Uskoisin olevani henkilö, joka pystyy kertomaan kiinnostuneille jotain lihavuusleikkauksesta.
Olen ollut sellaisessa vajaat puolitoista kuukautta sitten.
Tiedän, mitä se ei ole ja joiltakin osin, mitä se on.
Aloitetaan siitä, mitä se ei ole.
Se ei ole mikään oikotie painonlaskuun. Se ei edes takaa pysyvää painonlaskua. Siihen ei ole kovinkaan helppo päästä ainakaan julkisen terveydenhuollon puolella, vaan täytyy täyttää erittäin tiukat kriteerit.
Mitä se sitten on?
Kun painoindeksi alkaa keikkua yli 40:n, tulee varmaan useimmille mieleen, että jotain tarttis tehrä. Jos on jotain lihavuuden lisäsairauksia, kuten nivelrikko, jo 35:n painoindeksi on aikamoinen.
Jos menee painostaan lääkärille puhumaan, tai terveydenhoitajat ohjaavat lääkärin pakeille, niin sitä löytää itsensä ennen pitkää ravitsemusterapeutin vastaanotolta. Hän neuvoo ruokavalion, jolla painon saa lähtemään ilman leikkausta.
Elleivät ne neuvot tehoa, niin ennen pitkää voi olla, että aletaan suunnitella leikkausta. Siihen on siis seuraavanlaiset kriteerit:
– Painoindeksi yli 40 tai yli 35, jos on oheissairauksia
– Ei merkittävää alkoholiongelmaa
– Ei ykköstyypin diabetesta
– ikä alle 65 vuotta.
Puhun siis koko ajan julkisen terveydenhuollon asiakkaista. Jos on rahaa, niin kyllä pääsee paljon helpommin.
Prosessi alkaa laboratoriokokeilla. Ensin otetaan verikokeet, sitten nautitaan sokerirasituslitku, ja odotellaan jokunen tunti, ja välillä otetaan verensokerin mittaus.
Seuraava etappi on ravitsemusterapeutti, joka antaa painotavoitteen ja aikaa kolme kuukautta. 5% painosta pois, niin jatketaan.
Samaan syssyyn tavataan usein sisätautilääkäri, joka ottaa kantaa leikkauksen tarpeellisuuteen ja siihen, onko painotavoite pakollinen vai ei. Minulla oli.
Ravitsemusterapeutin toinen tapaaminen on tärkeä. Jos painotavoite on saavutettu, sisätautilääkärin (ks.ed.) lausunto lähtee vatsakirurgian poliklinikalle, joka ottaa siihen kantaa.
Tässä kohdassa minulle kävi niin, etten saavuttanut painotavoitetta. Sain ruikutettuani toisen mahdollisuuden, 3 kuukautta lisää aikaa, ja painotavoitteesta vielä puoli kiloa pois. Siis puoli kiloa enemmän pudotettavaa.
Ravitsemusterapeutti teki selväksi, että ellei tavoite tule nyt saavutetuksi, se on sitten siinä.
Jos painotavoitteen saavuttaa ravitsemusterapeutin tapaamiseen mennessä, asia etenee. Ja painon on pysyttävä laskusuunnassa. Koko ajan.
Jokainen vaihe tästä eteenpäin menee vaa’an kautta. Jos paino on laskenut, prosessi jatkuu, jos ei ole, niin prosessi loppuu siihen. Asiasta ei kai voi suuremmin edes neuvotella. Kyse on siitä, onko potilas sitoutunut painonlaskuun vaiko ei. Leikkausta kun ei tehdä, ellei leikattava ole tämän usein lähes vuoden mittaisen prosessin ajan osoittanut koko ajan sitoutumistaan.
Seuraa prosessin inhottavin vaihe: vatsalaukun tähystys. Käytetään myös nimitystä letkun syönti tai letkupaini.
Tähystys tapahtuu seuraavasti.
Mennään poliklinikalle. Ajan tullen hoitaja vie potilaan vaa’alle, jossa katsotaan, onko paino pysynyt laskusuunnassa. Vuokaaviota tässä kohdassa ei tarvinne selittää. Sitten jatketaan joko kotiin tai toimenpidehuoneeseen.
Käydään kyljelleen makaamaan, ja lääkäri tunkee suuhun letkun, ja potilas yrittää olla mahdollisimman rentona. Arvatkaa onko helppoa. Lääkäri juttelee mukavia, ja sorkkii vatsalaukkua erilaisin näytteenottorassein siitä letkun läpi.
Se kestää muutaman minuutin. Sitten lääkäri puhuu leikkauksesta, ja kertoo, mikä menetelmä on valittu. Niitä oli siinä sairaalassa, missä mina olin, käytössä kaksi. Yleisempi on vatsalaukun ohitusleikkaus, yleistyvä on vatsalaukun kavennusleikkaus. Minulle valittiin kavennus. En tiedä miksi. Kun lääkäri kysyi kantaani, sanoin tuntevani virsikirjan kohtuuhyvin, mutta luottavani lääkäreiden asiantuntemukseen asiassa, josta en juuri mitään tiedä.
Tämän jälkeen jäin odottelemaan. Hoitajan ajan erittäin niukkaenergistä dieettiä varten sain jo tähystyksessä, ja sanottiin, että jos aika oleellisesti arvioidusta muuttuu (=helmikuun puoliväli), vaihda se. Sitten odottelin. Pitäen vaaria painosta ettei vain nousisi…
Ja tulihan se kirje lopulta. Minut leikattaisiin 28. helmikuuta kuluvana vuotena. Hoitajan aika oli annettu 20. tammikuuta. Sitä en ruvennut vaihtamaan, kun oli vain viikko erotusta. Tottahan tuon muistaisin.
Niin kävin sitten hoitajalla 2o. tammikuuta, ja sain ohjeet erittäin niukkaenergiseen dieettiin. Sai vapaasti valita, ottaako Nutriletin, Easydietin tain jonkun muun.
Aloitin dieetin tammikuun lopulla. Siihen kuului minun valinnoillani 6 Nutrilett- pussia päivässä, sekä kaksi pientä annosta proteiinia. Esim. 40g kanaa, 1,5 kananmunaa tai 50g kalaa kaksi kertaa päivässä.
Ja Nutrilett-patukoitakin sai syödä. Puolikkaan välipalalla tai kokonaisen lounaalla tai päivällisellä. Oli ruhtinaalliset eväät.
Siinä oli vielä sellainen episodi, että ilmeni olevan mahdollista leikkauksen peruuntua hamaan tulevaisuuteen, koska maamme hallitus on kehitellyt ns. erityisvastuualueet, jonka johdosta leikkaava sairaala on aina täynnä. Leikkauksia oli peruttu 24. helmikuuta saakka kaikki, minun leikkaustani ei tiedusteltuani asiaa oltu peruttu, mutta peruuntumista pidettiin mahdollisena jopa edellisenä päivänä.
Oli kiva kertoa esimiehelle tama. Hän oli koettanut hommata sijaista…
Seuraava vaihe oli anestesialääkärin tapaaminen. Hän kertoi, miten minut nukutettaisiin. Niin, ja vaa’alla tieten käytiin. No, kun olin ENE-dieettiä tunnontarkasti noudattanut, olin kyllä ns. iskussa kovastikin…
Koitti leikkauspäivän aamu. Minulla oli herätys klo 4.30. Pesin hampaani, puhdistin napani ja join 300 kcal juoman. Sitten kötsäsin vaimon ylös, ja lähdimme sairaalapaikkakunnalle.
Menin osastolle kello 7:ksi aamulla. Sain vuodepaikan jopa huoneesta, mikä oli hyvää tuuria. Moni potilas oli käytävälläkin. Kiitos maamme hallitus vain siitäkin, kun olette halunneet kaikkea niin keskittää meillä varattomilla eritoten…
Kävin vaa’assa, joka osoitti 102,4 kiloa muistaakseni. Minulle tuotiin jäitä mukissa, syödä ja juoda en saisi. Oli pitkä aamupäivä, mutta käsitän kyllä, että näissä hommissa mennään tällä tavalla.
Lopulta tuossa 13.30 maissa joku kävi kertomassa, että kirurgit ovat syömässä. Hyvä niin, sillä olisivat ravittuja alkaessaan minua leikkaamaan. Kirurgi poikkesikin jo aamupäivällä, oli sellainen fiksun oloinen nainen, herätti luottamusta. Kävi kandi kyselemässä kaikkea, kysyi josko saisi huomeniksi tulla. Siinä vaiheessa se, että huominen tulisi, tuntui hyvältä vaihtoehdolta, joten toivotin tervetulleeksi.
Siinä vähän ennen kahta tulivat hoitajat, ja sanoivat, että käypä vessassa, niin lähdetään.
Kävin, ja sänkyni minut lastinaan kuskattiin heräämöön. Siellä tuli pian viikkoa aiemmin tapaamani anestesialääkäri, joka laittoi tipan. Sitten odottelin, ja kuuntelin saleihin vietäville vakuutteluja. Hyvin se menee. Lopulta minutkin vietiin, odoteltiin vielä salin siivousta.
Lopulta oltiin leikkaussalissa. Nousin vuoteeltani, menin pöydälle, joka muistutti eräänlaista pyöränsatulan ja lepotuolin väimuotoa. Kävin siihen, ja vakuuttivat minulle, etteivät kajoa haarjoihini. Sanoin, ettei tällainen ajatus ole tullut edes mieleeni, mutta joillekin kuulemma on…. No, mikä siinä.
Sitten käytiin läpi kuten pilotit tarkistuslistaa, minulta kysyttiin nimi, ja tiedänkö, mitä minulle tehtäisiin. Tiesin kummatkin, ja anestesialääkäri tuli, ja laittoi tiputusletkuihin jotain, ja minua alkoi nukuttaa, vaikka koetin olla valveilla…
Sitten ólinkin heräämössä, tietämättä, kuka tai ketkä minut olivat sänkyyn nostaneet. Hoitaja oli vieressä ja kysyi, mikä on olo. Vastasin rehellisesti, että joskus on paremmaltakin tuntunut. Sanoi terveisiä vaimoltani, joka oli kuulemma soittanut. Ihmettelin, että olenko hänen kanssaan puhunutkin, mutta kuulemma en. Hyvä, sillä en muistanut.
Hoitaja laittoi tippaletkuuni jotain ainetta, ja elämä alkoi tuntua ihan siedettävältä. Siinä kuitenkin odottelin tunnin toista, ennenkuin hoitajat tulivat hakemaan.
Kun huoneesen päästiin, pyysin kassini, joka oli viety kansliaan saliin lähtiessä. Sieltä sain kännykkäni, jolla soitin vaimolleni. Kysyin, että oletko vielä kaupungissa, ja sanoi olevansa. . Vielä jakson tekstata veljelleni ja isälleni olevani elävien kirjoissa. Ja sosiaaliseen mediaan kaksi sanaa.
Vaimo tuli, viivähti jonkin aikaa. Kävi sanomassa hoitajille, että äijällä on kipuja ja huono olo, ja sainkin jotain lääkkeitä. Vaimo lähti, vedin cpap-naamarin naamalleni ja uni tuli…
Sen jälkeen ei ole niin huonoa oloa ollut.
Reilun kuukauden aikana verenpaine on laskenut lukemiin, jossa lääkkeet on puolitettu, ja niiden lopettamista harkitaan.
Nivelrikon hoito tekonivelellä on varmistunut.
Uniapnean cpap-hoitoa jatketaan, joskin sain laitteen, joka säätää paineen tarpeen mukaiseksi.
Kakkostyypin diabeteksen riski on toistaiseksi ohi.
Jatko riippuu minusta. Jos en ala syödä itseäni paksuksi ja ylipainoiseksi taas, voinen elää hyvinkin tervettä elämää.
Tutkimustietoa: kun ihminen havahtuu runsaaseen ylipainoon, vain noin yksi sadasta pystyy omin avuin saamaan painonsa normaaliksi.
Minä én ole yksi sadasta vaan yksi meistä. Sen tähden minut piti leikata.
Olen kiitollinen siitä, että minut leikattiin.
Minun on mahdollista pysyä nyt alle satakiloisena. Se ei ollut ennen käytännössä mahdollista.
Sen halusin kertoa.
Äijäblogi IV 