Wokekriitikon tunnustukset

Luin tänään otsikon semmoisen, että holocaustin kieltäminen tulee rangaistavaksi. Toki on äärimmäisen ääliömäistä kieltää holocaust, mutta eikö sen voisi jättää vain ääliöiden ominaisuudeksi? Tottahan jokainen historiaan vähänkin perehtynyt tietää, että juutalaisvainot niin Saksassa kuin Neuvostoliitossa olivat ihan totista totta, ja tietää vielä senkin, että on olemassa sukunsa ihmisiä, jotka haluavat sen syystä tai toisesta kieltää. Suomessakin säveltäjä Arvo Laitinen ja moni muu oli Hitler- uskovaisia, ja innokkaimmat kommunistit tuskin myönsivät Stalinin juutalaisvainoja.

Onhan meillä näitä rokotekriittisiäkin, ja vähänkö pidetään metakkaa Marinin hallituksen koronarajoituksista. Ja jokunen vuosi sitten havaittiin, että Afrikan tähti- peli, se Kari Mannerlan tekemä, onkin rasistinen.

Minusta Marinin hallitus hoiti korona-ajan ihan kohtalaisesti, ei ehkä näin jälkeenpäin katsoen täysin oikein, mutta hitostako he tiesivät silloin. Eikä käy kieltäminen sitä, että koronaan kuoli maassamme melkoinen joukko ihmisiä, maailmalla vielä enemmän. Nyt on vain tässä äärimmäisen sananvapauden maailmassa niin, että kaikkinaiset mielensäpahoittajat kyllä jaksavat huutaa, ja keltainen lehdistö heitä jaksaa kuunnella. En yhtään kiistä, että koronavuodet tekivät hallaa vaikkapa opiskelijoille tahi koululaisille. Mutta mitä olisi tehnyt pandemian estoton leviäminen?

Tietenkin ns. sananvapauteen kuuluu oikeus jälkiviisastella. Mutta tahdon nähdä sen henkilön, joka esim. talvella 2021 tiesi tarkkaan, miten olisi pitänyt menetellä. Kärsin itsekin korona-ajasta. Teimme tyhmiä striimauksia, ja osui kohdalleni yli puoli vuotta semmoista aikaa, etten saanut sunnuntaisin soittaa urkuja kuin yhden kerran. Ja sen ainoankin kerran pilasi pappi, joka lauloi mikrofoniin puoli sanaa jäljessä. Mutta kestin sen, sillä eihän me mitenkään voitu ihan varmaksi silloin tietää, mitä vapaista kontakteista seuraisi.

Meiltä jäi pois toiminnan piiristä monta siihen saakka uskollista kävijää. Sekosivat yksinäisyyteensä kaiketi. Silti omia tuttujanikin kuoli tähän koronaan hyvinkin monta ennen aikojaan.

Mutta meidän äärisuvaitsevainen aikamme tuntuu samaan aikaan olevan äärisuvaitsematon. Päivi Räsänen tappelee kaiketi Euroopan ihmisoikeustuomioistuinta myöten mielipiteistään. Minä sanon, etten ole Päivi Räsäsen kanssa läheskään samaa mieltä kaikista asioista, mutta on peräti rökälemäistä raahata häntä poliisikuulusteluihin tai oikeuden eteen mielipiteistään. Sen kummemin kuin aikanaan paheksuttiin silloista katolista ulkoministeri Timo Soinia aborttimielipiteistään. Sekä Räsäsen että Soinin mielipiteet olivat vain mielipiteitä, eikä jonkin yksittäisen henkilön mielipide ole muuta kuin jonkin yksittäisen henkilön mielipide.

On selvää, että fundamentalisti-viidesläisen tai katolisen mielipide on jotenkin vanhanaikainen, mutta ketä se haittaa? Yhtä haittaava fundamentalisti-viidesläiselle tai katolilaiselle on tasa-arvoinen avioliitto, tarkoittaen tasa-arvo samaa sukupuolta olevien avioliittoja.

Joka tapauksessa on niin, että keskuudessamme on fundamentalisteja uskonnon suhteen, tai fundamentalisteja kansalaisoikeuden suhteen. Eiköhän täällä kaikki kuitenkin mahduta olemaan, ilman alla on ontta kovastikin. Onhan niin, että minäkään en suuremmin välitä vaikkapa perussuomalaisten tai kokoomuksen puolueohjelmista, muttei päähäni edes pälkähdä ruveta haastamaan niitä oikeuteen. Enkä välitä kepusta, demareista tai vassareistakaan, ja liike nytiä vierastan kovasti, mutta minun viilaani siitäpä ohjelmaansa esillä pitäkööt.

Se on totinen tosi, että tämän päivän nk. poliittinen ilmapiiri on toksinen, tappavan myrkyllinen. Paljon myrkyllisempi kuin oli nk. taistolaisvuosina 1960- 1970- luvuilla. Me tavalliset kansalaiset niinä vuosina vähän hymähdimme taistolaisten jutuille, vaan paljon fundamentalistisempia ovat nykyään vaikkapa persujen jutut.

Olen naureskellut kovastikin persujen sosiaalisen median kannanottoja vaikkapa nk. valtamedian tekemiin haastatteluihin.

Hei beibit, kuten toimittaja Hannu Taanila muinoin sanoi. Se on tuon median eli tiedonvälityksen tehtävä haastaa teitä alinomaa. Teidän kuuluu se kestää, ja vastata parhaanne mukaan. Se on beibit kuulkaa sillä tavalla, että Italiassa eli ja oli semmoinen henkilö kuin Silvio Berlusconi, populistipoliitikko. Hän oli jopa maansa pääministerinä saattaen isänmaansa sangen velkaantuneeksi valtioksi. Silvio Berlusconi vastusti kommunismia, ja hänen määritelmänsä mukaan kommunisti oli jokainen, joka tohti sanan puolikkaallakaan hänen omia ajatuksiaan vastustaa.

Ikävä kyllä ps, näen teidät vähän Silvion kaltaisena. Että opetelkaapa sietämään tiedotusvälineiden kritiikkiä edes sen verran kuin sosialistipääministeri Sanna Marin, niin teillä on alkeellisia mahdollisuuksia tulla valtionhoitajapuolueeksi. Sanna Marin on muuten ollut tiedotusvälineitä kohtaan välillä melko säsäräkin, mutta vain omaa persoonaansa koskevissa asioissa. Hallitushenkilönä hän pysyi asiassa, perusteli hallituksensa toimia, rähähteli korkeintaan persoonaansa tai vapaa-ajanviettoaan koskevista asioista. Todettakoon vielä, että oli hän kenties vähän woke kuitenkin.

Tämä ilman mitään poliittista agendaa.

Minulle kun kelpaa hallitus, joka ei haetuta väärin ajattelevia kuulusteltaviksi ja hakattaviksi.

Olen muuten yksi pisimpään täällä töissä olleista

Kotiuduin iltamyöhällä tilaisuudesta, jossa hyvästeltiin (elävänä sentään) pitkäaikainen pappistyökaverini. Ja samalla pitkäaikaisin työkaverini, yhteistä työhistoriaa työkavereina meille kertyi kaksikymmentä vuotta ja seitsemän kuukautta!
Mutta mitäma taas hupajan, pitkäaikaisesta työkaverista piti.

Alkuun oli hän viitisen vuotta ihan esimiehenikin, loput viisitoista sitten muuten vain työkaveri, kappalaiseksi liitosten vuoksi muuttuneena.

On muuten jännää, että niin rajusti erilaiset ja suunnilleen kaikista asioista erimieliset miehet ovat tulleet juttuun niinkin hyvin. Varsinaista riitaa ei tainnut olla koskaan, toistemme ylilyönneistä annettiin vuoron perään palautetta rakentavassa hengessä, ja aina saatiin kaikki sovittua.

Nyt eläköitynyt pastori on minusta seitsemisen vuotta vanhempi, eli hän oli töissä ihan tappiin asti, taisi tykätä hommastaan. Kyllähän minäkin hommastani tavallaan tykkään, mutta arvelen kyllä, että maltan eläköityä ihan heti, kun se on mahdollista, ja tahdon antaa paikan nuoremmalle kollegalle heti, kun isosta pussista alkavat jotakin maksaa.

Hyvin oli lämminhenkinen lähtöjuhla. Oli paikalla oikein kirkkoherrakin, joka sattuu tällä erää olemaan viransijaisena toimiva ihana perheenäitipappi, jota en kyllin saata ylistää ja kehua, saarnasi hän tänäänkin sangen ihanasti. Oli paikalla kappalaisen hommiin seuraaja, lupsakka viisikymppinen perheenisä. Oli paikalla kylämme mussiikki-ihmiset, bändi ja laulajat. Bändissä viulu, pedal steel, kitara ja meikäläisen länkyttämä pitkä viulu, huilisti oli ikävä kyllä kuumeessa. Laulajia kertyi alun toistakymmentä, joten seurakuntatalon etuosa täyttyi musisoivista seurakuntalaisista ja 1-2 viranhaltijasta, ollen minä se alati läsnä ollut viranhaltija. Oli naapurikylästä laulavainen rouva, tulkitsi erään hienon Suomi-iskelmän, jota tämän tästä itsekin saan lauleskella, hyvin sydämeenkäyvästi. Oli paikalla vieläpä huipputaitava kolleega, tohtorismies, joka kahmaisi suuriin käsiinsä Ahti Sonnisen Viidestä laulusta Raamatun sanoihin sen viidennen minun toimiessa laulusolistina.

Oli seurakuntatalo kyllä ääriään myöten piukkaan pakattuna väkeä.

Tänä päättyvänä kesänä olen havahtunut tähän asiaintilaan:

Silloin, kun minä tulin silloiseen seurakuntayhtymään töihin, on sen aikaisista hengellisen työn ihmisistä jäljellä enää kolme muuta. Kaksi diakonissaa ja yksi nuoriso-ohjaaja. Ja yksi kanttori, minä. Keskustaajaman hautausmaalla saattaa olla pari ammattimiestä, jotka ovat olleet pitempään kuin minä. Ja se ihana perheenäitipappi on tällä hetkellä kaikista pisimpään meillä ollut pappi, on ollut kymmenen vuotta. Ei ole jäljellä enää tuloni aikoihin olleita pappeja saati lukkareitakaan. Osa on eläköitynyt, osa kuollut, osa eläköitynyt ja kuollut.

Ja minä olen lukkareista se pisimpään sinnitellyt. Minulla on plakkarissa reilut kaksikymmentä virkavuotta tällä palkanmaksajalla, seuraavana tulee tohtori kuuden vuoden ja uusi pomo yhden kuukauden palveluksella.

Että joo, kyllä tässä alkaa olla melko rähjys….

Syksyn kynnyksellä

Alkaa olla kesä mennyttä. Sen tietää siitä, että havahduin siihen tosiasiaan, että 12 vuotta sitten uutena ostettu henkilöauto piti katsastettaman. Onneksi oli puolisolla käyntiä tuolla keskustaajamassa, ja minäkin sinne kyhäydyin mukaan, ja sillä aikaa, kun puoliso asioillaan oli, kävin näyttämässä ajopeliä autoinsinöörille.

Kyllä se ihan hyväksytyksi tuli, muutama polttimo pitää ensi tiistaihin mennessä vaihtaa. Parkkivaloja ja rekisterivaloja oli pimeänä. Ainut asia, joista suurkaupunkein immeisiä välillä kadehdin on se, että he halutessaan pärjäävät ilman henkilöautoa, joka on mitä melkoisin syömämies ihmisen taloudessa. Vaikka tuosta 12 vuotta sitten ostetusta ei ole velkaa ollut koskaan, on siinä ollut vakuutusmaksuja, autoveroa sekä käyttö- ja huoltokuluja vähintään piisalle asti. Mutta kuka rupeaa majaansa näillä maisemilla pitämään, asuu kenties pienemmillä vuokrilla tai vastikkeilla tai maksaa talostaan vähempi, mutta maksaa örsältää sitten välttämättömästä liikkumisestaan enemmän.

Tähän asti painavampi punnus asuinpaikan valinnassa on työpaikan ohella ollut rauhallinen ja vakaa ympäristö, jossa ei heilu eikä vaikuta huumekauppiaita, katujengejä tai moottoripyöräkerhoja, ja omalla takapihalla voi kasvattaa osan ruuastaan melko vähällä vaivalla. Tänäkin suvena mansikat, perunat, kurkut, kesäkurpitsat, herneet, pavut, paprikat, chilit ja tomaatit käydään hakemassa käyttöön tuosta muutaman askeleen päästä. Eikä ole mikään plantaasi, vaan paritalon pikku piha, johon sopii vielä huljakka kesäterassikin, tietysti itse tehty.

Täällä sai takavuosina osakehuoneiston halvemmalla kuin suuremmissa paikoissa joutuu asumisoikeuskämpästä maksamaan. Ja asumisoikeusasuntojen huoltovastikkeet ovat noin nelin- viisinkertaisia täkäläisiin omistusasunnon yhtiövastikkeisiin verrattuna. Mutta sitten on kyllä sitä autoa pidettävä, ainakin sadekelien ja pakkasten varalta, sekä sellaisten olosuhteiden, jotka tämän kirjoittajan kohdalla juuri nyt vallitsevat. Toista viikkoa on pyöräily ollut topissa, kun ensin kesäflunssa ja sen jälkeen päälle jäänyt hakkaava yskä ovat pitäneet äijän hiljaisena.

Valtakunnanpolitiikka on taas asia, joka herättää täällä vakka-Suomen takametsissä lähinnä mustaa naurua. Nykyiset hallitusherrat ja -rouvat kun aika suurelta osin silloin oppositiossa ollessaan moittivat sitä edellistä hallitusta holtittomasta velanotosta ja rahojen kylvämisestä turhuuveen, jonnekin kehitysapuun kaiketi.

Nyt ne ovat tehneet Elinkeinoelämän Keskusliitolle (edunvalvontajärjestö) ja muutenkin rahan puolesta pärjääville aivan unelmien hallitusohjelman säästöjen nimessä, ja ottavat velkaa vuositasolla saman verran, kuin edellinen, väärää politiikkaa ja vihervasemmistolaista valtioterroria harjoittanut hallitus. Mutta nyt kuuluu huuto: ei se velan määrä, vaan sen suhde bruttokansantuotteeseen. Nytpä siis odottakaamme bkt:n roimaa nousua, jota odotusta mm. rakennusalan uutiset eivät oikein tue. Tässä ei nyt jokin täsmää…

Myönnän jyrkästi: en luota pätkääkään tähän politiikkaan, jota leimaa kolme asiaa:
1) Oikeistolaisuus sanan vastenmielisimmässä merkityksessä (oikeistolaisuus sinänsä on ok)
2) Tyhmyys sanan vulgääreimmässä merkityksessä
3) Ilkeys sanan varsinaisessa merkityksessä

Ja tämä ihan neutraalista näkökulmasta. En ole erityisen vasemmistolainenkaan, ja kaikkein viimeksi kepulainen ja ihan vihoviimeiseksi persu.

Kaikkein vastenmielisintä on tässä ajassa sanoma- ja iltapäivälehtien uutisten kommenttiosiot, joissa sekä vasemmistolaisten että oikeistolaisten tyhmyys ynnä oikeistolaisten vielä kukkuraksi viljelemä ilkeys saavat voimaan pahoin. Joskus tekisi mieli lisätä omana kommenttina, että kai te sanotte sanat ”vihervasemmisto” tai ”punavihreä” samalla uskonnollisella paatoksella kuin sanoivat taistolaiset, joille vähän silloinkin hekoteltiin, sanan ”riistäjäporvari”. Mutta sitten tulee heti mieleen sellainen viisaus, että mikäli typerä moukka, idiootti, puhuu sinulle tyhmyyksiä tai haastaa sinulle riitaa, niin kannattaa varmistua ennen suusi avaamista tai sormien näppäimistölle laskemista siitä, ettei hänelle käy samoin.

Niinpä toenpiin asioihin:

Kurjet huutavat, hankkivat varmaan lähiviikkoina lähtöä. Sibelius oli kuulemma kurkien huutoa kuunnellessaan sanonut, että Es-duurissa. Se oli säveltäjämestarin toteamus sävellajista, jossa nämä uljaat linnut ääntelevät. Varhaisemman barokin ajan affektiopin mukaan Es-duuri on majesteetillinen ja kaikkein juhlallisin sävellaji.

Puutarha on tuotteliaimmillaan, ollaan säilötty marjoja, tehty maustekurkkua, syöty maasta nostettua Siikli-perunaa, ja todettu jälleen kerran se seikka, että paras talousjärjestelmä on osittainen omavarais- ja keräilytalous. Metsässä on juuri nyt sienten kaikkinainen runsaus, korillisen kanttarelleja kipaisee parissa tunnissa, ja siitäpä saakin makoisaa kastiketta, sienipiirasta tai vaikka gemistaa risotto- tai sienitäytteellä.

Niin että mikä gemista? Se on Kreikan- matkoilla tutuksi tullut ruoka, jossa esim. paprika tai joku muu vihannes täytetään risottoriisistä, yrteistä ja vaikka sienistä tms. kokoillulla täytteellä ja haudutetaan vielä uunissa. On se, peijakas, makoisa ateria kuulaana tai sateisenakin syyspäivänä, kun paprikat ja yrtit haetaan tuosta pihalta ja sienet metsästä.

Pääseekö jatkoon?

Tekoäly on ollut kovasti esillä viime aikoina. Sitä pidetään hienona mahdollisuutena, ratkaisuna ongelmiin. Koodaaminen, tenttivastausten laatiminen ja moni muu asia sujunee käden käänteessä, pieni pyyntö esittäen.

Jo ennen tätä syksyä olen sitä testannut, oikeastaan kysyin siltä, että milloin Suomi itsenäistyi. Ohjelma vastasi, että Suomi itsenäistyi 6.12.1917 oltuaan siihen saakka Ruotsin itäinen provinssi. Minä, että nyt kyllä puhut ihan läpiä päähäsi. Tekoäly siihen, että ymmärtäisi kritiikkini, jos olisi vastannut miltään osin väärin.

Silloin tajusin, että tämä loistava tekoäly on kuin etelän maissa muovipulloihin pakattu halpa viini. Useimmiten toimii ihan hyvin, mutta jotain oleellista jää puuttumaan.

Kirjat ovat paljon parempia.

***

Viikon 35 krapusanat ovat muovipullo, tekoäly, syksy.

Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin tässä blogissa. Tai ei siis tässä, vaan SusuPetalin blogissa, voi copypasten virhealttiutta….
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki Susu Petalin blogiin.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

Se tuo velkaantuminen loppuu nyt.

Valtiovarainministeri Riikka Purran kuvan kera kertoo maamme suurin päivälehti, että valtio ottaa nyt taas kymmenen miljardia velkaa.

Viime kevään vaalit olivat velkavaalit. Suuri osa äänestäjistä katsoi, että valtion velkaantuminen se on saatava loppumaan, otetaan löysät pois.

Ne löysät otetaan pois. Sosiaalitukia pienennetään, niiden saamisehtoja kiristetään, työttömyysturvaa kiristetään, maahanmuuttajille osoitetaan lentokentän lähtöporttia, jos työttömyys kestää enemmän kuin kolme kuukautta.

Edellinen hallitus otti pysäyttävästi 40 miljardia velkaa neljässä vuodessa, eli 10 miljardia vuodessa, ja se oli hirveää, kauheaa, poliittista ja kamalaa. Pysäyttävä velkasaldo oli juurikin Ilta-Sanomain mukaan juurikin tuo 40 miljardia. Siinähän oli se väärin hoidettu koronapandemia ja päin persettä hoidettu Ukrainan sodan alkaminen ja kansalta kysymättä tehty Natoon liittyminen.

Nyt joudutaan heti hallituskauden aluksi ottamaan täysin epäpoliittisista syistä velkaa kymmenen miljardia! Kymmenen tuhatta miljoonaa euroa. Onneksi satatuhatta ennen tuilla elänyttä ihmistä lähteekin riemuiten töihin, ja nauttii elämästään omin ansioin, omasta työstään saamallaan palkalla! Eikä valtion tarvitse ottaa velkaa kuin just saman verran kuin otti se kauhea vihervasemmistolainen hallitus terrorisoidessaan rehellistä Suomen miestä ja naista.

Nyt koittaa oikeus. Vaikka se kymmenen miljardia tässä velkaa otetaan, se on oikeisiin asioihin otettua, ja tuottaa moninkertaisesti siihen nähden mitä vihervasemmiston holtiton kymmenen miljardin velkaantuminen vuositasolla vei.

Nyt ollaan sentään oikealla asialla.

Tai… olisiko taas räätälinverstaalla työn alla ne vaatteet, joita tyhmät eivät pysty näkemään….

Kesäflunssa, osa II

Tänä iltana norjalainen sopraano Lise Davidsen laulaa Turun konserttitalossa, ohjelmassa on mm. Verdin, Puccinin ja Beethovenin oopperoiden alkusoittoja ja aarioita, ja jotakin muutakin. Liput olen hankkinut iät ja ajat sitten, samoin kuin puolisonikin, sekä iäkäs anoppini.

Konsertti alkaa tunnin ja vartin päästä. Puoliso lähti jokin aika sitten ajelemaan, minullakin oli oikein jo vaatteet vaihdettu, parta ajettu. Mutta kun päällä on tämä kesäflunssa. Päivällä tehty koronatesti näytti kyllä miinusta.

Viime yönä pystyin muutaman yön tauon jälkeen käyttämään CPAP-laitetta, mutta ajoittain puhkeaa rajuja yskänpuuskia, keuhkoputkissa on ihmeen sitkeää limaa, joka aiheuttaa välillä tosiaan hirveitä yskänkohtauksia.

Katsoin lopulta parhaimmaksi olla lähtemättä. Anoppi on sangen kunnioitettavassa iässä, enkä totisesti halua kontolleni sitä, että hän sairastuisi, hän on erinomaisen pirteä seniorikansalainen vieläkin.

Vaikka harmittaa kuin pientä oravaa ja siihen harmittamisen alkuun että minua sittevvvvv harmittaa. Olisi se ollut mukava kuulla pala mielimusiikkia tasokkaan laulajan esittämänä, vähän kuin vuosi sittenkin, kun Pretty Yende samaisten Turun musiikkijuhlain konsertissa laulaa liverteli. Mutta niinkuin pappavainaa sanoi, tässä kohalla mennään tällä lailla. Vaikka kuinka tekee mieli, niin on maltettava, aateltava lähimmäisiään.

Kyllä minä huomenna kappelille ainakin menen. Olenhan siellä siinä urkurin häkissä, eikä mahdollinen yskimiseni pärski väen päälle. Muistotilaisuuden pärjää pastori keskenään tarvittaessa, lauantaina ei mitään olekkaan, ja sunnuntaina taas ollen jo paremmassa kävveessä muutenkin. Ei kehtaa pomoa enempää rasittaa.

Koko alkuviikkohan tässä on mennyt. Tai oikeastaan, kun lähdin viime lauantaina polkemaan häistä kotiin päin, oli se kaktus jo kurkussa kertomassa, mitä tuleman pitää. Sunnuntaina menin töihin koreasti autolla, ja soitin keskinkertaisesti ja lauloin peräti surkeasti. Pyhäiltana ei ollut puhettakaan cpap-naamarin pukemisesta, eikä maanantaina eikä tiistainakaan. Meni nuo päivät sängyssä maatessa, ja luin tähän blogiin kirjoittamani päästöt läpi. Paljastui ristiriitainen ja keskeneräinen äijä, jonka älynlahjat ei hurraita ansaihte.

Puoliso ja anoppi varmaan lähtevät kohta kohti konserttisalia. Turkuun rakennetaan aivan uusi semmoinen, minkä uutisen riemuiten vastaanotan. Se Aninkaistenkadun sali ei kaksinen ole, tuskin maltan odottaa Itsenäisyydenaukiolle kohoavan konserttisalin valmistumista ja konsertteja sieltä.

Silloin saatetaan päästä Turkuun täältä meidän kaupungista jopa junalla! Suomen Raideliikenne Oy- niminen firma on voimallisesti semmoista aikomusta pitänyt yllä. Ja jos se toteutuu, niin minä tulen kyllä sitä linjaa käyttämään. Vaikka konserttireissuihin. Konserttitalon valmistumisen aikoihin eläkeikänikin on jo lähellä….

Ellei sitten valtiovarainministeri tätä torpedoi, hänen mielestään meillä ei ole kulttuuriin varaa. En kyllä ymmärrä, että mitä mieltä tässä koko hommassa sitten enää on, jos ei enää musiikkiakaan saa elävänä kuulla.

Jonossa ollaan…

Oli noin maaliskuun idus, tarkkaan ottaen kuudestoista maaliskuuta, torstaipäivä vielä, kun pääsin ortopedin vastaanotolle. Mies oli ynseän oloinen, tuijotti tietokoneen ruutua, puhui minulle selin. Mutta ei se minua haitannut, sillä hämmästyttävän nopeasti olin työterveyden (nykyään yksityinen) kautta julkiselle puolelle polvileikkausasiassa. Lisäksi leikkaussalihoitajana suuren osan elämäntyöstään tehnyt sisareni kertoo ortopedien olevan persoonia. Samaa voi sanoa siitä ortopedista, joka tuon vasemman polveni reilut kuusi vuotta sitten tekonivelöi. Hyvin etevä lääkäri on hän, ja hänelle jonossa olen tuosta maaliskuun iduksesta lähtien ollut.

Jossain vaiheessa olin puhelinyhteydessä leikkaavaan sairaalaan, joka sijaitsee vanhassa pääkaupungissa, ja sieltä ystävällinen hoitaja jutteli, että jonot ovat ensinnäkin koronan ja toiseksi hoitajapulan vuoksi pitkät. Jos oikein ymmärsin, on ortopedejä ja leikkaussaleja vaikka kuinka, mutta ei ole niitä ihmisiä, jotka sen hoitotyön tekisivät, hoitajia siis. Siis niitä, jotka katsoisivat vierestä, kun nivelöity ähkiytyy ylös sängystään, pistää kyynespäänsä foordin tuelle ja alkavat ottaa askeleita vaikka käydäkseen vessassa.

Ja nyt tulee tämmöinen heikomman aineksen täysilaidallinen taas.

Jo kuusi vuotta sitten, kun vielä hoidettavaksi kohtuullisessa (= alle vuosi) ajassa pääsi, oli hoitajain työ sangen rankan näköistä. Ne tulivat luo, lukivat rannekkeesta viivakoodin ja katsoivat kännykästä, mitä tälle tehdään. Oikein hävetti, kun jouduin pyytämään katetroimista, ja kaksi hoitajaa viipyi luonani ainakin viisi minuuttia. Lääkärihän se meinasi minut laittaa katetrin kanssa kotiin, johon hoitajasisareni hihkaisi kauhistuneen vastalauseensa. Ja kirjoittihan ne minulle sitten lääkettä siihen kusiumpeen, tosin se jäi reseptiin viemättä sinä perjantaipäivänä, kun minut kotiutettiin. Mutta maanantaina, kun kusiumpeani ihmettelin osastolle soittaessani, kyselivät, että etkö ole lääkkeitäs ottanut. Minä, että säntillisesti kaikki määrätyt, ja ilmeni, ettei lääkärikierrolla määrättyä lääkettä ollut kotiuttava lääkäri huomannut sieltä rivien välistä. Sekin asia tuli kuntoon, enkä joutunut uudelle reissulle. Saman vuoden kesällä minulle laitettiin uusi polvi vasemmalle puolelle, ja silloin hoitajia presidenttimme syntymäkaupungissa riitti, mutta leikkauksia ei siellä enää tehdä.

Tässä on vuodet vierineet, ja olen takaisin saamaani liikuntakykyä riemuiten käyttänyt aina viime tammikuuhun saakka, jolloin tuli stoppi ainakin kävelyyn. Hiihtämään, pyöräilemään ja melomaan yhä kykenen, mutta oisi se velehoa kävelläkin välillä edes peninkuorma.

Reilut viisi kuukautta olen ollut nyt jonossa, eikä hisahdustakaan ole ortopedisesta sairaalasta kuulunut. No, jos niillä ei niitä hoitajia ole, niin minkä tähen kuuluisi, ja nyt asetankin kysymyksen, että minkä tähden ei niitä hoitajia ole?

Ovatko hoitajat tulleet laiskoiksi tai työtä vieroksuviksi? Kokemukseni mukaan eivät ole. Mutta jos työoloja ja johtamista kaiken aikaa heikennetään säästöjen nimissä, niin en pysty hoitajia arvostelemaan, jos kaupan kassan homma alkaa tuntua mieleisemmältä.

Ongelma nyky-Suomessa tuntuu olevan se, että jos työtä tehden tulee jotenkin toimeen. Hoitajat eivät ole koskaan rikkauksissa rypeneet, heidän palkkansa on enintään kohtuullinen. Mutta kuormittaa kuitenkin tätä järjestelmää, ja se on kyllä ihan puhtaasti järjestelmän vika.

En usko, että nyt istuva hallitus saa asialle yhtään mitään. Korkeintaan sitä valinnanvapauttaan edistää. Minulle valinnanvapaus on sitä, että luottamukseni julkiseen terveydenhuoltoon on vankkumaton. Yksityisellä puolella on ollut jokunen ikävä ylilyönti, kun on menty osingot edellä. Ainakin silloin kuusi vuotta sitten mentiin julkisella puolella terveys ja hygieenisyys edellä.

On minulla yksityiseltä puoleltakin ihan hyviä kokemuksia. Työterveys on jonkin nykyisen pääministerin edeltäjän edeltäjän edeltäjän aikana muutettu yksityiselle puolelle, ja sinne on yleensä päässyt muutamassa päivässä hoidettavaksi. Alkuun jopa samana päivänä, mutta sitten alkoivat tietenkin ne säästöt. Henkilökohtainen lääkärini on ihana ihminen, ja häneltä olen saanut vanhenevan ukon vaivoihin aina avun.

Silti haikailen entisaikoja, kun työterveys oli julkisella puolella. Silloin se toimi ihan viimeisen päälle. Ja jopa silloin 20 vuotta sitten, kun en tiennyt semmoista asiaa kuin työterveyttä olevan olemassakaan, pääsin ongelmitta terveyskeskuslääkärin puheille, alle viikossa.

Että reilusti alaspäin on tultu, eikä päättäjiä hetkauta yhtään.

Punkinpurema ja sen seuraukset ja kesäflunssa

Lomalla taidettiin vielä olla, kun yhtenä aamuna tunsin sietämätöntä kutinaa vasemman lapaluun seutuvilla. Havahtuvalle puolisolle sanoin, että viitsitkö katsoa, mikä siinä on, ja eihän se mikään muu ollut kuin kiinni oleva punkki. Puoliso sen punkkipihdeillä siitä irrotti, ja se sai asianmukaisen polttohautauksen.

Mutta kerkesi se mokoma sen verran aikaan kiinni olemaan, että borrelioosihan siitä sitten tuli. Asiaa seurattiin joka aamu, ja punaisen jäljen kasvua mittailtiin mittanauhalla, ja lopulta reilu viikko sitten, lomien loputtua, jälki oli läpimitaltaan viisi senttiä. Ei kun työterveyden etävastaanotolle otettujen kuvien kera, ja määrättiin syötäväksi aivan helkkarin tuhti antibioottikuuri, jota on vielä jäljellä neljä vuorokautta. Jälki on lähtenyt suurelta osin kokonaan pois, kuten kävi viime kesänäkin.

Tämän viikon työhommat pyrin tekemään polkupyörällä. Torstaina ajoin töiden vuoksi kuusikymmentä kilometriä sähköpyörällä, samoin eilen. Mutta eilen kotiin lähtiessä havaitsin kurkussa kaktusmaisen kipeän. Yöllä vielä oikean jalan jalkaterä kipeytyi, ehkä näin yli kuusikymppisen ukon fysiikka ei vain kestä tuollaisia äkistään toistasadan kilometrin pyöräilyjä.

Niinpä lähdin aamulla messukeikalle autolla. Se ihana perheenäitipappi oli työkaverina, ja hän saarnasi jälleen ihanasti, kuten tapansa on jo kymmenen vuoden ajan ollut.

Oltiin puhuttu, että melotaan tuosta järveksi muutetun merenlahden yli saunomaan töiden jälkeen, ja melottiin myös. Ja saunottiin, sellaisessa vapaasaunassa. Vapaasauna on ilmiö, joka edellyttää käyttäjiltään vastuuntuntoa ja sääntöjen noudattamista. Sauna oli lämmitetty, kylpykunnossa ja moitteettomasti hoidettu. Hyvillä mielin meloimme takaisin.

Nyt, sunnuntai-iltana alkaa tuntua siltä, että kesäflunssa tai mikälie miesflunssa tavoittaa minut. Kurkku on ollut jo eilisillasta lähtien kuiva ja kuin piikikäs, aamun messussa lauluääni toimi välttävästi.

Tulee pyöräilyyn jonkun päivän välipää.

Työmatkapyöräilyä

2022 keväällä sain ajatuksen. Että jos ostankin sähköpyörän, muuan tuttava väitti kivenkovaan, että työmatkat menisivät tuntiin suuntaansa sellaista käyttänen.
Vaikka tuo tuttava tunnustautuukin vieroksumani puolueen kannattajaksi ja jopa valtuutetuksi, olen pitänyt aina sekä häntä että puolisoaan järki- ihmisinä, jotka asiallisista asioista puhuttaessa lausuvat vain empiiristä tai tutkittua tietoa. Selvää on, etteivät he lukeudu hiljattain kokoustaneen puolueen kannattajiin, vaan ihan muuhun porukkaan.

Niinpä 4.6.2022 pihaamme kaartoi Postin kuorma-auto, josta kuski ja apumies nostivat pihaan suuren pahvipakkauksen, jossa oli teksti: Helkama Ce9.

Purin sen pakkauksen, ja tajuilin kasaamisen kanssa hyvän aikaa, ja samana iltana oli uutukaisen pyörän matkamittarissa jo 30 kilometriä. 500 km jälkeen se huollettiin, ja vaihteenvalitsinkin käännettiin oikeaan asentoon (itse en ymmärtänyt sitä niin laittaa, ajattelin, että kuljetuksessa siirtimen osoitinmekanismi oli rikkoutunut).

Koko viime kesän ja syksyn aina marraskuulle asti kävin sillä enimmät työreissut. Samoin olen huhtikuun lopulta tehnyt tänäkin suvena. Viimeksi tänään. Ennen aamuyhdeksää lähdin polkemaan Autokaupungin Vanhaa kirkkoa kohti, ja olin perillä varttia ennen kuin sovittu oli. Urkumies peruutti pian pääoven eteen, ja toi käytöstä poistetun positiivin kokeiltavammaksemme. Urkuri saa asiasta päättää, minä kokeilin, ja pidin ihan kelvollisena.

Jatkoin matkaani leirikeskukseen, johon oli kokoontunut eläkeläisiä, työkavereina uusi pappi ja minua vähän kauemmin palvelleet kaksi diakonissaa. Naureskelin, että täällä me viimeiset vanhat jarrut ollaan. On niin, että pisimpään seurakuntaamme palvellut pappi on ollut vain yksitoista vuotta palveluksessa, kun me nissat ja yksi lukkari olemme olleet kolmattakymmentä vuotta. Jäljellä ei ole enää yhtään entisten aikojen kirkkoherraa, joille liki 15 vuoden takainen seurakuntaliitos oli kipeä ja katkera asia. Minulle ei se liike tuntunut ollenkaan hankalalta, maailma päinvastoin vähän avautui, ja omaan napaan tuijottelu aikain saatossa vähenemistään väheni.

Viivyin leirikeskuksessa neljättä tuntia, laulatin senioreita, toteutin heidän toivomuksiaan (Reissumies ja kissa, Hummani hei) ja tungin sekaan virsiä sun muita, diakonissat laittoivat paikan ulos, ja hain ohjaajan kämpästä nailonkielisen kitaran, jolla koin säestykset rämpyttää.

Tilaisuuden loputtua nousin pyöräni selkään, ja ajoin vielä 25 kilometriä kotiin. Työmatkapyöräilyä kertyi tänään siis kaiketi noin 62 kilometriä, enkä yhtään väitä, etteikö sellainen jossain tuntuisi. Uusi pappistyökaverini kertoi ajaneensa nuorempana kylläkin ensin Helsingistä Saarijärvelle, huilanneensa siellä muutaman päivän ja siitä vielä Vuokattiin. Sanoin rehellisesti, että minulta jäisi kyllä tekemättä. Kyllä kuusi- seitsemänkymmentä kilometriä vaikka ihan sähköpyörällä on minun jaksamiseni maksimi.

Sähköpyöräni mittariin pyörähtää viikonlopun aikana 4400 kilometriä. Jos olisin tehnyt nuo matkat vähäpäästöisellä, vuonna 2011 hankitulla dieselhenkilöautollamme, olisin saanut ostaa neljä tai viisi tankillista dieselöljyä. Se olisi ollut paljon halvempi pieti kuin melkoisen paljon maksanut sähköpyörä. Mutta onpa vanha, rapistuva ja päivä päivältä kangistuva ukko saanut liikuntaa ja sykkeitä, kenties vähän elinvoimaakin.

Sillä elämä maistuu vieläkin melkoisesti.

Lukkarin pyhäiltana

Tiistai se on meikäläisen pyhäilta siinä mielessä kuin pyhä, sunnuntai on meikäläisen perjantai. Sentään tämä on kohtalaisen säännöllinen sykli, jollaisia Luoja paratkoon läheskään kaikilla ei ole ollut vuosikymmeniin. Itsellänikään ei ole läheskään aina ollut, ja sen tähden osaan tätä melko säännöllistä viikkorytmiä arvostaa.

Samoin työajattomuutta. Meille ei makseta sunnuntai- tai iltakorotuksia, virka on virka ja palkka on palkka. Työnantaja voi osoittaa tarpeensa mukaan virkatehtävän milloin tahansa työpäivinä, onpa se sitten aamulla, päivällä tai illalla tai lauantaina tai pyhänä. Tämä käy minulle hyvin.

Eilenkö aamulla se oli, kun pienen tauon jälkeen joskus keväällä tilaamani Хельсинкская правда, maamme kaiketi merkityksellisin sanomalehti, sai jutuillaan aikaiseksi sen, että lopetin tilaukseni maksamani jakson loppuun. Päällimmäisenä syynä oli juttu sukellusveneistä, joiden tuhoamiskyvystä ja mahdollisuuksista tappaa ihmisiä ja tuhota laivoja kirjoitettiin kuin asiallisesta asiasta.

Selvää on, että jokaisessa maassa on armeija. Ellei oma, niin sitten jonkin muun maan. Palvelin yli 40 vuotta sitten Puolustusvoimissa peräti vapaaehtoisena 240 vuorokautta, ajalla 12.6.1980- 6.2.1981. Ymmärsin, että esimerkiksi omat isoisäni olivat puolustamassa tätä isänmaata, joskaan eivät siitä jälkeenpäin lainkaan torvenneet. Käsitän, että Natoon liittyminen oli vähän samanlainen manööveri kuin oli tarttuminen natsi-Saksan tarjoamaan veljenkäteen 1940- luvun alussa. Ei ollut oikein muuta vaihtoehtoa, kukapa haluaisi Ukrainan tai edes Valko-Venäjän kohtaloa…

Mutta sitä minä en siedä, että ihmisten tappamiseen tarkoitettuja vehkeitä esitellään kuin hyväntekijöinä lehdissä. Naaton kannatukseni perustuu siihen tosiasiaan, ettei yhteenkään Naato-maahan ole hyökätty. Ja ei ole hyökätty sen tähden, että mahdolliset hyökkääjät tietävät, että amissioonia on tarvittaessa vastassa.

Kotimaan yhteisten asioiden hoitamisessa oli polttopisteessä viime päivinä yhden porukan kokous, jossa tiedotusvälineet haukuttiin ja hurmos oli suuri. No, tuo on sitä puolueväen touhua, ja jos eivät omaa nolouttaan ymmärrä, niin voi voi. Hallitusriepu kuulemma on helisemässä opposition estotoimien vuoksi, mutta niinhän se oli edellinenkin, ja sitä edellinen ja sitäkin edellinen. Räksytystä on aina ollut, on ja on aina oleva, ellei sitten tule tällaista Erdogan/ Putin/ Orban / Stalin / Hitler – komentoa, jolloin on parasta pitää mölyt mahassaan ja odotella sitä hetkeä, kun ne ovat heikoimmillaan, sitten syöstä ne vallasta ja palauttaa pikku hiljaa liberaali demokraattinen meno. Unohdinko Kekkosen? Mielestäni Kekkonen, vaikka melkoinen isännän ääni olikin, oli noihin mainittuihin verrattuna kuitenkin sivistynyt. Yhtään pullikoijaa ei kaiketi taalattu keskitysleireille, vankiloihin tai teloitettavaksi…

Mikäpähän tässä, pari vapaapäivää meni mukavasti, hilloja on keitelty, ruisleipää leivottu, sieniä kerätty ja säilötty. Syyskesän täyteys alkaa olla parhaimmillaan.