Kasvihuoneet kiinni!

Tultiin ihan hetki sitten tuosta lähistön saaresta saunomasta. Myö kun ei olla kotisaunaa lämmitetty sitten oikeastaan toukokuun, kun sähkön hinta nousi. Ollaan mieluummin maksettu naapuripitäjän kyläyhdistykselle vuorokausivuokraa saarimökin ja – saunan käytöstä. Se on niin halpa, ettei kannata edes uneksia oman mökin ostosta!

Kotiin tultua laitoin kahden kasvihuoneemme luukut kiinni. Ensimmäinen oli tietysti se yli 10 vuotta ostamamme kennolevykasvihuone, alaltaan noin 4 neliömetriä. Sitten laitoin kiinni viime keväänä rakentamamme hieman yli 8 neliömetrin kasvihuoneemme, josta tänä aamuna vein anopille vähän yli kilon tuoretta kurkkua, sekä toisen mokoman Tigerella- tomaatteja, jotka ovat lopultakin alkaneet kypsyä. Lisäksi puutarhamme papuviljelmä on alkanut tuottaa paitsi oman perheeni, myös läheisten tarvitseman määrän papuja. Niinpä anoppi sai papuja ja vieläpä eilen poimittuja kantarelleja säilöttäväkseen.

Minun mielestäni ihan paras talousjärjestelmä on osittainen elintarvikeomavaraisuus, jota olemme paremman puoliskon kanssa pitäneet voimassa jo toista vuosikymentä. Ihan mikä tahansa ismi kalpenee touhuumme verrattuna, eikä työkään ole kohtuuton. Kyse on päivätasolla muutamista minuuteista,

Nyt aletaan elää isän ja muiden vanhojen hokemaa todeksi. ”Jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa”. Meillä tosiaan saa nyt kurkkua, tomaattia, pinaattia, papua ja vaikkapa porkkanaa ihan rajattomasti syötäväksI. Myös puna- ja mustaherukka sekä omenat antavat syötävää ihan sen, minkä jaksamme syödä tai säilöä, otettavaksi. Suomen suvi on anteliaimmillaan, se pitää vain siementen kanssa havaita huhtikuussal

Myös toriasiakkaat saavat nämä herkut näinä päivinä, meille amatööriviljelijöille kaikki nämä tulevat jokusia viikkoja lisää.

Amnesty ärähti, äijä ihmettelee

On surulla tunnustettava, että Ukrainan sota on tullut jokapäiväiseksi. Tuossa viisi, kuusi kuukautta sitten asia oli jokapäiväinen seurattavani, ja tiedotusvälineet sitä ovat jaksaneet seurata vielä näinä päivinäkin, mutta olen valitettavasti itse turtunut.

En toki ihmisten kärsimyksiin. Pahalta tuntuu edelleenkin se, että moni on joutunut jättämään ja menettämään kotinsa. Yrittelemään elämää uudessa maassa, uudessa kulttuurissa, uudessa ympäristössä.

Tehtäköön selväksi. Pidän Venäjää edelleenkin roistomaisena terroristivaltiona. Joskus takavuosikymmeninä yritin YYA-hengessä suhtautua siihen paremmin, mutta tuo maa ei ole miksikään muuttunut, olipa kyseessä 1700- luvun Suuri Pohjan sota, 1800- luvun Suomen sota tai 1800- 1900- luvun vaihteen sortokaudet tai II maailmansota.

Viimeisen puolen vuoden aikana itselleni on kristallisoitunut se, että Parikkalasta, Öllölästä, Kuhmosta tai vaikka Näätämöstä itään minulle ei ole olemassa mitään sellaista, jonne haluaisin mennä. Saattaa olla luonnonarvoiltaan vaikka kuinka suurenmoisia paikkoja, mutta ne saastuttaa venäläinen hallinto.

Toisaalta on väärin luokitella ihmisiä kansalaisuuden mukaan. Vähänkö on meitä kotisuomalaisia, joita meikäläisen perspektiivistä voisi luokitella sanalla ”mulkku”, tarkoittaen tuo sukuelimen alatyylinen nimitys ikävästi toisia kohtaan käyttäytyvää henkilöä. En vain sitten opiskeluaikojen ole tuntenut edes tuttavuutta enempää yhtä ainoaa venäläistä henkilöä. Näin mutulla rohkenen sanoa, että ei ne kaikki kaiketi mitään öyhöttäjiä ole, osa voi olla hyvinkin rauhan ja tavallisen elämän tahtoisia.

Mutta Venäjän valtio on kyllä semmoinen, etten ole halukas joutumaan sen hallitsijoiden tai sen hallintoa sympatiseeraavien kanssa juuri mihinkään tekemisiin. Minkäpä minä teen, jos jossain muistotilaisuudessa on venäläisiä, ne kohtaan kuten kohtaan kaikki surevat omaiset.

Mutta tosiaan viime päivinä on korviini kantautunut kaikuja Amnesty Internationalin jostain lausumasta Ukrainaa koskien, ja siitä, kuinka moni on siitä pahoittunut. Oma käsitykseni on se, että Venäjä on terroristivaltio ja Ukraina sellaista vastaan puolustautuva. Voi olla vivahteita, joista en tiedä, mutta toisaalta sellainen touhu, mitä Venäjä on Donetskin, Donbassin, Kiovan ja vaikka Butsan alueella tehnyt, ei ole millään syillä laillisesti perusteltavissa! Kun puolustaja tappaa vaikka hyökkäysvaunullisen terroristeja, on kyseessä toki hengen riistäminen, mutta vivahde on eri. Vennäänpoika tulee ja murhaa aseettoman, puolustaja puolestaan ottaa hengen sellaiselta, joka ilman puolustautumista ottaisi hengen häneltä.

Olen ehdottomasti rauhan kannattaja. Kavahdan sulkeisissa kivääreitään rävähtävin ottein käsitteleviä sotilaita, ammuntaa; pommituksia ja tykistötulta. Silti pidän esimerkiksi oman isänmaani puolustautumista 1939-1940 mitä suurimmin oikeutettuna – vaihtoehtonahan olisi ollut sitten kuolla venäläisten valloittajien niskalaukauksiin. 1941-1945 on jo vaikeampi, mutta toisaalta mitä vaihtoehtoja Suomella silloin oli? Ainakin itse olen tyytyväinen siihen, että kasvoin Kekkosen Suomessa, en Hrutsevin, Brezhnevin ja kumppaneiden suoranaisessa valvonnassa…

Ylevässä seurassa

Seurakuntaamme saapui eilen semmoinen viestipyhiinvaellus. Se lähti toukokuulla Savonlinnasta, ja kulkee muutaman päivän päästä Turun Tuomiokirkkoon. Näin tuli tällaisen tavallisen äijänkin kohdalle nähdä ainakin jollakin tavalla pyhiinvaellusta.

Pyhiinvaelluksen teemana ovat kohtuus, kestävyys ja toivo. Minähän näitä kaikkia teemoja ihan sydämestäni kannatan! Työkaverini, se ihana perheenäitipappi, otti kopin asiasta ihan heti kun siitä joskus alkuvuodesta puhe oli. Ensimmäisessä palaverissa muistan olleeni itsekin Teams- sovelluksen avulla, kun talvella olin pitkällä kävelyllä tuossa lähimerenlahden jäällä.

Pyhiinvaelluksen sivustoa katsellessani huomaan jopa kirjailija-teatteriohjaaja Juha Hurmeen olleen mukana reilu viikko sitten. Se on aika hyvin, kun tietää, mitä Hurme näistä uskontoasioista ajattelee. Mutta kukapa ei kohtuutta, kestävyyttä ja toivoa kannattaisi?

Mainittakoon, että kuluneen vuoden mehevimpiä lukuelämyksiä kohdallani on ollutkin Hurmeen Nyljetyt ajatukset, sekä myös Niemi ja yhä kesken oleva Suomi. Erityisesti ne Nyljetyt ajatukset, jotka lähtevät liikkeelle tästä minunkin asuinseutuni ohittavan soutumatkansa miettimällä Alastalon salissa- kirjan asioita. Kun on nimittäin niin, että tuo Volter Kilven pääteos on kuin onkin jopa tällaisen melko tavanomaisen kirjallisuuden kuluttajan mielestä suomalaisen kirjallisuuden absoluuttista huippua!

Muu Kilven tuotanto jää kirkkaasti varjoon, siis minun mielestäni.

Mutta olin siis tänään mukana pyhiinvaeltajien mukana kotiseuturetkellä.

Käytiin ensiksi Liisa Eerikintyttären muistokivellä. Liisa Eerikintytär on merkillinen hahmo kirkkohistoriassa. Hän oli siis kalantilainen piikatyttö, joka perimätiedon mukaan luki pyhäinpäivän (!) aikana paimenessa (!) Arthur Dentin kirjaa Totisen kääntymyksen harjoituksesta. Minä kyllä ihmettelen, että kuka on ikinä ollut loka-marraskuun vaihteessa paimenessa. Mutta onpa tämä nuori nainen lukenut kirjaa paimenessa tai kekriä odottaessa, on hän tullut voimakkaaseen herätykseen, ja saanut aikaiseksi semmoisen hengellisen liikkeen, jota kutsutaan nykyisin rukoilevaisuudeksi.

Liisan myöhemmät vaiheet ovat vähintäänkin hämärät. Kirkonkirjoihin on kirjattu jossain vaiheessa ”lähti pois”, ja arviot vaihtelevat itsemurhasta siihen, että kirkonmiehet tappoivat naisen, joka astui kirkonmiesten varpaille. Joka tapauksessa vaikuttaa, että brittipietistin kirja on järkyttänyt syvästi vakkasuomalaisen piikatytön psyykeä.

No, jatkoimme matkaa seurakuntamme vanhoja kirkkoja pitkin, ja kävimme vielä Efraim Jaakolan muistokivellä. Minä olin saanut tehtäväkseni kertoa tästä virsirunoilijasta. Efraim Jaakola runoili noin 100 virsitekstiä, joista yksi on päässyt nykyiseen virsikirjaan. Noin 20 on kuulemma päätynyt ”Akreniukseen”, eli Halullisten sielujen hengellisiin lauluihin, ja loput ovat levinneet ns. arkkiveisuina, eli yhdelle painoarkille painettuna virsitekstinä täällä Vakka-Suomen alueella.

En ole erityisen herätyskristillinen, enemmänkin herätyskriitillinen. Silti annan arvoa vaikka Efraim Jaakolalle siitä, että aikansa kuulu viulisti ”Pela-Ville”, eli Vilhelm Anttila (joka muuten on säveltänyt virren 26, Oi armon lähde autuas) ei pelimannihommat heitettyään ja raitistuttuaan joutunut elämänsä suurta rakkautta viulunsoittoa lopettamaan, vaikka ensin herätykseen tultuaan niin oli kuvitellutkin. Ei, Jaakolan pappa laittoi Pela-Villen säestämään virrenveisuuta viulullaan, ja tuo mainitsemani virsi on kyllä Vakka-Suomen pelimannimeininkiä aidoimmillaan.

Mutta olinhan minä, ihan tavallinen kylälukkari, siinä vähän tosi paljon ylevämmässä seurassa kuin tavallisesti. Vaan ihan normaalisti siitä kotiin selvisin.

Huomenna lähden johdattamaan polkupyörillä liikkuvat pyhiinvaeltajat ent. Uusikirkko T.L:n kirkolta Vehmaan Pyhän Margareetan kirkolle viestiä viemään. Siinä on minulle nokko ylevää tehtävää!

Rauhaa ja iloa kaikille.

Makustelua, osa 2 – sadepäivä

Tämän päivän työt ovat olleet enimmältään tässä läppärin äärellä ja puhelimessa. Näissä hommissa on välillä yhdessä tuumattava, käytävä läpi ja mietittävä porukalla joitakin yksityiskohtia. Näin teimme eilen mainitsemani pastorin kanssa, onneksi käsi ei ehtinyt luurin pitämiseen väsyä, koskapa vaimoni kehotuksesta olen hankkinut Jabra Evolve – merkkiset kuulokkeet, jossa on mikrofonikin siinä samassa. Niinpä saatoin tuumingin ja muistiinpanojen tekemisen ohella huolehtia vaikkapa amppelitomaattien riittävästä veden- ja ravinteidensaannista (silloin ei vielä satanut).

Sitten aloin tehdä isoon kihaukseen liittyvää osalleni langennutta tietopuolista jaksoa, pitäisi kertoa muutamakymmenpäiselle yleisölle eräästä seutukunnalla muinoin vaikuttaneesta virsirunoilijasta. Tiedon hakua, tiedon jäsentämistä, esitysmuotoon saattamista. Niin, ja muutakin kaiken näköistä. Luvassa on tämän viikon löysien työpäivien perään kolme äärimmäisen tiukkaa päivää, jossa mehut lähtevät sekä mentaalisesti että ruumiillisesti. Mutta tätä halusimme, ja täytyyhän sitä joskus pieniä rypistyksiä tässäkin hommassa tehdä.

Ja ne huomiset häät, tosiaan. Ei kun virtuaaliurkutietokone ja kotihalpisdigi käyntiin ja sitten käymään läpi häämarssiloita ja miettimään virren alkuimprovisaatiota. Jos tekisikin sen vähän sillä lailla, että ei ihan joka päivä…. Niin, joskus meikäläinen tekee suurehkon rupeaman tuollaista pikku juttua miettiessä. Sitä en tiedä, kaipaako niitä kukaan, mutta onpahan itselle mielenvirkistykseksi, että edes joskus rutiinin turmelemia aivosoluja vähän voimisteluttaa.

Jos vain keliä on, niin menen kyllä sillä sähköpyörällä. Ainut asia, joka minut saa sen päätöksen pyörtämään on raesade. Vesisateen kanssa pärjään, koskapa minulla on erinomaiset, vedenpitävät pyörälaukut, joissa puku,paita ja kengät pysyvät kuivina, samoin iPad ja paperiset nuotitkin. Hiljattain hankin veden- ja tuulenpitävän takin, joka kuitenkin pitäisi hengittämänkin, ja pyöräilyä varten olen hankkinut sadehousut jo kauan sitten. Se uusi takki vielä näkyy kaivolta kotiin, on vaihtelua alituisesti käyttämääni mustaan, joka on jos ei nyt lempivärini, niin ainakin eniten käyttämäni…

Vaan entäpä toinen instrumentti, lauluääni? Se kun on sillä tavalla, että sen – niinkuin muuten soittamisenkin – kanssa on vähän niinkuin urheilijalla suorituksessaan. Jos pitää taukoa pitempään, niin kunto alkaa rapistua! Sentään tämän viikon tilaisuuksissa olen todennut, että jollain lailla pystyn raakkumaan, ja pyhänä siinä isossa kihauksessahan minun ei tarvitse samaan aikaan soittaakaan, vaan saan tähän raakkumistaiteeseeni keskittyä satasella. Eihän se ihan varmaan huippubaritonilta kuulosta, mutta eipä toisaalta kuulosta muulloinkaan, mutta noihin hommiin on jo neljännesvuosisadan välttänyt vältännin puolesta, kuten kirjailija Turunen asian ilmaisisi. Ja huonommassakin kunnossa kuin nykyään ollaan menty, silloin uran alkupuolella. Vasta reilut kymmenen vuotta olen välillä mylvimisen ohella laulanutkin…
***

Ripsautti tuossa vettä tunti pari sitten. Aurinko vilahtelee, mutta illaksi on luvaksi vielä ihan kunnon ”vesipaiste”. Sehän sopii, puutarhassa kun pensaspavut muun muassa alkavat saavuttaa sellaisen mitan, että niitä voi kohta käyttää. Ne kun kiehauttaa kypsiksi ja laittaa siihen vähän margariinia tai irstaimmillaan voita joukkoon, niin onhan, peijakas, makoisa lisuke melkein mihin tahansa ruokaan. Tuossa jossakin vaiheessa pitänee laatia syömistä, ollaan ajateltu kesäkurpitsalasagnea. Siis semmoista, että tehdään ihan tavallinen lasagne, jossa pastalevyt korvataan kesäkurpitsan siivuilla. Ja sinne kastikekerroksiin vielä tomaatinsiivujakin joukkoon, ja siihen kun rivauttaa vielä sopivasti yrttejä, niin eiköhän ole melko kesäisen makuista….

Kirjoitin tämän huilaillessani soittoharjoittelun välillä. Siispä takaisin virtuaaliurun penkille.

Makustelua

Niinpä sitten alkoivat työt, tosin melko lempeästi. Eilinen meni lähinnä sähköpostia kahlatessa, asioita sopiessa, vähän kerkesin kotisoittopeliäkin kopeloida, mitä en ole liki viiteen viikkoon juuri tehnyt yhtä poikkeusta lukuun ottamatta. Vielähän tuo ainakin jonkin verran tuntui tottelevan, sellaisen perustyön pystyy tekemään… Varsinaisia urkukappaleita ei niinkään, mutta eipä niitä juuri tule muutenkaan kovin paljoa soitettua. Eikä tässä pariin viikkoon tarvitse soittopenkille istua muuta kuin häissä ja hautajaisissa, kirkkokomennoissa on kesäkanttorimme, loistava urkurin itu, pelimannina, minä koitan raakkua virret.


Parasta oli tänään tavata työkaveri, se perheenäitipappi, jonka kanssa minulla on enenevässä määrin ollut ilo viime vuosina työskennellä. Teimme kouluunlähtevien siunaamisen koulutielle, pappi – äiti-ihmisenä – löysi sanat, joilla lapsia puhutteli, minä koitin musiikkia aina johonkin väliin vääntää.

Työmatkan kuljin kesäkuussa hankkimallani sähköpyörällä. Noin 24 kilometriä suuntaansa, tunteroinen siinä suuntaansa menee. Kyllä sen tämmöisessä tapauksessa menee. Ja aika usein meikäläisen hommassa on tilanne se, että tuota melko uutta keksintöä saattaa hyödykseen käyttää. Kesäkuun 4. päivästä lähtien sähköavusteisen pyörän mittariin on kertynyt noin 1080 kilometriä – siinä on välissä 4 viikon lomakin, jonka aikana ei tullut sillä pyörällä viittäkäänkymmentä kilometriä. Menomatkat poljen aina rauhallisesti, välttäen korkeita sykkeitä. Mutta kotiin tullessa sitten en välitä, vaikka vähän hikoaakin. Kun tuossa vähän ennen iltakahdeksaa kotiusin, oli paita märkänä, mutta kyllä kai sitä vähän itseään pitää rääkätäkin.

Huominen päivä on ennusteitten mukaan sateinen, vaan ei ole kalenterissa yhtään tilaisuutta. Istunen kotisoittopelin ääressä tai hipsin tuohon lähikirkkoon pianoa hipelöimään. Ja passaa ottaa lunkisti, koska sunnuntaista tiistaihin on hieman erikoisempi tapaus hoidettavanamme, ja se sähköpyörä tulee jälleen tarpeeseen…

Että kaipa tämä tästä taas lähtee jotenkin menemään.

Kiitorata näkyy

Joskus takavuosina tykkäsin ulkomaanmatkoillamme siitä, kun Thomas Cook Airlinesin koneessa aina näyttivät ruudulta videokuvaa laskeutumisesta. Yöllä ne laskeutumisvalot piirsivät eteen sen, että tuonne sitä kohta sukelletaan.

Lomaltapalaamiset ovat olleet monenlaisia. Unohtumattomin oli se, kun tultiin ensimmäiseltä Thaimaan matkalta toistakymmentä vuotta sitten. Olin tuolloin vielä alle viisikymmentävuotias ja nuoruuden iskusta oli jotain jäljellä. Tömähdimme Helsinki-Vantaalle muistaakseni lähellä puoltayötä, ja laukut saatuamme menimme bussilla Lentoparkkiin, maksoimme ja ajelimme kotia kohti. Parempi puolisko jäi Turkuun, jossa menisi seuraavana päivänä toimistolle töihin. Minä ajoin kotiin.

Kolmen tunnin yöunien jälkeen rynnistin ylös, päivän ensimmäinen homma oli 25 kilometrin päässä kello 8. Työtehtäviä oli pitkin päivää, sentään kerkesin noutaa paremman puoliskon bussilta ennen illan viimeistä työtehtävää. Työpäivä päättyi kello 21.

Ei nykyään kyllä onnistuisi. Eikä silloinkaan kovin hyvin, pakko myöntää. Kovin hankalalta tuntui sen iltatilaisuuden puheet kuunnella, vaikka asia toki niissä oli hyvinkin tärkeä. Mutta kun oli näitä puheita jo siihen mennessä parikymmentä kuunnellut, niin rehellisessä mielessä ajattelin kuin entinen rovasti seuroissa, koko illan pitkään kestäneiden maallikkosaarnaajien jorinoitten jälkeen. Tämä rovasti oli siis pitämässä päätöspuheenvuoroa ja loihe lausumaan: ”Niin kuin lintu hautoo munia pesässään, niin olemme mekin tänä iltana tehneet. Sen tähden ei minulla ole muuta sanottavaa kuin se, että lähdemme tässä kohta kotiin, mutta lauletaan sitä ennen Mua siipeis suojaan kätke”.

Noilla ajatuksilla silloin kotiin lähdin.

No, huomenna ei ole luvassa ihan noin kovaa laskua, huomattavasti pehmeämpi. Yksi tilaisuus illalla ja ennen sitä musiikkiryhmän harjoitus, ja varmaan täytyy viikonlopun töiden tiimoilta puheluita soittaa ja sähköposteja lukea ja kirjoitella. Mutta tämän teen vasta huomisaamuna, en yhtään ennen. Eihän siellä lentokoneessakaan saa puhelinta päälle laittaa ennen kuin kone on laskeutunut ja peräti pysähtynyt…

Silti laskeskelen, että tämän jälkeen kesälomia on vain vuosina 2023-2026. Ja sen viimeisen loman jälkeen en enää töihin palaakaan.

Se on minun suunnitelmani. Mikä sitten lie toteutuma, se riippuu kovin monesta asiasta…

Kaikki hyvä aina loppuu…

Vielä tänään nukuttiin niin pitkään kuin nukutti. Vielä tänään oltiin suorittamatta yhtään mitään, kunpahan lähdettiin pakollisten kasvihuoneen kasteluiden ja sadonkorjuun jälkeen ulkomeren puolella olevaan saareen.

Paikkakuntamme edustalla pohjoiseen päin on moniaita puuttomia, kivisiä luotoja, ja Fräkäli- nimiselle on joskus muinoin rakennettu kalastajia varten maja. Kylämme miehet sen kunnostivat takavuosina, ja nykyään siellä on nelisen armeijan kerrossänkyä patjojen kera. Mistä lienee saaneetkaan nuo sängyt, jollaisissa itsekin nukuin 12.6.1980-6.2.1981 miinustettuna viikonloppuvapailla ja HL- lomilla. Kuntsareita en saanut yhtä ainoaa vuorokautta.

Huomenna on viimeinen vapaapäivä. Loma on oikeastaan jo loppunut, mutta härkäpäisesti pidän kiinni viikkovapaistani, jollainen on tänäisen lisäksi vielä huomenna. Ei kai kukaan oikea ihminenkään loman loputtua perjantaina rynni lauantaina sähköpostiaan lukemaan?

Onhan se, tämä työvelvoitteesta vapaana oleminen. Kyllä se on hienoa, ei se ikävää ole. Kun on vielä se työmaa, johon palata. Ja kun noin neljän vuoden päästä alkaa se loma, jonka jälkeen alkavat maksaa takaisin niitä maksuja, joita olen örsältänyt alle kaksikymppisestä asti, mutta jotka luetaan hyväkseni vasta 23- vuotiaasta asti. Se ei kaksinen tulo ole, mutta riittänee vanhalle ukolle hyvin.

Huomennakaan en aio vielä työasioihin suuremmin käestää. Loman aikana käynnistin kotivirtuaaliurkuni tasan yhden kerran, kun lupasin soittaa ystäväni siunaustilaisuuden.

Ei se töihin palaaminen nyt ihan maailmanlopulta tunnu, mutta myönnän jyrkästi odottavani jo eläkepäivien koittamista. Että työtehtävät, joita epäilemättä eläkkeelle jäämisen jälkeenkin teen, perustuvat siihen, että minulle käy niiden vastaanottaminen.

Semmoinen on suunnitelmani, toteutuminen on sitten toinen asia. Tähän ikään olen tullut näkemään ja kokemaan, että se, mitä itse kukinenkin suunnittelee, on monesti mutkatonta ja auvoisaa, kun todellisuus on sitä samaa turpailemista kuin tähänkin asti on ollut.

Yksi toivomus ja oikeastaan vaatimus minulla on. Se, että ei tapahtuisi yhtään mitään. Parasta, mitä on, on se, että ei tapahdu yhtään mitään. Aamusella kastellaan viljelykset, päivälle ei ole mitään ohjelmaa, illalla ei ole mitään menoja. Voi vaikka lukea Mika Waltaria tai Kalle Päätaloa tai Väinö Linnaa. Tapahtumat olisivat tuossa ympärillä, mutta ne eivät minua hetkauttaisi suuntaan tai toiseen. Savonlinnan Oopperajuhlilla voisi aina käydä katsomassa oopperan tai kaksi, samoin käydä Turussa konsertissa, kun saavat sen uuden konserttitalonkin. Mutta kaikki tämä omilla ehdoilla.

Kaikkinainen kylän elämä olisi itseä haittaamatonta, kun itse ei siihen millään tavalla tarvitsisi osallistua.

Sillä osallistuminen on pahinta, mitä tiedän….

52 vuotta vanha totuus

Veikko Huovinen (1927-2009) kirjoitti kirjan Lampaansyöjät, joka julkaistiin vuonna 1970, vuotta ennen Veitikkaa, joka on kirjailijan pääteoksia. Lampaansyöjien alaotsikko on ”Suomalainen reippailutarina”.

Mainittakoon, etten ole milloinkaan Sepen ja Valtterin tapaan ampunut hengiltä lammasta, enkä lähetellyt postikorttia sellaisen omistajalle. Lampaanlihan olen aina ostanut joko tuottajalta tai pääsiäisen aikaan tavallisen ruokakaupan tiskistä. Kalakaverini Japo väittää, että lampaanlihan maulle ratkaisevaa on teurastus, voi ollakin.

Viime syksynä ostin naapurini kasvattaman lampaan lihaa. Naapuri oli teurastuttanut lampaansa ammattilaisella, ja tuossa viereisessä kaupassa sitä lihaa oli myytävänä. Ostin karitsan lavan, ja pakastin sen saman tien.

Toissapäivänä otin paketin sulamaan. Laitoin sen jääkaappiin ja tänään aamupäivällä otin sen huoneenlämpöön. Tuossa iltapäivällä avasin paketin, huuhtelin lihan verestä ja paloittelin kokkiveitsellä suurehkoiksi haarukkapaloiksi. Oli tämä lapa luutonta lihaa!
Irrottelin vielä pinnasta talia sisältävät kohdat. Sitten kiersin suola- ja pippurimyllyä niiden päällä, ja laitoin pannulle, jossa oli vähän myös rypsiöljyä. Paistelin palat kiinni, väänsin vielä pippurimyllyä vähin päällä.

Nakkelin lihat padan pohjalle, ja siihen joukkoon kuorin liki puoli tusinaa valkosipulin kynsiä. Ja kuorin parisen sipulia, haloin ne sillä tavalla krouveiksikin paloiksi, yhdestä sipulista neljä lohkoa. Kasvihuoneesta haettiin vielä timjamia ja rosmariinia tuoreena, ja kuorin parisen porkkanaakin joukkoon. Sitten pannun huuhteluvedet sinne joukkoon, ja rautaisen padan kansi päälle, sielläpä muhikoot rauhassa 150- asteisessa uunissa.

Neljän tunnin kuluttua paloittelimme vielä yhden munakoison, kesäkurpitsanpuolikkaan ja vielä vähän porkkanoita sekä paprikan ja chilipavun sinne sekaan. Sinne kannen alle muhimaan nekin, kunhan oli kauhalla ensin kunnolla hämmennetty.

Lähdettiin vielä mattopyykille rantaan, siellä meni tunnin verran. Sitten käytiin vielä meressä uimassa, ja minä kiiruhdin kotiin laittamaan puolitoista desilitraa basmatiriisiä kiehumaan neljään ja puoleen desilitraan vettä. Kävin hakemassa vielä kourallisen persiljaa, jonka riisin alettua kypsyä silppusin joukkoon – opin konstin eilen, kun Turun reissulla kävimme adventistien kasvisravintolassa syömässä. Se kun on kasvisruokakin ihan hyvää syötävää, tulkoon sanotuksi.

Riisien kiehuttua aloimme ammentaa padan ja kattilan sisältöä lautasillemme. A, lampaanliha oli hautunut padassa erinomaisen kypsäksi ja mureaksi. Kaikkinaiset yrtit ja chili olivat antaneet oivallisen terästyksen makuun, ja suolakin oli sopiva. Hyvillä mielin sitä tuli syötyä, ihan kuin Sepe ja Valtteri silloin 52 vuotta sitten.
”Saakeli, kun ihminen lampaanlihaa syö, niin jo tulee hyvä mieli”, kirjoitti Veikko Huovinen Lampaansyöjien alkulehdille. Tänäisenkin kokemuksen perusteella rohkenen olla samaa mieltä kuin Sotkamon Konstankujalla tulihtoinut kirjailija. Oli mureaa ja maukasta, riisi oli kypsää ja joukkoon lisätty persilja antoi sen makuun ryhtiä. Oman puutarhan kurkku ja tomaatti toimi oivallisena päivällissalaattina.

Että kyllä se Veikko Huovinen oli alan miehiä. Heti tiesi, että minä ja puolisonikin tykkäämme hyvin laitetusta lampaanlihasta.

Sehän vielä mielessä kävi, että entä jos olisi lorotellut nesteeksi punaviiniä! Vaan hyvää oli ihan tälläkin lailla, joskaan en tahdo kieltää viinin tuoman patinan lisäarvoa. Mutta saapi sen lampaanpaistin alas viinin kanssa vemmeltämättäkään…

Mustikkametsässä ja muuta lomanlopun aatoksia

Niin kauan kuin olemme paremman puoliskon kanssa porukoineet, olemme osan kesästä käyttäneet mustikkametsässä luonnon yhtä parasta antia poimien. Ei ole ollut vielä yhtään suvea, jolloin olisi tyhjänä tarvinnut palata, eikä ole tarvinnut tänäkään suvena. Meillä on yhteisiä suvia jo melkoisen monta näin uusperheellisiksi.

Mustikka! Se on Suomen luonnon hienoimpia lahjoja suomalaisille. Sitä kasvaa miltei missä tahansa sekametsässä, jopa talousmetsissä. Jos sen kukkiessa pölyttäjät liikkuvat, saamme hyvän sadon. Viimeksi huonohko sato oli kesällä 2017, kun oli koleaa koko kesän. Tänä kesänä sato on ollut ihan hyvä, saati ettei erinomainen!

Tänäänkin lähdettiin iltapäivällä vasta. Kun oli nukuttu niin pitkään kuin nukutti, kun oli hoidettu puutarhasta tomaattien varkaat, kastelut sun muut tähdelliset pois, ja kunhan oli vökälehdetty kesälomamme loppupäiviä. Pyöräilimme vajaat kolme neljännestä merenrantakallioiden tuntumaan, ja tuo vanha paikka ei petä koskaan.

Äänikirjoja kuunnellen keräsimme seitsemisen litraa mustikoita pakastimeen pantavaksi. Jo pitkällä kokemuksella tohdin sanota, että kun kirotun pimeyden koittaen aamusella laittaa jogurttiin tai vaikka puuron sekaan pakasteesta sulatettuja mustikoita, niin kyllä maistuu!

Niin mitä äänikirjoja? Olen tässä lomalla muistellut nuoruuttani rokkarina, ja kuunnellut pitkän jutun Juicesta, jota loppuviimeksi en koskaan livenä nähnyt. Ja sitten Pate Mustajärvestä. Näin Popedan Saarijärvellä kesällä 1978 tai 1979, kun Arwo ja Ilpo vielä elivät ja olivat mukana. Costellon aikaista Popedaa en ole nähnyt livenä, vaikken sitä yhtään aliarvoikaan. Sitten olen kuunnellut jotain Andy McCoysta, herran näin Pelle Miljoona Oy:n kitaristina joskus 1980- luvun alussa. Hanoi Rocksia en nähnyt muualta kuin televisiosta. Mielenkiintoisia tyyppejä ovat toki niin Juice, Pate kuin Andykin, vai Hulukon Antiksiko häntä sanoisi….

Ja tavallisia kirjoja olen lukenut. Innostuin paremman puoliskon Nextory- tilauksen myötä lukemaan vielä kerran Kalle Päätalon Iijoki- sarjaa. Niinhän se luki Juice-vainaakin Päätaloa, välillä alusta loppuun, välillä lopusta alkuun. Minä aloitin tällä kertaa Huonemiehen pojasta, ja olen tällä erää menossa Miinoitetussa rauhassa. MIkä se on, joka saa tuon kirjoittajansa hartioita puistattaneen sarjaan lukemaan yhä uudelleen? Omalta kohdaltani se, että siinä kerrotaan elävästi, mistä sitä oikein on tultu. Millainen oli isovanhempieni todellisuus silloin kuin olivat nuoria, miten se muuttui siihen, joka vallitsi, kun kuolivat. Joskus mummuvainajan kanssa lempeästi väiteltiinkin. Sanoin, että meillä nykypolvella on myös haasteensa, johon mummu tikaisi, että ei ole! Että minun sukupolveni elää peräti helppoa aikaa verrattuna hänen nuoruuteensa. Olen taipuvainen nyt ajattelemaan, että mummu oli oikeassa…

Tässähän sitä nyt sitten pelätään, että mitä se Vladimir Pyhä tuossa naapurissa keksii. Palauttaako touhuillaan meillekin sen kurjuuden, mitä on omalle kansalleen tai naapurikansoilleen koittanut parhaansa mukaan järjestää valtaan päästyään. Se minun on sanottava, että tuon Venäjän kanssa minusta ei lemppari vie mitään lempiystävää tule….

Mutta tuosta jokusen päivän takaisesta varaston siivouksesta… sieltä osui silmiin tosiaan joskus hyvin kauan sitten hylkäämäni nahkasaappaat. Hetken mietin, heitänkö menemään vai mitä teen. Saappaat olivat päältä päin törkyiset – olin kaiketi kääntänyt kauan sitten kasvimaata ne jalassa. Olivat päältä saviset, vaan sisällä vuorien sisällä ei ollut ainuttakaan hiirenpesää. Se ratkaisi. Pyyhi päältä ja pohjista liat pois, ja havaitsin, että ruojuthan ovat mitä melkoisimmassa kunnossa! Niin eilen kuin tänäänkin käytin vanhoja saapasruojuja mustikkametsässä, eikä yhtään punkkia tullut kiinni. Ja tuntuivat jalassa yhtä hyviltä kuin muinoin armeijan polsut. Armeijasta en silloin yli 40 vuotta sitten suuremmin pitänyt, mutta ne saappaat oli kyllä ihan kelvolliset jalkineet.

Mietin juuri, että ensi talvena pilkillä nuo saappaat ovat oikein hyvät jalkineet. Jospa ne vaikka rasvaisi tässä syksyn aikana oikein hyväksi!

Odottelen eläkkeelle pääsyä. Siihen on aikaa nelisen vuotta vielä. Ei minulla mitään ihmeellisiä odotuksia ole. Tiedän tulojeni putoavan noin puoleen nykyisestä. Tiedän senkin, että talvisin on mentävä pilkille, ja loppukesästä marjaan ja sieneen, jotta pärjää, ja on entistä tarkemmin pidettävä puutarhaa. Silti noita päiviä odotan…. miksiköhän…. ehkäpä eläkkeelle päässeet osaavat asian sanoittaa….

Kotihommilla

… vaan ei kuitenkaan pellonraivauksella, kuten Kalle ennen mulukkumarkkinoita.

Lääkäri totesi tuossa joku päivä sitten borrelioosin. Se on semmoinen tulehdustauti, jota punkit ja joskus hyttysetkin levittävät, ja joka kannattaa hoitaa pois ennen kuin pahaksi äityy. Reidessä on ollut semmoinen iso tumma rinkula, ja vaimo pakotti ottamaan yhteyttä lääkäriin. Näin töissä olevana se käypi kätevästi, kun työnantaja ostaa palvelut eräältä mainittavalta terveysalan yritykseltä, joka palvelee vaikka Internetissä chatin välityksellä. Ei tarvihe kyhhäytyä ies kaupunkiin lähtemään, otettiin kännykkäkameralla pari kuvaa ihomuutoksesta ja menin virman chatiin, ja lääkäri näki sen perusteella, että borrelioosihan se on.

Sain V. Huovisen sanoin saatanallis-perkeleellisen antibioottikuurin, jonka kolmatta päivää tässä kuluttelen. Eilen oli tympeä sadepäivä. Ei siinä juuri kyhhäytty millekkää, tänä aamunakin vielä sateli. Sanoin paremmalle puoliskolle, että josko tänään olisi se päivä, kun siivoan tuon ulkovaraston. Meidän asunnon ulko-oven vieressä on semmoinen kylmä koppi, joka toimittaa varaston virkaa. Sinne on sysätty vuosien varrella kaikenlaista, ja pidän uutta sähköpyörääni siellä myös, koska varasto on lukitun oven takana.

Ja niin minä rupesin. Parempi puolisko alkoi kerätä punaisia viinimarjoja pensaasta talteen. Pensas sai viimeiset muutaman vuoden armonaikaa kuten Raamatun hedelmätön viikunapuu, mutta viime syksynä syyslannoitin se, ja istu ja pala! Sen oksat suorastaan notkuvat marjoista, ja perheemme nuorin niistä eritoten tykkää. Minä mätin varastosta kaiken ulos. Mitä ihmettä sinne onkaan vuosien varrella tullut säilöttyä! Merkittävä osa päätyi suureen jätesäkkiin, osa laakean pahvilootan pohjalle. Lattian tultua vapaaksi hursin sen harjalla ja kävin vielä läpi imurilla, sitten aloin pakata tavaroita takaisin. Kun viimeiset puolitoista kuukautta olen taiten mutkitellen saanut sähköpyöräni sinne, meni se nyt helposti, ilman vähäisintäkään tuskanpaikkaa sisälle. Auton tavaratilaan päätyi elektroniikkaromua, taloyhtiön roskikseen hyvinkin puoli kuutiota arvotonta rojua.

Sitä kun ollaan vielä sodan käyneen sukupolven jos ei lapsia niin vähintään lapsenlapsia. Monenlaista tavaraa oli säilytetty siinä mielessä, että jos sitä vaikka joskus tarvitseisi. Monta esinettä, joka roskiin päätyi, muistan henkilökohtaisesti tallentaneeni juuri tällä ajatuksella, että jos joskus tarvitseisi…

Löytyi sieltä kuitenkin helmikin. Olen luullakseni syksyllä 2004 tuon Autokaupungin syysmarkkinoilta ostanut sellaiset armeijan malliset nahkasaappaat. Yli 10 vuotta sitten saappaat ovat joutuneet ulkovarastoon, ehkä semmoisen kerran jälkeen, kun olen lapiolla kääntänyt kasvimaata ja noita saappaita käyttänyt. Saviset saappaat ovat päätyneet ulkovarastoon ihan perimmäiseksi.

Sieltä ne tänään kätösiini putkahtivat, ja pyyhin sisustan vuorit etikkaan kastetulla rätillä ja päältä putsasin savet ja ravat pois. Kelpaisivat juuri nyt vaikka varustarkastukseen. Toki käsitän, ettei armeijan mallin nahkasaappaat ole mitään ylintä muutia, mutta kyllä niillä porskuttaa syksyn rämpsykeleillä tai vaikka mustikkametsässä pois tiehensä. Etenkin mustikkametsässä, jossa on kosolti punkkeja tarjoamassa verta imevää kärsäänsä marjastajan koipiin, ne saattavat olla ”hyvinni pätevät”.

Siinä varastonsiivousjolhassa meni melkein koko syvänpäivä. Iltapuolella otin talikon käteeni, ja aloin kääntää nurin tuohon rinteeseen muinoin tekemääni kompostikehän sisältöä. Päällä oli vajaasti palanutta ruohoa ja vaikka humalanvartta, mutta pohjalla jo sangen kelvollista multaa. Siirsin mullan sivuun, ja huiskin talikolla puoliksi palaneen heinän ja muun töryn takaisin kompostikehän sisälle, ja vielä täysin palaneen mullan siihen päälle. Arvelen, että kun puolipalaneen töryn sekä ala- että yläpuolella on hyvin palanutta kompostia, on ennen pitkää luvassa hyvin palanut komposti ensi tai seuraavana keväänä. Sen kompostin päälle istutan kesäkurpitsan tahi avomaankurkun taimet, ja otan sieltä mitä melkoisimman sadon!

Alkavat lomapäivät kääntyä niin vähiksi, että ne voi kohta laskea yhden käden sormilla. Ei voi muuta sanoa kuin kirjailija Kurt Vonnegut, että niin se käy.

Mutta tuo trekooli elää omaa elämäänsä. Viikon parin päästä meillä on esimerkiksi tomaattia tai kurkkua niin paljon, että niitä saa ihan tosissaan syödä.

Tässä ollaan kotihommilla huomattava osa loppulomasta. Saatetaan vielä jossakin käydäkin ennen sorvin ääreen joutumista, mutta näkkyypähän….