Muddy Waters, oikealta nimeltään McKinley Morganfield (1913-1983) oli amerikkalainen blues-laulaja ja kitaristi, joka on vaikuttanut moniin rock-musiikin suuruuksiin todella paljon. Hänen uransa oli polveileva, ja tämän päivän klassikko osuu hänen vanhuutensa päiviin ja yhteistyöhön Johnny Winterin (1944-2014) kanssa. Merkillinen yhteensattuma on, että kumpikin herroista eli noin 70-vuotiaiksi.
Kumpikin oli syrjittyä vähemmistöä, Muddyn lapsuudessa rotusyrjintä Mississippissä taisi olla ihan normia. Taitelilijanimensä hän sai, kun hän tykkäsi leikkiä kuralammikossa, ja hänet kasvattanut isoäiti (Muddyn oma äiti kuoli pojan ollessa kolmivuotias) antoi hänelle nimen, jolla hänet sitten laajemmin tunnettiin.
Johnny Winter puolestaan oli Texasin poikia ja albiino. Vielä viime vuosisadalla (ehkä tänäänkin) erottuva persoona altistuu syrjinnälle. Ainakin tuohon aikaan Texasissa laiha albiinopoika sai tuta reiman junttimeiningin sen puolen, jossa poikkeavia opetetaan kovakouraisesti olemaan ihmisiksi ja mukautumaan… Winterillä se oli kaksinkertaista: hän rakasti bluesia, mutta joutui mm. perumaan esiintymisensä ilmaannuttuaan keikkapaikalle. Järjestäjä ihmetteli, että mitä sinä valkoinen poika teet täällä. -Olen Johnny Winter. – Kuule, jos esiinnyt täällä, niin joku tapetaan, ja se joku olet luultavasti sinä. Häntä syrjivät siis niin valkoiset kuin mustatkin.
Kumpikin herroista pakeni ankeutta musiikin maailmaan, ja heistä tuli kuuluisia ja palvottujakin tähtiä kaikkine lieveilmiöineen. Ollessaan kumpikin jo nousuja ja laskuja kokeneita, he tekivät yhteistyötä vuosina 1976-1981, ja levyhyllyssäni aivan ikonisella paikalla sijaitsi heidän yhteistyönsä hedelmä, albumi Hard Again.
Väittäisin, ettei ole kovin monta rock-suuruutta, joka ei olisi tälle kaksikolle velkaa.
Ei tästä kappaleesta ”I want to be loved” osaa muuta sana kuin että onpa mahtavan hyvä pössis!
Äijä luki kirjan! (tosin e- , mutta kuitenkin)
Lue enemmän, luulet vähemmän. Näinhän luki kirjastojen seinille ripustetuissa julisteissa 1970 – luvulla. Sen verran on tuo aika jälkiään jättänyt, että älylaitteiden käytöstä huolimatta aina aika ajoin tartun kirjaan, välillä e-kirjaan, joskus oikein kunnon paperiseenkin.
Sain tänään loppuun Riina Tanskasen (s. 1998) ja Samu Kuopan (s.1995) teoksen ”Kapitalismin suuri illuusio”, ja on pakko myöntää, että koin monia samanmielisiä hetkiä kirjoittajien kanssa.
Siis hetkinen. Eikös nämä ole niitä wokeja, joita pitäisi kavahtaa? Ja sana ”kapitalismi”, eikö sitä käytä vain jotkut änkyräkommarit, jotka haluaa sinne ihanne- Siperiaansa?
Mutta eikös me olla luettu vain lehdistä, toimittajien suodattamana wokeista, näistä hassuista Afrikan tähti- ja muista jutuista?
Sopivasti sain koejakson erästä lukemattoman monista e-kirjapalveluista, ja vaikka ennen vanhaan sanottuna kalkkis, nykyään sanottuna boomeri olenkin, otin luettavaksi ja katso, se tempaisi mukaansa! Mitään varsinaisesti uuttahan eivät nämä nuoret esille tuo, sillä moni on jo ennen heitä kritisoinut kovaa kapitalismia, vaikkapa suurmestari Pentti Haanpää jo satakunta vuotta sitten, silloisesta maailmanmenosta ja terminologiasta käsin tietysti, mutta perustieto on sama: varallisuus kertyy vain harvojen käsiin, ja se, jolla on myytävää ja omaisuutta vain työtaitonsa, on kuluerä, tuotannontekijä, jolle etsitään vimmaisesti halvempaa vaihtoehtoa.
Mutta nämä nuoret ihan normaalilla asiatyylillä osoittavat oikein lähdeviitteiden kanssa, missä tässä ”vapaassa markkinataloudessa”, jota taitavat jossain kohdassa nimittää jopa ”markkinatalouskommunismiksi” tai vastaavaksi, mättää. Siis tavallisen ihmisen, ei niiden harvojen kannalta. Mehän olemme käännytetyt niiden harvojen kannalle tässä viime vuosikymmeninä, lähetystyö on ollut muinaista miekkalähetystä voimallisempaa ja tehokkaampaa…
Jälleen kerran muistutetaan siitä tosiasiasta, että lännen ylenpalttinen vauraus on hankittu orjatyöllä, ja sitä ylläpidetään orjatyöllä tai siihen verrattavalla järjestelmällä.
Erityisen voimakkaasti nyökyttelin, kun alustataloutta (Wolt, Foodora, Uber jne) riisuttiin naamioista paljaaksi ja osoitettiin halpamaiseksi hyväksikäytöksi. Niinpä. Vähänkö on lehdissä kirjoitettu ruokalähettien tai Uber- kuskien huonoista ansioista, pakkoyrittäjyydestä ja satumaisen rikkaan ”työnantajan” täydellisestä piittaamattomuudesta, jos sattuu liukastumaan ja nyrjäyttämään nilkkansa, tai auto hajoaa ja siitä, että vaikka kuinka raataa, niin saa rahat tuskin elämiseen, kun samaan aikaan vallanpitäjät (ympäri eurooppaa, Thatcherin päivistä lähtien) naukuvat siitä, ettei työnteko kannata, kun sosiaalituet on niin hyvät…
Sillä tällaisia kirjoitan, kun tiedän ihan henkilökohtaisesti. Minä kun olen, meinaan, ennenkin ollut.
Se, että sieltä epäonnistuneen yrittäjyyden jälkeisestä tuilla elävästä työttömästä ja silpputyöläisestä nousin omillani (laajasti ottaen) toimeentulevaksi, ei ole ollenkaan sitkeyteni tai yritteliäisyyteni ansiota, vaan hyvinvointivaltion, jonka ansiosta pystyin kouluttautumaan uuteen kunnon ammattiin, sain vähän alle keskipalkkaisia töitä ja hoidettua asiani kuntoon.
Toisin sanoen oli asia niin, että vaikka olin kuinka yritteliäs ja ahkera, sain vain ajoittain silpputöitä. Se, että hyvinvointivaltio mahdollisti kaltaisilleni vielä ihan aikuisena hankkia koulutuksen uuteen ammattiin, antoi yritteliäisyydelleni ja sinnikkyydelleni pohjan, jota silpputöissä ei yksinkertaisesti ollut.
Hyytävältä tuntuu, kun maan isät ja äidit haluavat niin, että hyvinvointivaltio maksaa vain yhden ammattiin johtavan tutkinnon. Ja jopa niin, että täytettyään 18, ollessaan abiturientti, spes patriae maksaakin tutkintomaksut itse. Karsitaan sosiaaliturvasta, koulutuksesta, sairaanhoidosta ja muusta ”tuottamattomasta”, mutta valtion velka ei pienene. Katso vaikka, miten paljon nykyhallitus ottaa uutta velkaa…
Muuan vähäinen veli kotipaikkakunnaltani sanoi yhdelle parempiosaiselle, joka kahvipöydässä heinänkorjuurupeaman päätteeksi oli messunnut, että kyllä työtä aina on, jos vain sitä tekee. Tähän jo kauan sitten edesmennyt tuttu, että ”Nii, kyllähän työtä aena on. Mutta tienastin kanssa onki sitten jo vähän toinen juttu, kun sitä ei tuppaa olemaan”.
Helsingin ja Hämeen sanomain arviot kirjasta ovat myönteisen oloisia. Kirjapalvelussa arviot jakaantuvat: toiset tykkää, jotkut toiset eivät jaksa, kun on niin vasemmistolaista.
Huomamme siis, että (yksinkertaiselle) kiihkeälle politiikkauskovalle sanat ”vasemmisto” tai ”oikeisto” ym. ovat kategorisia, jos ne ovat vastapuolta, niin esitetyt näkökohdat ovat arvottomia eivätkä anna aihetta edes lukea tekstiä ja vaikka mielessään esittää vastaväitteitä. Luenhan minäkin vastaväitteitä mielessäni esittäen alasvalumisteoriajulistusta miltei viikoittain sanomalehdistä.
No, entä minä itse?
Kirjoitan tätä läppäri sylissäni. On siihen kobolttia Kongosta louhittu, mitä lie muita mineraaleja. Vastasin hetki sitten kännykän soidessa, on se hieno, minusta tietoja amerikkalaisfirmalle välittävä laite orjatyövoimalla jossain vinkuintiassa koottu. Eipä pysty yläpuolelta sanomaan, että koittakaahan porukat olla kunnolla. Että vaikka tässä kapitalismin kritiikkikirjaa suitsutankin, joudun muistamaan yhden nasaretilaisen puusepän ohjetta: Älä tuomitse, ettei sinua tuomittaisi.
Ratkaisu kirjassa käsiteltyyn ongelmaan olisi yhden ainoan sanan sisäistäminen laajasti.
Se sana on kohtuullisuus.
Miten mahtaa käydä, tuleeko kohtuullisuuden aikaa? Ehkä tulee pakkoniukkuus, kun olemme tuhonneet elämän edellytykset maapallolta, kun tänne meidän pohjoiseen lintukotoomme pakkautuu ihmisiä nälkää, hellettä ja kuivuutta pakoon… Vai onko tämä vain dystopiaa, vihervasemmiston bisnesvihamielistä propagandaa?
No, luepa tämä kirja ja jokunen muukin, punnitse niiden kirjojen ajatukset, älä purematta niele, ja muodosta sitten mielipiteesi. Näin ovat nämä tämän päreen alussa mainitut nuoret tehneet. Joku toinen voi tulla ihan toiseen lopputulokseenkin.
Kansalaispassivisti kommentoi poliitikkojen touhuja
Koko alkuvuosi uutisoitiin suurista lakoista, miltei yleislakosta, ja mitä se maksaa.
Tosin sellaisiakin uutisia tuli, että ei maksa juuri mitään…
Kansalaispassivisti mietti noina päivinä, että mikähän tässä on takana, kun Satonen kerjäämällä kerjää verta nenästään, ja selvisihän se tällä viikolla. Takana oli tietysti se, että tiedotusvälineet saisivat uutisoida sydämensä kyllyydestä lakoista, ja ei yhtään yllättäen tämän päivän Helsingin sanomat julkaisi reportaasin säästöjen neuvotteluista. Siihenhän ne työrauhan tarvitsivat, huudattivat niitä, joiden on pakko huutaa…
Arvoisa maan hallitus julkaisi viime päivinä säästö- ja verolistansa. Hallitus on demokraattisten vaalien tuloksella valittu, joten voidaan sanoa, että kansamme ainakin jonkinlainen enemmistö halusi näin tehtävän. Ja kun huomio oli niissä provosoiduissa lakoissa, niin mikä oli neuvotellessa, ei ollut tiedotusvälineiden kysymyksentekijöitä mailla eikä halmeilla…
Ainakaan kansalaispassivistille hallituksen leikkaukset eivät tulleet minään yllätyksenä, sen verran kauan on tätä touhua tullut seurattua. Toteaa kansalaispassivisti myös, että purkaminen ja hävittäminen käy kätevästi ja kädenkäänteessä siinä missä rakentaminen on tuskaisan hidasta.
Kansaneläkkeen maksu lopetetaan kuulemma ulkomailla asuville. Sen sijaan ulkomailla asuville verovälttelijöille ei liene valmisteltu minkäänlaisia seuraamuksia.
Kansalaispassivisti kannattaisi samanlaista verotusta kaikille tuloille, ihan riippumatta siitä onko ne hankittu ansiotyöllä, yrittämisellä tai sitten vaikka pääomia sijoittamalla. Kansalaispassivisti on muuten itsekin maksanut sijoitusvoitoista veroja. Reilut kaksi vuotta sitten oli nimittäin tilanne semmoinen, että vuosikausia pienillä kuukausierillä koottu rahasto oli poikinut aivan uskomattoman hyvän, yli 30% tuoton. Möin tuon rahaston, ja sain rahat sähköpyörään. Seuraavassa vuodenvaihteessa seurasi jälkiveroja, mutta en ollut moksiskaan. Olinhan tienannut tuhat euroa tekemättä yhtään mitään, ja että siitä lähdeveron maksoin, ei tuntunut yhtään pahalta. En ole laskenut, mikä olisi ollut seuraamus, jos tuo tulo olisi lisätty palkkatuloihini, mutta olisin maksanut.
Kansalaispassivisti mitä jyrkimmin kannattaa hyvinvointivaltiota. Siis sitä, että saa käydä koulua taipumustensa ja lahjojensa mukaan varallisuuden muodostumatta esteeksi. Sitä, että vaivat ja sairaudet hoidetaan. Kansalaispassivistilla on kokemusta: on yksi lihavuusleikkaus, yksi tekonivelleikkaus ja tulossa on ihan lähiaikoina toinen tekonivelleikkaus. Ellei hyvinvointivaltiota olisi ollut, kansalaispassivisti ei olisi saanut ensimmäistäkään noista leikkauksista. Ja jos noita leikkauksia ei kansalaispassivisti olisi saanut, olisi ollut hän työkyvytön jo yli viisi vuotta.
Poliitikot oikealta vasemmalle vannovat talouskasvun nimiin. Kansalaispassivisti ihan maalaisjärjellä toteaa, että sellainen jatkuva kasvu ei ole mahdollinen. Välillä on pienemmän kasvun tai jopa supistumisen aikoja. Kansalaispassivisti myös toteaa, että kun koulunkäynti ja sairauksien hoito oli mahdollista kaikille köyhillä 1970- ja 1980- luvuillakin, pitäisi sen kaiken järjen mukaan olla mahdollista nytkin. Se, että niissä on ongelmia, on seurausta siitä, että olemme vaalipäivinä kollektiivisesti enemmistön voimin niin halunneet.
Kansalaispassivisti lopettaa tämän mahdollisimman objektiivisen juttunsa tähän, ja toivottaa kaikille hyvää viikonvaihdetta.
Saturday Classics: Come on baby, let’s go Downtown
Tällä viikolla saatiin uutinen The Allman Brothers Bandin kitaristin Dickey Bettsin kuolemasta 80- vuotiaana, hänellä oli rakastava perhe ympärillään lähdön hetkellä.
Varmaan joku muu muistaa hänet lauantaiklassikoissa, minä muistan kahta paljon aiemmin lähtenyttä.
Neil Youngin bändi Crazy Horse on ollut mukana artistin uralla pitkään. 1970- luvulla toisena kitaristina oli Danny Whitten (1948-1972). Danny Whitten kuoli heroiinin yliannostukseen. Heroiiniin kitaristi-laulaja turvautui reuman ja nivelrikon kipulääkkeenä, ja Neil käytännössä heitti hänet ulos bändistä – kun muuta mahdollisuutta ei ollut.
Sitten kun Danny Whitten kuoli yliannostukseen, Neil Young koki olevansa vastuussa kaverinsa kuolemasta. Trauma näkyi levyn kannessa, lavalla oli soittimet ja vahvistimet, Whitteninkin kohdalla soittaja vain puuttui. Tällä levyllä toisena kitaristina on Nils Lofgren.
Lukiolaispoikana sain kerran taas muutaman kympin rahaa käytettäväksi, ja tietysti aloin selata Jyväskylän Askon ja Kauppari 26:n levylaareja. Radiosta olin juuri kuullut Neil Youngin Zuma – albumilta kappaletta Looking for Love, ja päätin ostaa seuraavaksi levykseni jotain Neil Youngia.
Laarissa oli mustakantinen Tonight’s the Night, ja jo silloin ymmärsin, että kyseessä on surutyö, Neil Young suri sekä Danny Whitteniä että roudariaan Bruce Berrya, jotka kumpikin kuolivat heroiinin yliannostukseen.
Sellaista se siihen aikaan oli. Monet rokkarit ja heidän lähipiirinsä olivat huumeriippuvaisia. Kiertue- elämä, herkkä luonteenlaatu ja muut paineet ajoivat käyttämään tuhoavia päihteitä.
Neil Youngin albumilla Tonight’s the Night on yksi Danny Whitenin laulama kappale, Come on Baby, let’s go Downtown, joka taitaa kertoa päihteen hankinnasta.
Tämä on jotenkin traagisen puhutteleva juttu. En ole koskaan hyväksynyt tai kannattanut huumeiden käyttöä, enkä ole alkoholia kummempaa päihdettä kokeillut. Tekonivelleikkaukseen saamani opiaatit olen jättänyt mielelläni kuurin loputtua.
Tämä kappale kertoo siis siitä, miten tämä kova maailma on joillekin herkemmille niin rankka paikka, ettei siitä selviä ilman kovia huumeita. Kerrottuna riippuvaisen näkökulmasta.
Lisää klassikoita löytyy täältä
Kevätpäiväkirja, 16.4.
Eilinen maanantai oli ihan tavallinen huhtikuun päivä. Harvinainen maanantai, eli työpäivä, mutta eipä ollut kalenterihommia, niinpä tein kotona vähin konttorihommia. Tässä on tulossa viikolla vihille- tapahtuma, menee yksi ilta häämarsseja soittaessa, mietiskelin. Hyvällä päällä olin, suunnittelin lähteväni viidenkymmenen kilometrin pyörälenkille vahvistaakseni lihaksiani jossain hamassa tulevaisuudessa tulevaa tekonivelleikkausta varten.
Kello 10.29 päivä sai ratkaisevan käänteen. Puhelin soi, ja näytöllä luki että tekonivelsairaalan jonohoitaja. Wau, ajattelin. Nyt saan tietää lisää! Ja totisesti sain, hoitaja siinä lateli minun hymyillessäni epäuskoista hymyä, että leikkaukselleni on annettu uusi päivämäärä, pääsen jononpurkupäivänä, toukokuisena lauantaina, leikkauspöydälle. Leikkaava lääkäri on eri kuin oli sovittu, mutta kaikki ne hyviä ammattilaisia ovat.
Minä, että sinä siellä linjan toisessa päässä teit tästä auringonpaisteisesta päivästä vielä auringonpaisteisemman! Aika hyvin, vajaa viikko peruuntuneen leikkauspäivän jälkeen minulle ilmoitetaan uusi aika. Voi hyvän tähen, miten tuli hyvä mieli! Jo syksyllä saatan päästä nauttimaan pitkistä kävelyretkistä metsissä sienikorin kanssa! Ja ennen kaikkea ne ajoittain vaivaavat pirulliset kivut ainakin vähenevät – tekonivel toki aiheuttaa välillä tuntemuksia, sanon tämän seitsemän vuoden kokemuksella, mutta sitä helvetillistä, lamauttavaa kipua ei tule.
Niin haihtui se harmitus, jonka sanomiseksi sanan ”harmittaa” alkuun tarvitsin kolme v-kirjainta.
Pyörälenkillä poikkesin toimistolla kertomassa kirkkoherralle ja kanslisteille, että sopii alkaa nyt sitten taas järjestellä sijaiseni asioita. Sihteerit sanoivat yhtenä naisena, että nyt äijä et sitten tee yhtään mitään ennen sitä leikkausta, ettei taas siirry. Että sinulle äijä kun aina sattuu ja tapahtuu. Paikalle tullut kirkkoherra siihen, että eihän siinä mitään, jos tapahtuu, kunhan ei satu. Niinpä.
Lupasin hankkia pumpulikorin, jossa vietän tulevat viikot.
Mutta kylläpä olenkin hyvällä mielellä!
Ensimmäinen päivä töissä
Jouni polki viimeistä suoraa portille, jätti pyörän telineeseen ja kiiruhti leimaamaan kellokorttinsa. Hyvissä ajoin se oli leimattu, kello oli vasta varttia vailla.
Maanantaina Mähönen, jonka kanssa hänen piti aluksi opetella, oli ollut krapulassa ja huonotuulinen.
– Miten helvetissä nuori mies voi olla noin avuton, se oli messunnut, kun laippojen kiristys linjalla ei sujunut käden käänteessä.
– Sinähän touhuat kuin ämmät, se oli sanonut ilkeästi.
Kahvitunnilla Jouni livahti pomon puheille, ja kertoi vaikeasta alusta.
– Ääh, Mähönen on vaan maanantaina joskus semmoinen. Se mitä se silloin sanoo, on ihan yks hailee.
Tänä aamuna, ensimmäisenä eläkepäivänään, Jouni muisti tuon maanantain vuonna 1983
***
Krapu on otsikoineen tasan sadan sanan tarina. Haastetta emännöi SusuPetal.
Tämän viikon krapusanat ovat avuton, hailea, ämmä.
Jätä osallistumisestasi linkki SusuPetalin blogiin
Kevätpäiväkirja 14. huhtikuuta
Vakka-Suomen kevät esittäytyy aamulla melko siedettävänä, aurinko vilahtelee. Menen kymmeneksi soittamaan messua tuohon lähikirkkoon, on harvinainen päivä kun on vain yksi messu hoidettavana.
Paikalle on tullut ainakin minut yllättäen naapurikaupungin veneilijäyhdistys, jolla on ne normaalit kirkkokahvinsa. Parinkymmenen vuoden ajan olen tuonkin tilaisuuden istunut, mutta nyt ei tarvitse. Pappi vaihtui viime kesänä. Siitä on seurannut sitä, että enimmäkseen pidämme messuja, minkä seikan otan mielelläni vastaan. On se mukava tämmöisen kanttorinrääpäleenkin polvistua ehtoollispöytään muutoinkin kuin ilmojen edellä. Edellisen papin aikana messu oli enintään kerran kuussa. Uusi pappi ajattelee sakramentista eri tavoin.
Vaan suntio ilmoittaa häipyvänsä kolehdin keruun jälkeen, koskapa hänellä on eteläisimmässä kirkossa palvelus, jonka jälkeen paljastetaan tunnetun henkilön muistomerkki. Minultakin kysyttiin viikolla, haluaisinko olla läsnä, mutta en toki halua. Arvostin kyseistä poismennyttä toki, mutta yhtä lailla arvostan kaikkia niitä viittäkymmentä, joita olen tässä alkuvuoden aikana viimeiselle matkalle saattanut. Pönötystä en kaipaa yhtään. Kerroin ajatuksistani ehtoollispikareita pestessämme uudelle papille, joka tuntui olevan aika samoilla linjoilla. Suntio soittaa vielä ja pyytää viemään vessaharjan seurakuntakodin henkilökunnan vessaan, lupaan viedä.
Tulen kotiin puolta tuntia myöhemmin kuin normaalisti, touhuamme sateen alkuun asti puolison kanssa puutarhahommissa. Sikäli kun pääsen peruutusajalle polven tekonivelleikkaukseen, on minun osuuteni puutarhatöissä vähäisempi kuin tähän saakka normaalisti. Käymme illan suussa kaupungilla, minä ostan kumisaappaat – en ole sellaisia pitkään aikaan käyttänyt.
Silti ajattelen, että esimerkiksi nurmikon leikkaamisessa kumisaappaat ovat verrattoman paljon paremmat kuin muut kengät. Aikanaan vierastin kumisaappaita, kun ne aiheuttivat nivelrikkojalkaan etenkin suonenvedon.
Sain eilen sähköpyöräni vuosihuollosta – kävin työreissulla hakemassa aivan loistavasta paikallisesta firmasta, jota pitävät poika ja isä. Vuosikaudet olen huollattanut pyöräni tuossa liikkeessä, eikä tyytymättömyyden aihetta ole kertaakaan tullut. Luomupyörääni vaihtoivat aikanaan rataspakat ja ketjut tarvittaessa, sähköpyörääni ovat huoltaneet asiallisesti. Nyt, yli 5000 kilometrin ajon jälkeen vaihtoivat loppuun kuluneet osat uusiin sangen kohtuulliseen hintaan. Pikkukaupungissa on puolensa.
Tekonivelleikkauksen estänyt ihorikko on parantunut normaalia tahtia. Harmitus on vaihtunut toteamiseksi.
Näin menee tämä kevät, ja kuluu elämäni….
Nuoruusmuistoja – Äijän Sunday Classic
1980- luvun alku oli Suomen Yleisradion hienointa aikaa. Olivat toimittajat Holle Holopainen, Jukka Haarma, Juha Tynkkynen, eikä ollut vielä olemassa soittolistoja ja formaatteja. Sanon vakaumuksen syvällä rintaäänellä, että formaatit ja soittolistat latistivat ja tuhosivat hyvin alkuun lähteneen radiotoiminnan koskien rock-musiikkia. Siis meillä Suomessa.
Televisiossakin olen vihannut ohjelmaformaatteja alusta lähtien.
Ennen soittolistoja Yleisradion Rinnakkaisohjelmassa rock-musiikki sai lopulta kolme tuntia maanantaina, keskiviikkona ja perjantaina, ja makasiinityyppisessä Rock-radiossa esiteltiin vaikka mitä. Olin kyllä töissä siihen aikaan, ja monesti kuulin vain ohjelman lopun. Olikohan se Kovan päivän ilta, jossa kuulin The Gun Clubia ensimmäisen kerran. Vuosi on ollut ehkä 1982 tai 1983.
Se oli amerikkalaisen rock-musiikin komeimpia ilmentymiä, tuottajana oli Blondien Chris Stein. The Gun Club edusti jotain kaikkien genrejen ulkopuolelta, Soundi- lehden kriitikko Jussi Niemi taisi puhua countrypunkbluesista, mikä onkin oikein hyvä määritelmä.
Ostin jyväskyläläisestä Kauppari26 – liikkeestä Gun Clubin albumin Miami, josta olin osan jo kasetille nauhoittanut radiosta.
Levy oli kesytöntä rock and rollia country, blues ja punk- vaikuttein. Yhtyeen keulahahmo Jeffrey Lee Pierce oli herkkä ihminen, joka lopulta vuonna 1996 kuoli aivoverenvuotoon.
Tämän ”Miami” – albumin päättää kappale ”Mother of Earth”. Muistan hyvin, kun olin v. 1983 oltuani aiemmin rakennushommissa, koulussa, ja pidimme jotkut juhlat. Kurssikaverini Jari oli Volvo Amazonini kyydissä, ja Clarion- autostereoista soi juuri tämä kappale. ”On kyllä hieno”, sanoi Jari. Olen hänen kanssaan mitä jyrkimmin samaa mieltä.
The Gun Club: Mother of Earth
Saturday Classics: California Snow
Koko viikon olen kuunnellut kahta Tomppaa: Tom Waitsia ja Tom Russellia.
Tom Russell (s. 1947 tai 1948) on amerikkalainen lauluntekijä, joka hyödyntää amerikkalaista valkoista juurimusiikkiperinnettä. Hänellä lienee osin irlantilaiset, osin norjalaiset sukujuuret, joista hän on tehnyt hienon albumin, josta en kuitenkaan tällä kertaa valintaani tee.
Valintani osuu 17.4.2001 julkaistuun albumiin Borderland, jolta on poimittu tämä mielestäni hieno laulu ”California Snow”. Tämä live-versio on jotenkin ylitse kaiken, Tompan tarinankerronta on tässä jotenkin aidoimmillaan. Tällaisesta amerikkalaisuudesta minä pidän, kun kerrotaan tavallisista, pienistä ihmisistä, jotka eivät ole niitä menestyjiä tai amerikkalaisen unelman täyttymyksiä, vaan enempi suomalaisittain sanottuna räystästipun ihmisiä.
Olin jotain 12 vuotta sitten jäämässä vuorotteluvapaalle, ja jonkin lähteen mukaan Tom Russell oli tuolloin tulossa Suomeen. En tullut tietämään, kävikö hän tuolloin, tarkempaa tietoa esiintymispaikasta ja -ajankohdasta en onnistunut löytymään.
Jos olisin löytänyt, olisin ollut paikalla.
Muita klassikkoja täällä.
Tänäänkin Äijä kuuntelee Tomppaa!
Ehkä mieluisin Tom Waitsin albumi minulle on The Heart of Saturday Night vuodelta 1974. Tai en tiedä, onhan ne kaikki niin komeita. Mutta se Kerouac-Jazz on tällä albumilla jotenkin niin aitoa: Piano, kontrabasso, rummut, saksofoni ja Waitsin elämää nähneen makuinen ääni.
Albumilla on laulu nimeltä Drunk on The Moon, juovuksissa kuutamolla.
Tyylipuhdas jazzbändi soittaa, Tom Waits laulaa kadunmiehen lyriikkaa lauantai-illan sydämestä.
Mutta toisaalta, onhan tätä samaa genreä vielä se mahtava Foreign Affairs- albumi, jossa laulaa myös Bette Midldler….
Mutta siis tässä Tom Waits, albumi on The Heart of the Saturday Night, ja laulu on Drunk on the Moon…
Äijäblogi IV 