli siitä, että länsi (lue: Nato ja lue vielä oikeammin: Yhdysvallat) tulee nurkalle. On ollut katkera pala seurata, kuinka kaikki entiset ei oikeastaan liittolaiset, vaan 2. maailmansodan myötä silloisen Neuvostoliiton etupiiriin kuuluneet maat hiippailivat yksi toisensa jälkeen Natoon ja Euroopan Unioniin. Minkähän takia…
Ja Vova-setä on ottanut tehtäväkseen pelastaa sen, mikä pelastettavissa on. Mitäpä maan suunnattomasta pinta-alasta ja luonnonrikkauksista, kun läntinen hapatus tunkee nurkalle. Valko-Venäjä sentään saatiin omaksi, mutta Ukraina mokoma rypistelee vastaan eikä ymmärrä kolmen heimon Venäjän aatetta. Niinpä Vova-setä näytti voimansa ja otti Krimin ja muutamat alueet itä-Ukrainasta malliksi jo kohta yhdeksän vuotta sitten. Ei toki sotien, pois se, vaan ihan kansanäänestyksellä. Mitä nyt jokunen tunnustukseton sotilas oli vähän neuvomassa… Ja nauroi varmaan riettaallisesti, kun länsi eli Nato eli Ameriikka laittoi muutamia naurettavia pakotteita, ei mitään vaikutusta niillä. Komea silta Krimille rakennettiin, ja muutaman hyödyllisen idiootin, jotka tunnemme länsimaisina johtavina poliitikkoina, avulla rakennettiin NordStream II – kaasuputki Itämeren pohjaan. Elekää suotta sakemannit oloko moksiskaan, täältä tullee kuulkaa halavalla kaasua….
Edelleen suosikkikirjailijani ja -satiirikkoni Veikko Huovisen luoman Konsta Pylkkäsen sanoja lainatakseni: ”Paras ja imelin viisauven laji on jäläkiviisaus”.
Suosittelen muille paitsi woke-väelle voimakkaasti, ellei kuiva ja tylsäkin historian tietokirjojen luku oikein maistu, lukemaan kaksi pienenläntää kirjaa, jotka on kirjoittanut Veikko Huovinen, jo aikoja kuollut humoristina pidetty kirjailija, hiljaisen hymyn mies. Kirjat ovat nimeltään Veitikka ja Joe-Setä. Siellä humorististen lauseiden keskellä, ihmishirviöiden syömisiä tai muita inhimillisiä tekemisiä huvittavasti kuvaillessa on selvästi erotettavissa lauseita, joista syöksyy silmille historian tuntemus, suru sodan jalkoihin jääneistä ihmisistä, valtioterrorista, totalitarismista.
Nyt alan kirjoittaa sormilla suuremmilla. Voisiko mainittu kirjailija kirjoittaa tänään, jos olisi keskuudessamme vaikkapa tällaisia lauseita:
”Kremlin tarkimmin vartioidussa, ydiniskun kestävien seinien sisällä olevassa huoneessa, jonka hengitysilmakin oli tullut lukuisien säteilyn suodattavan puhdistimen kautta, oli pitkä pöytä, jonka päässä istui vähänläntä, 169- senttinen kaljupäinen mies, Vladimir Vladimirovits Putin. Huonetta vartioi lakkaamatta rankimman koulutuksen saaneet, hampaisiin asti aseistettujen vartijoiden prikaati, jonka jokainen sotilas niksauttaisi puolessa sekunnissa rettelöivältä musikalta niskat nurin.
Hän tunsi olonsa turvalliseksi, joskin huolet painoivat häntä. Kiinan johtajalle hän oli hiljattain puhunut suuresta huolestaan, kuinka länsi pyrkii johtamaan koko maailmaa vain Washingtonista. Mitä helvettiä se semmoinen on olevinaan, ei sitä maailmaa nyt Washingonista pidä kokonaan johtaa, vaan myös ainakin Moskovasta, Moskovastapa hyvinkin. Moskovasta, Moskovasta, joo… Suomikin, joka oli kiltisti ollut talutushihnassa ja vanhoina Neuvostoliiton kunnian päivinä jättänyt jopa presidentinvaalitkin pitämättä, kun Tehtaankadun porukka kävi puhumassa Suomen Sosialidemokraateille, että tehkääpä semmoinen ehdotus, että Kekkonen jatkaa, Karjalainen kepuineen on jo puhuttu valmiiksi asian taakse. Tsuhnat uskoivat, kun näkivät vielä siihen aikaan joka päivä lähistöllään, mitä ryppyily Neuvostoliitolle maksoi… jalkaproteesit kopisivat ja lasisilmät kiiluivat, kun sodassa siipeensä saaneet ehkä saunojen peräkammarissa muistelivat kahakoissa jalkoihin jääneitä ja ainoansa antaneina…. muutenhan ne julkisesti taisivat ohjeiden mukaan miltei halveksia sankareitaan…
Mutta nyt on tilanne pahemmin. Viimeinenkin tsuhnien vasalli, joka junaili kaasuputken moninapaista maailmanjärjestystä auttamaan, oli pois pelistä, ja Neuvostoliiton loistoa koskaan näkemätön demaripääministeri puhui kuin pahin amerikkalainen, ja lovileukainen entinen pääministerikin lähti kälppimään suuren pankin johtokunnasta… Tsuhna alkaa isottelemaan, eikä sille oikein voi mitään. Harmillinen tilanne, kerta kaikkiaan.
Pöydän toisessa päässä istui silmälasit silmillään roikkuvin poskin Sergei Viktorivits vähän sydän pamppaillen ja yrittäen arvuutella pelottavan esimiehensä ajatuksia. Olisi ollut mukavampi jo vuosia sitten mennä Lontooseen, nauttia työnsä hedelmistä siellä, mutta kun tuo Vova ei päästä… Ja jos asian puheeksi otit, kysäisi Vova, että kenenkäs ansiosta sinulla niitä taloja siellä Lontoossa ja Zürichissä oikein on, näinkö osoitat kiitollisuutesi…”
No, enpä viitsi enempää mestaria matkia.
Ukrainassa miestä kylymenöö edelleenkin tarpeettoman paljon. Asialle ei ole ikävä kyllä kunniallista loppua tiedossa. Sota loppuu hektkeksi kyllä, jos Ukraina antautuu ja sen johto ottaa sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä niskalaukauksen ja kansa alistuu Venäjän komentoon, hengittämään tunkkaista mahorkkailmaa ja raatamaan oligarkkien omaisuutta kartuttaakseen… Sitten alkaa valmistautuminen entisen etupiirin takaisin ottamiseen.
Paras uutinen oli se, kun tänään väittivät, että ammukset ovat kummaltakin riitapukarilta vähissä.
Surkeinta on koko jutussa se, että uskoisin valtaosan niin länsimaisista, venäläisistä ja ukrainalaisista ja kiinalaisista ja vaikka mistä hottentoteista olevan sitä mieltä, että rauhassa eläminen ja oleminen olisi parasta, saati ettei ylivertaista.
Tyhmänä kyselen, että miksei sellainen ole mahdollista?
Ulkona on ihana kevättalven päivä. Työpöytäni edessä ikkunalaudalla tomaatintaimet kurottavat terhakkaasti valoa kohti. Vaikka tietäisin, että Vova räjäyttää elokuun alussa atomipommin, ja kuolemme kaikki, istutan silti toukokuulla tomaatin taimet kasvihuoneen multaan. Martti-tohtori oli kuitenkin viisas mies, tiesi toivon ja tulevaisuudenuskon merkityksen…
Niin sanoo tutkijatkin!
Ne kaikenmaailman dosentit, niin kuin rakastettu ja kaivattu entinen pääministeri sanoi.
Rähjäsin öylyssäpäivänä viiden puoluejohtajan varauksetta hyväksymää vaalikoneen väittämää vastaan omasta kokemuksestani. Kokemus on ollut voimakas, sillä siitä on reilut kolmekymmentä vuotta, ja se edelleen herättää minussa voimakkaita tunteita.
Vuodesta 1996 lähtien olen elättänyt itseni tällä lukkarin hommalla, vuosina 1990-1995 työnteolla itsensä elättämistä sekatöillä oli vain pari kolme kuukautta vuodessa, muuten sinnittelin niiden tukien varassa ja armoilla. Siinä oli kuulkaa ihmisellä valtuuvet vähissä! Marjamehtään ja kalalle saattoi mennä, muuten käytiin siellä silloisessa Työvoimatoimistossa toteamassa virkailijan kanssa, että eipä ole hommia, johon kävisin.
Yle sai minulta tänään kohteliaat aplodit, kun toi julki jutun, että tuo vaalikoneen väittämä ei tutkitustikaan pidä paikkaansa.
Mutta turhaahan tutkijoiden ja minun nillittäminen on. Eihän viiden puolueen yksinkertaiset kannattajat toki saata ymmärtää sitä, kun ei ole kohdalle tullut sitä, että jonakin aamuna pomo sanoo, että sinun hommat oli nyt tässä. Tai jos on sanonutkin, niin on löytänyt jotain uutta. On muuten hieno homma, jos näin on käynyt.
Itse putosin silloin yli 30 vuotta sitten aina tyhjyyteen, melkein mikä tahansa olisi kelvannut, jos olisi elannon hommasta saanut. Kerrankin olisin päässyt naapuripitäjässä olevaan puusepäntehtaaseen hommiin, mutta järkevä esihenkilö totesi, että palkka on tämä, ja siitä kun verot maksat ja sieltä 40 kilometrin päästä töissä käyt, saatat jäädä ohkaiselle. Siinä tosiaan kävi niin, että tuet olivat paremmat kuin töissäkäynti. Töissäkäynti olisi tuonut todella kusisen tilanteen, jos esimerkiksi loppuunajettuun autoon olisi tullut jotain vikaa, miten olisi päässyt eteenpäin. No, olisihan sitä voinut muuttaa samalle kylälle ja käydä töissä jalan. Vuokra olisi ollut sellainen, että tulos olisi ollut sama kuin muutenkin.
Yksinkertaisen oikeiston hellimä ajatus on siis minun kannaltani empiirisesti jotakuinkin kelvottomaksi todettu.
Ne toki jaksavat ihmetellä, miksi työ ei kelpaa…
En tiedä, huudanko tyhjyyteen, mutta käsittääkseni tilanne on seuraavanlainen:
Yksinkertaisen oikeiston mielestä työstä palkaksi riittää euro tai kaksi tunnissa. Työstä saatavalla palkalla ei ole tarkoituskaan tulla toimeen. Ja koska henkilö on töissä, niin hän toki tulee palkallaan toimeen, vaikka tämä ei toki tarkoituskaan ole.
Lapsuudessani toimeentulon ehto oli se, että kotitontilla viljeltiin perunaa, sipulia ja juureksia. Se tontilla oleva maapohja oli olemassa, ja se oli ihan ok. Omia perunoita, porkkanoita ja sipulia syötiin pitkin talvea, välillä pelkän ruskean kastikkeen kanssa. Kun isä joutui tapaturman vuoksi sairaalaan vuonna 1965, siskon suupielet aukesivat vuotaviksi ravinnon puutteen vuoksi. Mummo antoi klöntin sianlihaa, ja siskon suupielet lakkasivat vuotamasta. Isän kuntouduttua ei puutetta enää kärsitty.
Siihen aikaan sosiaalitoimi oli aika rankkaa. Ei sinne menty ennen kuin viimeisessä hädässä. Sinne menijä vastasi ensin seuraaviin kysymyksiin: Onko kodissanne radio? Jos on, niin myykää se ensin, ja sitten, kun ne rahat loppuvat, tulkaa takaisin.
Tiedossani ei ole, mitä näiden toimenpiteiden jälkeen seurasi. Ehkä perheen hajottaminen, vaikea sanoa.
Empiirinen näkökulma vaalikoneen väitteeseen
Olen katsellut huvikseni näitä erilaisia vaalikoneita.
Oliko se Yle vai mikä, joka esitti vaalikoneessaan väitteen, että Suomessa on liian helppoa elää sosiaalitukien varassa.
Minulla on kokemusta siitä. Vuonna 1990 jouduin lopettamaan yrittäjätoiminnan, ja jouduin almujen aneluun. Kun kuitenkin syödä piti.
Sosiaalitoimistossa asioin tuona vuotena kolmekin kertaa, ihan sen takia, että pöytään piti jotain pötyä saataman. Jokaisesta kerrasta jäi kertakaikkinen paskan maku suuhun, ihan siinä määrin, että myöhemmin, kun sain töistä riittämättömät pikkutulot, minulle moni sanoi, että sulle kuuluisi nämä avustukset, niin kohtalaisen karkeaa kieltä käyttämällä torjuin ajatuksen.
Toisella kerralla sain jonkinlaisen avustuksen, kun ensimmäinen yrittäjyyden jälkeinen työnantaja pyllähti konkurssiin, ja palkka jäi saamatta. Hakemus palkkaturvaan oli tehty, ja sitä vastaan sain sitten muistaakseni tuhatviisisataa markkaa. Olikohan niitä reissuja sittenkin kaksi tuohon kepulaiskunnan sossuun, tuo määrä kun on aika suuri avustukseksi.
Kun aloin sitten aikojen päästä saada työttömyyskorvausta, sosiaalitoimi ilmoitti perivänsä avustuksensa niistä takaisin. Perittävä määrä oli muuten suurempi kuin senaikainen peruspäiväraha.
Sen tähden se henkilö, joka väittää tukien varassa elämisen olevan houkuttelevaa, olkoot sanomatta sitä viittä metriä lähempänä minua, sillä jos näin tapahtuu, niin minä virtsaan sanojan kengille. Ihan omien kokemusten perusteella.
Kyllä vaikka tällaisesta suojatyöpaikasta, millainen minulla on, tienattu pienehkö palkka peittoaa mennen tullen tuet, nöyryyttävän viranomaisten tentattavana olemisen. Jokunen tuntemani henkilö on sitä mieltä, että ne elää ihan mukavasti tekemättä mitään. Että mukavaako on notkua kaiken aikaa nettiyhteisöissä ja tietokonepeliporukoissa ja television ääressä?
Älkää hyvät ihmiset naurattako edes.
Nuo puheet on verrattavissa tähän:
Lyödään joltakulta hampaat kurkkuun ja pahoinpidellään se muutenkin toimintakyvyttömäksi. Sitten tarjotaan kuivaa näkkileipää, ja ihmetellään, että miksei apu kelpaa.
Tulin todella vihaiseksi tuosta vaalikoneen kysymyksestä.
Tympeää
Eilisiltana puoliso katseli sängyssä vaalikeskustelua, jossa oli läsnä eri puolueiden edustajat. Näpeitä olivat kaikki löytämään toisistaan vikoja, ja korostamaan omien ajatustensa erinomaisuutta.
Olisiko se Ilmari Kiannon kirjoittama Punainen viiva vieläkin jotenkin ajankohtainen?
Jotkut poloiset kun uskovat vieläkin eri puolueiden vievän meidät onneen. Ja tokihan ne vievätkin.
Esko Aho vei maamme aivan uuteen suuntaan silloin 1990- luvun alkupuolella. Lipponen jatkoi Ahon hyvää työtä eri merkkisenä. Jäätteenmäki joutui jättämään homman, kun ei ymmärtänyt kieroa peliä, tosin en ole ollenkaan varma siitä, olisiko hänkään meitä autuuteen johtanut. Sitten nämä Vanhaset, Kiviniemet, Kataiset ja Stubbit eivät olleet oikein mitään. Sipilä johti maamme uutta aamua kohti, vaan me heikompi aines vähän epäiltiin, ja vaa’ankieli tipahti marginaaliin.
Silti vaa’ankieli otettiin mukaan siihen hallitukseen, joka viimeisiään nilkuttaa. Mitäpä tuosta vaa’ankielestä sanoisi? No he, se on ikuinen apupuolue, vaikka vuoden 2015 tai 1991 (?) tavoin olisi ylivoimaisessa enemmistössä, apupuolue se oli silloinkin.
Mitäpä meikäläinen, kaikesta tästä välittämätön, sanoisi. Silloin ennen, kun bruttokansantuote oli surkean alhainen, oli melkein kaikilla töitä. Itsekin muistan, kuinka työttömyyskortistossa olo kesti halveksittuna pari kolme viikkoa, sitten tuli jotain hommaa. Töihin mennessä aamuisin tutun Heikin Volvo kävi kotitienhaarassa odottaen kyytiin kylällämme asuvia töihin meneviä.
Ei ne tulot silloin kaksisia olleet, mutta immeiset maksoivat vuokransa, elämisensä ja ehkä 1-2 viikonlopun nappohommansa niistä pienistä palkoista. Ja Heikki sai Volvonsa maksettua. Kauppalehti sureksi niinä vuosina, että suomalaisten yritysjohtajien tulot ovat surkean pienet verrattuna suurempien talouksien yritysjohtajien tuloihin.
Asia korjattiin sitten myöhemmin. Suomalaisten yritysjohtajien palkat lienevät edes jossain katsantokannassa linjassa kansainvälisten yritysjohtajien palkkoihin, muutenkin asiat on saatu säädylliseen järjestykseen.
Minunlaiseni vanhojen aikojen haikailijat on saatu marginaalin nillittäjiksi. Kun muistelen niitä TVH:n työmiehiä, jotka mopolla matkasivat tukikohdalle, ja maksoivat torppiensa velat ja elättivät perheensä.
En moralisoidakseni, osa 2
Matkapuhelin on ihan huikea keksintö. Muistan, kuinka se vapautti esimerkiksi meikäläisen lehdessä ilmoitetusta päivystysajasta, jona tietysti kukaan ei soittanut. Saattoi sen nokialaisen taskussa ollessa mennä vaikka urkuparvelle harjoittelemaan, ja kaipaava tavoitti. Muistan sukulaisnaisen, joka tuon kapistuksen hankittuaan käveli tupansa lattialla ja ylpeänä kertoi soittajalle, että hän se tässä vain kävelee ja käy tässä puhellessa hakemassa kasvimaalta porkkanoita kesäkeittoon.
Entäpä tekstiviestit! Niistä kehkeytyi muutamaksi vuodeksi uusi viestintäkulttuuri, joilla hommasi äkkiä suuren puhelinlaskun, viestit kun maksoivat 1990- luvun lopulla markan kappale. Arvelen operaattoreiden omistajien olleen tyytyväisiä osinkoihinsa, vaikka tietenkin tuolloin voimakkaasti käynnissä oleva tukiasemaverkon rakentaminen haukkasikin tuotoista jonkinlaisen osan. Jäihän niille rahaa kylvää siihen UMTS-hankkeeseen, joka toki periaatteiltaan on tänä päivänä kovastikin käytössä, monipuolinen työ-ja viihdekapistus siitä kännykästä on tullut.
Niinpä minullakin on kännykän isoveljessä, tabletissa semmoinen nuotisto, ettei taitaisi auton peräkonttiin mahtua, jos se paperisena olisi käytössä. On minulla silti vielä paperinuotitkin käytettävissä, mutta etenkin sivun tai kahden mittaiset biisit on kätevä säilyttää kaiken aikaa saatavana hipaisusta.
Sieltä korkeuksista, jossa kirkossa pidettävät tilaisuudet pääosin vietän, minulla on puheosuuksien aikana hyvä tilaisuus seurata immeisiä.
Nykyään ei ole tavatonta, että perusyleisöömme kuuluva – siis yli 70- vuotias henkilö – siinä puheita pää kallellaan kuunnellessaan vilkaisee näytölle vilahtavan iltapäivälehden syötteen linkin.
Pragmaattisesti ajatellen kännyköistä on ollut hyötyäkin…. Nimittäin ennen kännykkäaikaa rippikoululaiset koittivat sitä kirkossakäyntivelvoitettaan täyttää, ja ajankulukseen supisivat ja tuuppivat toisiaan niin, että pappi heitä joutui joskus nuhtelemaan, joskus joku kolmannen asteen herätyksen saanut seurakuntalainenkin jopa saattoi nousta ja alkaa moittia nuoria. Tämä tosin on läsnäollessani käynyt vain kerran.
Älykännyköiden tultua nuoriso kirkossa käydessään rauhoittui. Katse oli nauliintunut yhteen kohtaan, ja etenkin hämärinä aamuina heidän kasvonsa loistivat kuin enkelten kasvot. Yhden kerran olen itse puuttunut kännykän käyttöön. Olin nykyisessä virkakirkossani tuolloin vierailevana tuuraajana jonain alkutalven sunnuntaina. Parvelle rontosteli nuorukainen, laittoi mopokypärän viereensä penkille, kaivoi puhelimen goretex-takkinsa taskusta, laittoi nappikuulokkeet korviinsa ja alkoi katsella sieltä luuristaan varmaan jotain videota.
Mikä lie ilkeyden puuska minut tavoittanut, mutta alkuvirren jälkeen menin nuorukaisen tykö, ja sanoin, että jos tästä käynnistä meinaat merkinnän saada, niin laitat tuon puhelimen nyt taskuusi tai ainakin otat kuulokkeet pois korviltasi.
Kaksinaismoraaliinhan minä siinä syyllistyin. Kolme vuosikymmentä saarnoja kuunnelleena kajoan itsekin tuohon taikakaluun aika usein, kuunnellen kylläkin, mitä työkaveri puhelee. Etenkin parina viime vuotena, sen ihanan perheenäitipapin saarnatessa useimmiten ihanasti, olen jättänyt jopa kajoamatta tuohon addiktiota aiheuttavaan kapistukseen. Mutta kun sattuu saarnaamaan joku oikeassaolija, herätyskristillinen totinen ukkosenjyrinän poika, kaivelen ilman tunnontuskia sen kapistuksen ja selvitän muutaman tason karkkipeliä. Että tavallaan en oikeasti voi niitä rippikoululaisia moittia.
Mutta tämä kännykkäaddiktio kun koskee minua tai murrosikäisiä (jotka ovat sydämen sivistyksessä paljon yläpuolellani) monin verroin fiksumpia ja sivistyneempiäkin ihmisiä! Muuan kuuluisa nuori urkuri valitti, että konsertissa, jonka hän toteutti kollegansa kanssa, ja jonka eteen hän ja kolleega olivat nähneet paljon vaivaa, ja jossa oli arvovaltainen kutsuvierasjoukkokin paikalla, yleisössä istuvat arvostetut taiteilijatkin olivat…
Niin, selanneet iltapäivälehtien sivuja.
Mutta tosiaan. Tässä kyllä pata kattilaa soimaa, mutta toisaalta käsittääkseni rehellisyys on sittenkin parasta.
En moralisoidakseni…
Työpäivä on tänään ollut repaleinen. Kaikki kolme tilaisuutta tuolla virkapaikan tietämillä, 24 kilometrin päässä. Alun perin ajatuksena oli, että olisin ne kaikki tilaisuudet aina iltakahdeksaan saakka siellä ja tulisin sitten kaupan kautta pois.
Aamusta lastenohjaajat toivat päiväkerholaisia tutustumaan kirkkoon ja kanttorin työhön. Mitähän ne reilun puoli tuntia saivat siinä kulumaan, ja minä odottelemaan iltapäivän kokousta.
Ensimmäinen väli kului rattoisasti. Sivu Mendelssohnia urkujen nuottitelineelle, ja kännykkämetronomi, joka sivun tultua soitetuksi lisää tempoa vähän. Se Preludi N:o 1 c-molli on nuotin mukaan tempossa Vivace, Mäzelin metronomiluku olisi siinä noin 130 iskua minuutissa. Soitin sen ensimmäisen sivun (niitä taitaa olla oliko nyt kuusi vai peräti kahdeksankin) toistaen ja toistaen, pikku hiljaa kasvavassa tempossa, metronomia orjallisesti noudattaen. Muuan huippu-urkuri kertoi ottavansa vaikeita teoksia sormiin juuri tällä tempulla: toistoja, toistoja. Vaikea kohta kun tulee, otetaan lyhyempi jakso toistettavaksi, joskus jopa tahdista jokin osanen, hän puhui neljäsosaikkunasta.
Semmoistahan se tuo musiikkikappaleen, sellaisen vaativamman, haltuunotto on. Paremmin ja pitemmälle koulutetut muusikot oppivat nopeammin, meikäläisellä korpilukkarilla pitää olla sinniä, jos semmoisia meinaa joskus esittää. En tiedä, haluaako kukaan näitä kuulla, mutta onpahan itselle mielevää tekemistä ja haastetta niiden istumalihastreenien ja kahvinjuontitalkoiden vastapainoksi.
Nälkähän siinä tuli. Paikkakunnalla on sopuhintainen lounasravintola, tavallisten työmiesten suosima. Lounas maksaa kympin, ruoka on sellaista ihan tavallista konstailematonta kotiruokaa, kuten lihapullia, uunimakkaraa, perunoita kokonaisena tai muussina, ruskeaa kastiketta, hernekeittoakin näkyi olevan, kiilaruokana pannukakkua. Sinnepä läksin puolen päivän seudussa, ja löysin pöydän, johon tarjottimen laskin ja aloin suoliani täyttää ravintolan antimilla.
Siinä mutustellessa vilkailin mielenkiinnolla ympärilleni, ja havaitsin seuraavaa:
Valtaosa lounasravintolan asiakkaista söi, ja samaan aikaan selasi kännykällään tiesmitä. Siitä, mitä he selasivat, en ole tietoinen. Muuan jässi mätti haarukalla apetta suuhunsa irrottamatta katsettaan tuon ihmeellisen taikakalun näyttöruudulta. Toinen suosittu tyyli oli käyttää veistä ja haarukkaa, mutta välillä tietysti piti sitä kosketusnäyttöä sipaistakin.
Itse tyydyin syömään annokseni, ryypiskellen palanpainikkeeksi rasvatonta maitoa ja jälkiruuaksi kupin kahvia. Sitten vilkaisin siltä laitteelta, että mihinkäs aikaan se seuraava juttu alkoikaan.
Oli aikaa vielä käydä parvella sitä Mendelssohnia tahkoamassa… saa nähdä, tuleeko siitä esityskappaletta, vanhan kylälukkarin sormet ovat jo vähän kömpelöt, eikä rapisevakyntistä virtuositeettia tahdo löytyä. Miksi sitä nyt löytyisi, kun ei ole löytynyt ennenkään.
Lähdin ulos ja autolle, pihalla käveli ihmisiä autoilta ja autoille irrottamatta katsettaan kännyköidensä näytöiltä. Lähtiessäni jouduin välillä pysähtymään, kun keskellä pihaa epäilemättä tärkeää asiaa kännykkänsä näytöltä tutkiva lähimmäinen tajusi autoni dieselmoottorin nakuttelun vasta noin puolen minuutin viiveellä.
Ilmeisesti jotain tärkeää on tapahtunut, tai sitten elämä on ahdettu siihen pieneen laitteeseen.
Tunnistan taipumuksen itsessänikin, eipä silti. Kenties olen matkalla noihin sfääreihin.
Enkä minä sitten seuraavaa tehtävää enää jäänyt odottamaan sinne työmaan vaiheille. Ajoin kokouksen jälkeen ruokakauppaan ja menin käymään kotona. Kerkesin olla reilun tunnin, kehua kissaa, ja lähdin takaisin virkapaikalle laulajia harjoittamaan. Mutta olipa se tärkeä ruokatäydennys tehty, ja harjoitusten jälkeen ajelin suorinta tietä kotiin.
Kuinkahan monta näitä tämmöisiä päiviä on ollutkaan näinä vuosikymmeninä. Oikeat ihmiset menee töihin, pitää siellä kahvi- ja ruokatauot, tekevät työnsä ja palaavat kotiin. Meikäläisen homma on sellaista, että aika paljosta vastaa itse. Jos moraali kestää, voi tilaisuuksien välin olla tekemättä mitäänkin. Muuan kollega sanoi minulle noin neljännesvuosisata sitten, kirkasotaisena vielä ollessani, että tämä virka on uskomaton.
Jos teet jotain, kukaan ei sano, että älä tee, mutta ei ne toisaalta odotakaan, että teet, vaikka pieteetillä tekemäsi tavallisesti kelpaakin. Korkeintaan ihmetellään, että kuinkas se nyt tuommoista, oishan tuota ilmankin pärjätty. Jos vain pokkasi pitää, niin riittää, että olet tilaisuuksissa ajoissa ja selvin päin paikalla etkä sekaannu mihinkään suurempiin skandaaleihin. Muuten voit vaikka vetää lonkkaa.
Ajattelin silloin, että vanhan, väsyneen ja kyynistyneen lukkarin vuodatusta.
Peilistä katselee aika usein juuri sellainen.
Äijäblogi IV 