Juhlapäivien viettäminen ja juhlapuheet – kerettiläinen näkökulma

Suomen kielessä on peräti omituinen verbi koskien juhlapäivien tai minkä tahansa tapahtuman läpielämistä: viettää.

Vietetään joulua, pääsiäistä, juhannusta, vappua, jotain muistopäivää tai teemaviikkoa. Minä olen suuresti allerginen tuolle ilmaisulle. Huutelen V. Huovisen novellihahmo Jooseppi Kinaretilaisen tavoin uutiskommentaattoreille saatanoita, kun ne kertovat, että tällä viikolla on vietetty maitokannujen hakijoiden teemaviikkoa erilaisin tapahtumin ympäri maata. Se kertoo minulle siitä suuresta turhuudesta, että vouhakkeet eivät osaa olla pönöttämättä.

Minulle viettäminen on kaltevan pinnan ominaisuus. Meillä takapihalla rinne viettää kohti länsilounasta, mikä tekee siitä kohtuullisen paikan kasvimaalle. Aurinko hellii, ja kylmistä tuulista vain luoteinen siihen vähän ottaa. Kunpa viettäisi etelään, olisi vielä parempi.

En tiedä, että ammattiko minusta tämmöisen teki. Istun erilaisissa tilaisuuksissa ja juhlissa normaalisti yli sata kertaa vuodessa. Kun olen ollut näissä hommissa 21 vuotta, se tekee kaksituhatta sata kertaa. Niinpä voin sanoa, että kun joku kaivaa paperin taskustaan, ja alkaa pitää puhetta, minun ainut toivomukseni on se, että se olisi lyhyt. En ole kuullut yhtään, en siis yhtä ainutta, sellaista laadittua puhetta, joka olisi millään tavoin tuntunut hyvältä tai mistä olisin löytänyt ajatuksen kultajyvää. Työtoverini papit ovat joskus yltäneet siihen, että olen punninnut heidän sanomisiaan hetken.

Mutta ihan oikeasti, kun jotain vietetään, ja joku laatii juhlapuheen, niin minun hartain toiveeni on saada olla jossain muualla kuin tuossa tilaisuudessa, sillä latteuksista ja itsestäänselvyyksistä olen tarpeeni saanut jo ensimmäisenä virkavuotenani. On muuten peräti erikoista se, että puhujilla ei ole juurikaan muita kuin kaluttuja latteuksia tarjottavana. Se on toki turvallista. Niillä saa kohteliaat aplodit, jotka tulevat käytännössä siitä, että puhuja ymmärsi lopettaa.

Toki olen omasta työstäni kuullut samanlaista palautetta. Oliko pakko soittaa niin pitkään, eikö lyhyempi olisi riittänyt.

Omasta puolestani sanon, että jo kohtalaisesti toteutettua musiikkia jaksan kuunnella vaikka kuinka pitkään, mutta puheen täytyy olla veitsenterävää ajattelua, että jaksaisin sitä edes kolmea minuuttia.

Ajattelemisen arvoinen ajatus

Kuten kaikkina aamuina, poimin eilen aamuvarhaisella tietokoneen syliini vielä sängyssä maatessani, ja aloin tutkia päivän uutisantia. Mitä siitä, riitaa ja vainoa, terroria ja poliitikkojen toilauksia. Jossain selainikkunassa tarjosivat erkkolaisen digitaalista versiota neljäksi kuukaudeksi kahdellakympillä. Minusta tuli mainoksen uhri.

Kun kerran on lehti tilattu, niin pitäähän sitä lukea. Kirjoitti eilisessä erkkolaisessa arvostettu ja perustelluista mielipiteistään tunnettu Sixten Korkman, että limuviinojen tuonti kauppoihin on selkeä virhe, siitä ei mitään hyvää seuraa. Onhan moni asiantuntija ollut samoilla linjoilla, ja nyt saivat tukea mielipiteilleen taholta, jonka ääntä kuullaan, eri asia on, otetaanko onkeen.

En tahdo sekaantua tuohon alkoholipoliittiseen keskusteluun, minulle sopii ihan hyvin nykykäytäntö tai tiukempaan tai vapaampaan suuntaan menevä kehitys.

Mutta tuossa kolumnissa oli pari lausetta, joita tahdon tässä mutustella, ja joille annan jylisevän hyväksyntäni.

”JOTKUT HALUAVAT vapauden nimissä luottaa yksilön omaan harkintaan. Tämä on luonteva lähtökohta meille liberaalit arvot omaaville.

Argumentti valinnan vapauden puolesta kuitenkin edellyttää, että valinnan tekijä kantaa valinnastaan aiheutuvat seuraukset.”

 

Kolumnisti toteaa, että viinan kanssa asia ei näin ole, vaan seuraamukset jäävät yhdessä kannettaviksi. Mutta kansalaispassivisti huomauttaa kainosti, että onhan sitä makseltu veronmaksajain pussista pankkitukia, kun liberaalia markkinataloutta opetellessa kömmähdettiin oikein tosissaan neljännesvuosisata sitten. Piti pelastaa raikulipoikien tuhon partaalle ajama pankkijärjestelmä. Yleisesti ottaen voittojen yksityistäminen ja tappioiden sosialisointi, kuten esimerkiksi Finavian johdannaiskaupat.

Että kyllä sitä vastuuta saisi kantaa myös muutkin kuin juopot, jotka tuossa tikun nokkaan nostettiin.

Se vastuunkanto toimii oikeastaan yhdessä ainoassa yhteydessä. Pikkuyrittäjillä, jotka tekevät hommiaan panoksenaan oma, sukunsa ja kavereidensa omaisuus. Siellä huonoista valinnoista kannetaan tuota peräänkuulutettua vastuuta ihan omalla selkänahalla. Vaan pörssiyhtiöiden ja pankkien ammattijohtajille annetaan kultainen kädenpuristus ja potkut, arvovaltatappio on tietysti musertava, mutta sitä helpottaa kovasti se, ettei tarvitse voudin kanssa asioitaan selvitellä, jos on eteensä katsonut…

Ehkäpä syyllistyn tässä halpaan populismiin, mutta enpä ole messuamassa tätä mistään eduskunnan puhujapöntöstä, enkä aio liittyä mihinkään puolueeseen edelleenkään saati pyrkiä päättämään mistään asiasta.

Mutta liberaalin markkinatalouden kaikkivoipaisuus on mielestäni sangen kyseenalainen asia, kyllä siellä on tehty melkoista täystuhoa kantamatta minkäänlaista moraalista tai muutakaan vastuuta. Valtion pakeille on menty, kun on takkiin tullut, ja maakunta on maksanut, raskaimman jälkeen.

Nythän on sitten tämä kuuluisa sote- juttu, jota mainostetaan asioita eteenpäin vievänä. Eiköhän tuo liene kuitenkin megaluokan silmäänkuseminen, josta veronmaksajat maksavat laskun, ja maksun saaja tallettaa saamansa pennoset visusti veroparatiisien alati paisuviin pankkeihin. Minun oikeustajuni mukaan se ei ole oikein.

Kansalaispassivistin reflektointi heräteostoksena tilatun erkkolaisen eiliseen juttuun päättyy tähän.

Tutun kirjailijan Entiset poikaystävät

SusuPetal tuli aikanaan tutuksi blogimaailmasta, silloin, kun itsekin siellä enemmälti liikuin ja melkein päivittäin jotain julkaisin. Susu kommentoi, antoi palautetta, rohkaisipa lopulta minutkin julkaisemaan tekstejäni kahden kirjan verran. Olemme tavallaan kirjailijakolleegoita, ja kirjoittaja Susu tuntuu tutulta, vaikka emme ole koskaan tavanneetkaan.

Nyt käsillä oleva teos on Käsite- kustantamon julkaisema.

SusuPetalin voima on ollut aina tiivis ja kaunistelematon teksti asioista, joita tapahtuu. Kun elämä murjoo vaihtelevasti, kuinka kyttääjä vie nillityksellään vähäisenkin ilon, mitä tekee ikä vanhoille poikaystäville. Asioita, joita jokaisessa kylässä ja kaupungissa koetaan ja eletään, ja jotka toiset tappaa, toisia vahvistavat. Lukijalle piirtyy kuva rehellisestä ja aidosta ihmisestä, joka ei kiertele eikä kaunistele.

Ja se on näiden tekstien voima. Voima, jolle ei ole pätevää vastavoimaa.

Voin ihan sumeilematta suositella, kirjailijan kaunis sisin sieltä kuitenkin näkyy. Se sama unenomainen kauneus, joka on tekijän maalauksissakin.

Mitään terävän analyyttistä en osaa tähän kirjoittaa, muuta kuin että tällaista rosoista realismia ihmisen elämä aika monessa tapauksessa kymmenestä on

 

 

Neljän päivän retki tasavaltamme kunniotetun presidentin kotiseudulle, osa 3

Nykylääketiede on metkaa ja tehokasta.
Viipymiseni toisena päivänä tuli ortopedi kierrolla, ja sanoi, että tänään aletaan kävellä sauvoilla ja huomenissa kotiin. Minä siihen, että kun siellä ei juuri huomenna ole ketään. Että jos saisi yhden yön ylimääräistä olla.

Fysioterapeutti kävelytti ja venyttelytti, neuvoi oikeanlaisen tavan tehdä harjoituksia. Minkähän takia lääkintavoimistelijasta piti tehdä fysioterapeutti, onko se jotenkin hienompi sana? Vaan niinhän on kirvesmiehetkin talonrakennusalan mekaanikkoja ainakin koulutusoppaissa. Ja toisekseen, eipä tuo ole minulta pois, vaikka heitä fysioterapeutiksikin sanotaan. Hyviä ja päteviä ihmisiä ovat.

Niinpä sitten koitti se päivä, kun riisuin sairaalan vaatteet pois, pukeuduin omiini, ja aloin odotella kotiinkuljetusta. Se tuli aikanaan, ja kuljetti kolme sairaalasta päässyttä potilasta tänne pain, missä muinoin vakkoja kai vientiinkin asti tekivät.

Lehdet on vähintäänkin eri värisiä, tai ne voivat olla jo haravointikunnossakin, kun seuraavan kerran ansiotyö kutsuu. Sen verran kova homma oli tämänkertainen julkisen terveydenhuollon palvelujen käyttäminen.

Siinä sairaalassaoloaikanahan se tapahtui tämä hallituskriisikin ja yhden hallituspuolueen hajoaminen. Siihen en osaa sen kummemmin kantaa ottaa. En suuremmin välitä yhdestäkään hallituspuolueesta sen kummemmin kuin oppositiopuolueistakaan. En menettänyt tässä hallituskriisissä luottamustani poliitikkoihin, sillä eihän sellaista voi menettää, mitä ei ole olemassakaan.

Ihmettelen suuresti, miksi poliitikkoihin pitäisi ”luottaa”. Jokainen ajatteleva ja aikaansa seuraava ihminen ymmärtää, ettei mikään vaalilupaus voi sellaisenaan toteutua, emmehän me diktaattoreita valitse, vaan ihmisiä, jotka joidenkin arvojen pohjalta koettavat toisten kanssa neuvotella, miten tässä kohdassa menetellään.

Oppositiossa on helpompi olla aatteellinen, hallitusvastuussa kuumimmastakin idealistista tulee reaalipoliitikko. Se on varmaan ihan hyvä asia se.

Blogitutun kanssa olen aika lailla samalla linjalla, että kyllä se hallitus kuin hallitus välttää, kunhan sen edustajat eivät öisin kulje hakemassa ihmisiä kuulusteltaviksi tai hakattaviksi.

Vaan hyvä oli hoito tälläkin kertaa esisote- terveydenhuollossa. Henkilökunta Salon aluesairaalassa oli ystävällistä ja osaavaa, leikkaava ortopedi epäilemättä pätevä ammatti-ihminen.

Tässä toivuskellessani kävelin tässä kyynärsauvoineni kylänraitilla, ja vastaan tuli juureva alkuperäiskansan edustaja, jonka kanssa tervehdittiin ja vaihdettiin kuulumiset. Sanoi havaittuaan tilani, että olisi hänenkin mentävä, kyseli, mitä maksoi tämä homma. Olin vähän hölmistynyt, että neljän sairaalapäivän hinnanhan se, olisiko jotain puolitoista sataa, yksityisellekös sinä meinaat. Siellä virolaiset tekee 6000 eurolla, kotimaiset toimijat taitavat olla kalliita.  Ei sanonut yksityiselle olevansa menossa, ja olin yhä enemmän äimänä kysymyksen edessä. Kysyjä kun on talollinen, vähän kuin Hj. Nortamon Meiä dorpp- runossa.

Keskisuomalaisena en aina käsitä näitä sinänsä sydämellisiä ja kilttejä ihmisiä täällä päin. Kerran annoin yhdelle käymään poikenneelle tuttavalle basilikan ja thai-basilikan lehtiä, kun latvoin niitä versoja siinä samalla. Ihastui tuttava makuun, ja kysyi, että minkä hintaisia tämmöisen siemenet ovat. Vastasin, että en tiedä, sillä haen keväisin siemeniä jos jonkinlaisia, enkä ole koskaan katsonut että maksaako pussi euron vai kaksi.

No, tällainen oli siis reissuni tasavaltamme presidentin kotikaupungin sairaalaan. Kotiin tultua oli posti tuonut Susu Petalin uusimman kirjan, josta täten esitän teoksen allekirjoittaneelle lähettäneelle kirjailijalle kauneimmat kiitokset.

Vanhat poikaystävät onkin sitten seuraavan päreeni aihe.

Mukavaa kesää, toivottelen kaikille kuten Kankaanpään Eljas

 

Neljän päivän retki tasavaltamme kunnioitetun presidentin kotiseudulle osa 2

Sairaala on pikkukaupungin lasareetiksi suuri. Hoitaja työntää kertojaa leikkaussalista kohti potilashuonetta, ja pian sinne saavutaankin. Kertoja soittaa puolisolleen ja ilmoittaa tavalla tai toisella muillekin läheisilleen ja ystävilleen, että toimenpide on ohi ja vointi siihen nähden ihan hyvä.

Kipulääkkeitä tuodaan, ja välillä olo on epätodellinen, leijuva. Monella suulla kehotetaan pyytämään aina lääkettä, kun vain sattuu, näin olisi parempi. Näin kertoja tekeekin.

Kertoja saa eteensä ruokaa, joka maistuukin, sillä toimenpiteen vuoksi on pitänyt olla edellisillasta syömättä. Pahoinvointia ei näy ei kuulu, toki jalassa polven yläpuolelta alapuolelle ulottuva haava jäytää mitä melkoisimmin.

Iltapäivällä saapuu hoitaja, joka tuo jonkin rollaattorin tapaisen kapistuksen, ja patistaa kertojan ylös. ja opastaa, kuinka kävellään. Kyynärpäiden varassa otetaankin askelia, ja matka johtaa niinkin erikoiseen paikkaan kuin vessaan. Sinnepä tehdään tarpeet, ja hoitaja auttaa takaisin huoneeseen. Ei huonosti, alle puoli kellonkiertoa siitä, kun on maannut kanttuvei leikkauspöydällä.

jatkuu

Neljän päivän retki tasavaltamme kunnioitetun presidentin kotiseudulle osa 1

Hävyttömän varhain tiistaiaamuna matkapuhelimeen integroitu herätystoiminto ajaa ylös tämän tarinan kertojan. Hän nousee, pakkaa kassiinsa vielä nukkumista varten tarvittavan teknisen laitteiston, hammasharjan, lääkkeitä.  Vielä varmistaa hän, että kassissa on myös puhtaat alusvaattet loppuviikolla tapahtuvaa paluuta varten. Sitten hän laittaa kahvinkeittimen päälle, lataa siihen pienen annoksen tarpeita, ja kahvin tiputtua herättää puolisonsa.

Kello viisi kertoja sulkee kotinsa oven, kävelee autokatokselle, napsauttaa kauko-ohjauksella ovet pois lukosta, istuu kuljettajan paikalle, ja käynnistää dieselmoottorin karheaääniseen raksutukseensa. Pian auto kulkee halki metsien ja niittyjen keskelle tehdyn tien oikeaa reunaa mukaillen. Saavutaan mainittavammalle tielle, nopeus kasvaa.

Kuluu tunti, ohitetaan ruotsinvallanaikainen maamme pääkaupunki sen koillispuolelle tehtyä ohitustietä pitkin. Saavutaan valtatie numero 1:lle, jota pitkin saa ajaa peräti satakaksikymmentä kilometriä tunnissa. Mennään tunnelin läpi, ja vastaan tulee yllättäen tienhaara kovasta rakennemuutoksesta hiljattain kärsineeseen kaupunkiin. Körötellään aamuruuhkassa, ja useiden mutkien jälkeen ollaan perillä, tarinan kertoja kaartaa auton pääovien eteen, pysäköi sen, ottaa kassinsa ja luovuttaa ajoneuvon puolisonsa ajettavaksi. Puoliso menee päiväksi töihin entiseen pääkaupunkiin, ja kertoja vakuuttaa puolisolleen, ettei ole minkään kohtuuden mukaista ajaa noin kuudenkymmenen kilometrin matkaa monta kertaa päivässä. Muutaman päivän tama reissu kestäisi. Tulen sitten taksilla kotiin.

Mies kävelee sisään sairaalalle, ottaa kassistaan ohjepaperin, jossa neuvotaan, mihin pitää ilmoittautua. Mies nousee hissillä kolmanteen kerrokseen, ja löytää oikean oven. Sitten hän kävelee osastolla, ja nähtyään henkilökunnaksi arvioimiaan naishenkilöitä menee, esittäytyy ja sanoo olevansa tulossa osastolle hoidettavaksi. Hoitaja myöntää paperistansa sellaisen nimen löytyvän, ja johdattelee miehen käytävän päähän huoneeseen, jossa on kaksi muuta tänään hoidettavaa sekä yksi pari päivää aiemmin hoidettu mieshenkilö.

Mies vaihtaa sairaalan vaatteet päälle, hoitaja tulee haastattelemaan, tutkii miestä vielä siltä varalta, että löytyisi jotain kohta tehtävää hoitotoimenpidettä haittaavaa. Ei löydy, joten hoitaja hake jonkin surisevan koneen, jolla hän poistaa ihokarvat hoidettavalta alueelta, desinfioi navan pumpulipuikoilla ja desinfiointiaineella.

Kun kello lyö kahdeksan, hoitajan taskusssa oleva puhelin soi, ja hän kehottaa miestä laittamaan tohvelit jalkaan, ja seuraamaan. Hoitaja työntää sänkyä, mies kävelee vieressä. Leikkaussalin ovella odottelee lääkäri, joka piirtää tussilla hoitoalueen päälle merkin, ja mies kävelee leikkaussaliin.

Siellä hän asettuu kapealle pöydälle, ja saa rintaansa ja otsaansa erilaisia tunnistimia, joihin hoitaja kiinnittää johtoja. Joku hoitaja tunkee kanyyliä vasempaan käteen, ja pian se onkin paikallaan. Paikalle tulee nukutuslääkäriksi esittäytyvä mies, joka alkaa annostella jotain lääkettä kanyylin läpi kertojan verenkiertoon, ja tästä hetkestä alkaa vaihe, josta kertojalla ei ole empiiristä havaintoa.

Kuitenkin tietää kertoja, että ovat leikanneet pitkän haavan vasemman polven kohdalle, katkaisseet sääri – ja reisiluun  polvinivelen ylä-ja alapuolilta, ja laittaneet tilalle teräksestä ja muovista valmistetun keinonivelen, kiinnittäneet sen luuhun luusementillä. Lisäksi ovat irrottaneet suuria lihaksia vanhan polvinivelen ylä- ja alapuolelta, ja kiinnittäneet ne uuden nivelen suhteen samankaltaisiin paikkoihin uudelleen.

Tapahtumien tässä vaiheessa kertoja palaa empiirisesti havainnoimaan tilannetta. Kertoja havaitsee olevansa takaisin siinä sängyssä, mitä hoitaja jokin aika sitten työnti käytävää pitkin. Kertoja ei tunne varsinaista kipua eikä edes vilutusta, mutta hampaat hakkaavat toisiaan vasten aivan mielettömästi.  Lääkäri tai hoitaja käy vähän väliä vierellä, katselee monitoreja, ja pistää kanyylin läpi kertojan elimistöön jotain lääkeainetta, ja miehe olo vähin erin kohenee.

jo ennen puoltapäivää on hän huoneessa, tietenkin vahvojen särkylääkkeiden huumaamana.

Jatkuu myöhemmin

Todellisuus sulosointujen takana

Minua ei ole suuremmin heilauttanut se, kuka tuli valituksi vennamolaisen kansanliikkeen puheenjohtajaksi. Eikä minua liikuta pätkääkään, mikä on hallituspohja niin kauan, kuin hallituksen edustajat eivät ajele öisin mustilla, tai muunkaan värisillä autoilla tai muilla kulkuneuvoilla hakemassa väärin ajattelevia ihmisiä kuulusteltaviksi ja hakattaviksi.

Minun ammatissani tilanteen pitäisi olla se, että kaikki muu paitsi harjoittelu on turhaa.

Istuin männäviikolla iltana muutamana Naantalin musiikkijuhlien konsertissa, nauttimassa suurenmoisesta säveltaiteesta. Radiostakin olen juhlia seurannut, enkä voi kyllin ylistää Olli Kortekankaan Via – teosta. Sitä en ollut livenä kuulemassa, mutta hienolta kuulosti radiostakin.

Siinä ihanien sävelten hyväillessä korviani, tuli mieleeni joitakin ajatuksiakin. Kun nämä taitonsa todelliseen huippuun kehittäneet musikantit loihtivat eloon Debussyn, Poulencin, Ravelin, Franckin ja Faurén aikoinaan paperille piirtämät muotit säveliksi, antaen nuottikirjoitukselle, viivastoille piirretyille pallukoille, muodon ja merkityksen, mietin kovasti sitä työmäärää, mikä tämän elämyksen eteen on tehty.

Sillä tosi muusikko ei huolehdi hallituksista, puheenjohtajista, Brexitistä tai Trumpista, niillä ei ole kovin suurta merkitystä. Joka mielii ihmisen sielua soitollaan tai laulullaan liikuttaa, voi tehdä ainoastaan seuraavia asioita:
1) Opiskella musiikkia pienestä pitäen, antaen turhanpäiväisten ja hyödyttömien urheiluharrastusten ym. rientojen olla omassa arvossaan.
2) Harjoitella
3) Harjoitella
4) Harjoitella
5) Opiskella lisää
6) Harjoitella

Tätä toistetaan niin kauan, kuin työtä tehdään. Tuntemani tasokas jousisoittaja tunnusti kerran, että hän on vuodessa kuusi viikkoa soittamatta. Mutta hyvissä ajoin ennen konserttikauden alkua on alettava harjoitella harjoittelemasta päästyä.  Ja hän on orkesterimuusikko.  Solisteilla tuskin on varaa olla kuutta viikkoa soittamatta, tai ei hyvä heilu!

Niin, ja sen harjoittelun lisäksi on oltava lahjakkuutta, sekä jonkinlaisia sosiaalisia kykyjä, jotta tulisi huomatuksi ja palkatuksi, arvioiduksi ja tunnetuksi.

No, kylälukkarilla se on ehkä kuutiojuuri tuosta, mutta asian tunnen kyllä.

Ja sen Naantalin kokemuksen perusteella sanon, että arvostan todella paljon niitä ihmisiä, jotka jalon säveltaiteen ottavat elämäntehtäväkseen, ja pystyvät esittämään vaativia ja hienoja teoksia.

Yhden lihavuusleikatun kokemuksia

Uskoisin olevani henkilö, joka pystyy kertomaan  kiinnostuneille jotain lihavuusleikkauksesta.
Olen ollut sellaisessa vajaat puolitoista kuukautta sitten.

Tiedän, mitä se ei ole ja joiltakin osin, mitä se on.

Aloitetaan siitä, mitä se ei ole.
Se ei ole mikään oikotie painonlaskuun. Se ei edes takaa pysyvää painonlaskua. Siihen ei ole kovinkaan helppo päästä ainakaan julkisen terveydenhuollon puolella, vaan täytyy täyttää erittäin tiukat kriteerit.

Mitä se sitten on?
Kun painoindeksi alkaa keikkua yli 40:n, tulee varmaan useimmille mieleen, että jotain tarttis tehrä.  Jos on jotain lihavuuden lisäsairauksia, kuten nivelrikko, jo 35:n painoindeksi on aikamoinen.

Jos menee painostaan lääkärille puhumaan, tai terveydenhoitajat ohjaavat lääkärin pakeille, niin sitä löytää itsensä ennen pitkää ravitsemusterapeutin vastaanotolta. Hän neuvoo ruokavalion, jolla painon saa lähtemään ilman leikkausta.

Elleivät ne neuvot tehoa, niin ennen pitkää voi olla, että aletaan suunnitella leikkausta. Siihen on siis seuraavanlaiset kriteerit:
– Painoindeksi yli 40 tai yli 35, jos on oheissairauksia
– Ei merkittävää alkoholiongelmaa
– Ei ykköstyypin diabetesta
– ikä alle 65 vuotta.

Puhun siis koko ajan julkisen terveydenhuollon asiakkaista. Jos on rahaa, niin kyllä pääsee paljon helpommin.

Prosessi alkaa laboratoriokokeilla. Ensin otetaan verikokeet, sitten nautitaan sokerirasituslitku, ja odotellaan jokunen tunti, ja välillä otetaan verensokerin mittaus.

Seuraava etappi on ravitsemusterapeutti, joka antaa painotavoitteen ja aikaa kolme kuukautta. 5% painosta pois, niin jatketaan.

Samaan syssyyn tavataan usein sisätautilääkäri, joka ottaa kantaa leikkauksen tarpeellisuuteen ja siihen, onko painotavoite pakollinen vai ei. Minulla oli.

Ravitsemusterapeutin toinen tapaaminen on tärkeä. Jos painotavoite on saavutettu, sisätautilääkärin (ks.ed.) lausunto lähtee vatsakirurgian poliklinikalle, joka ottaa siihen kantaa.
Tässä kohdassa minulle kävi niin, etten saavuttanut painotavoitetta. Sain ruikutettuani toisen mahdollisuuden, 3 kuukautta lisää aikaa, ja painotavoitteesta vielä puoli  kiloa pois. Siis puoli kiloa enemmän pudotettavaa.

Ravitsemusterapeutti teki selväksi, että ellei tavoite tule nyt saavutetuksi, se on sitten siinä.

Jos painotavoitteen saavuttaa ravitsemusterapeutin tapaamiseen mennessä, asia etenee. Ja painon on pysyttävä laskusuunnassa. Koko ajan.

Jokainen vaihe tästä eteenpäin menee vaa’an kautta. Jos paino on laskenut, prosessi jatkuu, jos ei ole, niin prosessi loppuu siihen. Asiasta ei kai voi suuremmin edes neuvotella. Kyse on siitä, onko potilas sitoutunut painonlaskuun vaiko ei. Leikkausta kun ei tehdä, ellei leikattava ole tämän usein lähes vuoden mittaisen prosessin ajan osoittanut koko ajan sitoutumistaan.

Seuraa prosessin inhottavin vaihe: vatsalaukun tähystys. Käytetään myös nimitystä letkun syönti tai letkupaini.
Tähystys tapahtuu seuraavasti.
Mennään poliklinikalle. Ajan tullen hoitaja vie potilaan vaa’alle, jossa katsotaan, onko paino pysynyt laskusuunnassa. Vuokaaviota tässä kohdassa ei tarvinne selittää. Sitten jatketaan joko kotiin tai toimenpidehuoneeseen.
Käydään kyljelleen makaamaan, ja lääkäri tunkee suuhun letkun, ja potilas yrittää olla mahdollisimman rentona. Arvatkaa onko helppoa. Lääkäri juttelee mukavia, ja sorkkii vatsalaukkua erilaisin näytteenottorassein siitä letkun läpi.

Se kestää muutaman minuutin. Sitten lääkäri puhuu leikkauksesta, ja kertoo, mikä menetelmä on valittu. Niitä oli siinä sairaalassa, missä mina olin, käytössä kaksi. Yleisempi on vatsalaukun ohitusleikkaus, yleistyvä on vatsalaukun kavennusleikkaus. Minulle valittiin kavennus. En tiedä miksi. Kun lääkäri kysyi kantaani, sanoin tuntevani virsikirjan kohtuuhyvin, mutta luottavani lääkäreiden asiantuntemukseen asiassa, josta en juuri mitään tiedä.

Tämän jälkeen jäin odottelemaan. Hoitajan ajan erittäin niukkaenergistä dieettiä varten sain jo tähystyksessä, ja sanottiin, että jos aika oleellisesti arvioidusta muuttuu (=helmikuun puoliväli), vaihda se. Sitten odottelin. Pitäen vaaria painosta ettei vain nousisi…

Ja tulihan se kirje lopulta. Minut leikattaisiin 28. helmikuuta kuluvana vuotena.  Hoitajan aika oli annettu 20. tammikuuta. Sitä en ruvennut vaihtamaan, kun oli vain viikko erotusta. Tottahan tuon muistaisin.

Niin kävin sitten hoitajalla 2o. tammikuuta, ja sain ohjeet erittäin niukkaenergiseen dieettiin. Sai vapaasti valita, ottaako Nutriletin, Easydietin tain jonkun muun.
Aloitin dieetin tammikuun lopulla. Siihen kuului minun valinnoillani 6 Nutrilett- pussia päivässä, sekä kaksi pientä annosta proteiinia. Esim. 40g kanaa, 1,5 kananmunaa tai 50g kalaa kaksi kertaa päivässä.

Ja Nutrilett-patukoitakin sai syödä. Puolikkaan välipalalla tai kokonaisen lounaalla tai päivällisellä. Oli ruhtinaalliset eväät.

Siinä oli vielä sellainen episodi, että ilmeni olevan mahdollista leikkauksen peruuntua hamaan tulevaisuuteen, koska maamme hallitus on kehitellyt ns. erityisvastuualueet, jonka johdosta leikkaava sairaala on aina täynnä. Leikkauksia oli peruttu 24. helmikuuta saakka kaikki, minun leikkaustani ei tiedusteltuani asiaa oltu peruttu, mutta peruuntumista pidettiin mahdollisena jopa edellisenä päivänä.

Oli kiva kertoa esimiehelle tama. Hän oli koettanut hommata sijaista…

Seuraava vaihe oli anestesialääkärin tapaaminen. Hän kertoi, miten minut nukutettaisiin. Niin, ja vaa’alla tieten käytiin. No, kun olin ENE-dieettiä tunnontarkasti noudattanut, olin kyllä ns. iskussa kovastikin…

Koitti leikkauspäivän aamu. Minulla oli herätys klo 4.30. Pesin hampaani, puhdistin napani ja join 300 kcal juoman. Sitten kötsäsin vaimon ylös, ja lähdimme sairaalapaikkakunnalle.

Menin osastolle kello 7:ksi aamulla. Sain vuodepaikan jopa huoneesta, mikä oli hyvää tuuria. Moni potilas oli käytävälläkin. Kiitos maamme hallitus vain siitäkin, kun olette halunneet kaikkea  niin keskittää meillä varattomilla eritoten…

Kävin vaa’assa, joka osoitti 102,4 kiloa muistaakseni. Minulle tuotiin jäitä mukissa, syödä ja juoda en saisi. Oli pitkä aamupäivä, mutta käsitän kyllä, että näissä hommissa mennään tällä tavalla.

Lopulta tuossa 13.30 maissa joku kävi kertomassa, että kirurgit ovat syömässä. Hyvä niin, sillä olisivat ravittuja alkaessaan minua leikkaamaan. Kirurgi poikkesikin jo aamupäivällä, oli sellainen fiksun oloinen nainen, herätti luottamusta. Kävi kandi kyselemässä kaikkea, kysyi josko saisi huomeniksi tulla. Siinä vaiheessa se, että huominen tulisi, tuntui hyvältä vaihtoehdolta, joten toivotin tervetulleeksi.

Siinä vähän ennen kahta tulivat hoitajat, ja sanoivat, että käypä vessassa, niin lähdetään.

Kävin, ja sänkyni minut lastinaan kuskattiin heräämöön. Siellä tuli pian viikkoa aiemmin tapaamani anestesialääkäri, joka laittoi tipan. Sitten odottelin, ja kuuntelin saleihin vietäville vakuutteluja. Hyvin se menee. Lopulta minutkin vietiin, odoteltiin vielä salin siivousta.

Lopulta oltiin leikkaussalissa. Nousin vuoteeltani, menin pöydälle, joka muistutti eräänlaista pyöränsatulan ja lepotuolin väimuotoa. Kävin siihen, ja vakuuttivat minulle, etteivät kajoa haarjoihini.  Sanoin, ettei tällainen ajatus ole tullut edes mieleeni, mutta joillekin kuulemma on…. No, mikä siinä.

Sitten käytiin läpi kuten pilotit tarkistuslistaa, minulta kysyttiin nimi, ja tiedänkö, mitä minulle tehtäisiin. Tiesin kummatkin, ja anestesialääkäri tuli, ja laittoi tiputusletkuihin jotain, ja minua alkoi nukuttaa, vaikka koetin olla valveilla…

Sitten ólinkin heräämössä, tietämättä, kuka tai ketkä minut olivat sänkyyn nostaneet. Hoitaja oli vieressä ja kysyi, mikä on olo. Vastasin rehellisesti, että joskus on paremmaltakin tuntunut. Sanoi terveisiä vaimoltani, joka oli kuulemma soittanut. Ihmettelin, että olenko hänen kanssaan puhunutkin, mutta kuulemma en. Hyvä, sillä en muistanut.

Hoitaja laittoi tippaletkuuni jotain ainetta, ja elämä alkoi tuntua ihan siedettävältä. Siinä kuitenkin odottelin tunnin toista, ennenkuin hoitajat tulivat hakemaan.

Kun huoneesen päästiin, pyysin kassini, joka oli viety kansliaan saliin lähtiessä. Sieltä sain kännykkäni, jolla soitin vaimolleni. Kysyin, että oletko vielä kaupungissa, ja sanoi olevansa. . Vielä jakson tekstata veljelleni ja isälleni olevani elävien kirjoissa. Ja sosiaaliseen mediaan kaksi sanaa.

Vaimo tuli, viivähti jonkin aikaa. Kävi sanomassa hoitajille, että äijällä on kipuja ja huono olo, ja sainkin jotain lääkkeitä. Vaimo lähti, vedin cpap-naamarin naamalleni ja uni tuli…

Sen jälkeen ei ole niin huonoa oloa ollut.

Reilun kuukauden aikana verenpaine on laskenut lukemiin, jossa lääkkeet on puolitettu, ja niiden lopettamista harkitaan.
Nivelrikon hoito tekonivelellä on varmistunut.
Uniapnean cpap-hoitoa jatketaan, joskin sain laitteen, joka säätää paineen tarpeen mukaiseksi.
Kakkostyypin diabeteksen riski on toistaiseksi ohi.

Jatko riippuu minusta. Jos en ala syödä itseäni paksuksi ja ylipainoiseksi taas, voinen elää hyvinkin tervettä elämää.

Tutkimustietoa: kun ihminen havahtuu runsaaseen ylipainoon, vain noin yksi sadasta pystyy omin avuin saamaan painonsa normaaliksi.

Minä  én ole yksi sadasta vaan yksi meistä. Sen tähden minut piti leikata.
Olen kiitollinen siitä, että minut leikattiin.

Minun on mahdollista pysyä nyt alle satakiloisena. Se ei ollut ennen käytännössä mahdollista.

Sen halusin kertoa.

 

Kokemusvertailussa liikelaitokseksi muuttuneet Postit Ruotsissa ja Suomessa sekä julkinen terveydenhuolto

Maailma on muutoksessa, sehän tiedetään. Postia alettiin muuttaa Suomessa liikelaitokseksi, koska on katsottu, ettei julkinen valta ole velvollinen tällaisia hommia tekemään.

Viimeisin kokemukseni on seuraava.

Ostin ammattiani varten tietokoneohjelmiston, sellaisen virtuaaliurkusoftan. Sitä ei saa ainakaan tietääkseni ostettua Suomesta mistään, valmistaja on amerikkalainen. Siellä tilaamani versio maksaisi kuutisensataa, tullimaksut siihen päälle. Vaan ei hätää, jälleenmyyjiä löytyy Euroopan Unionistakin, jolloin tullimaksut ovat jo ostohinnassa.

Toimittajaksi valikoitui ruotsalainen alan firma. Sen kanssa kommunikaatio sujui oikein hienosti, kiitos pakkoruotsin, jota osaan ihan kohtalaisen hyvin. Pystyn kommunikoimaan etenkin sähköpostitse täysin vaivattomasti. Kysyin, sain vastauksen, tilasin, maksoin. Maksukin heilahti tuosta Pohjanlahden ylitse alle vuorokaudessa. Hienosti toimii.

Lähetys lähti, tosin juuri ennen viikonloppua. No, PostNordin seurantanumerolla selvisi, että siellä se kellottelee terminaalissa, josta se lähti maanantaiaamuna kello 3 Suomea kohti. Postnordin Suomen-osasto on saanut paketin  tai paremminkin kirjeen haltuunsa eilisaamuna varttia vaille kymmenen.

Tänä aamuna tarkistin Postnordin lähetystunnuksen, ja se ilmoitti, että lähetystä ei ole voitu toimittaa. Ja firman sivuilla lukee, että silloin lähetys palautuu heidän terminaaliinsa Vantaalle, jossa sitä säilytetään 7 vuorokautta, jonka jälkeen se palautetaan lähettäjälle.

Hätähän siinä tuli. Lähes seitsemänsataa euroa on paljon rahaa, ja kuljetusfirman ynseä ilmoitus alkoi lämmittää käämejä tosissaan. Otin yhteyttä.

He, olivat laittaneet sen Suomen Postin kuljetettavaksi. Liikelaitokseksi muuttunut, kustannustehokas firma oli kuljettanut lähetyksen Saloon, ja siitä tuli kellonajan perusteella se ilmoitus, että toimitusyritys on epäonnistunut.  Vielä sanottiin viestissä, että Suomen Postin seurannassa toimii sama lähetystunnus.

Seuranta antoi tulokseksi, että toimitusaika ei ole tiedossa, ja että on sattunut lajitteluvirhe. No sattuuhan sitä, ja kun ussein sattuu, niin tottuuhan siihen.

En väitä, että Posti ennen hyvinä aikoina oli parempi, mutta ei ole kyllä vieläkään. Aika yliolkaista touhua tuntuu olevan. Kerran oli Saksasta tilaamani tavara tuossa sadan metrin päässä melkein viikon tiellä, kun ei tullut saapumisilmoitusta minkään laista.

Paljon parjatusta julkisesta terveydenhuollosta kokemukseni on taas se, että taannoinen leikkaukseni oli vaakalaudalla peruuntua, niin sanoivat, mutta hoitivat sen kuitenkin. Hirveässä kiireessä ja paineessa, mutta hoitivat.
Jatkoa seuraa, kun olen saavuttanut polvileikkausta edellyttävän painon. Ortopedi soitti tänä aamuna, ja lupaili hoitoa vielä tässä ennen kesää! Kyseli, että onko hampaat hoidettu, ja sanoin ne juuri hoidattaneeni, mutta todistusta ei ole. ”No pyydä se sieltä”. Soitin kotikunnan hammashoitolaan, sellaiseen Nispa- automaattiin ja kerroin asiani. Sieltä tuli hetki sitten soitto, että tiedot löytyivät koneelta, ja todistus tulee postissa kotiin (ei kai ne tuossa 20 km matkalla sössi sitä?).

Vertailu:
Liikelaitokseksi muuttunut posti Ruotsissa ja Suomessa:
– ei kerro asiakkaalle tarkkoja tietoja
– virheen tullessa ilmoittaa, ettei tiedä, koska se korjataan
– postinkuljetuksen aloittanut pohjoismainen firma ei vaivaudu kertomaan asiakkaalle, miten homma etenee.
– asiakas soittaa sikakalliiseen palvelunumeroon.
– ja saa palveluksi onnetonta tunarointia kirjatun lähetyksen kanssa.

Julkinen terveydenhuolto:
-varoitti potilasta, että joudutaan ehkä siirtämään, mutta tekee kuitenkin homman sovitusti
– on huolehtinut siitä, ettei asiakkaan tarvitse jonottaa puhelimessa, vaan on hankkinut järjestelmän, johon potilas saa sanella asiansa, ja asian selvittyä soittaa takaisin. Puhelun hinta muutama sentti.
– ei soitata potilaalla jonotusnumeroon, jossa jonossa olokin maksaa maltaita
– toimii asiallisesti ja verrattuna yhtiöitettyihin valtion entisiin laitoksiin jopa ripeästi ja siten, että asiakas tietää koko ajan, missä ollaan menossa.

Ei mulla muuta.

”Itse aiheutetut elintasosairaudet”

Tänäinen pohdintani nousee siitä keskustelusta, jota aika ajoin käydään. Että onko se valtio se äiti, jonka pitää hyysätä niitäkin, jotka ovat itse vaivansa aiheuttaneet.

Tarkoitan näitä: liikalihavuus, alkoholin suurkulutus tai alkoholismi, kakkostyypin diabetes, uniapnea, sydänvaivat, verenpaine,, tuki-ja liikuntaelinsairaudet, ja niin edelleen.

Niitä on, siitä ei pääse mihinkään. Kuitenkin jo minun ikäpolveni, noin 55- vuotiaat, on saanut jo koulussa valistusta ja ohjeistusta. 1970- luvulla syötettiin vitamiinipillereitä, opetettiin että lihavat eivät menesty elämän kilpajuoksussa yhtä pitkälle kuin laihat, demonisoitiin alkoholi. Ja me olimme reippaita! Ei ollut yhtään väliä, mitä ruokaa oli, kun kaikki energia kului lasten puuhastelussa, jota riitti, riitti ja taaskin riitti!

Valtiovalta on tuota alussa mainitsemaani teesiä alkanut toteuttaakin. Kakkostyypin diabeteksen lääkkeitä ei enää korvata. Tunnen henkilön, joka kävi viime viikolla hakemassa mainittuun vaivaansa lääkkeet. Kertoi vähemmän ilahtuneena, että viime syksyn satsi maksoi 4,75 euroa, nyt sama satsi vajaat 80 euroa! No, hän on töissä ja voi nipistää sen jostakin, mutta entä työtön, eläkeläinen, pakkoyrittäjä tai vaikeuksissa oleva pikkuyrittäjä?

Populistisesti voisi tietenkin sanoa, että kun on kerran rahaa kaljaan ja makkaraan, niin pitää olla lääkkeisiinkin. Kuitenkaan tuo tokaisu ei päde kuin osaan vaikeuksiin joutuneista. Ja tokaisijana on tavallisesti parempiosainen, jolla on ollut hyvät oltavat, on kouluttautunut, työllistynyt, saanut pitää työmaansa, hoitanut asiansa aina jämptisti. Silloin on vaikea asettua sellaisen housuihin, jolla fasiliteetit eivät ole yhtä hyvät. Toivottavasti sellainen saa elää hallitusti elämänsä loppuun saakka ja kuolla rakkaidensa ympäröimänä iäkkäänä ja elämästä kyllänsä saaneena.

Minä olen nykyään ns. hyväosainen. Olen töissä, en ole rikas, mutta tulen melko lailla toimeen. Raha riittää välttämättömyyteen, ja pieneen ylellisyyteenkin silloin tällöin. Terveydenhuollossa valitsen ilman muuta julkisen, koska maksan palkastani ikäni vuoksi korotettua sairausvakuutusmaksua.

Mutta ärsyynnyn suunnattomasti siitä keskustelusta, kun joku parempiosainen ihmettelee, miksi köyhät eivät hoida itseään vaan hukkaavat elämänsä keskikaljaan.

Ärsyyntymiseni perustuu omaan kokemukseen. Olen elänyt sellaisen vaiheen, jossa näköala oli sen verran kuin kumaraan painuneena eteensä näki. Minua on nöyryytetty sosiaalitoimistossa niin, etten sinne toivottavasti ikinä joudu enää menemään, en ole niitä keskusteluja unohtanut, vaikka tapahtumista on yli neljännesvuosisata. Onnistuin sieltä sisulla ja parilla onnenkantamoisella nousemaan, mutta en pidä itseäni mitenkään erityisen hyvänä sen vuoksi.

Silloin, kun asiat eivät ole hyvin, ihmisen voimavarat menevät jokapäiväiseen selviämiseen, eivätkä sen pohtimiseen, onko tämä tai tuo terveellistä. Erityisesti minua inhottaa eräs entisistä pääministereistä, joka illisteli juuri näillä terveysasioilla ja linjasi, ettei itse aiheutettuja sairauksia pitäisi yhteisistä varoista hoitaa.

Silti hänen ajatuksensa on saanut sijaa! Jokunen vuosi sitten kuulin tapauksesta, kun ystäväni läheinen oli sairastunut vakavaan maksasairauteen. Sairaalassa oli sanottu, että tämä on tyypillinen alkoholisti, annetaan saattohoito. Miltähän mahtoi tuntua puolisosta, joka oli saattamassa? Onneksi suvussa oli terveydenhuoltoalan ammattilainen, joka riensi todistelemaan sairastuneen olevan kaikkea muuta kuin alkoholisti, ja saikin puhuttua tälle kunnollisen hoidon. Ja potilas tervehtyi, elää nykyäänkin ihan hyvää elämää. Lapset saivat pitää vanhempansa. Tässä kohtaa oli siis onnellinen loppu.

Minä jäin siinä mietteisiin. Onko siis niin, että tuon poliitikonnilkin ja kaltaistensa kyynisyys läpäisee koko yhteiskuntamme?  Tunkeutuuko kyynisyys jopa lääkärin etiikkaan?

Sitten haluaisin vielä sanoa jotain sinänsä erinomaisesta hoidosta, jonka sain viikko sitten omaan vaivaani. Julkisella puolella, tulkoon sanotuksi. Lääkärit ja hoitohenkilökunta toimivat kuin Chaplinin Nykyajassa, ratkaisut olivat nopeita, ja kaikki kirjattiin kännykkäsovellukseen tai kannettavalla tietokoneella johonkin tietokantaan. Kotiinlähtiessä sain nipun reseptejä, mutta eräs pikkuharmi jäi vaivaamaan. Soitin tänä aamuna sairaalaan, ja hoitaja kysyi, että onko minulla nyt se ja se lääke, kuukauden kuuri. Sanoin, ettei ole. Pyysin katsomaan, onko e-reseptiä tuosta lääkkeestä tehty. Oli jäänyt tekemättä.

Pyysin tekemään. En pysty olemaan vihainen, sillä olen huovismaisesti opetellut katselemaan tätä maailmanmenoa vähän laajemmasta näkökulmasta. Kun työtä tehdään sillä vauhdilla ja paineella, mitä sairaalassa ollessani näin, ei ole mikään ihme, jos lääkäri (eri henkilö kuin hoitaneet lääkärit) on lukenut ruudulta muistiinpanot, ja tehnyt reseptit sen mukaan. Siinä on sivulauseessa mainittu lääke jäänyt huomaamatta. Jos asia on niin, että on potilaan itsensä asia huolehtia tästäkin, niin on minusta hieman outoa kyllä.

Minä olen tehnyt johtopäätökseni. Se näkyy käyttäytymisessäni seuraavien eduskuntavaalien päivänä – se on jopa tällaiselle kansalaispassivistille tarpeen, pakko myöntää. Kokoomuksen ja keskustan on turha minua kosiskella.