Töissä II

Saara kävelee kirjastolle päin,  hänellä olisi puoli tuntia aikaa hoitaa pankki- ja muita asioitaan.
Omaa tietokonetta ei ole varaa pitää, ja kännykän nettiliittymä on taas toivottoman hidas, kun kuukausimaksuun kuuluva nopea data on aikapäivää käytetty.

Puhelin hälyttää, kauppias soittaa ja pyytää tulemaan niin pian kuin mahdollista. Saara sanoo, että hän joutuu poikkeamaan kotona, mutta että tunnin päästä hän olisi paikalla. Kauppias on vähän tyytymätön, mutta ymmärtää lopulta, että oma aikansa menee, että järjestää lapsille hoidon loppupäiväksi. Sitten Saara soittaa   siskolleen,että olisiko mahdollista olla heillä iltaan asti. Hän kun sai työkeikan. Sisko lupaa tulla heti, ja päästää naapurin tädin pois. Hyvin se ehtisi tenttikirjojaan lukea etenkin lasten päiväunten aikana. Sisko on yliopistossa, lukee kauppatieteitä. Se varmaan on viisaampi valinta kuin Saaran aikanaan valitsema yhteiskuntatiede.

 

Saara käy ostamassa ruokaa, kiirehtii kotiin, lähtee saman tien. Sanoo vielä ovella lapsille, että olkaa nyt tämä päivä tädin kanssa, äiti menee töihin.

Työpaikalle päästyään hän laittaa työtakin päälle, kauppias ohjeistaa, että ensiksi kolmoskassalle, jonoja on ollut jo hetken, sitten sitä myöten hyllyjä täyttämään.

Saara on tyytyväinen. Joulun jälkeen on ollut hiljaista, ei ole tullut kaivattua soittoa. Rahat ovat loppumassa tai loppuneetkin, Kelalta on joutunut apua pyytämään.  Ex ei ole maksanut elatusmaksujaan, kuinkapa olisi voinutkaan, kun on vuokrafirmassa, ja silläkin on ollut yhtä tai kahta päivää viikossa töitä kuulemma.

Päivä kuluu nopeasti. Kun on ollut kolmatta viikkoa kotona, tätä osaa arvostaa.  Kassajono hupenee, istahtaa ei passaa. Saara lähtee katsomaan hyllyt, hakee varastosta tavaraa tilalle. Sitten vilkaisu heville, sitä hän kohentelee ja laittaa osaston niin kauniiksi kuin osaa,  kyllä myymälässä töitä riittää. Nollasopimukselaisen ei passaa löysäillä, sen on saanut moni huomata ja tutakin. Kauppiaan ärähdys tulee äkkiä, ja sillä on sellaiset seuraukset, että työajalla seisoskelevan tai istuskelevan nimi siirtyy soittolistan häntäpäähän.

Kauppias on kiireinen ja stressaantunut. Eipä liene päivittäistavaramyymälän pyörittäminen niitä maailman helpoimpia ja leppoisimpia hommia. Mutta alinta kastia ovat Saaran kaltaiset nollatuntisopimukselaiset. Vakimyyjät saavat tilipäivisin täyden palkan, voivat mennä sairastuttuaan työterveyshuoltoon, ne voivat hyvillä mielin pitää säädetyt kahvi- ja ruokatauot. Nollasopimukselaisella tilanne on periaatteessa ihan sama, mutta käytännössä tauot pidetään jos pidetään, ja tilipäivisin tulee palkkaa, jos on saanut tunteja. Ja tunteja saa vain, jos on asiakkaita ja vakiväellä ei pärjätä, ja että on kauppiaan soittolistan kärkipäässä. Ja tuntien saamiseen vaikuttaa ratkaisevasti se, miten tekee ne saadut tuntinsa. Siinä se on kannustin, jota parempiosaiset varmaan hyvänä pitävät…

Eihän siinä mitään, jos olisi kuten vaikka Seija. Se käy töissä aikansa kuluksi, niillä on lapset maailmalla, koti maksettu ja mies eläkkeellä, vanhoilta ajoilta, jolloin oli vakituisia työsuhteita, saatu asiat kuntoon, rahaa on säästössäkin. Miehen eläkkeellä pärjäävät ihan hyvin, ja Seija voi laittaa säästöön kaikki tienestinsä ja matkustaa miehensä kanssa vaikka Thaimaahan kerran vuodessa, lähemmäs useamminkin.  Mutta Saaralle, joka on kahden alle kouluikäisen lapsen yksinhuoltaja, tämä on pakkosauma. Hän tekisi mielellään vaikka kokonaista päivää, mutta ei ole onnistunut semmoista paikkaa löytämään, jatkuvasta etsinnästä huolimatta.

Paitsi olisi hän päässyt pari kuukautta sitten.  Hän olisi päässyt erään kilpailevan liikkeen vakituiseksi kassaksi. Mutta kauppias sanoi,että työsopimus tänne on voimassa, ja jos Saara lähtisi, hän haastaisi tämän oikeuteen sopimusrikkomuksesta. Ei ollut mahdollista katsoa, toteuttaisiko tämä uhkauksensa. Yhteiskuntatieteiden maisterikaan ei uskaltanut tätä riskiä ottaa, sillä oikeutta käyvät, yhdenvertaisuudesta lain edessä huolimatta, riita-asioissa käytännössä vain ne, joilla on siihen varaa. Hänellä ei ole. Jos jutun häviämiseen on pieninkin mahdollisuus, ei kannata laittaa luottotietojaan vaaraan eikä loppuelämäänsä velkavankeusvaaran alaiseksi.

Sanotaan, että kaikilla on yhtäläiset mahdollisuudet pärjätä, ja että se on yksilön valinta, miten itse kullakin menee. Voi olla, miettii Saara. Hänen kohdallaan on tullut tosiaan tehtyä se yksi ”huono” valinta, perheen perustaminen. Oli yliopisto,  ja opiskeluaikana tuli Niko. Muutettiin yhteen, hankittiin lapset, ja sitten Niko häippäisi. Jos se oli hänen valintansa, niin olisi pitänyt osata olla tosi pätevä ennustaja… Paperit hän kuitenkin sai tehtyä, sillä lukeminen on Saaralle aina maistunut, ja tentit menivät helposti läpi, gradun tekemisessä ei ollut mitään ongelmaa.  Mutta ei löytynyt tutkijan paikkaa saati muutakaan, näin se hänen kohdallaan meni.

Vuoro päättyy, kauppias mulkoilee Saaraa vihaisena. Mitähän tässä on tullut tehtyä tai jätettyä tekemättä, miettii Saara, ja riisuu takkinsa, laittaa sen peltikaappiin, ottaa sieltä päällystakkinsa, vaihtaa talvikengät ja lähtee kotiin päin. Saas nähdä, koska se seuraavan kerran soittaa. Tänäisestä kuuden tunnin vuorosta hän saa käteensä muutaman kympin, kuun lopussa. Tulisipa näitä vuoroja sen verran, että saisi edes kolme neljä sataa Kelan tukien päälle.

Hän pääsee kotiin, sisko lukee tenttikirjojaan, ja sanoo nukkuvansa sohvalla, jos sopii. Saara sanoo, että sen kun, ja laittaa teevettä kiehumaan. Siskon kannettava on vapaana, ja Saara käyttää luvan kysyttyään sitä, ja kuultuaan että siskon laajakaistaa voi huoletta käyttää, lähettää hän Kelaan toimeentulotukihakemuksensa, katsoo pankkiasiansa ja laskee, mihin on varaa tässä kuussa.

Lapset tarvitsevat vaatteita, ja kirpputoriltahan niitä löytyy. Ne eivät muuta osaa onneksi vielä kaivata, toisten pitämät kelpaavat ihan hyvin. Kirpparilta voi saada laadukkaita, vaikka Nanson tekemiä lastenvaatteita halvalla, jos tuuri käy.

Asiat tulevat hoidetuksi, ja Saara alkaa selata nettiä. Twitterissä opetusministeri ottaa kantaa näiden päivien keskustelunaiheeseen, että ihmiset eivät tule palkallaan toimeen. Saara arvaa, ettei tämän ketjun lukemisesta mieli parane, mutta katsoo kuitenkin. Osa kommenteista myötäilee ministeriä, mutta onpa kelpo joukko ikävänsävyisiä ja ilkeileviäkin vastineita, moni sanoo, että se on yksilön valinta.

Saara miettii hetken. Että yksilön valinta, sanoo joku parempiosainen. Äkkiä Saara miettii, että olisipa hauska nähdä tuon miehen ilme, kun kävisikin niin, että yksilöt päättäisivät kaikki tuon teesin mukaan menestyä. Kaikki opiskelisivat itselleen kunnon ammatin, tekisivät vain kunnon töitä kunnon palkalla – sehän olisi siis oma valinta tämän väitteen mukaan.  Kyllä olisikin mukava, kun ei olisi orjasopimuksella olevaa alipalkattua naista kassalla rahastamassa tuota ylimielistä äijänkörilästä…

Tai no, hän on yhteiskunttieteiden maisteri, mutta eipä ole virkaa tai tointa herunut, vaan näitä kaupan alan hommia pitää yliopistosivistyksellä tehdä.  Niinpä siellä hänenkään työpaikassaan, jota vetää kireällä oleva, stressaantunut ja rahahuolien painama kauppias, ei ole muita nollasopimukselaisia kuin Seija, jolle se käy paremmin kuin hyvin. He muut ovat sen takia, kun ei ole muuta tarjolla ollut. Ja jotain on tehtävä, pelkillä tuilla ei kaksisesti pötkitä. Sentään nykyään saa tienata muutaman satasen kuussa ilman että tulot tukiin vaikuttavat.

Hän kyllä osaisi vastata purevasti ja asiallisesti näihin twiitteihin, mutta on havainnut sen turhaksi. Tämän päivän maailmassa mikä tahansa asiallinenkin sanominen peittyy  rähisevän ja osoittelevan somepuheen kohinaan, tällaistahan se on koko maailmassa. Maailman mahtavimman maan presidentiksikin on päässyt mies, joka huutaa ja rähisee mielipuolisesti, omassa maassa on poliitikkoja, jotka turvautuvat yksinkertaistuksiin ja puolitotuuksiin. Perinteistä Britanniaa johtaa pörröpäinen ääliö tai ainakin ääliöksi tekeytyvä showmies.  Kyllä Saara näistä selvillä on, yhteiskuntatieteitä lukeneena ja maisterin paperit saaneena.  Yliopisto se kuitenkin on vielä kaikesta huolimatta sellainen paikka, jossa asioista ainakin halutessaan pystyy ottamaan selvää, eikä mielipidettä välttämättä muodosteta jonkun rähisijän syytöksien perusteella… Tosin on sanottava, ettei yliopisto itsessään ole tae objektiivisuudesta tai edes valistuneesta maailmankatsomuksellisuudesta. Sydämen sivistystä ei sielläkään pystytä opettamaan, se joko on tai ei ole, sen oppii tai on oppimatta.

Sisko laittaa tenttikirjan pois, ja Saara kysyy, maistuisiko vielä tee. Sisko myöntyy, ja he keskustelevat samalla siskon etenevistä opinnoista, ja taivastelevat, ettei Saaralle ole löytynyt oppineisuutensa mukaista työtä, ei määräaikaistakaan. Siskon kauppatieteet poikivat varmasti paremman elämän, mutta sitä ei kumpikaan ymmärrä, miten oppineisuus ja sivistys ovat tänä päivänä niin huonossa kurssissa, ettei mitään tavallista työtä silläkään saa…

Opiskelemassa

Laura herättää lapset, yrittää saada ne syömään aamupalaa. Mies soitti äsken linjansa toisesta päästä, sanoi menevän iltaan, ennenkuin on kotona. Onneksi sentään sillä on rekkakuskin hommansa, perhe pääsee jotenkin eteenpäin.

Laura on patistettu opiskelemaan, työllisyyskurssille. Tänään on pitkästä aikaa niin sanottu lähiopiskelupäivä, viimeiset puolitoista viikkoa on tehty etätehtävää. Sen sisältö oli seuraava: ”Selvitä asuinpaikkakuntasi keskustaajaman päivittäistavarakauppojen nimet ja aukioloajat”. Tänään on vuorossa etätehtävän purku ja seuraavan tehtävän saanti.

Kyseessä on liikealan täydennyskoulutus. Sellaiseen työkkäri hänet patisti, kun hän oli ollut ennen lasten saantia kioskilla ja päivittäistavarakaupassa osa-aikaisena.

Lapset ovat syöneet, ja Laura soittaa äidilleen ja varmistaa, että hän muistaa.
– Joo, kotona olen ja valmiina, tuo vain lapset tänne, sanoo äiti.

Laura pukee kolme- ja nelivuotiaat lapsensa, ottaa kumpaakin kädestä, menee heidän kanssaan hissillä alas ja bussipysäkille. Bussi tulee, ja he nousevat kyytiin. Onneksi mummo asuu reitin varrella, joten lasten jättäminen päiväksi on helppoa. Ja onneksi näitä busseja sentään kulkee. Varjele, jos johonkin peräkorpeen olisi asetuttu… Siitä kyllä joskus haaveiltiin, mutta kyllä kaupunkiasuminen on ainakin tällä hetkellä huomattavasti helpompaa.

Mummo odottaa jo alaovellaan, ja Laura sanoo lapsille heipat ja että olkaa kiltisti mummon luona, menee takaisin pysäkille. Seuraava bussi tulee kymmenen minuutin päästä, ja hän saa jatkettua koululle.

Aulassa on tutuksi tulleita kurssilaisia. Tervehditään, keitellään kahvit. Heidän luokkatilansa ovi on lukossa, joten jäädään odottelemaan opettajan saapumista taukotilana toimivaan aulaan. Keitetään lisää kahvia, odotellaan. Keitetään toinen pannullinen, ja joku jo katsoo kalenteristaan, että oliko se tänään, kun oli etätehtävän purku.

Aamupäivä alkaa kulua, ja joku käy toimistosta kysymässä, että onko lähipäivä peruttu. Ei kuulemma ole, joten jatketaan odottelua.

Ennen yhtätoista taukotilaan ilmestyy tuntematon henkilö, joka tiedustelee, että oletteko te niitä liikealan täydennyskoulutettavia. Kuultuaan asian näin olevan, hän pyytää palauttamaan tehtävät.
– Eikös ne pitäny purkaa tänään, joku kysyy.
– Nyt ei ole siihen aikaa eikä oikein tilaakaan. Tuohon teidän luokkaan tulee iltapäiväksi tulityökurssilaiset.
Opettaja jakaa kaikille laput, joissa on ilmoitettu kahden viikon päästä oleva yritysvierailu paikkakunnan suureen markettiin. Siellä on myymäläesimies luvannut esitellä kaupan toimintaa aamupäivällä.
– Etätehtäväksenne saatte miettiä kysyttävää. Niin, ja sitten voisitte alkaa kysellä työharjoittelupaikkaa. Teidän kurssiinhan kuuluu kolmen kuukauden työharjoittelu, joka alkaa toukokuun alussa. Paikka on teidän itsenne hommattava, joten laittakaahan töpinäksi. No niin, tämä oli nyt tässä tältä päivältä, ja muistakaa tulla sinne yritysvierailulle. Hyviä etäpäiviä vain kaikille!

Opettaja kiirehtii pois, mutta palaa sentään hakemaan pöydän kulmalle unohtuneet tehtävälaput. Ne hän käy laittamassa kurssille varattuun lokeroon käytävän päässä.

Laura lähtee toisten kanssa ulos. Jotkut miettivät, pitäisikö mennä pizzalle, Lauraa ei huvita. Varmaan äidin luona saisi jotain syömistä. Hän muistaa ystävänsä Helenan, joka pitää kioskia kolmen kilometrin päässä hänen kotoaan. Hän ottaa puhelimensa ja soittaa.
Hän tarvitsisi kolmeksi kuukaudeksi työharjoittelupaikan. Helena kiinnostuu, sillä apu olisi kyllä kovastikin tarpeen. Selviää, ettei se hänelle  mitään maksaisi, mutta jonkinlainen raportti, eräänlainen työtodistus hänen olisi kirjoitettava. Sitä Helena vähän empii, mutta sanoo lopulta, että jos Laura sen itse kirjoittaisi, niin kyllähän hän siihen nimensä voi laittaa. Mielissäänhän Helena tietysti on, sillä ilmainen apulainen on hänen kannaltaan ainakin tässä tapauksessa oikein hyvä. Laura on ollut nuorempana hänellä osa-aikaisesti ja satunnaisesti töissä ennenkin, ja nyt hän saa kolmeksi kuukaudeksi esimerkiksi haluamiaan iltoja vapaiksi. Ja vielä kesäksi, että ehkäpä hän voisi pitää vähän lomaakin, ainakin vapaapäiviä. Luksusta yrittäjälle.

Laura laittaa tyytyväisenä puhelimen laukkuunsa. Hän palaa oppilaitoksen kansliaan, josta pyytää saada mukaansa harjoittelusopimuslomakkeen.
– Ai, olet saanut järjestymään harjoittelupaikan, sepä kiva, sanoo kanslisti, ja antaa muutaman lomakkeen ylimääräisiäkin siltä varalta, jos tulee vaikka kirjoitusvirheitä.

Laura nousee bussiin, ajaa bussiasemalle, nousee toiseen ja ajaa Helenan kioskille. Siellä on muutama asiakas, jotka Helena palvelee, Laura täyttää sillä aikaa harjoittelusopimuslomaketta. Sen tultua valmiiksi onkin hetkisen sillä tavalla, ettei asiakkaita ole. Helena kirjoittaa sopimukseen nimensä ja kioskin LY-tunnuksen. Laura on vakuutettu oppilaitoksen puolesta, joten sopimus on hänelle kaikin puolin edullinen.

Kioski elättää Helenan miten kuten, mutta vierasta työvoimaa ei juuri pysty käyttämään. Niinpä Lauran kolmen kuukauden sopimus on hänelle kuin parempi sattuma sopassa.

Laura kiittää ja lähtee, ajaa bussiasemalle, sitten äitinsä luo.

Äiti ihmettelee, että kuinka hän tulee jo ennen yhtä pois koulusta, eikös tänään pitänyt olla neljään asti koulua.

-Tämä on näitä tällaisia kouluja, hymähtää Laura.

Töissä

Hannun puhelimen herätin piippaa. Hän on toki ollut jo tovin valveilla, unet ovat olleet viime vuosina vähän sitä ja tätä.

Hän nousee ja pukeutuu, keittää vedenkeittimellä vettä, juo kupillisen teetä. Kahvia tulee kyllä päivän mittaan juotua vähintäänkin riittävästi. On hänen vuoronsa viedä kahvipaketti, ja hän katsoo kaapistaan. Kyllä, tarjouksesta ostettuja on vielä jäljellä, joten hän laittaa paketin reppuunsa, jonka hän on muuten pakannut jo illalla.

Eipä sitten muuta kuin päällystakki, hanskat ja pipo, kengät jalkaan ja ulos. Aikaa on kolme varttia ja matkaa puolitoista kilometriä. Ehtii kävellä hissukseen, sillä ohitusleikkauksen jälkeen ei ole uskaltanut enää sykettä kovin korkeaksi nostaa.

Hissukseen hän kävelee ensin kilometrin kirkonkylän laitaan, suunnistaa sitten työpaikalleen.

Niin, hänellä on työpaikka. Kunta velvoitetyöllistää siten, että hänen on mentävä päiväksi entiselle nuorisotalolle. Häntä ja kohtalotovereita aktivoidaan tällä tavoin.

Mitään varsinaista tekemistä heillä ei ole, mutta heillä on kyllä työsopimus. He saavat peruspäivärahan päälle yhdeksän euroa päivässä tästä työstä.

Hannu ei tunne työn iloa. Joskus sitä tunsi, elementtitehtaassa. Tai ei nyt iloa, mutta oli päiviksi tekemistä, vaikkakin raskasta ja likaistakin, mutta siitä sai palkan. Pystyi maksamaan lainan pois, ja sai vähän säästöönkin.  Siellä kesäisin tukahduttavan kuumassa, talvisin kylmässä ja vetoisessa ja pölyisessä hallissa tuli oltua kymmeniä vuosia. Ei se herkkua ollut, mutta kyllä siitä leipä lähti. Siivokäytöksinen vanhapoika, joka lueskeli, kävi metsällä, marjassa tai kalalla vapaa-aikoinaan, sai siitä kaiken tarvitsemansa. Ennen elementtitehtaan konkurssia ja työttömyyttä kertyneet säästöt olivat tarpeen vuosi sitten, kun tuli sydänhaaveri, ja toipumisaikana rahantulo oli välillä poikki pitkiäkin aikoja.

Hän saapuu työpaikalleen, tervehtii muita. Heitä on kolme miestä ja kahdeksan naista. Kaikki kuudenkymmenen kahden puolen, viimeiset vuodet menneet kortistossa. Ehkä on ammattikoulu käytynä, onpa joukossa pari kauppaopiston käynyttä naistakin.

Heillä on lukemista mukana, jollakin on tabletti tai kannettava tietokone. Ajankulukseen he siivoavat välillä tilan, joka heille on osoitettu. Vaikka kuinka hidastelisi, ei päivässä saa tähän ”tekemiseen” käytettyä puoltakaan tuntia. Kaikki he ovat olleet kymmeniä vuosia työelämässä. Heille on kelvannut likainen tai muuten epämiellyttävä työ, joku on ollut koulun keittiöllä hyvin pienellä palkalla. Tulisipa heidän joukkoonsa käymään niitä naukujia, jotka sanovat, että kaikki työ ei kelpaa…

Työllistämisjakso onneksi lähenee loppuaan. Kesä tässä turhuudessa meni, samoin syksy. Sentään joulunpyhät oltiin poissa, mutta välipäivinä piti tulla. Heidän läsnäolonsa nimittäin käydään tarkistamassa työpäivän alettua ja päättyessä.

Alunperin heitä oli kaksitoista, mutta syyskuulla yksi sai tarpeekseen ja jäi pois. Hänellä on vielä karenssia maaliskuulle asti, on kai puolisonsa elätettävänä. Mutta niin ajattelee Hannukin, että hän ei enää toista kertaa tähän ilveilyyn lähde. Ennen vaikka karenssia ottaa.

Joulu on taputeltu

Kyllähän se itse joulu on mukavaa aikaa. Kerran päivässä käy soittamassa tilaisuuden.

ja kyllähän ne joulululutilaisuudet, niinkuin tänäänkin. Ihmisiä paljon, laulavatkin.

Mutta lukkarille, joka rakensi joulupuun tai ei etsinyt valtaa saati loistoa kai noin kymmenennettä kertaa kuukauden sisään, tilaisuus ei ollut ehkä yhtä riemukas. Tai no, olihan siellä paljon tuttuja.

Joka tapauksessa työn kannalta härkäviikkojen alkaminen ei tunnu pahalta.

Jäi muuten monta hienoa joululaulua laulamattakin. Aarre Merikannon Arkiset huolet, Helan Hiljainen joululaulu, Sibeliuksen Op1:stä Joulu saapuu portin luo, Tervehtii jo meitä ja Jo joutuu ilta. Loput kaksi sitten tuli laulettua useamminkin.

Vielä kuusi kierrosta, kuusi hoosiannaa, kuudet kauneimmat joululaulut. Seitsemänsien alkaessa lienen jo lomalla. Tämän sanon varovasti, koska suunnitelmat ja aikeet ja toteutuma eivät läheskään aina ole identtiset, joskus eivät edes muistuta toisiaan.

Toivotan blogini lukijakunnalle hyvää uutta vuotta.