Syysmietteitä

On lahjomattomasti esissä se aika, kun kurjet oikeasti lähtevät. Ne eivät treenaa, vaan oikeasti lähtevät. Lentävät pois, missä asiassa tekevät hyvin ja oikin, täällä ei pian enää ole niille(kään) mitään.
Haikeana olen taivaalle katsellut. Siinä ne menevät, jättävät tämän meidän siivettömien osaksi tulevan pimeän, jota itse nimitän kirotuksi pimeydeksi, lähinnä Turun Linnateatterin kauan sitten esittämän näytelmän muutaman vuorosanan perusteella.

Eilisiltana nostin perunat ja porkkanat, mikä ei suorituksena mikään ihmeellinen ole, kunhan ulkona kävi hetken olemassa. Ne pari neliömetriä kumpaakin oli äkkiä otettu ylös ja tuotu residenssin lämpöön välttämään viime yön pakkaset.

Loka- marraskuussa ei paljoa vikaa ole. Tuolloinhan on pimeää suurin osa vuorokaudesta, mitä pidemmälle loka- marraskuuhun mennään, sitä enemmän vallitsee pimeys.

Mutta täällä meidän seuduilla se jää päälle. Ei tule marraskuun lopulla tai joulukuun alussa talvea, kuten ihmisten ilmoilla tuppaa käymään. Ei. Päivästä, viikosta ja kuukaudesta toiseen vallitseva olosuhde on vaakasuorassa tuleva vesi-tai räntäsade, raskaan pilvikerroksen peittämä taivas ja yli puolet vuorokaudesta vallitseva pimeys. Ei tule sitä asiaintilaa, että aurinko edes vähin näyttäytyisi, vaan aina tuulee, sataa vaakasuoraan, ja kitulias hämärä vaihtuu pimeydeksi jo iltapäivän tunteina. Sormusten Herran Mordor on kevyttä kamaa tähän meidän tulevaan verrattuna.

Pentti Haanpään Syksyä ja ikävää Napasalon kirkolla on loistavan valoisaa tekstiä siihen verrattuna, mikä on meidän seutujen arkitodellisuus kevätpäivän tasaukseen asti – puhun kahden vuosikymmenen kokemuksella-.

Näiden aikojen ainut hyvä asia on se, että jos erehtyy jossain vaiheessa viikon tai parikin pakkasta pitämään, saattaa päästä tuohon lähijärven jäälle retkiluistelemaan. Samoin se, että kissoja vaivanneet kiinni tarttuneet punkit vähenevät niin, että marras-maaliskuussa niitä ei juurikaan ole. Täällä ei noina aikoina tavallisesti ole muutakaan elämää, paitsi se kirottu pimeys.

Että tätä tässä taas odotellaan tai siihen koitetaan valmistautua. Itsemurhariski ei saa kovin suuri näillä main olla, sillä kaikki ilo ja valo on menossa näinä aikoina ainakin neljäksi kuukaudeksi tyyten pois, ja me realistit tiedämme marrakuun alkavan noin 40 päivän kuluttua, ja kestävän todella pitkään.

Se on kevätpäivän tasaus, joka asiaan aikanaan helpotuksen tuo, niille joille vielä tuo.

Politiikkauskovien pohjaton typeryys

Tänä päivänä on suosittu haukkuma- tai luokittelusana ”vihervasemmistolainen”.

En ollenkaan puutu tässä siihen, mitä tuo sana asiallisesti ottaen merkitsee, vaan mitä se merkitsee vähän yksinkertaisten keskuudessa.

Oli Italiassa ennen semmoinen pääministeri kuin Silvio Berlusconi, joka Pohjoisen Liittoineen oli kommunismia vastaan.

Ja mikä olikaan Berlusconille kommunisti? No he, semmoinen, joka rohkeni sanoa hänelle vastaan.

Meillä ns. fiksussa pohjolassahan ei tuollaiseen alennuta… Paitsi juurikin tuossa ”vihervasemmistolainen”- termin käytössä.

Oli jokunen päivä sitten Helsingin Sanomissa juttu Alfa TV-nimisestä kanavasta, jonka rahoittajat sanoivat painokkaasti, että Alfa TV on vastapaino vihervasemmistolaisille medioilla kuten YLE ja Helsingin Sanomat. Mitä mahtavat ajatella erkkolaisen tekijät ja omistajat ja YLEn Matti Apunen vihervasemmistolaisiksi luokittelustaan?

Niin, pitää vielä vähän miettiä sanaa politiikkauskovainen. Sanan ”uskovainen” merkitys lienee yleiskielessämme tarkoittaa sitä, että joku on niin uskon sokaisema, ettei osaa olla muutoin kuin laput silmillä. On melkoinen uskonnon ja uskon latistus kyllä tuo merkitys, samoin latistuu politiikan suuri merkitys, demokratia, kun otetaan sellainen ylimielinen asenne toisin ajattelevia kohtaan, juuri kuten pahimmat ”uskovaiset”.

Ja koska väärinymmärtäminen (usein tahallaan) on niin yleinen ja kaikkea tekemistämme ja etenkin sanomistamme määritävä asia, niin sanottakoon, että niin politiikka kuin uskonto sisältävät hyviä ja elämää kannattelevia asioita, me ihmiset onnistumme usein vääristämään kummankin…

Asia ei sinänsä minulle, kaikesta tästä irti olevalle, mitään kuulu, mutta jotenkin tunnen jonkinlaista myötätuntoa niitä kohtaan, jotka vihervasemmistolaisiksi luokitellaan, sillä sehän on samanlainen haukkumasana kuin oli ”riistäjäporvari” niiden kaiketi kuulemma kuuden henkilön keskuudessa, jotka olivat ns. stalinisteja 1970- luvun alussa.

Että älkää rakkaat lajitoverit ollenkaan uskoko, mitä kirjoitetaan ja sanotaan, vaan käyttäkää omaa järkeänne.

Minä muuten koen olevani vihervasemmistolainen änkyräkonservatiivi.

Riippumaton ajatuspaja ja majoitus riippumaton kera

Tuossa huhtikuulla tulee viriteltyä riippumaton remmit tuonne takapihalle. Toisen pään remmi hyvin kasvaneeseen tuijaan, toisen pään remmi seinän poikittaiskoolinkiin kiinnitettyyn riippumattokoukkuun, siinä on monet siniset ajatukset ajateltu vuoden 2020 kesästä lähtien.

Myöhemmin olen tullut tietämään, että riippumatossa voi myös yöpyä. Ensimmäinen kerta oli kesällä 2020, kun oltiin lämpimänä kesäyönä Selkämeren eräässä saaressa yötä riippumatoissa. Riitti, kun laittoi kuitumakuupussin päälleen, kylmä ei ollut koko yönä, ja hyvin nukutti, kun oikean asennon löysi.

Uuteen ulottuvuuteen päästiin, kun ilmeni, että riippumattoon voi hankkia myös sellaisia lisävarusteita, kuin hyttysverkko. Sen kun laittaa ympärille, niin alkukesästäkin pärjää riippumatossa yöpyessä. Se ei edes maksa paljoa.

Entä jos sataa? Ei hätää, saatavissa on tarppeja eli päällyskankaita, jolloin riippumaton päälle voi kehittää katoksen, joka pitää pisarat ulkopuolella.

Vielä mahtavampi ominaisuus on underquilt, eli alushuopa tai -peite. Parempi puolisko semmoisen hommasi heti keväällä, sellaisen untuvatäytteisen, joka pitää vilun alapuolelta poissa aina – 12 asteeseen saakka. Minäkin semmoisen tilasin, mutta jouduin odottamaan heinäkuulle saakka. Niinpä kevään pyöräretkellä huolimatta lämpimästä kuitupussista kävi vilu yöllä kapajamaan, kun riippumatoissa yövyimme ruotsinkielisen saariston eräässä saaressa.

Mutta kun olimme tuossa elokuulla melomassa Oulankajoella, ja yövyttiin ulkona, minulla oli tuo mainittu untuvatäytteinen underquilt, ja johan tarkenin.

Juuri eilen saapui viimeinen täydennys, untuvamakuupussi, joka pitää vilun poissa aina -4 asteeseen saakka, ja hengissä pysytään aina -28 asteeseen saakka.

Riippumattoleirin rakennus sujuu seuraavasti:
1. Etsitään kaksi vankkaa puuta noin 5 m etäisyydellä toisistaan.
2. Viritetään tarp- katoksen selkänaru puiden väliin.
3. Kiinnitetään tarp-kankaan lenkkejä varten neljä ”tapsia” selkänaruun erityisellä solmulla, joka on helppo oppia. Kiristettyinä solmut pitävät tapsit paikallaan, mutta niitä voi hiukan löysäten liikuttaa, ja sitten oikean kohdan jälkeen taasen kiristää. Näillä laitetaan tarp-kangas riippumaan, sitten pingotetaan kulmiin laitetuista kiinnikelenkeistä naruilla tarp ikään kuin 3×3 metrin kokoiseksi katokseksi. Vaikka sataisi, niin rinkan saa tuon katoksen alle, ja on hyvä jatkaa leirin rakennusta.

4. Kierretään valittujen puiden ympäri riippumaton kiinnitysremmit niin korkealle kuin itse yltää. Remmin puunpuoleisessa päässä on lenkki, jonka läpi voi vetää loppupätkän, johon on taasen ommeltu 10 cm välein lenkkejä, joihin riippumaton koukun voi ripustaa.

5. Ripustetaan riippumatto koukuistaan remmeihin siten, että remmit ovat noin 30 asteen kulmassa maahan nähden. Hyvä nyrkkisääntö on laittaa peukalo ja etusormi vaaksa-asentoon, ja etusormen ollessa pystyssä tulisi remmien noudattaa peukalon ja etusormen välistä linjaa. Kun riippumattoon istuu, niin tulisi olla helppoa nousta siitä ylös. Tuolloin riippumatto on sopivalla korkeudella, ja voittaa heittämällä teltan tarjoaman epätasaisen pohjan, josta vanhan ukon on hankalaa kömpiä ylös.

6. Ripustetaan underquilt eli alushuopa. Underquiltin (minulla merkkiä Bushmen Underquilt) mukana tulee venyvät kiinnitysnarut, jotka vedetään vaikka remmin lenkkien läpi, ja näin saadaan alushuopa riippumaan riippumaton alla. Kiristellään sellaiseen kireyteen, että riippumatossa maatessa underquiltin ja riippumaton välissä on pieni väli, näin underquilt heijastaa ruumiin lämmön takaisin alapuolelta.
7. Laitetaan makuupussi riippumattoon, ja kömmitään sen sisään. Itse usein kömmin makuupussin sisään riippumaton vieressä seistessäni, ja sitten köllähdän riippumaton sisälle. Hankin juuri untuvatäytteisen makuupussin, jonne voi hyvin mennä ihan kalsarisillaankin.

Nyt nousee varmaan monella kysymys. Miten riippumatossa voi nukkua? Siinähän ollaan ihan banaanina. Sitä voi lieventää. Kun laittaa pään riipparin toiseen reunaan ja jalat toiseen, niin asento on paljon parempi. Keväällä saaristoreissulla, kun hyvä asento löytyi, nukuttiin ihan kunnon yöunet, heräten hyvien unien jälkeen. Mutta kyllä se harjoitusta vaatii, pakko sanoa.

Yleisesti ottaen riippumatossa yöpyy huomattavasti mukavammin kuin teltassa. Leirin rakentamisessa henkeä kohden menee puolisen tuntia, purkaessa saman verran. Kun on yöpymässä riippumatossa, niin parasta on se, että hikoilu on loppunut ennen riippumattoon kömpimistä, ja nesteytys on ollut vesiperustaista. Ennen riippumattoon menoa on käyty hoitamassa pissaamiset ja vastaavat, jotta yön voi viettää ilman vessahätää. Jos semmoinen kuitenkin tulee, kannattaa varata tarpin alle alusta (esim. makuupussin pakkauspussi), jonka päälle voi itsensä ylös noustessa laskea. Samoin hyvä taskulamppu on hyvä olla, jotta näkee jotain.

Ehdottomasti suosittelen untuvatäytteisiä underquilteja ja makuupusseja, sillä ne ovat kevyitä kantaa ja vielä lämpimiäkin. Kuitupussien ja underquiltien käyttäjien tulee olla vahvoja ja kestäviä, sillä kannettavaa on useita kiloja enemmän.

Mutta asia on myös niin, kuten Pentti Haanpää jo kauan sitten kirjoitti: Erällinen ilta ei ole ikävä. Missäpä olisi niin raikas ilma tai kirkas taivas, kuin tähtikirkkaana syysyönä luonnossa. Jos on vielä kunnon majoitteet mukana, niin kyllä siinä aina yhden yön on. Ja saa elämyksiä, joita ei kotisängyssä ikinä.

Näin kremppainen kuusikymppinenkin.

Äijän sanomalehtireflektointi ja muuta syksyistä jorinaa

Minä lopetin kesällä Helsingin Sanomien tilauksen, alkoi tympäistä. No, sitten jokusen viikon luin Turun Sanomia ilmaiskokeiluversiona, mutta kyllä on pakko myöntää, että aika maakuntalehdeltä TS vaikuttaa. Helsingin Sanomat on kyllä tästä Ilta-Sanomamaisesta agendastaan huolimatta sittenkin kunnolla toimitettu lehti, joka yhden käden pikkurillillä päihittää Alma Median tai mitä Bonnier-konserneja niitä sanomalehtien kustannusalalla sitten onkaan.

Tämän päivän lehdessä muinaisen kuuluisan runoilijan poika, joka on merkittävässä asemassa lehdessä, ihmettelee kolumnissaan, miksi kulttuuriväki niin kiltisti kärsi nahoissaan hallituksen koronarajoitukset. Ainoastaan Paula Vesala oli heristänyt kirvestä naispääministerin ja naissoteministerin suuntaan, kun oli USA:sta palannut ja tottunut sikäläiseen touhuun ja ajatteluun.

Tässä en nyt yhtään ota kantaa hallituksen kokoonpanoon tai muuhunkaan poliittiseen, vaan itse ilmiöön, koronavirukseen ja sen levittämään Covid-19 – tautiin ja sen vaikutuksiin ihmisiin ja elämiseen. Itsellänikin on ollut tukalaa, kun pari talvea mikrofoneille ja kameroille kantturoin siellä meidän kuplassa, tapaamatta oikeita ihmisiä töissäni muutoin kuin puhelimen välitykselle.

Valistunut arvaukseni arvoisan toimittajan ihmettelyyn on se, että kulttuuriväellä on järki päässä. Ymmärrys syistä ja seurauksista. Arvelen kulttuuriväen tajunneen, että jos konsertissa, teatterissa tai muussa yleisötapahtumassa ihmisiä sairastuu ja vähin kuoleekin, ei ole ihan helppoa sekään.

Mutta urheilu- ja kapakkaväestä ainakaan näkyvä ja isoääninen osa taasen ei ilmeisesti näe tai edes halua nähdä yhtään omaa nenäänsä pitemmälle, vaan ei pysty yksinkertaisesti ymmärtämään yksilönvapautensa rajoittamista. Jääköön sanomatta, mitä ajattelen moisesta ajattelutavasta…

Että täältä Äijäblogin kuplasta toivotan kulttuuriväelle vielä jaksamista. Uskoisin, että tämän savotan jälkipyykissä nimenomaan kulttuuriala selviää puhtaimmin paperein.

Sitten oli toinen juttu, joka kiinnosti. Se oli tämän hoitoalan ihmisten tympääntyminen työhönsä. Teettäjäpuolen edustajien kommentointi oli normaalia kriisiviestintäsoopaa, jonka läpi paistaa kvartaalitalousajattelun typeryys ja sopimattomuus hoitoalalle.

On kyllä ihan kauheaa ja barbaarista se, että kun hoitoalalle kouluttaudutaan jalossa ihmisen paraksi toimimismielessä, niin heti töihin mennessään törmää sitten rökälemäiseen ja tympeään johtamiseen, jonka seurauksena itse työ on kuin harmaassa toivottomuudessa lyijypainot jalassa taapertamista.

Kuvaavaa aikamme rökälemäisyydestä on se, että kun tuossa muutamana päivänä media kysyi kansanedustajilta, että miten suhtautuisivat siihen, että hoitotyön palkkoja nostettaisiin muita enemmän. Osa kannatti, osa pitäytyi sanomasta kantaansa. Mutta hoitajille palkkaa maksavinaan olevan tahon edustaja jämäkästi ilmoitti, että älkää nyt ihmeessä menkö lupaamaan lisää liksaa, kun sitä ei ole maksaa.

Asia on nyt vain niin, että vajaat 35 vuotta on vedetty nimenomaan hoitotyön suorittavalta portaalta koko ajan ”löysiä pois” vedoten kutsumukseen ja rahan puutteeseen. Entisen kehnohkon palkan tilalle on tullut vielä huonompi palkka ja sellainen johtamiskulttuuri, jolle ei voi antaa mitään arvosanaa, ala-arvoinenkin on liian hyvä arvosana.

Nyt jo kuulen, kuinka joku jo hioo kynsiään ja kysyy, että mistäs meinaat rahat ottaa siihen, että paremmaksi saataisiin. Ei siihen oikein muuta konstia ole kuin verotus, valitettavasti. Ja että niitä veroja maksaisivat kaikki, jotka jostain rahaa saavat. Nekin, jotka saavat sitä pääomatuloista. On tietysti urkaliasta tällaista Venezuelan tietä vaatia…. Ainakin, jos olisi poliitikko. Mutta täältä kansan syvistä riveistähän tällaista epäkypsää ja ymmärtämätönsä puhetta tulee muutenkin enemmän kuin mihinkään lehtiin tai edes iltalehtien kommenttiosihoihin mahtuu, joten suu naurunkureessa jatkan vielä näitä syvärivipohdintojani.

Enkä sitten tarkoita, että rikkaat pitäisi putipuhtaiksi ryöstää. Käsitän hyvin, että talouden rattaat pyörivät, jos investoidaan. Ja selvää on, että ihmiset antavat rahojaan lainaksi siinä toivossa, että saavat sille tuottoa. Ei siinä ole mitään väärää. Mutta siinä näen vinoutuman, jos joku vaikka autoja korjaamalla saa tuloa satatuhatta, toinen sijoittamalla rahojaan. Auton korjaaja maksaa aika paljon enemmän veroja kuin sijoittaja – se minusta on väärin, epätasa-arvoista ja kaikkea muuta kuin tasapuolista. Millä perusteella sijoittaminen on arvokkaampaa kuin ihan raaka työ?

No, tämä on nyt tällaista kyökkipohdintaa, ja varmasti on jokin tärkeä näkökohta jäänyt huomioimatta. Arvoisat talousnerot sallinevat ihmettelyni siitä, miksi emme uskalla tahtoa tasavertaista kohtelua kaikille tuloille, olla tällaisen kansanmiehen kateellista mieltä ylempiarvoisiaan kohtaan. Sillä onhan niin, että ne ehkä tuhat suomalaista, jotka pärjäävät ilman yhteiskunnan mitään apua koko elämänsä ajan, älähtävät tästä ajatuksesta, ja samoin heidän uskolliset saappaannuolijansa. Jos et usko, niin lue Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan kohukirja ”Huipputuloiset”.


Mutta syksy mokoma se tulee. Illalla olimme sienestämässä, ja äkkiä alkoi kuulua kurkien huutoa. Pian aura noita upeita lintuja lensikin päämme päältä, ja niihin osuvat ilta-auringon säteet tekivät niistä entistäkin hienomman näköisiä. Sieniä vähin saimme, mutta kyllä tässä kaipaisi jo vähän sadetta. Elokuulla saatiin reilut sata milliä vettä, syyskuulla ei vissiin montakaan, ja se alkaa jo metsässä tuntua. Kovin kuivan oloisena kahahtavat varvut ja sammalet kulkijan anturan alla. Hirvikärpäset tunkivät välillä parransänkeen, joskaan tämä vuosi ei ihan pahin noiden ikävien eläjien osalta ole. Paljon suurempi riesa on ollut punkeista, joita kissoista ollaan oikein suurella hartaudella nypitty. Välillä jopa yli kymmenen yhtenä päivänä kahdesta kissasta.

Niin se on, että kesä on mennyt, ja tässä oikeastaan odottaa vain sitä, että tuossa parin kuukauden päästä tulisi semmoinen lumeton pakkasjakso, joka tuohon lähellä olevaan järveen tekisi sellaisen reilun kymmenen sentin jääkerroksen. Nimittäin marras- tammikuulla yksi harvoja elämän iloja on retkiluistella sileällä jäällä, joka Haanpään Pentin hahmon Päntän äijän mukaan on ainut siloinen asia elämässä. Lumen odottaminen tänne semmoisessa mielessä, että hiihtämään pääsisi, on kohtuuton odote, tässä kahdenkymmenen talven aikana on ollut vähemmän kuin joka neljäs talvi semmoinen, että suksia olisi tarvinnut.

Mutta onpa valmisteluja tehty. Keiteltiin mustaherukkahyytelöä, pihlajanmarjahyytelöä, maustekurkkua on kylmässä, samoin omenachutneyta, jonka erinomaisuutta liha- ja kanaruokien lisukkeena en kyllin saata kehua. Ja vielä omena-aroniahilloa, jonka voimakas maku aiheuttaa jo ennalta voimakasta mielihyvää.

Että vaikka Antero Rokan suuhun laitettua sanomusta mukailla kaikelviisii on maailma vinos, niin sentään on hyviä ja mukaviakin asioita.

Semminkin, kun plakkarissa on jo liput kahteen sinfoniakonserttiin ja yhteen oopperaesitykseen.

Jälkikirjoitus: Tutkielma parhaasta talousjärjestelmästä

Pitkäaikaisen, jo lapsuudesta tutun empiirisen kokemuksen perusteella riippumaton ajatuspajani (Merkkiä Ticket to the Moon, jota hiljan täydensin ihanalla untuvamakuupussilla) lausuu seuraavaa:
Helmikuulla kävin paikallisessa puutarhaliikkeessä. Ostin muutaman pussin siemeniä ja säkillisen kylvömultaa.
Kylvin runko- ja pensastomaatin siemenet ruukkuihin, muutaman viikon päästä niiden noustua taimelle koulin, laitoin aina yhteen ruukkuun yhden taimen. Niitä taimia tuli muistaakseni lähes kolmekymmentä. Itse tarvitsin kolme runkotomaatintainta ja kuusi pensastomaatin tainta. Ylijäämän annoin ystäville ja työkavereille, lopuksi ilmoitin kotipaikkakunnan Facebook- ryhmässä, että halulliset saavat hakea residenssimme edessä olevasta pahvilaatikosta. Ne kaikki olivat häipyneet. Tietooni on tullut, että muutamassakin perheessä on syöty paljon itse kasvatettua tomaattia.

Oliko se maaliskuun lopulla vaiko huhtikuun alussa, kun kylvin yhdeksän avomaankurkun siementä ruukkuihin, ja puolenkymmentä kesäkurpitsan siementä samoin. Ne kaikki itivät.
Istutin taimet tuonne takapihalle laittamiimme kasvatuslaatikoihin, ja vähin varjelimme keväisiltä halloilta. Samoihin aikoihin laitoin kahden neliömetrin läntille samasta puutarhaliikkeestä ostamaani Siikli- perunan siementä, kylvin leikkopavun ja herneen siemenet samoin kasvatuslaatikoihin. Kaikki itivät. Porkkanan kanssa oli heikompaa, mutta kyllä sieltäkin nyt jotain tulee. Niin, ja yhteen kasvatuslaatikkoon kylvin baby-pinaattia, yhteen silpoydinhernettä. Ja yhteen kasvatuslaatikkoon sipulia, toiseen punasipulia.

Heinäkuulta lähtien ei meillä ole ostettu kurkkua, tomaattia, pinaattia, leikkopapua eikä muutakaan kasvispuolta kaupoista. Viljelyalaa on varmaan vähän yli kymmenen neliömetriä, ja voi sitä kaikkinaisen hyvän runsautta, mitä niistä on saatu. Muutama kymppi meni puutarhamultasäkkeihin, pari kymppiä kanankakkalannoitteisiin ja sen semmoisiin.

Kastellahan ne on pitänyt melkein joka päivä tietysti, ja kyllä siinä varmaan vartti päivässä on mennyt noin keskimäärin.

Tämä kaikki siis asutustaajamassa sijaitsevan paritalon takapihalla, johon holjasti asiaan suhtautuvat naapurit eivät ole pahaa sanaa sanoneet.

Ja meillä on syöty perunaa, tomaattia, kurkkua, pinaattia, leikkopapua, sipulia, hernettä ja vieläpä paprikaakin ihan itse viljeltynä, torjunta-ainepitoisuus on pyöreä nolla, ja maku kohdallaan. Kurkkua on säilötty yli kymmenen tölkkiä, erilaisia hilloja ja muita herkkuja on jääkaapissa niin että hyllyt notkuvat. Yksi jääkaappi lisää piti ostaa kyllä, että saatiin sopimaan, ja arjen ruokatavaratkin mahtuvat. Pakastimessa on metsästä kerättyjä mustikoita helposti talven tarpeet, sitten vielä, kunhan suppilovahverot putkahtavat maan pintaan, niin niitä sinne.

Tämä on talousjärjestelmä, joka tuottaa kolmeksi, neljäksi kuukaudeksi ruokaa halvalla ja hyvin vähällä työllä. Kaikilla ei tietenkään tätä mahdollisuutta ole, kaupunkilaisilla tämä kaikkinainen hyvä on rahan takana torilla tai marketissa. Ei mene tasan nallekarkit tässäkään.

Oli mukavaa töissä

Tänään sunnuntaina viides syyskuuta Armon vuonna 2021 olin aika pitkästä aikaa sellaisessa roolissa, joka on minulle luontainen ja jossa viihdyn.

Olin nimittäin sellaisena tavallisena kanttorina messussa, joka tapahtui ent. Uusikirkko T.L:n kirkossa, joka on nykyinen virkakirkkoni, kello 10 aamulla.

Soitin kirkon urkuja, jotka on tehnyt urkurakentamo Erola vuonna 1987, sekä akustista kitaraa että kirkkoon keväällä hankittua Kawai-pianoa, sekä tieten lauloin tällä korpilukkarin äänelläni. Vastasin koko messun musiikista ihan itse, olin opetellut virsien alkusoitot, jotka olivat säveltäneet Kaj-Erik Gustafsson, Anfinn Øien ja Timothy Miller, soinnutin ja osin tenoricantusfirmusoin virret, lauloin päivän psalmin ja tein kaiken normaalipraktiikkani mukaan. Minulla ei ollut pianistia tai urkuria apunani, vaan säestelin ihan itse. Pääsin jopa itse ehtoollispöytään käymään, mitä pidän sillä tavoin merkityksellisenä, että olen reilun kahdeksantoista vuoden ajan enimmäkseen soitellut tai laulellut sanajumalanpalveluksia. Näin ollen oli tämä pyhä ihan ehdoton poikkeus normaaliin. Samoin oli se ehdoton poikkeus viimeaikojen normaaliin, että yleensä minulla on ollut korona-aikana roolinani olla ns laulajana, kun etevämmät soittajat ovat soittaneet.

En ehkä saavuttanut urkujensoitossa haluamaani tasoa, koskapa olen lajista sivussa ollut kaksi talvea, mutta kyllä se nyt vältti. Ja ajoittain soitin kyllä ihan hyvinkin, joskin sanomista löydän, kun tekemääni tallennetta kuuntelen.

Parasta oli se, kun etenkin messun jälkeen ne tavalliset seurakuntalaiset, kirkossa istujat, kiittelivät. Heille tekemiseni oli kelvannut – itse olen paljon kriittisempi. Aamun kymppimessun liturgina ja saarnaajana toiminut perheenäiti, keski-ikäinen nainen, saarnasi ihanasti.

Tulin hyvämielisenä messusta kotiin, ja lähdin vaimoni kanssa parin tunnin ulkoilulle. Löysimme herkkutatteja, suppilovahveroita ja kantarelleja ihan hyvän määrän.

Ulkoilusta tultuani kävin suihkussa, pukeuduin uudestaan pukuun, ja lähdin päivän toiseen koitokseen, joka oli sanajumalanpalvelus v. 1765 rakennetussa puukirkossa.

Sielläkin on Erola-urut, vähän pienemmät vain. Mukana oli pitkäaikaisen virkapaikkani ja nykyisenkin asuinpaikkani kappelin Epiphone-kitara, jota urkujen ohella käytin. Pappi, jo eläköitynyt naispastori, toimitti liturgian jämäkästi ja saarnasi niin ikään ihanasti. Minä soittelin ja laulelin, tosin aika kylmiltään, kun kerkesin kirkkoon vasta varttia ennen tilaisuuden alkua.

Mutta kyllä, tänään oli mukavaa töissä. Olin suunnitellut ja toteutin itse koko savotan, neljättä kertaa kuluvana vuonna. Ensimmäisellä kertaa oli kyseessä striimaus, ja puoli sanaa jäljessä laulanut pappi tärveli minun tekemiseni. Seuraavat kaksi olivat konfirmaatiomessuja, joissa oli omat erityispiirteensä, mm. ehtoollinen jaettiin vain rippilapsille ja isosille. Näin ollen tänäinen aamumessu oli ensimmäinen ihan oikea messu tänä vuonna kohdallani, ja onnistuin semmoisen 7+ – 7 1/2 kansakouluarvosanalla.

Se on tyydyttävä arvosana, ja olen tyytyväinen. Striimatuissa alkuvuoden jutuissa olin aina laulajana, ja välillä kai lauloin tyydyttävästi (7+ – 8-).

Mutta kuinka olenkaan kaivannut näitä messuja, jolloin olen ainut muusikko, suunnittelen musiikit itse, teen koko hommasta oman näköiseni, enkä ole kenenkään objekti.

Että tänään oli koko tämän vuoden mukavin työpäivä, omasta subjektiivisesta mielestäni.

Se suuri soidin

Onkohan ja yli kymmenen vuotta porattu ja saatukin sitä paikallista sopimista.

Perheeni nuorimmainen oli kerran nollasopimuksella töissä. Työsopimus sitoi hänet olemaan ottamatta vastaan työtä muualta sopimuksen kestäessä.

Tunteja oli kuukaudeksi, kaksi kuukautta viimeisen työpäivän jälkeen ei tämä henkilö saanut ilman oikeudellisia seuraamuksia ottaa vastaan muuta työtä.

Mitä helvetin sopimista tällainen on? Se on sanelua, jonka teki tunnettu tavarataloketju. Ilman mitään seuraamuksia ja edes koiran perään haukkumatta.

Minusta reilu paikallinen sopiminen olisi vaikka tällaista.

  • Meillä tarvitaan joskus enemmän käsiä töihin. X euroa ja x sentiiiä tunti.
  • ok, voin tulla, jos ei muuta justiin silloin ole.

Tässä esimerkissä on kohtuullinen enimmäissitoumus molemmin puolin. Toisella on tekemistä joskus, toiselle sopii, jos ei muuta siinä kohdassa ole.

Se olisi sitä markkinataloutta.

Vaan mitä saavat osakseen ne, jotka nollatuntisopimuksiin suostuvat?

Sitoutuvat olemaan kaiken aikaa valmiina, sitoutuvat olemaan työskentelemättä muille. Siis tietenkin teettäjän, kustannuksien kanssa kamppailevan yrittäjän kannalta oikein sopivainen järjestely.

Mutta entä se näkökohta, minkä takia sitä töissä käydään. Ainakin minä olen aina käynyt sen takia, että minulla on ollut halu elättää itseni ja hoitaa taloudelliset velvoitteeni. Siihen on muutama seurakunta antanut jo neljännesvuosisadan ajan mahdollisuuden. Etenkin viimeiset 18,5 vuotta ovat olleet vakaata ja entiseen nähden suorastaan vaurastakin aikaa.

Oikeastaan sain idean tämän näköjään kahdessa osassa syntyneeseen päreeseeni Helsingin Sanomain (jonka parempi puolisko tilasi) jutusta, jossa ravintola-alan jättäneet kommentoivat syitä alan jättämiseen. He ovat käyneet monet ns restonomin koulutuksen, suorittaneet siis ihan toisen asteen tai jopa ammattikorkeakoulututkinnon. Työskennelleet melussa, kuumuudessa ja äyskivien esimiesten alaisina nollatuntisopimuksilla. Eihän ravintolassa henkilökuntaa tarvita silloin, kun on tyhjää.

Huomaamme siis, että tässä on etujen ristiriita. Restonomi haluaisi elättää itsensä ja perheensä työllään, samoin haluaa ravintoloitsijayrittäjä. Yrittäjällä on vuokrat, ostovelat, yelit, korot ja kuoletukset ja palkat sivukuluineen hoidettavanaan. Niihin hän saa rahaa vain silloin, kun ravintolassa on asiakkaita. Lounashommalla tienaa jotain, samoin alkoholin myynnillä. Mutta pelkällä oven auki pitämisellä ei toki senttiäkään.


Se restonomi taas myy ainoastaan työtaitoansa. Hänen vuokranantajansa tai asuntolainan myöntänyt pankki ja isännöitsijä odottavat saavansa killinkinsä ajallaan. Jos hän on laittanut nimensä paperiin, jossa hän sitoutuu olemaan jonkun tietyn firman palveluksessa tarvittaessa, on hän miltei lainsuojattomampi kuin kieltämättä lainsuojaton yrittäjä. Hänen on syötävä, ruokittava ja puettava lapsensa, maksettava vuokransa tai asuntolainansa. Jos hän on sitoutunut olemaan ottamatta vastaan työtä, niin on hänkin peeveli viheliäisessä asemassa.

Huomamme, että ravintoloitsija on kuukausipalkan ja restonomi nollasopimuksen suhteen kestämättömässä olotilassa. Mikä ratkaisuksi? Yrittäjälle on kohtuutonta maksaa palkkaa ajalta, jolloin hän ei itse saa mitään tuloja, työntekijälle on kohtuutonta sitoutua tyytymään vaikka viiteen tuntiin kuukaudessa.

Äijän riippumaton (merkkiä Ticket to the Moon) ajatuspaja ehdottaa reilua paikallista sopimista. Jos ei voi varmana tarjota 30-40 tuntia kuukaudessa, niin on silloin työntekijäkin vapaa menemään, minne kelpaa ja missä tarvitaan. Jos työntekijällä on jotain muuta tekemistä, niin työnantaja soittaa seuraavalle. Jos ei sekään tärppää, niin sitten sitä seuraavalle. Tai lähettää tekstiviestin vaikka 40 ehdokkaalle, joista nopein saa sillä kertaa sen muutaman tunnin pestin.

Jos kerran ei pysty pysyvää ja vakaata tarjoamaan työntekijöilleen, niin sitten pitää sietää pysymätöntä ja epävakaata itsellekin. Se olisi äijän riippumaton (merkkiä Ticket to the Moon) ajatuspajan lopputulema, jota kohteliaimmin ja ilman korvausta tarjoan kaikkien työmarkkinaosapuolien käyttöön. Että jos sitä paikallista sopimista niin kovin halutaan, niin pidetään se sitten kaikin puolin tasavertaisena, ilman kenenkään saneluasemaa.

Nyt näen jo suurten taloustieteilijöiden ja arvostettujen yritysjohtajien tuomitsevan katseen. On kaunis ajatus, että työllä pitäisi toimeen tulla, mutta se ei ole mahdollista.

Minä kysyn, että miksi ei. Eiköhän tuo ole tahtokysymys, lopultakin. Jos sijoittajat eivät saa haluamaansa tuottoa, niin kantakoot markkinariskin hekin, ihan siinä missä yrittäjät ja työntekijätkin.

Nimittäin jos sosialismista, kommunismista, kuten Haanpää asian ilmaisee, puhutaan, on kaikista kauheinta sosialismia ja kommunismia se sosialismi ja kommunismi, mikä alkoi heti sen marxilais-leniniläisen sorruttua. Sitä sosialismia, kommunismia ollaan jo ainakin kahteen kertaan toteutettu. Ensin 1990- luvulla, kun pelastettiin pankit, ja sitten ainakin sen vuoden 2008 syksyllä alkaneen finanssikriisin jälkeen. Vähänkö on toisten pussilla noissa manöövereissä käyty.

Minäkin olen oikeastaan sijoittaja. Jo reilut puolenkymmentä vuotta olen sijoittanut kahteen rahastoon pienen osan palkastani. Joskus olen ollut jopa tappiolla näissä sijoituksissani, välillä olen pärjännyt paremmin. Tässä keväällä möin tuhannen euroa toisesta rahastostani, kun tarvitsin rahaa. Olin tuolloin reippaasti voitolla, enemmän kuin möin. Tuotto on jatkunut ihan hyvänä, mutta käsitän hyvin, että jonakin päivänä omistukseni arvo voi olla jopa pienempi kuin sijoittamani rahasumma. Se on vain elämää, enkä halua B.W:n kaltaista tyyppiä omistusteni hoitajaksi. Tahdon tällä esimerkilläni sanoa, että jos kerran sijoitat, niin otat riskin. Joku kerta voi olla, ettet saa edes omiasi pois, se tilanne näissä omistuksissani on vuosien varrella ollut muutamiakin kertoja. Se on tyhmä ja ajtattelematon, joka kaikkensa tällaiseen sijoittamiseen laittaa. Jos sijoittamaan lähtee, niin silloin pitää olla malttia ja varaa odottaa riittävän hyvää hetkeä myydä.

En minä kapitalismia ihan tyyten kelvottomana pidä, mutta kyllä minä osaan sitä kohtaan kriittinenkin olla. Kannatan markkinataloutta, ja suunnitelmataloutta en kannata yhtään. Kannatan lämpimästi yksityisyritteliäisyyttä, joskin se edellyttää taitoa ja näkemystä. Ellei sellaista ole, voi käydä kuin minulle, voi joutua vaikka 18 vuoden velkaloukkuun. Jos joku yrittäjä kurvaa jonakin päivänä uudella Mersulla, Bemarilla, Volvolla tai Audilla lähikaupan parkkipaikalle tai ostaa käteisellä purjeveneen tai kesämökin, niin kyllä hän on sen työllään tienannut, ihan varmasti. En kannata mitään riistoverotusta, mutta kohtuullista kyllä. Vaikka niin, että jos saat tonnin työstä tai sijoittamisesta, niin sen tonnin verotus on saman suuruinen.

Entä talouskasvu?

Se on ollut uskomme pyhä asia jo kolmekymmentä vuotta saati ettei pitemmänkin aikaa. Onko ihan tosiaan realistista odottaa, että talous kasvaa kaiken aikaa? Että aina vaan enemmän menee kaupaksi sellua, paperia, metallisorveja tai niillä tehtyjä tuotteita, kännyköitä, tietokoneita?

Eikö kaikkein yksinkertaisinkin tuon tajua?

Miten olisi se 1. Mooseksen kirjan kohta, jossa Egyptin faarao näki niitä uniaan tähkäpäistä ja lehmistä? Että hyvinä vuosina faarao, nykyisellään kai valtio, varautuisi huonoihin vuosiin laittamalla osan syrjään ja kaikkien käytettäväksi silloin kun pahat päivät tulevat. Mutta mehän olemme tässä hirvittävässä markkinauskon huumassa kohotteneet sijoittajat siihen asemaan, ettei heitä voi mikään paha kohdata. Ei, vaikka laihojen vuosien jälkeen olisi tulossa ehkä kahta lihavammat vuodet…

Että tämmöisiä miettii äijän riippumaton (merkkiä Ticket to the Moon) ajatuspaja.

Malttakeehan, malttakeehan, niin osanno suatta, sanoi savolaisisäntä.



Elämäni vuosikymmenten muistelua – 1970- luvun loppupuolta

Jos on olemassa henkilö, jolle rock-musiikki jotain merkitsee, niin minä olen sellainen. Se alkoi käydä ilmi tuossa vuoden 1975-1976 vaiheilla. Hurriganes oli nähty jo livenä niin Albertin kuin Ilenkin toimiessa kitaristina, ja vielä Royalskin siinä triokokoonpanossa, jossa Albertilla oli se hirmuinen 300-wattinen Acoustic- merkkinen kombovahvistin, ja ne soitti niin hirmuisen lujaa, että puhe kilisi korvissa päivän kaksi keikan jälkeen.

Ensin pidin Sladesta ja Uriah Heepistä, sitten tulivat kotimaiset Hurriganes ja Royals ja pikku hiljaa Wigwamkin. Sitten jonakin tylsänä talvipäivänä päätin, että kuuntelen kaiken musiikin, mitä kotona levyhyllyssä on, lukuun ottamatta vanhempien hankkimia iskelmälevyjä.

Oli Santanan Abraxas ja Caravanserai, joista oli helppo pitää. Oli Gongin Shamal, ei vaikeuksia senkään kanssa. Ja sitten oli Van der Graaf Generatorin albumi Pawn Hearts vuodelta 1971, siskon poikaystävältä hyllyssä lojunut King Crimsonin In the Court of the Crimson King… Voi jestas, että oli hienoa musiikkia, ennestään hyllyssä olleiden Moody Bluesin levyjen ohella. Siskon poikaystävä, sittemmin mies vuodesta 1978 alkaen aina tähän päivään asti. Hän lähetti minulle viikon parin välein 5-10 albumia kuunneltavaksi tuosta noin vuodesta 1975 lähtien, ja minähän poika kuuntelin. King Crimsonit, Gentle Giantit, Genesikset, Pink Floydit, Elot, Eloyt, Nine day´s Wonderit, Magmat, Weather Reportit, Flora Purimit, Airto Moreirat, Stevie Wonderit… ja Bowiet ja sen sellaiset. Koulussa olin vähän ihmeessä, muut tykkäsivät vain Hurriganesista ja Alwari Tuohitorwesta, ja minä sain elitistin maineen, vaikka kyllä minä noista muiden tykkäämistäkin pidin.

Vaihdoin Jyväskylän Lyseon lukioon syksyllä 1977, tutustuin uusiin kavereihin pikku hiljaa. Peruskoulussa minua oli aika ajoin kiusattu, mutta lukiossa tulin hyväksytyksi ihan sellaisena kuin olin. Oli jopa näissä rock-musiikkiasioissa ihan hengenheimolaisiakin.

Rippikoulun kävin yläasteen ja lukion välisenä kesänä kotipaikkakunnallani. Minusta ei tullut ateistia, joskin kriittisesti suhtautuva sangen pitkäksi aikaa, reiluksi kymmeneksi vuodeksi. Nykyäänkin voidaan sanoa, että jos joku on herätyskristillinen, niin minä olen herätyskriitillinen. Mutta kyllä kyllä, nykyisen työnantajani kirkon oppiin voin ihan hyvin sitoutua. Jos se on sinulle ongelma, niin anna sen olla minun ongelmani. Minä hyväksyn sinut, hyväksy sinäkin minut, jooko…

Mutta tämä kronologia osoittautuu nyt hankalaksi. Olisimmeko enon, serkun ja kahden kaverin kanssa soitelleet vuoden 1975 tai 1976 tietämiltä. Ohjelmisto oli sekasotkua ”helpommasta” rock- musiikista iskelmiin, yksi porukastamme kun tunsi isoveljensä kautta vetoa tanssilavakeikkailuun. Meille kotiin oli ostettu sähköurut ehkä vuonna 1973 tai 1974, ja sitten järven toiselta puolelta oleva kolmekymppinen aikamiespoika kauppasi Yamana B3-Cr sähköurkuja, ja sellaiset meille kotiin tuotiinkin. Niissä oli kaksi sormiota ja rytmikone, mutta niitä soitin aika monta vuotta. Pianotunneilla, niillä kanttorin pitämillä kävin Aaronin II vihkoon saakka, sitten lopetin. Myöhemmin olen tuota seikkaa katunut…

Opin soittamaan Juicen kappaleet, ja myös Van der Graaf Generatorin jotkut kappaleet ainakin sinne päin. Soittokaverit tykkäsivät enemmän CCR:stä ja Deep Purplesta, jotka ovatkin oivallisia rock-yhtyeitä.

Kerran jonakin kesänä sisko tuli poikaystävänsä luota, ja sillä oli mukana jälleen nippu levyjä. Yksi niistä oli Camelin The Snow Goose. Että se kolahti. Olikohan samassa erässä myös King Crimsonin In the Wake of Poseidon ja Lizard. Joku kerta myös Islands, joka ei tuolloin ns. kolahtanut. Larks’ Tongues in Aspic meni paremmin läpi. Fuusiomusan puolella Weather Report, Chick Corea ja George Duke menivät läpi.

Semmoiset olivat minun hormoonimyrskyt murrosiässä. Myöhemmin muuan espoolainen ystäväni ihmetteli suuresti, miten pienellä keskisuomalaisella paikkakunnalla on joku saattanut tuollaisia virikkeitä saada! Minä tykkäsin pahimmista pilvi- , kokaiini- ja heroiinibändeistä koskematta itse noihin aineisiin tähän päivään mennessä koskaan.

Noina vuosina kävi niin, että lapsena ja varhaisteininä tuntemani innostus hiihtokilpailuihin laantui, en hiihtänyt enää kouluun.

Vuonna 1978 olin lukion toisella. Erosin serkun ja enon bändistä, tehtiin lukiokavereitten kanssa avantgardea ja Deep Purplea, isä-kulta suostui niitä Yamaha-urkuja kuskaamaan. Olimme lukiosta luokkaretkellä Tampereella, kävimme katsomassa jossakin Tampereen teatterissa Shakespearen Venetsian kauppiaan. Minä kävin sillä reissulla ensimmäisen kerran Epe’s Music Shopissa Kyttälänkadulla, josta ostin Van der Graafin albumin Vital.

Kesällä 1978 olin töissä tätini ja hänen miehensä kaupassa. Kuljin isoäidiltä saamallani Tunturi Automat- mopolla töissä, ja ansioillani ostin Stagg- merkkisen sähkökitaran ja mm. Dire Straitsin ja Pelle Miljoonan levyt. Progefanista oli Soundi-lehden valistuksen myötä tullut punk-rock- ja muun ei-proge-musiikin fani. Oltiinhan sitä oltu konserteissa, niin kuin kerran vaikka Jyväskylän Viitaniemessä, jossa esiintyivät Ratsia, Se ja Kari Peitsamo muun muassa.

Semmoista oli vuonna 1961 syntyneen nuoren miehen elämä 1970-luvun lopulla. Ei ollut tyttöjä eikä heidän kanssaan läheisissä tekemisissä olemista, vaan tuota joutavaa rock-musiikkia.

Ajattelen niin, että lopetan tämän sarjani suunnilleen tähän. Minua fiksummat silloiset nuoret miehet rakastivat, ehkä lisääntyivätkin. Minä olin tyhmä rokkari, vielä pitkälle seuraavalle vuosikymmenelle saakka.

En aio paljastaa elämääni tässä blogissa tämän enempää. Kirjoitin kymmenisen vuotta sitten kaksi juttukokoelmaa, ja julkaisin ne Bod-kustantamon kautta, niissä oli ehkä jotain siitä, mitä myöhemmin näin. Tosin en kirjoittanut yksi yhteen elämäni kanssa.

Mutta olin nuorena miehenä hyvin ihanteellinen ja uskoin vaikka rockiin, rauhaan ja rakkauteen.

Nykyään nostalgisoin usein Santanan, Van der Graafin, Genesiksen, Gentle Giantin ja 1970- luvun lopulta lähtien esiintyneen Suomi-Rockin kautta.

Muutoin olen hissukseen elävä kuusissa kymmenissä oleva mies.

Elämäni vuosikymmenten muistelua – 1970-luvun alkupuolella

Olen jonkin verran lukenut niin sanotuista avainkokemuksista. Onko ne niitä, jotka jotenkin vaikuttaa koko myöhempään elämään, tai jotain semmoista.

Se tämä Kekkosen aika, 1970-luku, on kiistatta minun kohdallani semmoinen. Vuonna 1971 täytin kymmenen vuotta, ja vuonna 1979, sen vuoden lopulla, olin abiturientti ja sain AB-ajokortin. Eli tuolla vuosikymmenellä elämässäni tapahtui ihan hirveän paljon asioita, joita vieläkin lämmöllä ja kaipauksellakin muistan. Oikeastaan noista muistoista voisin kirjoittaa ensyklopedian paksuisen teoksen, mutten kirjoita, koska ne nyt ovat vain yhden maalaispojan kokemuksia, ja semmoisia maalaispoikia on maailma tai ainakin Suomi väärällään. Meitä kuusissa kymmenissä olevia kun on ihan kelpo joukko olemassa ja elämässä, meitä, joita syöpä, onnettomuudet tai maksakirroosi eivät vielä ole tappaneet.

Vuoden 1973 keväällä pääsin yhteiskoulun ensimmäiseltä luokalta, ja tämä yhteiskoulu loppui paikkakunnallamme siihen. Keski-Suomen läänissä alkoi sen vuoden syksyllä peruskoulu. Se kesä lienee ollut ihana, en voi sitä millään tavoin erottaa muista lapsuuteni kesistä. Laulettiin se Suvivirsi, ja olin jopa kanttorin projektiluontoisesti kokoamassa lapsikuorossa laulamassa kotipaikkakunnan kirkossa kirkkokuoron kanssa Wilho Siukosen sovittamaa ”Oi Kaanaanmaa” – laulua sekakuorolle ja vaikka lapsikuorolle. Se kun se kanttori opetti musiikkia yhteiskoulussa, ja myöhemmin olen koulun musiikkiopettajana tehnyt kaiken eri tavalla kuin hän teki, vaikka häntä näin jälkeenpäin muusikkona arvostankin. Hänellä oli nimittäin tapana pitää laulun kokeet niin, että jokainen lauloi luokan edessä toisten tirskuesa laulun kokeen, josta määräytyi musiikin numero. Sitä en itse musiikin opettajana 25 vuotta myöhemmin toimiessani tehnyt.

Tosiaan, tuona kesänä lienen uinut, vetänyt rahapussia (laitettiin tielle rahapussi siimaan kiinnitettynä ja auton pysähtyessä vedettiin siimalla rahapussi pois tieltä, mieluummin itselle, ja puskassa hihitettiin hölmistyneille pysähtyjille. Tosin monet tajusivat ja huusivat, että pojat perkeleet), niittänyt kotitalon pihanurmea ja ehkä päässyt elämäni ensimmäistä kertaa Lappiin vanhempien ja pikkuveljen kera. Ja tietenkin käynyt etenkin samanikäisen enon luona mummolassa ja serkun luona, jonka perhe muutti jostain Pyhäsalmelta kotipaikkakunnalle kauppiaiksi 1969 syksyllä, ja olivat hankkineet omakotitalon reilun kilometrin päästä kotoa. Ne kun nuo lapsuuden ja varhaisteiniyden vuodet ovat täynnä kaikkinaista mukavaa ja ihanaa, kuten kiljun tekoa tai Jussi & the Boysin tai Hurriganesin kuuntelua kaiken kalastuksen ja muun touhun ohessa. Aina tunnuttiin touhuavan jotain enon, serkun tai kylän muiden kakaroiden kanssa. Sitä pääsi ajamaan mopollakin ennen laillista mopoikää, vaikka kotona oli ankara komento juuri mopoon liittyen. Se on sitten, kun täytät viisitoista ja jos sen itse työlläsi hankit. Onneksi enon ja serkun luona pääsi mopolla ajamaan kylätiellä.

Vuonna 1975 olin siis kesällä 13- vuotias, ja vaikka olin ollut mukana TUL:n urheiluseuran hiihdoissa, niin yhtäkkiä SVUL:oon kuuluva paikkakunnan suurempi urheiluseura tarvitsi Suurkisoihin lähtijöitä, ja olin siellä minäkin. Hiihtoon koitin, mutta urheiluseuran aktiivi minut laittoi ampumahiihtoon. Siellä sitten olin minäkin ihan Helsingissä, Roihuvuoren koululla majoittumassa muka urheilijana, eikä koira perään haukkunut. En kyllä muistaakseni tehnyt muuta kuin ajelin Suurkisojen kisapassin turvin ajelin busseilla ja ratikoilla ympäri Helsinkiä. Lisäksi hävitin kotoa saamani rahat niin, että paluumatkan viimeiselle etapille jouduin lainaamaan rahat eräältä paikkakuntalaiselta. Sen kuultuaan isäni vähän pahastui, mutta kävimme maksamassa velkani.

Samana kesänä olin sujuvasti edistysmielisen osuusliikkeen asiakkaiden lapsille järjestetyllä kesäleirillä, jossa oli eri komento kuin oli ollut edelliskesän raittiusleirillä, jota johti isäni serkun mies. Siellä sai vaikka tupakoida, ja siellä maistoin elämäni ensimmäiset tupakat, kaiketi 12- vuotiaana. Tupakointi loppui tietysti leirin loppumiseen. Sieltä ei monta pysyvää kaveria jäänyt, pari saarijärveläistä sivusi elämääni vielä 1980- luvulla noilta ajoilta.

Olisivatko nuo avainkokemukset syynä siihen, etten ole polittis-vakaumuksellisesti oikein mitään. Liikuin suvereenisti niin isänmaallisissa kuin myös vasemmistolaisemmissa porukoissa.

Mutta itselleni vielä enemmän merkitsi rock-musiikki. Serkkupoika tuli kaiketi vuoden 1974 talvella yökylään, kun vanhemmat lähtivät tanssimaan ja viettämään ravintolailtaa, jonka he noin 2-3 kertaa vuodessa noihin aikoihin tekivät. Hän tuli kainalossaan Hurriganesin ensimmäinen albumi ”Rock & Roll All Night Long”, ja siinä oli semmoinen levy, joka teki minusta pitkäksi aikaa rokkarin. Takakannessa luki: ”Levyä on soitettava pirun lujaa. Pitäähän naapurinkin kuulla. Ei ne seinät siitä hajoo”. Sisäkannen kuvassa on kuulemma Pelle Miljoona eturivissä.

Olisiko ollut vuonna 1974 vaiko 1975, kun serkun kanssa lähdettiin katsomaan Hurriganesia Saarijärven Kisasuojaan. Jumalauta, että ne soittivat kovaa! Mutta niin me nähtiin Remu, Cisse ja Albert. Korvat soivat keikan jälkeen varmaan päivän tai kaksi. Muistan hyvin se, kuinka roudari tuli taukomusiikin tauottua lavalle, ja karjui mikrofoniin: ”All right! Ladies and gentlemen! Rock and roll! Hurriganes! Have a good time!”. Olisiko ollut Jan Ödner, en osaa sanoa, kovasti hänen näköisensä oli.

Noihin vuosiin tulee vielä semmoinen asia, joka vaikuttaa tänäiseenkin elämääni. NImittäin isäni osti kotiimme sähköurut. Ja siihen maailmaan minä sukelsin. Ihan Alf Wagerin toimittaman nuottivihkon avulla, ja sitten Magnus- soittimille laadittujen vihkojen avulla. Lisäksi menin kansalaisopistoon pianotunneille, jossa kanttori opetti pianonsoittoa Michael Aaronin pianovihkojen avulla.

Että oli tuo 1970- luvun alku ETYKiin asti melkoista votakkaa elämässäni. Musiikkisuosikkeja Jussi &The Boysin, Alwari Tuohitorwen, ja Hurriganesin ohella olivat tietysti Slade ja Alice Cooper. Ja kotipaikkakunnan ainoa rockbändi ja siitä vielä huikeampi saarijärveläinen rock-yhtye.

Jestas, en pysty noita vuosia kovin jäsentyneesti edes kuvaamaan. Pitää kirjoittaa seuraava juttu vähän myöhemmistä vuosista. Olinkohan näinä vuosina peruskoulun kuudennella luokalla ja ehkä osin seitsemännellä. Oli ihan huikeaa aikaa se, elämässäni ei kaiketi ole tuon enempää milloinkaan tapahtunut, merkityksellisempäää toki myöhemminkin.

Elämäni vuosikymmenten muistelua – 1960-luku osa II ja 1970- luvusta vähän alkua

Vielä täytyy palata 1960- luvulle vähän.
Vuoden 1965 elokuussa tapahtui seuraavaa:
Kotitaloamme lähellä on järvi, sellainen hauskan muotoinen. Siinä oli tuolloin kirkas vesi, ja saattaa olla vieläkin, joskaan minulla ei ole ollut moneen kymmeneen vuoteen tilaisuutta tätä asiaintilaa todeta.
Kotimme vieressä oli ranta, jota sanottiin yhteisrannaksi. Se oli ranta, jossa oli laituri ja hiekkapohja, jossa kotikadun ihmiset kävivät uimassa. Eräänä elokuun päivänä katsoin, kun naapurin Eija ui. – Ai noin, ajattelin. Samana iltana, lienee ollut keskiviikko, joka oli perheemme toinen saunapäivä, lämmitettiin sauna. Meiltä oli ihan lyhyt matka käydä uimassa, ja niin kävin minäkin aina käsipohjaa uimassa. Sitten sillä kertaa kokeilin – olin 3,5- vuotias – Eijan konstia, ja uida polskutin kerralla laiturin päähän. Seuraavana päivänä olivat naapuruston naiset tapansa mukaan mattopyykillä, ja minä sinne muiden kersojen kanssa. Hyppäsin laiturin päästä uimaan, ja naapurin rouvat huusivat kauhistuneena, että herra Jumala, nyt se poika hukkuu! Vaan minähän pulpahdin pinnalle ja uida polskutin rantaan, ja sain ankarat nuhteet naapurin rouvilta.

Kuten nykyisin sanottaisiin, kotikadun varrella oli monta lapsiperhettä. Lapset olivat syntyneet 1950-60- luvuilla. Siinä mentiin koko kadun kakarat samassa lössissä, mukana niin työläis- yrittäjä- kuin Yhtiön työnjohtajien perheidenkin kakarat, kukin omissa rääsyissämme ja mainoslakeissamme kesäisin, suksillamme talvisin. Olivat nämä joka päivä läsnä olevat naapurin kakarat ja sitten toisaalta ne serkut ja enot, joista olen jo aiemmin laajemmalti mälkättänyt.

Vuonna 1966 elokuussa äitini tuli raskaaksi, ja synnytti toukokuussa 1967 pikkuveljeni, ja niin oli lapsuudenkodin perheen väkiluku täysi. Yksi muistikuva tuolta ajalta: isä lähti käymään Jyväskylässä, bussikyydillä. Sieltä hän kotiutui lastenvaunuja työntäen, näissä vaunuissa veljeni sai sitten tuutia ulkona päiväunensa säiden niin salliessa. Kerran isä oli töissä Äänekoskella, ja palasi kotiin vain viikonloppuisin. Tuolloin äänekoskelaisen Keski-Suomen liikenne- yhtiön linja-auto toi isän kotiin pyhänseuduksi, oltiin usein siskon kanssa vastassa paikassa, jota kutsuimme Tienhaaraksi. Siellä oli koko kotikadun (nykyterminologialla siis) postilaatikot, ja vierestä meni tie sekä kirkonkylälle että Jyväskylään sekä Petäjävedelle. Siihen asti meillä oli lupa tulla.

Vuosi 1970 tuli, kun olin kansakoulun toisella luokalla. Sulien kelien aikaan kouluun pyöräiltiin, lumen aikaan hiihdettiin. Siis ihan tosi, olen monet vuodet taittanut ikätovereitteni lailla koulumatkan hiihtäen. Koululatu tehtiin heti, kun lunta oli niin paljon, että ladun saattoi tehdä, ja kahdessa ylitettävässä järvessä oli niin paksut jäät, että ylittäminen oli turvallista. Muistelen, että joulu- tammikuussa se kouluun hiihtäen meno alkoi, ja sitä jatkui huhtikuun alkupuolelle saakka. Koulun eteläseinällä oli sitä vasten nojaamassa kymmeniä saati ettei satoja suksipareja. Tätä jatkui ainakin viisi vuotta. Ei siinä mitään vikaa ollut. Kouluun ja kotiin hiihdettiin vartissa ja välitunnit kuluivat talvisin laskiessa mäkeä ja sulan maan aikaan pelatessa koulun pihalla jalkapalloa. En ollut mikään erikoinen urheilija, vaan semmoinen, joka aina viimeisenä otettiin joukkueisiin, koska olen koko ikäni ollut melko kömpelö.

Koulun ruokala oli niin pieni, että sinne sopi vain ensimmäinen luokka, isommat söivät luokissa. Ekaluokalla ruokalaan mentiin ruokarukousten jälkeen käsikkäin parijonossa kävellen, toisesta luokasta lähtien järjestävät hakivat ruuan luokkaan, ja piti olla pulpetin naulassa jokaisella ruokaliina, joka levitettiin pulpetin päälle syömään alkaessa.

Vuoden 1970 syksyllä menin kolmannelle luokalle, ja opettajana oli nutturapäinen rouva, tiukan kurin pitäjä. Hän soitti aamuhartausten virsiin alkusoitot sen aikaisesta Koraalikirjasta, jossa oli paitsi vanhojen mestareiden, myös mm. Taneli Kuusiston, Arvi Karvosen tai Sulho Rannan säveltämiä alkusoittoja niiden virsisäestysten lisäksi. Minulla on tänäkin päivänä kirjahyllyssäni ja välillä kotisoittimen nuottitelineellä tuo ”musta Koraalikirja”, jota opettaja suvereenisti soitteli. Monikohan nykyinen peruskoulunopettaja moiseen pystyy?

Pääsin mukaan koulun liikuntakerhoon, ja olin onnellinen, joskin sielläkin olin aina se viimeinen, joka joukkueisiin otettiin. Hiihtäjänä olin kohtalainen, pallopeleissä ja voimistelussa todella surkea.

Neljännelle luokalle menin syyskuussa 1971, ja opettajaksi tuli ankara poikamiesopettaja. Hän komensi liikuntatunneilla asentoa ja lepoa, eikä empinyt tarttua tukkaan tai vetää korvasta kipeästi, jos aihetta oli. Ruokailun tultua hän usein otti kastiketta lautaselleen, laittoi puvuntakkinsa taskuun 2-3 perunaa ja poistui koulun yhteydessä olevaan asuntoonsa ruokailemaan. Koko kansakoulun alun ajan nousimme vastatessamme seisomaan.

Ja sitten olivat ne kesät, jotka alkoivat toukokuun 31. päivänä, ja olisiko parin ensimmäisen vuoden ajan olleet lauantaitkin koulua. Silloin koulu alkoi aina syyskuun 1. päivänä, myöhemmin elokuun puolessa välissä. En vieläkään tiedä parempaa, kuin mitä olivat nuo kesät, kun ei tarvinnut kouluun mennä. Päivät täyttyivät uimisesta, ongella käynnistä, kerran viikossa piti leikata kotitalon pihanurmi ja haravoida jätökset, se oli kaiketi 3-4 tunnin homma, joka lankesi minulla tuosta noin 9- vuotiaasta asti.

Olinkohan minä kolmannella vaiko neljännellä luokalla, kun isä meni autokouluun. Olin pari kertaa mukana hänen ajotunnillaankin – minulla muuten oli vuonna 1979 itse autokouluun mennessäni se ihan sama opettaja, joka isänkin ajamaan opetti.

Vuoden 1972 syksyllä menin Yhteiskoulun ensimmäiselle luokalle. Tuli lukukausimaksut, ostettavat kirjat ja ruokamaksut, yhdeksi vuodeksi. Yhteiskouluun pyrittiin ilmoittamalla halukkuus päästä yhteiskouluun, tarvittiin myös kansakoulunopettajan lausunto. Pääsykoetta, kuten kolmea vuotta aiemmin sisarellani, ei enää ollut. Mutta tulossa oli suuri yhteiskunnallinen uudistus, peruskoulu.

Mutta siitä enemmän ensi kerralla.

Elämäni vuosikymmenten muistelua – 1960-luku

Minä synnyin 1960- luvun alussa. Tarkkaan ottaen sinä vuona, kun Berliinin muuri rakennettiin. En tietenkään voi muistaa siitä saati Kuuban kriisistä yhtään mitään. Ensimmäiset muistikuvani ovat ehkä vuodelta 1963 tai 1964. Se on semmoinen, että eno on tullut uudella mopollaan käymään meillä. Isä sanoo hänelle, että ”pane mopeti jalakaasa ja tuu tuppaan”. Olen tullut tietämään, että eno auttoi isää tosi paljon lapsuudenkodin rakentamisessa. Myös muistan sen, kuinka eno tuli meille saatuaan ajokortin loppukesästä 1965 vuokra-autolla. Vähän myöhemmin hän osti Moskvitsh-henkilöauton kaiketi 150 markalla. Eno kertoi myöhemmin nuoruudestaan paljonkin, kuinka hänelle lankesi vastuuta kotinsa toimeentulosta. Minun isäni oli kirvesmies, joka oli 1960-luvulla töissä Puolustusvoimien rakennustyömaalla, ja ansaitsi siellä niin hyvin, että saattoi rakentaa perheelleen kodin.

Ihan hämärästi muistan sellaisen asian, kun paikkakunnaltamme oleva urheilija voitti jonkun kilpailun jossain. Sitä sitten tietenkin juhlistettiin kotipaikkakunnan ns urheiluareenoilla – ihan hyppyrimäkeä myöten – jonakin talvi-iltana, ja muistan olleeni kaiketi isäni selässä jonkinlaisessa kantamuksessa mukana. Vuotta en tohdi sanoa, sillä olen ollut todella pieni,.

Vuonna 1965 siskoni menee kouluun. Hän tuo opettajan kylään meille vissiin syntymäpäivänään. Minä olen aloittanut tutustumisen nykyisin sanottuna kotikatuni asukkaisiin. On autoilijoita, Karjalan pakolaisia, kommunisteja, Yhtiön väkeä. Niin sanottu Joutsalainen eli puunkuljetukseen tarkoitettu nosturisysteemi piirtyy mieleeni aamuisin kodin ikkunasta katsoessani. Isä vaihtaa omakotitalojen rakentajaksi, kulkee töissä paikkakuntalaisten henkilöauton omistajien kyydissä tai linja-autolla. Vuonna 1965 hän eräänä hirmuisena pakkasaamuna saa linja-autolle kiirehtiessään ilmarinnan, siihen aikaan puhuttiin keuhkon repeämisestä. Hän menee kunnanlääkärille, joka passittaa hänet Kinkomaan sairaalaan, muistan hämärästi, kuinka käymme jollain kyydillä häntä katsomassa, liki 50 kilometrin päässä. Hän toipuu, ja vakuutus korvaa jotain. Meillä on niin köyhä talvi, että ruuaksi on vain kotona viljeltyä perunaa ja ruskeaa kastiketta. Sisareni suupielet kai vitamiinien ja hivenaineiden puutteesta aukeavat ruvelle, vai olisiko jokin allergia. Radiossa – sellaisessa Philips- merkkisessä putkiradiossa – vaikkapa Satumaa, ehkä Beatlesin Michelle, en muista kovin tarkkaan. Olenhan ollut hyvin pieni. Saan 3-pyöräisen polkupyörän ehkä vuonna 1964, apupyörien kanssa pystyssä pysyvän Tunturin ehkä 1966. Alkaa pienien pyöräonnettomuuksien sarja, kaatuilen silloin tällöin. Oma muistikuvani 1960-luvusta on se, että on ehkä köyhää, mutta äärimmäisen turvallista ja vakaata.

Menen kouluun syyskuussa 1968. Meitä on yli 30 oppilasta, ja osa ekaluokkalaisista sijoitetaan 2. luokkaan. Minä olen 29 oppilaan joukossa, jotka pääsemme 1. luokan luokanopettajan, vanhan rouvan, opetettaviksi. Elämme pienessä keskisuomalaisessa kunnassa, ja niiden arvojen mukaan saamme alkuopetuksen. Uskontotunneilla opettaja kertoo maailman luomisesta, Joosefista ja veljistä ja lopulta Jeesuksen elämästä. Nykytietämykselläni sanon, ettei ollenkaan huonosti… Opettelemme kaunokirjoitusta, tavaamaan, laskemaan ynnä- ja poislaskua. Laulutunneilla vanha opettaja opettaa meille vanhoja kansakoululauluja, me laulamme posket hehkuen. Koulumatkat kuljemme pyörillä, eletäänhän vuotta 1968. Hänen, vanhan kansankynttilän, opetettavana on 29 maan- ja pienviljelijä- sekä työläisperheiden rääsyisiä kakaroita, Ja 2. luokassa vajaat kymmenkunta samanlaista, ehkä joukossa sivistyneistön kakaroitakin. Meille pidetään täitarkastus, ja lääkärintarkastuskin, jota varten kehotetaan koteja pukemaan lasten ylle puhtaat alusvaatteet. Kyllä meillä kaikilla sellaiset onkin. Opimme kirjoittamaan ja lukemaan ja laskemaan yhteen- ja poislaskut ja laulamaan hengellisiä ja isänmaallisia lauluja. Minulle jaettu virsikirja on vuoden 1886 versiota, ja vasta toisen vuoden loppupuolella uskaltaudun siitä sanomaan, ja saan ihan uuden, sinikantisen v. 1938 virsikirjan, jossa numerot täsmäävät opettajan sanomiin. Aikaisemmin jouduin etsimään 1886 virsikirjasta hakemiston avulla numeron siihen, jota laulettiin. Semmoista se oli työläiskakaralla keskisuomalaisessa kepulaiskunnassa siihen aikaan.

Mutta elämää on koulun ulkopuolellakin. Kaikki pyhäpäivät kuluvat joko kyläillessä tai joidenkin ollessa kylässä meillä. Tutustun kummankin puolen serkkuihin pyhäisin ja kesäisin, ja kyllä näistä kohtaamisista on monet kultaiset muistot jäljellä. Kuinka kohtasin täysin eri arvojen keskellä kasvaneita lapsia, joiden kanssa kuitenkin pidettiin tiiviisti yhteyttä ihan parikymmentä vuotta eteenpäinkin, häviävän pienen osan kanssa myöhemminkin. Tärkeimmäksi tulee eno, joka on syntynyt samana vuonna kuin minäkin, sekä sekä isän että etenkin äidin puoleiset serkut, jotka ovat syntyneen joko vuotta paria ennen tai samanakin vuonna. Ja nuoremmatkin serkut.

Tuolta ajalta peräisin olevat, nykyisin veljeni hallussa olevat valokuvat, kertovat, kuten muistikuvanikin, miten tavattoman tärkeä oli suku. Sukulaisten kanssa oltiin tekemisissä kaiket viikonloput (tuolloin kaiketi enimmäkseen sunnuntait). Heidän kanssaan oltiin tekemisissä, heidän perheidensä elämässä oltiin läsnä. Muistissa on sellainenkin asia kuin tätini häät vuonna 1965. Hän poloinen oli tuolloin vain 15- vuotias, ja hänet vihittiin avioliittoon presidentti Kekkosen luvalla. Kekkonen tämän luvan myönsi, ja minulla on hataria muistikuvia tädin häistä. Kotipaikkakuntani kirkossa oli ollut lämmitysjärjestelmän aiheuttama pieni tulipalo, ja vihkiminen toimitettiin sitten mummolassa. Isän puolen sukua nähtiin veljeni nykyisellä asuinpaikalla samoin sunnuntaisin. Olivat kaupunkilaisserkut ja sitten saarijärveläisserkut. Kivoja olivat ne kaikki.

Televisio meillä on ollut kaiketi jostain vuodesta 1964 saakka. Siinä näkyi vain silloinen ykköskanava, ja tämä asiaintila jatkui ihan 1980- luvulle saakka.

1960- luku oli täynnä perhekeskeisyyttä, sukua, yhteisöllisyyttä