52 vuotta vanha totuus

Veikko Huovinen (1927-2009) kirjoitti kirjan Lampaansyöjät, joka julkaistiin vuonna 1970, vuotta ennen Veitikkaa, joka on kirjailijan pääteoksia. Lampaansyöjien alaotsikko on ”Suomalainen reippailutarina”.

Mainittakoon, etten ole milloinkaan Sepen ja Valtterin tapaan ampunut hengiltä lammasta, enkä lähetellyt postikorttia sellaisen omistajalle. Lampaanlihan olen aina ostanut joko tuottajalta tai pääsiäisen aikaan tavallisen ruokakaupan tiskistä. Kalakaverini Japo väittää, että lampaanlihan maulle ratkaisevaa on teurastus, voi ollakin.

Viime syksynä ostin naapurini kasvattaman lampaan lihaa. Naapuri oli teurastuttanut lampaansa ammattilaisella, ja tuossa viereisessä kaupassa sitä lihaa oli myytävänä. Ostin karitsan lavan, ja pakastin sen saman tien.

Toissapäivänä otin paketin sulamaan. Laitoin sen jääkaappiin ja tänään aamupäivällä otin sen huoneenlämpöön. Tuossa iltapäivällä avasin paketin, huuhtelin lihan verestä ja paloittelin kokkiveitsellä suurehkoiksi haarukkapaloiksi. Oli tämä lapa luutonta lihaa!
Irrottelin vielä pinnasta talia sisältävät kohdat. Sitten kiersin suola- ja pippurimyllyä niiden päällä, ja laitoin pannulle, jossa oli vähän myös rypsiöljyä. Paistelin palat kiinni, väänsin vielä pippurimyllyä vähin päällä.

Nakkelin lihat padan pohjalle, ja siihen joukkoon kuorin liki puoli tusinaa valkosipulin kynsiä. Ja kuorin parisen sipulia, haloin ne sillä tavalla krouveiksikin paloiksi, yhdestä sipulista neljä lohkoa. Kasvihuoneesta haettiin vielä timjamia ja rosmariinia tuoreena, ja kuorin parisen porkkanaakin joukkoon. Sitten pannun huuhteluvedet sinne joukkoon, ja rautaisen padan kansi päälle, sielläpä muhikoot rauhassa 150- asteisessa uunissa.

Neljän tunnin kuluttua paloittelimme vielä yhden munakoison, kesäkurpitsanpuolikkaan ja vielä vähän porkkanoita sekä paprikan ja chilipavun sinne sekaan. Sinne kannen alle muhimaan nekin, kunhan oli kauhalla ensin kunnolla hämmennetty.

Lähdettiin vielä mattopyykille rantaan, siellä meni tunnin verran. Sitten käytiin vielä meressä uimassa, ja minä kiiruhdin kotiin laittamaan puolitoista desilitraa basmatiriisiä kiehumaan neljään ja puoleen desilitraan vettä. Kävin hakemassa vielä kourallisen persiljaa, jonka riisin alettua kypsyä silppusin joukkoon – opin konstin eilen, kun Turun reissulla kävimme adventistien kasvisravintolassa syömässä. Se kun on kasvisruokakin ihan hyvää syötävää, tulkoon sanotuksi.

Riisien kiehuttua aloimme ammentaa padan ja kattilan sisältöä lautasillemme. A, lampaanliha oli hautunut padassa erinomaisen kypsäksi ja mureaksi. Kaikkinaiset yrtit ja chili olivat antaneet oivallisen terästyksen makuun, ja suolakin oli sopiva. Hyvillä mielin sitä tuli syötyä, ihan kuin Sepe ja Valtteri silloin 52 vuotta sitten.
”Saakeli, kun ihminen lampaanlihaa syö, niin jo tulee hyvä mieli”, kirjoitti Veikko Huovinen Lampaansyöjien alkulehdille. Tänäisenkin kokemuksen perusteella rohkenen olla samaa mieltä kuin Sotkamon Konstankujalla tulihtoinut kirjailija. Oli mureaa ja maukasta, riisi oli kypsää ja joukkoon lisätty persilja antoi sen makuun ryhtiä. Oman puutarhan kurkku ja tomaatti toimi oivallisena päivällissalaattina.

Että kyllä se Veikko Huovinen oli alan miehiä. Heti tiesi, että minä ja puolisonikin tykkäämme hyvin laitetusta lampaanlihasta.

Sehän vielä mielessä kävi, että entä jos olisi lorotellut nesteeksi punaviiniä! Vaan hyvää oli ihan tälläkin lailla, joskaan en tahdo kieltää viinin tuoman patinan lisäarvoa. Mutta saapi sen lampaanpaistin alas viinin kanssa vemmeltämättäkään…

Mustikkametsässä ja muuta lomanlopun aatoksia

Niin kauan kuin olemme paremman puoliskon kanssa porukoineet, olemme osan kesästä käyttäneet mustikkametsässä luonnon yhtä parasta antia poimien. Ei ole ollut vielä yhtään suvea, jolloin olisi tyhjänä tarvinnut palata, eikä ole tarvinnut tänäkään suvena. Meillä on yhteisiä suvia jo melkoisen monta näin uusperheellisiksi.

Mustikka! Se on Suomen luonnon hienoimpia lahjoja suomalaisille. Sitä kasvaa miltei missä tahansa sekametsässä, jopa talousmetsissä. Jos sen kukkiessa pölyttäjät liikkuvat, saamme hyvän sadon. Viimeksi huonohko sato oli kesällä 2017, kun oli koleaa koko kesän. Tänä kesänä sato on ollut ihan hyvä, saati ettei erinomainen!

Tänäänkin lähdettiin iltapäivällä vasta. Kun oli nukuttu niin pitkään kuin nukutti, kun oli hoidettu puutarhasta tomaattien varkaat, kastelut sun muut tähdelliset pois, ja kunhan oli vökälehdetty kesälomamme loppupäiviä. Pyöräilimme vajaat kolme neljännestä merenrantakallioiden tuntumaan, ja tuo vanha paikka ei petä koskaan.

Äänikirjoja kuunnellen keräsimme seitsemisen litraa mustikoita pakastimeen pantavaksi. Jo pitkällä kokemuksella tohdin sanota, että kun kirotun pimeyden koittaen aamusella laittaa jogurttiin tai vaikka puuron sekaan pakasteesta sulatettuja mustikoita, niin kyllä maistuu!

Niin mitä äänikirjoja? Olen tässä lomalla muistellut nuoruuttani rokkarina, ja kuunnellut pitkän jutun Juicesta, jota loppuviimeksi en koskaan livenä nähnyt. Ja sitten Pate Mustajärvestä. Näin Popedan Saarijärvellä kesällä 1978 tai 1979, kun Arwo ja Ilpo vielä elivät ja olivat mukana. Costellon aikaista Popedaa en ole nähnyt livenä, vaikken sitä yhtään aliarvoikaan. Sitten olen kuunnellut jotain Andy McCoysta, herran näin Pelle Miljoona Oy:n kitaristina joskus 1980- luvun alussa. Hanoi Rocksia en nähnyt muualta kuin televisiosta. Mielenkiintoisia tyyppejä ovat toki niin Juice, Pate kuin Andykin, vai Hulukon Antiksiko häntä sanoisi….

Ja tavallisia kirjoja olen lukenut. Innostuin paremman puoliskon Nextory- tilauksen myötä lukemaan vielä kerran Kalle Päätalon Iijoki- sarjaa. Niinhän se luki Juice-vainaakin Päätaloa, välillä alusta loppuun, välillä lopusta alkuun. Minä aloitin tällä kertaa Huonemiehen pojasta, ja olen tällä erää menossa Miinoitetussa rauhassa. MIkä se on, joka saa tuon kirjoittajansa hartioita puistattaneen sarjaan lukemaan yhä uudelleen? Omalta kohdaltani se, että siinä kerrotaan elävästi, mistä sitä oikein on tultu. Millainen oli isovanhempieni todellisuus silloin kuin olivat nuoria, miten se muuttui siihen, joka vallitsi, kun kuolivat. Joskus mummuvainajan kanssa lempeästi väiteltiinkin. Sanoin, että meillä nykypolvella on myös haasteensa, johon mummu tikaisi, että ei ole! Että minun sukupolveni elää peräti helppoa aikaa verrattuna hänen nuoruuteensa. Olen taipuvainen nyt ajattelemaan, että mummu oli oikeassa…

Tässähän sitä nyt sitten pelätään, että mitä se Vladimir Pyhä tuossa naapurissa keksii. Palauttaako touhuillaan meillekin sen kurjuuden, mitä on omalle kansalleen tai naapurikansoilleen koittanut parhaansa mukaan järjestää valtaan päästyään. Se minun on sanottava, että tuon Venäjän kanssa minusta ei lemppari vie mitään lempiystävää tule….

Mutta tuosta jokusen päivän takaisesta varaston siivouksesta… sieltä osui silmiin tosiaan joskus hyvin kauan sitten hylkäämäni nahkasaappaat. Hetken mietin, heitänkö menemään vai mitä teen. Saappaat olivat päältä päin törkyiset – olin kaiketi kääntänyt kauan sitten kasvimaata ne jalassa. Olivat päältä saviset, vaan sisällä vuorien sisällä ei ollut ainuttakaan hiirenpesää. Se ratkaisi. Pyyhi päältä ja pohjista liat pois, ja havaitsin, että ruojuthan ovat mitä melkoisimmassa kunnossa! Niin eilen kuin tänäänkin käytin vanhoja saapasruojuja mustikkametsässä, eikä yhtään punkkia tullut kiinni. Ja tuntuivat jalassa yhtä hyviltä kuin muinoin armeijan polsut. Armeijasta en silloin yli 40 vuotta sitten suuremmin pitänyt, mutta ne saappaat oli kyllä ihan kelvolliset jalkineet.

Mietin juuri, että ensi talvena pilkillä nuo saappaat ovat oikein hyvät jalkineet. Jospa ne vaikka rasvaisi tässä syksyn aikana oikein hyväksi!

Odottelen eläkkeelle pääsyä. Siihen on aikaa nelisen vuotta vielä. Ei minulla mitään ihmeellisiä odotuksia ole. Tiedän tulojeni putoavan noin puoleen nykyisestä. Tiedän senkin, että talvisin on mentävä pilkille, ja loppukesästä marjaan ja sieneen, jotta pärjää, ja on entistä tarkemmin pidettävä puutarhaa. Silti noita päiviä odotan…. miksiköhän…. ehkäpä eläkkeelle päässeet osaavat asian sanoittaa….

Kotihommilla

… vaan ei kuitenkaan pellonraivauksella, kuten Kalle ennen mulukkumarkkinoita.

Lääkäri totesi tuossa joku päivä sitten borrelioosin. Se on semmoinen tulehdustauti, jota punkit ja joskus hyttysetkin levittävät, ja joka kannattaa hoitaa pois ennen kuin pahaksi äityy. Reidessä on ollut semmoinen iso tumma rinkula, ja vaimo pakotti ottamaan yhteyttä lääkäriin. Näin töissä olevana se käypi kätevästi, kun työnantaja ostaa palvelut eräältä mainittavalta terveysalan yritykseltä, joka palvelee vaikka Internetissä chatin välityksellä. Ei tarvihe kyhhäytyä ies kaupunkiin lähtemään, otettiin kännykkäkameralla pari kuvaa ihomuutoksesta ja menin virman chatiin, ja lääkäri näki sen perusteella, että borrelioosihan se on.

Sain V. Huovisen sanoin saatanallis-perkeleellisen antibioottikuurin, jonka kolmatta päivää tässä kuluttelen. Eilen oli tympeä sadepäivä. Ei siinä juuri kyhhäytty millekkää, tänä aamunakin vielä sateli. Sanoin paremmalle puoliskolle, että josko tänään olisi se päivä, kun siivoan tuon ulkovaraston. Meidän asunnon ulko-oven vieressä on semmoinen kylmä koppi, joka toimittaa varaston virkaa. Sinne on sysätty vuosien varrella kaikenlaista, ja pidän uutta sähköpyörääni siellä myös, koska varasto on lukitun oven takana.

Ja niin minä rupesin. Parempi puolisko alkoi kerätä punaisia viinimarjoja pensaasta talteen. Pensas sai viimeiset muutaman vuoden armonaikaa kuten Raamatun hedelmätön viikunapuu, mutta viime syksynä syyslannoitin se, ja istu ja pala! Sen oksat suorastaan notkuvat marjoista, ja perheemme nuorin niistä eritoten tykkää. Minä mätin varastosta kaiken ulos. Mitä ihmettä sinne onkaan vuosien varrella tullut säilöttyä! Merkittävä osa päätyi suureen jätesäkkiin, osa laakean pahvilootan pohjalle. Lattian tultua vapaaksi hursin sen harjalla ja kävin vielä läpi imurilla, sitten aloin pakata tavaroita takaisin. Kun viimeiset puolitoista kuukautta olen taiten mutkitellen saanut sähköpyöräni sinne, meni se nyt helposti, ilman vähäisintäkään tuskanpaikkaa sisälle. Auton tavaratilaan päätyi elektroniikkaromua, taloyhtiön roskikseen hyvinkin puoli kuutiota arvotonta rojua.

Sitä kun ollaan vielä sodan käyneen sukupolven jos ei lapsia niin vähintään lapsenlapsia. Monenlaista tavaraa oli säilytetty siinä mielessä, että jos sitä vaikka joskus tarvitseisi. Monta esinettä, joka roskiin päätyi, muistan henkilökohtaisesti tallentaneeni juuri tällä ajatuksella, että jos joskus tarvitseisi…

Löytyi sieltä kuitenkin helmikin. Olen luullakseni syksyllä 2004 tuon Autokaupungin syysmarkkinoilta ostanut sellaiset armeijan malliset nahkasaappaat. Yli 10 vuotta sitten saappaat ovat joutuneet ulkovarastoon, ehkä semmoisen kerran jälkeen, kun olen lapiolla kääntänyt kasvimaata ja noita saappaita käyttänyt. Saviset saappaat ovat päätyneet ulkovarastoon ihan perimmäiseksi.

Sieltä ne tänään kätösiini putkahtivat, ja pyyhin sisustan vuorit etikkaan kastetulla rätillä ja päältä putsasin savet ja ravat pois. Kelpaisivat juuri nyt vaikka varustarkastukseen. Toki käsitän, ettei armeijan mallin nahkasaappaat ole mitään ylintä muutia, mutta kyllä niillä porskuttaa syksyn rämpsykeleillä tai vaikka mustikkametsässä pois tiehensä. Etenkin mustikkametsässä, jossa on kosolti punkkeja tarjoamassa verta imevää kärsäänsä marjastajan koipiin, ne saattavat olla ”hyvinni pätevät”.

Siinä varastonsiivousjolhassa meni melkein koko syvänpäivä. Iltapuolella otin talikon käteeni, ja aloin kääntää nurin tuohon rinteeseen muinoin tekemääni kompostikehän sisältöä. Päällä oli vajaasti palanutta ruohoa ja vaikka humalanvartta, mutta pohjalla jo sangen kelvollista multaa. Siirsin mullan sivuun, ja huiskin talikolla puoliksi palaneen heinän ja muun töryn takaisin kompostikehän sisälle, ja vielä täysin palaneen mullan siihen päälle. Arvelen, että kun puolipalaneen töryn sekä ala- että yläpuolella on hyvin palanutta kompostia, on ennen pitkää luvassa hyvin palanut komposti ensi tai seuraavana keväänä. Sen kompostin päälle istutan kesäkurpitsan tahi avomaankurkun taimet, ja otan sieltä mitä melkoisimman sadon!

Alkavat lomapäivät kääntyä niin vähiksi, että ne voi kohta laskea yhden käden sormilla. Ei voi muuta sanoa kuin kirjailija Kurt Vonnegut, että niin se käy.

Mutta tuo trekooli elää omaa elämäänsä. Viikon parin päästä meillä on esimerkiksi tomaattia tai kurkkua niin paljon, että niitä saa ihan tosissaan syödä.

Tässä ollaan kotihommilla huomattava osa loppulomasta. Saatetaan vielä jossakin käydäkin ennen sorvin ääreen joutumista, mutta näkkyypähän….

Loppukesä, hajamietteitä

”Vielä on kesää jäljellä…” taisi Porin poika (ainakin alunperin) Tero Vaara lauleskella. Tuohon lauluun liittyy minulla semmoinen muisto, että olin seurakuntamme diakonian erityisalan kevätjuhlassa, ja lauluvihkona oli siihen aikaan Kirkon Ulkomaanavun julkaisema ”Suvilinnun laulukirja”, jossa oli sekaisin hartaita lauluja ynnä niitä niin sanotusti kirkon sanoman kanssa sopusoinnussa olevia iskelmiä tai pop-kappaleita.
Mainittakoon vielä, etten ole ollut tuosta enää pitkään aikaan moksiskaan, ihan valmistuttuani minulla oli vain se kirkas otsa, sen orvasketeen tuli jo varhain vako, montakin. No joo, muuan sen diakoniapiirin asiakas toivoi tuota laulua, ja minä kurja en sitä tuntenut. Eikä ollut nuottiakaan.
– Muuten kävisi, mutta kun ei ole nuottia enkä muutenkaan tunne tätä kappaletta.
(Sanoin tämän rehellisesti, sillä kuuntelen radiosta ainoastaan Yle Ykköstä, näin on ollut jo neljännesvuosisadan)
– Etpä tietenkään, sanoi tämä naisihminen hyvin terävästi ja kipakasti.

Se kävi vähän kipeästi, sillä olen kaiken tämän jo loppupuolelle kääntyneen urani ajan koittanut kunnioittaa esimerkiksi siunauksissa ja vihkimisissäkin ihmisten toiveita ja arvostaa heidän mielipiteitään. Kuinkahan monta kertaa olen siunauksissa säestänyt tai peräti itse laulanut ns. kevyen musiikin esittäjien kappaleita. Veikko Samulin ja Juha Vainion Mun sydämeni tänne jää varmaan kymmeniä, jos ei satoja kertoja. Samoin Kari Tapiota, Jukka Kuoppamäkeä tai Tuure Kilpeläistä, Rolf Lövlandia, Simon&Garfunkelia, jopa Led Zeppelinin Stairway to Heavenkin on ainakin kerran tullut vedettyä uruilla itse sovittaen.

Asioihin voi nimittäin suhtautua joko omien tunteittensa tai mieltymystensä kautta tai sitten ammattimaisesti – anteeksi omahyväisyyteni. Jos sureva omainen sanoo haluavansa kuulla jonkin kappaleen, niin se on sitten minun hommani toteuttaa se. Kas, kun minulla ei ole pätevyyttä sanoa kenellekään, minkä kappaleen sopii häntä äärimmäisen menetyksen hetkellä lohduttaa. Jääpä minulle kuitenkin yllin kyllin tilaa tehdä juuri oman pääni mukaan.

Nyt, arvoisat kaikki muutama lukijani, paljastan teille hullun haaveeni. Aloitin kirkkomuusikon urani ollessani kapakkasoittaja. Kotiseurakuntani silloinen kanttori pyysi minua toteuttamaan Afrikkalaisen Gospelmessun, ja toteutin sen kooten ja harjoittaen bändin. Sittemmin olen ollut toteuttamassa sitä myöhemminkin. Mieleeni on tullut, että koska sillä tämän kirkkomuusikon hommani aloittelin, niin miksen päättäisikin. Mutta jos niin käy, toteutan sen Tamla-Motown – tyylillä. Esimerkiksi messun kolmas kappale, Kiitoslaulu alkaa kuten Sam & Daven Soothe Me. Bändissä on normaalin kitara-basso-rummut-koskettimet lisäksi tietysti puhallinsektio, jossa on trumpetti, tenori/altto/sopraanosaksofoni ja ehkä pasuuna, jotkut ehkä kaksinnettuina. Olen siksi tarkkaan Supremesit, Temptationsit, Sam Cooket ja Sam&Davet kuunnellut, että kirjoittaminen sujunee.

Mutta eihän minun töistäni pitänyt jutella. Kah, lomallahan minä vielä olen. Tosin viime lauantaina kävin tuossa lähikirkossa tekemässä siunauksen ja käväisin vielä muistotilaisuudessakin. Ihan siitä syystä, että sekä poismennyt että etenkin hänen läheisensä kuuluvat ystäviini.

Tässä ollaan taas kotoiltu tätä lomaa, mikä ei ole ollenkaan huono tapa viettää lomaa. Puutarha alkaa kulkea vääjäämättä kohti satokautta. Amppelitomaatteja riitti tänään kanavartaisiini, avomaan kurkkua ja kasvihuonekurkkua löytyy ruokapöytään miltei joka päivä. Chilit ja paprikat kasvavat omaa hiljaista tahtiaan, tomaatin pääsatokausi on viikon parin päässä. Siemenestä olen kasvattanut amppelitomaattia, pensastomaattia, Tanskan vienti- runkotomaattia sekä Tigerella- runkotomaattia. Ystävältä saatiin vielä vihreää tomaattia parin taimen verran.

Näin vanhemmiten sanon painokkaasti, että kotoilu on kyllä yksi parhaita asioita maan päällä. Kaikenlainen osallistuminen muutoin kuin työn vuoksi on ollut minulle kauhistus jo kauan, neljännesvuosisadan. Olen yrittänyt ymmärtää näitä yhdistysaktiiveja, ja päässyt siihen lopputulemaan, että ehkä nämä yhdistysasiat ovat heille loputtoman kotoilun vastapainoa. Itselleni kotoilu on ollut jo sen neljännesvuosisadan ajan ylellisyyttä. Reilun neljän vuoden päästä päässen eläkkeelle. Siihen minulla on jo olemassa suunnitelma. Teen keikkaa noin 1-2 viikonloppuna kuukaudessa, laitan palkkiorahat sivuun ja rahat käytetään matkusteluun. Nämä ovat niitä haaveita, jotka Hermanni Päätalo hoh-hoi – toteamuksineen toteaa haaveeksi. Voihan se mennä niinkin, että Vladimir Pyhä poksauttaa meidät ydinaseillaan tuhkaksi, tai että Vladimir Pyhän sotaisuus nollaa tulevan eläkkeen.

Niinhän kävi Koskelan Jussillekin. Koko elämänsä hän säästi, ja kun teki sukupolvenvaihdoksen ja Akseli tuli Koskelan torpan isännäksi, suli Jussin elämäntyö ja säästöt arvottomaksi ensimmäisen maailmansodan puhjettua. Niin se voi käydä minullekin.

Metsistä löytyy nyt hyvin mustikkaa ja kanttarelleja. Niihin ei nämä rahan arvon muutokset vaikuta mitään. Niitä voi aina syödä ja niistä voi nauttia, vaikka pörssikurssit ovat mitä vain. Pensaspapu alkanee tuottaa syötävää kahden, kolmen viikon päästä.

Ne jyrää meitin!

Ei ne mitään jyrää, pysykää paikallanne

Valitettavasti seuraan Facebookia ja Twitteria. Ei niistä mitään aperitiivia saa, pikemminkin vatsahaavan alun. Kaikelviisii tuntuu maailma olevan vinos, ja vieläpä niiltä osin, joihin vinos oleminen melko vähiten osuu.

Politiikkauskovaisuus on jotenkin jännää. Nyt on saanut lokaa ministeri Tuppurainen, joka on ollut neuvottelemassa Uniperin asioista. En ole demari, sanottakoon se. Minä en ole mikään noissa arvioinneissa. Olen nukkuva, tai vähintäänkin torkkuva. Mutta nyt on tämä Tuppurainen saanut paljon pyyhkeitä kaupasta, jonka teki Fortumin hallitus edellisen hallituksen, jota isännöin Keskustan Juha Sipilä, ansiosta. Eipä ole Twitterissä juurikaan Sipilää arvosteltu, eikä hänen hallitustaan.

Olen lukenut Facebookista ja Twitteristä erittäin monta avautumista siitä, että nykyinen hallitus tuhoaa maamme. Ai niin vai? On siis hallituksemme syy, että Venäjä hyökkäsi Ukrainaan, ja että tuli tämä koronapandemia.

Selitykseksi: en ole erityisemmin nykyisen hallituksen puolta, sen kummemmin kuin sitä vastaankaan. Olen kansalaispassivisti. Aatteeton puolueuskovaisuuseedoton.

Käsittääkseni nykyinen hallitus ei ole ehtinyt muuta tehdä kuin reagoida maailmantilanteeseen. Ensin koronaan, joka tullessaan oli ärhäkkä ja ihmisiä tappava influenssatauti, johon ei oikein ollut lääkettäkään aluksi. Kun tätä koronaa oli kaksi aaltoa koetettu kestää, alkoi Venäjän sota Ukrainaa vastaan, ja siinä piti jotenkin pärjätä. Nykyhallitus halusi Suomen liittyvän Natoon, ja hakemus Natoon toimitettiinkin. Asiassa on ollut jokusia mutkia, joille edes Perussuomlaisilla miehitetty hallitus tuskin kovin paljoa voisi.

Minä en ole edelleenkään politiikkauskossa. Huvittuneena seuraan Orpon kampanjaa, joka on nostanut Koti-Uskonto-Isänmaan kannatuksen ykkössijaan oikeuttavaksi. Taisi olla sama mies, joka puolitoista vuosikymmentä sitten julisti raisiolaisen ladon seinässä, että tässä pitäisi olla nelikaistainen moottoritie. Se siinä kyllä nyt on, ja Laitilaan asti pääsee Turusta sangen lokoisasti.

Nykyhallituksen elvytyspolitiikalla on ollut minulle ja paikkakuntalaisille semmoinen etu, että ennen kuoppainen ja reikäinen asfaltti korjattiin oliko se jo peräti vuonna 2020 vajaan kymmenen kilometrin osalta uudella Peab- joustoasfaltilla, joka ei vaadi niin hyviä pohjatöitä. Kyllä tuli helpommaksi mennä Raumantielle täältä pikkuluodolta tuolloin. Se tosin taisi tätä isänmaatamme tuhota, mikäli Twitteriin ja Facebookiin on uskominen.

No joo, ollaanpa nyt vilttihattuilematta sen kummemmin. Itse työuran loppusuoraa pinkoessani on ihan sama, kuka siellä hallituksessa on. No jaa, Kariavin kanssa olen samoilla linjoilla siitä, että kunhan ei hankalia ajattelevia viedä öisin kuulusteltaviksi tai hakattaviksi. Oliko se sotien aikana viimeksi, kun sellaista sattui? Kekkonen piti yleisistä syistä Kokoomusta oppositiossa parisen vuosikymmentä, mutta montako niistä vietiin kuulusteltaviksi ja piestäviksi tuona aikana? Olikohan se jokin välimuoto, vaikka sitä ihmisyyttä vastaan tehdyksi rikokseksi suunnilleen kaupataankin?

Mitä tässä osaisi toivoa? Ettei tuon naapurin tsaari Vladimis Pyhän touhut tänne osuisi. Monesti ovat tsaarien touhut osuneet, ja tehneet hirvittävää tuhoa, viimeisen tuhannen vuoden aikana. Oli näitä vihoja takavuosisatoina, ja muitakin historian tapahtumia. Osaksemme on tullut asua rikollisjengin naapurustossa, ja ainoastaan on voitu toivoa, ettei roistojen mielenkiinto meihin osu. Monesti on osunut, vaikka itse kuulunkin siihen sukupolveen, jonka aikana koettivat rakentaa jopa jonkinlaista ystävyyttä. Jos sitä oli, tuskin johtui meistä, vaan silloisesta maailmantilanteesta.

Itse olen naapurimaan moottoripyöräjengiin suhtautunut aina vähintään varauksella ja ystävällisesti siksi, etteivät vain suhtautuisi meihin epäystävällisinä. Pelkoahan se kaiketi on, mutta rohkea on vaikeaa olla, kun itsellä on tosi hyvät lihakset, mutta naapurin rosvojengin heikoimmallakin on kolme kertaa isommat lihakset kuin itsellä. Nato- jäsenyys on kuin muinoin kansakoulussa ohimennen saatu isojen poikien suosio…. Mitäpä ne rääpäleestä tosipaikan tullen, Petäjävetisten tullessa, välittävät…

Joo, voin sanoa, että pääsen kuluvan vuoden joulukuussa asevelvollisuudesta lopulliseksi vapaaksi sikäli kun Suomen laki vielä tuolloin voimassa on. Pääsin asevelvollisuudesta helpolla. Suoritin varusmiespalveluksen 12.6.1980-6.2.1981. Sen jälkeen en joutunut sotilaspukineita päälleni pukemaan, enkä osallistumaan edes kertausharjoituksiinkaan. Isänmaani ei ollut osallisena mihinkään sotaan tuona aikana. Siitä seikasta laitan käteni ei ainoastaan kyynärpäitä vaan olkapäivä myöten ristiin.

Isäni on syntynyt vuonna 1934. Hän muistaa sotavuodet, muttei koskaan joutunut itse rintamalle. Häneltä olen perinyt kiitollisuuteni.

Isoisäni syntyi vuonna 1900. Hän oli mukana sotahommissa, palasi ehjänä mutta kuulemma muuttuneena miehenä.

Minulle on kuusikymmentävuotisen elämäni varrella tullut kirkkaaksi johtoajatukseksi se, että rauha on ihan ylivertainen valtiollinen olotila.

Kotimaan huppailua taasen

Viime viikonloppuna katseltiin Ilmatieteen laitoksen ennusteita ja tuumittiin, että lähdetäänpä kolmen päivän huppailulle kotimaahan taas.

Tällä kertaa kohteeksemme valikoitui aiemminkin koettu maamme etelä-lounainen nurkka, eli ulkosaaristo. Monesti olemme Ahvenanmaa-turneillemme lähteneet Kustavista, mutta tällä kertaa lähdimme Korppoosta. Kohdesaaria oli tällä kertaa tasan yksi, Kökar. Tuo mainio saari, josta löytyy erinomaiset pyöräilyreitit ja vieläpä aivan ainutlaatuiset silokalliot.

Keskiviikkoaamupäivällä pistettiin luomupyörät (ilman sähköä) auton peräkoukkuun viritettyyn telineeseen, ja ajeltiin Korppooseen. Siinä matkalla on jo kaksi lauttamatkaa, joten aikaa varattiin reilusti enemmän, mitä 170 kilometriin tarvitaan. Lisäksi pakaaseihin kuului asianmukainen vaihtovaatteiden, eväiden ja sähkölaitteiden setti.

Olimme keskiviikkona Korppoossa noin kaksi tuntia ennen Galtbystä Kökariin lähtevän lautan lähtöaikaa. Purettiin rauhassa pyörät kyydistä, laiteltiin eväät ja muut pyörälaukkuihin, ja poljeskeltiin Galtbyn satamaan Korppoon keskustaan jätetyltä autolta ilman mitään kiirettä.

M/S Gudingen liikennöi Galtbyn ja Långnäsin väliä, ja siihen välille jää Kökarkin. Polkupyöritse lautan kyytiin pääsee helposti, ja edestakainen reissu maksaa kuusi euroa hengeltä. Kökarissa autoa ei kertakaikkiaan tarvitse, ellei sitten ole pahoin liikuntavammainen.

Kökariin saavumme keskiviikkoiltana kuuden maissa. Lähdemme polkemaan kymmenen kilometrin matkaa Havspaviljongen- nimiseen ravitsemus- ja majoitusliikkeeseen. Matka taittuu reilusti alle tunnissa, vaikka ajamme ns. luomupyörillä, joissa ei sähköavustusta ole. Saavumme alle tunnin polkemisen jälkeen, saamme käyttöömme vaatimattoman mutta täysin riittävän mökin.

Käymme illalliselle Havspaviljongenin ravintolaan. Parempi puolisko valitsee oman annoksena, minä valitsen ravintolan mainostaman pippuripihvin. Hyvillä mielin nautimme ateriamme Stallhagen-oluen ja minä vielä punaviininkin kera. Ravintola on korkean mäentöppyrän päällä, ja näköala merelle on mainittava.

Kielestä: enimmältään pärjäämme Kökarissa ihan Suomen kielellä. Ruotsikin sujuisi meiltä kummaltakin, mutta miksipä emme äidinkielellämme asioisi, kun se kerran käy. Havspaviljongen, saaren keskellä olevan suuren vierasvenesataman hotellin henkilökunta enimmäkseen, tosin baarissa työskentelevä eteläeurooppalaisen näköinen mies puhuu vain englantia.

Nukumme Havspaviljongin mökissä hyvät ja rauhalliset yöunet, vaikka superlonpatja saisi ehkä paksumpikin olla. Mutta voittaa kyllä teltan tai riippumaton mennen tullen – niitäkin harkittiin ennen lähtöä. Minun nukkumiselleni tarpeellinen cpap-laite saa sähkönsä, samoin mobiililaitteiden laturit.

Torstaiaamuna heräämme kylläisten yöunien jälkeen, otamme jääkaapista Kökarin kaupasta ostamamme aamupalatarpeet, jogurtit ja leivät, ja keittelemme mökin varustukseen kuuluvalla vedenkeittimellä murukahville vedet. Olisi ollut kahvinkeitinkin. Puolen päivän pintaa käytyämme uimassa ja suihkussa ja haljuiltuamme seudulla pakkaamme pyörämme ja lähdemme polkemaan.

Etappiimme on vain muutaman kilometrin matka. Kyseessä on tietysti Kökarin hieno Äplagården, jonne suunnistamme vanhasta muistista. Tilalle vievän tien alussa on varoitusmerkki kuopista, lisäkilpi ”Hela jävla vägen”. Tällä kertaa tie on peräti hämmästyttävän tasainen. Ahvenanmaan pannukakku kera omenahillon ja kermavaahdon nautitaan, samoin tilan omenoista tehty siideri. Lisäksi ostamme Kökar- t- paidat ja lippikset.

Poljeskelemme vajaan peninkulman Sandvikiin, joka on saaren yksi vierasvenesatama ja leirintäalue. Olemme varanneet yöpymiseen jälleen kerran mökin, ja tullessa olemme käyneet saaren ainoassa kaupassa ostamassa huomisen aamupalatarpeet. Majoittumisen jälkeen käymme uimassa Sandvikin vedessä, joka on reilusti alle 20-asteista. Sinilevää ei ollut, kuten oli Havspaviljongenin rannassa.

Nautimme päivällisen Sandvikin ravintolassa. Vaimo ottaa lohikeiton, minä savulohta kera uusien perunoiden. Hyvää oli, kumpikin.

Retkeilemme saaren kulttuuripolkuja ja saamme vaatteisiimme kelpo määrän punkkeja. Osan saamme kiinni raajoista tai vaatteistamme, mutta silti tänä aamuna minussa oli kiinni yksi punkki.

Tänään kävimme vielä kirkolla, ja käyn sisällä, jossa vuonna 1991 Virtasen rakentamat urut soivatkin. Käyn paiskaamassa kättä kolleegan kanssa.

Lähdemme paluumatkalle Sandvikista kello 11.45. Matkaamme ensin Gudingenin välisatamaan, sieltä Gudingenilla kaksi ja puoli tuntia, sitten pyöräilemme vielä Korppoon keskustaan, jossa syömme mainiossa Hjalmars- hotellin ravintolassa. Vaimo ottaa lohikeiton, minä paistettua siikaa ja uudet perunat. Kuulosti olleen hyvää keitto, ja paistettu siika oli erinomaisen herkullista, etenkin kanttarellikastike.

Korppoosta kotiin tullaan aikansa. Kotipihassa käsijarrun päälle laittaessani havaitsen aikaa lähdöstä kuluneen kahdeksan tuntia.

Isänmaan hintataso on aivan toista luokkaa kuin etelä-Euroopassa tai Aasiassa. Mutta emmepä sentään lentäneet metriäkään. Ja Kökarissa liikuttiin silkalla lihasvoimalla. Autolla ajettiin yhteensä 340 kilometriä.

Kyllä sitä isänmaassakin matkailee, eikä se ole sen kalliimpaa kuin muuallakaan matkailu.

Raikulipojat ja valtio

Muistelen näinä päivinä toimittaja Hannu Taanilan jotakuta puheohjelmaa jostain 2000-luvun alusta. Olen niitä kuunnellut ihan sen vuoksi, kun se Taanila osasi vilttihattuilla vähintäänkin samalla tavalla kuin vaikkapa Juice Leskinen, ja nauskutusta on hauska kuunnella silloin, kun se ei itseen kohdistu. Nehän löytyvät vissiin vieläkin Ylen Elävästä arkistosta. Siinä muistelemassani ohjelmassa toimittaja jutteli muinaisen Telen soneroinnista ja siitä, kuinka silloinen joku ministeri oli loihenut lausumaan, että senaikaisten Soneran johtajien touhujen seuraus nähtiin, mutta siihen ei puututtu, koska sellainen ei valtion tehtäviin kuulu.

Eipä ole tuntunut kuuluvan. Sonera-kupruhan tuota makseltiin, ja maksettiin sitä ennen se rahamarkkinoiden vapauttamisen jälkilasku, ja sen jälkeen jokunen pankkikriisi. Ja nyt maksettaneen sitten puoliksi yksityistetyn Fortumin – oliko se ennen Imatran Voima Oy? – hölmöilyt sen tautta, kun pitää varmistaa sähkön saatavuus.

Huonoahan se ilman sähköä on, myönnetään. Etenkin minulle, joka olen laskenut ilmastorasituksen kevennyksen ja polttoainekustannusten pienentämisen sähköpyörän varaan. Jos nyt Vakka-Suomen Voima ei jaakaan säähköä tänne meille, niin tulee kymmenen vuotta vanhalle ns hybridipyörälle ja työpisteiden suihkuhuoneille käyttöä. Se kun tuo mainio sähköpyörä painaa 35 kiloa, ja on muuten kohtalaisen raskas poljettava ilman säähköä.

Sitä valtionyhtiöitä kohtaan kohdistuvaa vieroksuntaa minä en ihan täysin ymmärrä. Mikä ongelma siinä on, jos olisi vaikka sähkön tuotanto valtionyhtiön hommana. Sen ei tarvitsisi tuottaa kovin paljoa voittoa, ei jakaa osinkoja. Silti sitä voitaisiin johtaa tehokkaasti, mikäpä estäisi topakalle valtionyhtiön johtajalle maksamasta teejiiliksoja? Esimerkiksi Valtion Rautateihin olen ollut pääosin tyytyväinen. Niillä on Lappiinkin mennessä hyvät makuuvaunut, ihan toista kuin muinoin sinisissä junissa. Aikataulu kusi viimeksi Lapista tullessa, muttei valtionyhtiöisyyden vuoksi, vaan rikkoutuneen vaunun pyörän takia. Ei sitä yksityinen olisi sen nopeammin hoitanut, ei ainakaan pörssiyhtiö, jolle jokainen kuluerä on pois osingoista, ja sijoittajat suuttuvat.

Kulloinenkin hallitus sitten vastaa aina näistä osittainkin valtion omistamien firmojen ongelmista ainakin jollain tavalla. Kuului olevan ministeri Tuppurainen tänään ollut kuulusteltavana useita tunteja. Myös lomailevaa pääministeriä jotkut vaativat keskeyttämään lomansa. Minä olisin kyllä hirveän vihainen, jos minua joku, jota en edes tunne, vaatisi keskeyttämään lomani. Nyt lauantaina omani keskeytän muutamaksi tunniksi, kun tuttavani siunataan haudan lepoon. Kun leski arasti kysyi, olisiko mahdollista, ei minulla ollut moraalista oikeutta kieltäytyä. Mutta jos joku ventovieras olisi sitä vaatinut, olisin takuulla ollut hissukseen ja ajatellut, että onhan niitä tuuraajia.

Enempi minä kyllä tivaisin niiltä, jotka ne päätökset siitä Uniperin hankinnasta ovat lihaksi touhunneet, eli tämän Fortumin johtoa minä tenttaisin ja kuulustelisin.

Mutta saattaahan se olla niinkin, ettei tällainen kansalaispassivisti oikein kaikkea tiedäkään, ja sen tähden asiallisten oikaisujen tullen olen valmis myöntämään olevani väärässäkin.

Raikulipoikia

Oli joskus aika semmoinen, jota nykyään Kekkoslovakiaksi haukutaan. En nyt yhtään väitä, että silloin kaikki oli paremmin – ei ollut – kuin tänä päivänä, mutta joissakin asioissa oli jokin roti.

Tulee vain mieleen, kun näitä Uniper/ Fortum- uutisia lukee. ovat kuulemma Fortumin johtajat haluamalla halunneet ostaa sen Uniperin, vaikka myyjät ovat sanoneet, että älkää nyt hulluja puhuko, se on paskafirma. Mutta nämä meidän sankarit ovat näin halunneet, mitä lie ollut heillä mielessä.

Minäkin olen liike-elämässä hölmöillyt eli tehnyt huonoja päätöksiä. Vieläkin hiertää, vaikka niistä on liki neljäkymmentä vuotta. Minun töppäykset maksoin minä selkänahallani ja takuumiehet rahalla. Selkänahkaani parkittiinkahdeksantoista vuotta, luottotiedot olivat poissa, ja jos jotain hommasi, oli oltava markat hyppysissä. Epäilen, ettei raikulipojillekäy niin, ja kokemukseni perusteella sanon, että hyvä niin. Ei niiden aikojen muistelusta mieli parane.

Näille raikulipojille tuskin vastaavaa laskua, edes minun kokoluokassani, esitetään. Pahimmillaan saavat niin sanotun kultaisen kädenpuristuksen, eli miljoonan pari irtisanomisajan palkkaa, jonka turvin voi etsiä uutta alkua. Luulen kuitenkin, että kuitenkin joku tulospalkkio niille annetaan….

Olisinpa saanut sellaisen itsekin, kun virheitä tein.

Huppailua kotikelehillä

Tultiin reissusta viime lauantai-iltana, ja siitä lähtien ollaan enimmältään oltu tässä kotosalla. Tomaatit alkaa pikku hiljaa kypsyä, samoin metsässä marjat. Mustikoita olemme jo hyyrtäneet kuutisen litraa pakastimeen tulevien aikojen varalle. Siitä kun tuosta Venäjästä ei yhtään tiedä, mitä piruutta se keksii. En sille mitään mahda, kuten en ole koskaankaan mahtanut, mutta inhoni tuota pahan valtakuntaa vastaan on vain voimistunut etenkin helmikuusta lähtien. Minun inholleni tuo Saatanan valtakunta toki päästää korkeintaan pienen pierun tai väkättävän naurun.

Joskus takavuosikymmeninä vain uhittelivat, mutta nykyisin ovat kuiten muinaisen mongolivallan aikainen terroristi- ja barbaarivaltio. Tappavat huvikseen tavallisia ihmisiä Ukrainassa, ja varmaan tekivät samaa muinoin Afganistanissa, Tsetseniassa, Vuoristo- Karabahissa ja Syyriassa. Että voikin olla kansakunta, joka on noin läpeensä paha! Toki tiedän, että perusvenäläinen on semmoinen, ettei laillani halua millään lailla puuttua politiikkaan. Mutta meillä Suomessa ei sentään lähetetä syrjäkylien poikia tappamaan naapurimaan kansalaisia niskalaukauksilla. Yhtä viaton on tavallinen venäläinen tämän päivän rikoksiin kuin oli 1930- 1940- luvulla sakemanni tahi itävaltalainen. Ainakin jälkimmäiset ovat melko haluttomia porinoimaan noista ajoista…

Mutta niin vain tänäkin aamuna saimme herätä ihanaan kesäaamuun, jossa eivät marssijoiden askeleet tahi marssirummut saati soittokunnat kuuluneet. Oli tänään vähän semmoinen koleampi kesäpäivä, että en aamulla kiirehtinyt avaamaan lasikasvihuoneen ikkunoita. Itse asiassa en niitä avannut koko päivänä, muuta etuovista toisen puolen otin avoimeksi.

Käytiin ihan autopelissä kaupungissa ostamassa jääkaappiin ja pakastimeen maalaisten tapaan noin viikoksi syömistä. Ikävin asia oli se, ettei luomuruisjauhoa ollut kaupungista saatavissa. Sen tautta täytyy käydä ehkä Laitilassa tai Raumalla. En nimittäin leivänjuureeni päästä missään rakkauvessa lisäaineellisia jauhoja, vaan vaadin niihin aina ehtaa luomua! Joskus olen juuren käytyä laittanut raisiolaista tahi Pirkkaa taikinan alustukseen, mutta juureeni en ole vielä kertaakaan lisäaineellisia päästänyt . Parhaina pidän Riihipuodin tahi Maaritin luomumyllyn jauhoja, enkä pidä pahana esimerkiksi utajärveläisen Kinnusen myllynkään jauhoja. Konneveden myllyn riihijauhot olisivat hyvät, mutta niitä ei täältä meidän kelhiltä saa.

Minulla olikin kylmälevossa eilen tehty vehnäleipätaikina, juurella nostatettu. Ihan kelvollista leipää siitä tuli, joskaan ei pärjää ruisleivälleni, jonka juuren sain hiippakuntamme Doomin kanttorilta jokusia vuosia sitten. Paistoin taikinan tuossa iltapuolella, ja onhan se vaalea leipä kauppansa tehnyt… Mutta rukiistahan se ruumis kaipaa, ja jos nyt ruisjauhoa jostain käsitän, niin hyvinkin alkuviikosta taas parisen limppua tai kuutisen reikäleipää teen…

Mutta tässä kotikelhillä on ilmaantunut se kaikista ylin ajankulukki: mustikat alkavat kypsyä. Eilissäpäivänä kuutisen litraa jo kerättiin, tänään keräily rajoittui kanttarelleihin, joita saimmekin parisen litraa. Huomenna ehkä laitamme kanttarellipastaa, johon pastan teen minä munasta, durumvehnäjauhosta ja pinaatista parisen vuotta sitten ostamallamme käsikäyttöisellä pastakoneella.

Jos ei huomenna pahemmin satele, niin varmaankin keräilemme taasen mustikoita vastaisen varalle. Se kun on ihan täydellinen marja, se mustikka. Varsinaista superfoodia, kuten kaupunkiin reilut puoli vuosikymmentä sitten muuttanut entinen naapurimme Alli sanoi. Siinä missä erämaan verraton herkku lakka tahi kotipihassa kasvava mansikka vähän huononee pakastimessa, ei mustikka ole millänsäkään! Juuri tänään syötiin aivan herkullista mustikkakukkoa, johon vaimokulta käytti kaksi vuotta sitten kerättyjä mustikoita!

Hyvin käy lomailu alkuirtioton jälkeen tässä kotikelhilläkin. Kotisoittimen kansi on pysynyt minulta koreasti kiinni, eikä vaimo ole hamuillut käsiinsä työtietokonettaan. Saatetaan tästä johonkin lähteäkin vielä, kun intoudutaan. Jos saadaan kissoille ja trekoolissa kasvaville jonkinkaanlainen hoitaja. Minä tätä työtietokoneella kirjoitan sen tähen, kuin oma koti- Mac on toistakymmentä vuotta vanha, ja sen nousu toimimaan kestää liki varttitunnin – sitten kyllä hyvinni toimii. Vaan minä maltan hyvin olla avaamatta sähköpostia tai tuossa trayssa vilkuttelevaa Teamsia. Kunhan tänne joutavia juttelen.

Mukavaa olisi käydä Ahvenanmaan saaristossa, vaan saanemmeko sitä ajalliseksi, on eri asia. Sähköpyörälläni ajan tätä nykyä kolmet, neljätkin päivät yhdellä latauksella. Nytkin siinä on kaksi palkkia viidestä jäljellä ennen lomaa tehdystä latauksesta. Minullahan on semmoinen periajatus, että autoa tankataan vain kerran kuukaudessa, ja sen olen tänä kesänä helposti pystynyt pitämään. Kesäkuussa kävin yhtenä päivänä ansiossa autolla. Äitivainaan syntymäpäivänä saamallani sähköpyörällä olen ajanut jo tuhatkunta kilometriä, säästäen ainakin joka kolmannen kilometrin autolla ajosta.

Kyllähän autolla ajo toki lokoisaa on. Sen kun istuu penkille, vääntää avaimesta ja vähin rattia kääntelee ja raajoillaan vaihteita, kaasua ja jarrua käyttelee. Mutta se vie dielelöljyä neljät ja puolet litrat sadalle kilometrille ja vielä päästää ilmaan haitallista hiilidioksidia sellaiset sataseitsemäntoista grammaa kilometrille. Minulla on useimmiten aikaa tehdä matkat pyörällä, joten teen se nykyisin pyörällä, jota lataan ehkä sadan kilometrin välein. Lataus kestää 2-3 tuntia, enkä ole tarkaan tietoinen, kuinka paljon pitää atomia hinkata tai muuta voimaa tuottavaa touhua tehdä. Arvelen kuitenkin, että vähemmin kuin vajaan kahdentoista kilon edestä hiilidioksidia.

Vähän harmittelen sitä, ettemme rakennuttaneet kunnon uunia tähän kotiimme, kun sitä kuusi vuotta sitten remontteerasimme. Nykyisillä sähkön hinnoilla se olisi etenkin talvella hyväkin vehje. Mutta päätökset tehtiin silloin aikanaan senaikasilla tiedoilla.

Tässä alkaa loma lähetä puolta väliä. Ajettiin tänään työmaan ohi, en saanut sanottavammin näppylöitä. Viikkoa ennen loman loppua käyn saattamassa tuttavani iäisyysmatkalle, en ota siitä kovin suurta painetta. Eiköhän siihen rutiini riitä….

Rätinkiä huppailureissusta

Huppailureissu oli eittämättä tämän kesän tähänastinen huippukohta. Mutta niin kuin jo Päätalon Herkko aina tenhotti, pittää tehä rätinkiä tekemisistään.

Ensinnähi, autolla ajeltiin tuhatkunta kilometriä. Se tekee nelejän ja puolen litran keskikulutuksella nelejäkymmentäviisi litraa dieselöljyä, josta maksaa örsälsin kaksi euroa ja kolmekymmentä senttiä litralta. Jokkainen voi halutessaan tehä oman rätinkisä siitä.

Automme, jo toistakymmentä vuotta vanha, uutena ostettu, päästää sata ja seitsemäntoista grammaa kilometrille. Niinpä tulimme päästäneeksi ilmaa kasvihuonekaasuja vajaat satakaksikymmentä kiloa. Paljonkohan tuli meillä nokkaa päälle, kun toukokuussa lennettiin Prevezaan ja takaisin?

Kanootin vuokra oli viisikymmentäviisi euroa vuorokaudelta. Jos meikäläinen tekisi toimituspalkkioilla hommia, niin se olisi yhden kirkonmenon tienesti verojen jäläkeen.

Eväät tietenni omat euronsa vaativat. Meillä oli minun leipomaani ruisleipää, margariinia, meetwurstia siinä välissä ja vähin vissiin juustuva ja kurkkua eli tomaattia. En tullu niistä rätinkiä pitäneeksi, oesi ne kotonakin syövyksi tulleet. Sitte meillä oli semmoiset retkimuonat, enkä muista, mitä Uudenkaupungin Tokmanni niistä peri. Ja Heinävedellä tökätessä ostettiin jäätelöt kioskista ja kaupasta aamuseksi jogurtit.

Vesillä meloessa on semmonen etusa tilanne, ettei ole kukkaan kauppaamassa mittään.

Melonnan jäläkeen nukuttiin kaksi yötä siellä kerrostalossa, ja siitä perivät kuusikymppiä päätä kohen yöltä. Jos verrataan hotellien taksoihin, niin ei ollu läheskää hinnankiroissa. Kaupunkipaikkojen syömiset ja kaulankasteet ovat tietenni hintavia, mutta eihän se Pää-Herkkokaan oulunreissunsa – sen, mihin ei Kallea mukkaansa ottanu – kuluja ies Riitulle tarkkaan selevittäny.

Oopperaliput maksoi toistasattaa päätä kohen. En pie sitä pahana, kun monet maksaa stadionikonserteista samoja rahoja. Olihan tarjolla sentään jo yli sajan vujen aikana kelevolliseksi tojettuva mussiikkia.

Loppureisulla velimies tarjosi tietenni riihoijon kaheksi päiväksi, ja vielä lämmitti savusaunansa, jossa ei ollu merkkijää tikua, peräti kaksi kertaa!

Että kyllä tämä kotimaan huppailu oli ihan kohtuullisissa hinnoissa.