Talousasioista muutama sana taas

Äijän ajankohtainen studio, hyvää iltaa.

Valtiovarainministeri sanoi painokkaasti, että palkkamalttia tarvitaan, ja että maksellaan velkoja mieluummin pois. Vaikka olen niin kaukana kuin pääsee valtiovarainministerin puolueesta, olen varovasti samaa mieltä. Ja sitä mieltä, että kaikkia tuloja voisi verottaa samalla periaatteella. En tarkoita sitä, että rikkaat pitää ryöstää putipuhtaaksi, vaan että hekin osallistuvat suhteessa samoin kuin me heikompi aines tämän yhteiskunnan ylläpitoon.

Minä maksan veroja ja muita maksuja suunnilleen kolmanneksen siitä, mitä ansaitsen. Olisiko yhteiseksi hyväksi tuleva sellainen neljännes? Osahan on omaksi hyväkseni, kun maksan korotettua eläkemaksua ikäni vuoksi. Tosin luottamukseni eläkejärjestelmään on sellainen, että sitä ei ole. Niitä varojahan sijoitetaan, ja varmasti siellä on nämä sijoitusmaailman joukkotuhoaseet eli johdannaiset käytössä. Johdannaisten kanssa on näät kahenlaista tuurii, kuten Rokka sanoi. Ensittäi on hyvä, ja sitten on huono. Että jollain on sitä hyvää, niin suurella osalla pitää olla sitä jälkimmäistä, sillä raha ei tyhjästä ilmesty. Aina sen joku maksaa.

Sitten olen ajatellut yleensä tätä talouselämää. Minä rakastan pieniä ja keskisuuria yrityksiä. Sellaisia, joissa työtä tekemällä ja hyvien kauppojen myötä saavutetaan vaurautta sekä omistajille että työntekijöille. Niissä on se hyvä puoli, että omistajat ymmärtävät, että tulos tehtiin työntekijöiden avulla ja myötävaikutuksella, vaikka niille jouduttiinkin palkka maksamaan.

Pörssiyhtiöissä tilanne on eri. Siellä omistaja ja itse työn tekijä eivät kohtaa koskaan. Itse asiassa sijoittajalle lienee yhdentekevää, mitä kuuluu firman työntekijälle, tai että missä se tuotanto edes tapahtuu. Ainut poikkeus on se, jos joku vihervasemmistolainen media kaivelee ja saa mökän aikaiseksi. (Hyvä, vihervasemmistolainen media!).

Kirjoittaja on valkoinen, 50-60-vuotias heteromies, kristitty.

Sitä pahinta lajia, mitä on olemassa.

Paras talousjärjestelmä

Jotkut pitävät sosialismia eli suunnittelutaloutta parhaana talousjärjestelmänä. Toiset taas kapitalismia, eli vapaata markkinataloutta.

Itse olen vakaasti sitä mieltä, että riippumatta toisten valitsemasta sosia- tai kapitalismista, sopivassa määrin harjoitettu omavarais- ja keräilytalous on kaikissa olosuhteissa paras vaihtoehto. Onpa valtion komento suunnitelma tai vahvojen harjoittama köyhien kyykytys, kähäkkä kansalainen kasvattaa pienelläkin alalla perunat, salaatit, porkkanat ja tomaatit ja käy marjassa, kalassa ja sienessä parhaansa mukaan.

Näin loppukesän kuukausina ei haittaa, onko lihan tai kalan maailmanmarkkinahinta mikä tahansa, kun kasvimaalta ja metsistä saa verrattomat perunat, porkkanat, tomaatit, kurkut ja metsistä marjat.

Sillä kenenkään itsenäisen ei tule antaa periksi millekään järjestelmälle. Ken lipputangoista viirit kiskois ja päästäis tuulen liehumaan, runoili Juicekin jo vaikka kuinka kauan sitten.

Toipilaan tuumailua

Uusi polvinivel hoitaa hommansa jo sangen mallikkaasti. Jopa polkupyörällä pystyy ajamaan, kunhan ei nyt hirmu matkoja ja hirmuvauhdilla mene.  Lisäksi polven taipumaharjoituksissa on polkupyörä aivan verraton kapistus. Jalkaterää pedaalilla siirtämällä voi säätää taipumaa. Leikkauspöydällä ortopedi on ollessani unten mailla taivuttanut polvea 0-140 astetta, mitä voi pitää hyvänä. 0 on vielä hakusassa, mutta myös 140. Ihmeesti valveillaolo rajoittaa…

Eilen kävin vaimoni suosiollisella myötavaikutuksella kaupunkimme keskustaajamassa, pitkästä aikaa. Olen nimittäin vielä reilun viikon ajokiellossa, ja asiointi maalikylissä edellyttää, että joku toinen ajaa.

Kävimme yhdellä ns. kirpputorilla, josta mukaan tarttui Pentti Saarikosken Juomarin päiväkirjat sekä perunakuokka, sellainen 3-piikkinen. Kirpputorilla vietimme kelpo piustaleen aikaa, katselin siellä esillä olevia tavaroita. Kirjoja, äänilevyjä, jopa yksinlaulunuotteja. Astioita, keittiön työkaluja, muita työkaluja. Oli jopa sopraanosaksofoni.

Kirpputori on metka. Joku on nuo kirjasarjat, levysoittimet tai leipäkoneet aikanaan ostanut, kukaties osamaksusopimuksia tehnyt niitä varten. Ne on kannettu kotiin kaupasta tai postista posket hehkuen, sitten niistä on tullut arkipäiväisiä, ja vanhainkotiajan tai viimeisen soutajan myötä perikunta on kärrännyt tavarat tänne myytäväksi. Monta ihmisen elämää… Saarikosken päiväkirjat olen joskus tavaillut kirjaston lainana, mukavahan se on omassa hyllyssä olla. Ja perunakuokka, se on maalaisihmisen ehdoton tarvekalu. On mukavaa käydä hakemassa tuosta mäen alta tarvittava määrä Siikli-perunaa, ja laittaa ne muutama minuutti nostamisen jälkeen kattilaan kiehumaan. Maku on aivan toista kuin K- tai S- marketista kannetun vastaavan…

No, matkamme jatkui supermarkettiin. Kaupungissamme ei ole City-marketteja eikä Prismoja, mutta supermarketeiksi itseään kutsuvien kauppaliikkeiden valikoima on täysin vertailukelpoinen muiden nuhjuisten kirkonkylien ja pikkukaupunkien markettien kanssa. Eli löytyy peruselintarvikkeet vaikka missä lajeissa ja vielä tuoreenakin.

Oli tavallinen arkiperjantai, ja puolen päivän tienoo. Marketti kuhisi porukkaa, ostoskiiman oikein aisti. Mieleeni tuli, että tämä se taitaa olla nykyihmisen tärkein tehtävä. Käydä työstä tai sosiaalitoimesta tai eläkelaitoksesta saamansa tulot käyttämässä, laittamassa kiertoon tämänkaltaisissa paikoissa. Jos tyytyy käyttötavarassa vanhaan kuokkaan, kirpputoreilla pääsee halvemmalla.

Onko se paha asia?  Siis tämä kuluttaminen, ja talouden rakentuminen kuluttamisen ja palvelujen ympärille. Mietitäänpä hetki. Siellä marketissa oli monta ihmistä täyttämässä hyllyjä, joku istui varmana konttorissakin, ja kassoillakin ahersi monenmonta ihmistä. He saavat siitä sitä samaa rahaa, joka sopii käyttää tällä tavoin. Iiro Viinanen aikanaan jyrähteli, että emme vaurastu toistemme paitoja pesemällä, mutta ei kaikki niin halua vaurastuakaan. Jos vuokransa tai vastikkeensa saa maksettua ja ostettua kotiin ruokaa ja vähän keskiolutta, niin kaikki on hyvin.

Jos ajatellaan vertailua vanhoihin hyviin aikoihin, niin marketin työntekijä tekee siistiä sisätyötä, ei joudu riehumaan painavaa puunrunkoa lumessa kahlaten reen päälle tai nostelemaan hangolla heiniä kuivamaan seipäille sadepilviä pälyillen paarmojen ahdistaessa ja isäntäväen hoputtaessa tai lypsämään lehmikarjaa aamuyöllä ja iltamyöhällä onnettomalla palkalla.  Tehdassalien jyrinä ja yksitoikkoinen työ on mennyt pääosin kiinalaisten ja intialaisten tai entisten sosialistimaiden ihmisten rasitteeksi. No, onhan meidän kaupungissamme sentään teollisuutta, oikein autoja pykäävät, ja ovat tehneet verrattoman hilpeän näköisen kylän uusille työntekijöille. 7 neliön huoneen saa 430 eurolla kuukaudessa, ei sillä esimerkiksi ruotsinlaivalta hyttiä saa… Mutta epäilen, että on se ehkä mukavampi kuin entisten metsätyömiesten kämppämajoitukset luteineen ja kamiinoineen. Vai miten lie, mene ja tiedä.

Ehkä vanhaa aikaa ja nykyaikaa ei siltikään pitäisi keskenään verrata. Onhan tässä moni asia muuttunut, jos kohta pysynyt ennallaankin, jokunen kaiketi hullummaksikin mennyt…

Semmoinen hyvä puoli nykyään kyllä on, että kaltaiseni heikompaan ainekseen kuuluvakin saattaa saada vaivoihinsa hoitoa. Jos olisi itse pitänyt joka penni maksaa vaikkapa tänä vuonna saaduista hoidoista, niin ei olisi minua hoidettu yhtään! Ei olisi ollut näillä palkoilla ja tällä menneisyydellä varaa.  Ehkäpä kohotan varovaisen hyvä- toteamuksen tämän päivän maailmalle. Ja kyllä se markkinatalouskin menettelee, kun siihen sekoittaa ripauksen koti-, omavarais- ja keräilytaloutta.

 

 

Melkein kuin eläkkeellä olisi

Mitäs siitä nyt tulee, neljä ja viisi vuotta. Niistä kesistä, kun olin vuorotteluvapaalla. Ne sitten tekivät hyvää, pakko sanoa. Joku tutkimustieto väittää, että vuorotteluvapaan vaikutus valuu tyhjiin nopeasti, ja voihan se niin joskus ollakin. Jos joutuu palaamaan vaikka ankeaan työyhteisöön, niin se vaikutushan loppuu siihen, kun työpaikan oven aukaisee uudelleen.  Silloinhan vuorotteluvapaa olisi pitänyt käyttää uuden työpaikan etsimiseen, ja varmaan moni on käyttänytkin, joskus tuloksetta.

Minulla syyt oli erilaiset vuorotteluvapaalle hakeutumisessa. Sain töissä kylkiäisiksi homman, joka vei kaiken energiani, itse soitto- ja laulupuoli jäi lapsipuolen asemaan. Kun vapautus siitä koitti, päätin vielä vetää henkeä kunnolla, ja se kannatti. Meillä töissä on siis olotila ollut aina ihan hyvä, ainakin minulla. Mukavat ihmiset on olleet ympärillä, eikä normaaleja pikku tussahduksia lukuun ottamatta ole ollut mitään. Yhtään kertaa ei ole tuntunut siltä, että kun sinne pitää mennä.

Minä päätin katsella kaksi kesää, mitenkä tämä maa pyörii. Ihan hyvin se pyöri. Olohuoneen nurkkaan hommasin oikein digiurun, että jos vaikka opettelisi uudestaan soittamaan. Se kun näetsen on sillä tavalla, että jos sen homman päästää kesannolle, niin on hitoikseen kova työ saada se kuntoon uudestaan. Vähän sama kuin jos joku urheilija jättäisi harjoittelun kokonaan pois – eipä suju suoritus sanokaamme kahden vuoden harjoittelemattomuuden jälkeen sinne päinkään.

No niin. Ne kaksi vuorotteluvapaakesää siintävät jotenkin kauniina mielessäni nyt, kun olen taas kesän vilttiketjussa. Tai en oikeastaan vilttiketjussakaan, vaan kokonaan kentältä pois.

Tämmöistäköhän se on sitten eläkkeellä, tunnun miettivän.

Puukkojunkkarin jäljiltä on vielä sukunsa vaivoja ja vaimalluksia, joskin kovimmat kivut lienevät jo kärsityt. Ajokieltoakin tuosta operaatiosta napsahti kuusi viikkoa, ja siitä on puolet kärvistelty. Ajokielto ei minua suuresti haittaa, sillä olen eläissäni saanut ajella vissiinkin yli puolitoista miljoonaa kilometriä, ja viihdyn mainiosti ihan tässä kotimaisemassa. Kyynärsauvojen kanssa menee kilometri pari päivässä apostolinkyytiä. Muuten aika kuluu musiikkia tutkiessa, itselle vaikeaa teosta sormiin ja jalkoihin ottaessa. Ja kuin soitto tympii, otan käteen kirjan.

Luku-urakan alla on ollut Norjan Kalle Päätalon elikkäs Karl Ove Knausgårdin kuuluisa kuusiosainen sarja, jolla on epäilyttävä nimi. Nyt kuudennessa osassa olen tulossa siihen kaikista kuuluisimpaan kohtaan, jossa kirjailija alkaa pohtia kansallissosialismia. Vielä en osaa tuosta tuomiota antaa, kirjailija on tähän asti vikuutellut kuvittelevansa sitä, miten tuo aate olisi rauhanomaisesti vallannut Euroopan. Kyllä on pakko sanoa, että kulmakarvat alkoi nousta, utopiaa taitaa kaveri siinä miettiä. Vaan mitäs, luetaan pois pikku hiljaa, ja sanon sitten, miten asia on.

Paljastuskirjallisuutenahan tuota pidetään, vähän samalla lailla kuin Kalle Päätaloakin. Knausgård vain vie asian pitemmälle, pohtii kirjan sivuilla oikeusjuttuja ja kirjoittamisensa oikeutusta, kun setä-Gunnar annattaa raskaammanpuoleisesti.

Olen tuota kirjasarjaa tavaillut hitaasti, varmaan parin vuoden aikana. Surulla on tunnustettava, että entinen himolukija on nykyään nopeasti väsyvä, ei ahmita enää viittäsataa sivua vuorokaudessa kuten ennen. Hyvä jos viisikymmentä sivua pääsee, ja siinä on jo nokko.

Tätä aikaa tuntuu riittävän. Tämänhetkisten tietojen mukaan puiden lehdet ovat vähintäänkin keltaiset, osa ehkä jo maahan varissut, ennenkuin seuraavan kerran sonnostaudun tummaan pukuun ja astelen Herran huoneeseen virkaa toimittamaan. Semmoinen ero on niihin vuorotteluvapaakesiin, että monia asioita täytyy katsella sivusta. Ei voi puuttaa kättänsä porkkanapenkin harventamiseen tai muuhun hyödylliseen, vaan on oltava työnjohtajana. Se on minulle äärimmäisen vaikeaa, kun olen enimmäkseen tottunut siihen, että askareista selvitään itse.

Sattui eilen iltasella silmiin myytävänä oleva kiinteimistö, josta ollaan joskus ihan haaveiltu. Vaan nyt on se tilanne, että remontteeraukset taitavat olla enimmiltään tehdyt, miten mahtaa tuo alaraajan vierasesine suhtautua polvillaan könyämiseen, kiipeilyyn tai raskaiden esineiden liikutteluun. Lisäksi minulla on vielä tuo velantekovamma, eli minulla on enemmän kuin korkea kynnys ottaa velkaa enempää kuin kuukausipalkan verran. Riskinottohalu on sellainen, että sitä ei ole, määrätyn historiallisen painolastin vuoksi.

Tällä tavoin kulkee työkyvyttömän kylälukkarin ajatus sateisena  maanantaiaamuna. Työkyky onneksi palautuu, ainakin urkupenkille tiedän vielä kykeneväni. Sitä odotellessa täytyy koettaa nauttia kesästä.

Ai niin, yhtä asiaa tässä oikein odotan. Nimittäin sitä, että Jaakko paiskaa kylmän kiven järveen tai mereenkin. Silloin nimittäin päättyy valkotakkisten langettama uintikielto. Se on haitannut paljon enemmän kuin ajokielto.

Juhlapäivien viettäminen ja juhlapuheet – kerettiläinen näkökulma

Suomen kielessä on peräti omituinen verbi koskien juhlapäivien tai minkä tahansa tapahtuman läpielämistä: viettää.

Vietetään joulua, pääsiäistä, juhannusta, vappua, jotain muistopäivää tai teemaviikkoa. Minä olen suuresti allerginen tuolle ilmaisulle. Huutelen V. Huovisen novellihahmo Jooseppi Kinaretilaisen tavoin uutiskommentaattoreille saatanoita, kun ne kertovat, että tällä viikolla on vietetty maitokannujen hakijoiden teemaviikkoa erilaisin tapahtumin ympäri maata. Se kertoo minulle siitä suuresta turhuudesta, että vouhakkeet eivät osaa olla pönöttämättä.

Minulle viettäminen on kaltevan pinnan ominaisuus. Meillä takapihalla rinne viettää kohti länsilounasta, mikä tekee siitä kohtuullisen paikan kasvimaalle. Aurinko hellii, ja kylmistä tuulista vain luoteinen siihen vähän ottaa. Kunpa viettäisi etelään, olisi vielä parempi.

En tiedä, että ammattiko minusta tämmöisen teki. Istun erilaisissa tilaisuuksissa ja juhlissa normaalisti yli sata kertaa vuodessa. Kun olen ollut näissä hommissa 21 vuotta, se tekee kaksituhatta sata kertaa. Niinpä voin sanoa, että kun joku kaivaa paperin taskustaan, ja alkaa pitää puhetta, minun ainut toivomukseni on se, että se olisi lyhyt. En ole kuullut yhtään, en siis yhtä ainutta, sellaista laadittua puhetta, joka olisi millään tavoin tuntunut hyvältä tai mistä olisin löytänyt ajatuksen kultajyvää. Työtoverini papit ovat joskus yltäneet siihen, että olen punninnut heidän sanomisiaan hetken.

Mutta ihan oikeasti, kun jotain vietetään, ja joku laatii juhlapuheen, niin minun hartain toiveeni on saada olla jossain muualla kuin tuossa tilaisuudessa, sillä latteuksista ja itsestäänselvyyksistä olen tarpeeni saanut jo ensimmäisenä virkavuotenani. On muuten peräti erikoista se, että puhujilla ei ole juurikaan muita kuin kaluttuja latteuksia tarjottavana. Se on toki turvallista. Niillä saa kohteliaat aplodit, jotka tulevat käytännössä siitä, että puhuja ymmärsi lopettaa.

Toki olen omasta työstäni kuullut samanlaista palautetta. Oliko pakko soittaa niin pitkään, eikö lyhyempi olisi riittänyt.

Omasta puolestani sanon, että jo kohtalaisesti toteutettua musiikkia jaksan kuunnella vaikka kuinka pitkään, mutta puheen täytyy olla veitsenterävää ajattelua, että jaksaisin sitä edes kolmea minuuttia.

Ajattelemisen arvoinen ajatus

Kuten kaikkina aamuina, poimin eilen aamuvarhaisella tietokoneen syliini vielä sängyssä maatessani, ja aloin tutkia päivän uutisantia. Mitä siitä, riitaa ja vainoa, terroria ja poliitikkojen toilauksia. Jossain selainikkunassa tarjosivat erkkolaisen digitaalista versiota neljäksi kuukaudeksi kahdellakympillä. Minusta tuli mainoksen uhri.

Kun kerran on lehti tilattu, niin pitäähän sitä lukea. Kirjoitti eilisessä erkkolaisessa arvostettu ja perustelluista mielipiteistään tunnettu Sixten Korkman, että limuviinojen tuonti kauppoihin on selkeä virhe, siitä ei mitään hyvää seuraa. Onhan moni asiantuntija ollut samoilla linjoilla, ja nyt saivat tukea mielipiteilleen taholta, jonka ääntä kuullaan, eri asia on, otetaanko onkeen.

En tahdo sekaantua tuohon alkoholipoliittiseen keskusteluun, minulle sopii ihan hyvin nykykäytäntö tai tiukempaan tai vapaampaan suuntaan menevä kehitys.

Mutta tuossa kolumnissa oli pari lausetta, joita tahdon tässä mutustella, ja joille annan jylisevän hyväksyntäni.

”JOTKUT HALUAVAT vapauden nimissä luottaa yksilön omaan harkintaan. Tämä on luonteva lähtökohta meille liberaalit arvot omaaville.

Argumentti valinnan vapauden puolesta kuitenkin edellyttää, että valinnan tekijä kantaa valinnastaan aiheutuvat seuraukset.”

 

Kolumnisti toteaa, että viinan kanssa asia ei näin ole, vaan seuraamukset jäävät yhdessä kannettaviksi. Mutta kansalaispassivisti huomauttaa kainosti, että onhan sitä makseltu veronmaksajain pussista pankkitukia, kun liberaalia markkinataloutta opetellessa kömmähdettiin oikein tosissaan neljännesvuosisata sitten. Piti pelastaa raikulipoikien tuhon partaalle ajama pankkijärjestelmä. Yleisesti ottaen voittojen yksityistäminen ja tappioiden sosialisointi, kuten esimerkiksi Finavian johdannaiskaupat.

Että kyllä sitä vastuuta saisi kantaa myös muutkin kuin juopot, jotka tuossa tikun nokkaan nostettiin.

Se vastuunkanto toimii oikeastaan yhdessä ainoassa yhteydessä. Pikkuyrittäjillä, jotka tekevät hommiaan panoksenaan oma, sukunsa ja kavereidensa omaisuus. Siellä huonoista valinnoista kannetaan tuota peräänkuulutettua vastuuta ihan omalla selkänahalla. Vaan pörssiyhtiöiden ja pankkien ammattijohtajille annetaan kultainen kädenpuristus ja potkut, arvovaltatappio on tietysti musertava, mutta sitä helpottaa kovasti se, ettei tarvitse voudin kanssa asioitaan selvitellä, jos on eteensä katsonut…

Ehkäpä syyllistyn tässä halpaan populismiin, mutta enpä ole messuamassa tätä mistään eduskunnan puhujapöntöstä, enkä aio liittyä mihinkään puolueeseen edelleenkään saati pyrkiä päättämään mistään asiasta.

Mutta liberaalin markkinatalouden kaikkivoipaisuus on mielestäni sangen kyseenalainen asia, kyllä siellä on tehty melkoista täystuhoa kantamatta minkäänlaista moraalista tai muutakaan vastuuta. Valtion pakeille on menty, kun on takkiin tullut, ja maakunta on maksanut, raskaimman jälkeen.

Nythän on sitten tämä kuuluisa sote- juttu, jota mainostetaan asioita eteenpäin vievänä. Eiköhän tuo liene kuitenkin megaluokan silmäänkuseminen, josta veronmaksajat maksavat laskun, ja maksun saaja tallettaa saamansa pennoset visusti veroparatiisien alati paisuviin pankkeihin. Minun oikeustajuni mukaan se ei ole oikein.

Kansalaispassivistin reflektointi heräteostoksena tilatun erkkolaisen eiliseen juttuun päättyy tähän.

Tutun kirjailijan Entiset poikaystävät

SusuPetal tuli aikanaan tutuksi blogimaailmasta, silloin, kun itsekin siellä enemmälti liikuin ja melkein päivittäin jotain julkaisin. Susu kommentoi, antoi palautetta, rohkaisipa lopulta minutkin julkaisemaan tekstejäni kahden kirjan verran. Olemme tavallaan kirjailijakolleegoita, ja kirjoittaja Susu tuntuu tutulta, vaikka emme ole koskaan tavanneetkaan.

Nyt käsillä oleva teos on Käsite- kustantamon julkaisema.

SusuPetalin voima on ollut aina tiivis ja kaunistelematon teksti asioista, joita tapahtuu. Kun elämä murjoo vaihtelevasti, kuinka kyttääjä vie nillityksellään vähäisenkin ilon, mitä tekee ikä vanhoille poikaystäville. Asioita, joita jokaisessa kylässä ja kaupungissa koetaan ja eletään, ja jotka toiset tappaa, toisia vahvistavat. Lukijalle piirtyy kuva rehellisestä ja aidosta ihmisestä, joka ei kiertele eikä kaunistele.

Ja se on näiden tekstien voima. Voima, jolle ei ole pätevää vastavoimaa.

Voin ihan sumeilematta suositella, kirjailijan kaunis sisin sieltä kuitenkin näkyy. Se sama unenomainen kauneus, joka on tekijän maalauksissakin.

Mitään terävän analyyttistä en osaa tähän kirjoittaa, muuta kuin että tällaista rosoista realismia ihmisen elämä aika monessa tapauksessa kymmenestä on

 

 

Neljän päivän retki tasavaltamme kunniotetun presidentin kotiseudulle, osa 3

Nykylääketiede on metkaa ja tehokasta.
Viipymiseni toisena päivänä tuli ortopedi kierrolla, ja sanoi, että tänään aletaan kävellä sauvoilla ja huomenissa kotiin. Minä siihen, että kun siellä ei juuri huomenna ole ketään. Että jos saisi yhden yön ylimääräistä olla.

Fysioterapeutti kävelytti ja venyttelytti, neuvoi oikeanlaisen tavan tehdä harjoituksia. Minkähän takia lääkintavoimistelijasta piti tehdä fysioterapeutti, onko se jotenkin hienompi sana? Vaan niinhän on kirvesmiehetkin talonrakennusalan mekaanikkoja ainakin koulutusoppaissa. Ja toisekseen, eipä tuo ole minulta pois, vaikka heitä fysioterapeutiksikin sanotaan. Hyviä ja päteviä ihmisiä ovat.

Niinpä sitten koitti se päivä, kun riisuin sairaalan vaatteet pois, pukeuduin omiini, ja aloin odotella kotiinkuljetusta. Se tuli aikanaan, ja kuljetti kolme sairaalasta päässyttä potilasta tänne pain, missä muinoin vakkoja kai vientiinkin asti tekivät.

Lehdet on vähintäänkin eri värisiä, tai ne voivat olla jo haravointikunnossakin, kun seuraavan kerran ansiotyö kutsuu. Sen verran kova homma oli tämänkertainen julkisen terveydenhuollon palvelujen käyttäminen.

Siinä sairaalassaoloaikanahan se tapahtui tämä hallituskriisikin ja yhden hallituspuolueen hajoaminen. Siihen en osaa sen kummemmin kantaa ottaa. En suuremmin välitä yhdestäkään hallituspuolueesta sen kummemmin kuin oppositiopuolueistakaan. En menettänyt tässä hallituskriisissä luottamustani poliitikkoihin, sillä eihän sellaista voi menettää, mitä ei ole olemassakaan.

Ihmettelen suuresti, miksi poliitikkoihin pitäisi ”luottaa”. Jokainen ajatteleva ja aikaansa seuraava ihminen ymmärtää, ettei mikään vaalilupaus voi sellaisenaan toteutua, emmehän me diktaattoreita valitse, vaan ihmisiä, jotka joidenkin arvojen pohjalta koettavat toisten kanssa neuvotella, miten tässä kohdassa menetellään.

Oppositiossa on helpompi olla aatteellinen, hallitusvastuussa kuumimmastakin idealistista tulee reaalipoliitikko. Se on varmaan ihan hyvä asia se.

Blogitutun kanssa olen aika lailla samalla linjalla, että kyllä se hallitus kuin hallitus välttää, kunhan sen edustajat eivät öisin kulje hakemassa ihmisiä kuulusteltaviksi tai hakattaviksi.

Vaan hyvä oli hoito tälläkin kertaa esisote- terveydenhuollossa. Henkilökunta Salon aluesairaalassa oli ystävällistä ja osaavaa, leikkaava ortopedi epäilemättä pätevä ammatti-ihminen.

Tässä toivuskellessani kävelin tässä kyynärsauvoineni kylänraitilla, ja vastaan tuli juureva alkuperäiskansan edustaja, jonka kanssa tervehdittiin ja vaihdettiin kuulumiset. Sanoi havaittuaan tilani, että olisi hänenkin mentävä, kyseli, mitä maksoi tämä homma. Olin vähän hölmistynyt, että neljän sairaalapäivän hinnanhan se, olisiko jotain puolitoista sataa, yksityisellekös sinä meinaat. Siellä virolaiset tekee 6000 eurolla, kotimaiset toimijat taitavat olla kalliita.  Ei sanonut yksityiselle olevansa menossa, ja olin yhä enemmän äimänä kysymyksen edessä. Kysyjä kun on talollinen, vähän kuin Hj. Nortamon Meiä dorpp- runossa.

Keskisuomalaisena en aina käsitä näitä sinänsä sydämellisiä ja kilttejä ihmisiä täällä päin. Kerran annoin yhdelle käymään poikenneelle tuttavalle basilikan ja thai-basilikan lehtiä, kun latvoin niitä versoja siinä samalla. Ihastui tuttava makuun, ja kysyi, että minkä hintaisia tämmöisen siemenet ovat. Vastasin, että en tiedä, sillä haen keväisin siemeniä jos jonkinlaisia, enkä ole koskaan katsonut että maksaako pussi euron vai kaksi.

No, tällainen oli siis reissuni tasavaltamme presidentin kotikaupungin sairaalaan. Kotiin tultua oli posti tuonut Susu Petalin uusimman kirjan, josta täten esitän teoksen allekirjoittaneelle lähettäneelle kirjailijalle kauneimmat kiitokset.

Vanhat poikaystävät onkin sitten seuraavan päreeni aihe.

Mukavaa kesää, toivottelen kaikille kuten Kankaanpään Eljas

 

Neljän päivän retki tasavaltamme kunnioitetun presidentin kotiseudulle osa 2

Sairaala on pikkukaupungin lasareetiksi suuri. Hoitaja työntää kertojaa leikkaussalista kohti potilashuonetta, ja pian sinne saavutaankin. Kertoja soittaa puolisolleen ja ilmoittaa tavalla tai toisella muillekin läheisilleen ja ystävilleen, että toimenpide on ohi ja vointi siihen nähden ihan hyvä.

Kipulääkkeitä tuodaan, ja välillä olo on epätodellinen, leijuva. Monella suulla kehotetaan pyytämään aina lääkettä, kun vain sattuu, näin olisi parempi. Näin kertoja tekeekin.

Kertoja saa eteensä ruokaa, joka maistuukin, sillä toimenpiteen vuoksi on pitänyt olla edellisillasta syömättä. Pahoinvointia ei näy ei kuulu, toki jalassa polven yläpuolelta alapuolelle ulottuva haava jäytää mitä melkoisimmin.

Iltapäivällä saapuu hoitaja, joka tuo jonkin rollaattorin tapaisen kapistuksen, ja patistaa kertojan ylös. ja opastaa, kuinka kävellään. Kyynärpäiden varassa otetaankin askelia, ja matka johtaa niinkin erikoiseen paikkaan kuin vessaan. Sinnepä tehdään tarpeet, ja hoitaja auttaa takaisin huoneeseen. Ei huonosti, alle puoli kellonkiertoa siitä, kun on maannut kanttuvei leikkauspöydällä.

jatkuu

Neljän päivän retki tasavaltamme kunnioitetun presidentin kotiseudulle osa 1

Hävyttömän varhain tiistaiaamuna matkapuhelimeen integroitu herätystoiminto ajaa ylös tämän tarinan kertojan. Hän nousee, pakkaa kassiinsa vielä nukkumista varten tarvittavan teknisen laitteiston, hammasharjan, lääkkeitä.  Vielä varmistaa hän, että kassissa on myös puhtaat alusvaattet loppuviikolla tapahtuvaa paluuta varten. Sitten hän laittaa kahvinkeittimen päälle, lataa siihen pienen annoksen tarpeita, ja kahvin tiputtua herättää puolisonsa.

Kello viisi kertoja sulkee kotinsa oven, kävelee autokatokselle, napsauttaa kauko-ohjauksella ovet pois lukosta, istuu kuljettajan paikalle, ja käynnistää dieselmoottorin karheaääniseen raksutukseensa. Pian auto kulkee halki metsien ja niittyjen keskelle tehdyn tien oikeaa reunaa mukaillen. Saavutaan mainittavammalle tielle, nopeus kasvaa.

Kuluu tunti, ohitetaan ruotsinvallanaikainen maamme pääkaupunki sen koillispuolelle tehtyä ohitustietä pitkin. Saavutaan valtatie numero 1:lle, jota pitkin saa ajaa peräti satakaksikymmentä kilometriä tunnissa. Mennään tunnelin läpi, ja vastaan tulee yllättäen tienhaara kovasta rakennemuutoksesta hiljattain kärsineeseen kaupunkiin. Körötellään aamuruuhkassa, ja useiden mutkien jälkeen ollaan perillä, tarinan kertoja kaartaa auton pääovien eteen, pysäköi sen, ottaa kassinsa ja luovuttaa ajoneuvon puolisonsa ajettavaksi. Puoliso menee päiväksi töihin entiseen pääkaupunkiin, ja kertoja vakuuttaa puolisolleen, ettei ole minkään kohtuuden mukaista ajaa noin kuudenkymmenen kilometrin matkaa monta kertaa päivässä. Muutaman päivän tama reissu kestäisi. Tulen sitten taksilla kotiin.

Mies kävelee sisään sairaalalle, ottaa kassistaan ohjepaperin, jossa neuvotaan, mihin pitää ilmoittautua. Mies nousee hissillä kolmanteen kerrokseen, ja löytää oikean oven. Sitten hän kävelee osastolla, ja nähtyään henkilökunnaksi arvioimiaan naishenkilöitä menee, esittäytyy ja sanoo olevansa tulossa osastolle hoidettavaksi. Hoitaja myöntää paperistansa sellaisen nimen löytyvän, ja johdattelee miehen käytävän päähän huoneeseen, jossa on kaksi muuta tänään hoidettavaa sekä yksi pari päivää aiemmin hoidettu mieshenkilö.

Mies vaihtaa sairaalan vaatteet päälle, hoitaja tulee haastattelemaan, tutkii miestä vielä siltä varalta, että löytyisi jotain kohta tehtävää hoitotoimenpidettä haittaavaa. Ei löydy, joten hoitaja hake jonkin surisevan koneen, jolla hän poistaa ihokarvat hoidettavalta alueelta, desinfioi navan pumpulipuikoilla ja desinfiointiaineella.

Kun kello lyö kahdeksan, hoitajan taskusssa oleva puhelin soi, ja hän kehottaa miestä laittamaan tohvelit jalkaan, ja seuraamaan. Hoitaja työntää sänkyä, mies kävelee vieressä. Leikkaussalin ovella odottelee lääkäri, joka piirtää tussilla hoitoalueen päälle merkin, ja mies kävelee leikkaussaliin.

Siellä hän asettuu kapealle pöydälle, ja saa rintaansa ja otsaansa erilaisia tunnistimia, joihin hoitaja kiinnittää johtoja. Joku hoitaja tunkee kanyyliä vasempaan käteen, ja pian se onkin paikallaan. Paikalle tulee nukutuslääkäriksi esittäytyvä mies, joka alkaa annostella jotain lääkettä kanyylin läpi kertojan verenkiertoon, ja tästä hetkestä alkaa vaihe, josta kertojalla ei ole empiiristä havaintoa.

Kuitenkin tietää kertoja, että ovat leikanneet pitkän haavan vasemman polven kohdalle, katkaisseet sääri – ja reisiluun  polvinivelen ylä-ja alapuolilta, ja laittaneet tilalle teräksestä ja muovista valmistetun keinonivelen, kiinnittäneet sen luuhun luusementillä. Lisäksi ovat irrottaneet suuria lihaksia vanhan polvinivelen ylä- ja alapuolelta, ja kiinnittäneet ne uuden nivelen suhteen samankaltaisiin paikkoihin uudelleen.

Tapahtumien tässä vaiheessa kertoja palaa empiirisesti havainnoimaan tilannetta. Kertoja havaitsee olevansa takaisin siinä sängyssä, mitä hoitaja jokin aika sitten työnti käytävää pitkin. Kertoja ei tunne varsinaista kipua eikä edes vilutusta, mutta hampaat hakkaavat toisiaan vasten aivan mielettömästi.  Lääkäri tai hoitaja käy vähän väliä vierellä, katselee monitoreja, ja pistää kanyylin läpi kertojan elimistöön jotain lääkeainetta, ja miehe olo vähin erin kohenee.

jo ennen puoltapäivää on hän huoneessa, tietenkin vahvojen särkylääkkeiden huumaamana.

Jatkuu myöhemmin