Oma voitto

Giagomo Puccinin oopperassa Tosca tenorisankari Cavaradossi hihkuu piestynä ja verissään: ”Vittoria! Vittoria!” . Voitto! Voitto!

Jotain samaa koen tänä iltana. Koko kroppa on kipeä.

Saimme nimittäin tuossa huhtikuulla semmoisen asian päähämme, että hankimme kunnollisen lasisen kasvihuoneen. Vanha kennolevyinen ja pieni kannettiin jo huhtikuulla tuohon mäen alle, ja laitettiin se tontin reunalle keihottamaan. Uusi, Metalcraft-merkkinen tilattiin netistä huhtikuulla, ja se päätettiin rakentaa laattapohjalle, kuten mainoskuvissa oli.

Helpoin asia oli tilata ja maksaa kasvihuone. Sitten vain mitan kanssa tuohon talon nurkalle, katsottiin uuden kasvihuoneen ja aluslaatoituksen tarvitsema ala. Sitten lapio kouraan ja piston syvyinen monttu tuohon pihanurmeen.

Soitto paikalliselle urakoitsijalle, joka lupasi murskekuormaa aikaisintaan toukokuun lopulla.

Kasvihuoneen osat tulivat päivää ennen reissuun lähtöä. Tulivat kuin tulivatkin tuossa ne nurkalla olivat kolmisen viikkoa.

Viime viikon perjantaina murskekuorma tuli. Sinne pohjalle levitin paksun juurimaton. Kun tulin töistä, otin lapion, ja levitin kuorman hieman viettävälle paikalle. Sitten käynnistin urakoitsijan toimittaman tärylevyn, ja niin oli viime lauantain iltana suunnilleen vatupassissa oleva pohja laatoitukselle.

Jossain vaiheessa oltiin vuokrattu peräkärry, ja haettiin kuorma lavakauluksia käsiteltäväksi ja kivituhkaa laattojen alle. Niin, ja oli tilattu laattoja ja suodatinkangasta paikallisesta rautakaupasta. Ne tulivat muuten ennen kuin ne kasvihuoneen osat. Pihassamme jyrisi raskasta ajoneuvokalustoa parinakin päivänä.

Viime viikolla rakensin laatoitusta. 30x30x5 cm betonilaattoja tuli kaiken kaikkiaan 132 kappaletta, jokaisen niistä istutin murskepohjan päälle kivituhkan ja vatupassin avulla viime viikolla. Yksi laatta painaa likemmäs 10 kg, joten tulihan sitä punnerrettua jonkin verran, näin kuusikymppisen ukon.

Sitten mietittiin, että jos hommataan painekyllästetystä puusta alunen kasvihuoneen sokkelille. Piti vielä vuokrata peräkärry, ja jokunen säkki kivituhkaakin vielä, kun oltiin huomattu, ettei alun perin hommattu riittänyt mihinkään.

Ja tänä iltana se kotus on tuossa pystyssä. Muutama päivä sitten katselin mustia, pulverimaalattuja osia sillä tuntemuksella, että ulp. Mutta nyt ei ole laattapohjalla yhtään osaa, kaikki ovat paikkansa löytäneet. On voittajaolo.

Varmasti ei ole kasvihuoneemme ihan tip top kaikin puolin. Laattapohja ei kenties ole aivan kirkkainta kärkeä, mutta kyllä jokainen lasi- ja kattoon kennolevy paikoilleen meni suuremmin taistelematta.

Mutta oli se kyllä ihan kauhean kova homma!

Tuleeko kultaa?

Helsingissä ja Tampereella ovat suojanneet historialliset kohteet siltä varalta, että Suomi voittaa MM-kultaa. Pelaavat ilmeisesti juuri tällä hetkellä.

Että siis.

Jos Suomi voittaa MM-kultaa jääkiekossa, niin aletaan riehua.

En ymmärrä.

Jos Suomen joukkue voittaa MM-kultaa, niin toki se on merkittävää, vaikkei se itselleni merkitsekään yhtään mitään. Monelle suomalaiselle merkitsee, ja sen hyväksyn. Olenhan minäkin joskus konsertin tai ooppera- tai teatteriesityksen jälkeen aplodeerannut vedet silmissä. Tänäkin vuonna, Turussa. Ja myöhemmin kesällä vielä Savonlinnassa ja sitten kerran Turussa, kun ehkä kolmannella yrittämällä näemme Nadine Sierran.

Mutta varmaa on se, etten aio Olavinlinnassa riehua saati Turussa hyppiä Aurajokeen.

Sitä minä kyllä vähän ihmettelen, kun pitkin päivää on jopa Helsingin Sanomat nuolaissut ennen kuin on tipahtanut. Niinpä oikeastaan toivon, että Kanada voittaa. Nimenomaan sen vuoksi, että on nuolaistu ennenkuin tipahtaa. Jos Suomi sittenkin voittaa, niin sekin minulle käy, koska sillä asialla e i o l e m i n u l l e v ä h ä i s i n t ä k ä ä n
m e r k i t y s t ä.

Sillä esimerkiksi jääkiekkopelissä voittaa se joukkue, joka tekee ottelun aikana eniten maaleja. Se on ihan niin yksinkertaista.

Nimimerkillä urheiluun neutraalisti suhtautuva.

Helatorstain aamumietteitä

Helatorstaita vietetään sen muistoksi, että Jeesus astui ylös taivaisiin. Tällaiselle kaltaiselleni henkilölle, joka on Pentti Haanpään sanoin uskontöhröksessä, päivä on hyvinkin merkittävä. Uskoisin, että niillekin, jotka eivät ole, se on mukava katkos arkeen. Nykyään on muotia haukkua vasemmistohallitusta, mutta johonkin lestadiolaiseen liikkeeseen kuuluvan kepulaisen luotsaama hallitushan tästä koitti tehdä arkipäivän, työpäivän, ilman eri korvausta tietysti.

Öylyssäpäivänä oli nasakka työpäivä viran puolesta. Kokoustettiin, sitten kerkisin käydä kotona vähin pyörähtämässä ja vaihdoin kottikärryn pyörän ehjään ja paidan puhtaaseen, kun tuli hiki ährätessä. Jatkoin kerhotilanteeseen, jonka jälkeen oli parin tunnin tyhjä tila. Jos olisi kotona käynyt, olisi aikaa ollut puoli tuntia. Eihän sitä tullut lähdettyä, vaikka koti on toki maailman paras paikka.

On niin outo tilanne, että ystäväkseni on kehkeytynyt ulosottomies. Olen sellaisten kanssa ollut paljonkin tekemisissä, kun oli se yrittäjyys ja siinä epäonnistuminen silloin reilut kolmekymmentä vuotta sitten. Aina olen käsittänyt, että he tekevät vain työtään. Tämä nyt jo monivuotinen ystäväni tuumii joskus olevansa pyöveli. Joutuu toimeenpanemaan oikeuden päätöksiä, eikä se aina ole läheskään herkkua. Tänäänkin jutellessa kertoi koulutuksesta joskus kauan sitten, jossa oli käsitelty Pohjantähdessä kuvattua Laurilan Anttoon häätöä. Se meni lain mukaan, ja vaikka itse olen ollut joskus ulosottotoimenpiteiden kohdalla, en muuta saata sanoa. Minulta ei ole koskaan haluttu muuta kuin rahaa, ja sitä olen ulosottoon kyllä maksanutkin silloin muinoin jaksuni mukaan.

Nyt olen ollut erillään kaikkinaisista ulosottotoimenpiteistä jo lähes kaksikymmentä vuotta. Myönnän jyrkästi, että niihin joutuminen silloin aikanaan oli omien väärien valintojen ja tekemisten seurausta, ja ymmärrän hyvin, että ulosottomiehet tekevät vain työtään. Ystäväni, vanha ulosottomies, ymmärtänee tämän vieläkin paremmin. Itselle ulosottomiehen tekemisiä ymmärrettäväksi tekee se, että jäin silloin muinoin saamaan aika merkittäviäkin rahasummia konkurssin tehneiltä. Ja sitten jouduin itsekin vähän vastaavaan tilanteeseen. Ei siiihen nykyään osaa muuta sanoa kuin Kurt Vonnegutin lauseen: ”Niin se käy.” Arvelen, että ajatuspaja Libera ja nämä teresammallahdet eivät tällaisia kykene ollenkaan ymmärtämään.

Kun silloin yhdeksäntoista vuotta sitten muutin tälle paikkakunnalle, oli helatorstai rippipyhä. Juuri tänä päivänä konfirmoitiin paikkakunnan nuoret. Niitä nuoria oli tuolloin alle kymmenen, ja jo yli kymmenen vuotta heidät on integroitu suurempiin ryhmiin. Nyt oikein mietin, että koska olen ollut viimeksi helatorstaina tekemässä jumalanpalvelusta. Monesti olen tässä urallani, mutta esimerkiksi tänään en ole.

Arvelen, että aamun oikeasti tullen teen kaksi viimeistä laattariviä kasvihuoneen alle valmiiksi, ja alan lopultakin kera vaimoni rakentamaan lasikasvihuonetta pihallemme. Osat ovat olleet pihallamme jo kohta kolme viikkoa, samoin alusrakenteeseen kuuluvat betonilaatat. Tarvittava murskeaines tuli viime perjantaina, ja siitä lähtien olemme pohjaa rakentaneet vointimme ja taitojemme mukaan. Laatta-asennus onkin osoittautunut työksi, joka saa ainakin kuusikymppisen virkamiehen hiukan flaatiksi.

Vaan tänä helatorstaina en riennä konfirmaatioon tai edes jumalanpalvelusta soittamaan. Ei ole työtehtäviä tällä kertaa, joten tehnen laatoituksen valmiiksi, ja puolison kanssa aloittanemme kasvihuoneen kasaamisen uuden pohjan päälle. Sinne sitten laitamme lavakaulusten sisään kasvamaan tomaattien, kurkkujen ja yrttienkin taimet. Vanha kasvihuone on uudessa paikassa, sinne on jo istutettu jokuset tomaattien taimet.

Terroristivaltio Venäjä sotii Ukrainassa. Meillä täällä lounaassa ei juurikaan venäläisiä ole, 50 muuta kansallisuutta kylläkin autotehtaan vuoksi.

Kyllä tämä tästä, rakkaat perussuomalaiset…

Perjantaiaamun tuuminki

Näkyy olevan pilvinen aamu. Mahtaako vettä tiputtaa, se olisi ehkä jopa suotavaakin. Jos oven aukaisisi, niin luultavasti kaikkinainen lintujen sirkutus olisi melkoinen. Nurmikolla näkyy hyppivän mustarastas, saaneeko matoa nokkaansa? Läheisessä pöntössä näkyy pesivän kirjosieppopariskunta, jos on makuuhuoneen ikkuna auki, niin niiden lurittelu kuuluu hauskasti.

Eilen napsahti yllättävä työnakki, kun kolleega sairastui. Olin jo siinä uskossa, että hommat on tältä päivältä ohi ja kastelin tomaatin taimia, kun puhelin soi, ja että pääsisinkö tekemään viikkomessun. No kyllähän minä pääsin, valmistautumisaikaa kaksi tuntia. Eipä siinä teoksia harjoitella, niinpä päätin, että Suuri Rutiini on se, millä tänään mennään.

Kun kahtakymmentä vailla kuusi tormasin sakastiin, niin siellähän oli suosikkipappini valmistautumassa, mieliala nousi kohisten. Kävimme mielenkiintoisen keskustelun. Minä ja suosikkipappini siippa kun olemme sellaisia asioiden seuraajia ja niistä murehtijoita. Suntio siihen, että hän on poistanut kaikki uutissovellukset kännykästään. Vaimonsa oli kuulemma sanonut, että nyt ollaan Natoon menossa, hän ei tiedä mitään. Mikäs, käyhän se niinkin.

Jotenkin mieleeni on tullut eräs hallituksessa oleva puolue, joka ei sanojensa mukaan ole mikään apupuolue. Miten niin tuli? No, tämä Turkin ovela yksinvaltias, kun näki pelipaikan, niin heti rupesi heruttamaan. Ei se ole kovin mukava mies, se ottomaanien herra, enempi kelju mies se tuntuu olevan. Eikä takuulla paskanna siihen, mihin ensimmäisen kerran kyykistyy. Ja on semmoinen ukko, että tohtii panna kamposiin vaikka Amerikan resitentille! Ei siitä kyllä oikein selvää ota, että mitä se meinaa. Liekö shakinpelaaja, kun miettii siirtonsa hyvissä ajoin etukäteen. Sehän on yritysmaailmassa ja julkisyhteisöissäkin oikein muotisana se strategia. Minäkin nähnyt työpaikassani monta strategiaa. Sehän tuo strategia tulee Kreikan sanasta stratos, sotaväki. Silviisii myö pärjätään, että pittää tehä juon.

Mutta se alkaa ihan tosissaan naurattaa, tuo tiedotusvälineiden touhu. Niillä on nyt monta hetki hetkeltä seurattavaa. Tässä vanhojen päivien lähestyessä muistelen sitä, kuinka 1980- luvun alussa yritin päästä yliopistoon, Suomen kieltä pänttäämään. No enhän minä tietystikään päässyt, mutta ei sillä niin väliä. Niistä tuli kai joko äidinkielen opettajia tai sitten jotain kirjoittelijoita. Se on merkillisen kaksijakoinen tuo suhtautumiseni toimittajiin. Toisaalta tekevät oikein tosi arvokasta työtä tutkivassa journalismissa, mutta sitten toisaalta ovat kuin naakkaparvi, joka tuossa joskus pyörii.

Onkohan ne semmoisia, että osa tekee näitä klikkiotsikoita, jotka tuovat kustantajalle rahhaa, ja sitten joku muu porukka, ansioituneimmat, tekevät ihan oikeaa tiedottamista. Tämän naakkaparven paras saavutus oli se, kun korona-asioissa ne odotti sen ison oven takana, ja jonkun poloisen kameran jalusta kaatui.

Pitäisikö sitä ruveta oikein tosi luterilaiseksi, ja selittää tämäkin parhain päin. Sellaisen ohjeenhan Vähä Katekismuksessa, siinä vanhassa, saamme sille pykälälle, että älä sano väärää todistusta lähimmäisestäsi. Että ei valehella eikä panetella, vaan selitetään aina kaikki parhain päin. Yritetään. Oliskos se niin, että nämä klikkiotsikkotoimittajatkin on tarpeellisia. Ne saavat niitä klikkejä lietsomalla kansaan ”raivoa” tai ”kohua”, tuovat taloon rahaa, jolla sitten voidaan maksaa palkka niille, jotka tekee vähän syvällisemmin niitä juttuja.

Mutta on tässä tärkeämpiäkin asioita. Lasikasvihuoneen pohjaa päästäneen tekemään lopultakin viikonlopun aikana – töiden ohella tietysti, kunhan saadaan perustuksia varten murskekuorma tuohon lapiolla kaivamaamme rooppiin. Jokohan ensi viikonloppuna olisi se pömpeli tuossa pystyssä? Taimet yöpyivät jo vanhassa muovisessa, tänään täytyy laittaa sinne lavoihin mullat ja istuttaa sinne tomaatteja, uudenseelanninpinaattia ja miksei jokunen chilikin. Olen kasvattanut neljänlaisia taimia: normaalia runkotomaattia, Tigerellaa eli puna-keltaraitaista, pensas- ja amppelitomaattia. Ystävä toi vihreän tomaatin taimia, kun poikkesi toissailtana kylässä. Punaherukkapensaassa on ihan tajuttomasti kukkia, tällä kertaa hyönteishotelleissamme näkyy olevan hyvä pöhinä, joten elän toivossa, että saamme satoa.

Sillä kaiken sotimisen, natoilun, sopulilaumalle irvailun ja työhommien ohessa on hyvä pitää huolta osittaisesta elintarvikeomavaraisuudesta. Kun se rohjastaa tuolla Ukrainassa varmaan loputtoman pitkään, niin se laittaa meilläkin päin suuta säkkiä myöten. Sähkön hinta on nyt seitsenkertainen vuoden takaiseen verrattuna, ja kaikki muukin kallistuu. Silloin on hyvä, jos on jotakin syömistä omasta takaa, edes osan vuotta. Se on sillä tavalla, että esimerkiksi tuolla Venäjän maalla mummojen ja pappojen kasvimaat pitivät nälän sentään poissa silloin 1990- luvulla. Tai vaikka ihan minun lapsuudenkodissani, kun 1965 isä joutui tapaturman vuoksi sairaalaan, eikä mitään Kelaa silloin sillä tavalla ollut auttamassa. Sosiaalitoimisto oli, mutta sieltä sai jotain sitten, kun oli vaikka radio tai kodinkoneet ensin myyty ja ne rahat syöty. Mutta he, kellarissa oli perunaa ja porkkanaa, mentiin vähän niinkuin Leppäsen Preeti, että onneksi on tota pernaa. Niin voi käydä nytkin. On kuulemma suuri leipomo laittamassa pillit pussiin, jos maakaasun tuonti loppuu, eivätkä saa uuneilleen kaasua. Minä otin juuri pakastimesta leivänjuuren sulamaan, ja kun se on sulanut, niin elvyttelen sitä loppuviikon. Eiköhän tuota ensi viikon alun vapaapäivinä päässe taas satsin reikäleipiä tekemään.

Mutta tahtoo se työnantajakin jotain. Tuossa on mentävä puolilta päivin yksi tilaisuus soittamaan, ja kappelillekin tästä on iltapäivällä lähdettävä. Sattui onneksi semmoinen porukka, että pärjäävät jatkotilaisuuden keskenään, ettei minun tarvitse työkseni kahvia mennä juomaan. Tuossa vähin istuskelin soittopelin ääressä, ja vähän valmistelin jotain konnankoukkuja virsien alkusoitoksi, sitä tässä aapailen että soittaisko valmista vai sitä, mitä Henki antaa soitettavaks, eli improvisoisinko. Jälkimmäisessä on vaan se huono puoli, että ne on kaikki niin samanlaisia. Vastahan öylön illalla niitä improjani tein siinä viikkomessussa, eikä ne kyllä tainneet mitään aivomyrskyjä olla, aivopieru saattaisi olla osuvampi ilmaisu.

Semmoista se on meno täällä. Alkaa maailma olla jo aika lailla vihreä. Kyllä tämä tästä. Lopettaisi vain se Дик- Путин sen rähjäämisen.

Onnenhetkiä

Kirjailija Kalle Päätalon Iijoki-sarjan teoksessa Tammerkosken sillalla Kallen äiti-Riitu tuumii jotain tämän tapaista: ”Semmosia syvämmen pohjasta tulevia onnenhetkijä ihmisen elämässä on oikeen pikkuse”.

Muistelen tässä omiani. Niitä on jokunen ollut, ja ne saattavat olla erilaisia kuin joillakin muilla. Tai samanlaisia. Rajaan pois ne hetket, jotka on onnellisilta tapahtuessaan tuntuneet, mutta jotka ovat tuoneet muunlaista jälkeenpäin – sellaisiakin on ollut tässä kuudenkymmenen vuoden taipaleella. Viittaan edellisen päreeni ajatukseen: Elämän merkittävimmät opetukset olen saanut erehdysten kautta. Toisaalta aivan mehevimmät uskaltamisen kautta.

Lapsuuteni oli onnellinen ja turvallinen. Keskisuomalaisen työläisperheen keskimmäisenä en kokenut koskaan turvattomuutta lapsuudessani. Asuimme omassa kodissa, koti oli keskipiste, turvapaikka. Jos joskus kylän kakarat oli ilkeitä, kotona kukaan ei ollut.

Sitten seurasi peräti yhdeksän onnentäyteistä päivää, yhdeksänä vuotena, toukokuun 31. päivinä vuosina 1969-1977. Ne olivat niitä päiviä, kun koulu loppui ja pääsi aluksi kolmeksi, myöhemmin kahdeksi ja puoleksi kuukaudeksi vapauteen. Kesä oli paras sana, jonka tiesin. Siihen saattoi sisältyä velvollisuuksiakin, mutta enimmältään joutilaita lapsen ja varhaisnuoren päiviä, jotka täytettiin senaikasilla aktiviteeteilla.

6. helmikuuta 1981 oli seuraava pohjattoman ja kestävän onnen päivä. Tuolloin vapauduin vakinaisesta asepalveluksesta Suomen Puolustusvoimissa. Olin mennyt vapaaehtoisena armeijaan edellisen vuoden kesäkuussa, eikä tuo kahdeksan kuukautta kestänyt palvelus ollut erityisen mieluisa. Muutamaan mukavaan tyyppiin tutustuin, mutta enpä ole heitä juuri sen jälkeen nähnyt tai tavannut. Silloin tunnettu tunne ”ohi on” on kestänyt aivan näihin päiviin asti. Minua ei koskaan ole kutsuttu edes kertausharjoituksiin. Tämän vuoden joulukuussa täytän 61 vuotta, ja se tarkoittaa sitä, että asevelvollisuus on osaltani lopullisesti ohi.

Mutta monet noiden päivien jälkeen seuranneet onnenpäivät ovat olleet kestoltaan lyhytaikaisempia ja osaltaan osoittautuneet vähäarvoisiksi tai jopa arvottomiksi. Sentään sopii jokunen ns. timantinkova päiväkin senjälkeisiin vuosiin.

1.2.2003 lukien sain valtakirjan siihen virkaan, jota monien muutosten jälkeen tänäkin päivänä hoidan. Että yli 19 vuoden ajan olen ollut vakituisessa työpaikassa, minulla on ollut vakituinen, ennakoitava ja taattu toimeentulo. Turvallisuushakuisen suomalaisen unelma! On saavutettu vakituinen kuukausipalkka ja jopa 38 vuorokauden lomaoikeus, sekin jo kymmenen vuotta sitten.

3.9.2004 syntyi veljeni perheeseen esikoinen. Kaksi vuotta myöhemmin kävi niin, että kohtasin juuri samana, Urho Kekkosenkin syntymäpäivänä, sellaisen ihmisen, jonka kanssa tänäkin päivänä jaan elämäni päivät iloineen ja murheineen. Sellaiseksi luvanneita on kaksi aikaisempaa, mutta ovat heittäneet pyyhkeet kehiin. Mutta 3.9.2006 kohtaamani henkilö on pysynyt, ja pitää tässä lajissa ennätystä hallussaan.

Joistakin asioista olen jäänyt paitsikin. Koskaan maailmassa en ole pitänyt sylissäni kupeitteni hedelmää, kuten Pyhässä Raamatussa asia ilmaistaan. Se oli minulle ihan hirvittävän kipeä asia pitkään, mutta jo yli kymmenen vuotta olen ollut senkin asian kanssa sinut. Niinä vuosina, jolloin sellaiset olisi pitänyt hankkia, ei ollut oikein mahdollisuuksia pitää sellaisista huolta, hyvä kun itsensä sai päivä päivältä eteenpäin. Enkä edes tiedä, että olisiko ollut niitä mahdollisuutta edes saadakaan, ei sitä koskaan tutkittu. Niitähän on semmoisiakin, jotka palavasti ovat halunneet ja yrittäneet, mutteivät ole saaneet – tunnenkin semmoisia. Minulla syyt oli toisenlaisia, mutta mitä niistä tässä.

Mutta nyt elää höllöttelen kuusikymmenvuotiaana, työelämän loppusuoralla olevana. Olen kipeän tietoinen siitä, että voi tulla joku sairaus, joka vie. Jos tulee niin tulee. Voin elää vaikka isäni ikäiseksi – hän on nyt 88- vuotias, ja elää ihan täysillä.

Mutta mitä niitä muita onnenhetkiä on? Onhan niitä ihan joka päivä. Vaikka jalkoihin nukkumaan käpertyvä kissa. Veljen lapsi, joka pääsee pian ripille. Että vielä tänä päivänä avasin aamulla herättyäni silmäni, eikä ainakaan vielä ole todettu mitään kalvavaa sairautta.

Kiitollisena tätä kirjoitan, myöhäisenä iltahetkenä.

Eeron päivän aamuna

Tasan 55 vuotta sitten oli tavallinen kevätpäivä. Äiti oli sairaalassa, ja illalla töistä tultuaan isä kertoi, että meille on syntynyt pikkuveli! Kotona ei ollut vielä puhelinta, joten tieto tuli milloin tuli. Meillä – näinä päivinä eläköityvällä isosiskolla ja minulla, joka vielä nelisen vuotta äherrän töitä – oli lapsenlikkana Sirkku, joka taisi vuosi pari sitten nukkua pois. Joten onnea lujasti velipojalle piti aamulla toivottaa, siellä se perässä porskuttaa.

Vuodet vierivät, ja kilometrejä karttui pikkuhiljaa mittariin. Alkuun tietysti verkkaisesti, tätä loppupuolta kohti sitten yhä enemmän kiihtyen. On ollut opettavainen elonmatka, pääosin erilaisten erehdysten ja kolhujen kauttahan se tieto on tullut.

No, ei tuosta sen enempää. Tavailen tässä aamukahvia lunkun silloin tällöin nauttiessani Helsingin Sanomia, ja yhtäkkiä joudun taas aikamatkalle, noin neljänkymmenen vuoden päähän.

Silloin ilmestyi sellainen pilalehti kuin Pahkasika, joka oli hulvattoman hauska. Muistan erään sarjakuvan, jota en tähän tietenkään löydä, mutta jonka koetan selostaa tässä. Ohjeistettiin siis nuorta työnjohtotehtävissä aloittelevaa teknikkoa tai insinööriä välttämään virheitä. Selvitykseksi: siihen aikaan oli työt paljon enemmän sellaista tuotannollista tehtaissa, rakennuksilla ja niin edelleen. Lukemiseksi etenkin rakennustyömailla suositeltiin työväenlehtiä. Sarjakuvassa lehden nimi oli ”Kansan valitus”, jonka etusivulla oli mm. seuraavanlainen otsikko:
YYA-SOPIMUKSEN SOLMIMISESTA 9693 PÄIVÄÄ!
Vieressä kuva tekstillä: ”Kynä, jolla se tehtiin”.
Myönnän kyllä: Nyt ei olla tekemässä YYA- sopimusta. Mutta en minä mitään sille voi, että natoonmenouutisia lukiessa tuli mieleen tuo neljänkymmenen vuoden takainen Pahkasika.

Tämä ei sitten tarkoita sitä, että olisin erityisemmin Natoon menemistä vastaan. Luotan valtionjohdon tekemisiin, ja olenhan puolihulluuteen saakka doomscrollannut sotauutisia. Naapurin isäntä ei ole niitä kaikkein luotettavimpia, vaan enemmänkin 1930-luvun toimitusjohtajien tyyppinen, joten arvelen valtionjohdon toimivan oikein. Ihan siltä varalta, että jos tätä sepustusta sattuu joku joskus lukemaan, niin tämän kirjoittaja katselee vähän huvittuneena tiedotusvälineiden touhua. Mauno Koivistoko se aikanaan sopuleista ärähteli, ja taisipa olla oikeassa.

Kolmas asia: Lomapätkä sitä seuranneen kanttorin viikonlopun kanssa meni ihan liian nopeasti. Se on taas huokaistava ja otettava ikeensä. Palaveria pukkaa ja lauluporukan harjoittamista. Saapas nähdä miten käy, kutsu oli tarkoitus olla eilisessä paikallislehdessä, mutta unohtivat sen printtimediasta, nettiversioonsa kyllä laittoivat. Tarjosin kolmen kerran kuoroa kaikille, muinaisen kehittyvien laulajien porukan uskollisista uskollisimmat tullevat. Kyllä tämä tästä.

Sitäkin tässä on tullut arsinoitua, että pitäisikö hommata sähköpyörä. Jos nuo reilun parinkymmenen kilometrin siivut tunnissa menisivät (sähköttömällä menee vartin, puolikin tuntia pitempään jos kovasti tuulee), niin oisi mukava jättää auto katokseen ja mankeloida. Väittävät, että sähköpyörällä on mukavata ajella. No, katastellaan.

Voihan uutissyöte

Alkaa tuntua epätodelliselta, tunnen itseni vähän hölmöksi. Kun ne sen sotansa siellä Ukrainassa aloitti, olen roikkunut uutisissa, välillä olen kysynyt, että miksi.

No nyt tämän Nato-asian tiimoilta alkaa tilanne olemaan se, että toimittajat pyörivät, jos mahdollista, vielä enemmän hyeenoina metsästämässä klikkiotsikkojaan, jokaisen unelmana lienee se, että kun se sitten kulovalkean tapaan leviää kaikkiin tiedotusvälineisiin, niin viimeisessä lauseessa mainitaan: ”Asiasta kertoi ensimmäisenä…. ja sitten toimittajan työnantajalehden tai – toimituksen tai minkäpirunlie nimi.

Kysyn itseltäni että äijäseni, oletkos sinä nyt ihan täysjärkinen. Perustelut:
– en ole varsinaisesti päättämässä asiasta
– minulle ei tee suvea eikä talvea, mitä joku on sanonut
– tapahtuipa mitä tahansa, niin minä en ole kuljettaja vaan matkustaja.

Ja tähän sellaisella mainosrobottiäänellä: ”Kun me tiedämme, sinäkin tiedät”.

Voi minua ja laisiani poloisia.

Ja minulla hullulla on vielä se tilanne, että aika mukava kissa uinuu tuossa vieressä kerällä ja kehrää kuuluvasti.

Voihan uutissyöte.

Vierailulla Nato-maassa

Siitä onkin jo aikaa, tuumittiin paremman puoliskon kanssa tuossa jokunen viikko sitten. Se oli viime vuosikymmenellä, ennen tätä koronaa. Ukrainassa kyllä silloinkin sodittiin, sielä idässä, sitä sotaa, jonka ne tunnuksettomat sotilaat aloitti. Mutta että kun on tämä kotimaan sinänsä kaunis kevät niin kylmä, niin mitä jos…. Kehdattaisiinko? Kun on tämä ilmastonmuutos, ja lentäminen sitä vielä edistää.

Apostoli Paavali se valittelee siinä isossa kirjassa – tai oikeammin kirjakokoelmassa – , että henki on tosin altis, mutta liha on heikko, ja niinhän se kävi meillekin. Niinpä tuota reilu viikko takaperin nökötettiin bussipysäkillä varsinaissuomalaisen kaupungin läpi vievän valtatien poskessa. Kotolainen ajoi auton takaisin kotiin, ja me nousimme nyssäköinemme kaksikerroksiseen, joka sitten vei pääkaupungin humuun, kaupungin ilmeiseen sydämeen Kamppiin. Kampissa ähkeydyimme laukkuinemme metroon, jolla sen verran matkasimme, että rautatieasemalle. Ja siellä sitten jyrisytimme laukkujamme pitkin kivettyä pihaa lentoaseman junalle, joka olikin sopivasti paikalla. Siitä on annettava tunnustus pääkaupungille, että ainakin määrätyillä reiteillä julkinen liikenne pelaa melkoisen saumattomasti.

Lentoasemalla kaikki meni hyvin turvatarkastukseen asti. Sielläpä olikin paikalla itse Elokapina siinä tarkoituksessa, että estävät turvatarkastukseen pääsyn. No, henkilökunta ohjasi toiseen turvatarkastuspisteeseen, jossa sitten oli ruuhkaisempaa. Ei kai ne kapinoitsijat tosissaan olleet, koskapa eivät sitä toistakin tarkastuspistettä tukkineet, kunhan mielipiteensä ilmaisivat. Ja tietysti halusivat asiansa tulevan matkustavaisten tietoon. Itse kukinenkin muodostakoon mielipiteensä liikkeen toimista.

Niistä kapinoitsijoista voi muuten tulevaisuudessa nousta vaikka ministereitä. On nimittäin niin, että maatamme Natoon on viemässä muun muassa semmoinen mies, joka oli 1980- luvulla Forssan Koijärvellä kaivinkoneeseen ketjuilla itsensä kahlinneena vaatimassa järven suojelua! Että eipä ilkuta elokapinalaisia, tosissaan ne ovat, ja jotkut takuulla aktivoituvat yhteiskunnassa yhä enemmän ja etenevät ihan päättäjätasolle saakka. Siellä on sitten oltavakin jo sitä yhteistyökykyä, sanelutouhua ei siellä voi ainakaan Suomessa tehdä. Yhdessä lähimaassa voi, mutta päättäjäksi ei siellä ihan noin vain noustakaan, ei ainakaan elokapinallisten agendalla. Totalitaristisella agendalla ehkä…

Mutta ajoissa olimme kapinoitsijoiden nimellisestä toiveesta ja pyrkimyksestä huolimatta lähtöportilla, menimme koneeseen, joka nousi ilmaan ja leijui halki Euroopan. Ja niinpä sitten iltayöstä sinivalkoiset siivet omaava rohjo tömähti Joonianmeren rantamilla olevan kaupungin lentokentälle, ja kunhan sairaskohtauksen saaneen matkustajan lanssiin saivat, pääsi muukin väki purkautumaan alumiiniputkilosta ja jatkamaan matkaansa pakollisten koreografioiden jälkeen määränpäähänsä.

Tämä taisi olla meillä peräti viides kerta tässä kyseisellä paikkakunnalla. No, kun tiedettiin, mitä on luvassa, tiedettiin paikka rauhalliseksi ja turvalliseksi, tiedettiin paikkakunnan parhaat palvelut, muistettiin Välimeren kirkkaus ja valo, ja siitä tykätään, niin mikä ettei. Olisihan sitä Italiaa tai Albaniaakin tarjolla, vaan ainakin minä näitä vähän vierastan. Italiassa kun on se mafia, Albania puolestaan kuulemma on halpa mutta vähän epämääräinen, voi tulla ryöstetyksi tai päästä taskuvarkaan uhriksi.
Epiruksen maakunna Parga, pikkukaupunki, on ollut aina tähän asti ja edelleen on turvallinen ja vakaa, hintatasoltaan kohtuullinen ja alhaisen rikollisuuden paikka. Turvallisuushakuiselle kuusikymppiselle suomalaiselle ihan ykkösvaihtoehto.

Sielläpä sitten käppäilimme vuoristopolkuja tai kaupungin kapeita kujia semmoista kahdeksan yhdeksän kilometrin päiväannosta, uimme ja nautimme erinomaisista kreikkalaisista ruuista ja juomista. Minun suosikikseni on vakiintunut kleftiko, eli lampaanlihaa, kasviksia ja fetaa uunissa paperin sisällä laitettuna. Saakeli, kun ihminen lampaanlihaa syö ja vielä holauttaa syönnin päälle kunnon naukun ouzoa kitusistaan alas, niin johan tulee hyvä mieli. Mutta ei ole papoutsakikaan paha. Munakoisoa, yrttejä, lampaanjauhelihaa, fetaa ja juustokuorrutus. Kalaahan olisi tarjolla myös monenlaista, olen joskus kokeillutkin, mutta nuo mainitsemani lajit ovat suosiooni päätyneet. Parempi puolisko arvostaa myös gemistaa, riisillä ja yrteillä täytettyjä tomaatteja tai paprikoita, enkä minäkään sitä huonona pidä.

Käppäilin aamuna muutamana nelisensataa metriä kortteerista moottoripyörävuokraamoon, löin tiskiin kahdeksankymppiä ja ajokorttini, ja vuokraaja luovutti kolmeksi päiväksi käyttöömme pakasta vedetyn 200- kuutioisen skootterin sekä kypärät. Tällä kertaa jopa ihan kunnolliset kypärät, aiemmin ne on olleet jotain ihme pottia, vaan tällä kertaa tosiaan vaikka kotimaankin vaatimukset täyttäisivät.

Siitäpä sitten heti kohti Glikin kylää noin kolmenkymmenen kilometrin päässä hissukseen ajellen, menopelin ominaisuuksia maistellen. Minulla kun ei ole kokemusta kaksipyöräisillä ajosta juuri muutoin kuin tuolla Hellaan mailla tai Thaimaassa, niin sitä pitää olla varuillaan ja pelata varman päälle. Kuusikymmentä kilometriä tunnissa alkaa olla jo kova vauhti, kun alla vilistää asfaltti ja teiden vierellä pusikko. Vaan tälläkin kertaa ehjinä selvittiin niin ihmiset kuin ajopelikin. Glikissä vain menopeli puiden katveeseen seisontatuelle, avaimet taskuun ja kävelemään Acheron-jokea myötäilevää vuoristopolkua. Leirintäalueen jälkeen kahlataan joesta yli, noustaan z-polku ylös, ja sitten vain neljä ja puoli kilometriä vuoristopolkua. Ihan sandaaleilla pärjää kuivalla kelillä. Sateella en lähtisi ollenkaan, sillä osassa matkaa on alustana vain kalkkikivinen kallio, joka on märällä semmoinen alusta, että ainakin näin kankeamman kannattaa pysyä muualla!! Vaan nytpä oli mitä melkoisin keli, ja päivä kulahti kävellen ja välillä puhelimen Seek-sovelluksella selvittäen, että mikä on tämä kukka tai puu tai ruoho. Ja sitten huristelimme takaisin kortteeriin, minäkin olin melko törtevän näköisenä, kun ohjastin tehokkaan skootterin kortteerin sisäänkäynnin viereen ja parkkeerasin sen seisontatuelle.

Seuraavana aamunapa sitten – toki huolehdittuamme asian vaatimista valmisteluista jo pari päivää etukäteen – suuntasimme kohti Igoumenitsaa, josta löytyi lauttasatama helposti, ja pianpa puksutti laituriin laiva, joka purettuaan sisälmyksistään puolenkymmentä rekkaa ja lukuisia muita ajopelejä otti meidät rekkojen ja lukuisten henkilöautojen ohella kyytiinsä. Reilun puolentoista tunnin laivamatkan, jota loppupäästä delfiiniparvi saatteli, oltiin Paxoksen rannassa, ja sittenpä vain lälläripyörä tulille ja kohti varattua majapaikkaa. Vanhemman pariskunnan pitämä hotelli olikin hienolla paikalla! Kaivoin kolme kahdenkympin seteliä kukkarostani ja ojensin ne isännälle, joka puolestaan pyysi rouvaansa opastamaan meidät huoneeseen. Siinä oli kivilattia, ihan kelpo vuode ja parveke merelle päin. Eipä siinä sitten muuta kuin nyssäkät sisään ja lälläripyörä tulille, ja ajelemaan karttaa tutkien kohti Triptoksen holvia, kalkkikivimuodostelmaa, joka on kaiketi muinaisen luolan suuaukko. Muu luola on tippunut ajan saatossa pois, mutta komea holvi on jäänyt, ja sen holvin päällähän sitä tuli sitten käytyä. Jalkavaivoja on parin kilometrin verran, mutta kyllä minäkin tekonivelineni sen helposti taivalsin. Ja koskapa omaan ns. rekipään, minua ei pelota korkellla paikoilla, kunhan alla on tukeva alusta. Melkoista mäen nousua ja laskuahan siellä on, että parin kilometrin kävely suuntaansa vie hyvän kotvasen, semminkin kun pitää ihmetellä luonnossa esiintyviä kasveja. Illan tullen sitten normaalit välimerelliset iltarituaalit eli illallinen siinä iltaseitsemän- kahdeksan maissa (kaiketi aikainen ajankohta), kunhan kävelyn ja kiipeilyn hiet oli meressä uimalla saatu pois, ja vähän puhdasta puseroa päälle vaihdettu. Paxoksella on useampiakin hyviä uimarantoja. Merkille pantavaa oli se, että toisin kuin esim. Kreetalla, ei muovin seassa tarvinnut uida. Liekö merivirrat sellaiset, että tuon ihmistekoisen riesan kuskaavat jonnekin muualle?

Seuraavana päivänä palailtiin sitten takaisin ensin Igoumenitsaan, sitten vähän hitaampaa ja vuoristoisempaa reittiä takaisin Pargaan, Agian ja Anthoussan kautta. Agiassa nautittiin rapeaksi paistettuja kesäkurpitsan viipaleita viihtyisässä tavernassa kera kivennäisveden ja Retsinan. Anthoussassa käytiin tarkastamassa vanhasta muistista turkkilaisten linnoituksen rauniot. Samanlaiset kolkot huoneet ja hyytävät ampuma-aukot kuin ennenkin sieltä löytyi, muuten komeiden maisemien lisäksi. Mikähän siinä on, että kun on joku paikka maailmassa, missä ihmisen olisi muuten hyvä ja halpakin asua (ei isoa lämpöeristystä taloihin, huoneiden kuumenemisongelma on nerollisesti ratkaistu jo ennen ilmalämpöpumppujen keksimistä, hedelmällinen maaperä), niin jo on ollut joku astaloin, jousin, keihäin, sapelein, musketein, tykein ja muin helvetinkonein änkeämässä kuin r-ihmiset Ukrainaan tällä hetkellä. Vaan nyt oli rauhallista, liekkö Naaton vai minkä ansiota?

Olen ennenkin pohtinut tämän keskimääräisen turismin olemusta, ja niinpä päätän tämänkertaisen päreeni samaan aiheeseen.
***
Olen siinä etuoikeutetussa joukossa, jolle jää työnteosta sen verran palkkaa, että pakollisten menojen lisäksi on varaa silloin tällöin ylellisyyteenkin. Tällä tarvehierarkian tasolla on siis sen verran vapaata aikaa ja ylimääräistä varallisuutta, että voi ihan huvikseen lähteä joksikin aikaa pois kotoa ja matkustaa vaikka lentäen ulkomaille ilman sen kummempaa asiaa kuin että katsella vähän maailmaa.

Nyt aiemmin mainittu Elokapina on muun muassa kyseenalaistanut tämän toiminnan. Elokapinalla ja vastaavilla ajatus perustuu tietenkin siihen, että maapallon luonto ei tällaista touhua pitemmän päälle kestä, tai että ei ole aikoihin kestänyt. Toisaalta esimerkiksi matkakohteemme ihmiset saavat elantonsa juuri meistä, ihmisenvökäleistä, jotka matkustelevat. Kuinkahan moni ruokaa tehnyt ja tarjonnut, olutta pöytään kantanut tai muita palveluita tarjonnut olisi työttömänä ilman tätä ympäristöä kuormittavaa touhua? Taitaisi olla keräilytalous edessä?

Muuan Oikeusministeriöllä hommissa oleva kaverini, kaimani, sanoi minulle kerran näitä pohtiessani, että mainitseppa kaimaseni yksikin sellainen asia, mitä ihmiskunta ei ole tappiin asti vienyt. Toisaalta tämä elokapinointi saattaa olla tämän fatalismin antiteesi, että ei prkl anneta periksi vaan yritetään pojat kerran vielä, kuten Kariluoto komentaisi…

Elokapina toki on aloittanut turvallisesti. Suomessa on helppo mennä istumaan vaikka keskelle pääkaupungin pääkatua. Poliisit kantavat nätisti pois, ja ne voi vielä haastaa oikeuteen, jos tulee vaikka mustelma. Lentoaseman turvatarkastuksen voi turvallisesti tukkia, poliisit tulevat kiltisti maanittelemaan pois, ja sitten jos ei se tehoa, niin mahdollisimman hellävaraisesti kantavat pois.

Jos vähän ekstreemimpää haluaa, niin kannattaisi mennä Pietariin tai Moskovaan kokeilemaan, miten käy… niin, tai vaikka Delhiin – sinne tosin joutuisivat lentäen menemään, ei taida muulla konstein onnistua. Mutta toisen kautta siellä, jos saisivat sanomaansa perille, niin vaikutus olisi kertaheitolla ihan toista kuin promilleluokan saastuttajamaassa toimimisessa.

En nyt millään tavalla halua kyseenalaistaa ympäristöaktivismia. Sehän on kuten vaikkapa terrorismi, eli toimintansa kumpuaa epätoivosta. Elokapinalaisten kunniaksi sanottakoon kuitenkin se, että eivät sentään tapa tai vahingoita ketään, kuten tekevät terroristit tai se valtioterrorismia harjoittava likeinen maa, jonka kansalaisia mielelläni kutsuisin sillä kielletyllä r- nimellä. Että sikäli kun näinkin sivistyneesti toimivat, niin kukkikoonpa minun puolestani semmoinenkin kukka elon yrttitarhassa.

Rauhaa.

Isänmaallisuutta ja muuta höpötystä

Minä jotenkin ihailen ukrainalaisia. He kun tuumaavat kaiketi ainakin suurelta osin, että ei haluta olla Venäjän alaisia. Niillähän on kohtalaisen pitkä piustale kokemusta Neuvostoliiton osana olemisesta, ja kyseisen entisen valtion komennossa olleet maat ovat hankkiutuneet aika pitkälti Natoon ja Euroopan unioniin, mistähän johtunee…

Niinpä se sitten Venäjä-riepu koittaa kovasti ja kaikin keinoin – sellaisinkin, jotka esim. Venäjän ehdottomasti noudattama Geneven sopimus kieltää, mutta sen maan totuushan (pravda) onkin semmoinen, kuin asian pitäisi olla tai kuinka se pitäisi ymmärtää – saada ukrainalaisia ymmärtämään, että hitto vie, tuo maahan ei ole mikään maa eikä tuo kansa ole mikään kansa.

Ja konnamainen länsi sitten on aiheuttanut sen, että Venäjä-rievun armeijaparan on ollut otettava siviilien joukkomurhat ja -raiskaukset sekä sairaaloiden, orpo-ja vanhainkotien pommitukset käyttöön. Se on oikeastaan lännen vika, lännen kädet tässä veressä ovat.

Kun mennään Imatralta seitsemänkymmentä kilometriä itään, niin asia on ihan täsmälleen näin.

Kansalaispassivisti vain toteaa, että murhaaja on se, joka sen tappavan luodin ampuu, raiskaaja on se, joka elimensä väenvängällä toisen sisään tunkee. Ei kukaan muu kummassakaan tapauksessa.

Niinpä tohdin väittää, että itäisessä naapurissamme ei asu ihmisiä, vaan örkkejä, Tolkienin fantasiahahmojen kaltaisia. Niinpä maapallon ihmispopulaatio on kaiketi noin 145 000 000 pienempi kuin on kerrottu.

Se rakastettava kulttuuri

Moni sanoo näinä päivinä rakastavansa venäläistä kulttuuria. Mitä venäläistä kulttuuria sitä minä? Kirjallisuudesta vaikka Dostojevskia, Tolstoita, Gogolia, neuvostokirjallisuudesta ehkä Soltsenitsynia, musiikista kaikkia suuria säveltäjiä kuten Tshaikovskya, Mussogrskya, neuvostoaikaisista Shostakovitsia, Gubaidulinaa, joista viimeksi mainittu taitaa elää vieläkin. Varmaan on heillä hieno baletti, maailmankuulu, ja oli takavuosina jo kuollut suurenmoinen baritoni Dmitri Hvorostovsky ja vieläkin mukana keikkuva Anna Netrebko, viisissä kymmenissä. Noita taiteilijoita on helppo rakastaa.

Mutta mitä se on kulttuuri? Eikö yksi kulttuurin määritelmä ole se, että katso ympärillesi. Ellet ole meren aavalla, niin kaikki ympärillä näkemäsi on kulttuuria.

Niinpä tämän päivän venäläinen kulttuuri näyttäisi olevan raunioita, teloitettujen joukkohautoja, joukkoraiskauksia, sairaaloiden pommituksia, silmitöntä tuhon ja kauhun kylvämistä.

Jos joku rakastaa tuota kulttuurin ilmenemismuotoa, niin kehotan sellaista henkilöä muuttamaan Venäjälle ja hakeutumaan maan kansalaiseksi, jolloin hän on oikeanlaisessa seurassa.

Minun mielestäni maapallon ihmispopulaatio pieneni hiljattain liki puolellatoistasadalla miljoonalla. Eikös Venäjän väkimäärä ole kutakuinkin se. Minusta tuo kansa laittoi itsensä lopullisesti ihmistapojen ulkopuolelle hiljattain, ja minä käsittelen ajatuksissani heitä tästä lähtien örkkeinä. Tavallinen venäläinen on täsmälleen yhtä viaton kuin oli tavallinen saksalainen natsien kuuden miljoonan juutalaisen kansanmurhaan toisen maailmansodan aikana. Kyllä he joskus voivat vielä ihmisiä olla ne venäläisetkin, mutta siihen on heillä yhtä pitkä matka kuin oli saksalaisilla vuonna 1945.