Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin myös kanttorin kesäloma, edessä on paluu arkeen. Eilen laitoin aamusta urkutietokoneeni päivittymään, ja tunnin päästä se oli päivitetty, joten saatoin käynnistää Hauptwerk-ohjelman, jota ohjaan kälyisillä digitaaliuruillani. Valitsin soitettavakseni Strassbourgin Cyriah Wernerin v. 1743 rakentamat urut, ja aloin valmistella ensi pyhän kahta sanajumalanpalvelusta.
Käytössäni sunnuntaina ovat suomalaisten rakentajien urut vuosilta 1877 ja 1987. Valitsin urkukappaleiksi Juhani Haapasalon ja Kaj-Erik Gustafssonin kirkon muusikoille julkaisemista kokoelmista alkusoittoja sekä yhdysvaltalaisen Robert Laun sekä ihan supisuomalaisen Sulo Salosen musiikkia vapaaksi urkumusiikiksi. Useita vuosia olen ollut koraalikirjaton, ja ihan pahuuttani päätin soittaa virret tarkalleen koraalikirjan satsien mukaan pois lukien ne säkeistöt, jotka otan tenoricantusfirmuksella.
Lomalla on kummallinen vaikutus tällaisen virkamiesmuusikon elämään. Kun on neljä viikkoa koskematta soittimiin, käymättä kirkossa ja muutenkin eläen mainittu aika kuin Ellun kanat, sitä palaa rooliinsa ja tehtäväänsä ihan intoa piukassa.
Lomalla pohdin sitä, että sitä kai pitää vain yksinkertaisesti hyväksyä se, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä. Joskus ennen lomaa nimittäin tuli jonakin aamuna radiosta Jari Ehnroothin kolumni, joka ei ollut yhtään minun korvasyyhyyni, enemmänkin aiheutti se voimakasta vastarintaa ja ajatuksen, että enpä voisi olla enemmän eri mieltä kolumnistin kanssa. Kolumnin kuultuani olin äkkiä hirvittävän onnellinen siitä, etten ole saattanut maailmaan yhtä ainutta lasta. En ole myöskään järin ihastunut hallituksemme tekemisiin, mutta se on demokratiassa aina jonkun osa. Kai enemmistö saa sitä mitä tahtookin, häviölle jääneet saavat tyytyä enemmistön päätöksiin. Kaipa jokainen on näitä suuntauksiaan ja mielipiteitään hyvästä syystä.
Äärimmäisen sivistynyt ja fiksu blogikaveri (joka taitaa olla jopa sukua kirjoittajalle) kariav aina sanoo, että hänelle kelpaa mikä vain hallitus, kunhan sen edustajat ei ajele öisin mustilla autoilla hakemassa ihmisiä kuulusteltaviksi ja hakattaviksi. Se on minusta aika hyvin sanottu.
Semmoista se on. Täällä seilataan, itse kukin omista lähtökohdistaan. Jos minä jotain toivoisin, se olisi se, että osattaisiin katsoa kyyniset oikeistolaiset tai hörhöttävät vasemmistolaiset tai aina opportunistiset kepulaiset ja marginaaliryhmät alalleen.
Äijä ei ole mitään näistä. Ainoastaan voin tunnustautua heikommaksi ainekseksi. Olen aina ajatellut tuon politiikkatouhun semmoiseksi, että ne ajaa asioitaan, joilla on jotain asioita ajettavanaan. Ja taas se, että ottaa jonkin agendan ajettavakseen, tarkoittaa useimmiten jotain aika kapeaa katsantokantaa. Ehkäpä olen vain sitä sukupolvea, joka ei ole joutunut verissäpäin taistelemaan olemassaolostaan.
Minä en vain ole koskaan pystynyt yhdellekään poliitikolle hurraamaan. Näin kerran yhden henkilön päällä Gandhi- t-paidan, ja melkein hyväksyin sen. Mutta että hurrata jollekin poliitikolle? Ei hitossa.
Hurraan joskus jollekin muusikolle tai laulajalle. Se ei tarkoita, että olisin kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan.
Muuten, en tiedä vielä, äänestänkö seuraavissa vaaleissa. Ellei minulla ole varsinaista syytä, en ole ollenkaan varma, vaivaudunko.
Kun en nyt keksi, että onko minulla jotain asioita ajettavana. No, ehkä tämän Jari Ehnroothin vastustaminen, mutta mahtaako niitäkään missään olla?