Vuorovaikutus, muusikon eliksiiri

Olin pitkästä aikaa urkutunnilla.

Niin, en ole millään muotoa valmis soittaja, vaan hyvin keskeneräinen. Kurottamista kohti parempaa riittää, vaikka eläisin 150- vuotiaaksi.

Tänäisen, ja jonkin muunkin syksyllä olleen tilanteen kirvoittamana, olen pohtinut tästä kanttorin ammatista seuraavaa:

Kun tätä hommaa aloittaa sijaisena, hommaan ihastuu. Kun tätä alaa opiskelee innostuneiden ja musiikin oppia janoavien opiskelukavereiden kanssa, sitä rakastuu tähän hommaan.

Arjessa ja virassa voi käydä sitten jonkinlainen antikliimaksikin. Ei varmaan kaikille, mutta joillekin käy. Itse olen kokenut taitojen nollille vajoamisen ja uudelleen innostumisen ja opettelemisen.

Muusikon homma ei ole vasemmalla kädellä, muiden hommien ohella, hoidettavaa. Ei ole ollut ainakaan minulle. Vasta, kun sain kokoaikaisen viran, aloin hitaasti nostaa tasoani siitä, mihin se oli osa-aika+sivuhomma- systeemissä vajonnut.

Kaikkein tärkeintä soittajalle tai laulajalle on vuorovaikutus kaltaistensa kanssa. Siinä on se jokin entsyymi, joka synnyttää sen hyvän oppimisen pöhinän. Esimerkiksi kanttorin hommassa vedettävänä voi olla vaikkapa ryhmä, jonka jäsenet tulevat harjoituksiin, ja edellisen harjoituksen järkeen kirjat tai kansio on sysätty paikalleen, ja se on otettu siitä seuraaviin harjoituksiin lähtiessä. Seuraus: homma on kangertelevaa sisälukua, joka ei pahemmin innosta. Oltaisiin voitu kertoa se tarinakin…

Mutta kun pääsee siihen vuorovaikutukseen. Se on jotain. Kun toinen/toisetkin on aidosti innostuneet ja kiinnostuneet siitä, mitä tehdään. Siitä musiikista. Niistä kappaleista.

Tänään keskustelin opettajan kanssa BWV 534:stä. Suomeksi Johann Sebastian Bachin uruille säveltämästä preludista ja fuugasta f-molli. Keskustelimme teoksen affektista, eli tunnesisällöstä. Mietimme esityskäytäntöjä, rekisteröintiä, artikulaatiota. Hedelmällisin oppimistilanne oli kokeneen mestarin ja minun, innokkaan urkumusiikin ystävän ja sattumakanttorin keskustelu ja ajatustenvaihto.  Kokenut mestari antoi vinkkejä ja ohjeita, joista tein muistiinpanoja. Myös pyysi mestari tekemään rakenneanalyysin teoksesta – sellaiseen en ole ennen törmännyt.

Luulen nyt saavani sellaista oppia, että kehtaa tämän myöhäissyksyn marraskuista ahdistusta tihkuvan teoksen soittaa.

Mainokset

Tekonivelkirurgian arviointia empiirisesti

Voidaan sanoa, että yhdeksään vuoteen en ole kyennyt kunnolla vaeltamaan. Vuoristopyrähdykset Etelä-Euroopassa ja muualla ovat tarvinneet tuekseen kovat särkylääkkeet. Lapin vaellus on ollut haaveena monia vuosia, sellaisella ”sitten kun” – etuliitteellä. Mahdotonta se olisi ollut ilman tämänvuotisia lääketieteellisiä toimenpiteitä.

Mutta niin vain kävi, että tuossa jokin aika sitten olimme viikon Lapissa, ja joka ikinen päivä kului kävellen. Varsinaisesta vaellusretkestä ei perinteisessä mielessä ollut kyse, vaan sellaisesta vanheneville immeisille sopivasta. Majapaikkana kelomökki, jossa keittiö, jääkaapit, suihkut ja saunat ynnä muut tarpeelliset varusteet.

Aamuisin vain eväät reppuun, ja siirtymä joko jalan tai autolla päivän kohteeksi valitun reitin alkuun. Sitten viidet, kuudet tunnit vaelluskenkää toisen eteen, ja hyvä tuli! Myös tekonivelleikatulle tällainen on mahdollista, kunhan asettaa askeleensa niin, ettei mene kaatumaan. Eikä juokse eikä hypi. Ja näin kävi:IMG_5451

Kuvassa näkyvät vaaleat laikut ovat muuten lunta! Sattui tuon kuvan räpsäisyn hetkellä tulemaan taivaalta sitä valkeaa mönjää, joka täällä etelässä harvemmin pysyy, vaan tulee loskaksi. Vaan noissa maisemissa, jo varmaan kuukauden päästä pääsisi suksilla suihkimaan.

Miten sitten paikat kestivät?

Oikein hyvin. Rauhallista kävelyä, ja tuollaisissa kivisemmissä paikoissa vähän huolellisempi astelu, niin illalla oli suloinen raukeus jäsenissä. Ja Lapin maisemiinhan ei ihan pienessä kummassa kyllästy tällainen lantalainen.

 

Niinpä rohkenen esittää henkilökohtaisen arvion tekonivelkirurgiasta:
Kun potilas on motivoitunut ja suorittaa kuntoutumista edellyttävät harjoitukset tunnollisesti, saa hän takaisin huomattavan osan entisestä toimintakyvystään. Hän pystyy liikkumaan kohtuullisesti itseään rasittaen, ja nauttimaan esimerkiksi luonnosta täysin rajattomasti.

Allekirjoittanut suosittelee sekä lihavuus- että tekonivelkirurgiaa tarvittaessa. Kummassakin näissä on riskejä, mutta jo minulla, saati parhaimmillaan saavutetut tulokset ovat näiden kipujaksojen ja yksitoikkoisen jumpan arvoisia.

Mukavaa syksyä ihan kaikille!

Sairasloman saldo

Sairasloman viimeinen arkipäivä menossa. Olen valmis työelämän palvelukseen.

Paitsi että vaikka mielelläni menisinkin, on pidettävä vielä vuosilomaa. Enpä olisi pienessä kummassa tätäkään uskonut: t ä y t y y pitää lomaa!

Työtä on tullut pohdittua tosissaan, siis tätä kylälukkariutta. Sitä on takana jo hyvän matkaa kolmattakymmentä vuotta, aluksi viitisen vuotta valekanttorina, yli viisitoista vuotta jo kylälukkarin pätevyyden osoittavat paperit visusti pöytälaatikossa tallessa.

Alkuvaihe oli intoa ja kehittymisen halua täynnä. Voidaan sanoa, että ensimmäiset viisi- kuusi vuotta menivät oppimisen euforiassa.

Vaan entäpä se sonaattimuodon kehittelyjakso, jota oppilaitoksen rehtori muinoin valmistujaisten juhlapuheissa (ziiz, mä muistan jostain juhlapuheesta jotain. Oikein hämmästytän itseni, sillä yleensä en inhoa mitään niin paljon kuin latteuksia viliseviä juhlapuheita) kehotti aloittelemaan. Minun tapauksessani tuo kehittelyjakso oli yllättävän pragmaattinen.

Jotenkin homma pääsi luiskahtamaan huippupragmaattiseksi. Liekö syynä se, kun lykkäsivät silloisen pikkuseurakunnan kanttorille lisähommaksi ihan muuta, ja se muu vei moniksi vuosiksi aika suuren osan ajasta. Toisaalta, se palkanlisä oli silloin sangen tarpeellinen, kun oli pakko repiä kaikki sentit, mitä suinkin sai. Mutta voidaan sanoa, että  20000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä nähtiin intoa hehkuvan, uuden oppimisesta riemastuvan kylälukkarin muuttuminen pragmaattiseksi, harjoittelemattomaksi ja musiikilliselta tasoltaan aina vain huonommaksi.

Pohjanoteeraus taisi tulla ensimmäisen vuosikymmenen lopulla, se oli yksi tuomiosunnuntai. Tuolloin oli työkuviot myllätty ylösalaisin, ja entinen pikkuseurakunnan kanttori oli vähän suuremman seurakunnan 3. kanttori. Olin soittamassa tuomiosunnuntain jumalanpalvelusta ei-kotikirkossani, ja ajattelin soittaa päätössoittona Joonas Kokkosen Lux Aeterna – kappaleen, jonka ennen niin hyvin osasin. Silloin en osannut, vaan arvattavasti esitys on ollut haparoiva. En sitä muista. Mutta palautteen muistan, se oli murhaava.  Pappi kertoi myöhemmin, että muuan tuohtunut kirkkovieras oli sanonut, että kanttoria on kiellettävä soittamasta tuollaista kummallista musiikkia.

Siitä alkoi prosessi, että jotain tarttis tehdä, soitollekin. Laulua olin jo prepannut pari vuotta hyvän opettajan johdolla, ja preppaisin vielä monta vuotta. Lopetin aluksi kaiken urkumusiikin, ihan kaiken. Soitin helppoja pikkukappaleita, jos niitäkään. Kannoin kirkon parvelta Bachit, Boëllmanit, Mendelssohnit sun muut kotiin vähän kerrassaan – en niihin enää koskisi! Sentään Albinonin Adagio, Lindbergin Vanha virsi Taalainmaan karjamajoilta, Mendelssohnin ja Kuulan häämarssit ym. olivat vielä jonkinlaisessa esityskunnossa.

2011 syksyllä tein päätöksen: jään vuorotteluvapaalle. Tein hakemuksen, sovin töissä asioista. Ja kevättalvella 2012 ostin kotiin digitaaliurut. Olin päättänyt opetella uudestaan soittamaan. Tuon lähimmän kirkon urut ovat kyllä oivalliset virsisoittoon, mutta varsinainen urkuohjelmisto on niillä ongelmallista. Kas, kun vuonna 1877 rakennetut mekaaniset urut ovat raskaat, äänitykseltään hyvin hitaasti syttyvät, ja kaiken kukkuraksi jalkion yläpäästä puuttuu kvartin verran kapuloita, jotta voisi urkuohjelmistoa harjoitella.

Ja siitä se alkoi. Sain raavittua syvimmän alennustilan hetkellä aloitetun sellonsoiton peruskurssin kasaan, otin sieltä kaapista ne Bachit, Mendelssohnit, Boëllmanit, Franckit y.m., ja aloin tutkailla, josko niitä voisi oppia.

Se kun tuo soittotaitokin on sellainen, että jos harjoittelun lopettaa, niin se taantuu äkkiä.  Siinä sitä sitten koetin ottaa sormiin ja jalkoihin kappaleita, joita en ennen ollut yrittänytkään. Kesällä 2014 osallistuin oikein sellaiselle urkujensoittokurssille, opettajana oli kohtalaisen tunnettu suomalainen urkuri. Sen kurssin päätteeksi soitin konsertissa eräässä uusimaalaisessa kirkossa muiden kurssilaisten kanssa, ja kylläpä maistui ja tuntuikin hyvältä!

Samalla kurssilla sain opetusta improvisaatiossa ja virsisoitossa, ja aloin kehittämään noita kahta urkurille tärkeitä asioita. Kas, kun virsiä voi soittaa kiltisti Koraalikirjasta sen kummemmin asioita miettimättä tai sitten asioita miettien. Vaan minun tieni vei irti mokomasta neliäänisestä vakiolaitoksesta (ei siksi, että se olisi huono, vaan siksi, että oma soinnuttelu tuntuu luonnikkaammalta), soittamaan ihan vakiona tenoricantusfirmusta  (opettaja sanoi, että soita virsiä myös tenoricantusfirmuksella, t.s. virren sävelmä kudoksen toiseksi alimmassa äänessä).

Etenkin tuolla viimeksi mainitulla on ollut erittäin myönteinen vaikutus yhteislauluun. Kuluneena vuonna, pitkin kevättä oikeastaan, olen saanut monen monta kertaa tuossa vakikirkossani ihan vain soittaa ja kuunnella seurakunnan veisuuta. No, siihen vaikuttanee myös se, että vieraspaikkakuntalainen herätyskristillinen perhe on hankkinut paikkakunnalta loma-asunnon, ja viettää viikonloput siellä, tulevat meidän kirkkoon sunnuntaisin ja laulavat senpäiväisen voimakkaasti, vetävät nämä paikalliset huulten välistä vaivoin mumisevat mukaansa.

Nyt pohdin tässä, että kuinka välttää pragmatismi, kun palaan töihin. Tosiasia on se, että tavallisissa jumalanpalveluksissa kukaan ei kaipaa niitä kappaleita, joita olen pitkin kesää, leikatun jalan alettua taipua, tässä kotona harjoitellut. Konsertoimaan en ole tarpeeksi taitava, ja kanttorikollegiossamme on tänä vuonna aloittanut todellinen Urkuri. Hänen säkenöivä soittonsa, jota teknisen osaamisen puutteet eivät rajoita, on kyllä sangen inspiroivaa. On ilo olla kanttorina hänen ollessaan urkurina!

Että jos vaikka opettelisi vaikka omaksi ilokseen näitä hienoja urkukappaleita, jotka jo nyt ovat ”haamullaan” (kuulostavat paikka paikoin soittamanani melko hyvältä), ja lauluvuoron tullessa (silloin kun muusikkoja on kaksi) treenaisi vaikka Händeliä tai Bachia tai muuta hienoa. Ja sitä virsisoittoa kehittäisi vielä edelleenkin, eihän se koskaan liian hyvällä tasolla ole.

Tällaisin miettein on kesän vilttiketjussa tilannetta seurannut kylälukkari. Hus hus paha pragmatismi, pysykööt tämä halu oppia vielä jotain uutta.

Korjaamokäyntien väliraportteja odotellessa

Äijän tylsästä sairasloma-arjesta, päivää.

Sairaslomaa on jäljellä kesäkuisesen polven tekonivelleikkauksen johdosta jokunen viikko. Huomenna menen talvella tehdyn lihavuusleikkauksen puolivuotiskontrolliin ravitsemusterapeutille, ensi maanantaina endokrinologian erikoislääkärille. Ja siitä jonkun päivän päästä rtg- kuvauksiin, ja sen jälkeen tekonivelhoitajan vastaanotolle.

Tämä vuosi on ollut elämäni kummallisimpia, rokulia on kertymässä lähelle neljä kuukautta näiden leikkausten vuoksi. Kieltämättä olo on vähän kuin pahantekijällä. Sanoin jo aiemmin valkotakkisille, että voisin töihin palata, mutta torppasivat aikomukseni, tai paremminkin sanoivat, että älä mene.

Mutta onpa sentään hyviä asioita töihin palatessa kerrottavana. Verenpainetauti on mennyttä, diabetes jäi tulematta ja uniapnea on äärimmäisen lievä, jos sitä on ollenkaan.  Näin iäkkään isäni ensimmäisen kerran puoleen vuoteen reilu viikko sitten, ja hyvää teki nähdä vanhan miehen myhäilevä ilme, kun ennen raskaasti ylipainoinen poika oli lähes normaaleissa mitoissa.  Ja hyvää tekee se, kun normaali iltakävely vaimon kanssa ei edellytä enää suihkussa käyntiä ja hiestä läpimärkien vaatteiden vaihtoa. Kun sama mies kantaa 40 kiloa kevyempää taakkaa, tämä käy ymmärrettäväksi.

Näillä mennään nyt.

Talousasioista muutama sana taas

Äijän ajankohtainen studio, hyvää iltaa.

Valtiovarainministeri sanoi painokkaasti, että palkkamalttia tarvitaan, ja että maksellaan velkoja mieluummin pois. Vaikka olen niin kaukana kuin pääsee valtiovarainministerin puolueesta, olen varovasti samaa mieltä. Ja sitä mieltä, että kaikkia tuloja voisi verottaa samalla periaatteella. En tarkoita sitä, että rikkaat pitää ryöstää putipuhtaaksi, vaan että hekin osallistuvat suhteessa samoin kuin me heikompi aines tämän yhteiskunnan ylläpitoon.

Minä maksan veroja ja muita maksuja suunnilleen kolmanneksen siitä, mitä ansaitsen. Olisiko yhteiseksi hyväksi tuleva sellainen neljännes? Osahan on omaksi hyväkseni, kun maksan korotettua eläkemaksua ikäni vuoksi. Tosin luottamukseni eläkejärjestelmään on sellainen, että sitä ei ole. Niitä varojahan sijoitetaan, ja varmasti siellä on nämä sijoitusmaailman joukkotuhoaseet eli johdannaiset käytössä. Johdannaisten kanssa on näät kahenlaista tuurii, kuten Rokka sanoi. Ensittäi on hyvä, ja sitten on huono. Että jollain on sitä hyvää, niin suurella osalla pitää olla sitä jälkimmäistä, sillä raha ei tyhjästä ilmesty. Aina sen joku maksaa.

Sitten olen ajatellut yleensä tätä talouselämää. Minä rakastan pieniä ja keskisuuria yrityksiä. Sellaisia, joissa työtä tekemällä ja hyvien kauppojen myötä saavutetaan vaurautta sekä omistajille että työntekijöille. Niissä on se hyvä puoli, että omistajat ymmärtävät, että tulos tehtiin työntekijöiden avulla ja myötävaikutuksella, vaikka niille jouduttiinkin palkka maksamaan.

Pörssiyhtiöissä tilanne on eri. Siellä omistaja ja itse työn tekijä eivät kohtaa koskaan. Itse asiassa sijoittajalle lienee yhdentekevää, mitä kuuluu firman työntekijälle, tai että missä se tuotanto edes tapahtuu. Ainut poikkeus on se, jos joku vihervasemmistolainen media kaivelee ja saa mökän aikaiseksi. (Hyvä, vihervasemmistolainen media!).

Kirjoittaja on valkoinen, 50-60-vuotias heteromies, kristitty.

Sitä pahinta lajia, mitä on olemassa.

Paras talousjärjestelmä

Jotkut pitävät sosialismia eli suunnittelutaloutta parhaana talousjärjestelmänä. Toiset taas kapitalismia, eli vapaata markkinataloutta.

Itse olen vakaasti sitä mieltä, että riippumatta toisten valitsemasta sosia- tai kapitalismista, sopivassa määrin harjoitettu omavarais- ja keräilytalous on kaikissa olosuhteissa paras vaihtoehto. Onpa valtion komento suunnitelma tai vahvojen harjoittama köyhien kyykytys, kähäkkä kansalainen kasvattaa pienelläkin alalla perunat, salaatit, porkkanat ja tomaatit ja käy marjassa, kalassa ja sienessä parhaansa mukaan.

Näin loppukesän kuukausina ei haittaa, onko lihan tai kalan maailmanmarkkinahinta mikä tahansa, kun kasvimaalta ja metsistä saa verrattomat perunat, porkkanat, tomaatit, kurkut ja metsistä marjat.

Sillä kenenkään itsenäisen ei tule antaa periksi millekään järjestelmälle. Ken lipputangoista viirit kiskois ja päästäis tuulen liehumaan, runoili Juicekin jo vaikka kuinka kauan sitten.

Toipilaan tuumailua

Uusi polvinivel hoitaa hommansa jo sangen mallikkaasti. Jopa polkupyörällä pystyy ajamaan, kunhan ei nyt hirmu matkoja ja hirmuvauhdilla mene.  Lisäksi polven taipumaharjoituksissa on polkupyörä aivan verraton kapistus. Jalkaterää pedaalilla siirtämällä voi säätää taipumaa. Leikkauspöydällä ortopedi on ollessani unten mailla taivuttanut polvea 0-140 astetta, mitä voi pitää hyvänä. 0 on vielä hakusassa, mutta myös 140. Ihmeesti valveillaolo rajoittaa…

Eilen kävin vaimoni suosiollisella myötavaikutuksella kaupunkimme keskustaajamassa, pitkästä aikaa. Olen nimittäin vielä reilun viikon ajokiellossa, ja asiointi maalikylissä edellyttää, että joku toinen ajaa.

Kävimme yhdellä ns. kirpputorilla, josta mukaan tarttui Pentti Saarikosken Juomarin päiväkirjat sekä perunakuokka, sellainen 3-piikkinen. Kirpputorilla vietimme kelpo piustaleen aikaa, katselin siellä esillä olevia tavaroita. Kirjoja, äänilevyjä, jopa yksinlaulunuotteja. Astioita, keittiön työkaluja, muita työkaluja. Oli jopa sopraanosaksofoni.

Kirpputori on metka. Joku on nuo kirjasarjat, levysoittimet tai leipäkoneet aikanaan ostanut, kukaties osamaksusopimuksia tehnyt niitä varten. Ne on kannettu kotiin kaupasta tai postista posket hehkuen, sitten niistä on tullut arkipäiväisiä, ja vanhainkotiajan tai viimeisen soutajan myötä perikunta on kärrännyt tavarat tänne myytäväksi. Monta ihmisen elämää… Saarikosken päiväkirjat olen joskus tavaillut kirjaston lainana, mukavahan se on omassa hyllyssä olla. Ja perunakuokka, se on maalaisihmisen ehdoton tarvekalu. On mukavaa käydä hakemassa tuosta mäen alta tarvittava määrä Siikli-perunaa, ja laittaa ne muutama minuutti nostamisen jälkeen kattilaan kiehumaan. Maku on aivan toista kuin K- tai S- marketista kannetun vastaavan…

No, matkamme jatkui supermarkettiin. Kaupungissamme ei ole City-marketteja eikä Prismoja, mutta supermarketeiksi itseään kutsuvien kauppaliikkeiden valikoima on täysin vertailukelpoinen muiden nuhjuisten kirkonkylien ja pikkukaupunkien markettien kanssa. Eli löytyy peruselintarvikkeet vaikka missä lajeissa ja vielä tuoreenakin.

Oli tavallinen arkiperjantai, ja puolen päivän tienoo. Marketti kuhisi porukkaa, ostoskiiman oikein aisti. Mieleeni tuli, että tämä se taitaa olla nykyihmisen tärkein tehtävä. Käydä työstä tai sosiaalitoimesta tai eläkelaitoksesta saamansa tulot käyttämässä, laittamassa kiertoon tämänkaltaisissa paikoissa. Jos tyytyy käyttötavarassa vanhaan kuokkaan, kirpputoreilla pääsee halvemmalla.

Onko se paha asia?  Siis tämä kuluttaminen, ja talouden rakentuminen kuluttamisen ja palvelujen ympärille. Mietitäänpä hetki. Siellä marketissa oli monta ihmistä täyttämässä hyllyjä, joku istui varmana konttorissakin, ja kassoillakin ahersi monenmonta ihmistä. He saavat siitä sitä samaa rahaa, joka sopii käyttää tällä tavoin. Iiro Viinanen aikanaan jyrähteli, että emme vaurastu toistemme paitoja pesemällä, mutta ei kaikki niin halua vaurastuakaan. Jos vuokransa tai vastikkeensa saa maksettua ja ostettua kotiin ruokaa ja vähän keskiolutta, niin kaikki on hyvin.

Jos ajatellaan vertailua vanhoihin hyviin aikoihin, niin marketin työntekijä tekee siistiä sisätyötä, ei joudu riehumaan painavaa puunrunkoa lumessa kahlaten reen päälle tai nostelemaan hangolla heiniä kuivamaan seipäille sadepilviä pälyillen paarmojen ahdistaessa ja isäntäväen hoputtaessa tai lypsämään lehmikarjaa aamuyöllä ja iltamyöhällä onnettomalla palkalla.  Tehdassalien jyrinä ja yksitoikkoinen työ on mennyt pääosin kiinalaisten ja intialaisten tai entisten sosialistimaiden ihmisten rasitteeksi. No, onhan meidän kaupungissamme sentään teollisuutta, oikein autoja pykäävät, ja ovat tehneet verrattoman hilpeän näköisen kylän uusille työntekijöille. 7 neliön huoneen saa 430 eurolla kuukaudessa, ei sillä esimerkiksi ruotsinlaivalta hyttiä saa… Mutta epäilen, että on se ehkä mukavampi kuin entisten metsätyömiesten kämppämajoitukset luteineen ja kamiinoineen. Vai miten lie, mene ja tiedä.

Ehkä vanhaa aikaa ja nykyaikaa ei siltikään pitäisi keskenään verrata. Onhan tässä moni asia muuttunut, jos kohta pysynyt ennallaankin, jokunen kaiketi hullummaksikin mennyt…

Semmoinen hyvä puoli nykyään kyllä on, että kaltaiseni heikompaan ainekseen kuuluvakin saattaa saada vaivoihinsa hoitoa. Jos olisi itse pitänyt joka penni maksaa vaikkapa tänä vuonna saaduista hoidoista, niin ei olisi minua hoidettu yhtään! Ei olisi ollut näillä palkoilla ja tällä menneisyydellä varaa.  Ehkäpä kohotan varovaisen hyvä- toteamuksen tämän päivän maailmalle. Ja kyllä se markkinatalouskin menettelee, kun siihen sekoittaa ripauksen koti-, omavarais- ja keräilytaloutta.

 

 

Melkein kuin eläkkeellä olisi

Mitäs siitä nyt tulee, neljä ja viisi vuotta. Niistä kesistä, kun olin vuorotteluvapaalla. Ne sitten tekivät hyvää, pakko sanoa. Joku tutkimustieto väittää, että vuorotteluvapaan vaikutus valuu tyhjiin nopeasti, ja voihan se niin joskus ollakin. Jos joutuu palaamaan vaikka ankeaan työyhteisöön, niin se vaikutushan loppuu siihen, kun työpaikan oven aukaisee uudelleen.  Silloinhan vuorotteluvapaa olisi pitänyt käyttää uuden työpaikan etsimiseen, ja varmaan moni on käyttänytkin, joskus tuloksetta.

Minulla syyt oli erilaiset vuorotteluvapaalle hakeutumisessa. Sain töissä kylkiäisiksi homman, joka vei kaiken energiani, itse soitto- ja laulupuoli jäi lapsipuolen asemaan. Kun vapautus siitä koitti, päätin vielä vetää henkeä kunnolla, ja se kannatti. Meillä töissä on siis olotila ollut aina ihan hyvä, ainakin minulla. Mukavat ihmiset on olleet ympärillä, eikä normaaleja pikku tussahduksia lukuun ottamatta ole ollut mitään. Yhtään kertaa ei ole tuntunut siltä, että kun sinne pitää mennä.

Minä päätin katsella kaksi kesää, mitenkä tämä maa pyörii. Ihan hyvin se pyöri. Olohuoneen nurkkaan hommasin oikein digiurun, että jos vaikka opettelisi uudestaan soittamaan. Se kun näetsen on sillä tavalla, että jos sen homman päästää kesannolle, niin on hitoikseen kova työ saada se kuntoon uudestaan. Vähän sama kuin jos joku urheilija jättäisi harjoittelun kokonaan pois – eipä suju suoritus sanokaamme kahden vuoden harjoittelemattomuuden jälkeen sinne päinkään.

No niin. Ne kaksi vuorotteluvapaakesää siintävät jotenkin kauniina mielessäni nyt, kun olen taas kesän vilttiketjussa. Tai en oikeastaan vilttiketjussakaan, vaan kokonaan kentältä pois.

Tämmöistäköhän se on sitten eläkkeellä, tunnun miettivän.

Puukkojunkkarin jäljiltä on vielä sukunsa vaivoja ja vaimalluksia, joskin kovimmat kivut lienevät jo kärsityt. Ajokieltoakin tuosta operaatiosta napsahti kuusi viikkoa, ja siitä on puolet kärvistelty. Ajokielto ei minua suuresti haittaa, sillä olen eläissäni saanut ajella vissiinkin yli puolitoista miljoonaa kilometriä, ja viihdyn mainiosti ihan tässä kotimaisemassa. Kyynärsauvojen kanssa menee kilometri pari päivässä apostolinkyytiä. Muuten aika kuluu musiikkia tutkiessa, itselle vaikeaa teosta sormiin ja jalkoihin ottaessa. Ja kuin soitto tympii, otan käteen kirjan.

Luku-urakan alla on ollut Norjan Kalle Päätalon elikkäs Karl Ove Knausgårdin kuuluisa kuusiosainen sarja, jolla on epäilyttävä nimi. Nyt kuudennessa osassa olen tulossa siihen kaikista kuuluisimpaan kohtaan, jossa kirjailija alkaa pohtia kansallissosialismia. Vielä en osaa tuosta tuomiota antaa, kirjailija on tähän asti vikuutellut kuvittelevansa sitä, miten tuo aate olisi rauhanomaisesti vallannut Euroopan. Kyllä on pakko sanoa, että kulmakarvat alkoi nousta, utopiaa taitaa kaveri siinä miettiä. Vaan mitäs, luetaan pois pikku hiljaa, ja sanon sitten, miten asia on.

Paljastuskirjallisuutenahan tuota pidetään, vähän samalla lailla kuin Kalle Päätaloakin. Knausgård vain vie asian pitemmälle, pohtii kirjan sivuilla oikeusjuttuja ja kirjoittamisensa oikeutusta, kun setä-Gunnar annattaa raskaammanpuoleisesti.

Olen tuota kirjasarjaa tavaillut hitaasti, varmaan parin vuoden aikana. Surulla on tunnustettava, että entinen himolukija on nykyään nopeasti väsyvä, ei ahmita enää viittäsataa sivua vuorokaudessa kuten ennen. Hyvä jos viisikymmentä sivua pääsee, ja siinä on jo nokko.

Tätä aikaa tuntuu riittävän. Tämänhetkisten tietojen mukaan puiden lehdet ovat vähintäänkin keltaiset, osa ehkä jo maahan varissut, ennenkuin seuraavan kerran sonnostaudun tummaan pukuun ja astelen Herran huoneeseen virkaa toimittamaan. Semmoinen ero on niihin vuorotteluvapaakesiin, että monia asioita täytyy katsella sivusta. Ei voi puuttaa kättänsä porkkanapenkin harventamiseen tai muuhun hyödylliseen, vaan on oltava työnjohtajana. Se on minulle äärimmäisen vaikeaa, kun olen enimmäkseen tottunut siihen, että askareista selvitään itse.

Sattui eilen iltasella silmiin myytävänä oleva kiinteimistö, josta ollaan joskus ihan haaveiltu. Vaan nyt on se tilanne, että remontteeraukset taitavat olla enimmiltään tehdyt, miten mahtaa tuo alaraajan vierasesine suhtautua polvillaan könyämiseen, kiipeilyyn tai raskaiden esineiden liikutteluun. Lisäksi minulla on vielä tuo velantekovamma, eli minulla on enemmän kuin korkea kynnys ottaa velkaa enempää kuin kuukausipalkan verran. Riskinottohalu on sellainen, että sitä ei ole, määrätyn historiallisen painolastin vuoksi.

Tällä tavoin kulkee työkyvyttömän kylälukkarin ajatus sateisena  maanantaiaamuna. Työkyky onneksi palautuu, ainakin urkupenkille tiedän vielä kykeneväni. Sitä odotellessa täytyy koettaa nauttia kesästä.

Ai niin, yhtä asiaa tässä oikein odotan. Nimittäin sitä, että Jaakko paiskaa kylmän kiven järveen tai mereenkin. Silloin nimittäin päättyy valkotakkisten langettama uintikielto. Se on haitannut paljon enemmän kuin ajokielto.

Juhlapäivien viettäminen ja juhlapuheet – kerettiläinen näkökulma

Suomen kielessä on peräti omituinen verbi koskien juhlapäivien tai minkä tahansa tapahtuman läpielämistä: viettää.

Vietetään joulua, pääsiäistä, juhannusta, vappua, jotain muistopäivää tai teemaviikkoa. Minä olen suuresti allerginen tuolle ilmaisulle. Huutelen V. Huovisen novellihahmo Jooseppi Kinaretilaisen tavoin uutiskommentaattoreille saatanoita, kun ne kertovat, että tällä viikolla on vietetty maitokannujen hakijoiden teemaviikkoa erilaisin tapahtumin ympäri maata. Se kertoo minulle siitä suuresta turhuudesta, että vouhakkeet eivät osaa olla pönöttämättä.

Minulle viettäminen on kaltevan pinnan ominaisuus. Meillä takapihalla rinne viettää kohti länsilounasta, mikä tekee siitä kohtuullisen paikan kasvimaalle. Aurinko hellii, ja kylmistä tuulista vain luoteinen siihen vähän ottaa. Kunpa viettäisi etelään, olisi vielä parempi.

En tiedä, että ammattiko minusta tämmöisen teki. Istun erilaisissa tilaisuuksissa ja juhlissa normaalisti yli sata kertaa vuodessa. Kun olen ollut näissä hommissa 21 vuotta, se tekee kaksituhatta sata kertaa. Niinpä voin sanoa, että kun joku kaivaa paperin taskustaan, ja alkaa pitää puhetta, minun ainut toivomukseni on se, että se olisi lyhyt. En ole kuullut yhtään, en siis yhtä ainutta, sellaista laadittua puhetta, joka olisi millään tavoin tuntunut hyvältä tai mistä olisin löytänyt ajatuksen kultajyvää. Työtoverini papit ovat joskus yltäneet siihen, että olen punninnut heidän sanomisiaan hetken.

Mutta ihan oikeasti, kun jotain vietetään, ja joku laatii juhlapuheen, niin minun hartain toiveeni on saada olla jossain muualla kuin tuossa tilaisuudessa, sillä latteuksista ja itsestäänselvyyksistä olen tarpeeni saanut jo ensimmäisenä virkavuotenani. On muuten peräti erikoista se, että puhujilla ei ole juurikaan muita kuin kaluttuja latteuksia tarjottavana. Se on toki turvallista. Niillä saa kohteliaat aplodit, jotka tulevat käytännössä siitä, että puhuja ymmärsi lopettaa.

Toki olen omasta työstäni kuullut samanlaista palautetta. Oliko pakko soittaa niin pitkään, eikö lyhyempi olisi riittänyt.

Omasta puolestani sanon, että jo kohtalaisesti toteutettua musiikkia jaksan kuunnella vaikka kuinka pitkään, mutta puheen täytyy olla veitsenterävää ajattelua, että jaksaisin sitä edes kolmea minuuttia.

Ajattelemisen arvoinen ajatus

Kuten kaikkina aamuina, poimin eilen aamuvarhaisella tietokoneen syliini vielä sängyssä maatessani, ja aloin tutkia päivän uutisantia. Mitä siitä, riitaa ja vainoa, terroria ja poliitikkojen toilauksia. Jossain selainikkunassa tarjosivat erkkolaisen digitaalista versiota neljäksi kuukaudeksi kahdellakympillä. Minusta tuli mainoksen uhri.

Kun kerran on lehti tilattu, niin pitäähän sitä lukea. Kirjoitti eilisessä erkkolaisessa arvostettu ja perustelluista mielipiteistään tunnettu Sixten Korkman, että limuviinojen tuonti kauppoihin on selkeä virhe, siitä ei mitään hyvää seuraa. Onhan moni asiantuntija ollut samoilla linjoilla, ja nyt saivat tukea mielipiteilleen taholta, jonka ääntä kuullaan, eri asia on, otetaanko onkeen.

En tahdo sekaantua tuohon alkoholipoliittiseen keskusteluun, minulle sopii ihan hyvin nykykäytäntö tai tiukempaan tai vapaampaan suuntaan menevä kehitys.

Mutta tuossa kolumnissa oli pari lausetta, joita tahdon tässä mutustella, ja joille annan jylisevän hyväksyntäni.

”JOTKUT HALUAVAT vapauden nimissä luottaa yksilön omaan harkintaan. Tämä on luonteva lähtökohta meille liberaalit arvot omaaville.

Argumentti valinnan vapauden puolesta kuitenkin edellyttää, että valinnan tekijä kantaa valinnastaan aiheutuvat seuraukset.”

 

Kolumnisti toteaa, että viinan kanssa asia ei näin ole, vaan seuraamukset jäävät yhdessä kannettaviksi. Mutta kansalaispassivisti huomauttaa kainosti, että onhan sitä makseltu veronmaksajain pussista pankkitukia, kun liberaalia markkinataloutta opetellessa kömmähdettiin oikein tosissaan neljännesvuosisata sitten. Piti pelastaa raikulipoikien tuhon partaalle ajama pankkijärjestelmä. Yleisesti ottaen voittojen yksityistäminen ja tappioiden sosialisointi, kuten esimerkiksi Finavian johdannaiskaupat.

Että kyllä sitä vastuuta saisi kantaa myös muutkin kuin juopot, jotka tuossa tikun nokkaan nostettiin.

Se vastuunkanto toimii oikeastaan yhdessä ainoassa yhteydessä. Pikkuyrittäjillä, jotka tekevät hommiaan panoksenaan oma, sukunsa ja kavereidensa omaisuus. Siellä huonoista valinnoista kannetaan tuota peräänkuulutettua vastuuta ihan omalla selkänahalla. Vaan pörssiyhtiöiden ja pankkien ammattijohtajille annetaan kultainen kädenpuristus ja potkut, arvovaltatappio on tietysti musertava, mutta sitä helpottaa kovasti se, ettei tarvitse voudin kanssa asioitaan selvitellä, jos on eteensä katsonut…

Ehkäpä syyllistyn tässä halpaan populismiin, mutta enpä ole messuamassa tätä mistään eduskunnan puhujapöntöstä, enkä aio liittyä mihinkään puolueeseen edelleenkään saati pyrkiä päättämään mistään asiasta.

Mutta liberaalin markkinatalouden kaikkivoipaisuus on mielestäni sangen kyseenalainen asia, kyllä siellä on tehty melkoista täystuhoa kantamatta minkäänlaista moraalista tai muutakaan vastuuta. Valtion pakeille on menty, kun on takkiin tullut, ja maakunta on maksanut, raskaimman jälkeen.

Nythän on sitten tämä kuuluisa sote- juttu, jota mainostetaan asioita eteenpäin vievänä. Eiköhän tuo liene kuitenkin megaluokan silmäänkuseminen, josta veronmaksajat maksavat laskun, ja maksun saaja tallettaa saamansa pennoset visusti veroparatiisien alati paisuviin pankkeihin. Minun oikeustajuni mukaan se ei ole oikein.

Kansalaispassivistin reflektointi heräteostoksena tilatun erkkolaisen eiliseen juttuun päättyy tähän.