Hulluuden keskellä

Minä en arvostele päättäjien toimia liittyen Venäjän asiaan. Totta kai meistä itse kukin tietää, mikä parasta olisi, sillä maailmankaikkeuden keskipiste on kuitenkin se oma päänuppi itse kullakin.

Vähän hämmentyneenä olen seuraillut facebookia lähinnä, boomerit ei missään tiktokeissa ole. On jaettu meemiä, että maamiinojen kieltäminen oli maanpetoksellista. Lisäksi väitetään entisen presidentin sanoneen, että Suomelle olisi onneksi liittyä Neuvostoliittoon. Mutta enpä ole siitä viaton itsekään. Jaoin joskus ennen D. Trumpin valintaa presidentiksi meemin, jossa yläkuvassa tuleva presidentti vaati laittomia maahantunkeutujia menemään sinne, mistä ovat tulleetkin. Alakuvassa intiaani kysyi, että ihan tosi, koskas lähdette.

Viime päivinä olen aina välillä seuraillut The Guardian- lehden verkkosivuja. Siellä esitetyt näkökohdat ovat ihan mielenkiintoisia, ja niistä ovat meemit kaukana.

Mutta joo. Tässä nyt sitten sitä odotellessa, että eläminen käy hintavaksi. Mahtaako käydä kuten muinoin -90- luvulla, että tyhjilleen jääneet kauppakeskukset muuttuvat jälleen kirpputoreiksi, sillä tokihan nykyihmisille on sietämätön olotila se, ettei pääse ostoksille, tai että niitä ei ole varaa tehdä. Tuolla keljun naapurinisännän maassa se aika taitaa alkaa näistäpuoliin, mutta älä ollenkaan huoli, kyllä se tännekin tulee, ja koko Eurooppaan.

Yhden jälkiviisauden tahdon tuoda esiin. Veikko Huovinen esitti sellaisen ohjeen – kokemuksen rintaäänellä kaiketi – että naurakaa hulluille koirille ajoissa.

Huokaus

Niin, pitäisi oikeastaan lähteä tuonne temppeliin tai vähintäänkin kotivirtuaaliurun pukille ja alkaa käydä läpi neljältä alkavaa kirkkokomentoa. Työmoraalini velvoittaa tekemään parhaansa.

Mutta tuntuu käyvän kuin Päätalon Kallelle halonteossa marraskuun lopussa 1939, ajatukset ovat muualla.

Kuinkahan monta sotaleskeä ja – orpoa siellä on jo tullut?
Kuinkahan monta velkarahalla hankittua ja vielä maksamatta olevaa kotia siellä on tuhottu?

Kävin aamupäivällä hiihtämässä, ja reuhdoin paljolti kiukun antamilla voimilla. Olen jostakin syystä hommannut semmoisen urheilukellon, vaikken urheilekaan, mutta tallennan sillä liikkumiseni. Ehkä vähän lapsellista touhua, myönnän, mutta paljon typerämpiäkin asioita maailmassa tehdään kuin seurataan omaa liikkumista ja sen vaikutusta terveyteen.

Joka tapauksessa keskinopeuteni oli koko talven paras, ja matkaakin kertyi viisitoista kilometriä. Kiloni olivat tässä alkuvuodesta kaikkea muuta kuin parijonossa, vaan nyt aletaan lähestyä parijonoa.

Mitä auttaa tämä avautuminen tänne nettiin? Ei yhtään mitään. Jos ehkä terroristisen presidentin avustajat sen seuraavat ja lukevat, niin hymähtävät ja tuumaavat, että mitä sitten.

Että kaipa tässä on urkupenkille mentävä. Se lienee parasta, mitä nyt pystyn tekemään. Eipä minusta kyllä oikein muuhun olekaan.

Pyhäaamun rauhaa

P.J. Hannikainen sävelsi ja sanoitti tuon nimisen laulun, jonka ainakin minun ikäiseni ihmiset, jotka ovat kirkkokuoroissa laulaneet, tuntevat. Se on minusta niin kaunis laulu. Liikuttuneena muistan kolleegaani, joka ennen kuolemaansa sitä viimeisenä elinyönään lauloi.

Kiovassa sinne jääneet miehet varmistelivat, että rynnäkkökivääri toimii, ja että lipas on täysi. Harkovassa Venäjän sotavoimat olivat onnistuneet räjäyttämään maakaasuputken, ja siellä raivoaa tietysti valtava tulipalo, ja ilmakehään saattaa tulla hiilidioksidia melkoiset määrät. Mutta nyt ei ole kyse viherpiiperryksestä vaan sodasta. Ukrainan perällä vietetään nyt reipasta sotilaselämää, kerrankin päästään ihan luvan perästä ampumaan ja pommittamaan, varmaan siellä tuntevat sotajoukot suurta riemua.

Taivas on täällä Vakka-Suomen perällä kuulas, ilmassa on pari pakkasastetta. Minulla on työt vasta iltapäivällä, ja arvelen tässä aamupäivällä meneväni hiihtämään. Se kun on minulle nivelrikkoiselle ja muutenkin vähän krämppäiselle kuusikymppiselle ukolle ainut liikuntalaji, josta voin sanoa pitäväni. Olen hankkinut jopa kahdet sukset. Pakkaskelejä varten karvapohjasukset ja sitten suojakelille semmoiset nanot. Karvapohjia voidellaan niin, että laitan pikaluistoa muualle paitsi pitokarvoihin, ja niillä on mukava hiihtää. Ei lipsu. Nanot taas ovat ihan este suojakelillä, luistavat hyvin ja pitävät ongelmitta.

Ukrainassa taivas täyttyy tulipalojen, räjähdysten ja maakaasupalon tuottamasta mustasta savusta. Kuinkahan paljon myrkyllisiä yhdisteitä siellä ilmassa leijuukaan. Länsirajoilla turvaan pyrkivät naiset ja lapset pelkäävät. Kuulemma Puolassa on ihmisiä odottamassa ja ottavat ventovieraatkin kotiinsa sen enempää kyselemättä. Ei mihinkään pakolaiskeskukseen tarvitse kaikkien mennä. Maataan puolustamaan jäävät miehet ovat ainakin jotkut päättäneet, että sikäli kun hänestä riippuu, niin tunkeutuja, olkoon vain hullun koiran sinänsä viaton käskyläinen, pysähtyy hänen kohdalleen.

Laskiaissunnuntai on tänään. Minulla on työvuoro. Muuten meinaan pysyä päivän aiheessa, mutta vastausmusiikiksi taidan ottaa jonkun rauhanvirren, laulan sen yksin. Ja loppuun otan Dietrich Boenheofferin kirjoittaman upean virren 600. Ensin meinasin, että soitan jotakin, mutta sitten ajattelin, että eiköhän nyt ole aika päättää kirkonmenot näin.

Minulla ei ole yhtään venäläistä ystävää. Ei ensimmäistäkään. Ei ole koskaan ollut. Se johtuu tietenkin siitä, etten ole asunut itä-Suomessa, josta yhteydet Venäjälle ovat rautaesiripun ainakin väliaikaisesti noustua vähin elpyneet. En ole myöskään koskaan Venäjällä käynyt, ja näiden päivien tapahtumat eivät ainakaan lisää halua sinne mennä tai ystävystyä heikäläisten kanssa. Toki käsitän, etteivät kaikki venäläiset ole sen keljun hullun koiran kannattajia, mutta eivätpä ole vastaankaan nousseet. Toisaalta henki on kaikille kallis, samoin edes nimellinen vapaus. Mahtaisiko itseltäkään löytyä rohkeutta vastarintaan ainakaan ihan heti, jos joku totalitarismi tulisi?

Joskus takavuosina, ennen Krimin valtausta katsottiin ihan tosissaan, että jos Allegrolla Pietariin ja ihmettelemään vaikka Eremitaasia, mutta hinta tuntui silloin kovin suolaiselta.

Yhdellä kyläläisellä on ollut vuosia joka kesä puutarhallaan töissä ukrainalaisia nuoria naisia. Semmoisia tummia kaunottaria, jotka ovat osallistuneet myös joihinkin seurakuntamme tilaisuuksiin. Mitähän heille kuuluu? En heitä sen paremmin tunne, tervehtivät aina menneinä kesinä kun vastaan tulivat. Silloin kuulemma vuonna 2014 olivat pyytämällä pyytäneet, että saisivat kesän jälkeenkin jäädä, olisivat olleet valmiit vaikka mihin kunniallisiin töihin. He ovat tulleet kuin muuttolinnut joka kesä, ja syksyllä palanneet kotiin. Koronan aikanakin tulivat, olivat tulokaranteenissa säädetyt ajat, tekivät ahkerasti työnsä. Kunpa heille ei olisi sattunut mitään.

Pitääkin muistaa nyt seuraavien parin vapaapäivän aikana kylvää tomaatin siemenet. Niin, ja leipää pitää tehdä, kun vielä on sähköä, että uuni pelaa. Sitä sähköä saattaa tulevina aikoina olla säännöstellysti…

Kumpi vai kampi

Kumman ottaisit ennen, ikuisen maanjäristyksen vaiko ikuisen tulivuorenpurkauksen? Entäpä miten on, ruttoko olisi kivempi vaiko kolera.

Tuon kokoisia asioita ne Euroopan päättäjät joutuvat nyt miettimään. Täällä pienessä Suomessa, johon olen syntynyt, ja jolle maalle olen vannonut kesällä 1980 sotilasvalan, on nyt virinnyt kova innostus liittyä Naatoon. On kuulemma jo semmoinen kansalaisaloite, notta on järjestettävä kansanäänestys asiasta.

Äijän aivot (tai jotkin sen tapaiset) menevät vähän solmuun. Kun se presidentti, jota vielä kuluneena vuonna on reposteltu, liki 34 vuotta kuolemansa jälkeen, oli sitä mieltä, että Suomi ei ole tuomari vaan lääkäri näissä konflikteissa. Ja minä olin yli 20- vuotias, kun hiän pahoin sairaana joutui kaiketi harmikseen lopettamaan. Ei kun taisin täyttää vähän sen jälkeen.

En ole ollut järin ihastunut Naton toimiin menneinä vuosikymmeninä. Sanottakoon samaan hengenvetoon, että en kyllä tuon vennäänmaankaan. Ei se ole mukava naapuri. Arvaamaton ja välillä keljukin se on. Monesti olen ajatellut tätä isänmaata ja tuota naapurimaata verrata niin, että on semmoinen soma, pieni, mutta hyvin hoidettu talo, joka on kovalla työnteolla saatu kukoistamaan. Sitten siinä vieressä on kartano, jota isännöi rökälemäinen liivijengi, mutta jolla on maita ja mantuja, niissä hyviä luonnonvaroja vaikka miten, ja vaikka niitä vähän hutoityönä hoidetaankin, niin siellä sitä vain riittää ja riittää, ainakin sen liivijengin johtajille.

No joo. Olisiko kuitenkin vain ihan tavallinen supervalta, joka tykkää sanoa, milloin pelut on pieniä. Ei ole Kiina sen parempi, ja aika kelju se Ameriikka on osannut olla. On ollut minusta jotenkin hieno, kun ei ole kovin kompuksessa niitten kanssa oltu. YYA-sopimushan se oli silloin muinoin, ja sitten on ollut se Naaton rauhankumppanuus vai mikä se oli.

Mutta onko nyt sitten esissä se hetki, että josko sinne Naatoon. Ihan sillä, kun Ukraina ja Valko-Venäjäkään ei ole liittoutuneet, eikä niillä järin hyvin taida nyt mennä.

Onnekseni – ja varmaan kaikkien muidenkin onneksi – päätän vain omista asioistani ja siitä, mitä virsiä huomenna tuossa lähikirkossa lauletaan. Siinä sitä on vastuuta minulle nokko.

Mitä jos pysyttäisiin puoluettomaana, silti kyselen. No siinähän kävisi sillä lailla, että jos tuo kelju naapuri alkaisi pullistelemaan ja rajan yli tulemaan, niin sissisodaksihan se menisi. Eihän niitä pysäytetyksi saisi meidän väellä eikä vehkeillä, että ainut konsti olisi tehdä niille kiusaa sissitoiminnalla. Tilaisuuden tullen tuhota niiden tukikohtia ja sabotoida niiden vehkeitä ja sitten äkkiä karkuun.

Entäpä sitten, jos Naatoon mentäisiin mukaan? Olisihan siinä sitten sikäli kun se Ville Vallattoman näköinen ukko ei pääse takaisin Valkoiseen Taloon, amissioonia takana, jos tuo kelju naapuri meinaisi ahdistella. Mutta sitten tulisi aina vähän väliä niitä sinkkiarkkuja tuolta maailmalta. Naatohan vähän väliä käy asettamassa milloin mitäkin kapinallisia tai kansannousuja tai mitälie, ja raatoja tulee myös Naaton sotilaista.

Vaikka ajattelisin aivoni ihan hikisiksi näiden kanssa, niin en pääse puusta pitkään. Ei ole minulla sellaista kypsynyttä järkinäkemystä, jonka osaisin monipolvisesti ja faktoihin pohjautuen perustella. Epäilen, että lisäkseni saattaa olla samalla pohjalla moni kannattaja kuin vastustajakin.

Loppulausumani on se, että ihmiskunnan historiaa tunnetaan jokusia tuhansia vuosia, mutta ihmiskunta ei ole oppinut historiasta isossa kuvassa yhtään mitään. Välillä ihmiskuntariepu sotii itsensä henkihieveriin ja perikadon partaalle, sitten kun ne lopettavat, niin ne vähän aikaa parhaassa tapauksessa muistaa, sen verran aikaa, kun keskuudessansa kulkee silmäpuolia, raajarikkoja ja mieleltään järkkyneitä. Mutta sitten kun ne jossain vaiheessa, ne invalidit ja veteraanitkin kuolevat, niin heidän kärsimyksiään ei muisteta. Tai sitten jos on kyseessä suurvalta, niin nehän on aina sotajalalla. Ja varjele, kun semmoisen suurvallan johtoon tulee hullu koira, kuten nyt on päässyt käymään… Ei ole kaukaa haettua verrata naapurin isännän touhua Aatun touhuihin 1930-luvulla. Kummallakin on agenda. Täysin mielipuolinen agenda, mutta he itse uskovat siihen, ja saavat mukaansa muitakin. Kumpikin aloittaa parantamalla auksi kansalaisten olosuhteita. Kummallakin on syyllinen taannoiseen ahdinkoon. Kumpikin aloittaa aikeidensa paljastamisen valloittamalla toisesta, itsenäisestä maasta alueita muun maailman katsoessa hämmentyneenä vierestä. Tällä nykyisellä sankarilla on vielä se iso vaihde vetämäti päälle, mutta ei hyvältä näytä.

Mikään ei olisi mukavampaa kuin olla tässä asiassa erehtynyt ja joutua naurunalaiseksi.

Yöllä satoi lunta

Kun istun tässä kirjoituspöytäni ääressä, havaitsen yöllä sataneen lunta. Nukuin oikein hyvin, välillä havahduin kissojen erimielisyyteen. Vanhempi, jota nuorempi aina kiusaa, ärähteli kuten tiikeri.
Kiovassa tuskin oli yhtä leppoisaa. Ja tässä kun tätä kirjoitan, ei paljoa puutu, että tuntuu vähän nololta. Sillä kaiken aikaahan tuolla Iranin, Irakin, Afganistanin ja Syyrian perällä on ollut semmoista, että on koitettu jotenkin selvitä riehuvien taistelujen keskellä. Ukrainassa moni hakeutui kellareihin tai muihin suojaisaksi arvelemiinsa paikkoihin teknisesti ja muutenkin ylivoimaisen vihollisarmeijan mellastaessa.

Tässä yksinkertaisessa maalaismiehen ajattelussa tuntuu nousevan sellainen ajatus, että semmoiset ihmiset, joilla on paljon valtaa, ovat monesti piittaamattomia, tai etten sanoisi, pahoja. Mitä rajoittamattomampi ja kontrolloimattomampi valta, sitä pahempi. Ei ole tämäkään toki mikään ajatuksen kultajyvä, vaan tällaisen tavallisen juntin lukemalla oppima, historian kulkiessa tulella koeteltu ja kultavaa’alla punnittu väite.

Tuossa kirsikkapuussa edessä on lintulauta, ja siinä näkyy olevan tyhjää. Pitää viedä tässä ennen töihinlähtöä siihen auringonkukansiemeniä.

Kiovassa tai yleensäkään Ukrainassa ei varmaankaan ole päällimmäisenä ajatuksena auringonkukansiementen vienti. Siellä on vissiin yleinen liikekannallepano.

Minä pukeudun kohta tummaan pukuun, valkeaan paitaan ja kieputtelen solmion kaulaani, puen villakangastakin ja valkean kaulaliinan siihen päälle, laitan jalkoihini patiinit tai mustat talvikengät ja lähden toimittamaan viimeistä palvelusta.

Kenties jossain Ukrainassa moni mies etsii tai on etsinyt mahdollisimman hyvät ja lämpimät vaatteet, nostanut lapsensa syliinsä, halannut itkuista vaimoaan ja lähtenyt – kenties viimeisen kerran.

Minä palaan iltapäivällä töistä, käyn varmaan tullessani kaupassa ostamassa ruokaa.

Ukrainassa mietitään jossakin, että mistähän saisi tänään lapsille ruokaa ja että miten sen laittaisi, kun on sähköt tai kaasut poikki.

Kyllä meni mitättömäksi maailman meno. Vaikka ei se mikään ihme ole. Menneinä vuosina elämä hymyili sen verran, että pääsin käymään paikoissa, joissa ainakin valtaosa vuodesta on lämmintä, ja turkoosinsininen meri välkehtii ja kutsuu uimaan, ainoana huolena varoa merisiilejä, ettei astu niiden päälle. Mutta mitä minä siellä näin? He, kaiken suloisen ja mukavan ohella kolkkoja linnoituksia (onneksi tuolloin vain turistinähtävyyksiä) ja sotavarustuksia. Muistan jossakin linnoituksessa kävellessäni ajatelleeni ampuma-aukosta kurkistaessa, että hyvä on ollut tässä muskettimiehen kellistää tuleva vihulainen tuohon alapuolella kulkevalle kivetylle kulkuväylälle. Liipaisimesta veto, ja niin turskahti turkkilaisen aivot taikka suolet tuohon kivetykselle.

Siinä on ihmiskunta ollut etevä. Heti kun kädet maasta irti sai, niin jo on ollut kirvestä tai keihästä, ja kun metallin käsittely opittiin, niin tuli teroitetut kärjet, sapelit, ja ruuti, se vasta kehitysaskel olikin. Sai mukavasti matkan päästä porskauttaa vihulaiselta suolet tai aivot pellolle. Ja tykistö! Voi että on mahtava kehitys sekin. Etenkin, kun tuli vielä kranaatit siihen avuksi. Osaavan tulenjohdon avulla kilometrien päässä menee ukkoja puunoksiin, ja korpeilla riittää mässäiltävää. Mutta kaikista paras on tietenkin ydinreaktio ja oliko se semmoinenkin helvetinkone kuin neutronipommi olemassa. Se on vissiin siitä etevä, ettei hajoita paikkoja, tappaa vain ihmiset. Ja nämä kemialliset ja biologiset aseet. Ja nykyään pystyy kauko-ohjattavilla lennokeilla tappamaan, että on ihmiskunta kukoistava! Mikä sivilisaatio!

Semmoisilla ajatuksilla.

Paha on monesti se ihminen, jolla on rajaton ja kontrolloimaton valta. Niin perheissä, yrityksissä, yhteisöissä ja valtioissa.

Ei se ole mukava mies

Nukuin viime yön ihan hyvin. Mitäs kun olin, ihan niin kuin äitivainaa jo lapsena opetti, siunannut itseni (lukenut Levolle lasken…) ja hiihtänyt eilen, kun vielä voi, ja iltamyöhän seurannut uutisia. Väsytti, oli suloinen raukeus jäsenissä.

Eipä aamu yllättänyt kuitenkaan. Ei ole naapurimaan iso isäntä mukava mies, kelju mies se on. Ei se välitä kansalaisistaan, on valmis vaikka tapattamaan niitä ihan kuin se muinainen Isä Aurinkoinenkin. Enempi sen touhut kuitenkin muistuttaa sen töpöviiksisen toimitusjohtajan touhuja, lukekaapa historiasta tai kaivelkaa muististanne Sudeettialueiden liittäminen… Ja muutenkin, ei sitä hetkauta semmoiset asiat, mitä tavalliset ihmiset pitää tärkeänä.

Eihän tämmöinen kuusikymppinen kremppainen äijä mitään voi judon mustan vyön hommanneelle terroristijohtajalle.

Vielä keitin aamukahvit. Siinä aprikoin mielessäni, mitä tästä seuraa. Ei mukavia asioita kaiketi. Ne on nuo sotahommat semmoisia, että sortavat raiteiltaan vakaan elämän. Tässä on ihan maailmanpalon ainekset, jossain vaiheessa Führerin inkarnaation sietäminen loppuu muulta maailmalta, ja silloin viimeistään tulemme tuntemaan ankeat olosuhteet.

Onneksi on kunnollisia, rauhanaikaisia vaatteita vielä vaikka kymmeneksi vuodeksi kaapissa. Myös jalkineiden puolesta pärjään. Ensi kesäksi on tomaatin ja kurkun ja papujen siemenet hommattu, siemenperunaakin varmaan vielä saa, ainakin tämän kevään. Viisi vuotta sitten ostin lampaannahkaisen koivistolaisreuhkan, eikä se ole miksikään mennyt. Jos vaikka se ydintalvi tulee, ja vielä silloin henki pihisee, niin pysyypä sentään pää lämpimänä. Lapinreissuilla olen ostanut Mailan putiikista Äkäslompolosta kaksi norjalaista villapaitaa. Ihan heti, pahimmankaan toteutuessa, ei tule kunnollisista ketineistä puute. On kerrastoja, yksi merinovillainenkin semmoinen.

Se vähän kismittää, ettei tullut teetettyä siinä taannoisessa remontissa tulisijaa tähän kotiin. Mutta onpa sentään tuolla kaapissa untuvamakuupussi, jossa pitäisi pärjätä liki kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen. Pitää muistaa tyhjentää putkistot, jos tulee pitempiä sähkökatkoja. Ne kun jos halkeaa, niin niistä ei ole mitään iloa. Kuparia ne taitaa tässä vielä olla, vai olisivatko jo muoviset.

Hyvät on meidän maalla olleet päättäjät ihan näihin päiviin asti, ja varmaan ovat hyvät vieläkin. Ovat tuon toistatuhattakilometrisen roisto- / terroristivaltion kanssa jaetun rajan saaneet pidettyä semmoisena, etteivät ole tulleet pyssyinensä tänne melskaamaan kuten Afganistanissa, Tsetseniassa, Krimillä ja nyt sitten koko Ukrainassa.

Nato-keskusteluun en osaa ottaa kantaa. Minä en ymmärrä sotilasasioista niin paljoa, että siihen kantaa saattaisin ottaa.

Mutta on se naapurin isäntä kelju. Ei se ole mukava mies.

Kirja viidenkymmenen vuoden takaa

Tai tarkkaan ottaen yli viidenkymmenen vuoden takaa.
Tarkoitan tietysti Veikko Huovisen teosta Veitikka, A. Hitlerin elämä ja toiminta. Niin se taisi olla, en kehtaa tuohon kirjahyllylle mennä varmistamaan.

Kehotan voimakkaasti kaikkia lukutaitoisia lukemaan tuon teoksen. Se kertoo oivallisella tavalla siitä, mitä tapahtuu joskus maailmassa, kun näköalat on jossain missälie.

Neuvostoliiton romahdettua 90 -luvulla ihmiskunnan valtasi kai huojennus. Ei jäänyt enää kuin Kuuba ja humoristinen Pohjois-Korea näitä kommunistidiktatuureja. Kiina veivasi itsensä ihan omanlaiseensa järjestelmään, jossa ei taida paljoa ihailtavaa olla.

Mutta juuri kuten 1. maailmansodassa häviön katkerana koki muuan viiksiniekka, samoin taisi kokea karvaana Neuvostoliiton hajoamisen mies, jota tällä hetkellä seurataan ympäri maailmaa herkeämättä. Hänen seuraavaa siirtoaan odotetaan.

Mitenkä minulle tulee nyt mieleen tästä Donetskin ja Donbassin separatistialueiden tunnustamisesta mieleen ne tapahtumat, jotka historiankirjoitus tuntee tapahtumina, joiden seurauksena allekirjoitettiin vuonna 1938 kuuluisa Münchenin sopimus. Neville Chamberlain lausui ne kuolemattomat sanansa, jotka saattavat jonkin satiirikon huulille etsiytyä näinäkin päivinä.

Silti Chamberlainia vähän puolustan. Hän lienee ollut brittiherrasmies, joka oli tottunut siihen, että kiistakysymykset sovitaan, ja sitten toimitaan kuten on sovittu. Sillä kertaa neuvottelukaveriksi sattui tavallista keljumpi tapaus, kaveri, joka pyyhki takapuolensa kaikenmaailman sopimuksilla.

En ole mikään viisaustohtori, mutta arvelen Itänaapurin nykyisen Isännän olevan niin ikään ainakin vähän kelju kaveri. Viime aikojen uutiset ovat olleen hirmuisen ikävän sävyisiä, vaikka Leijonat Karhun onnistuivat kaatamaankin jääkiekkokisoissa. Jääkiekkopeli on vähän eri peliä kuin se, mitä pelataan drooneilla, ohjuksilla, panssareilla, singoilla ja mitä muita helvetinkoneita niitä nyt onkaan. Vaikka ne eivät kaiketi ainakaan paljolti juuri nyt Mainilassa olekaan ne helvetinkoneet, niin ei niiden tarvitsisi olla sielläkään, missä ne nyt ovat.

Viime viikollako se oli semmoinenkin katkera ajatus mielessä, että nämä suurvaltajohtajat ne vasta terroristeja ovatkin. Kyllä siellä kolmisen heppua on semmoista, että ne halutessaan saavat asiat siihen jamaan, ettei sirupula tunnu missään. Ka, se kun terroristi on semmoinen, että se haluaa asiansa tulevan kuulluksi epäjärjestystä, kauhua ja sekasortoa kylvämällä. Eiköpä liene tuo Naapurin Isännän touhu jotakin sen tapaista?

Mutta mikä ihme niitä ihmisiä, jotka ovat tuollaisen neropatin Johtajakseen valinneet, vaivaa? Veikko Huovinen otaksui, että saksalaisen sielu väräjää ihanasti, kun se kuulee komentoäänellä sanottavan sika, koira ja p—e. Mikä se saa sitten naapurimaan immeisten sielun väräjämään niin, ettei kukaan ääntänsä korota? Sekö, että jos korottaa, niin häkki heilahtaa kuten Pussy Riotin tai Navalnyin kohdalla? Vai joku muu, mukavampi syy? Mahtaako olla tavallisella ihmisellä sellainen mielenlaatu, joka laittaa oman lapsensa rintamalle ja riemuitsee, kun kuulee tämän saaneen raudanpalasta ja heittäneen henkensä maansa puolesta. Niinkuin että kaunis on kuolla kun joukkosi eessä…

En usko. En p—–e.

Ja tämä on kyllä näkevien nähtävissä ollut jo kauan. Se oli tämän kuluvan vuosituhannen alkuvuosina, kun televisiouutisissa näytettiin jonain täyteaiheena, kuinka luhistuneen yleisliittolaisen maan raunioista jaloilleen kömpivä uusi uljas maa järjesti pyhäpäivänä puolustusnäytöksiä. Siinä panssarivaunut ylittivät esteitä hilpeästi hyppien, ja kansaa oli töllöttämässä lastenvaunujen kanssa. Liekö se suurvallan kansalainen eetos sitten erilainen kuin tämmöisen pikkumaan pikkueläjän?

Synkät ovat vanhenevan ukon ajatukset. Siitä olen kiitollinen, että sain saattaa kaikki asuinpitäjäni II maailmansotaan osallistuneet veteraanit ikilepoon. Ettei heidän enää tarvinnut näitä päiviä nähdä. Tuossa viereisessä kylässä vielä vajaa kourallinen on, mitä mahtanevat ajatella? Koko tämän kirkkomuusikon urani aikana olen katsellut satoja kertoja, kun yhä hauraammaksi käyvät veteraanit ovat vieneet kaverinsa arkulle havuseppeleen. Ja nyt on ilmeisesti käymässä niin, että kun haavat ja vammat eivät enää ole jokapäiväistä katseltavaa kuten oli vielä 1970- 80- luvuilla ja vielä osin -90- luvuillakin, niin jonkinsorttinen seikkailu- ja sankaruushörhötys valtaa alaa. Minä muistan oikein hyvin edellisen sodan veteraanit vielä viisikymppisinä tai pikku hiljaa eläköityvinä. Niitä oli ihan siinä naapurustossa. Muistan kertomukset öisin keskellä lattiaa painajaisia nähdessään karjuvista veteraaneista – jokusen sellaisen tunsin itsekin.

Sanotaan, että jossain lapsuudessa tai murrosiässä tulee ihmisille niitä avainkokemuksia. Minulle yksi sellainen oli Veikko Huovisen lyhyt erikoinen ”Miksi en voi sietää vetypommia”.
Monessa asiassa olen mieltäni muuttanut, mutta tuossa Huovisen jutun vastaansanomattomien perustelujen omaksumisesta en ole muuttunut piiruakaan.

Neil ja Joni

Sattuu olemaan niin, että nuorena miehenä tykkäsin kovasti Neil Youngin ja Joni Mitchellin musiikista, ja taidanpa tykätä vieläkin, vaikka skaala on laajentunut noista päivistä suorastaan eksponentiaalisesti.

Nyt ovat nuo nuoruuteni suosikkilauluntekijät päässeet paistattelemaan julkisuudessa muun seikan kuin ihanien laulujensa vuoksi.

Tässä pohdin, että toisaalta nyökyttelen päätäni. Menneen maailman miltei dinosaurukset ärähtävät, ja se on tavallaan oikein. Jos joku sitten heidän matkassaan jättää sen suoratoistopalvelun, niin sehän olisi komeaa jaloillaan äänestämistä. Minäkin vaihtaisin heti, mutten ole tuota potivaita pitkään aikaan käyttänyt. Olin pitkään vallan ilman mitään suoratoistopalvelua, kun on noita levyjä ja vanha kunnon iPod Classic, johon sopii musiikkia koko elämän ajaksi. Mutta toisaalta on niinkin, että nuo 40-50 vuoden takaiset ikonit edustavat mennyttä maailmaa, eikä tämän humpuukipodcastin ystävät välttämättä osaa sanoa muuta kuin että who the f—k are Mr. Young and Ms. Mitchell?
***
Mutta mutta. Eihän tämä mitään uutta kaiketi ole. On jo hirveän kauan siitä, kun Marcus Tullius Cicero (106-43 eKr) huokaili aikoja ja tapoja, ja reilut 2000 vuotta on siitä tulla töpsötelty näihin päiviin saakka. Isä kertoi, että kun hän nuorena miehenä osti radion, niin pappa oli hänelle puhumatta pari viikkoa, niin pani pahakseen nuoren miehen kotkotukset.

Vähänkö sitä on disinformaatiota ollut. Jari Tervo on todistellut hiljattain televiisiossa ja suoratoistossa tuntikaupalla sarjassa Kylmän sodan Suomi, että silloin sitä vasta disinformaatiota oli. Ja kyllähän se jo silloin tajuttiin, mutta mikä lie esti lyömästä nyrkkiä pöytään ja sanomasta että olokaahan siinä. Mahtaako nykyisen historioitsijaksi pyrkivän kirjailijan poika vaikka perata sitten neljänkymmenen vuoden päästä tätä päivää isänsä lailla? Että miksi vuonna 2020 ei suitsittu ihmiskunnalle vahingollisia väitteitä. Mahtaa olla tämän päivän suoranainen kuolinuhriluku jopa suurempi ainakin Suomen mittakaavassa kuin sen suomettumisen – mitenkään suomettumista puolustelematta.

Vaan miten siitä hirveästä suomettumisesta selvittiin? No he, pitämällä oma pää kylmänä ja ajattelemalla, että kyllähän on ontta ilman alla ja puhetta sopii vaikka minkälaista.

Mutta kyllä Neil Young ja Joni Mitchell silti tekivät hienoja lauluja, vaikka nyt mielensä pahoittivatkin.

Katsotaanpa eräänlainen somekeskustelujen edeltäjä viidenkymmenen vuoden takaa. Tuolloin vastaus ei ollut ihan yhtä salamannopea kuin nykyään, mutta sohaisuun tuli kuin tulikin vastaus, samalla alustalla, kuten nykyisin sanottaisiin. Neil Young teki laulun Southern Man, ruoti siinä etelävaltioiden rotuerottelua. Alabamalaisen rock-yhtyeen Lynyrd Skynyrdin jäsenet puolestaan pahoittivat tästä kovasti mielensä, ja tekivät vähintään yhtä klassikoksi tulleen laulun Sweet Home Alabama. He kun näkivät kotiseudussaan hyviäkin puolia.

Ja tiedättekö mitä. Neil Young ja Lynyrd Skynyrdin Ronnie van Zandt olivat kavereita keskenään, ja kunnioittivat toisiaan lauluntekijöinä. Ronniellehan tuli valitettava ennenaikainen kuolema lento-onnettomuudessa vuonna 1977 muistaakseni.

Mutta entäs se Joni sitten, oikealta nimeltään Joan Armstrong taitaa olla hän. Tämä leidi teki minusta ihan tosi hienoja laulua, parhaimmillaan hän on tarinankertoja vailla vertaa, kuten vaikkapa Amelia Earthartin tarinasta tekemänsä laulu. Ja samoin etenkin tuo Hejira- albumi, josta laulu on lohkaistu.

Näin sitä vain kanttorismies maailmallisia miettii tänä keskiviikkoaamuna. Vaan ulkona on kaunis talvipäivä, lunta höytii kuin jouluaaton idyllissä, ja siivekkäät ystävät tarvitsevat ruokaa. Siispä rynttyyt niskaan ja auringonkukan siemeniä ammentamaan ruokinta-astioihinsa.

Hyvää jatkoa, ystäväni. Antaa halullisten tarttua lillukanvarsiin, pietään myö peä kylymänä.