Vesisadeillan tuuminkeja

Niin sitä on palattu tuolta Pohjolan perukoilta, tänne lounaan sumuiseen ja sateentihnuiseen helmikuuhun. Tympäisee. Ei voi vetää aamulla ulos mennessä henkeen rapsakkaa pakkasilmaa, ottaa suksia ja lähteä kerrospukeutuneena hiihtelemään hohtaville hangille. Toisaalta, siellähän tämä korona nyt kuulemma leviää vauhdilla, joten ehkä oli parempi…. mutta tympäisee.

Luin aamulla Helsingin Sanomia vähän hämmästyneenä, kuten aina. Väsymys koronatoimiin kasvaa, ja hallitus ei kykene enää pitämään aisoissa, kirjoittaa lehti muun muassa.
Huomautan kohteliaimmin, että minkään sorttinen hallitus ei pystyne sitä tällaisessa niin sanotussa vapaassa maassa pysäyttämään. Siihen tarvittaisiin semmoinen hallitus, jota minä ja luullakseni yksi etäinen sukulaismies kavahtaa. Siis semmoinen, jonka edustajat hakevat öisin väärin ajattelevia ja toimivia ihmisiä kodeistaan ja vievät heidät eristyksiin… Ja sellaisenkin pitäisi haluta juuri pysäyttää tämä kulkutauti, yleensä sen sorttisten hallitusten intresseihin ei tuo kulkutautien torjunta varsinkaan kuulu.

Ei kyllä hallitusta käy kateeksi, ei ole käynyt entisiä eikä käy nykyistäkään. Terveysviranomaiset sanovat yhtä, elinkeinoelämä toista, nuorisosta huolissaan olevat kolmatta, yhdistysaktiivit neljättä… ja se yheksäskin vielä jotain yskähtelee. Joo, sanoi ennen kauan sitten yksi naapurin mies, että demokratia on hyvien aikojen hallintotapa…. ja ehkä onneksi huonompienkin, ainakin vielä, ainakin meillä. Ehkä ne ministerit ja oppositi kuitenkin nauttivat jatkuvasta jätkyttelystä, kuten äiti saivartelua nimitti.

Miksi koronarajoitteita ei noudateta?

Kah, otanpa vertauskohdaksi liikenteen. Tuossa parinkymmenen kilometrin päässä kulkee yksi maamme valtateistä. Sitä olosuhteiden pakosta tulee aina välillä ajettua. Sielläkin tiellä liikkumista säädellään liikennesäännöin, nopeusrajoituksin ja ohittamista suitsitaan sulkuviivoin. Silti en juuri koskaan ole tuota tietä ajanut niin, ettei meikäläisen vuosipalkkaa kaksi kertaa kalliimmilla autoilla ajelevista joku ajattelisi, että nuo nopeusrajoitukset ja sulkuviivat ovat yksilönvapauden törkeää rajoittamista. Kuitenkin olisi hyvä, jos niitä määräyksiä ja rajoituksia kaikki noudattaisivat. Mutta eivät noudata, ja joskus kosahtaa. Joskus joku pääsee ainoastaan tai onnellisemmassa tapauksessa kaahari ajo-oikeudestaan hetkeksi.

Että ihan siksi, sen yksilönvapauden nojalla, näitä koronarajoitteita ei käsittääkseni noudateta. Se sama oman elämänsä sankari, joka kaahaa onneensa ja taitoihinsa luottaen vaarallisen kovaa, on kenties se, joka ajattelee, että hänen vapautensa ohittaa kaikki suositukset. Niin yksinkertaista se on.

Eikä auta yhtään, vaikka kuinka rangaistaisiin.

Niinpä on eläminen tässä sen kanssa, että kulkutauti leviää ja nitistää kenet nitistää. Yleensä heikkokuntoisempia kai, mutta on siellä ihan työikäisiäkin ainoastaan päässyt tai potenut tätä kulkutautia huomattavan pitkän ajan.

Semmoisia minä tuumin tässä pimeässä helmikuun illassa. Lunta on vielä vähän maassa, mutta aika lähellä on jo nelikuukautisen marraskuun kirottu pimeys näillä main.

Voikaa hyvin, pysykää terveenä. Jos joku on niin tyhmä, itsekäs ja piittaamaton, ettei suosituksista välitä, niin toivottavasti pysymme ja pysytte heidän vaikutuspiirinsä ulkopuolella.

Siitä yksityistämisestä vähän

Meillä on vallinnut semmoinen 30 vuotta sellainen vakaa usko, että yksityistämällä saavutamme onnen ja autuuden, palvelut toimivat ja kaikki ovat onnellisia. Björn Wahlroos on sanonut painokkaasti, että ongelmia aiheuttaa se, kun kukaan ei omista ilmaa tai vettä.

Tästä uskonhuumasta saatiin hieno osoitus Pohjois-Amerikan Yhdysvaltain Texasin osavaltiossa, jossa sähköverkot oli oikein kunnolla yksityistetty. Meikäläisittäin pikkupakkanen ajoi osavaltion kaaokseen, jossa jotakin osaa näytteli myös sähkönjakelun takkuilu. Sillä toki tuotot oli jaettu osinkoina pois, ja ylläpito mitoitettu seudun yleensä kesäiseen ilmastoon.

Meilläkin Carunan ja muidenkin asiakkaat maksavat siirtolaskunsa naurussa suin, iloiten sydämensä pohjasta omistajien 25% tietämissä olevista vuosittaisista tuotoista. Jos jotain pitää investoida, niin nostamma siirtohintaa. Se on helppoa, sillä kilpailijaa ei ole.

Tosiaan. Minä se tuota markkinataloutta juuri hunteeraan. Eikös monopoli tai oligopoli ole mitä jyrkimmin markkinatalouden vastainen systeemi? Sitähän ne paasaavat vakaumuksen syvällä rintaäänellä. Ennen vanhaan Keski-Suomen Valo tuolla kotipuolessa oli toki monopolissa, mutta ilmeisen sosialistisesti kuntien omistama. Jakeli sähkön tulorahoitusperiaatteella. Sitten 1990-luvun ihanassa uskonhuumassa möivät osan osakkeistansa IVOlle 1997 ja loputkin Vattenfallille v 2000. Ovat saaneet siitä pitäen nauttia siitä, ettei sähkönjakelu ole kuntien saati niiden hoitamien yhtiöiden tehtävä. Sehän on sosialismia, kommunismia, mitkä on kitkettävä tarkoin pois avoimesta länsimaisesta yhteiskunnasta. Kyllä se tuotto sieltä ylhäältä joskus alas valuu, on vakaa uskomme, johon turvaamme ja josta lohdun saamme (ns. Trickle-down theory), kuten on yli 40 vuotta Yhdysvalloissa sitovasti osoitettu.

Kukaanhan ei enää muista Hölmöläisiä eikä Mattia, nehän ovat Yrjö-Koskisen ajasta Kekkosen aikaan lapsille kerrottuja satuja, jotka eivät ole nykyään millään tavoin relevantteja.

Kotimaan matkailusta muutama sana

Tässä ollaan viime lauantaista lähtien harrastettu seuraavanlaista huvia:

Lähtötilanne on se, että laitetaan päälle hiihtovaatteet, jalkoihin sukset, käsiin sauvat. Lähdetään ladulle -15-20 asteen pakkasessa. Ylämäessä syke nousee ja hiki tulee. Sitten tulee piiitkän nousun jälkeen yhtä pitkä lasku, jonka aikana päähine jäätyy, vaikkei lasku kestä kuin muutaman minuutin. Sitten mennään joko latukahvilaan tai tulipaikalle, höpötetään jokunen sana tuntemattomien kanssa.

Tätä toistetaan, kunnes ollaan takaisin lähtöpaikalle. Mennään majapaikkaan, laitetaan varusteet kuivumaan, hikiset alusvaatteet pyykkikoriin, syödään, käydään saunassa ja mennään maate. Tämä toistetaan niin monta kertaa kuin on vuorokausia paikkakunnalla viipymisessä.

Ylhäällä tunturissa lämpötila on 5-10 astetta korkeampi, jos alhaalla on kova pakkanen.

Epämiellyttävää?

Mutta siellä tunturissa on niin kaunista. Erämaan hiljaisuus kätkee kaiken aikaa siellä sykkivän porojen, jänisten, petojen ja lintujen elämän. Ja siellä hyisen sään keskellä tunturien purot ja rimpien lähteet ovat kaiken aikaa sulat. Ja etelän hiihtäjä hissuttelee tämän kaiken ohi.

Kävimme vaimon kanssa keskustelua matkoistamme. Olemme olleet Välimeren sinisyydessä, Madeiran levadoilla ja vuoristoissa, Santorinin tuliperäisillä seuduilla, Intian ja Thaimaan viidakoissa. Kaikki luetellut ovat vaikuttavia. Mutta niin on myös ja etenkin Tunturi-Lappi, Ahvenanmaa, Savonlinna, Keski-Suomi järvineen. Lapin tykkypuut ovat silti vähintään yhtä vaikuttava näky kuin olivat Andaamienmeren koralliriuttojen vilisevä elämä.

Lapinhulluus

Sanoivat, että Reino Helismaa oli ns. lapinhullu. Hän tykkäsi retkeillä Lapissa, ja kirjoitti hienot tekstit Rakovalkealla tai Lauluni aiheet.

Eihän me tuohon ylletä. Jos viima lyö hiihtäjän kasvoihin päivällä, saunomme illalla mukavassa mökissä ja käymme nukkumaan pehmeään sänkyyn kelomökin suojissa. Ei laavulle rakovalkean lämmössä – toki voisi olla hienoa se.

Vaan Lapin talvi, ärjänteinenkin, on hieno etelän eläjän vinkkelistä.

Kotimaan matkalle

Joskus hämmennyn miltei omaa keskiluokkaisuuttani. Muistan näet aivan selvästi sen ajan, kun ajattelin silloista haalari- , nykyistä huomiosuojavaateväkeä kovasti etuoikeutettuina, niillä oli kesälomat, työterveyshuollot ja kaikki. Yrittäjyyden hyvässä vaiheessa saattoi joskus lomailla viikon, ja jos lääkärin apua tarvitsi niin sen kun ajan tilasi, terveyskeskukseenkin pääsi. Saikkua tosin ei juurikaan saanut. Mutta yrittäjyyden jälkeen olin aika nollilla, ainut oikeus oli peruspäiväraha aika pitkän karenssin jälkeen, ja sitäkin sosiaalitoimi oli ronkkimassa silloin 1990- luvulla, josta toki on aikaa todella paljon. Mutta sen ajan oikeuksiin verrattuna nykyiset oikeudet ovat ruhtinaallista luokkaa kyllä.

Tänään lauloin noin neljäkymmentäviisi virttä. Kaikki mikrofoneille, ja neljässä oli muitakin paikalla. Mutta neljäkymmentäyksi ihan mikrofonille, että tulevan kahden viikon aikana pidettävällä rippileirillä saavat opetettua teineille jumalanpalvelusta. Varmaan parempi, että sieltä pötkyläkaiuttimen kautta kuulostelevat kuin että olisin siellä melko kuuluvine äänineni paikalla. Kävin myös tutussa kirkossa, josta on tulossa ihan virkapaikkani vielä tutumman sijaan, laulamassa hartaustilaisuudessa, joka lähetettiin kylän vanhainkoteihin lankoja myöten. Seuranani oli upea perheenäitipappi, jota en kyllin voi ylistää.

Mutta huomenna iltapuolella käännämme automme keulan kohti Pirkanmaan pääkaupunkia, jossa kurvailemme erään hotellin pihaan. Siihen hotelliin emme toki majoitu, vaan sen hotellin pihamaalla on kaupungin autojuna-asema. Iltamyöhällä lastaan automme junaan, ja kömmimme hetkeä ennen puoltayötä vaunuosastoomme, jossa voi vaikka laskeuta levolle tai lukea vaikka Barack Obaman Luvattua Maata tai Melanija Vanagasin Englanniksi käännettyä teosta Suddenly, A Criminal. Jälkimmäinen kertoo latvialaisesta naisesta, joka vietti 16 vuotta (1941-1957) siperialaisilla vankileireillä, hänen vaiheistaan on tehty myös puhutteleva elokuva Melanijan tie. Sanotaan, että voittaja kirjoittaa historian, mutta reilun puolen vuosisadan päästä saattavat toisetkin äänet päästä esiin… Tällä en sitten tarkoita, että mitenkään sympatiseeraisin Aloisin pojan komentoa, päinvastoin. Mutta että niitä petoja oli viime vuosisadalla vähän joka puolella, ja onnellinen se, joka ne väisti.

Mutta se juna, johon huomenna hieman ennen keskiyötä nousemme, menee alkuun sähköveturien vetämänä Pohjanmaan rataa, jossain vaiheessa pohjois-Pohjanmaata tai Peräpohjolaa (en tiedä, kun olen aina niin hyvin reissussa nukkunut) vetämään vaihtuu kaksi dieselveturia, joiden vetämä junatroikka pysähtyy Kolarin asemalla lauantaina siinä yhdentoista maissa.

Siitä seuraa kaksi viikkoa keskiluokkaisen elämän huippuaikoja, eli hiihtelyä seitsemän tunturin tuntumassa. On välillä kovia nousuja ja hikoilua, mutta vastapainoja kilometrien laskuja, silmissä isänmaan kansallismaisemat. Alhaalla kylässä liikutaan tieten suojaimet kasvoilla, niitä on hankittu ihan parempilaatuisiakin kelpo kasa.

Ja sanon tässä tätä kirjoittaessani, muistaessani omia kolmenkymmenen vuoden takaisia aikojani ajatellessani, että olenkos se tosiaan minä? Nousin pohjalta tällaiseksi keskiluokkaiseksi, mutten ole koskaan unohtanut sitä, miltä siellä pohjalla tuntui. Niinpä nostan voimakkaan ylistyshuudon pohjoismaiselle hyvinvointivaltiolle, joka mahdollistaa vielä uuden yrityksen, ja ajallaan unohtaa vanhat töppäykset.

Että niinpä seuraavat kaksi viikkoa meikäläinen vähäinen kirkon virkamies nauttii vuosilomaansa, ja ainakin tähän tietoon saa vielä työhönsä palata. Se on suuri etuoikeus, sillä monet lomille laitetut odottavat palaamiseen lupaa turhaan. Muistan, kuinka nuorena vähän halveksin kunnan ja valtion työntekijöitä kaikkine oikeuksineen. Enää en, vaan tykkään, että ihminen, joka suostuu koulutuksensa ja osaamisensa perusteella noilla palkoilla tekemään hommaansa, on vähintäänkin oikeutettu lomiinsa ja niin edelleen. Etenkin, kun nykyään nekin ovat samassa kyydissä kuin muutkin hommat: voivat koska tahansa loppua.

Kaksi uutista

Tänään huomioni on kiinnittynyt tilaamani maan suurimman päivälehden, josta kunnianarvoisa Yleisradion toimittaja käytti radio-ohjelmassaan ainakin kerran nimitystä Хельсинкская правда, kahteen uutiseen. Toimittajan jutusta on toki jo varmaan liki puolitoista vuosikymmentä, mutta minua toimittajan sarkasmi huvitti. Tietenkin siksi, kun en itse sen kohteena ollut, kun joku toinen sarkasmin kohteeksi joutuu, me tietenkin sen hyväksymme ja selitämme pilkallisen puheen hyväntahtoiseksi…

Otsikkoni ei ole ihan yksi yhteen totuuden kanssa, sillä se päivän ensimmäinen lehtijuttu, joka huomioni herätti, ei ollut suinkaan uutinen vaan mielipidekirjoitus, jota nykyisessä kielenkäytössä kutsutaan kolumniksi. Sanan alkujuuri tarkoittanee palstaa tai saraketta. Kolumni siis ei ole uutinen, vaan kirjoittajansa mielipiteen ilmaus.

Niinpä maan suurin päivälehti lokeroikin kirjoituksen aivan oikein mielipiteeksi tämän päivän numerossaan. Sivua ja osastoa en osaa sanoa, kun olen julkaisun verkkoversion tilaaja ja lukija. Mutta tässä se on. Sixten Korkman kirjoittaa mielestäni asiaa, kokeneena talousasiantuntijana sanoittaa asian, mitä omissa vajavaisissa ajatuksissa olen haakuroinut sanoiksi pukea. Jos joku nyt ei jaksanut tai jostain syystä saanut juttua luetuksi, lainaan jutun ytimen tähän:

”Mutta jos raha on kaiken mitta ja vain vaurauden hankkiminen ohjaa käyttäytymistä, voivat seuraukset olla pulmallisia. Tällainen ajattelu voi vä­hentää yritysten kiinnostusta kun­nioittaa ympäristöä ja ihmisoikeuksia sekä madaltaa kynnystä kanavoida tuloja moraalisesti arveluttavalla tavalla matalan verokannan maihin.”

Käsittääkseni tuo ”jos” on toteutunut ihan koti-Suomessammekin viimeisen kolmen vuosikymmenen aikana ainakin silloin tällöin. Ihan kannattavia tehtaita on suljettu, kun omistajat on halunneet suurempaa tuottoa, vaikka tuottoa saivat tehtaan ollessa Suomessakin.

Jos tuon Korkmanin kirjoituksen käännän omaan arvomaailmaani, niin lause kuuluisi: ”Markkinatalous on aivan erinomainen väline järjestää yhteiskunta toimivaksi, mutta erinomaisen mitätön, peräti surkea päättäjien valintoja yksinomaan ohjaavana arvopohjana, koska se toteutuessaan aiheuttaa syrjäytymistä ja katkeruutta”.

En minä tiedä, onko se toinenkaan uutinen ”uutinen” sillä tavalla, että se olisi jotenkin objektiivisesti kerrottu. Sehän on tämä itäisen naapurimaamme kuuluisa tapaus, jossa vallanpitäjien arvostelija on saamassa hilut kinttuihin toki ihan vaan ehdonalaisrikkomuksesta. Ollessaan sairaalahoidossa Saksassa oli mokoma rikkonut ehdonalaistaan, ja rehti oikeusjärjestelmä on nyt laittamassa hilut kinttuun jopa 3,5 vuodeksi, jos oikein tuota samaa aviisia luin.


Meillä täällä kotimaassa on kipakoitakin järjestelmän arvostelijoita. Suomen Sisu vaikka, ja oliko se Pohjoismainen Vastarintaliike. Jälkimmäisen jäsenet ovat pahoinpidelleet eri mieltä kanssaan olleita vaihtelevasti, ja tietysti saaneet vankilaa. Norjassa eri mieltä ollut joutui linnaan, kun tämä harjoitti oman mielensä mukaista aatteellista puhdistusta murhaten ampumalla 67 ihmistä ja aiheuttaen toimillaan vielä kymmenen muun ihmisen kuoleman, niinkö se oli?

Veikko Vennamon aloittaman kansanliikkeen nykyversio puolestaan harjoittaa myös vallanpitäjäin arvostelua, mutta niin vain taitavat iltasella kotiinsa tai vaikka rakastajiensa eli rakastajattariensa luo tai jonnekin ylipäätänsä mennä, ihan sinne, mihin itse haluavat. Ei ole heillä välttämättä varjostajia, ja kalsaritkin voi ihan turvallisesti jättää sängyn viereen lattialle, tai jos on siisti ihminen, niin viedä pyykkikoriin kylppäriin ja ottaa suihkun jälkeet puhtaat valmiiksi sängyn lähelle, että kun yöpukunsa aamulla normaaleihin alusvaatteisiin vaihtaa, voi olla kohtalaisen varma, ettei kalsareihin ole kukaan unen aikana hermomyrkkyä suihkuttanut.

En ole koskaan Venäjällä käynyt. Nykyään asun ihan niin kaukana kuin tuosta maasta Suomessa manneralueella asuen pääsee. Minulla ei siis ole omakohtaista kokemusta esimerkiksi maidemme välisten tulliasemien käytännöistä, vaan olen ihan uutismedioiden varassa. Suuri maahan se on, vaikka se muinainen Neuvostoliitto hajosikin, eikö lie ihan riittävän suuri?

Olen kuullut kerrottavan, että Vodkaa mielellään juovat, ja voin sen 35 vuotta vanhalla kokemuksella vahvistaakin. Neuvostoliiton aikana Riiassa käydessäni osuin venäläisten merimiesten pöytään, ja he kaatoivat anteliaasti tuota kirkasta juomaa edessäni olevaan pikariin, sanoen: ”Ну, пожалуйста”. Sitä ei käynyt maisteleminen, vaan miehet näyttivät esimerkillään, kuinka asia hoidetaan. Pikari kumotaan kerralla, ja sitten kaadetaan pikari täyteen, ja sanotaan ”Ну, пожалуйста”. Selvää on, että koetin lähteä paikalta kohtalaisen äkkiä, sillä tarkoitukseni oli päästä majapaikkaan kävellen, ja pääsinkin.

Mutta noin hallinnon ja vallanpidon alalla sanon ihan varovasti ja pieneen ääneen, että se on kuin äärettömän suuri ja rikas kartano, jonka naapurustossa on pieniä, mutta hyvin hoidettuja maatiloja, jotka katsovat vierestä, kuinka kartanossa majailee moottoripyöräkerho, joka tekee mitä tahtoo siinä missä naapurit tekevät, mikä on yleisesti katsoen sopivaa.

Mutta mitä siis ajatella tuosta Venäjän touhusta? Ei yllä Jari Tervo Sixten Korkmanin talouskolumnin tasolle ruotiessaan Venäjää ja Putinia.

Niinpä jään sen suhteen jäsentymättömän ossailuni varaan.