Poikkeusajan mietteitä

Työhommat muuttuivat taas vähän omituisiksi. Ei voi pitää mitään musiikkiryhmiä, yleisötilaisuuksien pito on kielletty, mutta toimitukset ja jumalanpalvelukset tehdään, ja niihin on aikaa valmistautua. Ja minähän valmistaudun, samoin uskon toistenkin tekevän.

Eipähän siinä mitään, käytin tästäkin päivästä, vapaapäivästäni, osan valmistautumiseen ottaen sormiin Johann Sebastian Bachin pikku koraalia nimeltä In dich hab’ ich gehoffet, Herr, jonka aion koko minuutin mittaisessa komeudessaan soitella tulevana pyhänä, kun menen pitäjän eteläisimpään kirkkoon tehtävääni toimittamaan. Muutoin viikonloppuun tulee kaksi viimeistä palvelusta.

Sen verran meinaan varastaa jostakin päivästä, että käyn pilkillä. Hommasin yli kahdenkymmenen vuoden tauon jälkeen kunnolliset pilkkivehkeet, jääkairan ja pilkkivavan sekä muutaman tasapainopilkin, tarkoituksenani vääntää penkalle tuosta isoista ahvenista tunnetusta järvestä penkalle muutamakin kyrmyniska. Miten maistuisikaan hyvälle vuosikausien kirjolohen ja viljellyn siian syönnin jälkeen järvestä tai merestä nostettu suuri ahven, josta laskisi veret pois heti avannosta nostettua ja kun on saanut sen tainnutettua. On nimittäin niin, että kala on parasta silloin, jos se on ehdottomasti tuoretta ja oikein käsitelty, ja sitten kun sen savustaa, paistaa tai siitä tekee keittoa, niin johan tulee hyvää.

Näin pimeällähän sitä voi harjoitella ja valmistautuakin – siitä tämä työajaton virka on kieltämättä ihana, joskin mitalilla on se kuuluisa toinenkin puoli… Toisaalta nyt koronavuosina se toinen puoli on himmentynyt kovasti, kun eivät ole lomauttaneet. Ja onhan se nyt toki eri asia kuin silloin kaksi vuotta sitten, kun kuolleitakin sai tulla saattamaan vain kuusi ihmistä. Kappeliin saamme ottaa nyt peräti kolmekymmentä, joka on jo ihan kelpo saattojoukko, jollaisia yhä harvemmin on muutenkaan.

Tuossa alkuviikosta ollaan nähty sekin ihme sitten, että Visbyn kadulla on jyristäneet panssariajoneuvot. Kovin ikävältä tuntui se, sillä ihan viimeinen asia, joka tuon suloisen kaupungin kadulle sopii, on sotilasosastojen anturoiden rytmikäs askellus tai panssariajoneuvon jyrinä. Omat muistoni kaupungista ovat peräti suloiset, oli kaunein, kukkein kesä viisitoista vuotta sitten, ja talojen vierillä kukoistivat ruusut, maanteitä reunustivat unikoita täynnä olevat niityt. Itämeri oli niin kaunis, vaikka kuulemma voi huonosti jo silloin.

Minä en yhtään tykkää edelleenkään näiden maailman mahtihenkilöiden pullisteluista tai mielensä näyttämisestä. Lukisivat vaikka Veikko Huovisen tuotantoa ja ottaisivat opikseen… Minäkin tuossa jo Joe-Sedän kertailin, ja Veitikasta on viimeiset sivut menossa. Olen siksi monta kahinoissa mukana ollutta miestä ollut viimeiselle matkalle saattamassa, että minusta ei tappovehkeiden ystävää saa tekemälläkään! Sen verran kovasti ne ajat niitä miehiä liikuttivat, että he vielä kahdeksan- yhdeksänkymmenvuotiaina toivat vapisevin käsin ja epävarmoin askelin havuseppeleet aseveljensä arkulle, pöyhistyivät vielä asentoonkin siinä. Heitä minä kunnioitin ja kunnioitan, mutta valtionpäämiehiä en niinkään jaksa kunnioittaa tai arvostaa. Hyvähän se on sieltä kauniista työhuoneesta soittaa kenraalille, että annappa soida vaan, ja sitten siirtyä itse bunkkeriin turvaan. Halveksittavaa on semmoinen johtaminen, ei mitään muuta! Raukkamaista. Yhdelläkään näistä toimitusjohtajista ei ole hätää kansansa itsenäisyyden puolesta. Tai tuon lähinaapurin isännällä on ehkä hätä siitä, että jos sen kansa vaikka tulee itsenäiseksi, eikä enää hurraakaan hänelle…. Ihan kuin olisi semmoisia miehiä historian lehdillä ollut ennenkin…

No nyt sitten vissiin Natoon?

Maailmalla vääntävät kaikenlaista, eikä se tunnu oikein hyvältä. Sehän se kylmä sota, joka Suomenkin niin sanotusti suometti, loppui jo kolmekymmentä vuotta sitten, ja nyt nämä vanhat tutut asetelmat tulevat taas. Syvästi uskovainen työkaverini pauhaa jo kolmatta maailmansotaa. Vaikka paljon ahdistavampaa minusta oli se, kun Yhdysvalloissa käytiin presidentinvaalit niihin aikoihin, kun palvelin Puolustusvoimissa suorittaen asevelvollisuuttani. Se oli tämä suurena presidenttinä pidetty Reagan silloin voimainsa tunnossa, ja jos ei nyt sapelia kalisteltu niin ainakin ydinasesalkkua heiluttelivat niin että pienemmän maan ihmistä oikein hirvitti.

Sepähän tuo Vennäänmaan ulkoministeri Lavrov oli taratellut, notta Suomi ja Ruotsi saavat nyt sitten ihan itse päättää sen, liittyvättenkö Natoon vaiko eivät. Nehän ovat suvereeneja valtioita.

Todettakoon, ettei minulla ole minkäänlaista pätevyyttä arvioida turvallisuuspolitiikkaa tai kansainvälistä politiikkaa. Semmoinen lapsellisen hurskas toive minulla on, että kunpa eivät alkaisi toisiaan pyssyjen piippujen yli kyttäilemään ainakaan yhtään enempää kuin jo nyt tekevät. Siinä Ukrainan sodassa on jo ihan nokko, samoin erilaisissa ääri- ja sissiliikkeissä. On olemassa sellaista mielipidettä, että sota asettaa asiat tärkeysjärjestykseen, että sitten ei enää marmateta kiveniskusta auton tuulilasissa tai valintamyymälästä ostetusta huonolaatuisesta vihanneksesta tai hedelmästä.

Minä kyllä jyrkästi myönnän, että kestän nämä tämän päivän marmatukset ihan hyvin, mutta jos vaikkapa elintarvikkeet menisivät kortille, tai ei saisi ostaa kunnollisia lämpimiä vaatteita, kaikki ikkunat täytyisi pimeän tullen peittää, täytyisi pelätä jotain yössä hiippailevia helvetin sissipartioita, tai että tässä vanhoillaan joutuisi johonkin ämpärikomppaniaan. Puhumattakaan siitä, millaiseksi töissä menisi. Tönöttävät kunniavartiot olisivat arkea, loputtomat kirsturivit siunattavana, äitien, leskien, isien ja lasten itkunhyrske. Mieluummin ei kiitos, tämän asian puolesta laitan kyllä kiittimeni kyynärpäitä myöten ristiin. Ihan tässä auvoisessa nykytilassakin luonnollisestakin syystä poistuneen omaisten surussa on henkistä jaksamista ihan kylliksi.

Mutta ihminenhän nyt on mikä on. Toinen maailmansota opetti Euroopalle, joka oli Liittoutuneiden ja meikäläisten (siis natsi- Saksan ja sen liittolaisten, joka Suomikin oli) tappelun myllerrysmaana, ja voi hyvän tähden sitä ilmassa lentävän metallin määrää, metallinkappaleiden läjähtäviä ääniä, joka syntyy, kun ne osuvat ihmisruumiiseen, voi puutostauteja, voi kurjuutta. Se oli niin hyvä opetus, että vissiin ainoastaan entisessä Jugoslaviassa pidettiin barbaarista vihaa 1990-luvulla, muutoin ollaan oltu ainakin vähintään ärtyisässä sovussa. Mutta ne ihmiset, joilla oli 2. maailmansodan aikaisia metallikappaleita kehossaan, alkavat olla saatetut maan poveen.

Niinpä nouseva nuoriso onkin sitten kaikenlaiselle hörhötykselle altista. Etenkin sellainen näköalaton nuoriso, ja siitähän me saamme kiittää viimeisen kolmen, neljän vuosikymmenen maailmanmenoa, joka on yhä useamman jättänyt rannalle joko sosiaaliavustusten tai rikollisuuden elätettäväksi. Siinä on jollekin karismaattiselle johtajalle hyvää ja uskollista joukkoa.

En ole muuten minäkään sotaa nähnyt, eikä minusta viisitoista vuotta vanhemmatkaan. Iäkäs isänikään ei ole mukana ollut, mutta muistaa kyllä ne ajat sangen ankeina. Maallahan hän syntyi ja eli tuolloin kuten nytkin, eikä joutunut kokemaan kaiketi pommituksia, joskin näki ilmassa niitä helvetinkoneita. Joskus Turussa käppäillessä näkee vieläkin jonkun talon ulkoseinässä pomminsirpaleiden jälkiä, ne on jätetty siihen muistuttamaan, ettei se seikkaileva sotahomma ihan niin hirveän ihanaa ole.

Että Äijän ajankohtaistoimitus ei nyt osaa tähän Nato-kysymykseen ottaa kantaa. Ei voi sanoa muuta kuin että ykskös siinä on, kun siinä on yheksän. Kyllä siihen tarvitaan monin verroin viisaampia miehiä ja naisia tämmöinen asia päättämään.

Vanha ukko marmattaa

Eli sekavaa reflektointia päivän lehdistä silmiin tarttuneista ja mieleen juolahtaneista asioista.

Pari vuotta ennen syntymääni Chuck Berry teki semmoisen klassisen rock-laulun kuin että Johnny B. Goode. Se kertoo alkeellisessa majassa asuvasta pienestä pojasta, joka ei koskaan oppinut lukemaan tai kirjoittamaan kaksisesti, mutta soitti kyllä kitaraa tosi hyvin. Istuskeli rautatien vieressä soittelemassa, ja sovitti soittonsa veturin jyskytyksen rytmiin ja näin hämmästytti ohikulkijat. Äitinsäkin sanoi hänelle, että sinusta poika tulee suuri tähti, jota ihmiset kaukaakin tulevat kuuntelemaan. Että kenties jonakin päivänä nimesi on suuren areenan valotaulussa, tänä iltana Johnny B. Goode!

Tämä on tyypillinen hourekuva, visio. Niin musiikissa, urheilussa, kaikessa muussakin tulee silloin tällöin näitä tuhkimotarinoita. Kuinka köyhistä oloista nouseekin kaikkien ihailema kirjailija, maalari, laulaja, soittaja, potkupalloilija, jolla on kaikkinaista, mitä vain toivoa saattaa.

Useimmat joutuvat tyytymään tavalliseen elämään. Soittajista, laulajista, kirjoittelijoistakin. Ja jos on hyvä niin muusisissa kuin fyysisissäkin taiteissa, on vielä jostain löydettävä se, joka siitä jotain maksaa. Allekirjoittanut on sangen etuoikeutettu, kun sangen vaatimattomilla avuilla sentään nauttii palkkaa virasta, mutta myötätunnolla ajattelen vaikka kevyen musiikin soittajia, joilta viime vuodet ovat kerta kaikkiaan vieneet leivän suusta.

Tämä oli semmoisena johdantona siihen, mikä pisti tämän päivän Helsingin Sanomista, sieltä verkkoversion alkupuolelta, silmään, eikä ensimmäistä kertaa. Opettajat ovat huolissaan lukutaidosta, ja koululaisten sanavarastosta. Oppilaat saattavat kysellä, mikä on vaikka sellaisten sanojen kuin huveta tai jylhä merkitys.

Arvelen, että kyse saattaa olla näistä pienistä kapistuksista, jollainen meillä miltei jokaisella on taskussamme ja ehkä melko paljon käsissämmekin. Kun olen näinä vuosina vieraillut rippileirillä, niin on havaittavissa se, että nuorelle on tuskallinen kokemus, jos kännykkä ei ole kädessä ja ei pääse someen kavereiden kanssa. Tai mitä tehnevätkään, en osaa tarkalleen sanoa.

Tohdin arvaukseni esittää, koskapa itselläkin ensimmäiset kymmenen vuotta näiden verrattomien vehkeiden kanssa on saanut aikaiseksi samanlaista käyttäytymistä. Lukeminen, siis oikeiden kirjojen lukeminen, on jäänyt vähemmälle. Toki sitä merkittävämpiä on tullut luettua mainittuna ajanjaksona. Niin kuin vaikka Dostojevskin Karamazovin veljekset, niin kuin vaikka Volter Kilven Alastalon salissa, niin kuin vaikka Mika Waltarin keskeinen ”vakavampi” tuotanto, osa siitä toki kertauksena. Mutta niin on minulle käynyt, että uudempi kirjallisuus ei ole jostain syystä käsiini löytänyt. z

Eli en ole mikään moralisoimaan lapsia taikka nuoria. Sitä vain muistelen, että omassa teini-iässäni ja pitkälti yli kaksikymppiseksi kävin kirjastossa viikoittain, ja luin kaikki lainaamani kirjat. Romaaneja, henkilöhistorioita, muistelmia. Liekö siitä johtuvaa, että kaiken sorttiset politrukit saavat minusta kenties kohtelian, mutta vähän Aukusti Päätalon tapaisen kuuntelijan, joka kyllä ei suurta ääntä pidä, mutta pysyy silti kannassaan…

Ja varmaan kaikkina aikoina, ainakin tänä, jolloin tiedonvälitystä on ollut, nämä Johnny B. Goodet ovat olleet kaikkien huulilla. Miksi eivät olisi olleet. Tottahan poikkeuksellinen lahjakkuus poikii poikkeuksellista kirjallisuutta, taidetta, musiikkia ja niin edelleen, ja sitä sopii ihastella ja siitä elämyksiä saada. Mutta näitä ihmisiä, naisia ja miehiä, ei ole läheskään joka kylässä eikä kaupungissakaan. Se opettajan tai vanhemman lehtorin välillä äreäkin katse ja kehotus ajatella, että olen sittenkin kaikesta erityisyydestäni huolimatta ihan tavallinen, ja minun on ponnisteltava päästäkseni edes siihen tavalliseen elämään käsiksi.

Minun elinaikanani tuo tavalliseen elämään käsiksi pääseminenkin on muuttunut. Vielä alle parikymppisenä, 1970- luvun lopulla ja 1980- luvun alussa, sitä saattoi päästä johonkin tehtaaseen, rakennukselle tai bensa-asemalle töihin vaatimattomammillakin meriiteillä. Palkka ei kaksinen ollut, mutta kyllä sillä eli. Muistatteko Martti Miettusen hätätilahallituksen? Työttömänä oli oliko se nyt 60000 vai 80000 ihmistä. Toissa vuoden lopulla työttömiä oli 351600 Tilastoksekuksen mukaan. Että mikä on vuoden 2020 lopun tila, jos alle sadantuhannen työttömyydellä se oli hätätila? Eipä siinä taida monella juuri muuta toivoa olla kuin tämä Johnny B. Gooden konsti, jos sattuu nyt jotain erityislahjakkuutta olemaan… Eikä edes siitä taida olla juuri nyt apua. Mitäs kun taas pistää se pöpö meidän olemaan hissukseen ja menemättä juuri mihinkään.

Tämmöisiä liikkuu kuusikymmenvuotiaan päässä tänä aamuna.

Tammikuun idusta lähestyttäessä

Roomalaisen kalenterin mukaan ylihuomenna on tammikuun idus, mutta mitäpä siitä. Tässä ollaan ensinnäkin koreasti käyty hakemassa kolmas piikki käsivarteen, mikä asia sujui kaikin puolin hyvin. Noo, jonoa oli Ämpärporin rokottamossa, ja minuuttiaikataulu hieman venyi, neljä minuuttia jälkeeni rokotusajan saanut parempi puolisko sai itse asiassa annoksensa viitisen minuuttia ennen minua. Siinä kopissa, jossa minä annokseni sain, oli paikalla kolme henkilöä, jotka kävivät jonkinlaista neuvonpitoa. Olin vähän äreällä päällä, ja meinasin jo älähtää, että mikä käräjöinti siellä nyt alako, survokaa vaan niitä piikkilöitä meijän olokavarteen. Mutta lopulta minut kutsuttiin, ja Cormiraty- annos solahti käsivarteen niin että heilahti, ja äreyteni oli tipotiessänsä.

Olemme toistaiseksi vielä välttyneet tältä taudilta, johon näinä päivinä kymmenisen tuhatta ihmistä maassamme päivittäin sairastuu. Mitäs, kun möllötämme enimmältään kotona, rouva tekee etätöitään, ja minä valmistaudun kotisoittopelin ääressä niihin tuleviin tehtäviin, mitä vielä jäljellä on. Välillä vastailen puhelimeen. Huomenna on kova kokouspäivä, ja se tapahtuu tietokoneitse. Passaa minulle hyvin, sitä voi istuskella pieruverkkareissa tässä koneella ja olla ajamatta vanhalla turbodieselillä viisiäkymmeniä kilometrejä.

Ja mikä parasta, muuan asiakastaan kaipaileva suoratoistopalvelu tarjosi ilmaisen kuukauden, ja niinpä olen päässyt harjoittamaan yhtä salaisista paheistani. Olen nimittäin tietynläisen iskelmämusiikin ystävä. Tykkään ihan pohjattomasti siitä iskelmämusiikista, jota Amerikan mustat suolsivat 1960-luvulla valtavat määrät. Niinpä kuulokkeissani lauleskelevat Tammi Terrell, Marvin Gaye, Martha & the Vandellas, Supremes, Temptations, Sam Cooke, Sam & Dave, Kim Weston lähinnä lemmestä, mutta ah, niin ylen sielukkaasti. Ja tuo Tamla-Motownin 60- luvun rytmikkyys ja draivi ovat sellaiset, että tämmöinen evankelis-luterilainen peruskanttori huomaa jalkansa vipattavan melko syntisesti.

Antaa tuo lähinnä autoteollisuudessa työskenneille mustille aikanaan suunnattu iskelmämusiikki ihan hirveästi potkua vaikka hiihtolenkille. Kyllä minä Ylen Muistojen bulevardistakin tykkään, ihastelen menneiden aikojen viihdemusiikkia siitä, että ne soitetaan ihan oikeilla soittimilla, ja joku on nähnyt sen vaivan, että on kirjoittanut nuo komeat sovitukset jousineen, puhaltimineen ja tiesmine soittimineen. On ero Järviradioiskelmään, siihen työasemakiippareilla toteutettuun, kuin yöllä ja päivällä.
Andy Mc Coy, eli suomalaisittain Hulukon Antti, puheli jossain haastattelussa, että häneltä oli kysytty, soittaako hän todella kaiken, mitä levyllä kuuluu. Totta ihmeessä hän soittaa, totesi taiteilija ja jatkoi: ”Nykyajan musa kuulostaa kaikki ihan samalta, kun ne tekee sen niillä koneilla”, tai jotain sinne päin.

Ja niin se on, että niin kauan kuin jokainen sävel, kopsaus, sihahdus tai suhina tapahtuu jonkun elävän ihmisen esiin loihtamana, mussiikki on elävätä. Mutta sitten, kun joku painaa vain koskettimistolta kolmisoinnun, ja rummut takovat konemaisen täsmällistä biittiä, ja kone kaivelee jonkun vanhan hitin taustat ilmoille soittajan sormien jöröttäessä paikallaan, se on minusta huijausta. Ja tämmöistä huijausta on kuulkaa tehty jo kolmetkymmenet vuodet tuolla kevyen musan puolella melkoisen paljon.

Onneksi taidemusiikin puolella vielä sentään musiikin esittämiseen tarvitaan kaikki ne soittimet, jotka säveltäjä on partituuriin merkinnyt, ja elävät ihmiset tulkitsemaan teoksen. Minulla on esim. Schubertin Winterreisestä liki kymmenen levytystä, ja ne kaikki kuulostavat erilaiselta. Jopa Dietrich Fischer-Dieskaun kolme eri levytystä, jotka hän on tehnyt Gerald Mooren, Alfred Brendelin ja Murray Perahian kanssa. Kas, kun jokainen elävä muusikko tuo oman persoonansa prosessiin, ja se on niin tavattoman kiehtovaa.
***

Vaan meilläpä on täällä Ämpärporin liepeillä ihan oikea talvi! Joka ikinen päivä on päässyt suksille, hiihtämään kymmenet, viidettoista kilometrit. Yleensä olen näihin aikoihin vuodesta puhissut ja ähissyt kirotusta pimeydestä, vaan öylyssäpäivänä illallakin, kun hiihtämästä tuosta pururadalta tultiin, puolikuu paistoi pakkastaivaalta, ja kun kotiovelta silmänsä yläoikealle loi, saattoi havaita Orionin sen osan, mitä Väinämöisen viikatteeksikin sanotaan. Sehän muun muassa se on täällä maalla asumisen etu, että sitä näkee tähtitaivaankin, sen kun ulos menee. Ei ole valosaastetta niin paljoa, että se jäisi näkemättä. Tämä on ihan oma mielipide, en yhtään laita vastaan, jos joku enempi tykkää kaupunkiloissa asua.

Semmoinen suunnitelma kansalaispassivistilla muuten on, että kun tulee se aluevaalien päivä, niin kiltisti astelen uurnille, ja laitan jonkun luvun lappuun, ja leimautan, ja tipautan siihen laatikkoon, jonka päällä olevan rakosen päältä joku tuttu ottaa pahvin pois siksi aikaa, kun saan se lappuni sinne laitettua. Se on näet ainut konsti, jolla kansalaispassivisti ylipäätänsä saattaa mihinkään vaikuttaa, ellei sitten ala korviaan pumpulipuikolla kaivella ja levitä sitä töhkää kodin pinnoille. Mutta tuota jälkimmäistä ei viitsi tehdä, on niin sottaista. Pumpulipuikkoja kyllä on jäljellä niiltä ajoilta, kun niitä vielä sai valmistaa ja myydä ja ostaakin. Ehdokaskin on jo katsottu, tuttu ihminen.

Tässä on valmistautuminen siihen, että viisi vuotta sitten tehdyn ison lääketieteellisen operaation viimeinen jälkitarkastus on tulossa maaliskuulla. Asiaan havahtuminen aiheutti ryhtiliikkeen, kas kun se mahalaukku toen perään tuppaa leikkauksenkin jälkeen venähtämään, eikä siinä vielä mitään, mutta kun sitä laardiakin on alkanut kertyä. Ei toki ihan entisiin mittoihin saakka, mutta sen verran, että piti tehdä se, mitä ymmärtämättömät ihmiset kehottavat masentunutta tekemään, elikkä ottaa itseänsä niskasta kiinni. Muistan hyvin, kun puolisen vuosikymmentä sitten olin siellä sairaalassa kipulääketokkurassa ja jututin leikkauksen läpikäynyttä hoitajaa. Tämä sanoi, että joskus joutuu ottamaan itseään niskasta kiinni, ja tämä tapahtuu tietysti vaa’alla käynnin jälkeen. Niinhän ne sanoo, että kertaus on opintojen äiti, ja muinainen kirkkomusiikkilinjan yliopettaja jatkoi tuota lausetta, että joskus jopa anoppi. Niinpä muistelen sen kauniin, tummahiuksisen ravitsemusterapeutin ohjeita tässä lämmöllä, ja jo parisen viikkoa olen seuraillut puntarin hitaasti, mutta varmasti pienenevää lukemaa.

Apostoli Paavali se valitteli piikistä lihassaan, joka häntä kuritti. Hänen vaivansa tai ominaisuutensa laatua en ole tullut tietämään, mutta omani tiedän. Se on taipumus nauttia hyvästä ruuasta ja juomasta. Siihen kun yhdistetään se, että kun vaikka edes vilkaisen hyvään pitopöytään, niin ensimmäiset kolme kiloa ilmestyvät vyötärölle jo ennen pitokaroteille (sana opittu V. Kilveltä) ehtimistä, niin on siinä jokusen kerran tässä viiden vuoden aikana jo joutunut tekemään sen, mitä masentuneen ymmärtämättömät läheiset kehottavat masentunutta tekemään.

Että ei tässä sen ihmeempiä. Odottelen kuriirin tuomaa pakettia, sitten illemmalla jos taas suksille lähtisi. Kymmenet, viidettoista kilometrit jos suihkisi.

Ai niin, äsken avasin piruuttani Twitterin. Siellä arvosteltiin viranomaisten ja hallituksen tapaa asettaa rajoittuksia. En malttanut olla möläyttämättä, että onneksi on edes yksi, joka tietää, kuinka asia pitää hoitaa. Että jospa kärsivällisesti opastaisitte hallitsijoita ja viranomaisia, kenties jonakin päivänä he ottavat opikseen.

Miksi maailmaa syleilin

Hyvänen aika, katselin tuossa menneitä ulostulojani. Miten minä, jonka yhteiskunnallinen aktiivisuus rajoittuu vaaliuurnilla käyntiin, olen noin voimallisesti ottanut kantaa? Mahtoiko olla syynä joulunajan lääkitys, jolloin töiden tultua taputelluksi ohimoissa sykki ainakin kerran jopa ihan puhtaat konjakkiveret? Ja oli siinä olutpöhnääkin, ei käy kieltäminen.

Enempi olen kyllä näissä yhteisissä asioissa semmoinen kuin se Kauko, josta välillä olen kertoillut, syrjästä seurailija. Olisihan minulla ollut oikeastikin mahdollista vaikuttaa yhteisiin asioihin. Jo 1980- luvun lopulla kaksikin kotipaikkakunnan demaria otti yhteyttä ja pyysi vaaleihin ehdokkaaksi. Kieltäydyin. Samoin kävi kepulaiselle, joka jokusta vuotta myöhemmin kävi ja pyysi mukaan. Hän oikein moitiskeli, että kun hän vasiten lähti pyytämään ja tuolla lailla kieltäydyt. Viimeksi oli oliko se ei viime mutta sitä edelliset kunnallisvaalit, kun kristillisdemokraatti lähestyi ja pyysi mukaan. Enhän minä.

Kyllähän minulla vissejä mielipiteitä on, mutta turhan kilttinä (jopa rasittavan kilttinä) en taida olla oikea ihminen ainakaan noin vastuulliseen hommaan. Muuan tuttava sanoi, että eihän se homma ole muuta kuin se, että menee kokoukseen ja äänestää, kuten on sovittu. Vastasin, että semmoinen minua kiinnostaa vielä vähemmän. Jos kerran olisin mukana, niin kyllä minä haluaisin olla ihan aidosti keskustelemassa ja vaikuttamassa, enkä minään kumileimasimena.

Ja senpä takia olenkin jäänyt tällaiseksi parvelta huutelevaksi kansalaispassivistiksi. Suon mielellähi halullisten hallita.

Joskus tulee pikku kaljoissaan sitten kirjoiteltua päässä liikkuvia ajatuksia, kun tässä kuudessakympissä on jo kokemusta eri aikakausilta isänmaan historiassa. En ole aina läheskään samaa mieltä valtavirran kanssa, vaikka valtamediaa pidänkin luotettavampana kuin vaihtoehtomediaa, niinkuin vaikka MV-lehti ja mikä se menestyvän kauppiaan julkaisu on.

Ja vaikka tätä kirjoittaessa on kulunut jo aikaa konjakki- ja oluthuurujen haihtumisesta, olen edelleen sitä mieltä, että nykyäänkin on tuossa yhteiskunnallisessa keskustelussa vallalla sellainen ”uskoontulleiden” retoriikka. Että minä tässä olen oikeassa (uskossa), ja jotka ovat eri mieltä kuin minä, ovat vääräuskoisia. Samahan se on tuossa itse edustamassani maailmankatsomuksessakin. On kiihkeitä ja ainoan oikean tiedon omaavia, ja sitten meikäläisen tapaisia kyselijöitä ja ihmettelijöitä, toisenlaisenkin käsityksen tai jopa maailmankatsomuksen sietäviä.

Politiikassa on yllättävän paljon näitä ainoan oikean uskon edustajia, ja senkin takia, vaikka mielenkiinnolla asioita seuraankin, ajattelen politiikan olevan melko rökälemäistä ja tympäisevää. Erityisesti minua on vähän sisäänpäin hymyilyttänyt jopa kokoomukselaisten sortuminenn ”sosialisti” – sanan käyttöön, joka alkaa korvata sana ”punavihreä” tai ”vihervasemmistolainen”. Ihan kaikella kunnioituksella, mutta näin kansalaispassivistina tahdon sen neuvon antaa, että jos aiotte tulla otetuksi muutoin kuin yksinkertaisina huuliveikkoina, niin jättäkää nuo populistiset ilmaisut pois. Vaikka vastustajanne käyttäisi. Ottakaa mallia vaikka Desmond Tutusta, joka oli vuosikymmeniä sorrettu, mutta päästyään voiman oikealle puolelle hakikin sovintoa eikä kostoa. Mitä jos lähtökohtaisen vastakkainasettelun sijasta, arvoisat politiikkauskovaiset, hakisittekin keinoa, jolla sovittaa eri näkemykset yhteen? Että antaisitte asioiden riidellä, itse koittaisitte arvatenkin useimmat sivistyneinä miettiä, olisiko sittenkin löydettävissä joku pienin yhteinen nimittäjä edes? Mahtaako teillä olla sen vertaa sivistystä sydämessänne? On nimittäin niin, että tiettyjen poliitikkojen äsken mainitut termit kuulostavat yhtä relevanteilta kuin silloin 1970- luvulla ja vissiin vielä 1980- luvun alussakin välillä uskossa olevien taistolaisten suusta kuultu ”riistäjäporvari” tai ”verenimijä”. Ja että jos aiotte vaikka valtion velkaantumista suitsia, niin esittäkää sitten keinot siihen, ja perustelkaa ne ihan kunnollisin laskelmin eikä millään mututuntumalla.

Arvelen kuten kunnioitettu Tasavallan Presidentti, että suurin uhka maallemme taitaa olla tuo puolueuskovaisten mielellään viljelemä polarisoitunut eripura. Että ollaan pois kaikki mitä ollaan, mutta ei nyt sentään nimitellä ketään tai mennä henkilökohtaisuuksiin.

Ja tuo polarisaatio taitaa olla se syy, miksi kansalaispassivistikin alkaa maailmaa syleillä.

Parhain päin ajateltuna

Yle esittää nyt semmoista sarjaa kuin Kylmän sodan Suomi. Sanovat tuota aikaa ja Neuvostoliiton silloista nöyristelyä häpeälliseksi, ja pahimpana piruna tietysti on presidentti Urho Kaleva Kekkonen.

Olihan ne Naapurineljännekset ja Näin naapurissa radiossa ja jotkut naapuria nuoleskelevat televisio-ohjelmat korneja, ei siinä mitään. Saattoi jopa siellä Kremlissä syömmyksiä ellostella, kun vaikka nämä entiset r-ihmiset, niin entisiä vihollisia kuin silloisia ylimpiä ystäviä olivatkin, niin kaikesta huolimatta tuskin olivat tyhmiä, ja näkivät epäaitouden siinä missä me muutkin.

Toisaalta ennen jokaista isänpäivää lähtivät sissipartiot ihan reilusti ryssitellen monilukuisen kirjailijajoukon sensyksyisissä romaaneissa partiomatkoilleen. Ja jopa se hirvittävä Televisioteatteri teki vaikka sellaisia ohjelmia kuin Sujut – jos kohta niitä toisenlaisiakin.

Mutta minua nyt alkoi kiinnostaa tämä häpeällisyysaspekti. Suomettunut Suomi eli siis häpeällisesti. Mitenkä voitaisiin arvioida muita itsenäisyyden ajan vaiheita?
Minne kohdalle asteikolla -10 – +10 merkiten -10 äärimmäistä häpeällisyyttä, 0 neutraalia ja +10 seuraavat historiamme tapahtumat:
1) Itsenäistymisen kynnyksella vallinnut monarkiaan pyrkimys jopa siihen mittaan asti, että Suomella oli valittu kuningas Friedrich Karl.
2) Punakaartien perustaminen, aseistautuminen ja lopulta kapina
3) Valkokaartin rankaisutoimet kapinan kukistuttua
4) Heimosotiin osallistuminen, jääkäriliike
5) Lapuan liikkeen toiminta ja väkivaltaisuus (ml. Isänmaallinen kansanliike)
Ja sitten koko kysymyssarjan vaikein kysymys:
6) Liittoutuminen Natsi-Saksan kanssa Talvisodan jälkeen
7) Kääntyminen aseveljeä vastaan syksyllä 1944
8) Pariisin rauhansopimus ehtoineen ml. sotasyyllisyysoikeudenkäynti

Myönnän reilusti, että minun tajuni näistä asioista on kovin vajavainen, kuten ehkä tuosta suomettumisasiastakin. Tiedän hyvin, että monella on näihin kysymyksiin oman uskonsa mukaiset, ehdottomat vastaukset. Mitä toinen pitää kunniakkaana, toinen pitää äärimmäisen häpeällisenä.

Suomettumisasiaa on kyllä kovasti käsitelty. Timo Vihavainen ehätti vuonna 1991 kirjoittamaan kirjan kuinka ollakaan samasta aiheesta, mistä Jari Tervo nyt sanoo, että tuo tarina ansaitsee tulla kerrotuksi. Samaa sarjaa on vuonna 2004 ilmestynyt Ilkka Kylävaaran toimittama Taistolaisuuden musta kirja. Ja kuinka loputtoman paljon näitä suomettumisen uhrien tai suomettumista katuvien entisten suomettujien kirjoituksia onkaan.

Mutta eihän tässä ole mitään uutta! Kuinka monta kirjaa, elokuvaa, tietokonepeliä tai muuta teosta on tehty taistelusta Natsi-Saksan rikoksia vastaan! Itsekin olen niitä lukenut ja katsonut kymmenittäin. Ja kuinka monta hyllykilometriä on kirjoitettu Neuvostoliiton hirmuhallitsija Stalinista ja ylipäänsä neuvostojärjestelmän hirmuisuuksista. Ja on tehty monia hienoja elokuvia, kuten esimerkiksi Melanijan tie, joka kertoo 16 vuoden rääkistä selviytyneestä naisesta neuvostodiktatuurin rusennuksesta huolimata.

Epäilemättä Saksan touhut 1930-40- luvuilla olivat maailmanhistoriaa järisyttävät, samoin Neuvostoliiton. Jo yksin juutalaisten kohdalla luvut ovat järisyttävät, Natsi-Saksa tappoi kaiketi 6 miljoonaa kyseisen kansanosan ihmisiä, Neuvostoliittokin yritteli jo sitä ennen ja taisipa tehdä vielä jälkeenkin. Minulla ei ole tuohon kovin hyviä lähteitä, joten tämä on vähän ossailua. Ja sitten, kun Setä Samuli kajautti Hirosimassa ja Nagasakissa, niin uhriluku ei nyt Hitleriin verrattuna ole mitään, mutta tehokkuus on kyllä omaa luokkaansa.

Mutta tämän jaarituksen tarkoitus on siis se, että merkittävistä tapahtumista kerrotaan yhä uudelleen ja uudelleen. Niin kuin Natsi-Saksasta, niin kuin Neuvostoliitosta.

Niinpä meidän suomettumisestakin on kerrottu melkoisen paljon tietokirjoissa, sanomalehdissä ,radion ja television ohjelmissa hyvinkin kolmenkymmenen vuoden ajan, ehkä vähän ylikin. Jos suhteutamme Suomessa tapahtunutta suomettumisen likapyykkiä, niin sitä on käsitelty melkoisesti, kuten muitakin ihmiskunnan suuria rikoksia.

Suomettumisen suoranainen uhriluku on vähän epäselvä. Kuinka monta suomalaista suoraselkäistä isänmaanystävää, joka ei kommunismia kumarrellut, tapettiin? Yleiset syyt pitivät tietyt poliittiset voimat parikymmentä vuotta oppositiossa, mutta kyllä niitä äänestää sai, ja lopulta vuonna 1987, Perestroikan ja Glasnostin aikana oikeus voitti, ja viimeisen 36 vuoden aikana ei ole ollut mitään yleisiä syitä (eihän?), jotka vaikuttaisivat hallituksen muodostamiseen. Niin, ja kuinka monta ei-suomettunutta joutui vankilaan nimenomaan sen takia, että olivat suoraselkäisiä? Niiden myöhempien suomettujien edeltäjiä saattoi joskus isänmaan kunnian päivinä olla jossain turvasäilöissä, kun ei lapualaiset kerjenneet kaikkia muiluttaa… Suomettujat tosin taisivat, ainakin pahimmat, olla vanhempiaan vastaan kapinoivia keski- tai yläluokkaisia kakaroita….

Minulle riitti siitä suomettumisohjelmasta kaksi jaksoa, kun olin ne kaikki kritiikit niin monta kertaa aiemmin kuullut. Ja jokusen kirjankin lukenut niin suomettujien kuin ei-suomettujienkin näkökulmasta, ja ratiota kuunnellut.

Sitäpä kuitenkin kiittelen, että olen elänyt kuusikymmentä vuotta itsenäisessä maassa, jossa maan ylintä päätösvaltaa käyttävä Eduskunta on kuitenkin vaaleilla valittu. Vielä enempi kiittelen sitä, että kun 6.2.1981 luovutin sotilaskamppeeni rättivarastolle, jokusia päiviä aikaisemmin rynnäkkökiväärini asevarastolle, niin ei ole sen koommin tarvinnut sotavarusteita päälleen kiskoa, eikä kovilla ampua kuin ampumaradalla kesällä 1980.

Ja että elän semmoisessa maassa, että vaikka on kuinka yksinkertainen ja yksisilmäinen, saapi propagandaansa melkoisen vapaasti posmentaa, kunhan sitten kestää arvioinnin. Tähän on toki poikkeuksena Päivi Räsänen, jonka agenda (jota en ihan täysin kannata) on aiheuttanut jopa rikostutkintoja, tuo lääkärirouva kun on kirjoittanut asioita semmoisia, jotka loukkaavat ihmisarvoa.

Sellaistahan ei aikaisemmin ole näinä kunnian tai häpeän aikana ollut, vai???

Minun 1970- lukuni.

Kun tuli vuosi 1970, olin täyttänyt 8 vuotta. Mustavalkotelkkarissa näkyi tieteisdokkari Kohti vuotta 2000. Kävin kansakoulua, keväällä 1972 pyrin oppikouluun, ja pääsinkin.

olen semmoista ikäluokkaa, että kävin kansakoulua 4 luokkaa, sitten oppikoulua vuoden, sitten vuoden peruskoulun ala-astetta ja 3 vuotta yläastetta. keväällä 1977 sain peruskoulun todistuksen, ja samana syksynä aloitin lukiossa Jyväskylässä, päästen ylioppilaaksi 31.5.1980. 12.6.1980 astuin palvelukseen Puolustusvoimissa päästen reserniin 6.2.1981. Ab-ajokortin sain 5.12.1979.

En koko elämäni ikänä -olen nyt 60-vuotias – ole ollut minkään poliittisen liikkeen jäsenenä. Enemmän olen ”poliittisia”, etenkin oikeistolaisia, pitänyt vähän yksinkertaisina. 1970-luvun vasemmistoa pidän myös vähän yksinkertaisina.

Olen tähän 60 vuoden ikään saanut elää monenlaista elämää. Lapsuus työläisperheessä oli vakaata ja turvallista ihan parikymppiseksi asti. Nuoruusvuodet olivat huolettomat, rokkia riitti ja Volvo Amazon kuljetti. 1985-1990 olin yrittäjä, mitä ajanjaksoa maksoin vuoteen 2008 asti. Oli väärä valinta se yrittäjyys.

1990-luvun alun olin syrjäytynyt. 1990-luvulla löysin ammattini, jota olen tehnyt 1996 toukokuusta asti. Pätevyyden sain 1998-2001 Tampereen vuosinani.

Mutta 1970-luvusta en kyllä löydä mitään negatiivista.

Hiljainen joululaulu

Martti Hela (1890-1965) sävelsi tämän nimisen joululaulun joskus viime vuosisadalla. Tämä Martti Hela oli Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kanttori-urkurina ja sittemmin Kajaanin opettajaseminaarin rehtorinako.

Minun jouluni oli sellainen kahden päivän rankka rypistys. Viikon ennen joulua olin lomarahavapailla, toki istuksin kotisoittimen ääressä puolison vielä ahertaessa etätöissään. Aattona ja joulupäivänä hoidin kumpanakin kahdet kirkonmenot, toiset tuossa lähikirkossa, toiset nykyisessä virkakirkossani, jossa on pappina se ihana perheenäitipappi, jota en kyllin saata ylistää. Tuossa kotikirkossa pitkäaikainen työkaverini, herätyskristillinen pastori.

Korona mokoma se laittoi nämä hartaudet ja jumalanpalvelukset vähän uusiksi. Alun perin oli tuossa lähikirkossa tarkoitus pitää jouluaaton hartaus Kauneimmat joululaulut- hartautena, mutta kaksi päivää ennenpä koko Kauneimmat joululaulut kiellettiin, koskapa se on konserttitilanne.

Oli töissä yleisömäärän suhteen kaikkien aikojen hiljaisin joulu. Omikronin säikäyttämät ihmiset eivät tulleet, vai olisiko ollut se, että kukaan ei halunnut olla se 121:s tai 151:en, joka käännytetään pois.

Tänne tuli sen sijaan talvi viimeistään joulupäivänä. Kun tulin töiden jälkeen kotiin, lähdettiin vaimon kanssa hakemaan anoppia meille joulunviettoon, ja tottavie en ole Varsinais-Suomessa kummempaa lumipyryä nähnyt kuin Pyhänä Joulun Päivänä tänä vuonna. Mietoisissa on ne suuret peltoaukeat, ja siinä me ajettiin hirmuisessa lumipyryssä 40 km/h. Matka entiseen pääkaupunkiin siihen Domin lähistölle kesti normaalin tunnin ja vartin sijaan kaksi tuntia.

Paluumatka ajettiinkin rötväkästi 8- tietä, ja Laitilaan asti tultiin semmoisessa ihan normaalissa talvikelissä, jota tällainen keskisuomalainen ei pidä kovinkaan erikoisena. Vaan sitten taivas tummui, ja suuria hiutaleita tuli kuin turkin hihasta! Jälleen madeltiin tänne kotiin hyvin rauhallista vauhtia, mutta niinpä vain kehiydyimme puoliso, anoppi ja minä jouluaterialle vahingoittumattomina ja autokin ihan ehjänä. Toki muutama saksalaisvalmisteinen premium-auto tai paremminkin niiden kuljettajat tekivät näyttäviä ohituksia matkalla, mutta ehkä hekin pääsivät perille ehjinä.

Paljon huonommin kävi sitten seuraavana yönä, kun tuossa lahden takana oli pari kaveria lähtenyt öiselle moottorikelkka-ajelulle. Sitä en tiedä, mihin olivat menossa tai ketä olivat, mutta joka tapauksessa toinen matkaajista pääsi perille lopulliseen sijoituspaikkaansa työllistettyään ensin pelastuslaitoksen monta yksikköä.

Parasta kuluneessa joulussa ovat olleet tietysti omat läheiset, joista puoliso kera äitinsä olivat ihan tässä meillä ja muut somen päässä. Ja eilen ja tänään ollaan päästy hiihtämään ihan ajetulla ladulla tuossa kotikylän pururadalla. Lunta ei meillä paljoa ole, olisiko parisenkymmentä senttiä. Mutta silti paikallisen urheiluseuran seitsemänkymppinen puuhamies ajoi moottorikelkalla jo joulupäivänä ladun pohjan, eilen tapaninpäivänä ladun ja tänään vielä toisen kerran ladun. Että oli hienoa hiihtää kuusi kierrosta eli noin 10 kilometriä ihan oikealla ladulla!

Minä olen siinä mielessä ristiriitainen mies, että ihan aidosti vihaan kaikkea urheilua. Mutta hiihtämistä omaan tahtiin ja omalla vauhdilla mitä jyrkimmin rakastan.

Illan puolella tänään olen katsonut sitä Jari Tervon juontamaa suomettumisohjelmaa. Sanon edelleen ja painokkaasti, että kuuluin niihin, joka ei Näin naapurissa tai Naapurineljännes – ohjelmia kuunnellut, enkä Lenin -tapahtumiin osallistunut. Mutta siltikään en osaa pitää lapsuuteni Suomea, siis 1960- 1970- luvun isänmaata, pahana. Kyllä silloin elää kelpasi. Meillä kotona ei osallistuttu vappumarsseihin tai SNL- seuran tilaisuuksiin, enkä tiedä, että järjestettiinkö niitä edes. Enemmän naureskeltiin iskulauseille, vaikka ehdottomasti työläiskodista olenkin.

Jonkinlainen trauma on ilmeisesti Kekkosesta joillekin jäänyt, koskapa viimeisten 30 vuoden aikana on tuota valtionpäämiestä arvosteltu, demonisoitu ja hänen toimestaan älämölötty niin paljon, että oikein ihmettelen tätä uutta sarjaa.

Siinä Kekkosen aikaa on kuvattu häpeällisenä historian vaiheena. Olivatko kunniakkaampia sitten vaikka kansalaissota ja sen seuraukset, Lapualaiset, IKL, liittoutuminen Hitlerin Saksan kanssa 1941-1944? Tai myöhemmät vaiheet?

Vai onko kaiken aikaa ollut kyseessä vain selviytyminen?

Poistuneet suuret ja muuta poleemista

Uutisissa kerrottiin Desmond Tutun kuolleen. Rauha hänen sielulleen.

Desmond Tutu oli viime vuosisadan suuria ihmisiä. Nostan hänet samaan arvoon vaikkapa Mahatma Gandhin ja Viron itsenäistymistä ajaneiden kanssa. Yhteistä näille kaikille oli se, että he taistelivat roskaväkeä vastaan ilman väkivaltaa.

Se on kaikista jalointa taistelua roskaväkeä vastaan. Roskaväki nimittäin on sellaista, että se ylläpitää ja vahvistaa valtaansa alistamalla ja väkivallalla. Suomessa tätä harjoitti muun muassa puna- ja valkokaartit, Lapuan liike ja Isänmaallinen kansanliike.

Viron itsenäistyminen 1990- luvun alussa oli vaikuttavaa katsottavaa. Kun roskaväen edustajat ajelivat panssareilla kaduilla, niin oikealla asialla olevat lauloivat! Ja katso, Virosta tuli itsenäinen maa, kivuliaine alkuvaiheineen.

Toki myönnän, että joskus ei väkivallatonta vaihtoehtoa ole. Mutta Gandhi, Tutu ja virolaiset onnekseen sellaisen saivat.

Äiskä jäi eläkkeelle

Kuulostelin tässä taasen radiota oliko se aamulla vain jonain toisena aamuna. Oli aiheena se, että Saksan pitkäaikainen liittokansleri Angela Merken lopetteli ja jäi eläkkeelle.
Oli Merkelin lempinimi kaiketi saksanmaalla ”Die Mutti”, äiskä.

Hän se oli voimakas vallankäyttäjä puolentoista vuosikymmenen ajan. Meillä Suomessakin on kokemusta vastaavasta, Urho Kaleva Kekkonen oli presidenttinä kaksi ja puoli vuosikymmentä, eli melkein vuosikymmenen pitempään kuin oli äiskä Saksanmaalla.

Kumpikin mainittu vaikutti voimakkaasti hallitsemansa maan asioihin valtakautenaan. Semmoinen ero heillä on, että Äiskää ylistetään ja kiitellään, vaan Urho Kaleva Kekkosta enimmältään syytetään. Kumpikin oli tavattoman suosittu oman kansansa keskuudessa. Kekkonen tuppasi vaientamaan vastustajansa, miten teki äiskä?

Mielenkiinnolla odotan, jos vielä elonpäiviä saan, saksalaisten historioitsijoiden arvioita Merkelistä. Suomessahan Kekkonen on jo todettu ryssän kätyriksi ja hännystelijäksi. Mahtaako Äiskä saada arvostelijoita?

Toki on semmoinen ero Urkilla ja Äiskällä, että äiskä lopetti vapaaehtoisesti, Urkki piti vallankahvasta kiinni ihan Alzheimerin taudin näkyvään vaiheeseen asti.

Että en minä osaa sanoa, sanokaa te.