Tosiaan, öylyssäpäivänä, samana, jolloin Benkku köniinsä joltain kuumakallelta sai, seisoskelin tuossa kaupan pihalla kirjastoauton vieressä jonossa, ja puhelin kyläläisten kanssa erinäisistä asioista. Tämän vähäisen varsinaissuomalaisen maalaiskylän ihmiset ovat fiksua väkeä: kukaan ei tyrkyttänyt omaa agendaansa, vaan tajusivat, että tuolla ihan mukavalla tuttavalla on kenties omat ajatuksensa, tai sitten ajattelevat, että kun se noin mukava on, niin se ajattelee samoin kuin minäkin.
Jäi kyllä yksi vaalitilaisuus tuossa mäellä näkemättä, vaan minä kun en sitä puoluetta, jonka sangen mukava ehdokas tulee kahvia tarjoamaan, äänestä, niin hoidinpa homman alta pois.
Muistanpa nuoruudestani seuraavaa: Oli ensimmäinen kerta, kun eläessäni presidentin paikasta oli jonkinlaista kilpailua. Siihen aikaan presidentti valittiin välillisellä kansanvaalilla. Me tavalliset saimme äänestää valitsijamiehiä. Oli sitten se vaalipäivä, ja itse kukin halullinen kävi siellä kopissa. Kävi seuraavanlainen tapaus: iäkäs nainen meni koppiin, teki lippuun merkkinsä, mutta takaisin vaalivirkailijan luokse kävellessään sai rajun sairaskohtauksen ja menehtyi saman tien. Vaalilippua ei ollut leimattu, joten katsottiin jostain oppaasta vai olisiko soitettu johonkin keskusvaalilautakuntaan, että miten tehdään.
On helppoa käydä äänestämässä, kun tietää, ettei tuloksia ainakaan vielä peukaloida. Ei peukaloitu reilut 40 vuotta sitten, eikä peukaloida nytkään. Eri asia on, että äänestysprosentti eduskuntavaaleissa on laskenut reilun kymmenen prosenttia vuodesta 1983. Viime vaaleissa se taisi olla 73% luokkaa. Siis lähes joka kolmas äänioikeutettu ei ota niin sanotusti kantaa. Tunnen sellaisia jokusenkin.
Itsekin jätin Euroopan Parlamentin vaaleissa äänestämättä lukuun ottamatta edelliskertaa. Eduskunta- , kunnallis- ja presidentinvaaleissa olen käynyt kopilla. Kirkollisvaaleissakin silloin, kun ei ole sopuvaaleiksi mennyt sen jälkeen, kun itse kyseisen laitoksen hommiin rupesin.
En ole poliittisesti mikään kuumakalle, vaan suhtaudun melko neutraalisti erivärisiin hallituksiin ja niiden toimintoihin. Porukkahan siinä on päättänyt, että kenelle ohjat annetaan, ja siihenhän voi sitten muutosta halutessaan koittaa seuraavana vaalipäivänä.
Rutkuttaa voi ihan luvan perästä, jos on tullut sitä oikeuttaan käyttäneeksi.
Tänä aamuna olin tuolla virkakirkossa hommissa. Paikalla oli yksi ehdokas, saas nähdä miten käy. Ihan täysjärkinen henkilö on hän, mutta kovin pienet on kuviot täällä meidän ns. kaupungissa. Yhden kerran muistan täältä olleen kansanedustajan, silloinkin vain osan kautta varasijalta.
Että katsotaanpa. Silti tahdon sanoa, että jos sinulla äänioikeus on, niin käypä sentään sanasesi sanomassa, kun minunkin kaltainen neutraali eläjä sen tekee.
Mutta joo, aamulla herätyskello soi kahdeksalta. Se tuntui aikaiselta, koskapa kello oli oikeasti vasta seitsemän.
Pitkin viikkoa olin valmistautunut tehtävääni. Kotisoittopelin nuottitelineellä oli virsien sävellettyjä alkusoittoja, tekijöinä Klaus Lyngbye ja Juhani Haapasalo. Tykkään aikalaissäveltäjien tekemisistä, joskus 15 vuotta sitten improvisoin alkusoittoja itse, mutta yhä useammin löydän itseni sävelletyn musiikin ääreltä. Syy on se, että vaikka olenkin käynyt jokusia improvisointikursseja – parhaimpana kesän 2014 Urkujen soitto ja liturginen käyttö – kurssi Kirkon koulutuskeskuksessa, huomaan alkavani toistaa itseäni. Viimeksi taisin olla 2018 Paraisten urkupäivillä improvisointikurssilla, jolloin opettajani toimiva työkaveri kannusti aika rajuihin ratkaisuihin, ja sellaisia tuli tehtyä.
Mutta viimeiset pari kolme vuotta olen soittanut alkusoittoina aika paljon sävellettyä musiikkia. Edelleen osaan tehdä opiskeluaikana opitut biciniumin ja fugetan tai vapaalla tyylillä, että soita niin rajuilla harmonioilla kuin ikinä osaat, tai myöhemmin oppimallani ranskalaisella ns. 5e- improvisaatiolla, eli Entrance, Equiavalance, Exeption, Encore, Exit. Tarkoittaa suunnilleen että esittely, samankaltaisuus, poikkeus, uudelleenesittely ja poistuminen. Opin sen Järvenpäässä ihan hyvin, mutta aloin toistamaan itseäni. Siksi rupesin soittamaan sävellettyä musiikkia, sillähän toki aloitinkin.
Tässä kuudenkympin jälkeen olen havainnut, etten ole enää niin palava, vaan useammin pragmaatikko. Kävin kyllä laulamassa vastausmusiikin edestä pianon äärestä, ja lauleskelin ehtoollislauluja samasta positiosta, muuten lymysin parvella. Virkapaikkani ihmiset eivät ole tässä viimeisten vuosien aikana vielä oppineet sitä asiaa, että lukkari tykkää laulusta. Kaikki temppuni tein taas, että alkaisivat laulaa, mutta korviini ei sellaista tullut. Tässä jokunen viikko sitten, kun olin kipeänä, 20 vuotta kurmoottamani kirkon kävijät lauloivat kiltisti ja kuuluvasti virret, kun minä en kyennyt. Olisiko siinä haastetta tuohon virkapaikkaan?
Ja yhä useammin mietin sitä, että mitä sille eläkkeelle tapahtuisi, jos ottaisikin loparit jo nyt? Olenhan minä jo tämän nähnyt. Arvostan sitä, että ihmiset kaikkensa menetettyään pyytävät laulamaan jotakin (yleensä iskelmiä) siunaustilaisuudessa, ja sen minä kyllä teen ihan niin kuin vain ikinä osaan.
Arvelen kyllä, etten ole ainut keskinkertainen tai keskinkertaisuuden alapuolella oleva lukkari, joka tällaisia miettii. Että josko sitä vielä sen kolme ja puoli vuotta jotenkin rimpuilisi tässä, jäisi eläkkeelle täysin palvelleena.
On kyllä vieläkin tehtäviä, jotka sytyttävät. Vaikkapa tämän päivän loppusoitoksi valitsemani Dietrich Buxtehuden koraali ”Von Gott will ich nicht lassen”. Kesän urkuvarttien vastaava suostui antamaan yhden tilaisuuden minullekin, ja olen siitä kiitollinen. Nuottitelineellä on pitkin talvea ollut Mendelssohdin teoksesta Drei Praeludien und Fugen se ensimmäinen, c-molli, jonka yritän tosissani esityskuntoon saada.
Sinänsä tämä urkuinnostukseni on vähän menneen talven lumia. Useimmiten pyytävät bändiä tai sitä, että pianoa kilkuttaen iskelmiä laulaisin. Mutta se ensi ajan rakkaus…
Ja onhan se toisaalta niinkin, etten minä tätä hommaa itseäni varten tee tai ole tehnyt tai tee vastakaan, vaan että ne ihmiset, joita kohtaan, joiden elämää sivuan käännekohdissa, saavat minulta toivoa ihan mitä haluavat. En muista uraltani sellaista pyyntöä, että soita jokin urkukappale. Sellaista toivetta ei ole tullut. Ei kun tuli muuten! Talvella 1999 siunattiin haudan lepoon keskisuomalaisessa seurakunnassa tanssimuusikkona elämäntyönsä tehnyt vaeltaja, toivottiin vahvaa urkukappaletta, soitin Leon Böellmanin Goottilaisesta sarjasta Introduction-Choralin alkuun ja loppuun Bachin d-mollitoccatan- siis sen titatii-tirarararaaraan.
Monesti harjoiteltu urkukappale on kelvannutkin, vaikka ne minun tapauksessani ovat enimmältään sellaisia D-kurssin kappaleita olleet.
Kolme ja puoli vuotta vielä. Enimmältään toivotaan noin 3-4 virttä,, 3-4 iskelmää, ja kyllä minä ne teen, ei siinä mitään. Arvelen, etten enää änkeä urkuvartteihin soittamaan ensi kesän jälkeen. Mutta jos sinne vapauteen asti selviän, ja tuo kotisoitin pysyy kunnossa siihen asti ja sen jälkeen, arvelen opettelevani ainakin Cesar Franckin Pastoralen tai Bachilta sen, minkä tällä korpilukkarin saatolla saatan oppia…
Oi kallis Suomenmaa!
Heikki Klemetti sävelsi lähinnä mieskuorojen laulettavaksi tällaisen isänmaallisen laulun, jota olen joskus itsekin johtanut.
Tämän päivän ykkösuutinen on se, että tunnetun ja pitkäaikaisen poliitikon kimppuun on hyökätty, lyöty ja uhattu tappaa. Sellaista saattoi noin sata vuotta sitten tapahtua, mutta niiden tapahtumien jälkeen on sentään tultu enimmäkseen järkiinsä, ja maassamme on ollut turvallista elää ja olla ja vaikka politikoida.
Minä en Benkun kannattaja ole, mutta tykkään, että hänellä on oikeus edustaa omia arvojansa, kuten on silläkin henkilöllä, jolle kävin tänään ääneni ennakkoon antamassa, kun oli semmoinen äänestysbussi tuossa mäellä.
Mutta mikä se on semmoinen asia, joka saa käymään toisen henkilön kimppuun nyrkein ja tappouhkauksin? Lapuan liike piti uhkana vasemmistolaisia, ja teki niitä kuuluisia muilutuksiansa. Sitten kun voimasuhteet sotien jälkeen kääntyivät toisin päin, ei oikeistolaisia sentään piesty tai muilutettu, heitä dissattiin muuten niin sanottujen yleisten syiden vuoksi.
Mutta että se yksi keskisuomalainen puolueaktiivi joutui pahoinpitelyn ja tapon yrityksen kohteeksi, Aleksanteri Suuri sai kokista takkinsa rinnuksiin, Sipilää lyötiin ja nyt Benkku sai köniinsä ja sai vielä tappouhkauksenkin, niin on kyllä isomman pohdinnan paikka.
Eihän se keskisuomalainen, Aleksanteri, Sipilä tai Benkku ole kaiketi kellekään mitään pahaa tehneet. He vain ovat olleet omaa mieltään asioista ja miten yhteiskunnan pitäisi olla järjestetty. Meillä tässä maassa on ollut komento semmoinen, että tällä tavoin on ihan ok toimia, ja kansa sitten vaaleissa kertoo kantansa asioihin.
Mutta että käydään aatteellisten ihmisten päälle ja lyödään, se on yksinomaan rökälemäistä ja tympeää touhua. Minä kävin tänään sanaseni sanomassa siellä kirjastoautossa, ja käsitän, että se on enintä mitä saatoin tehdä. Suora toiminta on jo kyseenalaisempi juttu, etenkin silloin, jos aletaan väkivaltaa käyttää. Jos köyttää itsensä ketjuin kaivinkoneeseen tai harvesteriin, on melko harmitonta touhua se. Poliisit tulevat ja irrottavat, joskus saadaan joku lintujärvi pelastettua kuivatukselta. Elokapina saattaa tukkia lentokentän turvatarkastuksen, senkin kanssa voi elää. Mennään johonkin toiseen tarkastuspisteeseen. Mutta että joku kuumakalle käy ihan väkivaltaisesti vaikkapa eduskuntavaaliehdokkaan kimppuun, on kyllä täysin anteeksiantamatonta. Olkoot vaikka kuinka eri mieltä arvoista.
Minä tosiaan tänään annoin ääneni eduskuntavaaleissa. Ehdokkaani tuskin pääsee läpi, sillä hän on täysjärkinen ja arjessa kiinni oleva. Katselin, että suhteellisen vaalitavan ollessa käytössä, ääneni menee kuitenkin ihan täysjärkisen ihmisen hyväksi, vaikka oma ehdokkaani ei läpi pääsisikään.
Mitenkähän, tuleekohan sitä viikon päästä pyhäiltana katsottua vaali-iltaa televisiosta? Enpä tiedä. On kaksi messua silloin hoidettavana, ja edellispäivänä kaksi siunausta.
Öylyssä aamuna kävin muuten mielenkiintoisen puhelinkeskustelun. Yhteyttä otti kolleega, joka yli 30 vuotta sitten oli sparraamassa minua alalle, pääsin hänen vapaapäiviensä ja vuosilomiensa tuuraajaksi eräässä keskisuomalaisessa seurakunnassa. Jo kauan sitten eläköitynyt kolleega oli joutunut onnettomuuteen ja pitkään sairaalakierteeseen. Hän taitaa kannattaa eri poliittista suuntaa kuin minä, mutta silti olen hänelle kiitollinen siitä avusta ja tuesta, mitä sain noina vuosina. Oli hienoa keskustella hänen kanssaan.
Tämän päivän kuumakalle-uutiset taas masensivat: olemmeko vajoamassa samalle tasolle kuin Trump kannattajineen?
Herrojen huveissa
Puoliso puheli ennen joulua, että olisi mukava käydä joku kerta kylpylässä. Tässä ihan autoilumatkan päässä on Armolaakson (Nådendal) kylpylä, ja hankin meille yhteiseksi joululahjaksi lahjakortin, johon kuului kolmen tunnin lilluminen kylpyläosastossa ja päälle vielä pizzat kylpylän yhdessä lukuisista ravintoloista.
Minähän sen lahjakortin ostin ja puolisolle joululahjaksi annoin, ja tänään oli se päivä, kun lahjakortti lunastettiin. Minulle sattui ihan kummallinen perjantai, ei siunauksia, ei diakonian tilaisuuksia, ajanvarausohjelma tyhjää täynnä tämän päivän osalta. Koska olen useampia vapaapäiviä käyttänyt vaikkapa suunnitteluun ja harjoitteluun, paadutin omantuntoni, ja iltapäivällä puoli kahden aikaan istahdin kera puolison autoomme ja ajelimme Armonlaakson kaupunkiin, jonne ei hirveää matkaa ole.
Kylpylä on kaiketi Rooman valtakunnan loiston aikainen keksintö: vauraan kansanosan kansoittama huvittelupaikka. En ole ennen juurikaan kylpylöissä vieraillut, kokemus oli minulle uusi.
Ei se hullumpaa ollut. Ensin vastaanottoon, josta kerrottiin, että menkääpä kylpyläosaston vastaanottoon. Siellä oli ystävällinen mieshenkilö, joka opasti pukuhuoneisiin, joissa oli etevänoloiset kaapit numerolukoilla. Sellaiseen jätin roittini, lompakkoni ja avaimeni, ja asetin numerolukkoon omat numeroni, ja menin pesuhuoneeseen, peseydyin, kävin turkkilaisessa saunassa pyyhe ympärilläni, sitten suihkun kautta allasosastolle, jossa puoliso jo odotteli.
Eniten pidimme ulkoaltaasta, joka oli siis ihan taivaan alla, mutta jonka vesi oli 26- asteista. Kelpasi siinä polskutella ja lillua. Lisäksi löytyi tavanomaisempia altaita ja ikuinen suosikkini jacuzzi, poreallas. Reilut kaksi tuntia nautiskelimme näistä vesiylellisyyksistä, sitten kävimme vielä yhdessä turkkilaisessa saunassa, ja vielä vähin suomalaisessakin, ja menimme ravintolaan syömään jo ennen maksetut pizzat.
Tietenkin tämä huvi on semmoista white trash- huvia, mutta kyllä se kertansa menetteli kovastikin. Oli mukavaa lillua siellä lämpimissä vesissä ja etenkin jacuzzissa, käydä höyrysaunassa rentoutumassa ja kuitata koko homma sangen laadukkaalla pizzalla, joka oli kaukana jostain Kotipizzan tai muiden ketjujen tarjoamisista.
Tämä mahdollistui, koska olen työssä, josta maksetaan kelvollista palkkaa. Ei suuren suurta, mutta sellaista, jonka nauttija kuuluu nipin napin alempaan keskiluokkaan. Oli varaa yhden kerran ostaa tällainen luksusiltapäivä. Me olimme kumpikin ihan uuden äärellä, emme olleet kumpikaan ennen olleet tällaisten asioiden ulottuvissa. Tiedän hyvin, että tällainen luksus oli saavutettavissa useimmille niinä 1990- luvun vuosina, jolloin itse mietin, että onko varaa ostaa viilipurkki jääkaappiin.
Ympäristöasioitakin mietin. Se ulkoallas tuntui itsestä ja puolisostakin hyvältä, mutta kuinka paljon energiaa tarvittiin ja milllä tavalla tuotettua, että sen altaan vesi oli mukavan lämmintä. Velimies sanoi, että maalämmöllä tämmöisiä lämmitetään, joten sähkön hyötysuhde lienee ollut ihan hyvä.
Kodin lämmitystä taas tullessa mietittiin. Lattioita voidaan lämmittää aamuyöstä, kun pörssisähkö on halpaa. Samoin lämmitetään käyttövesi noina tunteina. Huomenna on pörssisähkön käyttäjälle melko edullinen päivä muutenkin – siirto toki maksaa edelleen juhlalliset summat.
Mutta näilllä mennään. Matti Apunen moitiskellee minua bisnesvastaisuudesta.
Luksuspalvelu
Kansan tulkki on puhunut. Sana ”kansa” tarkoittaen samaa kuin Pentti Rautajärven tarkoittama ”kansa” Linnan Pohjantähti-trilogiassa.
Että kulttuuri on luksuspalvelu.
Duoda.
Mitenkähän tämä henkilö kulttuurin määrittelee? Esimerkiksi allekirjoittanut määrittelee sen mukaillen tätä viisautta: ”Katso ympärillesi. Ellet ole keskellä koskematonta erämaata tai meren ulappaa, kaikki näkemäsi on kulttuuria”.
No, saivartelut sikseen. Tulilinjalla ovat tietysti laitosteatterit, kaupunginorkesterit, ooppera, baletti, mahtaisko olla museotkin, siis se, mikä on ”eliitin korkeakulttuuria”. Että on väärin, kun sitä verovaroilla tuetaan, kun ei ole kaikilla hääviin leipääkään.
Mitäs muuta ei- välttämätöntä on, jos lähdetään siitä, että asumus, ruoka ja roitit ovat perustarpeen.
Tässä vaatimaton luettelo:
Teatterit, orkesterit, oopperat, museot nyt tietysti, hankkikoot sponsoreita (enemmän kuin nyt, kun on ollut pakko tähänkin asti hankkia) ja lisäksi siis:
– Tuki erilaisille aatteellisille yhdistyksille poliittiset puolueet mukaan lukien. Ne pystyvät varainhankintaan myyjäisin, arpajaisin, kustannustoiminnalla ja sponsoreiden avulla.
– Tuki huippu- urheilulle, hankkikoot sponsoreita.
– Liikuntapaikkojen ylläpito, urheiluseurat hoitakoot talkoilla.
Sehän tuolla Ameriikan mailla esimerkiksi noiden uupperoiden ja orkesteriloitten rahat tulevat sponsoreilta. Eräs suomalainen tasokas musiikki-ihminen oli Ameriikan hienossa musiikki-instituutiossa hommissa, sopimuksessa edellytettiin, että taiteilija on mukana cocktail-kutsuilla ja muissa kalaaseissa tapaamassa rahoittajia, ja olkoonkin heitä kohtaan ystävällinen ja kohtelias.
En aikonut jättää äänestämättä.
Sainpahan tuosta syyn käydä ihan varmasti, vaikka nahka nenänpäästä lähtis. Annan ääneni jollekulle muulle kuin tälle syvien rivien rakastamalle yksinkertaistajalle.
Tavallaan ymmärrän, pystyn asettumaan sanojan asemaan. Siis sen luksuspalveluista puhuvan henkilön. Minähän olen lähtöisin kansan syvistä riveistä, ja olin parikymppisenä sitä mieltä, että eikös niihin teattereihin, sinfoniakonsertteihin ja oopperoihin myydä lippuja. Muuan sukulaismies, haitarimusiikin lämmin ystävä, nyt jo edesmennyt, sanoi minulle aika totisella naamalla, että kyllä kuule poika elämä on aika ankeaa, jos ei ole kulttuuria. Selvitykseksi: olin tuolloin kirjaston suurkuluttaja. Luin kevyesti 1500-2000 sivua kauno- ja tietokirjallisuutta kuukaudessa, kävin kirjastossa viikoittain. Musiikkimaultani olin rokkari, ja rokkikeikoille maksettiin liput, ja bändit saivat liksansa lipputuloista.
En tiennyt siihen aikaan, että sinfoniaorkesterin soittajaksi päästäkseen on ensin päästävä opiskelemaan korkeakouluun, ja opiskeltava pitkään ja hartaasti, ja on oltava vielä lahjakaskin, ja oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Siitä hommasta saa korkeintaan kohtuullisen palkan.
En tiennyt siihen aikaan, että tullakseen näyttelijäksi tai oopperalaulajaksi, on päästävä ensin opiskelemaan erittäin tiukan seulan läpi, sitten jaksettava opiskelujen höykytys, sitten saatava jostain vielä töitä.
Myönnän jyrkästi, että tuolloinen rokkari/tanssimuusikko ei ymmärtänyt tämän ns. korkeakulttuurin merkitystä.
Olen iloinen seikasta siitä, että pystyin opettamaan sitä vähin tavallisille maalaisihmisille, jotka olivat ennen opetuksiani ja kenties kauan niiden jälkeen samaa mieltä kuin tuo populistipoliitikko.
Esimerkki:
Elettiin varmaan vuotta 2005. Naapurikylän lukkari soitteli, että lähtekääpäs Tampereen Oopperaan Tampere-talolle, siellä esitetään Verdin Otello. Esitin asian kuorolle, ja he suostuivat – kah, olin ollut kanttorina vasta parisen vuotta kylällä. Tuli lähtöpäivä, ja hankkiuduimme tuonne lahden taakse, nousimme linja-autoon, ja matkasimme Tampereelle.
Aikaa seuraavat kuorolaiset havaitsivat salissa mm. Yrjö Länsipuron, Ylen Moskovan-kirjeenvaihtajan, itse tunnistin erään turkulaistenorin, jonka veljet ovat iskelmälaulajia. Meillä oli paikat melko edessä.
Eräs kuorolainen, syvästi uskonnollinen rouva, loihe lausumaan: ”Kuinkahan tässä jaksetaan sitä kirkumista kuunnella tuntikausia”. Olin hissukseen, kehotin laulajiani istumaan mukavasti ja pitämään korvansa auki.
Kun esitys alkoi, orkesteri Eri Klasin johdolla alkoi soittaa, näyttämölle rävähti valot ja pukuloisto, kuoro lauloi ne alkusanat: Una vela! Una vela! Un vessillo! Un vessillo! Tämä uskonnollinen rouva ja kaikki muutkin, jopa kuoron miehet, istuivat haavi auki tuoliensa etureunoilla henkeään pidätellen. Tulivat Cassion ja Otellon repliikit, ja ihmiset havaitsivat, että salissa, oikeassa akustiikassa se, mikä keittiön pöydän matkaradiosta kuulostaa kirkumiselta, onkin vallan jotain muuta.
Paluumatkalla kukaan ei puhunut elitismistä tai luksuspalvelusta. Kun Camilla Nylund siellä esityksessä lauloi Desdemonan ”Pajulaulun”, saattoi joku muukin kuin minä kyynelehtiä liikutuksesta. Kyseessähän oli tekstin puolesta itsensä Shakespearen näytelmä Othello, johon oopperasäveltäjä Verdi tarttui.
Vein kuoroni muihinkin tapahtumiin: kaksi kertaa Turun Filharmoonikkojen konserttiin, kerran Helsingin Musiikkitaloon ja kerran Rauman musiikkitapahtumaan, lisäksi olimme harrastajavoimin toteutetussa Mozartin Requiemissa Eurajoen kirkossa kerran.
Eihän juurevaa suomalaista toki korkeakulttuurin ystäväksi muutamalla konsertilla käännytetä, se on selvä. Mutta jos sain sinne mielten sopukoihin edes pienen hivenen kulttuurin merkitystä kylvettyä näillä keikoilla, niin hyvä on.
Itse valaistuin korkeakulttuurista silloin 1990- luvun alun ankeina vuosina. Klassinen musiikki toi lohtua kaikkinaiseen ankeuteen. Kun tutustuin nykyiseen vaimooni, tutustuin myös näyttämötaiteeseen enemmän, sekä vähän balettiinkin. Meillä suomalaisilla on kummallista niskamyyryä tuota korkeakulttuuria kohtaan, johtunee sääty-yhteiskunnasta ja maamme lyhyehköstä historiasta.
Mutta niin vain minäkin, talonpoikaisten tai pientilallisten jälkeläinen, pidän suuressa arvossa teatteria, oopperaa, sinfoniaorkestereita, kamarimusiikkia ja ennen kaikkea kirkkomusiikkia.
Kertomus kanttorin sunnuntaista
Yöllä vanhempi kissoista tulee rinnan päälle makaamaan ja kehrää äänekkäästi. Käännän kylkeä, ja kissa lähtee loukkaantuneena pois, hyppää hetken kuluttua jalkopäähän ja alkaa hyökätä voimakkaasti jalkojani kohti. Ankaria iskuja sataa, mutta kissalla on hienot tavat, se pitää kynsiään sisällä, ja iskut tulevat kissamaisen pehmeillä polkuanturoilla. Lopulta on noustava, ja annettava karvaiselle ystävälle ruokaa, jonka jälkeen mirri hyppää sängyn jalkopäähän ja käpertyy kerälle nukkumaan aamuvarhaisen tunneiksi.
Kello soi vähän ennen kahdeksaa. Nousen ja laitan kahvin tippumaan, ja päästän vanhemman kissan ulos. Nuorempi menikin ulos jo kahden jälkeen, ja tulee nyt nälkäisenä ja vaativana, laitan sulatettua jauhelihaa ja kissanmaitoa tarjolle, ja kisu ilmestyy ruokailtuaan sängyn jalkopäähän, käpertyy kerälle, huokaisee syvään ja nukahtaa.
Lueskelen ilmaisilta sivustoilta päivän uutiset. Venäjä se vain sotii, Haagissa annettu Putinin pidätysmääräyksen vaikutus ei vielä aamu-uutisissa näkynyt.
Yhdeksän jälkeen pukeudun, kieputtelen silkkisolmion valkoisen paidan kauluksiin, vetelen puvun takin hartioille, otan naulakosta Eden-hatun ja hartioille mustan päällystakin, käteen salkun, johon olen pakannut tarvittavan aineiston, ja kävelen autokatokselle, ja käynnistän dieselmoottorin nakuttavaan käyntiinsä, ajelen vuonna 1860- luvulla rakettuun suureen kirkkoon, jossa Urkuri on jo paikalla, samoin suntio ja näkyy olevan papitkin.
Nousen urkuparvelle, jossa historiallisten urkujen soittopöydän äärellä löydän Urkurin. Hän lähtee käymään sakastissa, itse jään parvelle, sillä poikkesin sakastissa tullessani.
Urkuri aloittaa. Hän on levyttänyt artisti, soitto on nytkin levytyskelpoista, ja kun alkuvirsi alkaa, minä, levyttämätön kylälukkari, alan kokea laulaa virttä niin hyvin kuin osaan. Osaavan soittajan säestyksellä kelpaa keskinkertaisenkin laulaa.
On oikein messu, ja ehtoollisen tultua kysäisen urkurilta, pärjääkö hän, ja tämän vastattua myöntävästi laskeudun alas ja onnahtelen ehtoollispöytään. Paljon tuttuja ja pari entistä työkaveriakin on paikalla, kohteliaat tervehdykset nyökkäyksineen.
Nousen vielä ylös laulamaan ylistysvirren ja jokuset aamenet, Urkuri soittaa Clerambaultia, nautin suunnattomasti. Ei minulta Clerambault taittuisi noin ihanasti, enemmän on tulkintani semmoista sisäluvun tapaista tuon hienon ranskalaisen barokkisäveltäjän tuotannosta.
Ajelen kotiin, jossa puoliso on ottanut koppia ruuanlaitosta. Käymme ruuan kypsyessä pienellä kävelyllä, josta polveni ei yhtään pidä.
Päivän toinen rypistys on lähikirkossa. Paikalle tulee parisenkymmentä ihmistä, en oikein pääse fiilikseen soittohommassa. Pitkin viikkoa treenailin kunnon koraalialkusoittoja, mutta pistänkin ne sivuun ja korvaan omalla improvisaatiohutulla. Lisäksi soinnutukseni ontuu tällä kertaa, vaikka monen monta kertaa pitkin viikkoa ne kuulostivat ihan kelvollisilta. Niin vain joskus käy.
Sanajumalanpalveluksen päälle on vielä kirkkokahvit, kun on yhden paikallisen järjestön kirkkopyhä. Olen kotona vasta kello kahdeksantoista maissa, ja mielestäni tein kyllä etenkin tuon jälkimmäisen osan työpäivästä turhankin rutiininomaisesti. En vain päässyt fiilikseen, ja flow-tilakin jäi saavuttamatta.
Näin se vain joskus käy, lukkarillakin.
Kertomus kanttorin lauantaista
Kissat ottavat erää sängyn alla. Vanhempi ärähtelee nuoremmalle, joka on vähän kiusamielinen. Olen saanut nukuttua reilut kahdeksan tuntia, joten nousen ja silittelen ja kehun kissoja, annan vanhemmalle märkäruokaa ja nuoremmalle eilisiltana sulamaan otettua raakaa lihaa.
Laitan samalla kahvinkeittimen säiliön täyteen vettä ja suodattimeen tummapaahtoista kahvia, ja palaan hetkeksi sänkyyn. Lueskelen ilmaisia uutismedioita, sillä lopetin Helsingin Sanomain tilauksen päättymään pari päivää sitten. Hesari on välillä laadukas uutismedia, mutta on viimeisinä aikoina sortunut sellaiseen iltapäivälehtimäisyyteen, etten näe enää syytä maksaa journalismista. Maakuntalehdet eivät ole vaatimuksiini yltäneet yli kahteenkymmeneen vuoteen. Yle on vähän kuin Hesari, josta kylläkin maksan veroa, joten se välttää uutismediaksi.
Muistan, etten ole katsonut eilen läpi ensimmäisen siunauksen alkusoittoa. Niinpä juotuani pari kupillista tummapaahtoista kahvia nousen, käynnistän Hauptwerk-ohjelman, sekä halpisdigikirkkourkuni, joiden omia äänikertoja en saata kuunnella. Mutta Hauptwerkistä valitsen Veendamin nopeasti latautuvan samplesetin, suurehko pneumattinen urku, jonka on rakentanut E.F.Walckerin urkurakentamo rehdit sata vuotta sitten.
Käyn nopeasti läpi Benny Anderssonin ja Björn Ulvaneuksen säveltämän kappaleen Chess, saman nimisestä musikaalista. Se muistuttaa jonkin verran klassista musiikkia, ja ihan arpomalla sen valitsin, kun omaisilta ei toiveita tullut. Vielä käyn läpi loputkin musiikit päivän kaksista hautajaisista, monenlaista musiikkia on toivottu. On Kari Rydmanin Niin kaunis on maa, Bachin Air, Järnefeltin Berceuse, pitää laulaa myös Katri-Helenan aikanaan tunnetuksi tullut iskelmä, jonka on säveltänyt Veikko Samuli ja sanoittanut Juha Vainio, ja joka on, että Mun sydämeni tänne jää. Minä teen nämä toivotut musiikit kyllä, kun olen näillä ihmisillä töissä. Sanotaan, että Dave Lindholm menee keikalle sopimuksella ”mä soitan mitä mä soitan”, mutta korpilukkari ei ole näin mahtavaan asemaan päässyt. Minä soitan ja laulan, mitä ihmiset pyytävät.
Lähden kotoa heti yhdeksän jälkeen, menen kappelille, jossa on mukava suntio ja eläköitynyt työkaveri papin hommissa.
Hoidamme siunauksen, käymme muistotilaisuudessa, josta lähden, ja soitan tutulle laulajalle ja pyydän häntä yhteen huhtikuussa tapahtuvaan tilaisuuteen laulamaan. Hänelle sopii.
Käyn hakemassa kotoaan toisen tilaisuuden papin, kun hänellä ei tänään ole autoa käytössä. Menemme kappelille, minä nousen parvelle ja soitan Järnefeltin Berceusen, säestän pari lasten virttä ja laulan että Mun sydämeni tänne jää. Lopuksi soitan Bachin Airin.
Lähdemme muistotilaisuuteen, jossa minua on pyydetty laulamaan Petri Laaksosen Ota hänet vastaan ja semmoinen iskelmä kuin Lintu ja lapsi, taisi olla 1970- luvun lopun hittejä, ja säestämään pari virttä. Toteutan nämä toiveet, ja lähdemme papin kanssa yhtä aikaa pois. Vien papin kotiportilleen, ja menen asioimaan ruokakaupassa. Sitten ajan kotiin, mennessä soitan veljelleni, joka asuu edelleen kotiseudullani, tekee hyvää kuulla lapsuutensa ja nuoruutensa kotoista murretta ja läheisten ja tärkeiden ihmisten asioita.
En siis johtanut yhtään hienoa kantaattia, enkä edes harjoituttanut sellaisia. Kunpahan tein normaalia perustyötäni.
Niin ja muuten, aamulla siinä kotiharjoitussessiossani soitin ihan itse rakastamaani Felix Mendelsson-Bartholtyn musiikkia, Preludi ja Fuuga c-molli uruille. Nuottitelineellä odotti myös Johann Sebastian Bachin Preludi ja Fuuga G-duuri, siihen en ennättänyt aamulla tarttua.
Tiedän oikein hyvin, ettei kovinkaan moni odota näitä Mendelssohneja tai Bacheja, ja että jokuset ne kelpuuttavat. Tiedän sitäkin paremmin, että kun laulan että Mun sydämeni tänne jää tai että Ota hänet vastaan, vastaaanottajat ovat kiitollisia. Arvostan sekä seurakuntalaisia, mutta myös omia mieltymyksiäni.
Aina kannattaa hermoilla
Olen ollut viime aikoina hermostunut tai jännittynyt. Paitsi ikä ja kokemus, myös tämä jännityksen aiheuttanut seikka on tehnyt minusta välillä normaalia säsärämmän (säsärä= pikkumainen, äreä, pahantuulinen). Normaalistikin olen havainnut sen, että lauon melko suorasukaisesti töissä asioista, joista en ennen juuri pulttia ottanut.
Tänään se kulminoitui. Minulla oli aika ortopedille. Muutama viikko sitten näet heräsin eräänä sunnuntain ja maanantain välisenä yönä aivan helvetinmoiseen kipuun oikeassa polvessa, jossa on se alkuperäinen nivel. Se ärtyi pitkähköstä kävelystä tammikuun puolen välin tienoilla olleen viikonloppuvapaan aikana. Kävely oli 13 kilometriä pitkä, ja siitä viikon päästä tuli tuo kauhea herääminen.
Kävin työterveydessä, jonka lääkäri laittoi saman tien röntgeniin ja soitti samana iltapäivänä, että polvesi on loppu. Minä sanoin, että vaikka tiedän firmanne ortopedit eteviksi, minulla ei ole sitä 10-15000 euroa ylimääräistä laittaa kieltämättä etevään leikkaukseenne, että jos laitat lähetteen julkiselle puolelle.
Lähete tuli reilussa viikossa, ja aika ortopedille oli tänään.
Suuri oli helpotukseni, kun ortopedi totesi, että oikea polveni on muutama viikko sitten kuvattuna ollut pahempi kuin aikanaan se vaihtoon mennyt. Mutta jos pärjäilisit, hän ehdotteli. Minä siihen, että ei kuule onnistu. Hän, että vaikka tuo vasen niin hyvin onnistui, niin ei ole mitään takeita siitä, että oikea onnistuisi likikään yhtä hyvin tai ei ollenkaan. Minä siihen, etten halua nilkuttaa loppua elämääni tilanteessa, jossa ainut sykettä tuova liikunta on hiihto, jota minun olosuhteissani voi harjoittaa muutaman viikon ajan vuodessa.
Suuri oli ihmetykseni, kun lääkäri suostui! Antoi lähetteen leikkaukseen ja passitti hoitajalle. Hoitaja puolestaan antoi leikkausta viikkoa ennen käytettävää pesuainetta ja nenään laitettavaa antibioottia.
Aika tulee postissa sitten joskus, ei mitään havaintoa, milloin.
Tiedän oikein hyvin, mitä minun pitää tehdä. Huolehtia verensokerista, maksa-arvoista, painonhallinnasta. Hartaasti toivon, että kun pyöräilykelit tulevat muutaman viikon sisällä, pystyn käyttämään sähköpyörääni työmatkoilla ja huolehtimaan fyysisestä kunnostani. Ennen edellistä polvileikkausta en kipujen vuoksi oikein pystynyt, mutta nyt sekä lääkäri että hoitaja myönsivät, että kykyni huolehtia riittävästä liikunnasta teki sen, että tammikuun suuri romahdus saatiin parissa viikossa haltuun, ja pystyin Lapin hiihtoretkeen ortoosin avulla.
Urheilun patologiseksi vihaajaksi liikun melko paljon. Tänäänkin kävin kävelyllä sen, minkä kivut myöten antoivat. Kun oli viime viikonloppuna hiihtokelit, kilometrejä kertyi yli neljänkymmenen. Piti vain huolehtia siitä, ettei niveliin tule tärähdyksiä eikä kaadu ja taita kipeää polvea hallitsemattomasti.
Mutta tosiaan. Ortopedi laittoi lähetteen tekonivelleikkaukseen, siihen viimeiseen alkuperäisosapolveen vaihdetaan tekonivel. Tiedän leikkauksen suureksi ja jälkiseurauksiltaan sangen kivuliaaksi ja pitkällistä toipumisaikaa vaativaksi. Parasta on, että leikkaus delegoitiin sille ortopedille, joka edellisen kerrankin polveni laittoi. Ainakin luotan täysin tuohon lääkäriin.
Toisaalta olen aina luottanut lääkäreihini, siihenkin, joka vilttihattuili päin naamaa vuonna 2009. Ennen vuoden 2017 lihavuusleikkausta kirurgi kysyi minulta mielipidettä päätöksestään. Lausuin seuraavaa: ”Minä tunnen kirkkovuoden, liturgian ja hymnologian kohtalaisen hyvin. Uskon, että sinä tunnet sen, miten ihmistä pitää hoitaa, vähintään yhtä hyvin, saati ettet paremminkin”.
Niinpä tänään illan lauluryhmän harjoituksista tultuani ja auton pysäköintikatokseen laitettuani, kun lähdin ontuen nilkuttamaan kotiini, olin ihan tyytyväinen tänäiseen ortopedin kohtaamiseen. Kenties saan toiseenkin polveeni tekonivelen, kärsin leikkauksen kivut, kestän kuntoutuksen haasteet ja ehkä vuosi leikkauksen jälkeen saan taas tehdä puolison kanssa kunnon kävelylenkkejä, nostaa sykettä, polttaa kaloreja.
Huomenna on helppo päivä, lauantaiina olen taas tekemässä viimeisiä palveluksia, sunnuntaina lupasin mennä aamulla auttamaan koronasta toipuvaa työkaveriani messun toimittamisessa, iltapäivällä hoitelen itsekseni sanajumalanpalveluksen, siinä ei ole juuri sen kummempaa kuin normaalissa kahvinjuonti- /istumistilaisuudessa.
Kas, kun täällä lounaassa kanttori on yhtä kuin vaivoin siedetty virsijukeboksi, tämä yli 20 vuoden kokemuksen rintaäänellä sanottuna… ja kroonistuneena….
Maailma on karu paikka
Edellisessä päreessäni osoittelin lukkarinsormellani tämän maailmanajan erästä diktaattoria ja hänen luotsaamaansa kansakuntaa kohti.
Silti, hän ei ole ollenkaan ainut, jota voisi osoitella. Setä Samuli ei ole hirveän paljon ihmeellisempi. Mietitäänpä nyt vaikka Vietnamin sotaa, näitä erinäisiä kahinoita, joita amerikkalaiset ovat maailmanpoliisina ollessaan käyneet.
Tavallaan se YYA-aika oli jännää, oltiin (tai siis valtionjohto oli) olevinaan hyvää pataa Neuvostoliiton kanssa, joskin raja oli kohtalaisen hyvin suljettu, ja yli mentiin niin kuin läntiset siihen aikaan menivät. Joka syksy lähtivät liikkeelle partiot ryssän linjojen taakse, kuinkahan paljon 1960-1970- luvun alla ilmestyikään isänmaallista kaukopartiokirjallisuutta! Poikasena niitä itsekin melkoisen määrän luin.
Ainakin meillä päin asia koitettiin enimmäkseen ajatella niin, että kaipa se Kekkonen hoitaa niin, ettei tarvitse pelätä kovin paljoa. Ja vaikka armeijan käynti tympeältä tuntui, niin kyllä kai se hyvä oli, että se oli olemassa.
No, viime vuosina on sitten purettu sitä patoutunutta pettymystä suomettumisesta ja jälkiviisastellaan. Olipahan kuitenkin semmoinen aika, ettei pahemmin taalattu väkeä piikkilankojen sisään, joskin myönnän jyrkästi, että ne yleiset syyt saattoivat olla vähän kummallisia, mutta kummallinen oli kyllä aikakin.
Pienet maat, ja keskisuuretkin, ovat suurvaltojen pelinappuloita. Me suomalaiset kaiketi enimmältään kannatamme liittymistä Natoon.
Kunhan muistamme, ettei Nato ratkaise ihan kaikkia geopoliittisia ongelmia. Ei ole oikeastaan muuta kuin se viidennen artiklan melko löyhä lupaus auttamisesta tiukan paikan tullen. En puhu tässä omiani, vaan perustan sanomiseni Ulkopoliittisen Instituutin johtaja M. Aaltolan hiljattain ilmestyneeseen kirjaan ”Minne menet, Suomi?”.
En väitä kyseisen herran olevan oraakkeli, jolta kaikkea voisi kysyä, mutta hän kuitenkin johtaa tutkimuslaitosta, joka katsoo kaiken aikaa historiankirjoja ja karttoja, ja luo skenaarioita tapahtuneiden tosiasioiden pohjalta. Hänellä on varmasti aatteellisia painotuksiakin, mutta kuitenkin vankka tieteellinen ja tutkimuksellinen pohja.
Kyllähän tässä vähän halju tunne mahanpohjassa on. Ei käy kateeksi maan asioista vastuussa olevia, meillä kun on semmoinen komento, että vallankäytöstä kannetaan vastuu. Esimerkiksi siinä maassa, joka sijaitsee siellä päin, mistä valo tulee, vastuun kantavat vähemmistökansallisuuksien hiljaiset pojat omalla nirrillään, päätöksentekijät häipyvät tilanteen pahaksi mentyä jonnekin hyvissä ajoin varaamiinsa turvapaikkoihin.
Natsit (siis ne 1930- 40 – lukujen liittolaisemme), jotka katsoivat eteensä, häipyivät Etelä-Amerikan sotilasdiktatuurien viidakoihin rakentamiinsa lukaaleihin ja elivät siellä tavallaan vankeina.
Mitä siis tehdä?
Minä kastelin taas aamulla ne tomaatintaimet. Paprikat eivät ole vielä saaneet piikkiä pinnalle, ja chilien kylvämisellä alkaisi olla tulenpalava kiire. Tomaatit on kohta koulittava.
Ja on lähettävä valkotakkisen luo. Oikea polvi alkaa olla lopuillaan, ja työterveyslääkäri jo tuomion luki, vaan nyt menen paljon mahtavamman ja vaikutusvaltaisemman herran puheille. Saas nähä, pääseekö sitä taas nivelöintiin vain pitääkö jatkaa nilkuttamista.
Onneksi tomaattien kastelu onnistuu vaikka kepin kanssa känkkäämällä, että asiat voisi olla pahemminkin.
Maaliskuun idus
Wikipedia kertoo, että gregoriaanisen kalenterin mukaan on vuoden 74.päivä, jos olisi karkausvuosi, niin tietysti 75. Jäljellä tätä vuotta on vielä 291 päivää.
Risto viettää nimipäiväänsä Kristofferin ohella, ortodokseilla Armas. Kerta kaikkiaan hyvien miesten nimipäivä siis.
Tänä päivänä muun muassa:
– Julius Caesar murhattiin, asialla Cassiuksen ja Brutuksen salaliitto. Sinäkin, Brutukseni! Vuosi oli 44 e.Kr.
– Kristoffer Kolombus palaili ensimmäisen kerran Espanjaan jenkeissä käytyään, vuosi oli 1493
– Trenton kirkolliskokous kokoontui ensimmäisen kerran, vuosi oli 1545. Katolinen kirkko lakkautti kokouksen yhtenä seuraamuksena anekaupan ja teki muitakin uudistuksia, vaan Lutherin vaatimukseen kansankielisestä Raamatusta ei sentään suostuttu.
-Finlaysonin kutomosalissa Plevnassa Tampereella sytytettiin pohjoismaiden ensimmäiset sähkövalot. Vuosi oli 1882. Carl von Nottenback- niminen insinööri, joka oli työskennellyt Edison General Electricin tehtaalla, oli tuonut tuliaisina kaksi tasavirtadynamoa ja 150 sähkölamppua tamperelaisten kutojien iloksi.
Näin siis on koostanut Wikipedia. Ihan merkittäviä tapahtumia on tässä maaliskuun puolessavälissä.
Itselleni päivä on sikäli merkittävä, että tilille kilahtavat tänään taas ne denaarit, joilla taas kuukaudeksi eteenpäin hoidetaan arjen pyörittäminen, ja tulevaakin eläkeuudistusta silmällä pitäen laitan taas pari kolme sataa sivuun, niitä voi joskus tarvita, ellei sitten tämä inflaatio niitä haukkaa. Siinä tosin olemme kaikki samassa pinteessä.
Radio taratteli äsken, että sekä Venäjä että Ukraina kärsivät ammuspulasta.
Voi.
Minulla ei ole kovin laajaa ymmärrystä maailmanpolitiikasta, vaikka sitä kaiken aikaa seuraan. Käsitykseni on muodostunut siinä äijämäisessä maailmankäsityksessä, jossa on se sama vika kuin kaikissa muissakin, että ”minä” on sen keskipiste.
Mutta käsitykseni on tämä:
Maailmassa on kolme, pian ehkä neljäkin supervaltaa: Yhdysvallat, Kiina, Venäjä ja pian, saati ellei jo nyt, Intia. Länsi-itä – tilanne on siis 1-3. Venäjä on Putinin aikana hakenut takaisin entistä vaikutusvaltaansa, Vladimir Vladimirovits puhelee moninapaisesta maailmanjärjestyksestä, ja pitää länttä, johon mekin kuulumme, johon olemme ainakin enimmät halunneetkin kuulua, vihollisenaan. Vladimirilla on syvä huoli siitä, että länsi (lue: Nato ja lue vielä oikeammin: Yhdysvallat) tulee nurkalle. On ollut katkera pala seurata, kuinka kaikki entiset ei oikeastaan liittolaiset, vaan 2. maailmansodan myötä silloisen Neuvostoliiton etupiiriin kuuluneet maat hiippailivat yksi toisensa jälkeen Natoon ja Euroopan Unioniin. Minkähän takia…
Ja Vova-setä on ottanut tehtäväkseen pelastaa sen, mikä pelastettavissa on. Mitäpä maan suunnattomasta pinta-alasta ja luonnonrikkauksista, kun läntinen hapatus tunkee nurkalle. Valko-Venäjä sentään saatiin omaksi, mutta Ukraina mokoma rypistelee vastaan eikä ymmärrä kolmen heimon Venäjän aatetta. Niinpä Vova-setä näytti voimansa ja otti Krimin ja muutamat alueet itä-Ukrainasta malliksi jo kohta yhdeksän vuotta sitten. Ei toki sotien, pois se, vaan ihan kansanäänestyksellä. Mitä nyt jokunen tunnustukseton sotilas oli vähän neuvomassa… Ja nauroi varmaan riettaallisesti, kun länsi eli Nato eli Ameriikka laittoi muutamia naurettavia pakotteita, ei mitään vaikutusta niillä. Komea silta Krimille rakennettiin, ja muutaman hyödyllisen idiootin, jotka tunnemme länsimaisina johtavina poliitikkoina, avulla rakennettiin NordStream II – kaasuputki Itämeren pohjaan. Elekää suotta sakemannit oloko moksiskaan, täältä tullee kuulkaa halavalla kaasua….
Edelleen suosikkikirjailijani ja -satiirikkoni Veikko Huovisen luoman Konsta Pylkkäsen sanoja lainatakseni: ”Paras ja imelin viisauven laji on jäläkiviisaus”.
Suosittelen muille paitsi woke-väelle voimakkaasti, ellei kuiva ja tylsäkin historian tietokirjojen luku oikein maistu, lukemaan kaksi pienenläntää kirjaa, jotka on kirjoittanut Veikko Huovinen, jo aikoja kuollut humoristina pidetty kirjailija, hiljaisen hymyn mies. Kirjat ovat nimeltään Veitikka ja Joe-Setä. Siellä humorististen lauseiden keskellä, ihmishirviöiden syömisiä tai muita inhimillisiä tekemisiä huvittavasti kuvaillessa on selvästi erotettavissa lauseita, joista syöksyy silmille historian tuntemus, suru sodan jalkoihin jääneistä ihmisistä, valtioterrorista, totalitarismista.
Nyt alan kirjoittaa sormilla suuremmilla. Voisiko mainittu kirjailija kirjoittaa tänään, jos olisi keskuudessamme vaikkapa tällaisia lauseita:
”Kremlin tarkimmin vartioidussa, ydiniskun kestävien seinien sisällä olevassa huoneessa, jonka hengitysilmakin oli tullut lukuisien säteilyn suodattavan puhdistimen kautta, oli pitkä pöytä, jonka päässä istui vähänläntä, 169- senttinen kaljupäinen mies, Vladimir Vladimirovits Putin. Huonetta vartioi lakkaamatta rankimman koulutuksen saaneet, hampaisiin asti aseistettujen vartijoiden prikaati, jonka jokainen sotilas niksauttaisi puolessa sekunnissa rettelöivältä musikalta niskat nurin.
Hän tunsi olonsa turvalliseksi, joskin huolet painoivat häntä. Kiinan johtajalle hän oli hiljattain puhunut suuresta huolestaan, kuinka länsi pyrkii johtamaan koko maailmaa vain Washingtonista. Mitä helvettiä se semmoinen on olevinaan, ei sitä maailmaa nyt Washingonista pidä kokonaan johtaa, vaan myös ainakin Moskovasta, Moskovastapa hyvinkin. Moskovasta, Moskovasta, joo… Suomikin, joka oli kiltisti ollut talutushihnassa ja vanhoina Neuvostoliiton kunnian päivinä jättänyt jopa presidentinvaalitkin pitämättä, kun Tehtaankadun porukka kävi puhumassa Suomen Sosialidemokraateille, että tehkääpä semmoinen ehdotus, että Kekkonen jatkaa, Karjalainen kepuineen on jo puhuttu valmiiksi asian taakse. Tsuhnat uskoivat, kun näkivät vielä siihen aikaan joka päivä lähistöllään, mitä ryppyily Neuvostoliitolle maksoi… jalkaproteesit kopisivat ja lasisilmät kiiluivat, kun sodassa siipeensä saaneet ehkä saunojen peräkammarissa muistelivat kahakoissa jalkoihin jääneitä ja ainoansa antaneina…. muutenhan ne julkisesti taisivat ohjeiden mukaan miltei halveksia sankareitaan…
Mutta nyt on tilanne pahemmin. Viimeinenkin tsuhnien vasalli, joka junaili kaasuputken moninapaista maailmanjärjestystä auttamaan, oli pois pelistä, ja Neuvostoliiton loistoa koskaan näkemätön demaripääministeri puhui kuin pahin amerikkalainen, ja lovileukainen entinen pääministerikin lähti kälppimään suuren pankin johtokunnasta… Tsuhna alkaa isottelemaan, eikä sille oikein voi mitään. Harmillinen tilanne, kerta kaikkiaan.
Pöydän toisessa päässä istui silmälasit silmillään roikkuvin poskin Sergei Viktorivits vähän sydän pamppaillen ja yrittäen arvuutella pelottavan esimiehensä ajatuksia. Olisi ollut mukavampi jo vuosia sitten mennä Lontooseen, nauttia työnsä hedelmistä siellä, mutta kun tuo Vova ei päästä… Ja jos asian puheeksi otit, kysäisi Vova, että kenenkäs ansiosta sinulla niitä taloja siellä Lontoossa ja Zürichissä oikein on, näinkö osoitat kiitollisuutesi…”
No, enpä viitsi enempää mestaria matkia.
Ukrainassa miestä kylymenöö edelleenkin tarpeettoman paljon. Asialle ei ole ikävä kyllä kunniallista loppua tiedossa. Sota loppuu hektkeksi kyllä, jos Ukraina antautuu ja sen johto ottaa sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä niskalaukauksen ja kansa alistuu Venäjän komentoon, hengittämään tunkkaista mahorkkailmaa ja raatamaan oligarkkien omaisuutta kartuttaakseen… Sitten alkaa valmistautuminen entisen etupiirin takaisin ottamiseen.
Paras uutinen oli se, kun tänään väittivät, että ammukset ovat kummaltakin riitapukarilta vähissä.
Surkeinta on koko jutussa se, että uskoisin valtaosan niin länsimaisista, venäläisistä ja ukrainalaisista ja kiinalaisista ja vaikka mistä hottentoteista olevan sitä mieltä, että rauhassa eläminen ja oleminen olisi parasta, saati ettei ylivertaista.
Tyhmänä kyselen, että miksei sellainen ole mahdollista?
Ulkona on ihana kevättalven päivä. Työpöytäni edessä ikkunalaudalla tomaatintaimet kurottavat terhakkaasti valoa kohti. Vaikka tietäisin, että Vova räjäyttää elokuun alussa atomipommin, ja kuolemme kaikki, istutan silti toukokuulla tomaatin taimet kasvihuoneen multaan. Martti-tohtori oli kuitenkin viisas mies, tiesi toivon ja tulevaisuudenuskon merkityksen…
Niin sanoo tutkijatkin!
Ne kaikenmaailman dosentit, niin kuin rakastettu ja kaivattu entinen pääministeri sanoi.
Rähjäsin öylyssäpäivänä viiden puoluejohtajan varauksetta hyväksymää vaalikoneen väittämää vastaan omasta kokemuksestani. Kokemus on ollut voimakas, sillä siitä on reilut kolmekymmentä vuotta, ja se edelleen herättää minussa voimakkaita tunteita.
Vuodesta 1996 lähtien olen elättänyt itseni tällä lukkarin hommalla, vuosina 1990-1995 työnteolla itsensä elättämistä sekatöillä oli vain pari kolme kuukautta vuodessa, muuten sinnittelin niiden tukien varassa ja armoilla. Siinä oli kuulkaa ihmisellä valtuuvet vähissä! Marjamehtään ja kalalle saattoi mennä, muuten käytiin siellä silloisessa Työvoimatoimistossa toteamassa virkailijan kanssa, että eipä ole hommia, johon kävisin.
Yle sai minulta tänään kohteliaat aplodit, kun toi julki jutun, että tuo vaalikoneen väittämä ei tutkitustikaan pidä paikkaansa.
Mutta turhaahan tutkijoiden ja minun nillittäminen on. Eihän viiden puolueen yksinkertaiset kannattajat toki saata ymmärtää sitä, kun ei ole kohdalle tullut sitä, että jonakin aamuna pomo sanoo, että sinun hommat oli nyt tässä. Tai jos on sanonutkin, niin on löytänyt jotain uutta. On muuten hieno homma, jos näin on käynyt.
Itse putosin silloin yli 30 vuotta sitten aina tyhjyyteen, melkein mikä tahansa olisi kelvannut, jos olisi elannon hommasta saanut. Kerrankin olisin päässyt naapuripitäjässä olevaan puusepäntehtaaseen hommiin, mutta järkevä esihenkilö totesi, että palkka on tämä, ja siitä kun verot maksat ja sieltä 40 kilometrin päästä töissä käyt, saatat jäädä ohkaiselle. Siinä tosiaan kävi niin, että tuet olivat paremmat kuin töissäkäynti. Töissäkäynti olisi tuonut todella kusisen tilanteen, jos esimerkiksi loppuunajettuun autoon olisi tullut jotain vikaa, miten olisi päässyt eteenpäin. No, olisihan sitä voinut muuttaa samalle kylälle ja käydä töissä jalan. Vuokra olisi ollut sellainen, että tulos olisi ollut sama kuin muutenkin.
Yksinkertaisen oikeiston hellimä ajatus on siis minun kannaltani empiirisesti jotakuinkin kelvottomaksi todettu.
Ne toki jaksavat ihmetellä, miksi työ ei kelpaa…
En tiedä, huudanko tyhjyyteen, mutta käsittääkseni tilanne on seuraavanlainen:
Yksinkertaisen oikeiston mielestä työstä palkaksi riittää euro tai kaksi tunnissa. Työstä saatavalla palkalla ei ole tarkoituskaan tulla toimeen. Ja koska henkilö on töissä, niin hän toki tulee palkallaan toimeen, vaikka tämä ei toki tarkoituskaan ole.
Lapsuudessani toimeentulon ehto oli se, että kotitontilla viljeltiin perunaa, sipulia ja juureksia. Se tontilla oleva maapohja oli olemassa, ja se oli ihan ok. Omia perunoita, porkkanoita ja sipulia syötiin pitkin talvea, välillä pelkän ruskean kastikkeen kanssa. Kun isä joutui tapaturman vuoksi sairaalaan vuonna 1965, siskon suupielet aukesivat vuotaviksi ravinnon puutteen vuoksi. Mummo antoi klöntin sianlihaa, ja siskon suupielet lakkasivat vuotamasta. Isän kuntouduttua ei puutetta enää kärsitty.
Siihen aikaan sosiaalitoimi oli aika rankkaa. Ei sinne menty ennen kuin viimeisessä hädässä. Sinne menijä vastasi ensin seuraaviin kysymyksiin: Onko kodissanne radio? Jos on, niin myykää se ensin, ja sitten, kun ne rahat loppuvat, tulkaa takaisin.
Tiedossani ei ole, mitä näiden toimenpiteiden jälkeen seurasi. Ehkä perheen hajottaminen, vaikea sanoa.
Äijäblogi IV 