Paras talousjärjestelmä

Jotkut pitävät sosialismia eli suunnittelutaloutta parhaana talousjärjestelmänä. Toiset taas kapitalismia, eli vapaata markkinataloutta.

Itse olen vakaasti sitä mieltä, että riippumatta toisten valitsemasta sosia- tai kapitalismista, sopivassa määrin harjoitettu omavarais- ja keräilytalous on kaikissa olosuhteissa paras vaihtoehto. Onpa valtion komento suunnitelma tai vahvojen harjoittama köyhien kyykytys, kähäkkä kansalainen kasvattaa pienelläkin alalla perunat, salaatit, porkkanat ja tomaatit ja käy marjassa, kalassa ja sienessä parhaansa mukaan.

Näin loppukesän kuukausina ei haittaa, onko lihan tai kalan maailmanmarkkinahinta mikä tahansa, kun kasvimaalta ja metsistä saa verrattomat perunat, porkkanat, tomaatit, kurkut ja metsistä marjat.

Sillä kenenkään itsenäisen ei tule antaa periksi millekään järjestelmälle. Ken lipputangoista viirit kiskois ja päästäis tuulen liehumaan, runoili Juicekin jo vaikka kuinka kauan sitten.

Advertisement

Toipilaan tuumailua

Uusi polvinivel hoitaa hommansa jo sangen mallikkaasti. Jopa polkupyörällä pystyy ajamaan, kunhan ei nyt hirmu matkoja ja hirmuvauhdilla mene.  Lisäksi polven taipumaharjoituksissa on polkupyörä aivan verraton kapistus. Jalkaterää pedaalilla siirtämällä voi säätää taipumaa. Leikkauspöydällä ortopedi on ollessani unten mailla taivuttanut polvea 0-140 astetta, mitä voi pitää hyvänä. 0 on vielä hakusassa, mutta myös 140. Ihmeesti valveillaolo rajoittaa…

Eilen kävin vaimoni suosiollisella myötavaikutuksella kaupunkimme keskustaajamassa, pitkästä aikaa. Olen nimittäin vielä reilun viikon ajokiellossa, ja asiointi maalikylissä edellyttää, että joku toinen ajaa.

Kävimme yhdellä ns. kirpputorilla, josta mukaan tarttui Pentti Saarikosken Juomarin päiväkirjat sekä perunakuokka, sellainen 3-piikkinen. Kirpputorilla vietimme kelpo piustaleen aikaa, katselin siellä esillä olevia tavaroita. Kirjoja, äänilevyjä, jopa yksinlaulunuotteja. Astioita, keittiön työkaluja, muita työkaluja. Oli jopa sopraanosaksofoni.

Kirpputori on metka. Joku on nuo kirjasarjat, levysoittimet tai leipäkoneet aikanaan ostanut, kukaties osamaksusopimuksia tehnyt niitä varten. Ne on kannettu kotiin kaupasta tai postista posket hehkuen, sitten niistä on tullut arkipäiväisiä, ja vanhainkotiajan tai viimeisen soutajan myötä perikunta on kärrännyt tavarat tänne myytäväksi. Monta ihmisen elämää… Saarikosken päiväkirjat olen joskus tavaillut kirjaston lainana, mukavahan se on omassa hyllyssä olla. Ja perunakuokka, se on maalaisihmisen ehdoton tarvekalu. On mukavaa käydä hakemassa tuosta mäen alta tarvittava määrä Siikli-perunaa, ja laittaa ne muutama minuutti nostamisen jälkeen kattilaan kiehumaan. Maku on aivan toista kuin K- tai S- marketista kannetun vastaavan…

No, matkamme jatkui supermarkettiin. Kaupungissamme ei ole City-marketteja eikä Prismoja, mutta supermarketeiksi itseään kutsuvien kauppaliikkeiden valikoima on täysin vertailukelpoinen muiden nuhjuisten kirkonkylien ja pikkukaupunkien markettien kanssa. Eli löytyy peruselintarvikkeet vaikka missä lajeissa ja vielä tuoreenakin.

Oli tavallinen arkiperjantai, ja puolen päivän tienoo. Marketti kuhisi porukkaa, ostoskiiman oikein aisti. Mieleeni tuli, että tämä se taitaa olla nykyihmisen tärkein tehtävä. Käydä työstä tai sosiaalitoimesta tai eläkelaitoksesta saamansa tulot käyttämässä, laittamassa kiertoon tämänkaltaisissa paikoissa. Jos tyytyy käyttötavarassa vanhaan kuokkaan, kirpputoreilla pääsee halvemmalla.

Onko se paha asia?  Siis tämä kuluttaminen, ja talouden rakentuminen kuluttamisen ja palvelujen ympärille. Mietitäänpä hetki. Siellä marketissa oli monta ihmistä täyttämässä hyllyjä, joku istui varmana konttorissakin, ja kassoillakin ahersi monenmonta ihmistä. He saavat siitä sitä samaa rahaa, joka sopii käyttää tällä tavoin. Iiro Viinanen aikanaan jyrähteli, että emme vaurastu toistemme paitoja pesemällä, mutta ei kaikki niin halua vaurastuakaan. Jos vuokransa tai vastikkeensa saa maksettua ja ostettua kotiin ruokaa ja vähän keskiolutta, niin kaikki on hyvin.

Jos ajatellaan vertailua vanhoihin hyviin aikoihin, niin marketin työntekijä tekee siistiä sisätyötä, ei joudu riehumaan painavaa puunrunkoa lumessa kahlaten reen päälle tai nostelemaan hangolla heiniä kuivamaan seipäille sadepilviä pälyillen paarmojen ahdistaessa ja isäntäväen hoputtaessa tai lypsämään lehmikarjaa aamuyöllä ja iltamyöhällä onnettomalla palkalla.  Tehdassalien jyrinä ja yksitoikkoinen työ on mennyt pääosin kiinalaisten ja intialaisten tai entisten sosialistimaiden ihmisten rasitteeksi. No, onhan meidän kaupungissamme sentään teollisuutta, oikein autoja pykäävät, ja ovat tehneet verrattoman hilpeän näköisen kylän uusille työntekijöille. 7 neliön huoneen saa 430 eurolla kuukaudessa, ei sillä esimerkiksi ruotsinlaivalta hyttiä saa… Mutta epäilen, että on se ehkä mukavampi kuin entisten metsätyömiesten kämppämajoitukset luteineen ja kamiinoineen. Vai miten lie, mene ja tiedä.

Ehkä vanhaa aikaa ja nykyaikaa ei siltikään pitäisi keskenään verrata. Onhan tässä moni asia muuttunut, jos kohta pysynyt ennallaankin, jokunen kaiketi hullummaksikin mennyt…

Semmoinen hyvä puoli nykyään kyllä on, että kaltaiseni heikompaan ainekseen kuuluvakin saattaa saada vaivoihinsa hoitoa. Jos olisi itse pitänyt joka penni maksaa vaikkapa tänä vuonna saaduista hoidoista, niin ei olisi minua hoidettu yhtään! Ei olisi ollut näillä palkoilla ja tällä menneisyydellä varaa.  Ehkäpä kohotan varovaisen hyvä- toteamuksen tämän päivän maailmalle. Ja kyllä se markkinatalouskin menettelee, kun siihen sekoittaa ripauksen koti-, omavarais- ja keräilytaloutta.

 

 

Melkein kuin eläkkeellä olisi

Mitäs siitä nyt tulee, neljä ja viisi vuotta. Niistä kesistä, kun olin vuorotteluvapaalla. Ne sitten tekivät hyvää, pakko sanoa. Joku tutkimustieto väittää, että vuorotteluvapaan vaikutus valuu tyhjiin nopeasti, ja voihan se niin joskus ollakin. Jos joutuu palaamaan vaikka ankeaan työyhteisöön, niin se vaikutushan loppuu siihen, kun työpaikan oven aukaisee uudelleen.  Silloinhan vuorotteluvapaa olisi pitänyt käyttää uuden työpaikan etsimiseen, ja varmaan moni on käyttänytkin, joskus tuloksetta.

Minulla syyt oli erilaiset vuorotteluvapaalle hakeutumisessa. Sain töissä kylkiäisiksi homman, joka vei kaiken energiani, itse soitto- ja laulupuoli jäi lapsipuolen asemaan. Kun vapautus siitä koitti, päätin vielä vetää henkeä kunnolla, ja se kannatti. Meillä töissä on siis olotila ollut aina ihan hyvä, ainakin minulla. Mukavat ihmiset on olleet ympärillä, eikä normaaleja pikku tussahduksia lukuun ottamatta ole ollut mitään. Yhtään kertaa ei ole tuntunut siltä, että kun sinne pitää mennä.

Minä päätin katsella kaksi kesää, mitenkä tämä maa pyörii. Ihan hyvin se pyöri. Olohuoneen nurkkaan hommasin oikein digiurun, että jos vaikka opettelisi uudestaan soittamaan. Se kun näetsen on sillä tavalla, että jos sen homman päästää kesannolle, niin on hitoikseen kova työ saada se kuntoon uudestaan. Vähän sama kuin jos joku urheilija jättäisi harjoittelun kokonaan pois – eipä suju suoritus sanokaamme kahden vuoden harjoittelemattomuuden jälkeen sinne päinkään.

No niin. Ne kaksi vuorotteluvapaakesää siintävät jotenkin kauniina mielessäni nyt, kun olen taas kesän vilttiketjussa. Tai en oikeastaan vilttiketjussakaan, vaan kokonaan kentältä pois.

Tämmöistäköhän se on sitten eläkkeellä, tunnun miettivän.

Puukkojunkkarin jäljiltä on vielä sukunsa vaivoja ja vaimalluksia, joskin kovimmat kivut lienevät jo kärsityt. Ajokieltoakin tuosta operaatiosta napsahti kuusi viikkoa, ja siitä on puolet kärvistelty. Ajokielto ei minua suuresti haittaa, sillä olen eläissäni saanut ajella vissiinkin yli puolitoista miljoonaa kilometriä, ja viihdyn mainiosti ihan tässä kotimaisemassa. Kyynärsauvojen kanssa menee kilometri pari päivässä apostolinkyytiä. Muuten aika kuluu musiikkia tutkiessa, itselle vaikeaa teosta sormiin ja jalkoihin ottaessa. Ja kuin soitto tympii, otan käteen kirjan.

Luku-urakan alla on ollut Norjan Kalle Päätalon elikkäs Karl Ove Knausgårdin kuuluisa kuusiosainen sarja, jolla on epäilyttävä nimi. Nyt kuudennessa osassa olen tulossa siihen kaikista kuuluisimpaan kohtaan, jossa kirjailija alkaa pohtia kansallissosialismia. Vielä en osaa tuosta tuomiota antaa, kirjailija on tähän asti vikuutellut kuvittelevansa sitä, miten tuo aate olisi rauhanomaisesti vallannut Euroopan. Kyllä on pakko sanoa, että kulmakarvat alkoi nousta, utopiaa taitaa kaveri siinä miettiä. Vaan mitäs, luetaan pois pikku hiljaa, ja sanon sitten, miten asia on.

Paljastuskirjallisuutenahan tuota pidetään, vähän samalla lailla kuin Kalle Päätaloakin. Knausgård vain vie asian pitemmälle, pohtii kirjan sivuilla oikeusjuttuja ja kirjoittamisensa oikeutusta, kun setä-Gunnar annattaa raskaammanpuoleisesti.

Olen tuota kirjasarjaa tavaillut hitaasti, varmaan parin vuoden aikana. Surulla on tunnustettava, että entinen himolukija on nykyään nopeasti väsyvä, ei ahmita enää viittäsataa sivua vuorokaudessa kuten ennen. Hyvä jos viisikymmentä sivua pääsee, ja siinä on jo nokko.

Tätä aikaa tuntuu riittävän. Tämänhetkisten tietojen mukaan puiden lehdet ovat vähintäänkin keltaiset, osa ehkä jo maahan varissut, ennenkuin seuraavan kerran sonnostaudun tummaan pukuun ja astelen Herran huoneeseen virkaa toimittamaan. Semmoinen ero on niihin vuorotteluvapaakesiin, että monia asioita täytyy katsella sivusta. Ei voi puuttaa kättänsä porkkanapenkin harventamiseen tai muuhun hyödylliseen, vaan on oltava työnjohtajana. Se on minulle äärimmäisen vaikeaa, kun olen enimmäkseen tottunut siihen, että askareista selvitään itse.

Sattui eilen iltasella silmiin myytävänä oleva kiinteimistö, josta ollaan joskus ihan haaveiltu. Vaan nyt on se tilanne, että remontteeraukset taitavat olla enimmiltään tehdyt, miten mahtaa tuo alaraajan vierasesine suhtautua polvillaan könyämiseen, kiipeilyyn tai raskaiden esineiden liikutteluun. Lisäksi minulla on vielä tuo velantekovamma, eli minulla on enemmän kuin korkea kynnys ottaa velkaa enempää kuin kuukausipalkan verran. Riskinottohalu on sellainen, että sitä ei ole, määrätyn historiallisen painolastin vuoksi.

Tällä tavoin kulkee työkyvyttömän kylälukkarin ajatus sateisena  maanantaiaamuna. Työkyky onneksi palautuu, ainakin urkupenkille tiedän vielä kykeneväni. Sitä odotellessa täytyy koettaa nauttia kesästä.

Ai niin, yhtä asiaa tässä oikein odotan. Nimittäin sitä, että Jaakko paiskaa kylmän kiven järveen tai mereenkin. Silloin nimittäin päättyy valkotakkisten langettama uintikielto. Se on haitannut paljon enemmän kuin ajokielto.