Seitsemäntoista vuotta sitten

Elettiin joulukuuta vuonna 2002 eräässä keskisuomalaisessa pitäjässä. Minulla oli keuhkoputken tulehdus, ja yskin hirvittävästi, ja yskä oli koniyskää.

Vuotta aiemmin oli siirrytty valuutassa Euroon, minulla ei ollut siitä sen kummemmin hyvää kuin pahaakaan sanottavaa. Vuoden vaihteessa (siis hieman vajaa vuosi sitten) ihmettelin maakuntalehden juttua, jossa ensimmäiset eurot nostaneet kaksi noin kolmekymppistä pariskuntaa juhlistivat tapahtumaa kilistelemällä shampanjaa öisellä kadulla.

Euro on ollut valuuttana ihan kätevä. Matkustettaessa Portugaliin, Saksaan, Itävaltaan tai Kreikkaan ei ole tarvinnut vaihtaa rahaa. Tosin Kroatian kunat tai Thaimaan bahtit tai Intian rupiat eivät ole olleet millään tavoin hankalampia, joten ei tästä sen enempää.Se kyllä on myönnettävä, että kun tulee vaikka Saksasta, Itävallasta tai Kreikasta tai Espanjasta, on kotiintulo vailla yhtä passintarkastusta. Mutta nyt palatkaamme vuoden 2002 loppumetreisin.

Tapaninpäivänä olin soittanut viimeisen jumalanpalveluksen oktaedrin muotoisessa puukirkossa. Olin pyytänyt kirkkoherralta, että saisin lukea siunauksen, ja hän myöntyi. Luin käheällä äänelläni Herran siunauksen seurakunnalle, joka minut oli viisi ja puoli vuotta aiemmin töihin ottanut, ja ihmisenä pitänyt. Paikkaa piti vaihtaa palkan tähden, tällä pikkuseurakunnalla kun ei ollut varaa kuin puolipäiväiseen kanttoriin. Silti olen heille kiitollinen, kun ottivat kesällä 1997 epäpätevän kirkkomuusikon töihin. Vuosina 1998-2001 kävin Tampereen konservatorion kirkkomusiikkilinjalla päteväksi c-kanttoriksi, ja kiitollisuudesta minuun luottaneita kohtaan olin vielä vuoden pätevöidyttyäni puolipäiväisessä.

Se kirkko oli kyllä hieno, sen kaltaiseen mielelläni vieläkin palaisin. Jopa siihen mainittuunkin, se on hieno puukirkko. Tosin menneitä ei kuulune tänä päivänä kaivata, joten palatkaamme asiaan.

Tänä päivänä vuonna 2002 heräsin aamulla virkeänä. Edellisenä iltana olin pakannut katettuun peräkärryyn suuren osan omaisuuttani. Kävin ystävieni luona sanomassa heipat ja sain lääkityksen hirvittävään koniyskääni.  Rouva palautti nokkahuiluni varustettuna puisella veistetyllä ristillä, lentäjämies kätteli ja toivotti kaikkea hyvää.

Kävelin aamuvarhaisella paikalliseen T-marketiin, jonka kauppias oli luvannut lainata minulle pakettiautoaan 50 euron hinnalla, jonka maksaisin kuukautta myöhemmin paikkakuntalaisten tullessa entistä lukkariaan moikkaamaan. Näin tapahtuikin.

Käynnistin Ford Transitin, ja ajoin kotiin. Laitoin kissan koppaan, ja Transitin takakonttiin sängyn ja sen omaisuuden, jota en ollut voinut lastata edellisiltana peräkärryyn.  Kissan otin viereeni hyttiin, kiinnitin peräkärryn ja ajoin vanhempieni luokse toiseen keskisuomalaiseen pitäjään. Sieltä lähti isä mukaani. Hän palauttaisi ystävällisen kauppiaan lainaaman Ford Transitin oikealle omistajalleen.

Ajettiin läpi kotimaakunnan, tultiin Pirkanmaalle. Ajettiin sen läpi, tultiin Satakuntaan. Ajetttiin sen läpi, tultiin Varsinais-Suomeen. Kotona aamulla oli ollut 36 astetta pakkasta ja lunta oli noin 70 cm.  Uuteen kotiin tultaessa pakkasta oli 15 astetta ja lunta reilut 10 cm.

Purettiin muuttokuorma Transitista ja peräkärrystä, tultiin kutsutuksi kahville naapuriin. Käytiin kahvilla, isä lähti palauttamaan autoa Keski-Suomeen, minä jäin laittamaan huoneistossa lämpöä päälle ja asettelemaan vähiä tavaroita paikalleen. Ford Transit palautettiin omistajalleen kuten oli sovittu. Mukana olivat isäni sekä jo edesmennyt enoni, joille kummallekaan en voi kylliksi kiitostani osoittaa.

Huoneistossa oli keittiössä hellan vieressä valo sekä ulkoeteisessä toinen. Minulla oli mukana jostain aikaisemmasta asunnosta yksi lamppu, jonka ruuvasin olohuoneen kattoon. Sen sain syttymään vaihdettuani yhden sulakkeen.

Tietokoneessani oli modeemi, ja pääsin Internetiin sen välityksellä myöhemmin illalla. Asunossa oli seurakunnan maksama puhelinliittymä. Sähköpostiin tuli muutama viesti myöhemmin illalla.

Naapuri kävi soittamassa ovikelloa. Sanoi heillä olevan kylässä muutaman perheen, että heiltä  voi jotain ääniä kuulua. Sanoin, että elämän äänet ei minua haittaa.

Kukkarossa oli rahaa viisikymmentä euroa.

Sellaisesta tilanteesta lähdin seitsemäntoista vuotta sitten. Kuukautta myöhemmin hankin laajakaistan asuntooni. Sain hankkiuduttua 17 vuoden velkaorjuuden jälkeen velkasaneeraukseen, kun oli vakituiset tulot.  Vuoden 2004 elokuussa sain hankittua henkilöauton isäni avustuksella, maksoin sen hänelle takaisin vuoden aikataululla.

Niin alkoivat vuodet vieriä. Entisestä epäonnistuneesta yrittäjästä kehkeytyi aikaa ja vakivirkaa myöten kansalainen, joka hoiti asiansa ja vielä säästi tulevaisuutta varten.

Nykyään olen ihan tavallinen kohtalaisen pienituloinen, alempaa keskiluokkaa oleva henkilö, joka kuukausittain säästää palkastaan pienen summan sijoituksiin, luottaen pankin neuvoihin. En tiedä, onko se järkevää, mutta halusin kokeilla. Eihän tyhjä mies paljoa menetä, jos laittaa reilun kymmenenneksen tuloistaan sijoituksiin.

Olin tämän kertomuksen alussa 41- vuotias. Nykyään olen 58. Minulla ei ole yhtään lasta, mutta perheeseeni kuuluu vaimon tytär, aikuinen. Kissoja minulla ja meillä on tällä hetkellä kaksi. Se aikanaan Keski-Suomesta mukaan lähtenyt kissa jouduttiin syövän takia lopettamaan kaksi vuotta sitten, mutta vuoden 2017 alussa perheeseemme tuotiin ihana tyttökissa. Viime kesänä tuli poikakissa, edellisen veli. Ihminen ei tule toimeen ilman kissaa, on vakaa mielipiteeni.

Että juuri tällä hetkellä, 2020- luvun vaihteessa, olen sangen tyytyväinen olooni. Tulevaisuus voi toki tuoda mukanaan ihan mitä tahansa, mutta se on sen ajan murhe.

Selvisin 1980- luvun jälkimaininkien hirvittävästä tilanteesta. Olin siihen itse syyllinen. Otin velkaa enemmän kuin kykenin hoitamaan. Siinä meni 18 vuotta, siitä selvitessä, ilman luottotietoja.

Niinpä uskallan sanoa tämän päivän nuorille, että jos ja kun otatte velkaa, miettikää ihan ajan kanssa, voitteko veloistanne selvitä. Velka kun on veli otettaessa ja veljenpoika maksettaessa aikakaudesta riippumatta.  Velan ottaminen edellyttää kulutuksen voimakasta supistamista. Kenellekään en suosittele itse kokemaani parhaan miehuuden luottokelvottomuutta, jolloin jopa puhelinliittymää ottaessa piti olla vakuusrahat hyppysissä. Vuokra-asunnon saattoi saada vähän syrjemmältä, mutta kasvukeskuksista en olisi saanut uutisten mukaan.

Näillä sanoilla toivotan kaikille  blogini muutamille lukijoilla hyvää uutta vuotta ja onnellista 2020- lukua.

Ai niin, näistä pääministereistä.

Kun muutin tänne, oli pääministerinä Paavo Lipponen. Hänen jälkeensä tuli hetkeksi Anneli Jäätteenmäki. Hänen jälkeensä tuli Matti Vanhanen, ja hänen lopetettuaan lyhyeksi aikaa Mari Kiviniemi. Kiviniemen jälkeen tuli Jyrki Katainen, ja hänen jälkeensä lyhyeksi aikaa Alexander Stubb. Sitten tuli Juha Sipilä, hänen jälkeensä hetkeksi Antti Rinne. En tiedä, kuinka kauan Sanna Marin on pääministerinä, hän on kuitenkin nyt.

Pääministerit tulevat ja menevät.

Muutama minuutti ennen jouluaattoa

Jotenkin on päässyt menemään myöhään illalla, mikä on kohdallani harvinaista. Tavalisesti olen nukkumassa jo iltakymmenetä viimeistään, herätäkseni aamulla varhain.

On ollut niin sanottu vapaapäivä, ei yhtään tilaisuutta, mistä seikasta en ole murheellinen.

Huomisaamuna aion herätä ennen kahdeksaa, ja laittaa riisipuuron kiehumaan. Sen keittelen kypsäksi, puoli kymmeneltä tulee kylään ystävä, jonka kanssa olemme vuosikausia vuoron perään keitelleet joulupuurot. Jo tänään keitin mustikkakiisselin, ei sekameteliä tällä kertaa. Vaimoni sanoi, että mustikkakiisseli on parempaa, ja niinhän se onkin. Kotimaiset, itse kerätyt marjat antavat sen parhaan maun.

Kuten olen jo kai väsyksiin asti jankannut, olen koko joulukuun ajan kieltäytynyt herkullisesta joulupuurosta ihan huomisaamun tähden.

Jouluna laskeutuu vieläkin kotiin sellainen taikapiiri. Kuusta saattaa katsella, leikittää kahta kissaa, käydä vaimon kanssa kävelyllä. Tämä tuli mahdolliseksi toissa vuonna, kun minulle tehtiin se iso huolto, lihavuus- ja polvileikkaus. Tänäänkin käveltiin yli kymmenen kilometriä, eikä tunnu missään. Jos vielä muutama päivä sitten kotiin tuomani jouluamaryllis alkaa pyhien aikana kukkia, niin tämä alkaa olla täydellistä. Vaan jos välipäiviin menee, niin sopii sekin.  Amaryllis on ehdoton suosikkini.

Sain sellaisen kaksikymmentä vuotta sitten kuorolaisiltani jouluaamuna, ja siitä lähtien olen siitä tykännyt. Ei niitä ihan joka joulu ole ollut, kun niitä jouluja on ollut kaikenlaisia tässä matkalla, mutta viimeiset kymmenen vuotta on useimmiten tuo pramea ja upea kukka sulostuttanut kotimme ilmapiiriä jouluisin.

En tahdo ottaa kantaa maailman asioihin . Olen kovasti surrut niiden puolesta, jotka elävät rynnäkkökiväärien armoilla ja kuulosalla, mutta eipä minun myötätuntoni taida heitä hiukkaakaan auttaa, vaikka kuinka tahtoisin. Mielenrauhani ei järkkynyt itäsuomalaisen kirkkoherran maailmanloppusaarnasta. Enemmänkin mietin miesparan henkisen terveyden tilaa. Mutten ole herraa koskaan tavannut, joten minkäpä hänelle voin.

Olen lukenut tässä parina iltana Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan kirjaa Huipputuloiset. Se on ainakin puoleen väliin asti todella hyvä kirja, joka kannattaa lukea. Kirjoittajat tuntuvat olevan sangen objektiivisia kertojia. Toinen, odottamassa oleva kirja on Jessikka Aron Putinin trollit.

Muuten eloni on rauhallista. Jouluaattona menen kello kuusitoista soittamaan aattohartauden, mukana on miesten lauluryhmä. Joulupäivänä menen kymmeneksi soittamaan sanajumalanpalveluksen, jossa on naisten lauluryhmä. Eli varsinainen haastavampi urkumusiikki jää pois kummassakin. Kunhan virret säestelen, ja säestelen nuo ryhmät.  Kotona olen soitellut mm. Bachin Pastorellaa, josta aion ainakin ensimmäisen ja toisen osan ihan esittää 29. päivän messussa tuossa naapurikirkossa.  Lisäksi aion soittaa työkaverini säveltämän kappaleen virteen 32 samana päivänä.

Näin kuluu elämäni tässä kohdalla.

Toivotan blogini muutamalle lukijalle hyvää joulua. Saakoon nämä muutamat päivät olla teitä virkistämässä. Jos kristittyjä olette, tiedätte, minkä tähden vietämme. Jos ette ole, nauttikaa muuten näiden talven pimeimpien päivien autuaallisesta rauhasta ja vapaudesta.

Mainio elossa oleva säveltäjä

Brittein saaret ovat näinä päivinä monen huulilla tämän brexitin takia. Minua se ei liikuta luullakseni varsinaisesti vähääkään.

Vaan on siellä brittein saarilla elossa oleva mainio säveltäjä, John Rutter, joka on syntynyt vuonna 1945. Hän on siis säveltäjä, ja kuoronjohtaja ja kapellimestari. Se, että vähin tunnen hänen musiikkiaan, on esimieheni ansiota. Hän masinoi jokusia vuosia sitten sellaisen konsertin, jossa lauloimme kaupunkimme paras kuoro vahvistettuna joillakuilla yksilöillä, mukana Äijäkin, tämän erinomaisen säveltäjän teoksesta Requiem suurimman osan.

Tämä John Rutter on säveltänyt hienoja kirkkomusiikkiteoksia klassisiin teemoihin, kuten Magnificat, Gloria ja Requiem, käyttäen näitä vanhoja kristillisiä tekstejä, antanut niille oman säveltäjäminänsä käsittelyn. Tuosta ensiksi tutuksi tulleesta requiemista lausui säveltäjä, että hän sävelsi sen isänsä muistoksi sillä tyylillä, että uskoi isänsäkin  – tavallisen britin – pitävän siitä.

Kylmän analyyttisesti Rutterin musiikki on hieman kosiskelevaa, mutta hyvällä tavalla. Kuuntelin juuri eilisiltana unimusiikikseni Rutterin Christmas albumin. Osin hyvin makeaa, mutta liikutuin kyllä kovasti. Jotenkin rakastan sellaista joulumusiikkia, missä orkesterissa on harppuglissandoja, ja kuoro laulaa englantilaisen upeasti.

Vaan tämä John Rutter, 74, on kyllä aikamme merkittävimpiä säveltäjiä. Hänellä on oma, selkeästi tunnistettava sävelkielensä, ainakin näin kylälukkarin korville. Suosittelen kyllä Rutterin musiikkiin tutustumista, kuulija saattaa löytää ihanasti sielun sisintä hiveleviä harmonioita ja sävelkulkuja, nimenomaan kuoro-osuuksista.

Niinpä suosittelen seuraavia linkkejä:
https://www.youtube.com/watch?v=yJ4fK7PGhWo Requiem, Lux Aeterna

Kelttiläinen siunaus.

 

Olen itse saanut olla laulamassa Requiemia, Kelttiläistä siunausta ja paria muuta laulua tuotannostaan.

Joululaulujen välillä tuumiskelua

Joulun etukäteisjuhlinta oli viime ja on tällä viikolla kiivaimmillaan. On ollut erilaisten kerhojen joulujuhlia, kauneimpia joululauluja kahdella kielellä, tällä viikolla on diakoniatyöllä parikin tilaisuutta.

Ammatinvalintakysymys. Toisaalta, milloin muulloin on tilaisuuksissa noin paljon ihmisiä, jotka vielä intoutuvat laulamaan? Ei milloinkaan, joten hyvä niin.

Yksi rajoitus minulla on. En suostu syömään näissä tilaisuuksissa riisipuuroa.

Miksi?

Kun se on minun aattoaamun riittini. Maa on kerjennyt olla kaunis sen verran monta kertaa, etten ole aikoihin viitsinyt laskea. Onneksi laulu on niin hyvä, että se kestää tämän päivittäiskäytön vajaan kuukauden ajan vaivatta.

On nimittäin niin, että näin maalaiskanttorilla se joulu on tosi mukava. Tänä vuonna aattohartaus kello kuusitoista ja joulupäivänä kello kymmenen. Siinä se. Muun ajan voin hyvin olla kotona tai vaikka ulkoilemassa, jos sää sen sallii. Ne ehtii ne tilaisuudet valmistella hyvin etukäteen.  Ja keitellä sen aattoaamun joulupuuron rauhassa, nautiskellen ja vaikka kohta mainittavaa musiikkia kuulostellen. Joulukuusi tieten täytyy hommata, kyllä se vain tuntuu lukkarin jouluun sekin kuuluvan.

Kuunteleeko kirkkomuusikko musiikkia jouluna? Kyllä. Ei tosin iskelmälaulajien joululevyjä, mutta vaikka John Rutter Christmas Albumia. Ihan äkkiseltään en pysty kuvittelemaan jouluisempaa musiikkia, tämä on tietysti tottumus- ja makukysymys. Jos joku saa samat ätkäykset jostain muusta, niin hieno homma.

***
Yritettiin olla vähän aikaa ilman Хельсинкская правдаa. Kaksikohan päivää pärjättiin maakuntalehtien viidellä päivittäisellä artikkelilla ja iltapäivälehdillä sekä Ylellä. Niin ja Verkkouutisilla. Kolmantena päivänä tilasin koreasti sähköisen lukuoikeuden, sillä kyllä erkkolainen sittenkin, vaikka joskus muulta tuntuukin, on tiedonvälityksessä koko lailla omaa luokkaansa.  Tai ainakin verrattuna iltapäivälehtiin ja Verkkouutisiin, joilla tuntuu olevan melko selkeä agenda, vähän samanl tapainen kuin vaikka Tiedonantajalla. Toki on erkkolaisessakin selkeitä mielipidekirjoituksia, eipä siltä, mutta jotenkin siinä on sivistyneempi, avarakatseisempi ote kuin iltapäiväverkkomedioilla. Mene ja tiedä sitten, liekö tottumiskysymys tämäkin. 

Viime päivinä on ollut tätä tympeää vankileirikeskustelua kaikki uutisvälineet täynnänsä. Sitä on ollut surkuhupaisaa seurata. Kauppalehdenkin kolumnisti rohkaistui ihmettelemään, että miten kymmenkunta naista ja heidän lapsikatraansa ovat viikkokausia tärkeimpänä asiana, työllisyysasiat sun muut kotimaan ongelmat ovat vähäisiä. Tai jotain sinne päin.

Räkäinen nauru pääsi, kun luin kolumnin kommentointia. Tuli tämä Kauppalehden(!) kolumnisti leimatuksi vihervasemmistolaiseksi(!) monessakin kommentissa. Ihan hakematta tuli mieleen Italian entinen pääministeri, jonka agenda oli kommunistien vastustaminen. Siinä ei kai sinänsä mitään, mutta mikä se on kommunisti tämän suurhenkilön mielestä? Erään määritelmän mukaan sellainen, joka sanoo poikkipuolisen sanan häntä kohtaan.

Sellainen meininkihän se tuntuu olevan vallalla monessa maassa. Kuka kovimpaa jaksaa huutaa ja sumeilematta painaa päälle, tulee kuulluksi ja kannatetuksi.

Esitän tässä ennustuksen. Kun maassamme käydään Eduskuntavaalit viimeistään vuonna 2023 keväällä, pääministeri ei tule olemaan nuori nainen.  Varmasti tapahtuu maailmassa tai ehkä jopa Suomessa sellaista, josta johtava oppositioporukkamme saa vettä myllyynsä. Saavatko sitten valtaan päästyään toimenpiteillä lintukodon takaisin, on toinen kysymys. Minulla ei muuten sitten ole sitä menneiden vuosikymmenten lintukotoa kohtaan mieltä väärää. Silloin oli ihan hyvä olla, mutta onko sinne paluuta?

Lähiaikojen lukulistalla on kaksi kirjaa, jotka odottavat kaupunkimme eräässä kioskissa paketissa. Kumpikin ovat tavallaan ”kohukirjoja”.  Aionpa ihan omin timmukoin lukea siis Jessikka Aron Putinin trollit ja kahden tutkijanaisen Huipputuloiset.

Mutta oli tänä aamuna radion uutisissa ihan oikeaa asiaakin. On nimittäin valitettu taas joistakin hoitolaitoksista. Hoidokit eivät pääse suihkuun, kun ei ole sitä hoitohenkilökuntaa.

Sitten olen pohtinut, kuten Haanpään joutilas mies, joitakin kysymyksiä. Meillähän on se ikuinen riita siitä, että töissä pitäisi ihmisten käydä, mutta kun teettäjän mielestä se on liian kallista. Riittäisi se nyt vähempikin palkka.

Ammattiyhdistysliike on ainakin monen tuntemani henkilön käsitysmaailmassa syytettyjen penkillä. Se ulosmittaa maamme kilpailukyvyn.

Joutilas mies myöntää, että kyllä kyllä, kustannushan se palkka on. Mutta siitä vähemmän puhutaan, että positiivisen tuloksen ”ulosmittaavat” toiset.

Mikä se olisi kohtuus? Tyhmässä päässäni mietin, että kyllä töissä kävijän pitää sen verran saada, että asiansa pystyy hoitamaan. Osakkeenomistajakin osansa tarvitsee, osinkoja en ole monenkaan kuullut samalla tavoin kyseenalaistavan kuin palkkoja.  Siinä on vielä semmoinenkin näkökanta, että työntekijä kun sen palkkansa saa, niin hän siitä maksaa verot. Ja sitten, kun se käyttää sen palkkansa lenkkimakkaraan ja keskiolueen, niin arvonlisäveroa kilahtaa yhteiseen kassaan.  Osakkeenomistaja kun saa osinkonsa, niin hänpä pystyykin junailemaan sen, että maksaako osingoistaan veroja. Sillähän voi olla holding- yhtiö vaikka jossain veroparatiisissa, kuten esimerkiksi sivutulla hoiva-alalla on kyse.

Että ei tämä kyllä ihan oikein taida olla. Toiset maksavat pikkutuloistaan säntillisesti verot, toiset ei vähän paremmista tuloistaan juuri mitään, ja sitäkään ei maahan, jossa toimintaa harjoitetaan.

Populistista? Voi olla. Mutta tämä on vain yhden tyhmän kansalaisen mietintää, sellaisen kansalaisen, jolla ei ole nokan koputtamista sinänsä näihin asioihin, kaikki jää suunpieksännän tasolle. Mutta mikä oli fokus? Miksi otin ammattiyhdistysliikkeen ja osakkeenomistajat pohdintani aiheeksi. No he, sillä, että jos osakkeenomistajat maksaisivat tuloistaan veroja (vaikka edes kohtuullisesti) Suomeen, niin olisi kenties sitä rahaa palkata vaikka hoitajia niille, jotka eivät omin avuin pärjää. Mutta me emme sellaista taida tahtoa. Pääomaa pitää helliä, sanoi ministeri Iiro Viinanen aikanaan, ja hänen sanansa ovat ylintä totuutta edelleenkin, neljännesvuosisata myöhemmin. Tälle ei saa kukaan mitään, ei tahdo saada.

Sen tähden minusta jo kauan sitten tuli kansalaispassivisti, joka kyllä seuraa tapahtumia, mutta ei usko niihin voivansa juuri mitenkään vaikuttaa. Kunhan leipää ja lämmintä kohtuudella riittää, niin mitäpä sitä muuta toivomaan. Antaa halullisten nahistella Arkadianmäellä, tosin järki-ihminen tuntenee jonkinlaista myötähäpeää välillä…

Kuuma kysymys

Äijän ajankohtainen studio, hyvää iltaa (sillä äänellä, kun kotimaisen Uutishuoneen uutistenlukija Keijo Hujanen sen sanoisi)

Eipä ollut pitkä tämä Sanna Marinin hallituksen kuherruskuukausi. Eilisaamuna itse Petteri Orpo twiittasi olevansa ylpeä siitä, että tällainen hallitus on ensimmäisenä koko maailmassa Suomessa. Päivemmällä pohjanmaan kokoomusnaiset jo moitiskeli hallitusta huulipunahallitukseksi.

Olin kyllä aidosti hämmästynyt. Kuvittelin, että sivistysporvariston naiset ottaisivat riemuiten vastaan nuorten naisten hallinnon, mutta mitä vielä…

Se on se Syyrian kuuluisa leiri taas tapetilla. Päitä oltaneen vaatimassa pölkylle, ja veikkaan, että joku pääsee kirveeniskusta osalliseksi.

Olen seurannut keskustelua asiasta, ja kun olemme täällä sivistysmaassa, se on luonnollisesti sangen korkeatasoista. Sen perusteella näyttäisi siltä, että vihervassarit (jollainen on jokainen, joka sanoo puolikkaan tavun sen puolesta, että vankileirillä olijat pitää tuoda kotiin, vaikka olisi Kauppalehden kolumnisti) haluavat pommiliivien ompeluseuran maahamme. Muilla on sitä ryhtiä.

Äijä tuumii, että eipä käy kateeksi hallitusihmisiä, suojelupoliisia ja muitakaan.

Jos minulta kysytään, että mitä tässä pitäisi tehdä, niin joutuisin sanomaan, että en kyllä kerta kaikkiaan tiedä. En kerta kaikkiaan. Ei ole niin laajaa ymmärrystä yhtään mistään, että kykenisin mielipiteeni sanomaan. Sen verran käsitän, että monta lehmää monelta tuntuu olevan ojassa.

Kyllä ennen oli elämä jotenkin yksinkertaisempaa, vai oliko?

Joulukuun arki

Kuvaus erään vähäisen evankelis-luterilaisen kanttorin työpäivästä.

Aamulla herään, keitän kahvit. Sanomalehteä lukiessa soi työpuhelin, työkaveri pyytää nuottia yhteen joululauluun. Lupaan toimittaa.

Lähden yhdeksän maissa liikkeelle. Ennen kymmentä olen kirkossa, harjoittelemme kolleegan kanssa ruotsinkielisiä joululauluja.

Yhdentoista jälkeen palaveeraan kappalaisen kanssa ensi sunnuntain messusta. Myös saarnaaja poikkeaa palaverissamme, vaihdamme jokusia lauseita.

Käyn pizzalounaalla.

Menen seurakuntamme erään kappelin keskiviikkokerhon ns. joulujuhlaan. Säestän joululauluja. Juttelen ihmisten kanssa. Säestän joululauluja.

Kotiin ajellessa ilta hämärtäy. Käyn hakemassa digipianon auton kyytiin, tarvitsen sitä myöhemmin tänään.

Käyn olemassa reilun tunnin kotona. Vaimo kysyy, olenko syönyt. Sanon syöneeni, kuten söinkin. Vielä olen lähdössä kuoroni syyskauden päättäjäisiin.

Haen 94- vuotiaan kuorosta jo jääneen laulajan juhlaamme. Hän ilahtuu, automatkan aikana juttelee miesvainajastaan, joka menetti terveytensä sotahommissa.

Syömme kuoron kanssa paikallisessa ravintolassa, joka on hyvä ruokaravintola. Ruoka on hyvää. Laulamme kauneimpia joululauluja. Juomme kahvit. Laulamme kauneimpia joululauluja.

Vien 94- vuotiaan entisen laulajan kotiinsa.

Saavun kotiin. Kello on iltauutiset. En katso niitä. Keskustelen vaimoni kanssa ummet ja lammet.

Huomenna on onneksi vain yksi tilaisuus. Siinä laulanemme kauneimpia joululauluja. Perjantaina myös laulamme kauneimpia joululauluja, toisella kotimaisella.
Lauantaina olen hautajaisissa. Minua on pyydetty kylän joulujuhlaan, mutta hautajaisten vuoksi en usko ehtiväni paikalle.
Sunnuntaina menen pääkirkkoon messuun soittamaan ja laulamaan. Illalla laulamme kotikirkossa kauneimpia joululauluja.

Näin kuluu kanttorin elämä tässä kohdalla.

Poliittinen elämä Suomessa joulukuussa 2019

Harkitsen Facebookista poistumista. Minulla kun on näet kaikenkarvaisia kavereita, siis ihan niissä oikeasti tuntemissanikin.  Nämä mainiot heput ja mukavat mimmit jakavat kilvan politiikan toimittajien kommentteja, analyysejä ja kolumneja eli Suomen kielellä sanottuna mielipidekirjoituksia.

Kyllä minä niiden kavereiden juttujen jaot vielä siedän, mutta sitten ne kommentit siinä perässä, mitä kaverinkaverit ovat kirjoittaneet.

Tulee mieleen muuan nuori nainen, joka aina äitinsä ryhtyessä ohjeistamaan tai kommentoimaan tämän tekemisiä, sanoi kovalla äänellä ”mi-mi-mi-mi-mi-mi”.  Suunnilleen yhtä korkeatasoista on tämä kommenttikeskustelu.

Tässä juuri yritin selvittää erästä kotikaupunkiin liittyvää asiaa, ja osuin jonkun sanomalehden juttuun ja sen kommenttipalstalle. Hakukone löysi vastauksen kysymykseeni, mutta kommenttitulvasta en sitä sitten loppuviimeksi löytänyt. Etsimäni asia lienee ollut melko triviaali, kun ei mitään terävää analyysiä ollut kukaan kirjoittanut…

Kaiken kruunasi yhden ystävän sähköpostiviesti illalla. Tunnen henkilön aatetaustan, ja hän minulta kyselihe, että mitä tuumaan näistä lakoista ja hallituksesta.

Vastasin siinä järjestyksessä kuin tuttava kysyi.

Että Postin lakkolaisia tuen varauksetta kaikilta osin, sekä niitä tukilakkoja. Mutta vaikkapa paperiväen lakkoiluun takavuosina suhtauduin vähän toisella tavalla.  Ne kun saivat parempaa liksaa viisitoista vuotta sitten kuin meikäläinen nyt…  No myönnän, ettei minun juurikaan tarvitse öitä valvomoissa viettää, mutta että viisitoista vuotta sitten kaikista pienipalkkaisimmatkin paperiliittolaiset saivat parempaa palkkaa kuin meikäläinen nyt.

Ja että hallitus minulle aina välttää, kunhan ei lähetä edustajiaan hakemaan tavan kansalaisia kuulusteltavaksi ja hakattavaksi mielipiteen tai muunkaan vuoksi. Myönsin, että itselleni ankeimmat ovat Esko Ahon ja Juha Sipilän hallitukset, mutta kun täyttävät tuon vähimmäisvaatimuksen, niin olkovat menneeksi. Mitäpä noita sen kummemmin ihmettelemään, sellainenhan se aina saadaan kuin äänestystuloksen perusteella saadaan jotenkin kasattua.  Ei siinä minun tai naapurin Pentin mielipiteet suuremmin paina.

Ja näin on hyvä. Ei ole vielä tarvinnut syömättä tai taivasalta pakon sanelemana suojaa etsien nukkumaan mennä.

Kuumakalleja on aina ollut, ja tullee kaiketi olemaan. Ei liene olemassa sellaista sivistyksen mahtia, joka antaisi jollekin osalle perspektiiviä. Niin kauan ei mitään hätää, kun edes joku osaa kuumakalleporukalle nauraa ja sanoa kuten se lapsi keisarin uusista vaatteista kertovassa sadussa.

Eiköhän myö vaan eletä, hiplotella. Jos on pienet varat, niin vähemmän. Keskiluokkaiset ja suurituloiset sitten ilossa herkullisesti. Ei ne nallekarkit koskaan niin tasan mene.

Satakaksivuotiaan maan kansalaisen mietteitä

Kun synnyin, isänmaamme itsenäisyys täytti parin päivän päästä  neljäkymmentäneljä vuotta. Synnyin siis melko nuoreen itsenäiseen maahan.

Koko elämäni ajan olen kunnioittanut sotaveteraaneja ja pitänyt suuressa arvossa itsenäisyyttämme. Suurella nöyryydellä otin tänäänkin hatun päästäni kunniakäynnillä sankarihaudoilla.  Talvisodassa suurin osa kaatuneista oli ammatiltaan työmiehiä. Heidän joukkoonsa synnyin, naapurissa asui kaksi kovaa kommunistia, työmiehiä. Toinen oli ollut puolustamassa maatamme jatkosodassa, toinen ei ikänsä vuoksi joutunut. Eivät olleet Neuvostoliiton agentteja, vaan isänmaallisia Suomen kansalaisia.

Olen aina jotenkin hämmentyneenä seurannut niitä, joilla on se järkkymätön maanpuolustustahto.  Naapurini, joka siellä oli, ei tehnyt asiasta sen kummempaa numeroa. Lapsuuden naapurustossani oli myös kaksi karjalaisperhettä, ja olen tykännyt karjalaisista koko ikäni. Heillä oli se pehmeänsointinen kielensä, ja taivaallisen ihanat piirakat ja paistit. Maailmaa matkanneena rankkaan karjalanpiirakat ja -paistin hyvin korkealle. Lisäksi olen vannonut, että jos eläkkeelle asti elän, hankin kanteleen, sillä kanteleen syvä ja upea sointi on tehnyt minuun aina vaikutuksen.

En ymmärrä ollenkaan tänään järjestettäviä mielenosoituksia. Ne ovat jotain tosi outoa, jolla ei ole mitään tekemistä isänmaallisuuden kanssa. Tänään kotiseurakuntani itsenäisyysjuhlassa oli tosi liikuttava puheenvuoro nuoren miehen suusta. Nuorukainen kertoi elämästään, ja siitä, miten paljon hän arvostaa veteraanisukupolvea.  Siksi, että on saanut käydä kylämme ala-astetta, kaupunkimme yläastetta, kaupunkimme lukiota ja satakuntalaista ammattikorkeakoulua, ja päässyt työhön ja elämänsyrjään kiinni. Muistan tuon nuorenmiehen pikkupoikana kylämme päiväkodista.  Pikkuveljensä näkyi olevan upseerioppilas merivoimissa.

Tällaista isänmaallisuutta pidän korkeassa arvossa. Öyhöttämistä pidän öyhöttämisenä, enkä tahdo sellaiselle suoda ajatustakaan.

… ja hallitus erosi

… kun pääministeri oli puhunut eduskunnalle harhaanjohtavaa tietoa.

Olen katsellut parina päivänä, minkä töiltäni olen ehtinyt, Helsingin ja Ilta- Sanomain videoita tästä tärkeästä tapahtumasta. Minua nauratti, kun kuiskaten sanottiin jonkun rymähdyksen tapahduttua, että jonkun jalusta se siinä kaatui, mutta kamera säilyi onneksi ehjänä.

Ei käy kateeksi poliitikkoja. Saavat olla kieli keskellä suuta kuten Korventaustan Liisa ja Matti muinoin Ahon Rautatiessä. Ei passaa paskantaa siihen, mihin kyykistyy…

Sitähän tässä Äijä miettii, että mikä se oli perimmäinen syy. Alexander Stubb joitakin vuosia sitten puheli samankaltaisia hallintarekisteristä, ja älämölö oli kutakuinkin nykyisen kaltainen. Joku Tampereella oikein riehaantui heittämään Aleksander Suuren päälle limsaa ja karjui: ”Valehtelija! Leikkaaja!”. Vastasi siitä sitten oikeudessa aikanaan.

Asioina Rinteen muunneltu totuus ja Stubbin vastaava ovat kokoluokaltaan samantapaisia: bagatelleja. Eiköhän meidän tavallisten tallaajien elämässä kohdata isompiakin kusetuksia aina silloin tällöin.

Ja tuosta postilakosta tahdon omana käsityksenäni sanoa, että on hyvä, ettei niiden lajittelijoiden ansiot laskeneet huonosta ala-arvoiseen.

Hallituksen erosta en osaa sanoa oikein mitään. Ne nyt sitten erosivat. On näitä nähty.

Kyllä tässä varmaan oli jotain isompaa. Jotain kalavelkojen maksantaa vaikkapa siitä edellisen hallituksen aikaisen soten kampittamisesta? Tai jotain, josta tällainen tavallinen tattana ei mitään tiedä.

Ihan sama, niin kauan kuin työnantajani maksaa sen nykyisen kokoisen palkan edes. Se on aika lähellä sitä, mitä Postin ihmiset saavat työstänsä tällä hetkellä. Juuri tästä syystä heitä sympatiseeraan: jos tästä vielä mennään alaspäin, täytyy aika monen käydä töitten jälkeen kysymässä apua sosiaalitoimesta. Ja tuolloin realisoituu se paljon porattu tilanne: tuet vaikuttavat houkuttelevammilta kuin työnteko.

Minä tein tänään semmoisen päivän, jonka pituus oli 12 tuntia ja 40 minuuttia noin suurin piirtein. Aloitin heti herättyäni. Aluksi kävin läpi työkalenterin parilta seuraavalta viikolta. Sitten lähdin lähimpään kirkkoon kertomaan lapsille uruista. Sieltä palattuani aloin suunnitella ensi viikon perjantain tilaisuutta. Kellotin musiikit, kirjoitin vieraskieliset repliikit, kellotin ne. Yritin muistaa olevani myös kanttori, ja haeskelin sopivia 3. adventtisunnuntain urkukappalaleita. Iltamassa lähdin pitämään virsi-iltaa, joka oli tämän päivän ehdottomasti hienoin tilanne.

Sitä oikein tunsi ihan sisimpäänsä myöten saada olevansa tekemässä merkittävää työtä.  Kun sotaorpo, tai juuri veljensä menettänyt haluavat lohdutuksekseen tämän tai tuon virren. Tai kyselevät, että löytyisikö jostain lohdun sanaa. Alun perin juttelin parista adventtivirrestä, ja jotenkin koko hommasta kasvoi mitä melkoisin ihmisten kohtaaminen. Papeillehan se tällainen kai kuuluisi, mutta joskus lukkari on sitten

Ruokailut hoidin vaimon pitäessä taukoa etätyöstänsä. Minulla on ollut säädetyt tai sovitut ruokatunnit viimeksi vuonna 1995.

Ammatinvalintakysymys, toki. Oikein haluamalla halusin ammattiini 1990-luvulla, nykyisin kaipaan jotain holttia johonkin. Kai sitä onkin, eipä silti. Nimittäin, kunhan saan tämän viikon perjantaina hommat pakettiin, saan olla jonkun päivän vapaalla.

Aion kuunnella musiikkia, lukea Pentti Haanpäätä, käydä kävelyllä ja niin edelleen.

Hallitusherroille ja – rouville ja – neideille toivotan voimia vaikean tehtävän hoitamiseen. Juuri näinä päivinä itselle on kasvanut voimakkaaksi se vakaumus, ettei pidä sotkeutua yhteisten asiain hoitamiseen, ellei ole valmis ns. paskamyrskyihin aika ajoin.

 

Ja niin joulukuu joutui

Tosiaankin, on joulukuun ensimmäinen päivä.

Jos on Helsingin Sanomia uskominen, niin kaikki odottavat henkeä pidätellen, että eroaako pääministeri. Minä kyllä aamulla sanoin kuorolaisille, että hengittäkää oikein huolellisesti, ihan perille asti. Siinä hyvän hengityksen päällä ääni lepää kuten kivinen kuula Turun Hansakorttelin aulassa veden päällä.  Pintahengitys on pahasta.

Jos pääministeri joutuu eroamaan, en ole hämmästynyt. Onhan sitä ennenkin nähty, viimeksi vuonna 2003. Lisäksi oliko se nyt kolme pääministeriä on eronnut ihan vapaaehtoisesti ennen pääministerikautensa loppua, nimittäin Vanhanen ja Katainen ja Sipilä. Vanhanen lähti jonkun järjestön johtajaksi, Katainen Euroopan Unionin hommiin. Kukapa ei parempiin hommiin lähtisi, en tahdo luovuttajia moitiskella. Sipilällä lienee liikeasioita hoidettavana. Ei, ei mene ministerit kortistoon…

Näinä päivinä olen muistanut usein lapsuuskodistani noin kilometrin päässä asunutta Olavia, joka oli vahvasti sorakielinen, kuten asia siihen aikaan ilmaistiin. Hän asui pientilalla, ja muistan pikkupoikana ihmetelleeni hänen lohilammikkoaan, jonka hän oli tehnyt maittensa läpi virtaavaan puroon kaivattamalla puroon levennyksen ja laittamalla kalanviljelylaitosten tapaan sihdit tulo- ja menoaukkoihin. Siellä hänellä polski muutamia kymmeniä kirjolohia.

Olavi oli kova politikoimaan, ja seurasi tarkkaan silloisia 1960- luvun lopun tapahtumia. Hänen analyysinsä oli seuraavanlainen:
”Politiikka on kierloa pelijä!”

Olavi kuoli potkukelkan istuimelle 1970- luvulla.  Saunasta tullessa, naapurissa asunut ystävällinen mies häntä käytti aina saunassa arvatenkin niiden mainioiden juttujen takia, joita Olavin suusta suoltui.

Olavi oli hyvä vanhan kansan mies, työmies. Vähän kateellisuuskin häntä nakkeli. Kun läheinen sukulaiseni osti vuonna 1967 Moskvitsh Skandinavian 150 markalla, Olavi kommentoi: ”Se laitto mökkisä pyörlien päälle”.

Vaihtuuko siis hallitus?

Äijälle asia on saman tapainen kuin kaukaiselle sukulaiselle: jos hallituksen edustajat eivät käy öisin tai muutenkaan hakemassa väärin ajattelevia kuulusteltaviksi ja hakattaviksi, niin sekin passaa.

***
Niin, se on joulukuu tosiaankin. Se meinaa sitä, että aletaan laulaa joululauluja. Jo tänään laulettiin Maa on niin kaunis jonkun tilaisuuden päätteeksi. Ja mikäpä siinä, tämä pyhiinvaeltajien laulu passaa kyllä melkein milloin vain.  Ovat tänä vuonna tehneet melko mukavan joululauluvihkon Kauneimpiin joululauluihin minun mielestäni. Ruotsinkielisessäkään ei ole vikaa, ja jälkimmäistä ei tarvitse laulaa kuin Lucian päivän iltana. Osanani on ollut toistakymmentä vuotta olla laulamassa Lucian päivän iltana kauneimpia joululauluja Ruotsin kielellä.  Mielelläni olen ollut. En ole koskaan ymmärtänyt puhetta pakkoruotsista. Päin vastoin, on mukavaa, jos joskus piipahtaa tuossa naapurimaassa, puhua tuon ystävällisen kansan kanssa heidän äidinkieltään.

Niin. Ruotsalaiset ovat olleet minulle aina ystävällisiä. Muistan hyvin, kun vuonna 2007 kävimme silloisen naisystäväni, nykyisen vaimoni, kanssa Gotlannissa, josta olimme varanneet majoituksen Stångan kylästä. Saavuimme paikalle myöhään illalla, avain oli kirjekuoressa. Aamulla majapaikan sydämellinen isäntämme tuli aamiaisen jälkeen puheillemme tiedustellen, onko kaikki sujunut hyvin. Oli yrittänyt soittaakin, ja oli silminnähden huojentunut nähdessään, että olemme tyytyväiset.

Sillä tai jollain toisella reissulla olimme T-Centralenin vaiheilla, ja silmittelimme ruokakauppaa. Että oltaisiin laivan hytissä vain puraistu vähän kuivia eväitä, eikä mitään laivan voileipäpöytää. Menimme T-Centralenin ovesta, ja silmittelimme epätietoisina ympärillemme.
Kultasepänliikkeen omistaja tuli liikkeestään ulos, ja kysyi, että voisiko hän auttaa jotenkin.
Me, että ruokakauppaa etsiskelemme. Kultaseppä huikkasi takahuoneeseen, että tulehan sieltä hetkeksi, ja opasti meidät elintarvikeliikkeen ovelle, eikä sinne ollut pitkääkään matkaa. Kiitin lämpimästi.

Ja vielä laitan lisäksi yhden vertailun.

Kun Helsingissä, Tampereella tai Turussa ajaessasi laitat vilkun päälle ilmaistaaksesi vaihtavasi kaistaa, takaa tulevat painavat kaasua ja tukkivat mahdollisuutesi. Tukholmassa takana tulevat hidastavat ja väistävät.

Kun Suomessa aiot suuressa kaupungissa mennä kadun yli, katsot monta kertaa vasemmalle ja oikealle ja vielä kerran, ja sitten alat miettiä, tohtiiko tuosta mennä yli.  Tukholmassa autoilijat pysähtyvät kauniisti, kun näkevät jonkun kääntyvän suojatielle päin.

Sitä taustaa vasten en ikinä ymmärrä sanaa ”pakkoruotsi”.  Kun Ruotsin kieli on tosi hyödyllistä osata, onhan lähin ystävällismielinen naapurimaa ehdottomasti Ruotsi.  Virossa pärjää kai Suomella, Venäjän ystävällismielisyydestä en ole ollenkaan niin varma. Voi ne ollakin, ja osaan minä jonkun sanan Venäjääkin, lukiossa opiskelin.
***
No niin, joulukuu alkaa. Lähipäivinä täytän 58 vuotta, takana on laskujeni mukaan 23 Hoosiannaa urkupenkiltä vedettynä. Jos vielä sen seitsemän hoosiannaa vetäisi, jos terveyttä ja elonpäiviä piisaa.

Siihen aikaan sopii varmaan kaksi tai kolme pääministeriä. Tulleeko perussuomalainen pääministeri, vai onko pärjääminen demarin, kepulaisen tai kokoomukselaisen pääministerin kanssa?  Tällä en tarkoita, että erityisesti haluaisin perussuomalaista pääministeriä.

Sillä pääministerin osa on aina olla reaalipoliitikko. Vai olisiko niin, että jos nyt Rinne löisi hanskat tiskiin ja tulisikin uudet hallitusneuvottelut, ja Halla-Aho tulisi pääministeriksi, niin laittaisiko hän heti maahanmuuttajat kotimaihinsa, sulkisi rajat, hoitaisi maamme EU-eroon? Tai jos pääministeriksi tulisi Orpo tai Kulmuni, niin tulisiko heti se kaivattu paikallinen sopiminen?

Vai jauhaisivatko Jumalan myllyt yhtä hitaasti kuin sen paremman joutilaan miehen aikana?