Miksi äijä ei hurraa aktiivimallille

Minulla on ollut suurenmoinen etuoikeus sitten vuoden 1996. Ei ole tarvinnut asioida millään tavalla silloisen Työvoimatoimiston, nykyään kai TE-keskuksen, kanssa.

Olen saanut työskennellä mainitusta ajankohdasta lähtien julkishallinnollisen organisaation, eli evankelis-luterilaisen seurakunnan palveluksessa. Olen viihtynyt ja tykännyt työstäni.

Ennen tuota aikaa olin työttömänä, oman yritykseni loputtua kesäkuussa 1990. Työvoimahallinto ei koskaan auttanut työllistymään, vaikka varmasti tosissaan yritti. Itse, omalla aktiivisuudellani sain ne työpaikat, mitä oli vuosina 1990-1996.

Vuosina tuon rankan ajanjakson jälkeen olen oppinut ihmisten persoonallisuudesta asioita. On olemassa niitä, jotka pärjää aina, kaikissa olosuhteissa. Mutta on myös niitä, jotka ovat riippuvaisempia vallitsevista olosuhteista. Itse olen juuri sitä surkeinta joukkoa, sitä, mistä Kokoomusnuorten entinen puheenjohtaja Saul Schuback käytti nimitystä ”heikompi aines”.

Poikaparkahan joutui teurastetuksi tuosta sanomisestaan, mutta en minä häntä moiti. Sitähän hän vain toisteli, mitä oli luultavasti kotonaan kuullut.  Eikä ole itsellä koskaan ollut sitä tilannetta, että hommia ei kertakaikkiaan ole.

Paljastan omalta työttömyyskaudeltani kaikkien kepulaisten ja kokoomukselaisten kauhuksi yhden puhelinkeskustelun.

Oli Laukaan kunnassa yhdessä puusepänverstaassa paikka auki. Palkka olisi ollut nykyrahassa viisi euroa tunnissa. Töihinottaja sanoi, että kyllä pääset, jos tulet. Mutta mieti hyvä mies, ajat omalla kustannuksellasi neljäkymmentä kilometriä suuntaansa joka päivä. Palkka ei nouse kuin korkeintaan viisikymmentä penniä, kun olet viisi vuotta palvellut hyvin.  Oli minulla auto, loppumassa oleva. Mahdollisuudet ostaa uudempi oli sellaiset, ettei niitä ollut, en ollut luottokelpoinen. Arvatkaa, kirvelikö. Mutta nopea laskutoimitus toi sen tuloksen, ettei kannattanut.

Tätähän kepu ja kokoomus ovat hellineet. Että kannattaa mieluummin olla työttömänä kuin että olla töissä ja sitten sosiaalitoimen asiakas, kun ei tule palkallaan toimeen.  Sillä on perusteltu vaikka mitä. Tuolloin totesin, että palkka menisi kokonaisuudessaan töissä käymiseen, ja sosiaalitoimi saisi minut ja silloisen ns. perheeni elättää. Ja jonakin aamuna olisi loppuunajettu auto sanonut stop, ja olisin ollut vaikeuksissa.

Sanottakoon, etten kannata mitään poliittista puoluetta. Mutta aktiivimallia vastustan voimakkaasti ja kaikin mahdollisin keinoin. Miksi? Ensiksikin, kannatan jyrkästi sitä, että työtä on tehtävä, että saa siitä elantonsa. Nykyään yhä useammin sanotaan ääneen, että jos vaikka edes osan saisi. Mutta kun se on sitten siellä sosiaalitoimessa asiakkaana, vaikka käy töissäkin. Ja ainakin omat kokemukseni sosiaalitoimesta ovat niin pöyristyttävät, etten sinne ole sen koommin, kun vuonna 1991 oli pakko käydä, mennyt.

Tämä aktiivimalli on saanut minut, joka olen ollut työkkärin listoilla viimeksi 22 vuotta sitten, vastustamaan tuota mallia raivokkaasti. Tunnutaan hallituksessa ajattelevan, että se on itsestä kiinni. Se pätee ainoastaan siihen osaan ihmisiä, jotka on persoonallisuudeltaan vahvoja ja eteenpäin pyrkiviä.  Muihin ei.

Miksi kaikki eivät ole voimakastahtoisia ja eteenpäin meneviä? Mietipä sitä, ystäväni.

Terveisin punavihreässä kuplassa elävä konservatiiviänkyräkristitty valkoinen viisikymppinen heteromies.

Urkurin nykytyökalu

Kun ensimmäisen kerran soitin niin sanottuja digitaalisia kirkkourkuja erään keskisuomalaisen seurakunnan siunauskappelissa vuonna 1992, saman seurakunnan pääkirkon 20-äänikertaisten pneumaattisten (joidenkin huonoina pitämien) urkujen jälkeen ne tuntuivat aivan onnettoman huonoilta. Vaikka oli monipuolinen dispositio eli äänikertavalikoima, 25 äänikertaa, jonka kokoisia pilliurkuja olen lähinnä vierailijana päässyt tähän ikäänkään asti soittamaan. En tykännyt.

Vuonna 2012, helmikuun viimeisenä päivänä, ajoi meidän pihaan pakettiauto, ja kaksi miestä toi kotiini vähän saman tapaiset digitaaliurut kuin ensimmäisessä työpaikassani oli. Kosketus niissä oli parempi, mutta ääni samanlainen sähköinen. Mutta harjoittelemaan niillä pääsi, soi miten soi. Olisihan tuossa melkein vieressä oikeatkin, ja tosi hienotkin tavallaan, mutta ne ei ihan kaikkeen ohjelmistoon kerta kaikkiaan taitu, mm. jalkion todella vähäisen äänialan vuoksi.

Viime vuonna, ollessani ensimmäiseen isoon leikkaukseen valmistautumassa, kokeilin Hauptwerk-tietokoneohjelman ilmaisversiota. Aika pienellä säädöllä sain it-alueen laittamaan työläppäriini ohjelman ilmaisversion, jossa on vakiona englantilainen 30-äänikertainen soitin.

Sen jälkeen en ole käyttänyt kertaakaan digiurkujen omia äänikertoja. Ero oli niin dramaattinen. Pian ostin ohjelman kaupallisen version, ja tietokoneen ihan tuota tarkoitusta varten, ja olen lataillut siihen urkuja eri puolilta Eurooppaa. Osasta täytyy maksaa, osan saa ilmaiseksi. Joku ilmaiseksi jakaja toivoo lahjoituksia, ja olen lahjoittanutkin.

 

Kuinka sen kuvailisin? Yritän. Hauptwerk Virtual Pipe Organ-ohjelmistoon on siis saatavissa samplesettejä eli näytejoukkoja, jotka on otettu jostain olemassa olevista uruista. Jokainen urkujen pilli on äänitetty ja taltioitu tietokoneiden ymmärtämään .wav – muotoon. Mukaan on tullut puhaltimen äänet ja koneiston kolinat. Aidosta urkusoinnista lopputuloksen erottaa vain äänentoiston laatu. Olo on ihan kuin olisi itse ollut soittamassa jossain kirkossa oikeita urkuja, ja tuo olisi tallennettu cd-levylle. Vieläpä siten, että soittaja saa cd-levyltä käyttöönsä urkujen aidot, tallennetut äänet.

Merkillistä on nykytekniikka, sano.

Minä toteutin hankkeen niin, että hankin tarkoitusta varten kotiini toisenkin Apple- merkkisen tietokoneen(toki Windows-vehkeetkin kävisivät, mutta se periaate…). Sitten hankin Hauptwerkt Virtual Pipe Organ- ohjelmiston lisenssin, jolloin ilmaisversion rajoitteet poistuivat. Liitin sen kälyisen digiurkuni MIDI-liitännästä johdon tietokoneeseen, jolloin koskettimistojen, jalkion ja hallintalaitteiden välittämät MIDI-signaalit välittyvät tietokoneohjelmalle kuin koskettimiston painalluksina, rekisteritappien käsittelynä tai vaikka paisutuspedaalin käyttönä.

Niinpä olen tämän systeemin myötä päässyt halvalla kokeilemaan, miltä voisi soittoni vaikkapa Johann Sebastian Bachin kanssa paljon tekemisissä olleen Gottfried Silbermannin tai Cesar Franckin ystävän Aristide Cavaille-Collin rakentamilla uruilla. Ei se ilmaista ole, ei läheskään, mutta  muutamalla satasella pääsee vaikka Silbermann- tai Cavaille-Coll- urkuja tällä tavoin kokeilemaan ja soittamaan.

Tietenkään se ei ihan vielä ole ”oikea”. Kosketinta painettaessa ei mikään soittokoneisto oikeasti liiku, vaikka ne kolinat sieltä kuuluvatkin. Ja se ääni, se on kuin digitelevision kuva: selkeä ja aitoa muistuttava, mutta ero on se, mikä on keskustella kasvokkain tai keskustella videopuhelun kautta, jos tällä tavalla asiaa vertailee.

Lukijoistani osalle tämä on varmaan vähän jargonia. Mutta jos urkuri puhuu Silbermann- tai Cavaille-Coll- uruista, niin se on vähän sama kuin autoilija puhuisi Mercedes-Benzistä, Rolls Roycesta tai Bentleysta tai hawailijaisesta luksushotellista tai ylellisimmistä silkkivaatteista tai muuten parhaista parhaimmista. Meille urkureille tämä tai sen melko uskottava kuva on saatavissa.

Oikeiden urkujen luokse ei etenkään tuolla maailmalla tahdo päästä. Kävin reilu vuosi sitten Salzburgissa, ja olisin sen tuomiokirkon urkuihin mielinyt tutustua edes katseen soittopöytään luomalla. Vaan eivät päästäneet edes näköetäisyydelle, vaativat ostamaan lipun. Kun kysyin mistä, näkyi enää tiukantöykeän vahtimestarin selkä.

Niinpä olen tässä asiassa kiitollinen tekniikan ihmisille, jotka toivat virtuaaliurut minun ja jokusen muun iloksi. Hienoa päästä kokeilemaan sointeja olematta oppinut tai ylitaitava…

 

Vuosikatsaus

Tasan vuosi sitten, ihan päivälleen ja kellonlyömälleen, makasin uneen huumattuna tai tainnutettuna varsinaissuomalaisen sairaalan leikkaussalin pöydällä, ja ortopedi lienee askaroinut vasemman alaraajani keskimmäisen nivelen vaihtoa.

Olikohan se siinä puoli kymmenen aikaan, kun heräsin anestesiasta, tai tulin herätetyksi.  Vaikka oli paha olo ja leikkauskivut olivat vähintäänkin mainittavat, tiesin siinä hetkessä, että puolitoista vuosikymmentä jäytänyt kipu on nyt poissa.

Nyt, kun on tuon operaation vuosipäivä, totean olevani erittäin kiitollinen sille systeemille, joka mahdollistaa myös tällaisen armeijan säästönsä muinoin hupuloineen huithapelinkin saada hoitoa vaivoihinsa. Katselin minä sitä yksityispuoleltakin, ja kyllä siinä ihan hyvän henkilöauton hinnan olisi saanut pulittaa. Kun toisaalta olen maksellut – ja mielelläni – veroja ja maksuja julkisen terveydenhuollon ylläitämiseksi, en nähnyt järkeväksi ottaa tuota todellista valinnanvapautta käyttöön… En ole suuremmin kaivannut  uussotevalinnanvapautta, vaan hyvin on minua ne kerrat, kun olen hoitoa tarvinnut, hoidettu ihan tuolla karvalakkipuolellakin.

Onhan se syntymäpaikkakuntani murteella sanottuna ”velehoa”, kun on saanut liikuntakykynsä takaisin. Entisestä kotipihassa ja tupasalla käpsehtivästä, kourakaupalla särkylääkkeitä napsivasta ja ontuvasta ukosta on tullut reippaasti kävelevä ja pyöräilevä keski-ikäinen äijä, joka nauttii suunnattoman paljon tunnin- puolentoista kävelyretkistä kera puolison. Gasellinketteräksi en toki ole tullut, vähän kankea ja kömpelö olen, mutta pystyn kävelemään, pystyn pyöräilemään, pystyn hiihtämään. Päivän askelmäärä menee tavallisesti kevyesti yli kymmenentuhannen.

Minun paha ominaisuuteni on jankuttaa. Nyt jankutan sitä, että tämä poliitikkojen sote perustuu varmaan ihan tarpeeseen, mutta olisiko vanhaa korjaamalla saatu kelvollinen?

Mikä se nyt sitten tuossa valinnanvapaudessa, aiotussa, ja maakunnissa, on sellaista, joka laittaa jankuttamaan vastaan? No se, kun asiantuntijat sanovat, ettei sillä säästetä mitään. Ja sitten vielä se, että mieluummin minä ne veroroponi suon menevän vaikka julkisen sektorin kolmenkymmenenkahdeksan vuosilomapäivän saavalle henkilökunnalle kuin pörssiyhtiöiden osakkaille.

En sano tätä siksi, että bisneksessä jotain pahaa olisi itsellään. Minä rakastan pieniä ja keskisuuria yrityksiä, ne antavat töitä ja tuottavat sen arvon, että mm. minä pikkuvirkamies, kunnallisten liikuntapaikkojen hoitaja, terveyskeskuslääkäri tai vaikka työkyvytön tai töihin pääsemätön kukin saadaan iskeä hampaamme ruisleipään.  Vaan nuo pörssiyhtiöt on ainakin minun yksinkertaisessa logiikassani sellaisia, ettei olla kaukana muinaisesta huonoksi havaitusta kaskiviljelystä.

Saatanhan olla väärässäkin, en minä miksikään guruksi tässä tekeydykään.

Mutta vähän pahuksen hyvän polven se ortopedi minulle tasan vuosi sitten teki ja laittoi. Hyvin hoitivat hoitajat, hyvä oli fysioterapeutti siellä sairaalassa. Hyvät lääkkeet syöttivät, että pahimpien kipujen aikana saamani huumaavat aineet tekivät olon siedettäväksi. Hyvin annostelivat ne lääkkeet, ettei ollut lähelläkään opiaattiriippuvuus, joka kuulemma tuolla Amerikassa saattaa ihmisiä rappiolle ja jopa tappaa onnettomimpia. Hyvin tuki Kela toipujaa, että pysyi näkkileivänsyöntioikeus pitkällä toipumislomallakin, hyvää oli jälkihoito tikinpoistoineen, jälkitarkastuksineen ja kuntoutusohjeineen. Itse ei tarvinnut muuta kuin niitä noudattaa – sentään eivät jumppaa puolestani tehneet…

Ja hyvä tuli, kuten olen todennut. Työkyky on palannut. Aluksi piti urkupenkkiin korokkeita laittaa, kun ei polvi oikein taipunut, vaan nyt menee jo vähintään yhtä hyvin kuin se vaurioitunut rohjo ennen leikkausta.  Niin olen kiitollinen tästäkin saamastani hoidosta, että olen aikonut jatkaa työntekoa yli varhaisimman eläkeiän, jos vaan muuten terveenä pysyn. Ihan vaikka vielä reilut kymmenen vuotta. Siinä ajassa ehtii oppia vielä monta Bachia ja Buxtehudea, ehkä jopa Franckiakin.

 

 

Politiikan hörhöttäjistä

Radio on ihmisen kodin perustarvike. Monena aamuna herättyäni avaan radion, kuuntelen uutiset. Tänä aamuna nukuin vapaapäivän kunniaksi sen verran pitkään, että osui olemaan menossa ykkösaamu-niminen ajankohtaisohjelma.

Ohjelmassa tuli Jari Ehnrothin (oliko nimi oikein?) kolumni, joka ei ollut ainakaan minun korvasyyhyyni, paremminkin ajattelin, että jos tuo toteutuu, niin olenpa ollut sangen onnekas mies, koska en ole saattanut maailmaan yhtä ainoaa lasta. Sillä jos tämän kolumnistin ajatukset osittainkin toteutuvat, tulee tästä maailmasta minun kaltaiselleni heikommalle ainekselle melko lohduton paikka.

Kolumnisti käytti termiä ”oikeudenmukaisuus”. Hänen mielestään oikeudenmukaista oli se, että jokainen vastaa itsestään kaikin tavoin. Jos hankkii kakkostyypin diabeteksen, alkoholismin tms. sairauden, vastatkoon itse. Mielenkiintoinen ajatus. Jatkoin ajatusta välittömästi. Jospa tällainen menestyjäohjus kaahatessaan Audi A8:llaan  joutuu liikenneonnettomuuteen, niin olisikos oikein, ettei hanta hoidettaisi tai otettaisi edes ensihoidon kuljetettavaksi?  Itsehän hän piittaamattomuudellaan joutui kolariin, eikö?

No, tämmöistähän tämä  on, oikeudenmukaisuus. Sehän tuo termin sisältö riippuu ihan kokonaan, keneltä kysytään.

Minä olen verovaroilla eläjä, joten en pysty oikein hirveän voimakkaasti syyllistämään sosiaalituilla tai vaikka yritystuilla eläjiä  Sitä en kuunnellessani  tiennyt, mistä tuo mainittu kolumnisti palkkansa tai toimeentulonsa saa. Onko silkalla lahjakkuudellaan bisnestä tekevä?  Sikäli kun Internet vastauksia antaa, on tama kolumnisti verovaroilla eläjä, kuten minäkin. Silloin miehen puheet ovat pohjaa vailla, ihan armotta.

Tuollaisia puheita voisi nimittäin legitiimisti puhua ainoastaan omillaan toimeen tuleva yrittäjä, ei minkään yliopiston tutkija tai vastaava.  Talonpoikia ei omillaan toimeen tulevia taida olla kovinkaan monta, tukiaisilla elävät. Saavat monet pörssiyhtiötkin yritystukia, että ovat nekin ohkaisella Ehnroothin logiikassa.

Ei ole Ehnroothin logiikan oikeutettuja kannattajia muita kuin täysin omillaan tuleva yrittäjä, joka ei saa tukea mistään, vaan tulee toimeen raa’assa kilpailussa omilla kyvyillään. Tunnen jokusia tällaisia, mutta he eivät ajattele läheskään hänen tavallaan.

Joten arvioin kaverin kohtalaisen kevyeksi. Mene, tekel U-farsin. (Punnittu ja kevyeksi havaittu).

Nimittäin yliopistossa tms. ura on verovaroin rahoitettu. Edellyttää se, että joku hyväntahtoisesti suvaitsee ajattelijalle tämän toimeentulon. On Jari Ehnrothin tämän aamuinen puhe huonosti perusteltua, jos palkka tulee yhteisestä pussista.

Minä toisaalta noita äärioikeistolaisia hellästi mutta jyrkästi, kuten muinoin radiossa Hannu Taanila, rakastan. Ovat kaiketi vilpittömiä, mutta vähän yksinkertaisia, eivät näe omaa surkeaa napaansa pitemmälle. Niin tai no, en kyllä näe minäkään, että sikäli ollaan ihan samassa kelkassa. Puhelevat kuin olisivat jotenkin kykeneväisiä, vaikkeivät olekaan. Kuten en toki ole minäkään, tosin en mikään yhteiskuntavisionääri olekaan tai sellaiseksi tekeydykään. Kunpahan katselen maailmanmenoa tästä äijän pienen ihmisen näkökulmasta, heikomman aineksen ominaisuudessa.  Vaikka ei ne vasemmistolaiset eikä kepulaisetkaan sen kummempia ole, jos ovat aatteeseensa uskossa.

Tämä näin täältä, jossa ei olla politiikassa mukana ollenkaan. Saahan sitä ihmisellä aatteita olla, ja pitääkin, ei siinä mitään. Ja tama demokratiahan on semmoinen, että mielipiteitä saa ja pitää esittää. Meidän, jotka mahdollisesti sanasen sanomme neljän vuoden välein, tehtäväksi jää sitten valita ne vähiten kahelit päättämään. Sen onnistuminen onkin sitten jo enempi tuurinpeliä…

 

Suvaita pitää – mutta vain virallisen totuuden mukaisia asioita

Viime päivien tiedonvälityksen tulvassa ovat pulpahtaneet esille laajasti ottaen edustamani maailmankatselmuksen tiimoilta ulkoministeri Soini sekä Pori Jazzin johtajaksi valittu ja saman tien potkut saanut Aki Ruotsala.

Soinia paheksuttiin, kun meni mukaan abortinvastaiseen mielenosoitukseen. Ottamatta sen kummemmin kantaa tuohon kysymykseen – en osaa, koska siihen ei käsittääkseni mitään yksiselitteistä ratkaisua ole – ihmettelen asiasta noussutta hulabaloota. Jos oikein olen ymmärtänyt, niin sivistyneen länsimaan ulkoministeri ei siis saa osoittaa olevansa jotakin mieltä itselleen tärkeästä asiasta. Oi voi. Onhan näitä tällaisia sivistysmaita ennenkin ollut, kuten Saksa 1930-40 – luvuilla, ja suuri ja mahtava Neuvostoliitto. No, semmoinen ero sentään niihin ainakin vielä on, että pääsevät suunpieksännällä ja virallisella paheksunnalla, silloin aikaisemmissa sivistysmaissa tuli nappi silmien väliin.

Aki Ruotsala puolestaan kertoi kantansa homoseksuaalisuudesta Satakunnan Kansan haastattelussa tultuaan valituksi Pori Jazzin johtajaksi. Suorastaan kylmäävää oli todeta, että noussut someraivo teetti johtopäätökset juhlien hallituksella muutamassa tunnissa. Taaskaan en sano, että olisi ollut Ruotsala absoluuttisen oikeassa, mutta mielipiteensä hän sanoi. Hän ei tietääkseni halunnut natsi-Saksan tai Neuvostoliiton tavoin laittaa tuota ihmisjoukkoa keskitysleiriin ja poltettavaksi, mutta komean julkisen mestauksen hän itse sai. Yllättäen häntä on noussut puolustamaan homoseksuaalinen toimittaja, ja on ihmetellyt, että mitä tässä oikein tapahtui.

Pori Jazz ilmoitti, että heitä ei voi johtaa henkilö, jolla on eri arvot kuin juhlalla.

Kaikelviisii. Kyllä se niin käy.

Mutta sitä mina tässä ihmettelen, että miten on tällainen lynkkausmentaliteetti vallitsemassa? Eikö sivistyneeseen, demokraattisen yhteiskunnan perusoikeuksiin kuulukin tulla kuulluksi, saada puolustautua. Mutta nyt, yhtäkkiä, somehuutoäänestyksen tuloksena, kaveri naulitaan häpeäpaaluun.

Tässä en nyt yhtään ota kantaa mihinkään muuhun, kuin siihen, että some on tainnut rapauttaa sivistyksen. Hyvä on, että asioista keskustellaan. Hyvä on, että on ihmisillä erilaisia mielipiteitä. Ei tarvitse minunlaisteni kaikista yksimielisyyksistä kaksimielisyyksiä vääntää.

Hyytävintä tässä on se, että jos on jollain jonkinlaisessa asemassa olevalla henkilöllä virallisesta kaanonista poikkeava mielipide (hänhän voi silti kunnioittaa toista mieltä olevia, eikö?), niin hänet lempataan välillä armotta pellolle. Siis siksi, että hän on jotain mieltä? Pakkoko siitä mielipiteestä on tehdä johtopäätöksiä?

Ajattelepa, että jos joltakin kysyttäisiin, että mitä puoluetta kannatat.
Kepua, vastaisi henkilö.
Jaahah, sinä siis haluat edelleen murhata kaikki ammattiliittoihin ja muihin vasemmistoyhdistyksiin kuuluvat, antaa niille linnatuomiot.
Siihen tämä ihmeissään, että mitä höpäjät. Enhän ole edes elänyt silloin.
Niin mutta kun silloin sata vuotta sitten omistava luokka murhasi kymmeniätuhansia vielä tappeluiden jälkeenkin.

Tai vastaisi että demareitahan mina.
Senkin pappien murhaaja, kirkkojen polttaja, maaseudun tappaja.
Siihen tämä ihmeissään, että miten niin. Minähän olen pappi.
Niin mutta kun silloin sata vuotta sitten ihan ilman aikojaan, silkkaa ilkeyttänne aloitte kapinoida ja murhasitte monta ihan viatonta isäntää.

Niin absurdilta kuin se tuntuukin, niin keskustelu on välillä vieläkin juuri tällä tasolla. Siis ihan hiekkalaatikkotasolla, vaikka on saatettu lukea jopa kirjoja, ainakin jotkut, ennen Internetin ja television valmiiksipureskeltuja pikaruokauutisia.

Kansalaispassivisti tietysti ei sen kummempaa kuin että mitä jos kaikista suuriäänisimmät ja meluavimmat mediakellokkaat vaikka lukisivat tosiaan jotain kirjoja. Vaikka 1900- luvullakin kirjoitettuja. Lukisivat sanotaan nyt vaikka kaksikymmentä hyvin valittua kirjaa.

Saahan sitä toivoa.

Pikku avaus kylälukkarin arjesta

Minulla on huomenna torstaina hoidettavana perustehtävieni lisäksi urkuvartti. Siis että soitan noin 15 minuutin ohjelman 25 km päässä olevan kirkon hienoilla historiallisilla Marcussen-uruilla.

Ennen kuin jatkat, mahdollinen lukija, arvelepa, kuinka kauan olen tehnyt töitä pystyäkseni soittamaan seuraavanlaisen ohjelman:
Johannes Brahms: Mein Jesu, der du mich
Johann Sebastian Bach (arr. Christer Edoff) Jesus bleibet meide Freude
Dietrich Buxtehude: Praeludium in D, BuxWV 139

Tämä ohjelma kestää kai hieman alle viisitoista minuuttia, mutta kun ottaa nuottikirjojenn ja perusrekisteröintien vaihtamisen (siis niiden tappien sisään/ulos liikuttamisen) vaatiman ajan mukaan, niin voi siinä vartti mennä.

Aloitin noiden kappaleiden harjoittelun huhtikuun lopussa, kun urkuvarttinakit napsahtivat, päätin tuolloin ohjelman koostumuksen ja aloin ottaa kappaleita sormiin.
Normi arkipäiväni on sellainen, että jos kokouksia tai tilaisuuksia ei ole, istun päivittäin tuollaiset 3-7 tuntia soittimen ääressä. Olen nimittäin todella hidas oppimaan. Etenkin tämän tasoisia kappaleita.

Tänään soitin noita kappaleita kotona kotisoittimella useita kertoja jokaisen, noin 3-4 tuntia.
Sitten menin kirkkoon, jossa esitän huomenna nuo kappaleet, ja vietin siellä noin 3 tuntia. Aikaan sisältyi huomenna paikalle tulevalle avustajalle ohjeiden kirjoittaminen nuotteihin, että tämä loistava muusikko, joka huomenna minua avustaa, näkee, mitä rekisteritappeja pitää laittaa päälle tai ottaa pois päältä. Myös kirjasin itselleni ohjeet käyttää osaa rekisteritappeja, eri puolelta kuin missä avustaja on.

Tämän jälkeen menin toiseen kirkkoon, johon olemme kesän ajaksi vuokranneet virtuaaliurut, ja soitin ohjelman niillä 3 kertaa läpi.

Sitten tulin kotiin, ja lähdin hoitamaan kotikylän vanhassa kirkossa kesäillan hartauden. Siitä sentään pääsee ihan istumalihaksilla ja virsikirjasta soittamalla.

Hetki ennen tämän päreen kirjoittamista soitin eilisen ohjelman kolmesti läpi kotisoittimellani.

Miksi sitä niin paljon pitää jauhaa? No, että se joltakin huomenna kuulostaisi. Jos vaikka jännittää ja tippuu riviltä, niin jotain on lihasmuistissa. Säveltäjät toki eivät makuuhaavoihin haudoissansa pääse, me turakaiset kyllä pidämme siitä huolen, että joutuvat säveltäjäparat haudoissansa kääntymään…

Niin, että montako tuntia? Pistän itse varovasti jotain 60-70. Siis olen tehnyt töitä 60-70 tuntia suoranaisesti tuon huomisen pikku tilaisuuden vuoksi. Sinne tulee parhaimmillaan 40-50 ihmistä.

Miksi teen näin?
Voisin ihan hyvin hoitaa praktiikkaani kuten alennustilavuosinani, Mennen paikalle ja soittaen miten soitan ja laulaen miten laulan.

Teen näin siksi, että pidän itse näistä kappaleista, joita huomennakin soitan.  Minusta ne ovat kaikki hienoa musiikkia, enkä tiedä ollenkaan, onko muista. Paitsi että kun tänään soitin noita kappaleita virtuaaliuruilla, niin paikalla käyneet turistit, kirkon katselijat, aplodeerasivat ja tulivat kyselemään, että mitä tämä musiikki on.

Etta ehkäpä arroganssi ei sittenkään ole se oikea tapa, vaan sen sijaan rakkaudellinen suhtautuminen musiikkiin.

Entä se arkinen työ, niin kuin vaikka sunnuntain jumalanpalvelus?

Tavallisesti käytän sen musiikilliseen valmisteluun yhden työpäivän, siis noin 8 tuntia. Jos niitä on kaksi, niin aikaa kuluu suunnilleen saman  verran, teen pääosin samalla musiikilla kummankin. Jos on sävellettyjä alkusoittoja, opettelen ne, jos päätän improvisoida, harjoittelen pikkuisen enemmänkin. Improvisaatio kun on toimiessaan äärimmäisen kurinalaista ja ennalta suunniteltua toimintaa!

Toimituksiin valmistaudun tarpeen mukaan. Jos on musiikkitoivomuksia, niin perehdyn ja harjoittelen, mutta välillä pääsee ihan ”entisillä”.

Hartaudet, piirit, Seurat ym. tilanteet puolestaan ovat tilanteita, joihin ei oikeastaan voi valmistautua, vaan ne tehdään sillä ns. rutiinilla.  Niissä vaaditaan istumalihaksia.

Olen puhunut tässä vain soittamisesta. Entä laulu? No, laulu on ihan yhtä isotöinen asia kuin soittokin. Jos haluaa laulaa kunnolla (ja useimmat meistä haluaa), niin se ei ole mikään läpihuutojuttu.  Kyllä ne laulut on harjoiteltava, on mietittävä, että onko se, mitä suustani päästän, tämän tarinan kertomista. Tiedän ja tunnenkin ihmisiä, joiden elämäntyö on ollut laulaa kunnolla. Siinä työmäärä on aivan valtaisa. Itsekin kävin selvitäkseni näistä kylälukkarin tehtävistä virassa ollessani 5,5 vuoden ajan omalla kustannuksellani laulutunneilla. Tuo loistava opettaja sai muuten kasvattamiani tomaatintaimia hiljattain omalle pläntilleen…

Entä sitten kuoro? Yhtä messua kohden harjoitan omaa vaatimatonta kyläkuoroani noin 10 tuntia.
En kirjoita tätä siksi, että joku kauhistelisi työmäärääni. Vaan siksi, että haluan kertoa, kuinka paljon rakastan musiikkia, ja mitä haluan sen vuosi tehdä. Ja kertoakseni, että olen ns. kylälukkari, eli tasollisesti aika vaatimaton muusikko. Arvatkaa, millaisen työn tekevät sellaiset, jotka mainitaan vaikkapa Helsingin Sanomain kulttuuripalstalla??!!

Hyvää tätä iltaa ja huomista päivää sinulle, ystävä, joka tätä ehkä luet.

Henkilöautosta, varallisuudesta ja asuinpaikasta – tiistain tajunnanvirtaa äijäläisittäin

Asennutin tuossa kolmisen viikkoa sitten autoomme vetokoukun ja johtosarjan. Jos vaikka, kun tässä meren äärellä ja vieläpä Selkämeren kansallispuiston kupeessa asutaan, hankitaan vaikka vene. Kun olimme viikon reissussa, ilmeni, että koukun asennuksen jälkeen joku tai jokin purkaa auton akkua hitaasti mutta varmasti. Niinpä, kun oltiin kotiin lähdössä koneen laskeuduttua ja matkatavaroiden löydyttyä ja bussin vietyä paikoitusfirman toimistolle, lähdin hakemaan autoamme muistellen, mihin sen jätin.

Löytyihän se, lyhyen etsinnän jälkeen. Painoin avaimenperässä olevaa avaa lukitus-painiketta, ja ei mitään. Tietysti jäänyt sisävalo päälle koko viikoksi, manailin. Niin nykyaikainen kuin automme onkin, niin tuota pikkuasiaa se ei osaa hoitaa. Ainakin kolmesti on näiden 7 vuoden  aikana, kun auto on meillä ollut, tarvittu apuvirtaa juuri lentokentän lähellä olevassa paikoitusfirmassa. Siellä on kyllä sitä varten olemassa pelit ja vehkeet, joten ei kun kävin pyytämässä apua, ja sitä myös sain.

Vaan eipä palanut mikään valo. Lisäksi olin ihmetellyt sammutusautomatiikan (ympäristöä säästääkseen auto sammuttaa itsensä, jos on lämpimämpää kuin +3 astetta, ovet ovat suljetut ja käytettyjen istuinten turvavyöt on kiinnitetty, vaihde on vapaalla ja akun varaus on enemmän kuin 75%) lakkoa. Eipä siinä muuta paljoa osannut kuin ossailla, että koukun sähköjen asennuksessa on sattunut joku poklomi, kuten Päätalon kirjoissa esiintyvä Satusetä sanoisi.

Ei kun heti arjen tullen, eilen, soittamaan asennuksen tehneeseen liikkeeseen, että mahtoiko sattua jotain. Yrityksen omistaja otti asian tosissaan, ja epäili johtosarjan liitoskappaletta, jotka joskus ovat viallisia. Sovittiin, että tulen tänään käymään, ja vaihdetaan se osa. Niinpä meninkin, ajelin Varsinais-Suomen kulttuurimaisemien halki aivan hiljattaisen kulttuuripääkaupungin liepeille, ja automme otettiin hellään ja ammattitaitoiseen huomaan. Itse osa oli kyllä kunnossa, vaan oli kasatessa sattunut poklomi, että oli katkennut joku johto, joka seikka sitten yhteisen käsityksemme mukaan oli akun purkautumisen aiheuttanut. Asentajat ahersivat tovin hieman harmistuneen näköisinä, mutta mina tuumin, että älkäähän, älkäähän. Aina sattuu kun hakataan. Jos tämä ongelma tällä ratkeaa, niin ei hätiä mitiä. Meni minulta tietysti vapaapäivä vähän tärviölle, kun ajoin noin 85 kilometriä suuntaansa tämän asian takia, mutta ei se haittaa, kun haanpääläisittäin pouta on kuin kupari, mutta pohjatuulella on puheenvuoro. Eli on hyisen viiltävän kylmää, hyih.

Siinä tuli kuunneltua radiota ajellessa. Uutisia taisin kuulla hyvinkin kahdet ellei peräti kolmetkin. Yksi uutisaiheista oli se, että varallisuuden jakautuminen on epätasaista. Minä siihen, että mikä ihme se nyt on, sitähän tässä on reilut kolmekymmentä vuotta kaikin voimin koetettukin.

Sanoivat, että rikkain kymmenesosa sijoittelee ja näin hoitaa talouttaan, vaan keskiluokka ja köyhemmät makuuttavat vähiä säästöjään pankkitileillä.

Siitäpä minulla alkoikin mietintä, että minkähän takia näin on. Ossailin (päätalolainen termi taas) mielessäni, että jospa se tavallinen, joka on ehkä saanut rivitalonpätkänsä maksettua, putkiremonttia odotellessaan koettaa säästää, että saisi sitten vastikevelan maksettua. Tililtä varojen ottaminen on helpompaa kuin jostain sijoitusrahastosta. Ja on vielä niinkin, että niissä sijoitusrahastoissa on ainakin pieni mahdollisuus menettää sijoituksensa. Esimerkiksi iäkäs isäni menetti 23,7% sijoituksestaan takavuosina, ja se kirpaisi kovasti entistä mökinpoikaa, joka oli omalla työllänsä vähäisen varallisuutensa hankkinut.

Eikä isä ollut ainoa, vaan aika paljon oli siinä kohdassa niitä, joilla terve epäluulo finanssimaailman lipeviä kauppamiehiä kohtaan kasvoi välittömästi oikeisiin, asiaan kuuluviin mittasuhteisiinsa.

Vielä ihmetteli tai sanoi toimittaja, että tavallinen pulliainen sijoittaa rahansa mieluummin asuntoon tai autoon. Asunto saattaa jossain kasvukeskuksessa ollakin ihan hyvä sijoitus, vaan auto on enempi sellainen rahansyöppö.

Täällä meidän pituus- ja leveysasteillahan henkilöauto on välttämätön ihmisen taloudessa. Viimeksi eilen pelastin henkilöautollamme kaksi saksalaisturistia, jotka bussia odottelivat. Pysähdyin nähdessäni heidät bussipysäkillä, ja sanoin, että jos olette tuohon lähikaupunkiin menossa, niin hypätkää kyytiin. Seuraava bussi kun tulee elokuussa, kun koulut alkavat. Heidän kanssaan kehkeytyikin oikein mukava juttutuokio, ja Saksan vajavainen taitoni sai preppausta.

Ja täällä meidän leveysasteilla asunto on kyllä vain asumista varten. Sillä on vain käyttöarvo, entinen demaripuoluesihteeri Jungner taisi sanoa, että sillä on vain jäätelötuutin arvo. Voi olla, mutta on tämä meidän koti, silti. Ei ole suuret asumiskustannukset, ja pärjäisime kaiketi jopa työttöminäkin. Etta siitäs sait, urbaani poliittisen uuden liikkeen perustaja. Metsässä on marjoja ja sieniä, meressä kalaa…  Turhaan en takavuosina kirjoittanut Puupinomiehet-novellia, se toimii vieläkin….

 

Sellaista on eloni tässä kohtaa. Kovasti toivon, ettei autovarustefirman pikku röhlömi särkenyt autostamme herkkää elektroniikkaa enempää. Kai ne sentään sulakkeilla suojaavat arvokkaat sähköpiirit, tunnun toivovan.

Mutta semmoista se on, kun on ruvennut ”tulihtoimaan” (päätalolainen termi) tänne maaseudulle. Kun olen kohta 57 vuotta kestäneestä elämästäni asunut ainoastaan  30 kuukautta kaupungissa – Tampereella tai paremmin sen liepeillä – , en varmaan osaisi bussi- tai ratikkayhteyksien varrella enää asuakaan. Yhtään en epäile, etteivätkö näissä olosuhteissa ikänsä tai huomattavan osansa siitä asuneet pitäisi kaupunkiolosuhteita kerrassaan oivallisina.

Vaan mina kun syntyjäni ja muutenkin maalainen olen, en osaa sinne itseäni kuvitella. Siksipä ajamme henkilöautolla. Perheessämme tätä kamalaa kapistusta on yksi kappale, ja pyrimme sovittamaan kaikki menemisemme siten, että pärjäämme tuolla yhdellä autolla. Joskus joudutaan tekemään kompromisseja tai jompikumpi käyttämään taksia, mutta siitä saa hyvän palkan. Vihoviimeinen tilanne olisi kaksi henkilöautoa yhdessä perheessä, olemme siihen tulokseen tulleet.

Varallisuuden jakautumisesta en sen kummempaa osaa sanoa. Vanhastaan on niin, että se, jolla on, hamuaa ja saa lisää. Jolla ei ole, siltä otetaan pois se vähäkin. Vieläpä on niin, että on ihmisiä, jotka eivät edes haluakaan omistaa. En voi heitä moittia. Huoleton on hevoseton mies, sanoo vanha suomalainen sananlasku.

Äijän tiistai-illan pohdinta ja tajunnanvirta päättyy tähän. Ystävä, joka tätä luet: mukavaa loppuviikkoa ja kesääkin. Onni on yksillä, kesä on meillä ihan kaikilla.

Sormet kontassa – kylälukkarin tajunnanvirtaa

Uskomattoman lämmin ja kaunis toukokuu on vaihtunut uskottavan viileään, mutta edelleen rutikuivaan kesäkuuhun.

Huomenna, ylihuomenna ja sunnuntaina olisi tilaisuudet siten, että kaksi on lämmittämättömissä tiloissa, yksi peräti ulkona. Sentään viikkoon mahtuu kaksi tilaisuutta ihan oikeassa, lämmitetyssä kirkossakin. Viikon ohjelmassa on ainakin Brahmsia, Bachia ja Buxtehudea vakio-ohjelmiston lisäksi.

Kevät oli sellainen, että mieleen tuli isovanhempieni käyttämä termi ”kevätkutsunnat”. Ihan lähinaapuriakin olin saattelemassa viran puolesta, ja kymmeniä muita, valtaosaltaan tuntemattomia. Monta ihmistä siinä kohtasi, monenlaista porukkaa tapasi, sellaisia, joiden läheltä joku oli jäänyt matkasta pois, saavuttanut päätepysäkkinsä.

Eilen kävin hakemassa toimistolta lomautuslapun. Syyskuun alkupuolella saan ylimääräiset kaksi viikkoa lomaa, ellei sitten TE-toimisto osoita siksi aikaa jotain työtä. No, jos osoittaa, niin sitten menen töihin, ellei osoita, pidän lomaa. Ilmeisesti kolmesta päivästä tuolta kahdelta viikolta saa oikein työttömyyskorvausta. Sellaista olen nostanut viimeksi kaksikymmentäkaksi vuotta sitten, joten en koe hirveää häpeää siitä, että Kauppalehden,

правда рыночной экономики

sanoin syön nyt heidän pöydässään.

Sotesta jauhavat radiossa ja televisiossa ja vielä lehdissäkin uuvutukseen asti. Onneksi ehdin saada itseni auttavaan kuntoon ennen tätä mylläkkää. Oikea polvi pitäisi vielä jossain kohdassa korjuuttaa, mutta onneksi se ei ole akuutti. Voihan siitä ihan hyväkin tulla, siitä sotesta siis. Tai voi olla tulematta. Näin matkan päästä näyttää siltä, että sitä on tehty vähän niinkuin huoltoaseman baarissa käytyjen keskustelujen pohjalta, tosiasioita sivuuttaen ja miettimättä asioita yhtään omaa nokkaa pitemmälle. Ei se varmaan kuitenkaan niin ole, mutta näin poliitikkoja sisäsyntyisesti vierastava ajattelee tällä tavalla.

Kyllähän puolueista hyötyä on, ne ovat monelle korkea-aktiivisten tunteiden kaatopaikka. Moni kannattaa niitä kuten kannatetaan jääkiekkojoukkuetta, jonkin irrationaalisen tunteen perusteella. Näin on sitten aina syypää valmiina, takkuileepa sote tai järisee maa tai ei tule tänä vuonna mustikoita. Se on sen puolueen syy, joka on kauimpana omasta, usein irrationaalisesta vakaumuksesta tai politiikkauskosta.  Ja näin se on ja tulee olemaan, sillä olen sitovasti osoittanut jo aiemmin, ettei ihminen mikään hirveän rationaalinen olento ole.

Jos nyt joku kokoomuslainen, kepulainen, demari, persu tai vihreä tai kukavaanmuu on varma uskossaan, niin tuossa puoluekentässä minä olen vastaavasti vapaa-ajattelija, ellen peräti ateisti… agnostikko nyt vähintään (Uskonnon suhteenhan olen valkoinen kristitty heteromies, sitä pahinta lajia – sikäli kuin on Helsingin Sanomia,

Правда Хельсинки

ynnä muita tiedotusvälineitä uskominen).

Mutta toisaalta olen vähän niinkuin tapahtuma- tai tokaisuhetkellä alikersantti Hietanen, häntä mukaillen: ”kyl remokratia varma hyvä o. Mut paljo turha tyätä nee sen sotes kans tekevä. Tommossi maakunti ja valinnanvapauksi ei tarvit. See joka tahtoo valit, maksako itte. ”

No, olkoon tämän päivän tajunnanvirtapakina tässä. Siirryn tästä soittopöydän ääreen, leväytän telineelle papereita, joihin painetuille vaakaviivoille ja niiden väliin on sijoitettu kuvioita, joilla musiikki on muistiin merkitty.

Täytyy välillä tehdä siis jotain oikeaa.

Jos tätä joku lukee, niin oikein hyvää ja mukavaa viileää kesäpäivää sinullekin!

Keskimääräinen turisti valittaa muovista Välimeressä

Muovi on noin ihmiskunnan historiaa ajatellen uudehko keksintö. Sen suosio perustuu ilman muuta sen hyviin ominaisuuksiin: ilman ja veden pitävyyteen, sekä materiaalin kestävyyteen. Ajattelepa vaikka kaupan muovikassia. Jos tulet kotiin kaatosateessa, niin se kestää ja suojaakin, paperikassi, joka epäilemättä olisi ekologisempi, pehmenee kunnon sadekuurossa käyttökunnottomaksi. Tietysti kaikkein fiksuimmalla olisi kangaskasseja mukana kaupassa käydessään.

Puhumattakaan nyt kaikesta muusta: säkeistä, erilaisista hyötyesineistä ja liikennevälineistä. Muovia niissä on ja paljon.

No niin, onhan tämä vähän sellaista pata kattilaa soimaa- tyyppistä juttua. Matkustimme siis hiljattain saarelle, joka sijaitsee Euroopan kaakkoisen kolkan ja Libyan puolessa välissä, keskellä merta. Asiana oli lomailu. Kävi tätä pärettä pohtiessani mielessä, että eihän se lomalle lentäminenkään niin hirveän ekologista ole. Melkein sata tonnia painava rohjo singotaan suihkumoottoreilla ilmaan, paljonkohan siinä noin neljässä tunnissa, kun matkaa saarelle tehdään, palaakaan uusiutumatonta luonnonvaraa?

Mutta kun siellä on niin leppoisaa ja mukavaa. Ja vapaatakin on elämänmeno siellä, ei ole sääntöjä niin paljoa. Saatatpa nähdä koiran matkustavan avolavapakettiauton lavalla tai vaikka kurkkivan skootterin jalkatilasta isännän tai emännän kaasuttaessa sitä katkua. Ja helleenit ovat tunnetusti keittiössä sellaisia, että hyvää on ruoka ja terveellistä, lihavuusleikatun täytyy vain valita annoksensa oikein.  Monet makailevat auringossa, ja mikäpä siinä. Me olemme enemmän sellaisia kulkijaihmisiä, emme taitaisi päivää saada kulumaan aurinkotuolissa makaamalla. Varttitunti on jo hirveän kauan siinä hommassa.

Luontohan se sielläkin puoleensa vetää. Tai no, onhan ne alkuperäiset puulajit paljossa korvattu öljypuilla, ja niissä tarhoissa risteilee peninkulmatolkulla muoviputkea kastelun virkaa toimittamassa. Vaan nousepa ylemmäs, tai poikkea solaan, niin jo alkaa maisema muuttua!

Eihän tässä kaikessa tietenkään mitään järkeä ole. Mutta jos joku väittää, että ihminen on rationaalinen laji, niin rohkenen väittää vastaan kovasti. Kyllä se on enemmän tämä meidän laji tunneväkeä, järkeä tekemisissämme on sangen harvoin. Lajille välttämätöntä olisi kai lämpö ja ravinto, mutta Abraham Maslow (1908-80) ossaili, päätalolaista termiä käyttääkseni, että ihmisen tarpeet muuttuu sitä mukaa kummallisemmiksi, mitä paremmin sen asiat ovat. Ehkäpä tässäkin on järki, kukapa tietää.

Mutta kyllä niin on, että Välimeri täältä Euroopan puolelta katsottuna on aika hieno. Toiselta puolen katsottunahan se on hautausmaa, jonne kolonialismin jälkimaininkeina syntyneet levottomuudet Lähi-Idässä ja Afrikassa ajavat hätääntyneitä ihmisiä etsimään henkensä kaupalla turvaa Euroopan puolelta. Mutta siis meille pohjoisen asukkaille se on paratiisimainen turkoosinvärisine selkineen ja lahtineen.

Sinne kelpaa patikointipäivän päätteeksi pulahtaa, ihmetellä sen kirkasta vettä. Sattuipa helleenien mantereen ja Libyan puolessa välissä olevan saaren pohjois-koillisessa osassa olemaan ranta, jossa vesi oli aivan erityisen turkoosia, laineet löivät hienosti, ja paikalla oli yleinen uimaranta. Ei kun kumijalka parkkiin, ja uimaan.

Mutta istu ja pala! Kymmenen minuutin uintiretkellä otin kurillani talteen kaikki ne muovinpalat, jotka osuivat käsiini tuon uinnin aikana. Rantaan noustessani kävin viemässä uimarannan roskikseen oikein rohean kourallisen tuota oivallista teollisuustuotetta, jota on kuulemma maailman meriin siinä määrin syydetty, että se alkaa olla jo uhka jopa ihmiskunnalle (se rationaalisuus…).

En osaa sanoa, mistä tuo muovi tuli. Tuuli kävi pohjoisen ja koillisen välistä, jossa suunnassa kartalta katsoen on saman valtion muita saaria. Tietenkin voi olla mediterraanissa ekosysteemissä myös merivirtoja, mutta en tuota ole mistään varmistanut. Olisivatko kuitenkin mahdollisesti vapaat Hellaan miehet ja naiset tuon kaiken töryn sinne hienoon mereensä kaataneet? On siinä kyllä sitten lähistöllä sellaisiakin maita, joissa siisteyteen suhtaudutaan vähän eri tavalla kuin Euroopan Unionissa.

Kyllä niin kävi, että tuo hieno uimaranta jäi vaille useampia käyntejä. Onneksi majapaikkamme vieressä oli suojaisa lahti, jossa ei tarvinnut jätteitä väistellä uidessaan. Mutta se nyt oli häviävän pieni osa tuota vesistöä…

Että kyllä varmaan WHO ja muut YK:n järjestöt voisivat suunnata kaikkialle maailmaan voimakkaan valistuskampanjan siitä, mihin sopii jätteitä laittaa ja mihin ei. Se voi olla jopa kannattavampaa kuin roskaaminen ja likaaminen. Ajattelepa vaikka kemiallista puunjalostusteollisuutta. Ennen vanhaan laskivat kaikki vetensä viereisiin järviin, ja ne menivät pilalle. Sitten ne alkoivat ottaa jätteensä talteen ja puhdistaa vesiään. Tuottavuus nousi ja järvet puhdistuivat ihan uimakelpoisiksikin. Tiedän yhden entisen saastaisen kosken, jonka katselu puistatti ohi mennessä, mutta siinä on jo kymmeniä vuosia kalastettu taimenta – ihan siksi, että teollisuus huolehti ympäristöstä edes vähän.

Soso-sormen näen jo jossain nousevan ja sanovan, että vastahan itse sanoit lentäneesi. Se se vasta saastuttaa. Ja autolla piti ajaa viidetsadat kilometrit, että pääsi sinnen lentämään ja vielä sieltä poiskin. Ja perillä omilla toimillani poltin hiilidioksidiksi nelisenkymmentä litraa fossiilista polttoainetta. Mikä olet sinä, äijä, saarnaamaan ympäristöasioista? Ota ensin malka omasta silmästäsi, sitten ne muutamat muovinkappaleet Välimerestä.

Niinpä lensin. Ja parisataa muuta siinä samassa. Eikä ollut kellään koko joukosta muuta asiaa kuin mennä ostamaan tuotteita ja palveluita eteläeurooppalaiseen valtioon kuuluvalta saarelta. Toisaalta sai siinä Finnairin osakkeenomistajat jonkun rovon osinkopottiinsa, lentäjät, stuertit ja lentoemännät, lentopalveluyhtiöiden henkilökunta sekä kohdepaikkakunnan taksit, autovuokraamot, hotellit, ravintolat ja kaupat selvää rahaa, joka tätä maailmaa kaikesta huolimatta jollain tavalla pyörittää, vaihdantataloudessa kun elämme. Näin paikallisten vuohien maidosta tehty feta-juusto löysi tiensä turistien ahnaisiin kitoihin, unohtamatta myöskään tisleitä aniksella ja ilman, tai ohramallastuotteita. Joku tuotannollisen työpaikkansa menettänyt saattoi pitää ostoshelvettikadulla omaa kioskiaan (joita nimitän kammanmyyjiksi), ja saattaa viedä perhettään sillä konstin eteenpäin, saada lapsensa koulutettua ja asuntolainansa maksettua, tai ainakin vuokransa.

Ja kuten jo totesin, emme me ihmiset niin hirveän rationaalisia ole.