Vaaliteemoja

Äijän ajankohtainen studio täällä,  hyvää päivää.

Valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle. Näin oli joskus sekä SDP:n että Kokoomuksen vaalimainoksissa, taisi olla jopa samoissa vaaleissa.
Valtiovaltaan liittyvään keskusteluun liittyvä vallankäyttö puolestaan kuuluun Helsingin ja Ilta-Sanomille, Iltalehdelle, Yleisradiolle, kenties jopa tässä järjestyksessä.

Vähän aikaa näytti siltä, että nyt tulee maahanmuuttovaalit. Sopulijoukko, kuten taisi Mauno Koivisto lehdistöä nimitellä, mässäili seksuaalirikoksilla. Tämä teema alkaa olla taka-alalla tai jopa unholassa, paitsi tietenkin niillä, joita asia henkilökohtaisella tai läheistasolla koskee.

Nyt sitten tuli tuo vanhustenhoito, yksityistämiset ja niin edelleen. Siinä sitä on kuulkaa ollut parannettavaa ja petrattavaa oikeastaan niin kauan, kuin on vanhaksi ylipäänsä eletty. Ei kannata opposition sen kummemmin kuin hallituksenkaan rintaansa röyhistellä. Kansalaispassivistin ajankohtaisen studion päätoimittaja on varsinaisen virkansa puolesta vieraillut hoitokodeissa ja sairaaloiden osastoilla vuositasolla kymmeniä kertoja.  Jossain asiat ovat hyvin, jossain huonommin.

Vanhukset meillä on ollut aina, mutta ei ole heillä suuriäänisiä keskusjärjestöjä. Eläkeliitto, Eläkkeensaajat, Kansalliset Seniorit ym. saattavat toki tehdä jotain ystävätyötä, mikä on aivan julmetun arvokasta, jos näin on. Mutta puolustuskyvyttömiä kun ovat, saavat vanhukset sitten maata pahimmillaan lääketokkurassa ja vaipoissaan niin kauan kunnes armollinen viimeinen noutaja tulee, parhaimmillaan vaikka semmoisessa hoitopaikassa, jossa pääsee istuskelemaan yhteisissä tiloissa, jossa voi hiippailla vaikka kissakin ilahduttamassa.  Läheiset ovat monesti toisella puolen maata kokien työn, perheen ja velkojensa kanssa selvitä.  Ihmisarvoista hoitoa saavat monet, joillekin tulee sitten osaksi se tainnutuslääkkeillä ja vaipoilla elävien kuolleiden makuutuspaikaksi säästetty kolkko osasto, jossa ei ole raikkaan ilman tuulahdustakaan.

Ihan pikku vinkki vain oppositiolle: ei kannata tuosta elämöidä. Enemmän kannattaisi miettiä, mistä löytäisi rahat kunnolliseen hoitoon. Voisiko vaikka kaikkia tuloja verottaa samoin perustein? Enkä nyt tarkoita sitä, että rikkaat on putipuhtaaksi ryöstettävä, vaan jotain kohtuullista. Jos vaikka meikäläinen maksaa veroina ja erilaisina maksuina hyvinkin kolmanneksen tuloistaan (joo, korkeamman veroprosentin aikana palkasta meni sama osa kuin nytkin muualle kuin omalle tilille, verotuksen keveneminen on kepulais-kokoomukselainen silmänkääntötemppu, joka ei yhtään häviä sosiaalidemokraattis-vihervasemmistolaisille silmänkääntötempuille), niin voisi miljoonatuloista hyvinkin 40 prosenttia maksaa. Siis semmoinen lievä progression.

Mikä se olisi sellainen vaaliteema, joka kansalaispassivisti-äijän saisi liputtamaan? Olen nähnyt niin monet vaalit, niin monet hallitukset. Olen nähnyt senkin ajan, kun niillä ei ollut itselle mitään merkitystä, oli paljon suuremmat murheet päällä.

Lopputulemana olisi kai  leppävirtalaisen kaukaisen sukulaisen toteamus tai teesi hieman omin lisäyksin maustettuna: Kelvollinen on sellainen hallitus, joka ei haetuta öisin tai muutenkaan ihmisiä kuulusteltaviksi tai hakattaviksi mielipiteiden, etnisen taustan tai uskonnon vuoksi.

Tämä ei tarkoita sitä, etteikö minulla olisi mielipiteitä. On, ja paljon. Voin suoralta kädeltä sanoa, etten tykkää yhtään nykyisestä hallituksesta, on ollut ihan mieletöntä kähmintää ja suhmurointia niiden valinnanvapauksien ja maakuntien kanssa.  Puolustelevat sillä, että tekevät eivätkä puhu, mutta ehkä sittenkin se puhuminen ja kunnollinen selvittely olisi parempi vaihtoehto…

No joo, äijästä ei noihin hommiin toisaalta ole ollenkaan. Enkä oikeastaan tiedä, kuuluisiko minun edes kommentoida näitä, kun oma osallistuminen on sitä luokkaa, että eurovaaleja lukuun ottamatta käyn aina vaalipäivisin kopissa.

Enkä kannata oikein mitään puoluettakaan, en ainakaan sillä lailla kuin jotkut kannattavat.  Tyhmintä puoluekannatusta on kai se, että otetaan joku ja fanitetaan kuin jalkapallo- tai jääkiekkojoukkuetta, irrationaalisin perustein.  Tuohon kannatustyyppiin kuuluu loputon vastustajan mustamaalaaminen tökeröillä kehäpäätelmillä höystettynä.

Äijän ajankohtainen studio päättyy tähän. Elää pitää, ja hiplotella! Ainakin ennen sitä aikaa, kun maataan osastolla vaipoissa ja lääketokkurassa.

Eikös me kaikki mahduta tänne…

Talven riemut senkun jatkuvat. Joka päivä sitä on jossakin vaiheessa otettava sukset, ja lähdettävä kiertämään tuota latua, minkä paikallinen urheiluseura on tehnyt ja pitää yllä.

Tuossa ihan näinä päivänä luin Хельсинская правда: sta, että on etelä-Suomen kasvukeskusten laduilla semmoista laturaivoa. On kuulemma sellaisia sukkahousumiehiä, jotka ajattelee olevansa jotain karpaaseja, ja ne sitten rähjäävät hitaammille kulkijoille tai jalan koiran kanssa latu-uran reunalla kävelijälle. Sitten toiset nillittävät, että ei kai ne hiihtäjät mitään yksinoikeutettuja ole.

Mietitäänpä vähän. Jos joku kävelee ladun rikki, niin se on kyllä ikävää. Mutta jos siinä luistelualueen reunassa kävelee, niin ei kai se ketään haittaa. Latuetiketti, jota pohjoisen hiihtokeskuksissa noudatetaan on se, että nopeampi väistää hitaampaa. Tämän pitäisi olla selviö jokaiselle, joka kansanhiihtoladuille tuppajaa.

Tosin viime talvena kerran hiihdin Myllyhiihdon reittiä Ylläksen maastoissa, ja siinä Ylläskerolle laskiessa myötäpäivään mennessä seisoskeli keskellä latua pariskunta. Minä olin saanut alkuliu’ussa vauhtia jotain 35 km/h, ja sitten piti ruveta pohtimaan, että mahtuisiko noista ohi. Noin 30 m päässä havaitsin, että toinen kävelijöistä seisoi katsellen aurinkoa, ja tilaa mennä ohi on noin 40 senttiä. Siitähän minä sitten menin, ja sen on pakko ollut kuulostaa siitä seisoskelijasta, että vauh. Jotain ne huusivat perään, mutta minun vauhtini siinä oli varmaan jo lähes 40 km/h, ja keskityin pysymään pystyssä.  Sitä minä siinä mietin, että voisi ne kävelijätkin sen verran ajatella, ettei hyvässä liu’ussa olevia suksia ole niin helppo pysäyttää alamäessä. Tässä iässä ei heitetä pyllyllä sellaista sivujarrutusta, joka korjaa kaiken.

Tuolla hiihtoputkessa kuulemma joku vouhkaaja oli rähissyt vaimolle kerrallisella putkihiihdolla, kun vaimo oli alkanut ohittaa ylämäessä hitaammin menevää, ja rähisijä oli tullut luistellen takaa vielä nopeammin.

Onkohan se niin, että kun ihmiset pakkautuu niin tiukkaan kuin siellä eteläisellä Uudellamaalla, niin sitten kun vaatteet alkaa kulua, palaa pinna?

Tuossa taas äsken hiihdeltiin, tällä kertaa tuossa merenlahden jäällä. Laturaivoa ei ollut, kun ei ollut latuakaan. Raivoa ei ollut, sillä kukapa näin sievänä päivänä viitsisi raivota. Vauhtikin oli maltillinen, mitäs kun pakkasta viidettoista asteet.

Mutta se piti vielä sanomani, että ei niitä tiukkoihin urheilutrikoisiin pukeutuneita wannabe-karpaaseja pitäisi nimitellä sen kummemmin kuin heidänkään raivota.  Ei nimittelystä mitään hyvää seuraa.

Mutta nautitaanpa vain kauniista luonnosta, siellä etelän ahtaudessakin. Kyllä sopu sijaa antaa, vilkkaasti liikennöidyille laduillekin.

Mikä se on äijän lempipuuhaa?

Varsinais-Suomessakin on tällä erää ihan oikea talvi! Siis sellainen, että maassa on lunta ja lämpötila on miinusmerkkinen.

Normitalvi täällä on sellainen, että on mustaa, märkää ja pimeää. Mutta nyt siis on sellaiset ratiritirallariemupäivät, jolloin muistuu mieleen se  isänmaallinen kansakoululaulu joka alkaa jotta Ylös Suomen pojat nuoret, ulos sukset survaiskaa…

No joo, yritän tässä sanoa, että parasta, mitä tähän vuodenaikaan voi tehdä on hiihtää. Ei millään lailla kilpaa, vaan omaa vauhtia. Ovat tehneet urheiluseuran alati ylistettävät ja epäitsekkäät miehet näissä olosuhteissa oikein hyvän ladun tuohon lähistölle, ja sitäpä tässä on tullut viimeisen reilun viikon aikana kierrettyä niin ”uskoste”, että varmaan satakunta kilometriä on kertynyt.

Siinä syke nousee, väsymys karkaa jonnekin hiton kuuseen, ja sitä jaksaa istua tilaisuuksissakin ihan hyvin.

Onhan se ihan toista kuin kuunnella päivästä toiseen lähestyvien vaalien kuumentamaa keskustelua, joka jälleen kerran jämähti paikalleen, keskustelijat linnoittautuvat asemiinsa ja röykyttävät raskaalla sanantykistöllään sen kun kerkiävät. Silviisii ei kuulkaa asiat selvii…

Niinpä onkin kaikin puolin järkevämpää ainakin minun lähteä hiihtämään.

Muotiaiheesta

Niin sosiaalinen tietoverkko kuin muutkin tiedotusvälineet ovat rummuttaneet alaikäisiin kohdistunutta pöyristyttävää seksuaalista väkivaltaa. Hyvä on, että rummutetaan. Helsingissä hieman yli puolet noista rikoksista ovat ulkomaalaisten tekemiä. Näin kirjoitetaan toissapäivän (14.1.) Uuden Suomen verkkolehdessä, ja jutun on kirjoittanut Jenni Tamminen. Koska uutisen on julkaissut perinteinen tiedotusväline, voitanee olettaa, että faktat on tarkistettu. Asiastahan kirjoitetaan paljon myös tunnepitoisesti, pelkkään mutuun, ennakkoluuloihin ja raivoon sanottava perustuen.

Selvää on, että keskustelu kuumenee tällaisessa kohdassa. Suuttumus on yleistä, sillä onhan selvää, ettei Suomen kaltaisessa, 1800- luvun lopulta Yrjö-Koskisen päivistä lähtien pienin askelin pikkuhiljaa sivistyneeksi valtioksi monien vaikeuksien jälkeen muuttuneen kehitysmaan rohmahtaminen (markkinaliberalismin ehdoilla tehdyn kaikkinaisen sivistyksen hävittämisenkin vuoksi) turvattomaksi barbaarimaaksi pelottaa ketä tahansa. Tuskin kukaan välttyy primitiivireaktioilta.

Silti pitää asiat ja teot tutkia, ja sitten hutkia, jos ja kun hutkittavaa löytyy.

Ensiksikin on äijä sitä mieltä, että kaiken sorttinen väkivalta on kuvottavaa, seksuaalinen väkivalta aivan erityisen kuvottavaa. Ja sitten kun se kohdistuu alaikäisiin, se on jo pöyristyttävää. Sillä ei hirveästi ole väliä, tekeekö se joku lähi-idästä tai Afrikasta tullut vaiko kantasuomalainen ihmishirviö.

Mutta yhtäläisyysmerkkien vetäminen vaikka maahanmuuttoilmiöön, niin ilmeinen kuin yhteys onkin, ei ole ihan ongelmaton asia tai ajatuskuvio. Asia ei ole ihan niin mustavalkoinen kuin annetaan ymmärtää. Tai sitten yhtä hyvin hukkumiset voidaan estää kieltämällä uinti ja vesillä liikkuminen. Tai liikenneonnettomuudet voidaan estää kieltämällä liikenne. Erityisesti voisimme kieltää suurikokoisten mustien, uusien voimakkaiden autojen käytön, sillä sellaiset ohittavat aina ihan päättömästi ainakin tuossa valtatie 8:lla.  En nyt tahdo rinnastaa näitä asioita näin yksinkertaisesti, vaan varovasti, ikään kuin liitäen laataen sanoa, ettei tähän asiaan ole  baariparlamenttien keskustelujen pohjalta tehtyjä helppoja ratkaisuja.

En nyt sitten yhtään vähättele näitä pöyristyttäviä alaikäisiin kohdistuvia rikoksia. Kannatan sellaisesta ihmisarvoon kohdistuvasta rikoksesta nykyistä paljon ankarampia rangaistuksia. Vähimmäisrangaistus sellaisesta seksuaalisesta väkivallanteosta, joka on poliisitutkinnalla, todistajanlausunnoilla ym. oikeusvaltiolle ominaisilla tutkintaperusteella toteen näytetty, tulisi äijän oikeuskäsityksen mukaan olla vähintään viisi vuotta ehdotonta vankeutta. Jos tekijä on esimerkiksi turvapaikanhakija, tulee tämä karkottaa välittömästi.  Hiljattain uutisoi Helsingin Sanomat, että tuolla Ameriikassa sai lentokoneessa vieressä istuneen naishenkilön haaroja kopeloinut mies yhdeksän vuotta vankeutta. Jokin tämän suuntainen alkaa olla linjassa noiden tekojen vakavuuden kanssa.

Silti vierastan sitä ajatusta, että kategorisesti turvapaikanhakija on rikollinen. Eikö oikeusvaltion periaate ole se, että rikoksesta epäillään ja tuomitaan vasta tekojen jälkeen?

Mutta polarisoituneen keskustelun, kaikkinaisen kuplassa elämisen keskellä tietenkin asiallinen ja maltillinen keskustelu hukkuu someräyhäämisen alle. Ja se saa myös tilaa, sillä se saa sitä mediahuomiota, ja katsoja- ja klikkausluvut ovat mainittavat, ja se on huomiosta elävän tiedonvälitysteollisuuden kannalta hyvää ja oikeaa. Näin maltillinen ja punnittu puhe leimataan sumeilematta ”suvakkipaskaksi”.

Äijä pysyttelee enimmäkseen ääneti näissä kysymyksissä. En kyllä ihan purematta niele sen kummemmin nationalistipopulistien yleistyksiä sen kummemmin kuin hyväuskoisten suvakkienkaan juttuja. Tuo suvakki – sana muuten on niitä rasittavia uudishaukkumasanoja, joita ovat muun muassa myös vihervasemmisto, valtamedia, valemedia tai muut alentavaksi ja halventavaksi tarkoitetut ilmaisut.

No, sananvapautta älkööt tässä vielä sivistysmaaksi luetavassa valtiossa rajoitettako . Silti pelottaa, että seuraavissa vaaleissa tapahtuu se, että Ruotsin, Puolan ja Unkarin tie on meidänkin tiemme.

Mielipiteet kukoistakoot, mutta myös kriittisyys. Sellaista toivoisin, että sanotaanpa mitä tahansa, niin etenkin yleistykset haastettaisiin oikein kunnolla, ja että näitä haastamiskeskusteluita myös seurattaisiin kunnolla. Ja kunnioitetun Tasavallan Presidentin toivomus siitä, että polarisoituneiden mielipiteiden välillä pystyttäisiin asemiin kaivautumisen sijasta käymään dialogia, on myös minun toivomukseni, vaikka olen aika kaukana presidentin edustaman puolueen arvoista muutoin.

Sellaista tässä mietin. Toivotan sinulle, hyvä lukijani, oikein mukavaa tammikuista päivää. Meillä lounaassa on lunta, ja täällä pääsee hiihtämään. Siitä iloitkaamme.

Vaalikuume nousee….

… kenellä nousee. Ei nouse minulla, vaan pysyn melko tyynenä. Mieluusti soisin sinne Arkadianmäelle menevän uusia naamoja, ja näin kaiketi käykin, kun moni vanha edustaja ei enää asetu ehdolle. Siinähän on ihan mahdollisuutta parempaan tai sitten yhä pinnallisempaan, someräyhäämisen tasoiseen poliitiikan tekoon.

Hallitus saisi minun puolestani vaihtua. Ei sillä, että seuraava olisi millään lailla parempi tai aikaansaavampi, mutta olisi mukava haukkua välillä muitakin kuin kepulaisia. Sinänsä minulle kelpaa ihan minkälainen vain hallitus, ainut kelpoisuusehto on se, että se (hallitus) ei laita palveluksessaan olevia hakemaan ihmisiä kuulusteltavaksi ja hakattavaksi väärien mielipiteiden tähden.

Sitä toivon kanssa, ettei ne saa sitä sotehörhötystään valmiiksi eikä etenkään niitä maakuntia perustetuksi. Onhan sitä terveydenhuoltoa kehitettävä varmasti, mutta ehkä vähän toisella lailla kuin perustamalla viisitoista (vai montako niitä oli?) isopalkkaisen herran  ja hyväpalkkaisten osastopäälliköiden johtamaa maakuntaa. Niiden herrojen palkkarahoilla saisi jo vähän monta lääkärinvirkaa terveyskeskuksiin…

Joo, eihän tuo oikein minun kompetenssissani toisaalta ole, arvioida näitä päättäjien touhuja. Kun itsellä jää koko touhu satunnaisen seuraamisen varaan. En tiedä sitäkään, että olenko ymmärtänyt sen valinnanvapausvouhotuksen väärin. Olen siis tajunnut sen niin, että pörssilääkäriyhtiöt saavat ilmaisen herkkupöydän, ja meidän veroeuroistamme menevät kertyvät mahdolliset voitot sen sileän tien veroparatiiseihin.  Joku viisas taisi sanoa, että ei sairaudesta kärsivä valinnanvapautta kaipaa, vaan hoitoa sairauteensa. Jos jollain on pussi kunnossa, niin siitä vain yksityiselle, heikompi aines taas terveyskeskuksiin. Tai mitä ne nyt sitten tulevaisuudessa ovatkaan. Vähänkö niitä on nimiä muuteltu perustehtävän pysyessä samana. Nimiä on joskus muutettu takaisinkin, ainakin Posti itellasoitui ja sitten postiutui taas. Silviisii pittää mielenratekijjaa toimittaa…

Vaan mitäpähän minä. Kelikameroiden perusteella näyttäisi, että Säkylän Harjureitillä olisi hyvät ladut. Sinneppä tästä käy tiemme hiihtelemään, kun osuu virkistykseen tarkoitettu vapaa viikonloppu kohdalle. Ah auvoa!

Maailma ja politiikka menee miten menee, ja kissanhännännostamista ja loanheittoa sitä saa tässä taas lähiajat seurata, jos vaivautuu lehtiä lukemaan tai uutisia seuraamaan.

Täältä tähän!

Miten kirjani ovat syntyneet: Rovasti-tarinat

Vuonna 2011julkaisin BoD- palvelinkustantamon kautta semmoisen pienen kirjan, jonka nimi oli Joskus voi käydä melkein hyvin, alaotsikolla Pieniä kertomuksia tavallisista ihmisistä.

Sen taru on sikäli lopussa, että olen irtisanonut ylläpitosopimuksen BoD:n kanssa ilman mieltä väärää BoDia kohtaan. Vaan en ole kehdannut itseäni tykö tehdä mihinkään paitsi tuohon ehkä edelliseen tai sitä edelliseen blogiini, ja siellä saavutetut kontaktit miltei säännönmukaisesti kirjani hankkivat ja lukivat, osa jopa arvioikin, mistä mitä jyrkimmät kiitokseni.

Siinä kirjassa, sen alkuosassa, on osio Katkelmia erään rovastin elämästä. Siinä on muun muassa sivuilla 8-10 kertomus, jonka rupriikki on ”Talven ensimmäiset kinkerit”.

Juuri tänään, keskiviikkona 9.tammikuuna armon vuonna 2019, oli tämän talven ensimmäiset kinkerit. Ne pidettiin tuolla Selkämeren rantamilla talossa, josta olen vuosien mittaan hakenut maittavat varhaisperunat ja -sipulit sekä myöhemmin kesällä mansikat jokusia kertoja viimeisen reilun puolentoista vuosikymmenen aikana. Näiden tupailtojen tunnelman ja jutut pyrin tuohon pikku lastuuni tallentamaan.

Tänään minua väsytti, sillä viime yönä joidenkin mentaalisten seikkojen vuoksi nukuin vain hieman yli viisi tuntia. Päivällä olin valmistellut tulevien pyhien musiikkeja kotivirtuaaliurkujeni ääressä, käynyt hiihtämässä ensimmäisen kerran tänä talvena ihan oikean taivaan alla, istunut taloyhtiön hallituksen kokouksessa ja lopuksi niillä kinkereillä.

Monessakaan paikassa näitä kinkereitä ei enää pidetä. Meillä pidetään, ja jos oikein kuulin, niin vuodeksi 2020 jo seuraavat sovittiin. No mikäs, minä olen seurakunnassa töissä, ja teen, mitä tehtäväksi annetaan. Siitähän ne minulle palkkaa maksavat. Tosin täytyy sanoa, että enemmän olen innoissani siitä, kun tulossa on Taiteilijatohtorin kanssa sävelhartaus lähiviikkoina. Saan laulaa Händeliä, Buxtehudea ja Franckia, ja nuo jutut valmistellaan kriittisessä seurassa kunnolla.

Onneksi Taiteilijatohtori kelpuuttaa lauluni, vaikka hänellä on kyllä tosi koviakin tekijöitä, ihan eri luokkaa kuin minä kylälukkari, käytettävissään. Mutta tosi kovat tekijät onkin sellaisia, että suostuvat tekemään ainakin joskus meidän tavallisten tattanoiden kanssakin, ja tekevät siinäkin parhaansa, ja vetävät meidät tavallisuudetkin hieman tasomme yläpuolelle.

Mutta siis että miten kirjani ovat syntyneet. Nuo rovastitarinat syntyivät alunperin muistaakseni vuosina 2007-2008 sellaisina päivinä, kun olin silloisen naisystäväni, nykyisen vaimoni,  luona tuolla ruotsinvallan aikaisesen pääkaupungin luonnonläheisessä kaupunginosassa vapaapäiviäni viettämässä. Naisystävä, sittemmin vaimoni,  ja tyttärensä, sittemmin tytärpuoleni, lähtivät usein vapaapäivieni aamuina töihinsä ja kouluunsa, ja minulla oli koko päivä aikaa tehdä mitä tykkäsin. Usein otin läppärin syliini, ja aloin naputella web-editoriin kuvitteellista tarinaa rovastista. Julkaisin ne blogissani, ja sain monelta lukijalta kannustavaa palautetta. Niinpä sitten rohkaistuin ne julkaisemaan silloin vuonna 2011, jolloin asuimme jo vaimon kanssa samaa taloutta täällä maalla.

Toisaalta ne rovasti- tarinat kehkeytyivät siitä, kun olen elääkseni palvellut kirkkoa, siis tätä Suomen Evankelis-Luterilaista kirkkoa, työkseni keväästä 1996 lähtien. Tarinat syntyivät siitä, mitä näin ja koin tuolloin. Erityisesti ensimmäinen vuosi, toukokuusta 1996 toukokuuhun 1997 näkyvät rovasti-tarinoissa erityisen vahvasti.

Erkkolaisen niukkuuskirjoituksista

Kirjoitti Helsingin Sanomat ansiokkaasti niukkuudestä sekä eilen että tänään. Toivottavasti moni luki, ja luetun ymmärtäminenkin oli kohdallaan.

Sillä minä luin nuo kirjoitukset päätäni nyökyttäen. Kun nimittäin ihan empiirisesti tunnen niukkuuden. Tai pitäisikö puhua imperfektissä, tunsin. Mutta nuo jutussa haastateltujen ihmisten tuntemukset ovat niin tuttuja.

Kävin niukkuuskoulun vuosina 1990-2002, eli yhteenlaskettuna peruskoulun ja lukion oppimäärän  verran. Moni on varmaan käynyt vieläkin pitempään, ehkäpä niukkuusprofessorin tai -dosentin oppimäärän verran, jos tuosta köyhyydestä jotain tutkintoja suoritettaisiin.

Aika ylpeä olen esimmäisen juttukokoelmani pitkästä jutusta nimeltä Korpitaival, johon jonkin verran sisällytin niitä ajatuksia ja tuntemuksiani, mitä jatkuva rahanpuute saa aikaiseksi. Tietenkin kaunokirjallisesti väritettynä. Tuota kirjaa ei enää saa, se on olutta mikä on menyttä, mutta jostain kirjastojen varastoista saattaa vielä löytyäkin.

Onnistuin sieltä niukkuudesta nousemaan sellaisen normaalin työssäkäyvän, pienipalkkaisen asemaan. Siihen on kaksi syytä. Suomessa oli mahdollista käydä koulua, vaikka ei ole itse varaa rahoittaa niitä. Onnistuin vielä pääsemään parin työvoimatoimiston osoittaman hutilyönnin jälkeen (joista sain kyllä hyvät paperit) sellaiseen kouluun, sellaiseen ammattiin, johon ihan oikeasti halusin.
Toinen on se, että vuonna 2002 virkaa hakiessani, ja valinnan koittaessa marraskuun lopulla, toinen hakija peruutti hakemuksensa, ilmoitti seurakuntaneuvostolle, ettei ole käytettävissä. Niinpä ne valitsivat minut.

Kun vuoden 2003 helmikuun alusta aloin saada säännöllistä, kunnollista kuukausipalkkaa, oli lopultakin työkalut laittaa asiat kuntoon. Vielä tuli lainsäätäjä apuun, ja 1. huhtikuuta 2008 oli tilanne se, ettei minun enää tarvinnut sitä muinoin kuollutta lehmää enää maksaa, kuten asia Keski-Suomen murteella ilmoitetaan.  Määrä- ja osa-aikaisilla hommilla tai satunnaisilla keikoilla se ei ole ihan niin helppoa eikä minulle ollut edes mahdollista.

Eli minulla asioiden raiteilleen saamisen mahdollistivat säännölliset, vaikkakin pienet, mutta kuitenkin säädylliset tulot. Niin se on meillä heikommalla aineksella.

Jälkensä se niukkuusvuosikymmen, reilu sellainen kyllä jätti. Kun kuulen jonkun latelevan yläpuolelta viisauksia niukkuudessa elävälle, tunnen suurta halua virtsata puhujan kengille. Ainoastaan sopuisa luonteeni ja niukkuusaikoina opittu totuus, että köyhän on oltava nöyrä, sekä yleisinhimilliset seikat estävät poistamasta varmistimen.

Olen siitä lipsunut muutaman kerran. Tunnen yhden oikein tosi mukavan yrittäjän. Hän on pärjäillyt, hoitanut omat leiviskänsä huolella ja tolkusti, antanut parille muullekin ihmiselle toimeentulon. Kerran menin hänen liikkeeseensä asioimaan, ja minun edelläni asioineen lähtiessä loihe yrittäjä kertomaan, että onkohan se kuitenkin se työllisyys itsestä kiinni. Edelläni asioinut rakennusalan ammattilainen kun oli joutunut ottamaan puhelimeensa prepaid-liittymän, kun töitä sataa ovista ja ikkunoista niin, ettei ihmisikä riitä niiden tekemiseen. Etta kun vain osaa hommansa, niin kyllä töitä on.

Minä siihen, että niinhän se hänen kohdallansa on, mutta ei ole kaikki sen kaltaisia. Sanoin omalla kohdallanikin olleen tilanteita, joissa työn vastaanottaminen on ollut kiinni mahdottomista liikenneyhteyksistä, kerran jäi muuten sovittu paikka saamatta, kun ei ollut ammattikoulu alalle käytyä (kysymys oli ihan ryskätyöstä, jossa olisi pärjännyt tyhmällä päällä ja vahvalla seljällä, jollaiset kummatkin minulla tuohon aikaan oli). Kuinkahan monta paikkaa työkkärin välityksellä kyselin, kuinkahan monessa haastattelussa kävin.  Niin että jos ei epäonnistu koskaan missään, niin varmasti on hommia, myöntelin, mutta varovasti, kuin liitaillen laataillen siihen vielä, että ihan kaikki ihmiset eivät ole parhaita vertaistensa joukossa…

Niinhän siinä kävi, ettei keskustelukumppanini enää halunnut jatkaa, vaan häntä enemmän alkoi kiinnostaa, että mitä olen vailla, ja niin minä sitten ostin häneltä jotain tarvikkeita, mitä hän liikkeessään möi ja yhäkin myy.

Minulle kävi ihan hyvin. Entisestä pienyrittäjästä, sittemmin suurvelallisesta, kehkeytyi sittemmin ihan verraten säntillinen pikkuvirkamies, joka kokee hoitaa saamansa leiviskän niin hyvin kuin osaa. Kunpa kävisi kaikille muillekin niukkuudessa eläville.

Niukkuus, mitä se tekee ihmiselle?
Oman kokemukseni perusteella lamauttaa. Ei voi tehdä sitä, ei voi tehdä tätä.
Tekee katkeraksi. Ihan hyvää tarkoittavat, myötätuntoisetkin sanomiset ja ne latteuksia vilisevät hyvät neuvot käyvät älälle, kuten Pentti Haanpää sanoisi. Saa tehdä tosissaan töitä, ettei ala vihaamaan niitä parempiosaisia, jotka armollisesti suvaitsevat edes puhua.
Saa päähän kummallisia ajatuksia. Katkeria, joillakin jopa itsetuhoisia. Kolmas aste on se, että muutenhan tästä joutaisi vaikka kiikkuun, mutta olen niin kettumainen, että sinnittelen tässä piikkinä parempiosaisten lihassa.
Tulee tuntemaan tämän niin sanotun vähäosaisemmista huolenpidon, kuten valtiovalta sanoo, kaikki puolet. Saan inhon väristyksiä pelkästä ajatuksesta, että pitäisi vielä joskus asioida sosiaalitoimessa, taitaa nykyään olla KELAn asioita ne. Puistattavia ovat ne kokemukset. Siinä sitä tuli tuntemaan, miten arvoton ja kelvoton on epäonnistunut… Pienintäkään elettä siihen suuntaan, että kuinkas tästä noustaan takaisin, ei sen alan viranomaisilta ainakaan 1990- luvun alassa ainakaan kepulaismielisessä maalaispitäjässä saanut. (Kun tulee omillaan toimeen, sellaisessa pitäjässä on kyllä ihan mukavakin asua)

Näillä sanoilla tällä kertaa se sama asia, jota olen jankuttanut kaikissa neljässä blogissani kaikki nämä vuodet, pitkälti toistakymmentä. Sydämen kyllyydestä suu puhuu.

Toki olen äärimmäisen tyytyväinen ja kiitollinen siitä, että olin niiden onnekkaiden joukossa, jotka siipeensä saatuaan palailivat sieltä yhteiskunnan ulkokehältä takaisin. Jäljet jäi, eikä ne arvet koskaan parane.

Niin, ja sen maitohampaisen nuorisopoliitikon tokaisu heikommasta aineksesta minua silloin aikanaan, jo kauan sitten, suunnattomasti riemastutti. Se oli hyvin sanottu. Heikompaa ainesta olemme kaikki me, jotka emme pelkin omin ansioin, omin neuvoin ja omalla lahjakkuudella saavuta asemaamme, vaan jotka olemme tarvinneet opintotukia, työttömyyskorvauksia, julkista terveydenhuoltoa, asumistukea, yleisiä teitä, käyneet kunnallisen kansa- tai peruskoulun.

Parempaa ainesta ovat tuon logiikan perusteella vain alusta loppuun yksityiskoulutetut, koskaan terveysasemalla käymättömät ihmiset.

Joo, kärjistän, kärjistän totta kai. Mutta sehän koira se älähtää, johon kalikka kalahtaa….

 

Mitä vanhemmaksi tulen, sitä enemmän vastustan

Olen, kuten tuo esittelysivu kertoo, melkein kaikkea vastustava vanheneva mies.

Ohessa tärkeimmät vastustamiseni kohteet. Ne ovat valitut täysin subjektiivisesti, omien arvojeni pohjalta. Se ei tarkoita sitä, että kaikkien pitäisi olla samaa mieltä.

Sanoi Tasavallan Presidentti Sauli Ensimmäinen uudenvuoden puheessaan, että olemme menettämässä kykymme keskustella, kyvyn hakea ratkaisuja erilaisten maailmankatsomusten ristiriitoihin. Mitä jyrkimmin vastustan sitä, että toisia ei hyväksytä.
Ääriliikkeet
Niinpä vastustan kaikenlaisia ääriliikkeitä. En suuremmin politiikasta välitä, mutta ossailin jo tuossa taannoin, että sitä kantaa voi olla tarkistettava. Nimittäin jos nuo äärihörhötysporukat alkavat Eduskuntaan nousta, niin silloin on itse piru merrassa.
Ääriliikkeethän syntyvät näköalattomuudesta ja osattomuudesta, jos olen oikein ymmärtänyt. Niinpä kannattaa miettiä tarkkaan, millaisia päättäjiä meille äänestää!

Uuden vuoden juhlinta

Siis niinku että mitä juhlimista on siinä, että vuosi vaihtuu? Se, että kalenterissa on eri vuosiluku? Rakettien paukuttelu on typerää, ja aiheuttaa joillekuille vielä vammojakin, tai tulipalokin on ihan mahdollinen. Millä tavoin se on juhlan osoitusta, että singotaan korkeintaan sadan metrin korkeuteen ilotulite, joka noustessaan ja räjähtäessään sinkoaa rikkipäästöjä ja huonontaa ilman laatua?
Ja mitä sitä vemmeltää tarvitsee. Hyvä ruoka ja juoma toki kuuluvat kaikkiin vapaapäiviin ja -iltoihin.
Ihan eniten minua on ärsyttänyt kuusitoista vuotta sitten, kun sanomalehti Keskisuomalainen uutisoi neljästä täysi-ikäisestä ja ainakin luetun perusteelle miltei täysjärkisestä ihmisestä, jotka lähtivät hyiseen uudenvuodenyöhön nostaakseen pankkiautomaatista ensimmäiset 20 euron setelit! Ja kun nämä paperinpalat oli lompakkoon sullottu, kilistettiin kuohuviinit.
Kaikelviisii, mikä ettei, mutta aika triviaali uutisen aihe se oli. Kätevä on euro, voi käytä melkein koko Euroopassa matkailemassa tarvitsematta vaihtaa rahaa. Toisaalta, on sitä joskus kruunuja, rupioita tai bahteja vaihdettu tai automaatista nostettu, eikä se sen vaivalloisempaa ole.

Teemaviikkojen viettäminen

Jestas, mahtaako maan päällä olla turhempia tapauksia kuin jonkin teemaviikon viettäminen? Tarkoituksena kai on nostaa jokin ilmiö tai asia yleiseen tietoisuuteen, mutta kun näitä teemaviikkoja melkein yhtä paljon kuin rekisteröityjä yhdistyksiä, niin hoh hoijaa.

Ylipäätänsä viettäminen

Niin, monet viettävät joitakin päiviä. Se on sana, jolle olen ollut allerginen koko viisikymmentäseitsemänvuotisen elämäni ajan. Viettäminen on kaltevan pinnan ominaisuus. Siis että vaikka meidän takapihan rinne viettää lounaaseen tai länsilounaaseen päin. Mutta takapihan rinne ei vietä tällä hetkellä mitään, vaan on kasvimaan osalta paksussa roudassa.

Median sopuliseuraaminen, erilaiset kohut

Vähän väliä nousee kohu, milloin mistäkin. Siinä joku tulee julkisesti hutkituksi, harvemmin tutkituksi. Miten kaipaankaan sellaista mediakasvatusta, jossa opetettaisiin, että sananvapauden ansiosta kaikenlaiset mielipiteet ovat oikeutettuja, kunhan ne eivät vahingoita perusteettomasti, tutkimatta,  kenenkään mainetta, uhkaa kenenkään henkeä tai terveyttä tai ihmisoikeuksia.  Mutta kun lukee jonkin kolumnin tai muun mielipidekirjoituksen, pitää ensimmäiseksi kysyä, että mikä on tuon kirjoituksen tarkoitus? Vastaus on tietysti se, että vaikuttaa lukijoiden mielipiteeseen. Kolumneja lukiessa pitää henkilön aina muistaa, että tässä tarjotaan arvoja omaksuttavaksi. Tehdään siis eräänlaista käännytys- tai lähetystyötä. Jos asia harkinnan jälkeen tuntuu vielä arvolliselta omaksua, niin mikäs siinä sitten. Tuleehan ihmisiä aina joskus uskoonkin, ja joidenkin kohdalla se on myönteistä, joidenkin kohdalla vaikutukset ovat vähemmän myönteiset.

Ylipäätänsä lukeminen olisi hyvä lääke kaikensorttisten hörhötysten torjumiseen. Kun lukee erilaisia kirjoja, tutustuu erilaisiin maailmankatsomuksiin, tutkii historiaa (kirjoista), tutustuu erilaisiin maailmankatsomuksiin, niin alkaa tämä maailmanranta olla yleisesti ottaen helpompi kiertää. Mutta jos ottaa heti ensimmäiset tarjotut silmälaput ismikseen, niin siitä ei hyvä seuraa.

 

No, siinä on Äijän uudenvuoden puheen aiheita tiivistettynä. Mukavaa loppuvuotta.