Nyt ei vaan jaksa

Käytiin kuoron kanssa laulamassa yksi tilaisuus. Paikka oli Frans Hannulan (1855-1914) aikaansaaman hengellisen herätyksen myötä rakennettu rukoushuone. Sitä ylläpitää yhdistys, jonka edustaja jo keväällä otti yhteyttä, pyysi minua kanttoroitsemaan ja tuomaan mukaan jonkin musiikkiryhmän. Otin kirkkokuoroni, joka on leikkausteni vuoksi päässyt überhelpolla viime ajat.

Tapahtuma oli kesäillan hartaus. Sen verran vaikutti helteinen sää, ja loman läheisyys, etten jaksanut ottaa huomioon pukeutumisetikettiä. Menin paikalle moposkootterilla, repussa nuotti-ja virsikirjat, pukeutuneena shortseihin ja t-paitaan. Toivottavasti kukaan ei pahoittunut, eikä kukaan paikalla olleista ei ainakaan julkituonut närkästystään.

Olisi ollut kahvit tilaisuuden jälkeen, vaan selvittelin itseni ulos aika äkkiä. Moposkootterille en kerjennyt, kun tuli pihalle arvostamani henkilö, jonka kanssa vaihdoin muutaman sanan ihan siitä syystä, etten ole häntä hetkeen nähnyt. Paikalle tuli sisältä kahvimukeineen muitakin, jotka kehottivat käymään ottamassa, vaan enhän minä nyt viitsinyt.  Pitkäaikainen työtoverini hoiteli puhujan hommia, ja hänhän taas on sellainen, että hän viihtyy vaikka kuinka kauan noissa ”jälkiseuroissa”, jonka termin ainakin herännäisyyttä tuntevat tietävät.

Mutta minä en jaksanut jäädä suuta pieksämään. Teki mieli kotiin. Juteltuani hetken todella arvostamani henkilön kanssa, menin ja käynnistin moposkootterin ja suunnistin kohti kotia. Matkalla kävin hakemassa yhden geokätkön, johon touhuun on tytärpuoleni saanut äitinsä ja minut lopultakin houkuteltua.

Minä kaipaan jo lomalle. Huomenna on siirtovapaa tiistailta. Lauantaina menen soittamaan elokuvamusiikkia häihin, ja sunnuntaina teen ne kaksi kirkonmenoa ja yhdet kirkkokahvit.

Tarvitsen lomaa ihmisistä, vaikka ne toisaalta ihania ovatkin. Tahdon olla vain yksi joukosta, joka Savonlinnan oopperajuhlilla jonottaa väliaikatrahteeraukseen, eikä tunne muita kuin Ars Musican yrittäjän, jonka näkemiseen ei koskaan ennätä kyllästyä.

Kunpa olisi sen verran tyyntä, että kehtaisi paattinsa suunnata hiljaisille ulkoluodoille. Saisi tästä sinänsä mukavasta sosiaalisuudesta hetken levätä, olla kohtaamatta ihmisiä heidän tilanteissaan. Lukea vaikka sen Knausgårdin lopultakin loppuun, olenhan lukenut Karamazovin veljeksetkin heti kolmannella yrittämällä. Volter Kilven Alastalon salissa on vielä haastelistalla, ja aion sen jonakin aikana vielä lukea, vaikka tiedän sen olevan haanpääläisittäin sanottuna ”pitkäjäykkistä” tarinaa.

Nyt on lähdettävä kastelemaan puutarhaa. Kolme, neljä työtehtävää jäljellä ennen lomaa, ennen vapahdusta, ennen lepoa.

Mainokset

Torstain tajunnanvirtaa

Eilen oli leppoisa työpäivä. Kävin aamusta rippileirillä, ja muuan lippalakkipää sanoi oppitunnin loppupuolella pastorin kysyessä, että onko jollakin jotain kysyttävää: ”Eiköhän se ollu tässä”. Samainen herranterttu oli pitänyt omaa ohjelmaansa koko tunnin ajan, puhunut ns. asiansa vierustoverilleen suureen ääneen, kaikella tavalla osoittanut, ettei tämä touhu häntä kyllä kiinnosta pätkääkään. Oli samanlaisia tyttöjä ja poikia jokunen muukin.

Vinoilin niille, että tämähän on ihan kai teidän omaan tahtoonne perustuvaa, että täällä olette, kukaan ei teitä tänne pakota, kun olin havaitsevinani sellaista, että maistui puulta. Tuskaahan se lapselle tietysti on, muistan itsekin reilun neljänkymmenen vuoden takaa, kuinka tympäisi. Pastori oli kyllä laatinut niin hyvän ohjelman, että jos sellaista olisi meidän aikana ollut, olisi varmaan viihdytty paremmin.

Itselle on ikä tuonut sellaista, etten välitä nenäkkäiden lippalakkipäiden kanssa juurikaan olla tekemisissä. Pari kertaa ovat erehtyneet jättämään minut pitämään tuntia yksin, ja siinä on käynyt säännönmukaisesti niin, että vartin, korkeintaan 20 minuutin jälkeen olen sanonut, että tämä oli nyt tässä, menkää pois, en halua nähdä teitä.

Tyhmäähän tällainen toiminta minulta on, mutta silti en osaa muuten toimia. Jos vuorovaikutusta ei synny, ja homma menee pelleilyksi, niin en kyllä viitsi kuriakaan alkaa pitää. Ei minulla ole minkäänlaista kosketusta nuoren elämään, en tiedä, missä somepalveluissa ne pyörivät, enkä välitäkään tietää. Kunhan eivät nurkalle tule, niin ihan sama.

Sanottakoon, että ainoat kerrat, kun olen miettinyt ammatin vaihtoa, ovat sattuneet juurikin rippikoulunpidossa. Siinä on tuntunut siltä, että minusta ei tähän hommaan ole, ja että jos vaikka kenkiä myymään pääsisi, käytettyjäkin, niin voisi vaikka lähteä. Toistaiseksi työn mukavat puolet ovat painaneet vaakakupissa enemmän.

***

No niin. Kotiuduin aamupäivän kärsimyksestä puolilta päivin, ja aikaa seuraavaan oli lähelle puoli kellonkiertoa. Takapihan terassilla oli yli kolmekymmentä astetta, vaikka kiinanlaikkuköynnökset ja humalat varjostivatkin. Mitä siinä muuta osaa kuin lähteä uimaan.

Ei kun autolla jokunen kilometri, muuntoaseman pihaan, ja siinä lähellä on mökitön ja kallioinen ranta, jossa on hieno hiekkapohja, jota ainoastaan kalanviljelyn myötä riesaksi tullut rihmalevä vähän rumentaa. Mutta sen vesi on vain noin 16- asteista, ja kylläpä kelpasi siinä itseänsä viilentää, ja lukea välillä Karl Ove Knausgårdin Taistelun kuudetta osaa, joka jäi parisen vuotta sitten kesken.

Sieltä aikanaan palailtiin, ja metsän reunan yllä oli pahaenteisen näköinen pilvi: savua. Toden totta, tuossa merenlahden takana oli alkanut oikein paha metsäpalo, joka levisi rutikuivassa maastossa kuin tappurassa. Iltaan mennessä oli kuulemma jo 80 hehtaaria, eli sadan jalkapallokentän verran, metsää tulessa. Helikopterit näkyivät hakevan sammutusvettä merestä, niiden roottoreiden jyrinä täytti seudun. Toivottavasti saavat sen haltuun.

Vielä on tänäänkin leppoisa kesäpäivä. Ei ole sadetta tulossa, vaikka sitä tuon maastopalon vuoksi toivoisikin. Vaikka semmoinen hirmuraekuuro, joka tainnuttaisi liekit ainakin pinnalta, sitä itse maastoa saavat kyllä vahtia varmaan pitkälle ensi viikkoon.

***
Sittenpä kävin soittamassa yhden iltakirkon tuossa lähellä, ja pidin kuorolleni harjoitukset tänäistä esiintymistä varten.

Joudun tapaamaan ne nenäkkäät lippalakkipäät vielä sunnuntaina, jolloin niillä on varmaan ainakin osalla puku päällä. Tai en minä niitä tapaa, kipuan kirkon parvelle, soittelen urkuja, laulelen, ja tulen vielä tähän kotikylälle, kipuan urkuparvelle, soittelen ja laulelen, ja käyn kirkkokahvilla, ja sitten…

Niin, ensi sunnuntain viimeisten kirkkokahvien jälkeen ripustan puvun huolella henkariin, ehkä vien pesulaan siistittäväksi jossain vaiheessa. Ja tuumaan, että tässä on semmoinen poika, joka ei töitä kaipaa ainakaan neljään viikkoon.

On tulossa kesäloma.

Tukala helle

Juuri äsken tulimme puolison kanssa pieneltä iltakävelyltä. Loihen siinä minä lausumahan, etten muista tällä paikkakunnalla sellaista, että iltakymmeneltä on kolmisenkymmentä astetta lämmintä.

Minua se ei haittaa. Olen ollut puolisoni kanssa Kreikassa, Thaimaassa ja Intiassa, jossa lämpötilat ovat tätä luokkaa. Erityisesti Kaakkois-Aasian maissa ei ollut mitään outoa siinä, että myöhäisillallakin oli vielä suomalaisittain hellelukemat.

Ymmärrän niitä, joille se ei sovi. Voihan sitä olla vaikka sairautta, tai keho niin pohjoismainen, että liika lämpö tekee huonon olon. Heille sanon sen lohdutuksen sanan, että ne räntäsateet, kun vaatetuksella voi säätää olotilansa, ovat jo aivan pian.

Nyt on meidän, lämmöstä pitävien, vuoro. Meidän muutamat hassut päivät, koettakaa kestää.  Minä ja kaltaiseni vaadimme heinäkuuta takaisin aivan hetken päästä, ja saammekin sitä odottaa lähes vuoden.

Olisi nyt vielä edes viikon, puolitoista tällaista, kun pääsen tuossa ensi pyhän jälkeen vuosilomalleni minäkin.

Elokuun lopulla on ihan sama, vaikka sataisi joka päivä jäätävää tihkua ja tuulisi koillisesta kymmenen metriä sekunnissa. Mutta että olisi edes muutava leppoisa suvipäivä. Nimittäin on tuo meri jo neljällä metrillä sekunnissa sellainen, ettei köyhän miehen paatilla siellä olo ole kovin mukavaa.

Mutta mitäpä näistä höpöttämään, sää on sellainen kuin on, vaikka kuinka ilmatieteen laitoksen puhelimeen soittelisi…

Toimittajilla hommia piisaa

Äijä on seurannut vähän huvittuneena maalman mahtimiesten kokousta Helsingissä. Ei kai minua sinänsä huvita jännitteinen tilanne suurvaltojen välillä, ei alkuunkaan. Vielä vähemmän naurattaa vaikka Ukrainan sota tai Persianlahden kahinat, Afganistan, Vietnam, mitä näitä nyt on ja on ollut. Eikä naurata isojen johtajien piittaamattomuus ihmisoikeuksista, mutta minkä niille tekee. Mielenosoittajat pistetään koreasti sivummalle, sielläpä mieltään osoittakoot. Jos joku arvelee mailman johtajien sillä kurin alkavan ajatella pienen ihmisen tai edes pienen kansakunnan kannalta, niin sopiihan sitä yrittää. Eihän sitä koskaan tiedä. Melkein joka viikko joku voittaa lotossakin.  Yksi toimittajanriivattu meinaa mieltään osoittaa, vaan kantavat sen pois tiedotustilaisuudesta, vaikka ukko miten vastaan pyristelee. Saipa kaveri viisitoistasekuntisensa, tunnun miettivän.

Mutta jo oli hupaisa toisella silmällä seurata tiedotusvälineiden työskentelyä. Liekö jäänyt ainutkaan suurhenkilöiden ele tai tekeminen tai tekemättä jättäminen huomaamatta tai analysoimatta. Että on siinä näppikset rätisseet, ja bittivirta on lennellyt valokuitua pitkin, ja ahnaat silmät ja aivot ovat niitä ahmineet, ja kenties tunteneet onnea siitä, että ovat nyt ihan maailmanpolitiikan ytimessä.

Sitähän tässä miettii, että varmaan oli presidentit käyneet vessassa ennen neuvottelujaan. Ajatelkaa nyt vaikka, jos olisi tullut pissahätä jommalle kummalle, ja olisi tullut neuvotteluhuoneesta kärsivän näköisenä. Siinä olisi päivystävät toimittajat laukoneet kameroitaan, ja joku olisi jo laittanut skypeitse mediatalolleen viestin, että neuvottelut katkesivat. Sitten se olisi ihmetellyt, kun olisi mahtihenkilö palannut vessasta lientynein ilmein. Noloa olisi ollut, jos olisi jo nettisivulle ehtinyt tämmöinen stop press – uutinen…

No, mitäpä tuollaista kuvittelemaan.

Vaan äijän päivä oli mukava. Oli työkalenterissa koodi VP, eli vapaapäivä. Käytin autoa katsastuksessa, ja hyväksytyksi se tuli, ja saapi ajella seuraavat kaksi vuotta tänään saadulla leimalla. Kun sieltä kotiuduttiin, pistettiin vähän evästä kassiin, ajeltiin tuonne satamaan ja nosteltiin nyssäkät veneeseen, hurautettiin saareen yhden kyläyhdistyksen omistamalle saunamökille, jossa kulahti iltapäivä ja vielä iltakin ihan auringonlaskun tietämille saakka.

Ei haitannut mahtihenkilöiden tapaaminen yhtään.

Tekee mieli kuvitella vielä yksi kännykkäpuhelu.

Presidentti istuskelee työhuoneessaan, pöydällä käydä nylkyttelee tietokone, ja on pressalla puhelin kädessään, twiittiäkö olisi kirjoittamassa vaiko laittamassa tekstiviestiä.
Vaan alkaa puhelin soimaan, ja mahtihenkilö vilkaisee näytöltä, että kolleegahan se siellä.
– No terve, mitä ukko?
– Mitä tässä, kottiin tulin tuossa joku aika sitten.
– Sinä siellä vielä lorvehit pitempään.
– No kävin vähän lähetystön väelle ohjetta antamassa.
– Minä en oo ite kehannu, oon laittanu aina toisia asialle.
– Jokkainen taaplaa tyylillään. Vaan mitä tykkäsit kyläpaikasta?
– Mitäs, kyllähän siellä kertansa käy, torpassakin.
– Torppahan tuo ol, pakko myöntää. Mutta laittoi ne siellä pöydän koreaksi.
– No laittoihan ne. Se minua kyllä vähän nauratti, kun ihan tavan vuoksi sanoin, että olipa hyvää ruokaa. Kuuluivat ratiossa ja lehissäkin hehkuttaneen…
– Heh, ne on sillä perällä vähän yksinkertaisia, mutta sinänsä ihan ystävällisiä.
– Onhan ne. Ainahan ne torpanmiehet on, kun isännät poikkeilee.
– No mites siellä kotona, oliko isokin äläkkä.
– Ainahan ne räksyttää, ei pie niin välittää. Sepähän heillä on virkansa.
– Niinhän se sinulla taitaa olla. Minä pistän semmoset ukot linnaan.
– Tekis mieli minunkin. Vaan eiköhän lopeteta pökinät ja vakkauta yöpuulle. Soitellaan.
– Asiata puhut. Soitellaan. Ja öetä.

 

 

Vielä viikko

Totesin juuri, että vuosiloman pääjaksoon, eli neljän viikon autuaalliseen poissaoloon seurakunnan tehtävistä on jäljellä tasan viikko.  Vielä on tuossa viikossa kaksi autuaallista vapaapäivää, joista toinen on huomenna, toinen perjantaina.

Huomenna starttaan iltapäivällä valkoisen moottoriveneen, nostatan sen plaaniin ja suuntaan naapuripitäjän kyläyhdistyksen ylläpitämälle saunalle, jossa aion kylpeä ja juoda vähän oluttakin. Iltamyöhällä starttaan veneen, nostatan sen plaaniin ja ajan tuohon kotilaituriin, kiinnitämme sen köysin odottamaan seuraavaa starttia.

Kyllä sitä lomaa oikein odottaa. Viime kesänä, kun oli se polvileikkaus, lomaa oli runsaasti yli tarpeen. Tämän päivän erkkolaisesta luin Ameriikasta, tuosta vapauden tyyssijasta, jossa useimmat pitävät lomaa viikon, lukien koko ajan työsähköpostejaan. Kyllä on Suomi tuhat kertaa parempi maa. Firmapuolellakin saa sen kolmekymmentä päivää vuodessa, ja täällä julkisella puolella vielä rapian viikon enemmän, ja voi pitää lomansa ihan turvallisin mielin. Siis se, jolla on vakinaisen työ- tai virkasuhteen autuus. Kasvava joukko on nollasopimukselaisia, jotka koreasti lähtevät kutsun käydessä, ei toki velvollisuudentunteesta vaan koska leipä on hyvää syödä.

On se itselläkin hyvin muistissa. Vuonna -83 olin kuukauden lomalla, jonka jälkeen seuraava loma oli vuonna 1997.  Siis vv. 1984-1996 ei ollut kesälomaa. Siinä ajassa ei ole mitään hienoa. Oli vain elatuksen murhe, joka pakotti töihin kauneimpanakin kesäpäivänä. Syksyn ja talven ikävät päivät, jolloin olisin mielihyvin ollut töissä, oli työttömyyttä. Tuon ajanjakson perusteella arvostan suunnattoman korkealle vuosilomaa, ja etenkin kesälomaa, sanokoot elinkeinoelämä ihan mitä tahansa.

Kun viikon päästä pääsen neljän viikon tauolle, yritän olla soittamatta ollenkaan ainakin kolme viikkoa. Tahdon katsella vaikkapa perhosten elämää, sitä, miten yö laskeutuu merenlahden ylle, käydä Savonlinnassa katsomassa Patarouvan ja Otellon, viime kesä jäikin väliin.  Ehkä yöpyä jossain meren saaressa, olla yö saaristossa, kuten tangossa romantisoidusti lauletaan.

Sen jälkeen jaksan taas iltaisin ja viikonloppuisin mennä toimittamaan tehtäviäni.

Kesäillan ylistys

Täällä Vakka-Suomen perällä on tämä kesä ollut ylenmäärin kuiva. Nyt, heinäkuun puolessa välissä, koivut alkavat kellastua syysasuunsa. Mitäs, kun vettä on saatu sitten toukokuun alun todella vänän. Meillä sadevesitynnyrit, rännien alle laitetut, ovat täyttyneet koko tämän kahden ja puolen kuukauden aikana kaksi kertaa.

Mutta se suomalainen kesäilta, josta mieskuorot ja kaikki muutkin laulavat. Eihän sellainen osu kohdalle läheskään joka vuotenakaan. Sellainen, että illalla terassilla istuessa ei kaipaa pitkälahkeita tai -hihaista, ja nukkumaan mennessä on laitettava ilmalämpöpumppu jäähdyttämään. Kun päivällä ja illan kutveessa kimalainen surisee verkkaisesti puutarhakasveissa, ja kun Viljo Kojon ihana runo Veet välkkyy taas tulee lihaksi.

Tänään on sellainen kesäilta. Sellainen, kun päivällä ei ole jaksanut olla erityisen hyödyllinen, kun päivän lämpö on laittanut yleensä toimeliaan Pohjolan asukkaan ihan vain nauttimaan päivästä. Yritetty on kerätä mustikoita, vaan kuumuus laittoi kerääjät makaamaan  rantakalliolle, käymään välillä uimassa noin 14-asteisessa Selkämeressä.

Sillä vaikka on tämä kesä ollut kuiva, niin tuulta on ollut. Meri on myllertänyt siten, ettei meidän veneellä ole voinut muuta kuin hissuksiin lähiluodoille ajella. Ja eilen näytti valkoisen moottoriveneen kaikuluotain lahjomattomasti +14 astetta tuolla ulompana. Tuossa suojaisalla lahdella puolestaan sinilevä täyttää joka paikan, eikä siinä juuri tee mieli uidakaan

Mutta tämä kesäilta. Oikeastaan puuttuu vain savusaunan tai edes jatkuvalämmitteisen rantasaunan tuoksu, jota olemme kaipaamaan oppineet. Vaan ei sellaisia kanttorin ja toimenhaltijan tuloilla hankita, ei ainakaan tässä iässä eikä näiltä seuduilta. Niinpä vain nautitaan tästä harvinaisesta, ei joka vuosikaan kohdalle tulevasta kesäillasta, ehkä jopa useammasta. Se toki jää nähtäväksi, sillä pohjatuuli on alati valmiina esittämään oman, hyyrteisen puheenvuoronsa, A.Kiveä ja P. Haanpäätä lainatakseni

Mutta eipä sillä väliä, näin leppoisana kesäiltana. Kesä antaa tällä kertaa leppoisinta antiaan tänne Vakka-Suomen perällekin,  Sillä ei tällaisena leppoisana kesäiltana jaksa välittää pätkääkään jostain Trumpista, Putinista tai edes kotimaan bisneksistä. Tehkääpä kuten tahdotte, ei paljon meikäläistä hetkauta, elleivät sitten meitä kaikkia ala hetkauttamaan.

Iltapäiväkävelyn kuvasatoa

Tuli semmoinen torstai-iltapäivä, että on huomenna vapaata. Piti nimittäin olla alkuviikosta rippikouluhommissa viime viikolla, ja piti siirtää vapaapäivä huomiseksi, aiemmin ei ollut tilaa.

Suurvaltajohtajat tapaavat toisensa lähiaikoina Helsingissä, vaan minä en heidän laisiaan ihmisiä osaa arvostaa. Millainen on ihminen, joka omien tavoitteidensa vuoksi laittaa vaikka perheenisiä luotien eteen? Minusta peto, tunteeton, iljettävä.

Mutta en näitä asioita syvemmin ymmärrä, joten keskityn sellaisiin asioihin, joita ymmärrän edes jollain tasolla.

 

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Oli mäkikuisma hyvin kauniissa kukassa iltapäiväkävelymme alkumatkassa. On se tuo luonto, ihan muuten vaan laittaa kaikkea kauneutta ihmislapsen ihasteltavaksi.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Matka jatkui metsätielle. ja näyttäisi siltä, että kuivuudesta huolimatta olisi mustikoita saatavissa sille, joka niitä hakea viitsii. Korostanpa tässä siis mustikan erinomaisia ominaisuuksia: on miltei yhtä hyvää pakastettuna kuin tuoreenakin! Rakenne pysyy ihan kelvollisena, puhumattakaan lajin ravitsemuksellisista arvoista. Noita on metsissä ihan kenen tahansa haettavissa, eikä maksa mitään. Jos päivän viitsii olla, on helpolla saanut kymmenkunta tai enemmänkin litroja, ja niillä pääseekin jo pitkälle. Meidän tapamme on hakea litra pari joka päivä muutaman viikon ajan.

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Tämä oli joku harvinaisempi laji, ihan metsässä kasvoi. Olikohan se joku kuusama tai sellainen, en nyt muista.

 

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Ranta-alpit sulostuttavat vähäisempien vesistöjen rantoja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

Kissankelloja kasvaa täällä päin muun muassa teiden pientareilla. Niiden syvänsininen, viisaan oloinen kukinto, viihtää katselijan mieltä.

On se tämä isänmaan suvi. Jopa syvä inhoni poliitikkoja ja jopa suurvaltajohtajia kohtaan lientyy.

Suurenmoinen saaristo

Se  on sillä tavalla, että joskus ihan lähellä, tuossa oman asuinpaikan lähiympäristössä, on hienoja luonnonilmiöitä. Näin on täällä Autokaupungin liepeillä, kun vaivautuu vähän ulos kotisatamasta, niin voi löytää vaikka tällaisen tupasvillaesiintymän jonkin saaren rantamilta.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Edellisen kerran meillä oli se tervattu alus viisi vuotta sitten. Sitten yhtenä keväänä, kun sitä käännettiin ympäri tervaamista varten, sen laita hajosi tuhannen pirstaleiksi, ja siihen loppui senkertainen veneily. Meni jokunen vuosi, käytettiin kyläyhdistyksen kajakkeja. Tänä vuonna ostettiin käytettynä tuommoinen valkoinen moottorivene, jolla voi tuossa merenlahdella ajella melkein milloin vain, mutta alle puolimetrisissä aalloissa merelläkin. Mennessä jouduttiin menemään vähän kyntämällä, kun merkitsevä aallonkorkeus taisi olla yli puoli metriä.  Vaan niinpä päädyttiin suojaiselle puolelle saarta, ja saatiin vene ankkuroitua ja kiinnitettyä saaren rantaan.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Sielläpä saaressa olemme olleet viimeksi vuosia sitten, ja jo teki silmälle hyvää nähdä nuo merelliset kukat loistossansa.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Suurenmoinen on saariston luonto, ei muuta voi sanoa. Siellä karun, harmaan graniitin keskellä jossain esiintyy upeita värejä, mittaamattoman kauniita kukkia monia eri lajeja.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Satunnainen kävijä huumaantuu kaikesta tästä kauneudesta, eikä muuta voi, kun laittaa kameransa lähikuvaustilaan, ja koettaa tallentaa kaiken sen upean kauneuden, minkä luonto on näille ulkoluodoille kehittänyt ja suonut.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

 

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Meriastereita olen aina jyrkästi rakastanut. Astereita kasvatettiin muinoin Keski-Suomessa kodin puutarhassa, niitä hellästi vaalittiin. Nykyisillä kotiseuduilla näitä kasvaa rantakivien väleissä ihan automatkankin päässä. Vaan nämä meriasterit olivat noin 18 km venematkan päässä. Siinä ne kasvavat kenenkään vaalimatta ja varjelematta, ellei Luojaamme (johon ihan kaikki eivät kaiketi uskokaan, minä toki) oteta huomioon.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Moni matkustaa moisia karuja seutuja nähdäkseen ihan Lappiinkin, mikä toki on oikein. Jyrkästi kannatan sitä, että Lapin ihmiset saavat tuloja meidän etelän ihmisten karuuden ja jylhyyden kaipuusta. Erityisesti tykkään noista tasapohjaisista pilvistä.

Ja se, että kantasuomalainen Lappiin matkustaa, on oikein ja autuaallista. Nimittäin erämaa-alueilla elää sangen ihanaa maammme kansaa, jotka kotiseutuaan rakastavat. Niin on lounaissaaristossa, ja niin on monessa maamme maakunnassa.  Näillä alueilla monasti tyydytään siihen, mitä turistit kesäisin tuovat tullessaan. Kerran oltiin veneen kuljetettavana Saimaan vesistössä, ja venemies oli aito paikkakuntalainen. Ei hän halunnut paremman elämän perässä minnekään.  Kun kesällä sai tarvitsemansa, tyytyi hiljaiseen kotiseutuunsa, ja oli siitä peräti ylpeä.

OLYMPUS DIGITAL CAMERA

Saaristo on vähän samaa maata. Eihän täällä hirveästi nykyaikaisia elinmahdollisuuksia ole. Enemmän erällistä on se, mistä ylpeitä olemme. Ruohokanukan marjoja täällä on, eikä niistä olle ihmisravinnoksi. Mutta kauneutta monenlaista on näin kesäisin. Voidaan olla, kuten Yö saaristossa-tangossa: ihastelemassa luonnon kauneutta.

Onhan se aika upea, tämä saaristo. Vaikka siihen täällä asuessa vähän tottuukin.

Jonka jalka kapsaa, sen suu napsaa…

Yllä mainittu sanomus tai hoku lienee tuttu maalla kasvaneille henkilöille, jotka ovat noin 60-vuotiaita tai vähän allekin. Sillä kun me olimme kakaroita, oli tavan omakotitalon pihalla puutarha, jossa kasvatettiin osa jokavuotisesta ravinnosta.

Isä tuota hoki, kun hoputti teiniä kitkemään, haraamaan tai korjaamaan satoa. Että se sitten jurppi teinin sydäntä.

Se kun on tuo ainakin poikalapsen kohdalla tilanne pääsääntöisesti se, että aluksi isä tietää kaiken, sitten isä ei tiedä mitään, ja joskus myöhemmin sitä joutuu, olipa miten kapinallinen tahansa, myöntämään, että kyllä se äijä jotain tiesi.

Tänä iltana poimin residenssimme vieressä sijaitsevasta kasvihuoneesta kesän ensimmäisen kurkun. Leikkasin sen suupaloiksi, ja että se oli hyvää! Varmaa on, että pisaraakaan minkään valtakunnan torjunta-ainetta ei kulkeutunut meidän syöjien elimistöön siitä.

Mitään erityistä ahkeruutta ei toki ole tarvittu. Tuossa toukokuulla istutin taimet, tällä kertaa ostetut. Joskus olen siemenestäkin kasvattanut, mutta tänä vuonna ainoastaan Golden Sunrise-tomaatit, sellaiset keltaiset, ovat itse kasvatettuja. Oli hiihtoreissua sun muuta kiireellistä siihen aikaan, kun olisi siemenet kylvää pitänyt.

Tahdon tässä vain sanoa, että muutaman neliömetrin laajuinen kasvihuone, jonka taloyhtiömme on suosiollisesti antanut laittaa paritalon seinustalle, pitää meidät pari kolme kuukautta kurkuissa ja tomaateissa. Päivittäinen työaika on muutamia minuutteja. Kastella pitää muistaa, joskus antaa vähän jotain ravinnetta, ja loppukesästä korjata sato pois. Niin, ja runkotomaattien kohdalla pitää muistaa napsia kastellessaan varkaat pois, siis sellaiset oksanhaaroista kasvavat ”uudet rungot”, jotka tuottavat kyllä suuren kasvin, mutta vähentävät satoa.

Isän puutarhanhoito oli laajempaa. Oli aarin verran perunaa, toinen juurikasveja, joita edesmennyt äitini rakkaudella hoiti. Oli ne perunat paljon parempia kuin koulussa saadut, väkilannoitteilla kasvatetut. Samoin oli porkkanat ja punajuuret hyviä, niitä mielikseen söi, ja vielä aikuisenakin kiitollisena käydessään mukaan otti, kun tarjottiin.

Nyt, kun on ollut keski-iässä jo sen verran aikaa, mitä teinin varttuminen vauvasta vie, sitä on ruvennut jo monta vuotta sitten itsekin kasvattamaan syötävää tuon joutomaanurmikon tilalla. Ei siitä kai nykyään mitään taloudellista hyötyä ole, mutta se ilo on, että esim. perunat voi jossain vaiheessa keittää muutaman minuutin nostamisen jälkeen, ja maku on totisesti muuta kuin marketin kylmähuoneissa viikkokauden esillepanoa odottaneissa.

Että ei se isän raivostuttava hoku niin kaukana todesta ollut, kuin teininä ajatteli.

Ruvettiin taasen runolle

Meillä, siis minulla ja puolisollani, on erinomainen ystävä, joka kutsuu meidät joka kesä juuri tänä heinäkuun kuudentena runoiltaan. Ystävä tarjoaa erinomaista mansikkakakkua, jonka hän tänään oli erityisellä pieteetillä tehnyt. Niin hyvää oli se, että minä lihavuusleikattukin otin sitä lisää.

Puoliso otti tarkasteluun tieten suosikkinsa Leif Färdingin erinomaisen teoksen Kasvojesi valossa, ystävä luki Heli Laaksosta ja Uuno Kailasta.

Minä valitsin mukaan Saarikosken kootut sekä Yrjö Jylhän Kiirastulen.

Siinä luimme toisillemme runoja, nautimme herkullista mansikkakakkua, joimme kahvia.

Hyvä on Saarikoski, sitä aina jaksaa lukea ja siihen perehtyä. Jylhän sotatraumarunous pistää minut aina hiljaiseksi. Asevelvollisuusajalta jäi sellainen kuva, että tavan upseeri on meidän ihmisten yläpuolella, vaan Jylhän runot tuovat esiin upseerishenkilön, hänen aikanaan -miehen inhimillisen ulottuvuuden. Luin tänäisessä tilaisuudessa Kiirastulesta runot Niin vaikea ja Kotiin.  Kiirastuli lienee monen kodin kirjahyllyssä, tai ainakin kirjastossa saatavissa.

On se tuo runous. En ole mikään runouden erityisasiantuntija, mutta ihmisen tuntemuksista tähän ikään jotain tiedän. Olivat käsittääkseni sekä Saarikoski että Jylhä ihmisiä, jotka syvästi tunsivat ihmisenä olemisen tuskan.  Jotenkin niin ymmärrän Jylhää, miksi hän päätyi siihen mihin päätyi.

Jäi Saarikoskelta mieleen tämä:

Matkustajakodissa on yhdessä ikkunassa valot
                                          ja huoneessa liikuskelee joku.
Talojen ääriviivat sulautuvat sumuun.
82-vuotias insinööri Åsberg sanoo minulle,
                         että olisi vielä paljon työtä.
              ja nyt sitten näkö rupeaa tekemään kiusaa. Hän
                                           tutkii tähtiä
                                  ja tekee säähavaintoja.

Jotenkin niin ymmärrän Saarikoskea, 35 vuotta runoilijan poismenon jälkeen.

Mainittakoon vielä, että olen runouden kanssa tekemisissä ammatikseni. Kanttorihan laulaa työkseen virsiä, eli hengellisiä runoja. Silti en kovin paljoa runoja lue, kadehdin sitä vanhempaa kolleegaani, joka sävelsi runoja, todeten perään, että osa runoista soi jo luettuna niin hyvin, ettei niihin nuotteja tohdi kirjoittaakaan.

Tämmöisin miettein tänään. Hyvää kesän iltaa sinulle, ystäväni.