Ihan kuin ennenkin, tai melkein

Viime vuonna teimme kolleegan kanssa ensimmäisenä adventtisunnuntaina oikein ratioon kirkonmenot, ja olihan siinä tietysti pappejakin mukana. Sen jälkeen alkoi toinen koronasulku, ensimmäisen alettua saman vuoden maaliskuussa.

Sunnuntaina laulettiin hoosianna kaksikin kertaa, aamulla nykyisessä virkapaikassani, jossa työkaverinani on se ihana perheenäitipappi, jonka vaikutuksesta hoosiannalle löysi tiensä pitkälti toistasataa ihmistä. Se on ollut ihan sama juttu pitkin syksyä, syyskuun messuissa oli sellaiset 60-80 ihmistä, loka-marraskuussa joka kerta yli 100. Illalla oli ensimmäiset kauneimmat joululaulut tuossa pitkäaikaisessa virkakirkossani, joka on oikeastaan nykyään toinen kirkko, josta vastaan. Ensimmäisenä se 1300-luvun lopulla rakennettu, tämä toinen nelisensataa vuotta myöhemmin pykätty.

Se joululaulutilaisuus (jossa hoosiannakin laulettiin) oli ensimmäinen, jossa tarkistettiin koronapassit. Yhden porukan tarkastajat joutuivat käännyttämään pois, kun ei ollut koronatodistusta tai edes rokotustodistusta tai -korttia näyttää.

Lueskelin tänään ilmestyneen paikallislehden silmäillen. Yksi mielenkiintoisimpia on tietenkin tekstiviestipalsta, joka on äärimmäisen löysäkätisesti toimitettua kansalaisjournalismia sanan vulgääreimmässä merkityksessä. Siellä otettiin kantaa niin koronapassin puolesta ja etenkin sitä vastaan. Mopoilijat ovat nyt kylmien tullen jättäneet ajokkinsa talleihin, joten heistä ei ole tarvinnut nillittää, ja ilmeisesti koirien jätöksetkin on muistettu Hauska-merkkiseen koirankakkapussiin korjata ja viedä pois. Lumen mahdollisesti tultua kakat toki jäävät sitten asukkaiden riemuksi, ja nillittämisen aika on maalis-huhtikuussa ensi vuonna. Vaan oma havaintoni on se, että hiihtoputken parkkipaikka asuu yhtä törkyisenä kuin tähänkin asti, kun Volkswagen Aktiengesellshaft- tai Bayerische Motoren Werke- yhtiön valmistamilla automobiileilla liikkuva lippalakkisakki jättää nakkikioskilta tai hampurilaisravintolasta mukaan ostamansa eväitten kääröt siihen maahan lojumaan siihen kohdalle, mihin ne avatuista sivuikkunoista pudottaen jäävät.

Mutta isompi asia on toki se, että kaupunkimme on ampaissut koronaluvuissa suhteutettuna väkilukuun ihan sinne maan kärkikastiin. Niinpä tämän kaupungin ja yhden naapurikunnan yläkoulut suljettiin tänään, ja oppilaat siirtyivät etäopetukseen. Siitä sain kouriintuntuvan havainnon eilen, kun menin nykyisen virkapaikkani yläkoululle siinä aikomuksessa, että harjoitutamme opettajan kanssa bändiä. ”Sorry, en ole ehtinyt soittaa siitä sinulle, kun tuli päätös vasta tunti sitten. Kaikki on peruttu ja koulu suljetaan huomenna”, jutteli opettaja, ja kyllähän minä ymmärsin. Kun en halua, että koteihin tukehtuu kuoliaaksi ihmisiä, kun teho-osastoille tai edes sairaaloihin ei enää mahdu.

Jotenkin näinä päivänä on ollut ikävä Urho Kaleva Kekkosta, tai jotakuta hänen kaltaistaan. Häntähän on jo reilut kolmekymmentä vuotta uskallettu haukkua, kun hänet haudattiin alkusyksystä 1986. Muistan oikein hyvin kun vuonna 1976 VR:n junansuorittajat menivät lakkoon, kun halusivat eläkeikänsä alennettavan 63 vuodesta 58 vuoteen. Näin tuumi Urkki: radio- ja tv-puheesta, jonka hän piti 10.11.1976 rautatievirkailijoiden lakon johdosta. Pieni avainryhmä, 670 junansuorittajaa, vaati eläkeikänsä alentamista 63 vuodesta 58 vuoteen. Kekkonen paheksui lakkoa ja ilmoitti päättäväisesti: ”Tasavallan presidenttinä en tule allekirjoittamaan mitään sellaista lakia tai asetusta, jossa lakossa olevan virkamiesryhmän eläkeikää alennetaan lakon lopettamiseksi. Tähän minulla on valtiosäännön antama valtuutus. Tämän pitäisi olla selvää puhetta.”

Nyt pitäisi jonkun viisastelevista oikeusoppineista huolimatta sanoa: ”Nyt, s—-na, menette hakemaan sen piikin, ettette sairastu pahaan koronatautiin ettekä sairastuta muita. Tämän pitäisi olla selvää puhetta.”

Mutta jos joko presidentti tai pääministeri tai edes sosiaali-ja terveysministeri tai THL:n ylilääkäri näin sanoisi, saisi hän kimppuunsa viisastelevat oikeusoppineet, iltapäivälehdistön, YLEn ja Helsingin Sanomain toimituksen ja disinformaatiomedian. Timo Haapala kirjoittaisi kolumnin diktaattorin elkeistä. Juuri tänään, kun kävin kaupasta työstä tullessani hakemassa linnunruokaa ja konkurssihakemuksen jättäneen firman valmistamia Mozart-kuulia, luin iltapäivälehdestä, että muuan kuuluisa näyttelijä, jota tuijotimme Salkkareissa parikymmentä vuotta sitten ja vähän myöhemminkin, oli kahdesta rokotuksesta huolimatta joutunut olemaan peräti kolme päivää sairaalassa.

Hän selvisi kolmella päivällä, mutta miten olisi käynyt, jos ei olisi rokotuksia ottanut….?

Mutta mitä minä tätä ihmettelen. On suurempiakin ihmeitä nähty. Italiassa oli semmoinen pääministeri kuin Silvio Berlusconi, Ranskassa odottaa vuoroaan Marine Le Pen, Unkarissa on Orban, Brasiliassa Bolsanaro, Puolassa Mateus Morawiezki tai jotain sinne päin. Tai onko sekään ihme, laillisestihan heidät kaikki tehtäviinsä valittiin, ja sitä ovat mainittujen maiden ihmiset saaneet, mitä ovat tilanneet. Äänestämisessä ei ole kuluttajansuojaa, kuten havaittiin vuoden 2015 vaalien jälkeen meilläkin. Aika moni ei tykännyt silloisesta komennosta. Nyt ei tykätä nykyisestä komennosta, ja epäilemättä valta vaihtuu taas. Sehän minulle sopii niin kauan, kun ihmisiä ei haeta kuulusteltavaksi ja hakattavaksi.

Hmm. Huomaan puhuneeni itseni pussiin. Arvostelin tuossa äsken oikeusoppineita, jotka viisastelevat. Anteeksi.

Mutta jotenkin silti arvelen, että ihmisten terveys ja sen turvaaminen ovat kuitenkin semmoisia asioita, jolloin normaaliaikojen perustuslain yli voi hyvin kävellä. Kuka ihmeessä haluaisi joutua teholle letkuihin? Tai vielä karmeammin, tukehtua hapen puutteeseen, kun keuhkot eivät enää toimi.

Olen käynyt armeijan, vähän yli neljäkymmentä vuotta sitten. Siellä kuvailtiin kriisiaikoja niin, että kansalaisoikeudet laitetaan tilapäisesti sivuun yleisen edun takia. Korkeimpana ihanteena oli maan itsenäisyyden säilyttäminen. Tuota voisi vähän mukailla. Entä jos ihanteena olisikin mahdollisimman monen ihmisen hengen ja terveyden säilyminen?

Mutta joo. On tulossa toinen adventtisunnuntai ja vielä itsenäisyyspäivä, jotka ovat työpäiviäni. Launtaina olen vapaalla johtuen eräästä henkilökohtaisesta tapahtumasta. En muista, koska aikaisemmin olen ollut messussa toisena adventtisunnuntaina. Sanajumalanpalveluksissa olen ollut kaiketi. Itsenäisyyspäivänä on kahdet kirkkokomennot. Varmaan Sibeliuksen Finlandian urkusovitusta Herbert M. Frickerin sovituksena tulee soitettua ainakin osin. 2. adventtisunnuntaina ajattelen vähän improvisoida, saan avukseni renessanssiajan lauluryhmän, ja vielä lopetan messun J.S.Bachin upeaan Leipzig-koraaliin Von Gott will ich nicht lassen. Niin, ja vielä iltasella lauletaan kauneimpia joululaulua virkakirkossani. Kilkuttelen Kawai-pianoa ja vähin soittelen urkujakin.

Näin kuluu aika, ja menee elämäni.

Kun päreet palavat

On kuulemma jokunen päivä sitten ollut televisio-ohjelma semmoinen, jossa on oikein huutamalla otettu yhteen. Ja kuulemma ihan järkevinä pidetyt ihmiset.

Isäukko opetti järkähtämättömällä arvovallallaan, että asiat voi riidellä, ihmisten ei tarvitse. Mutta sosiaalinen media vai mikälie on saanut ihmiset käyttäytymään huonosti ihan Eduskuntaa myöten. Opettajaparat myös saavat kuulemma Wilmoitse törkyistä palautetta vanhemmilta, ja jos naamakirjaan pistät jotakin mielipidettä tai sinulta lipsahtaa sopimaton sana, niin voi sitä närkästymisen määrää ja moralisoinnin mahtavuutta.Minä ihan varovasti tässä vain mietin, että ollaankohan sitä luisumassa sellaiseen taistolaistotalitarismiin. Siis siinä mielessä, että pieni mutta julmetun äänekäs porukka onnistuu vaikuttamaan suuren yleisön mielipiteeseen.

On olemassa sanoja, joita ei saa sanoa. Niitä on käytetty ihmisistä heidän ihonvärinsä, heimonsa tai asuinmaan perusteella. Kiinalaisia saa kuitenkin kaiketi sanoa kiinalaisiksi. Minulla on kokemusta moitteista. Matkustin kerrattain kotikulmille Onnibussilla, ja Tampereella kuvasin sen ortodoksisen kirkon, joka on ulkoakin kaunis. Tekstiksi laitoin, että jos ryssänkirkon näen, niin missä olenkaan. Voi hyvänen aika, että minut pistettiin ojennukseen. Enhän minä Tampereella lukkariksi opiskelleena ymmärtänyt, ettei se, minkä tamperelaiset ilman sarvia ja hampaita sanoo, ole millään tavoin sopiva ilmaisu. Rasistiksihan minä siinä tulin, ja kyllä minua hävetti, kun minulla ei sanottavammin ole mitään ortodokseja vastaan, päin vastoin. Ja kyllä venäläisetkin ihan kai mukavia ovat, ainakin suurin osa.

Ja vaikka en ole esimerkiksi Päivi Räsäsen kannattaja vähimmässäkään määrin, olen aika ihmeissäni seurannut, kuinka häntä ollaan ihan leivättömän pöydän ääreen viemässä jostain kannanotoistaan. Paljon rajumpia puheita kuulee työmaakopeissa, taukotiloissa tai huoltoasemien kahviloissa tai uimahallin lauteilla.
Mutta kuten arvon hikkaj tuossa totesikin, että wokejen silmissä meikäläinen on buumeri, enkä pahastu siitä ollenkaan.

Sen huomautuksen tahtoisin kuitenkin ihan yleisesti antaa, että yhteen sanaan, onpa se sitten n- tai r- sana tai joku muu, tarttuminen osoittaa suurta pinnallisuutta. ja että pitää sietää, jos joku on sitä mieltä, että tämä tai tuo on väärin, ellei halua olla sitten pinnallinen.

Muistan olisiko ollut 1980- tai 1990- luvusta tapauksen, jossa yhdysvaltalainen arvostettu tutkija oli käynyt Suomessa. Joku täkäläinen oli käyttänyt hänestä sitä n-sanaa, ja tämä oppinut mies tietenkin vähän äimistyi, saati ettei peräti loukkaantunutkin, sillä häntä ei ollut koko siihenastisen ikänsä sanottu n:ksi. Mutta ensireaktionsa jälkeen hän totesi verraten lupsakkaasti, että hän käsitti, ettei sanoja ollut tarkoittanut mitään pahaa. Hän oli edelleen sitä mieltä, että n-sana on sinänsä väärä ja halventava, mutta käsitti oppineena ihmisenä, että jossain toisessa kulttuurissa se ei välttämättä tarkoita mitään pahaa. Näin hän varmasti opetti sanojalle, ettei ole tuo nimittely sopivaa, mutta ei kuitenkaan katkaissut välejä tai keskusteluyhteyttä tuollaisen pikkulipsahduksen takia.





Kolmannen koronatalven kynnyksellä

Siitä on nyt kaksi vuotta, kun olimme puolisoni kanssa viimeistä kertaa oikein pitemmällä ulkomaanmatkalla. Oli kaksi viikkoa suloisessa lämmössä, aurinko usein paistoi, ja jos satoikin, se oli semmoista lempeää sadetta. Paikka oli Thaimaahan kuuluva Koh Lantan saari, jonne meidät bussilla Krabin lentokentältä kuljetettiin ja tuotiin vielä takaisinkin. Tasan kaksi vuotta sitten tänä päivänä snorklailimme Koh Bidan lähistöllä, jonne meidät vei suurempi alus.

Seuraavana talvena teimme maaliskuun alkupuolella jokavuotisen hiihtoretkemme Ylläkselle, ja silloin se tauti alkoi tulla Suomeenkin. Jounin kaupasta hävisivät ottimin pussiin otettavat leivokset, sentään hiihto maistui ihan samalta kuin ennenkin. Jännättiin, päästäänkö autojunassa takaisin – ja päästiin toki. Pysyttelimme kyllä makuuvaunukopissamme tiiviisti koko matkan ajan, emme enää notkuneet yötä myöten ravintolavaunussa, kuten aiemmin.

Loman loputtua ihmettelin tyhjäksi kosahtanutta kalenteria. Puolisoni lakkasi käymästä toimistolla, siirtyi etätöihin, joissa hän on aivan näihin päiviin asti ollut, ja taitaa olla tästä eteenpäinkin. Hautajaisissa sai olla kuusi vierasta paikalla. Jumalanpalvelukset striimattiin, silloin alkuun laitettiin joku tabletti tai kännykkä jöröttämään, ja sitten tehtiin se tilaisuus.

Tällaisen ja normaalin välissä tässä on sitten taiteiltu parisen vuotta. Viime talvi mentiin striimaten. Ensimmäisen koronapiikkini sain huhtikuussa 2021, toisen saman vuoden heinäkuussa. Ei ollut minulla komplikaatioita. Tuossa juuri hetki sitten juttelin kaverin kanssa, hänen vaimolleen oli tullut toisen piikin jälkeen kuumetta ja näppylöitä, ei ole kunnossa kuulemma vieläkään. Lohduttelin, että taitaa silti voittaa teho-osastolla hengityskoneessa olon, ja kaveri rohkeni rouvansa puolesta myöntää näin olevan.

Toki kuume ja ihottuma ovat ikäviä sairauksia, eivät ollenkaan vähäteltäviä. Väsyttäviä ne kaikki ovat. Mutta hengitysvaikeudet tai jopa tukehtumiskuolema taitavat olla vielä ikävämpiä.

Mutta tässä oliko se viime viikolla maakuntamme AVI antoi uudet ohjeet. Yleisötilaisuuksien maksimi on 50 henkeä, tai sitten koronapassi on esitettävä. Hautajaisiin tai jumalanpalveluksiin saa tulla kuka tulee, kunhan on terve. Mutta Kauneimmat joululaulut ovat sellainen tilaisuus, että koronapassi tarvitaan.

Minä kannatan koronapassia ihan kaikkiin tilaisuuksiin, olkootpa hengellisiä tai hengettömiä tai vaikka vaalitilaisuuksia tai yhdistysten kokouksia.

Mutta entä rokotteille allergiset tai vaikka rokotuskriittiset? Mikä on heidän oikeusturvansa? Missä ovat perusoikeudet?

No, minä olen syntynyt Urho Kekkosen ollessa presidenttinä ja olin parikymppinen, kun muistisairaus pakotti hänet luopumaan kruunustaan. En muista tuolta ajalta mitään semmoista, että minua olisi pakotettu mihinkään vasten tahtoani, päin vastoin yhteiskunta kehittyi semmoiseksi, että huonommatkin ihmiset saivat sairauksiinsa hoitoa ja pääsivät vaikka vanhainkotiin, kun eivät enää kotona pärjänneet.

Mutta myöhempinä aikoina tuo aika todettiin itse asiassa haitalliseksi. Tärkein arvo on yksilönvapaus. Tieliikenne on harmillinen poikkeus. Jos sattuu poliisin valvontapartio tai ns. pöllönpönttö, kun joku vapautensa nimissä ohittaa sulkuviivalla tai ajaa kiireissään yli rajoitusten, niin sakothan siitä rapsahtaa, vähintäänkin.

Myös on harmillista se, että jos joku nillittää jonkun vapauksia vastaan, ja tämä vaikka hakataan tai surmataan, niin heti on poliisit kimpussa. Kyllä pitäisi tätä yksilönvapautta rajoittavaa toimintaa vähän suitsia. Ihan samalla perusteella, kun kritisoidaan koronapassia tai kaikkinaisia rajoituksia.

Toki minä sanoudun jyrkästi irti noista liberaaleista ajatuksista. Mielestäni on oikein taistella koronan leviämistä, piittaamatonta ajotapaa tai rikollisluonteista väkivaltaa vastaan. Mutta olenkin kuusikymppinen Kekkosen ajan kasvatti…

Konsertissa koronapassin turvin

Eilen töiden jälkeen teimme epätavallisen liikun: emme lähteneetkään kävelylle tahi uimahalliin tai hiihtämään, vaan suuntasimme auton keulan kohti maamme entistä pääkaupunkia ja Aninkaisenmäellä sijaitsevaa Konserttitaloa, joka pian onneksi saanee väistyä uuden tieltä. Optimistisimmat lupailevat, että uusi konserttitalo olisi Itsenäisyydenaukiolla jo vuonna 2025, mutta eipä vielä nuolaista, kun ei ole tipahtanut.

Ihan muutamaa päivää ennen Lounais-Suomen Aluehallintovirasto oli antanut uudet määräykset yleisötilaisuuksista. Että viisikymmentä ihmistä kun on sisätiloissa, niin se käypi, mutta jos enempi on, niin sitten tarkistetaan koronapassi. On muuten tuo sääntö niin kieli keskellä suuta laadittu, että mielensäpahoittajatkin kokenevat jotain häpeää, jos osaavat – en ole siitä ihan varma.

Mutta niin oltiin puolison sekä iäkkään anopin kanssa Aninkaistenmäellä pyrkimässä sisälle konserttitaloon hyvissä ajoin, ja pukumiehet odottivat jo ulko-ovilla maskein ja suojakäsinein varustettuna, lukivat koronapassien qr-koodit ja vielä liputkin katsoivat, ja näin sisälle pääsivät vain sellaiset, joilla oli tämä koronatodistus. Pidän järjestelyä hyvänä. Ihan yhtä hyvänä kuin sitä, että poliisin liikennevalvonta puuttuu hurjasteluun tai järjettömiin ohituksiin, jolla vaarannetaan oma ja toisten turvallisuus. Yksilönvapaushan siinä tietysti vähän osumaa ottaa, mutta kun on syntynyt Kekkosen aikana ja elänyt 1970- luvulla, ei osaa tätä kovin pahana pitää.

Konsertissa olikin sitten vapautunut, musiikkia janoava, kuitenkin kenties jopa isänmaallinen tunnelma, vaikka nimekkäimmät tekijät olivat eteläeurooppalaisia. Orkesteria johti Gilbert Varga, brittiläis-unkarilainen kapellimestari ja pianosolistina oli Plamena Mangova, bulgarialaissyntyinen pianisti. Orkesterina oli TFO, jonka sellopultissa on kaksi henkilökohtaisesti tapaamaani ihmistä, joista toinen on jopa opettanut minulle sellonsoittoa ihan tutkintoon johtaen. Toista säestin joissakin häissä. Kolmaskin on työtäni sivunnut, konsertoi tuossa ihan lähikirkossa ollessani kaiketi vuorotteluvapaalla.

Aloittivat Haydnin sinfonialla N:o 4, jota kovin rakastan. Etenkin hitaan osan upea teema, johon 2. viulut tekivät aivan herkullisen vasta-aiheen, nostatti Äijän sfääreihin. Muutenhan teos on klassismin peruskiviä ihan siinä Mozartin ja Beethovenin keskeisten sinfonioiden rinnalla tai edellä.

Vaan parempaa seurasi, haki kapellimestari lavalle pianistin, ja alkoi Frantz Listzin pianokonsertto A-duuri. Ihan kuin olisi ollut Unkari, nykyään säälittävä ja autoritaarinen maa, silloin ennen vanhaan esillä. Niillä oli silloin ennen vapautunut ja aatteista piittaamaton ilmaisu, niin kuin Listzillä oli. Teos oli pianistille toki elämää suurempi haaste, mutta Plamena Mangova selvisi siitä erinomaisesti. Minä ihailin hiljaa siellä penkissä sitä, että Steinway-flyygeli ei ainoastaan soinut, vaan myös lauloi ihanasti. Siihen ei kaikki diplomipianistitkaan yllä, vaan tämä bulgarialaistäti ylisi kevyesti.

Seurasi väliaika, johon olimme tilanneet ravinolasta ihan nimellä tarjoilun, noudattaen tieten ohjeita: rivi kerrallaan ohjattiin tauolle. Käsitin, että näin oli parasta, ja näin tuli toimia, kaikista individualistisista pyrkimyksistä huolimatta.

Loppukonsertissa kuulimme Dvorakin ja Kodalyn musiikkia, joita kumpaakin jyrkästi rakastan. Dvorakin tanssit arvellin puhuttelevan etenkin e-molli-tanssin välityksellä ihan kaikkia. Zoltan Kodaly ansaitsisi paljon suuremman arvostuksen, kuin hänellä ehkä musiikkia opiskelevien ulkopuolella on.

Konserttireissun mielenkiintoisempia havaintoja olivat nämä:
Kapellimestari johti ulkoa kaikki teokset. Hän siis tunsi musiikin, ja totisesti osasi sen johtaa. Pianistilla oli nuotit Listzin konserttoon, mutta se ei haitannut, koska tulkinta oli vähintäänkin loistava. Ehkäpä hän oli niitä muusikoita, jotka tarvitsevat nuotit eteensä.

Uudistusinnosta

Aikamme muotisana on uudistuminen. Kaiken tulee uudistua.

Se on aiheuttamassa muun muassa sen, että kansakuntamme tärkeimpiin kuuluvat ihmiset, opettajat, alkavat pikku hiljaa uupua, joutua sairaslomille, ja lopulta vaihtavat alaa.

Uudistuminen on ihan hyvä, jos korjataan vanahaa ja saatetaan se toimimaan paremmin ja ajan vaatimuksia paremmin palvellen, mutta kuitenkin muistaen ne ihmiset, jotka sen joutuvat tekemään ja toteuttamaan.

Entä jos tulee aika, että kukaan ei enää halua opettajaksi?
Lähellä on se aika, kun kukaan ei halua enää esimerkiksi lähi- tai sairaanhoitajaksi.

Minun iltarukoukseni on ollut kohta kaksikymmentä vuotta:
”Herra, halvaannuta kaikki visionäärit ja uusien näkyjen näkijät edes muutamaksi vuodeksi, että saisimme edes hetken tehdä rauhassa tehdä työtämme emmekä joutuisi istumaan seminaareissa ja koulutuksissa ja omaksumaan meille väkisin, konsulttivoimin, tuotuja käytäntöjä. Aamen.”

Enkä ole opettaja.

Ovakko ne ny ni merkilissi asioi…

( Tupa Varsinais-Suomessa. Isäntä istuu keinustuolissa, lukee sanomalehteä. Porstuasta kuuluu kopinaa, isäntä pistää lehden pois. Vilkaisee, ja kyllä vaimo näkyy hääräävän tuvassa hänkin, joten vieras sieltä tulee)

Erkki: Kukast siält ny mahtaa ol tulos… mää mittä huaman….
(ovelle koputetaan) tul sisäl vaa mialumi siit ovest kon saupiipust.
(Jaakko naapurista tulee, kädessään muovipussi, jossa on siikoja)
Jaakko: Hyvä päev.
Hanna: Jumal antakko. Ja käyhän peremmäl ja istu johonkis. Toi isänt näkky vallanneen valettelijam paika.
Jaakko: Kiitoksi. Täsä oliski emännäl hiukka sopa aineksi.
Erkki: Sää oles saan siioi näköjäs.
Hanna: Sussiunakko mitem pal ja suuri!
Jaakko: (istuutuu tuvan penkille) Kelpaisis kaiken helsinkiläisilleki, on o vastuulisest pyyretty kotimaist kalaa…
Erkki: Mää juur sanomast tavaili samaa. Eivä enä tarjoile mittä lihapualt kaupunki tilaisuuksis, ja mää hunteerasi, et ei siin kaiken sit mittä.
Jaakko: Kyl see munst o hiuka merkilist. Maareurun Tulevaisuures oli siit pitkä juttu.
Erkki: Nin kaiken, nin kaiken. Kyl määki sitä lui, mut mää ajattele hiukan toisel tappa.
Jaakko: Kui?
Erkki: No saahan sitä kotimaisist kasviksist tai kalast vaiks kui hyvä ruakka. Kyl siin Helssinki viherkäise ja muukki syävä vaikka noit siioi, peruni ja porkkanoi. Ja kylhä närpiöläisse tuattava kurkui, tomaatei ja salaatei koko vuare… Sitä mää en os sanno, kui viherkäistä see mahta ol, mut olem mää miälesän hunteerannu viälki viherkäisempi vaihtoehroi….
Hanna: Kyl o taas meirä äi vauhris. Kai sää Jaakko kaffet juat, mää laita juurpia.
Jaakko: Kyl kiitos miälelän. Nym mua Erk kiinnostaa kyl kovi mitä viherkäisemppä sul o miäles. (virnistää, sillä tuntee kyllä isäntä-Erkin sananlahjat…)

Erkki: No sitä mää täsä olen hunteerannu, että niim me tääl kun teeki siäl kotonanne viljelet kesäsi kurkui, tomaatei, paui, hernei perunitte, sipulan ja porkkanoitte lisäks. Paui voi pakastaa hyvi, meilki o mont kilo niit pakastees. Kurkui ja tomaatei eik salateikaa enä tualt ulkko saa, mut em mää mittä närpiöläissikä laittas, jost oikke viherkäissi olla. Kuipal nee polttava öljyt tai sähköt niis huaneisas, varmasten tulee hiilirioksiripäästöi niist. Mut sitä mää hunteerasi, et paistetu naurii, punajuure, porkkana, palsternaka ja peruna ova varmasten koko aja saatavis kotimaissi. Et niit vaa ja sit siioi tai ahveni tai hauei tai kuhi. Ja kyl olis hiano, kon olis helsinki herrotte juhlis vaik ohrapuurot tai kauravellinki tarjol… Siin olisiva hiano ja täysin kotimaisse raakaine kaikis suuavauksis, ja niit kaikki sais iha luomunaki. Sit vaa mustiksoppa puuro kans, ja kräämihi vois laitta varelmi ja mansikoi.

Jaakko: Sää sen sanosi!

Hanna: Kai maar toi Erk laitta ehrotukses sil Vartiaisel….
Erkki: Kai maar mää voissi laittaki. Mää hunteeraa et kepulaisse ja MTKlaisse ova iha vääril jälil kon ne alkoiva moittima helssinkiläissi. Olisiva ottan sem mahrollisuuten. Mum miälest niitte miälespahotus ol juur samankaltane kon aikanas Aku-Kimmo Ripat haukkus Päätalon kirjoi siit, ete niis kuvat järjestäytyneitte metsätyäläiste elämät. Mink sää sil tee, jos joku o viherkäine, kepulaine, kommunisti tai persu. Nee ova semsi, antaa heirä olla iha vappasten. Ei meil ol ollu semse asia kiellettyi kon kommunistit kolkytluvul ja sit sotie jälkke Suajeluskunt ja IKL, ja tais ne Siitointki aikanas silmäl pittä. Mut semse tavallise aatte ova ollu pitkään sallitui.

Hanna: Lopetas ny se akiteeraamine sääki ja aleta juama kaffet.

Jaakko: Kiitoksi. Mut kyl mun Erk tartte sanno, ettes sä lainka mittä tyhmi puhunu. Kyl sun tarttisis alkka vanhollas politikoks.
Erkki: See o sil taval, ete siäl munkaltane mittä pärjäisis. Nee kattosiva, et mikä merkiline puumer siält ny tuli. Mää hunteeraa et nämä kaikelaisse miälespahottamise ova sitä retoriikkat, mist nee puhuva. Ei nee kaiken toisaalt oikkiasten nii huanois väleis ol, kon lehrei lukemal näyttä.

Hanna: Kyl nee nimpal kamalasten toissias haukkuva.

Jaakko: See on kyl huamat. Määki lopeti sen tvitteri tai mikä merkiline see on. Mää jaksan sitä, kon kaik tuntusiva oleva riirois koko aja.

Hanna: Mutta otetas ny kaffet. Mää aamul paistin sämpyliki juurel kohotettun. Maistappa Jaakko

Jaakko (ottaa sämpylän, halkaisee, levittää voita päälle, maistaa) Mut kyl onki nimpal herkulist!
Hanna: Mää laitan sul pussillise niit mukka, nii saatte tänäpe Riitan kans syär vaiks päiväkaffel.

Syyspäivän mietteitä

Eilen oli ikävä sää. Sanoi vettä koko päivän, ja kun kävin juuri sademittarin lukemassa, niin arvioon jouduin. Mittarin asteikko nimittäin loppuu 40 milliin, ja se kokoajakin oli ihan täynnä. Kun illalla jokaperjantaiselta pipe-hiihdolta kotiuduttiin, auton lasinpyyhkijöitä sai käyttää jatkuvalla nopeudella, kuitenkin sillä hitaammalla, jota sitäkin harvoin tarvitaan. Niinpä valistunut arvioni on, että vettä tuli eilisen ja viime yön aikaan liki 60 mm, ja samaa kertoo vaikka tuo kotimme lounaanpuoleisista ikkunoista näkyvällä pellolla lilluva vesi, hulasvesi.

Vaan tänä aamuna taivas oli syksyisen hailakansininen. Lauantaipäivä oli melko harvinaislaatuinen, sillä on työpäiväni, mutta koko päivänä oli vain yksi työtehtävä, viimeinen palvelus muistotilaisuuksineen kaupungin kodista katsottuna kauimmaisessa reunassa, samanlaisessa maalaiskylässä, missä itsekin asustelen, tämän ns. kaupungin pohjoisessa päässä.

Omainen, johon olin ollut yhteydessä, ilmoitti pois mennen toivomuksen olevan, että ei kirkossa, koska hän ei siihen kuulunut. Siunaus tosin oli kirkollinen, ja oli tuo omainenkin oikein rippikoulun käynyt. Minä että jos sää on hyvä, niin toki ulkona, mutta että jos sataa niin jos sitten siellä kirkossa.

Kysyi omainen, jotta voisinko laulaa Eino Leinon runoon sävelletyn laulun haudalla. Minä siihen, että olen sen satoja kertoja esittänyt, että kyllä se minulle passaa. Ja laulettiin siellä virsiäkin. Ja muistotilaisuuteen vasiten pyysivät, että jos siellä laulaisin Kristallivirran ja Niin kaunis on maa. Sanoin senkin minulle passaavan oikein hyvin, sillä näitä samoja lauluja on toivottu kymmenet jollei sadatkin kerrat tämän ns urani aikana.

Ymmärsin jotenkin, ettei kirkon touhut oikein nappaa jälkeläisiäkään, ja niinpä menin paikalle ajatellen, että tässä sitä taas ollaan tuputtamassa jotain, mistä ei välitetä.

Miten kävi?

Papiksi sattui eläköitynyt naispastori, jolla oli ollut aikaa kohdata, jutella, kuullella omaisten kertomuksia poismenneestä. Kanttoriksi satuin minä, jonka kirkkaan otsan orvasketeen on jo ammoin tullut vako.

Pastori, johon tutustuin ensi kertaa ikätoverini ja tuttujen kyläläisten lapsen siunauksessa toistakymmentä vuotta sitten, on vanhemmiten vain petrannut. Sanoi pois menneen jälkeläinen, ettei ollut osannut kuvitella, että pappi voisi olla tuollainen. Että joka puhuu niin, että se puhuttelee häntä. Minä sanoin, että ymmärrän kyllä yskän hyvin. Sillä kirkkojen sakastien seinät ovat täynnä valokuvia ankaran ja synkeän näköisistä miehistä, joilla on liperit kaulassa, tukka suittu ja tärkätty papinpaita ja rypytön kaftaanintakki päällä. Sanoinkin ihmetelleelle jälkeläiselle, että Markku Tynkkysen (pappishehkilö) kirjassa Keltainen Taunus ja muuta elämänmenoa on semmoinen luku kuin Miestenhuone, jossa kokouksen jälkeen ajatuksiaan kokoamaan jäänyt kirkkoherra miettii mielessään edeltäjiensä kuvia katsoessaan, että niin ovat ankaran ja synkän näköisiä, kuin juuri olisi todistettu, ettei mitään Jeesusta ole koskaan ollutkaan. Ja sitäkin koetin sanoa, ette ei ne enää semmoisia ole kuin silloin, kun ripille pääsitte, ja minäkin pääsin. Se oli ilotonta ja ankaraa kirkon touhu niihin aikoihin.

Mutta tämän tänään työkaverinani olleen pastorin puhe oli lämmin, osaa ottava ja pois menneen hyviä ominaisuuksia korostava, vaikka oli pois mennyt kirkon jättänytkin.

Ja mitä kävi sitten jatkotilaisuudessa? Pastori hoiti hommansa niin, että ihmiset kokivat tulleensa kohdatuiksi, ja että heistä välitettiin. Minä toteutin toivomukset, eli lauloin Kristallivirran ja Niin kaunis on maa. Jotenkin ne väkeä koskettivat, sillä sekä tytär että pojat sanoivat tykänneensä.

No, tuo on minun työtäni. Sitä minä ja lukemattomat muut kirkon työntekijät teemme kaiken aikaa. Parhaimmat ovat kuin tuo tänäinen pastori, itse luen itseni keskivertotekijöiden joukkoon. Ja sen sanon vielä ja painokkaasti, että ihan eniten tykkään tavallisista ihmisistä. Semmoisista, joilla ei ole mitään merkittävää yhteiskunnallista tai muutakaan asemaa.

Heidän joukossaan viihdyn, ja heissä olen kohdannut kotoisan ilmapiirin. En niinkään merkittävissä asemmissa olevista tai joistakin superuskovaisista.

Mutta joidenkin ihmiseten seurassa on vain hyvä olla, ja tänäiset kohtaamani ihmiset ovat sellaisia.

Rasistin tunnustukset


En olisi kuunaan lapsena Afrikan tähteä pelatessani osannut arvata, että olen rasisti! Minusta se oli ja on hauskaa ajanvietettä, jossa etsittiin jalokiviä, ja kun sen kalleimman kiven löysi, niin se piti saada turvaan jompaan kumpaan pohjoisen kaupunkiin.

Monta hauskaa hetkeä veljen, enon, serkkujen ja kavereiden kanssa siinä vietettiin, ja nyt on niskassa sitten oikein yliopistotason tuomio siitä, että rasismia se oli. Kuinka mahdan tästäkään selvitä? Kun nyt, kun elämästäni on hyvin suuri osa jo mennyt, olenkin rasisti. Se Afrikan tähti ollee niin mustasti kuin valkoisestikin rasistinen, sillä mustan lähes orjatyövoiman kaivaman ihanan timantin ryöstää viisi valkoista rosvoa,

Orjakauppias John Newton kirjoitti tajuttuaan eläneensä väärin laulun Amazing Grace, jota hänen harjoittamansa vääryyden kohteiden jälkeläiset hyvin vaikuttavasti laulavat. Kuunnelkaapa vaikka Aretha Franklinin versio.

Minulla ei ole John Newtonin runoilijanlahjoja, enempi taidan körttivirrelle ruveta ruikuttamaan ja piehtaroimaan kaikkinaisessa kurjuudessani, kun en vieläkään tajua, mitä vikaa Afrikan tähdessä on.

Monopoli taas puolestaan lienee kapitalismin alkeisoppitunti, mutta kyllä me sitäkin pelattiin. Siinä kului joskus tänäisen kaltainen ikävä syysilta kokonaan rattoisasti. Mutta kai siitäkin voisi nillittää. Opetetaan lapset ahneuteen ja omistamisen keskittämiseen. Kyllä on kauheata.

Oli niitä nillittäjiä silloin 1970- luvullakin. Silloin kohistiin siitä, että Aku Ankka on neuvostovastainen, kun roistoilla (Karhukopla) oli punaiset paidat ja he tanssivat onnistuessaan ripaskaa. Mutta siihen aikaan osattiin sanoa myöskin: ”höpö höpö”.

Olen tässä aavistelemassa, että vanha kunnon taistolaisuus on palannut ihan kunnolla. Ei toki kommunistisena, vaan nykyisenä metoo- ja rasismimielensäpahoituksena. Oleellisessa mielessä kuitenkin kysymys on samasta asiasta, pienen piirin älämölöämisestä oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja näin tämä sakki saa kokoaan suuremman merkityksen. Sillä kukapa ei olisi sitä mieltä, että taistolaisuus oli melko huvittava ilmiö näin lähihistoriallisessakin katsannossa, samoin kuin vaikkapa IKL:läisyys tai lapualaisuus. Oli niissä semmoinen vivahde-ero, että taistolaiset kurmoottivat vain sanoilla, mutta lapualaiset ja IKL.n porukka taisivat ihan konkreettisesti käsiksi käydä. mutta onhan se henkinen väkivalta väkivaltaa siinä missä ruumiillinenkin, kaiketi.

Mutta sen minä sanon kyllä, että jos meidän keittiön pöydälle Afrikan tähti joku kerta levitetään, niin kyllä hyvin mielin sitä pelaan.

Mitätön aikamme

Sattui tässä hiljattain kaupungissamme ikävä liikenneonnettomuus. Yksi henkilö siinä ainoastaan pääsi, toinen säilyi, mutta tulee saamaan syytteen.

Mutta syytettä eivät saa ne lajitoverit, jotka paikalle saapuessaan kaivoivat kännykkänsä esille ja ottivat kuvia, ja estivät tahi haittasivat pelastushenkilökunnan työtä.

Inhimillistä on, että lajitoverin onnettomuus herättää kiinnostusta. Ei olisi kivaa se, jos onnettomuuspaikalta jatkettaisiin kuin ei mitään olisi tapahtunut. Silti arvelen, että kuvaaminen ja mahdollinen someen jakaminen on kohtalaisen ikävä tapa. Mitä ihailtavaa on iltapäivälehdistön toimittajien jutuissa?

Toinen on tämä korona. Minun kantani siihen on ja oli se, että heti, kun sitä vastaan oli saatavissa rokote, kävin sen hakemassa, samoin vahvisteen. Herregyyd immeiset, eikö jäykkäkouristusta ja muita menneen maailman kulkutauteja vastaankin suojauduttu? Mistä lähtien te aloitte uskoa Donald Trumpin ja muiden hörhöttäjien salaliittoteorioihin?

Ettekö te tiedä, mitä vaikkapa 70-110 vuotta sitten tapahtui? Meidänkin maassamme kuoli vaikkapa espanjantautiin ja jopa tuberkuloosiin ihmisiä kaikista ikäryhmistä! Nykyään meillä olisi käytössä keinot vastustaa näitä sairauksia rokotuksin.

Itse olen ollut kahdessa tai ehkä jopa kolmessa riskin sisältäneessä leikkauksessa. Ensimmäinen riskitilanne oli toukokuussa 1982. Vatsani tuli tosi kipeäksi, ja jouduin lähtemään töistä kesken päivän. Aikani soiteltuani pääsin silloiseen Keski-Suomen Keskussairaalaan poliklinkikalle, jossa otetut kokeet osoittivat, että minulla on umpisuolentulehdus. Siihen ainut hoito olisi leikkaus, sanoi lääkäri. Että suostunko. Ellen olisi suostunut, minun ei olisi tarvinnut ikinä kirjoittaa someen, vaan olisin kuollut tuohon pikkuvaivaan.

Toinen riskitilanne oli viitisen vuotta sitten. Olin nimittäin saanut pahan nivelrikon polviini, ja ortopedi asetti tekonivelleikkauksen ehdoksi tietyn painorajan, josta olin aika kaukana. Niinpä hankkiuduin lihavuusleikkaukseen, johon pääsy ei ihan helppoa ollut. Sen aikanaan sain, ja laihduinkin ortopedin vaatimusten mukaisesti.

Siitä seurasi kolmas riskitilanne, että mennä tekonivelleikkaukseen. Samoihin aikoihin, kun itse leikkaukseen pääsin ja menin, oli yksityisellä puolella esillä tapaus, jossa tekonivelleikkaukseen tullut perusterve potilas kuoli, kun leikkaussalissa ollut työntekijä aivasti. Muuten, julkisella puolella tällaisia tapauksia ei ole ollut….
Senkin leikkauksen läpikävin, ja kiitos julkisen terveydenhuollon ainakin tuolloin ehdottomien sääntöjen, säilyin hengissä ja toivuinkin leikkauksesta.

Niin että miten niin mitätön aikamme? Meillä kun nousevat otsikoihin ja kohujen aiheiksi erittäin tyhjänpäiväiset, salaliittoteorioitten korostamat tapaukset. Ja tähän kaikkeen suhtaudutaan kuten totuuteen!

Tahdon tässä painokkaasti sanoa, että kaikkinaiset salaliittoteoriat ja yksittäistapauksien valokeilaan nostamiset ovat absoluuttisesti pelkkää hörhötystä, turhuutta ja absoluuttista tyhmyyttä.

Totalitarismia ja rajoitettua sananvapautta

Olen somesta lukenut semmoisia tarinoita, että koronapassi on totalitarismia ja että maan hallitus rajoittaa sananvapautta.

Itse en sinänsä koronapassia mihinkään tarvitse, kun en kapakoissa käy enkä ole ainakaan tähän hätään matkustamassa vielä mihinkään. Totalitarismiväitteet tuntuvat perustuvan maskisuositukseen ja rokotussuosituksiin. Mielestäni vertaus totalitarismiin on vähän kaukaa haettua.

Myönnän jyrkästi, että henkilöllä on oikeus kieltäytyä rokotteista tai olla käyttämättä hengityssuojainta. Minulla on jopa niin vahvauskoinen ystävä, että hän kieltäytyy rokotteesta Raamatun Psalmien kirjan luvun 91 nojalla. Ainakin viime keskiviikkona hän oli kunnossa, joten kaikki kunnioitus tuolle vahvalle uskolle. Sen verran kuitenkin oli vastuullisuutta, että kun perjantai-iltapäivällä isohkossa marketissa nähtiin, käytti ihan kunnollista hengityssuojainta.

Sitten on pari puolituttua, jotka kovasti puhuvat, että rokotuksissa, maskisuosituksissa ja etenkin koronapassissa on kyse oikeasti totalitarismista. Myönnän jyrkästi, että ihmisellä on toki oikeus uskoa ihan mihin tahansa, vaikka näihin salaliittoteorioihinkin. Meillähän on positiivinen uskonnonvapaus, että sitä voi uskoa ihan mihin tahtoo, vaikka Beatlesiin kuten Kari Peitsamo vuonna 1977 lauloi. Minäkin tunnustan uskoa ihan reilusti, ja suon kernaasti lähimmäisilleni oikeuden pitää vakaumustani vääränä, uskoa toisin kuin itse uskon. Sellaisesta kysymyksestä ei kynnyskysymystä kannattane tehdä?

Sitä minä kyllä kovasti toivon, että nämä totalitarismiväittäjät ja rokotusvastaiset välttyvät koronataudin vakavalta muodolta tai koko koronataudiltakin.

Suren erästä koronatautiin menehtynytttä tuttavaa, vaikka iällä olikin.

Mutta mikä se on totalitarismi? Eikö enemmänkin semmoinen komento, mikä oli melko lähellä Suomea sijainneessa 1990- luvulla loppuneessa valtiossa, ja taitaa jossain määrin olla sen seuraajassakin. Siinä ykkösversiossa totalitarismi oli sitä, että vähäinenkin epäily tarkoitti kuulaa kalloon vaikkapa kuuluisassa vankilassa tai matkalla vankileirille tai nälkä – ja puutostautikuolemaa vankileirillä. Tai erään mainittavan keskieurooppalaisen valtion touhuja 1930- 40- luvuilla, siis sen, joka oli Suomen ylin ystävä vuosina 1941-1944, ja jolle olemme kiitollisuudenvelassa siitä, että Suomi todella oli suurenemassa merkittävästi, kunnes se toinen totalitäärikomento rupesi tosissaan pistämään hanttiin, muttei sentään saanut maatamme alistettua.

Että hei kuulkaa, oliko oikeasti totalitarismia se, että tuhoisaa, keuhkoihin menevää tautia vastaan taistellessa suljettiin vaikka ravintolat ja tapahtumat? Olisiko ollut ihan oikeasti oikein antaa luonnon valita? Minä vain kohtalaisen monen perussairaan läheisenä kyselen. Jos luonnonvalinta olisi ollut ok menneinä aikoina, olisin paitsi itse kuollut jo 40 vuotta sitten umpisuolentulehdukseen, menettänyt ainakin puolenkymmentä läheistä ja tärkeää ihmistä, jotka hoidettuina sentään pysyivät keskuudessamme osa näihin päiviin asti, osa 30-40 vuotta pitempään kuin luonnonvalinta oli.

Että jos minä ihan suomeksi ja selvästi sanon, niin tämä maski- korona- ja rokotevastaisuus näyttäytyy kyllä eräänlaisena ekofasismina, roduntervehtyttämisoppina.

Minä olen kahdesti rokotettu koronaa vastaan, Pfizer- Biontechin rokotteella, josta toisen sain heinäkuussa. Jos minuun laitettiin noiden myötä jokin siru, niin sirun laittaja on tullut tietämään vaikka sen, että aion huomenna nostaa veneen merestä ylös ja viedä talvisäilytykseen, ja että lainaan trailerin sitä varten ystävältäni. On kyllä jännittävää, että Pfizerilla sen tietävät. Toisaalta voivat sen huoletta kertoa vaikka Venäjän Duumalle tai Elokapinan johtokunnalle. Että jos joku huomenna Kuivaraumassa, Rauliossa, Torlahdessa, Suurikkalassa tai Santtiossa istuu tiellä estäen veneenkuljetuksen, niin salaliittoteoria on totta. Minä kyllä silloin sanon, että istuhan rauhassa, eiköhän tuosta sivuitse mahdu jossain kohdassa. Minulla kun ei ole kiire.