Kanttorin loma loppui

Kaikki hyvä loppuu aikanaan. Niin myös kanttorin kesäloma, edessä on paluu arkeen. Eilen laitoin aamusta urkutietokoneeni päivittymään, ja tunnin päästä se oli päivitetty, joten saatoin käynnistää Hauptwerk-ohjelman, jota ohjaan kälyisillä digitaaliuruillani. Valitsin soitettavakseni Strassbourgin Cyriah Wernerin v. 1743 rakentamat urut, ja aloin valmistella ensi pyhän kahta sanajumalanpalvelusta.

Käytössäni sunnuntaina ovat suomalaisten rakentajien urut vuosilta 1877 ja 1987. Valitsin urkukappaleiksi Juhani Haapasalon ja Kaj-Erik Gustafssonin kirkon muusikoille julkaisemista kokoelmista alkusoittoja sekä yhdysvaltalaisen Robert Laun sekä ihan supisuomalaisen Sulo Salosen musiikkia vapaaksi urkumusiikiksi. Useita vuosia olen ollut koraalikirjaton, ja ihan pahuuttani päätin soittaa virret tarkalleen koraalikirjan satsien mukaan pois lukien ne säkeistöt, jotka otan tenoricantusfirmuksella.

Lomalla on kummallinen vaikutus tällaisen virkamiesmuusikon elämään. Kun on neljä viikkoa koskematta soittimiin, käymättä kirkossa ja muutenkin eläen mainittu aika kuin Ellun kanat, sitä palaa rooliinsa ja tehtäväänsä ihan intoa piukassa.

Lomalla pohdin sitä, että sitä kai pitää vain yksinkertaisesti hyväksyä se, että ihmisillä on erilaisia mielipiteitä. Joskus ennen lomaa nimittäin tuli jonakin aamuna radiosta Jari Ehnroothin kolumni, joka ei ollut yhtään minun korvasyyhyyni, enemmänkin aiheutti se voimakasta vastarintaa ja ajatuksen, että enpä voisi olla enemmän eri mieltä kolumnistin kanssa. Kolumnin kuultuani olin äkkiä hirvittävän onnellinen siitä, etten ole saattanut maailmaan yhtä ainutta lasta. En ole myöskään järin ihastunut hallituksemme tekemisiin, mutta se on demokratiassa aina jonkun osa. Kai enemmistö saa sitä mitä tahtookin, häviölle jääneet saavat tyytyä enemmistön päätöksiin.  Kaipa jokainen on näitä suuntauksiaan ja mielipiteitään hyvästä syystä.

Äärimmäisen sivistynyt ja fiksu blogikaveri (joka taitaa olla jopa sukua kirjoittajalle) kariav aina sanoo, että hänelle kelpaa mikä vain hallitus, kunhan sen edustajat ei ajele öisin mustilla autoilla hakemassa ihmisiä kuulusteltaviksi ja hakattaviksi. Se on minusta aika hyvin sanottu.

Semmoista se on. Täällä seilataan, itse kukin omista lähtökohdistaan. Jos minä jotain toivoisin, se olisi se, että osattaisiin katsoa kyyniset oikeistolaiset tai hörhöttävät vasemmistolaiset tai aina opportunistiset kepulaiset ja marginaaliryhmät alalleen.

Äijä ei ole mitään näistä. Ainoastaan voin tunnustautua heikommaksi ainekseksi. Olen aina ajatellut tuon politiikkatouhun semmoiseksi, että ne ajaa asioitaan, joilla on jotain asioita ajettavanaan.  Ja taas se, että ottaa jonkin agendan ajettavakseen, tarkoittaa useimmiten jotain aika kapeaa katsantokantaa. Ehkäpä olen vain sitä sukupolvea, joka ei ole joutunut verissäpäin taistelemaan olemassaolostaan.

Minä en vain ole koskaan pystynyt yhdellekään poliitikolle hurraamaan. Näin kerran yhden henkilön päällä Gandhi- t-paidan, ja melkein hyväksyin sen. Mutta että hurrata jollekin poliitikolle? Ei hitossa.

Hurraan joskus jollekin muusikolle tai laulajalle. Se ei tarkoita, että olisin kaikesta samaa mieltä hänen kanssaan.

Muuten, en tiedä vielä, äänestänkö seuraavissa vaaleissa. Ellei minulla ole varsinaista syytä, en ole ollenkaan varma, vaivaudunko.

Kun en nyt keksi, että onko minulla jotain asioita ajettavana. No, ehkä tämän Jari Ehnroothin vastustaminen, mutta mahtaako niitäkään missään olla?

Äijä lueskelee

Tuossa ihan eilissäpäivänä oltiin viettämässä kesäpäivää tuossa lähikaupungissa, ja siihen kuului jäätelönsyönti paikallisen venesataman kioskilla sekä käynti kaupungin kirjastossa.

Olen ollut huono kirjastossa kävijä ja vielä huonompi lukija vuosikaudet, mutta joskus sattuu kohdalle teoksia, jotka tempaa mukaansa ja pakottaa ottamaan kantaa.

Sattui käsiini Terho Miettisen ja Raija Pellin toimittama Harhaanjohtajat vahvassa uskossa sekä Pentti Haanpään ennnen julkaisemattomia novelleja.

Selitykseksi: Uskonkysymykset kuuluvat alati kanttori-äijän mielenkiintoon, ja Haanpää on ollut suosikki jo varhaiselta 1980-luvulta lähtien.

Harhaanjohtajat-kirjasta tahdon lausua seuraavaa: Se oli hyvin mielenkiintoista luettavaa, ja kieltämättä osui ihan omaan korvasyyhyyni. Sillä olen noihin kolmannen asteen herätyksiin ollut aina epäluuloinen, ja ollut sitä mieltä, että enemmänkin on kyse maallisesta vallankäytöstä.

Katselin toisten arvioita kirjasta, ja hieman hymyilin, kun herätyshenkiset valittelivat kirjan lisäävän vastakkainasettelua. Sehän koira se älähtää, johon kalikka kalahtaa. Minä puolestaan näin kirjassa useampaan kerran mainittavan, ettei kritiikki koske useimpia helluntai- ja muita vapaiden suuntien seurakuntia. Minun lähin, sangen herätyshenkinen pappistyökaverini puhuu aina ilosta, rauhasta ja vapaudesta. Minä hurja olen ottanut nuo puheet ihan täydestä, enkä ole koskaan suostunut toisten kategorisointiin…

Vaan oli minulla lainattuna myöskin Pentti Haanpään kirja, jonka kannessa väitettiin nyt julkaistujen tarinoiden olevan ennen julkaisemattomia. No minähän niitä ahmimaan Haanpää-fanin ahneudella, vaan löysin lähinnä Noitaympyrästä ja Simo Rannan lapsuudesta tuttuja asioita. Olen törmännyt samaan toisessa intohimossani, musiikissa. Kopioin tietokoneelleni Jimmy Reedin, Thelonious Monkin ja monen muun jazz/bluesmuusikon cd-levyjä, joilla oli mestareiden harjoitusottoja oikeiden ohella.

No niin, tuossa ennen julkaisemattomien eepoksessa oli siis lähinnä katkelmia Noitaympyrästä ja Simo Rannan lapsuudesta. Olin sangen onnellinen siitä, etten ollut nidettä ostanut vaan lainannut. Toki Noitaympyrän ja Simo Rannan lapsuuden jutut ovat aina lukemisen arvoisia. Vaan toimitetut Haanpään kootut hoitavat tuon joitakin vuosia sitten julkaistun kokoelman asian todella hyvin. Niin kai tehtiin jopa Päätalolle: julkaistiin isänpäiviksi kokoelmia, joihin oli hamuttu jo ennen julkaistuja juttuja vähän eri järjestykseen ja johonkin näkökulmaan. Ei niistä ole ainakaan Äijä osannut muuta sanoa kuin että huijausta ovat.

Yritin muuten ihan tosissani lukea vielä Karl Ove Knausgårdin teossarjan ”Taisteluni” kuudetta osaa. Valitan kaikki te sivistyneet, mutta en jaksanut. En valitettavasti. Jaksoin nimittäin lukea norjalaiskirjailijan teokset ihan hyvin lukuun ottamatta tätä kuudetta osaa. Minulta vain loppui into porautua norjalaisen kalloon, ihmettelyn aiheisiin ja tutkielmiin. Aiemmat, viidenteen osaan asti, jaksoin kyllä kahlata läpi.

Sinne jäi Taisteluni 6. osa kirjahyllyyni,. Sen ohittivat helposti tässä jutussa mainitut varmaan kepeämmät teokset.

12.8.1978

Se oli lauantaipäivä, nyt on sunnuntai.

Työskentelin rakennustöissä kesäpoikana. Mikähän oli minulle noihin aikoihin tärkeää? Silloin 40 vuotta sitten? Taisin olla 16- vuotias. Luulen, että näihin aikoihin sisareni meni naimisiin, ja hän muutoin on samassa liitossa yhä vieläkin.

Soitin sähköurkuja nimettömässä keskisuomalaisessa pikkupoikien yhtyeessä. Aika usein omin päin soitin Van der Graaf Generator- yhtyeen kappaletta House wiht no Door, josta kovin pidin tuolloin. Yhtyeessämme taisimme soittaa vanhaa tanssimusiikkia niissä tilaisuuksissa, joihin osaamattomien pikkupoikien yhtye saatettiin palkata.

Olin menossa lukion toiselle luokalle. Lukio oli Jyväskylän Lyseon lukio, vuonna 1858 perustettu ensimmäinen suomenkielinen yläalkeiskoulu. Hengasin kavereitten kanssa, kuunneltiin vaikka Magazine- yhtyeen levyjä tai Stranglersia. Suomessa olivat Se, Eppu Normaali, Ratsia ja vaikka Royals, joka oli hajoava seuraavana keväänä.

Ei minulla ollut pienintäkään aavistusta tulevaisuudestani. Äidille sanoin, että voisin kokeilla yrittäjyyttä, ja kokeilinhan minä, kymmentä vuotta myöhemmin tiesin sen olleen karkea virhe. Niin, suunnittelin myyväni maalämpöratkaisuja, mutta rännikauppias minusta tuli. Äiti (k. 2010) sanoi, että kanttori minusta pitäisi tulla. Hän joutui odottamaan tuosta hetkestä 23 vuotta sitä hetkeä, että keskimmäisestä pojastaan tosiaan kanttori tuli., ihan oikeasti. Valesellaisen hän näki jo aiemminkin, ollessaan vielä verrattain hyvässä kunnossa.

Elokuussa 1978 elettiin vielä maailmassa, jossa kuka tahansa suomalainen nuorimies löysi paikkansa maailmassa ongelmitta. Että minulla, heikompaan ainekseen kuuluvalla riskejä kaihtavalla, on ikävä noita aikoja.

Mutta niitä aikoja ei enää ole, turha niitä on haikailla. Niinpä olen tässä 56- vuotiaana aivan onnenkantamoisen perusteella virassa ja vuosilomalla. Ikään kuin nauttimassa sellaista,jota ei oikeasti enää ole olemassakaan.  Mietin sitä hetkeä, kun nykytodellisuus livenä minut saavuttaa, mitä sitten teen?

Eläkeiässä en vielä siinä kohdassa ole. Siihen kun on vielä kymmenisen vuotta. Tämän päivän maailmassa 10 vuotta on sellainen aika, ettei siihen osaa ottaa minkäänlaita kantaa. Varmaan monen mielestä on oikein, että viranhaltijoiden helppo eläköityminen huolettomiin päiviin loppuu, emmehän ole hyödyttäneet markkinoita mitenkään.

Semmoista on meidän sukupolvemme elämä toisaalta. Nimittäin me 1960- luvun alkupuolella syntyneet olemme eläneet oikeastaan koko ikämme läpi muutosten ja uudistusten jatkuvan ajan.  Onnellinen sinä, joka synnyit 1950- luvulla, ja etenkin sen alkupuolella. Vielä kerkesit nauttimaan eläkkeestä, vielä antaa Keva sinulla turvatut vanhuudenpäivät.

Me, jotka maksettiin niitä maksuja reilut puoli vuosikymmentä ihan toisten hyväksi, jäänemme pelkiksi maksajiksi. Minä en nimittäin luota enää yhtään mihinkään, vähiten eläkejärjestelmään. Olisi pitänyt aloittaa säästäminen jotain 15 vuotta aikaisemmin, sillä kapitalismi pitänee huolen siitä, että tässä tehdään hommia niin kauan kuin tuppi heiluu. Niin se toki oli ennenkin, mutta oli sentään pari sukupolvea tuossa välissä, jotka eläkejärjestelmän ansiosta saivat viettää mukaviakin vanhuuden päiviä.

 

Se musiikin suurenmoisuus

Kesäloman aluksi oltiin Savonlinnassa, nautittiin, kuten olen kertonut, kaksi oopperaa. Ooppera on taiteen maksimi, siinä yhdistyy runous, kirjallisuus, musiikki ja draama.

Minulle se musiikki on väheksymättä näyttämötaidetta, lyriikkaa, draamaa tai vaikka tanssia tai lavastusta ja valojakaan, se kaikista syvimmin kouraiseva laji. Vaikka en ole mikään huippumuusikko, kaukana siitä. Laulaa luikautan virren tai yksittäisen aarian sinne päin ja soitan ja improvisoin uruilla jotakin. Pianoa en osaa juurikaan soittaa lukuun ottamatta vapaata säestystä.

Kuunneltiin tänä iltana tässä kotona Suomen Yleisradion lähettämää lähetystä Turun musiikkijuhlilta. Että minä nautin, vaikka käytinkin kännykkä- pötkyläkaiutintekniikkaa, sitä, mitä rippikoulunuoretkin oman musansa toistamiseen. Vaan oli tämä Kristine Opolais kyllä ihan huikea! Lauloi Desdemonan Pajulaulun tavalla, jolla minä tulin ns. broileriksi eli kananlihalle. Myös Madame Butterfly ja Rusalkan laulu kuulle saivat saman vaikutuksen.

Musiikki on minulle, keski-ikäiselle äijälle, suurin ja vaikuttavin inhimillisen kulttuurin ilmentymä. Pidän myös kirjallisuudesta, näyttämö- ja kuvataiteesta, mutta musiikki on se, joka kerta toisensa jälkeen, lukuisissa ilmenemismuodoissaan, kouraisee sieltä, mihin mikään muu ei pääse.

Ja korostan sitä, etten ole mikään supermusikaalinen yksilö. Olen oppinut siitä sen, minkä olen oppinut, ihan järjettömän suurella työllä. Aikanaan yrittäjäkolleega sanoi, että jos sinulla olisi tähän bisnekseen sama into kuin musiikkiin, olisit upporikas.

No,  niin minä olenkin. Olen saanut kuulla ihmiskunnan suurenmoisinta aarretta, musiikkia, varhaisimmasta tunnetusta tämän päivän musiikkiin asti tallenteina ja esityksinä. En ole lajirajoittautunut. Liikutun yhtä lailla vaikkapa Muddy Watersin bluesista, Beethovenin tai Rautavaaran orkesteriteoksista, bluegrass- tai country- musiikista, hyvin tehdystä iskelmästä (jota Ylen Muistojen bulevardi soittaa), minimalisteista tai progressiivisesta rockista, jazzista tai suurten säveltäjien kuoro- tai lied- musiikista. Tai mistä muusta tahansa.

Musiikin ylivertaisuudesta kaikkeen muuhun nähden, näin matalasivystyspohjaltakin, minulla on ihan havainto, useampikin. Olen työni puolesta vieraillut useita kertoja sairaaloiden osastoilla, joissa on hoidettu pahaa muistisairautta potevia, elämän loppumetrejään eläviä ihmisiä. Kaikki puheet ovat menneet jonnekin, ovatpa olleet miten hyvin rakennettuja tahansa. Vaan kun on laulettu tuttuja virsiä, ovat nuo lähes kaikkensa menettäneet yhtyneet lauluun. Musiikki on se, joka on heihin sen pysyvän jäljen jättänyt. On ne virret, mutta varmaan myös monet iskelmät ja kansanlaulut.

Sitten, kun joskus itse olen, ellen syöpää saa, hoidettavana dementikko-osastolla, toivon, että minulle soitettaisiin Bachin kantaatteja, Einar Englundin, Jean Sibeluksen, Beethovenin, Mozartin ja Eijojuhani Rautavaaran orkesteriteoksia sekä Pink Floydia, Genesiksen 1970- luvun levyjä sekä Van der Graaf Generatoria. Myös Miles Davisia, Grant Greenia ja John Coltranea voi soittaa, ja Weather Reportia. Silloin pysyn varmaan rauhallisena ja tyytyväisenä.

Kesälomalla

Kun on ollut monena elämänsä varrella, kuten esimerkiksi mina olen, sitä osaa arvostaa vaikka tätä kesälomaa, jota parhaillaan vietän.

Onhan se ihan huiman upeaa, että sitä voi palkan edestä olla kuten tahtoo jokusen viikon vuodessa.  Minä arvostan tätä, sillä tiedän, ettei tämä ole mikään itsestäänselvyys, vaan se on monien vääntöjen jälkeen sovittu jossakin. Muistan hyvin aikoinaan yrittäjänä ollessa, että lomaa pidettiin, jos oli siihen varaa tai edes rahaa.  Muistan myös 1990- luvun työttömyysvuodet, jolloin ne työpätkät sai vain kesiin. Kyllä aidosti kadehdin silloin niitä työkavereita, joilla oli vakipaikka, ja jotka pitivät kesällä viisi viikkoa lomaa. Se oli silloin kaukainen haave.

Minun kesälomani koitti tänä vuonna heinäkuun loppupuolella. Siivosin viimeisenä työsunnuntaina kotisoittimen penkin nuottikirjoista, laitoin ne kaappiin, ja vedin muutoin kaiket ajat ylhäällä olevan koskettimiston suojakannen alas. Kohta kahteen viikkoon en ole sormiani koskettimistolle laskenut. Tosin eilen, ollessani puolisoni kanssa pitkällä uinnilla, rupesin miettimään musiikkia, koraalialkusoittoa Voglerin Hoosiannaan.

Tänä kesänä, välivuoden jälkeen, oli ohjelmassa myös Savonlinna, jossa ilo ompi aina. Viime vuona oli välivuosi suuren leikkaukseni vuoksi (kiitos pohjoismaiselle yhteiskunnalle tässäkin) , mutta tänä vuonna päästiin. Ei sentään Aino Ackten puistotielle, kuten aikaisemmin, mutta keskikaupungille ns perhemajoitukseen. Meillä oli kaksi yötä huoneisto kerrostalossa Savonlinnan keskustassa.

Savonlinnasta on mainittava muutama asia. Pihlajavedessä oli veden lämpötila siinä kahdenkymmenen asteen paikkeilla. Siinäpä oli erinomaisen virkistävää käydä uimassa! Ei sinilevää. Sitten on Savonlinnan Tori, ja siellä erinomainen ravitsemusliike Kalastajan koju. Sen muikut ovat taivaallisen ihanat! Sanoi kuulemma entinen Italian moukkapääministeri Berlusconi, että Suomessa ne pienet kalat olivat kuvottavia, vaan minun ja meidän mielestämme olivat hyviä, kuten on paikallisruoka ihan kaikkialla maailmasssa, missä ollaan käyty. Uskoisin nimittäin pitäväni myös italialaisesta paikallisruuasta, vaikken ole käynytkään. Mutta Madeiralla, Kreikassa, Intiassa, Thaimaassa, Suomessa, Ruotsissa, Norjassa tai Kroatiassa olemme aina tykänneet paikallisruuasta. Moninaisuus kun on rikkaus eikä uhka, kuten Berlusconin tapaisille aidosti sivistymättömille moukille. Savonlinnassa muikkujen lisäksi ovat tietysti lörtsyt ja supikkaat, joista erityisesti supikkaat tulee mainita erinomaisen maukkaina ja suositeltavina. Myös lihapiirakat ovat omaa kokoluokkaansa, vaan gastric sleeve-leikkauksen kokeneena ne jouduin jättämään väliin, kun ei sovi niin ei sovi.

No sitten on tietysti se Olavinlinna ja sen oopperat. Olavinlinna on sinänsä hieno muisto alueen keskiajan elämästä, mutta tuskaksi käy välillä se jonottaminen, josta tulee mieleen kertomukset Neuvostoliitosta. Etta ihan normikävely ei onnistu kuin jonottamalla, jos haluat jotain virvoketta, niin jonotat. Minä en tuollaista siedä edes marketeissa, vaan valitsen asioimisaikani aina siten, että pääsee sen kun menee. Mutta Olavinlinnassa se on siedettävä.

Niinpä valitsimmekin teokset huolella. Ne olivat Tshaikovskyn Patarouva ja Verdin Otello. Tshaikovskyssa minua on viehättäntyt orkesterin värikylläisyys, Verdissä puolestaan melodiat. Aivan Tshaikovskyn veroinen orkestroija etenkään vaskien osalta ei Verdi mielestäni ollut, mutta erinomaisen nautinnolliset olivat nuo kaksi iltaa, jotka Olavinlinnassa vietimme.

Mutta oli matkallamme Etelä-Savon hienoon järvikaupunkiin muutakin hyvää. Vierailimme mm. Tyrvään Pyhän Olavin kirkossa, uimme Rautavedessä, sekä myös Päijänteessä että eräässä keskisuomalaisessa pikkujärvessä, jonka rantamilla veljelläni on suurenmoinen savusauna, jossa aikanaan muuten vaimoanikin kosin.

Kyllä. Isänmaamme Suomi on suurenmoinen. On tuhansia järviä, tuhansia uimarantoja. On jäätelökioskeja, elintarvikemyymälöitä ja ravitsemusliikkeitä, jotka kestävät vertailun minkä tahansa maailmankolkan vastaavien kanssa.

Maassamme on lisäksi, kuten hyvn monessa muussakin mailman maassa, kansallispuistoja. Tällä kesälomamatkalla, josta nyt imperfektissä puhun, sattui matkan varrelle Keski-Suomen ja Pirkanmaan välimaastossa oleva Isojärven kansallispuisto.  Etta oli hieno kokemus se! Käveltiin hellepäivänä toista peninkulmaa, uitiin parissakin eri vesistössä, kerättiin mustikoita, jotka kotiin päästyä säilöttiin pakastimeen.

Tänä kesänä jäänee pohjoisin isänmaamme kolkka käymättä, mutta sinne toki mieleni palaa lähes lakkaamatta. Vaan vietimmehän siellä talvella kaksi aurinkoista ja ihanaa viikkoa suksien päällä, enkä kyllin voi pohjoisinta maakuntaamme ylistää! Sinne on mieleni, sinne palannemme aina kun mahdollisuus on.

Kyllä on tämä isänmaa hieno. On monta erilaista maakuntaa omine erikoisherkkuineen ja erityispiirteineen. Itselle lähimpiä ovat tietysti nykykoti Vakka-Suomi sekä alkuperämaakunta Keski-Suomi, vaan ovatpa Savo, Karjala, Pohjanmaa, Kainuu, Satakunta ja eritoten Lappi hienoja paikkoja.

Jos joskus terveehkönä eläkkeelle pääsen, tahdon matkailla kaikissa isänmaan maakunnissa!