Sateessa pururadan ympäri

Aarne oli hakenut matot sisälle, levittänyt ne lattioille – juuri ajoissa, sillä harmaa taivas alkoi syytää vettä. Mutta eipä hän aikonut heittää pitkäkseen tai käpertyä sohvan nurkkaan, vaan suunnitelmissa oli kiertää kaupungin nelikilometrinen ulkoilureitti tai pururata, miksikä sitä nyt kutsuisi. Ja Aarne on niitä miehiä, jotka ei säitä pelkää. Töissä oli venttiilit testattu ja huollettu, oli sitten kaatosade, tulipalopakkanen, helle tai viima. Eläkepäivilläkään ei ollut sattunut niin hyvää tai huonoa keliä, ettei hän olisi ulkoillut. Ainoastaan kipeänä ollessaan hän oli päivittäisen ulkoilunsa laiminlyönyt. Sateella oli hyvät, älykangasta olevat ulkoiluvaatteet, liukkailla liukuesteet. Hän piti esimerkiksi kaatumisonnettomuuksia, joita joka syksy sattui, valtaosaltaan pienenä löperyytenä, vaikkakin salaa.

Niinpä mies pukeutui kaikessa rauhassa, veti hupunkin niskaansa ja otti komerosta vielä kävelysauvatkin, ja laskeutui portaita neljä kerrosta, meni alaovesta ulos ja suuntasi oikopolulle, josta oli liityntä ulkoilureitille. Sade valui, jäähdytti hartioita, jotka ahnaasti heiluivat sauvojen kanssa. Saattoi joku tippa mennä hupun aukosta väärälle puolellekin, mutta hän ei sokerista ollut. Ja näillä lenkeillä Aarnelle ominainen ajatuksenkulku alkoi taas keräänsä keriä.

Aamulla oli taas lehti ollut alkupuoleltaan täynnä tietomurtoa. Oli joku tai jotkut murtautuneet yksityisen terveysfirman tietoihin, ja nyt kiristivät sekä firmaa että niiden asiakkaita rahallisesti. Mikan vaimon, Sonjan, sisko oli yksi niitä kiristettäviä, oli eilen tullut pojallekin soitettua, ja semmoista oli puhellut. Ne oli ollut koko perhe siellä Sonjan sisaren luona ja koittaneet sitä rauhoitella, ja sanoa, ettei kiristäjälle passaa mennä maksamaan.
– Kyllähän tämä melkoinen asia on. Minä olen pitänyt tietotekniikkaa kätevänäkin asiana, pankkihommat ollaan hoidettu sillä kurin niin kauan kuin se on mahdollista ollut. Konehan oli hommattu jo lasten kotona ollessa, kun ne sitä pysivät, ja kyllähän siitä iloa oli jo silloinkin. Mekin Hilkan kanssa istuttiin kansalaisopistossa yksi syyskausi, ja suoritettiin se tietokoneen ajokortti. Kyllä siitä hyötyä oli, kun alkoi vähitellen ymmärtää sen rakkineen mahdollisuuksia. Mutta nyt tämä asia, että ihmisten asiat tulee kaikkien töllättäväksi, on kyllä aika paha. Vaikka minua ei ole toisten asiat koskaan sillä tavalla kiinnostaneet, että olisin laskuja roskapöntöistä kaivellut kuten eräät, ja niitä tutkinut, niin on kuitenkin olemassa ihmisiä, joita tämmöiset asiat kiinnostaa. Valistaa voisi vaikka kuinka paljon, mutta mitenkäs ihmisen pään uusiin ajatuksiin ruuvaat? Ihan sama kuin se, että minä en osta iltapäivälehtiä enkä niitä netistäkään pahemmin lueskele. Silti niitä myydään ja klikkaillaan niin paljon, että se roska tunkee päälle kauppojen eteisten lööpeistä. Niinpä on varmaankin paras asennoitua näihin asioihin niin, että mitä et halua kylällä räknättävän kahvipöydissä ja muissa juorusakeissa, niin pidä omana tietonasi. Sen takia ei olla me Hilkan kanssa siihen Facebookiinkaan menty, vaikka monet tutut on sitä niin mukavaksi sanoneet. Minä kysyin Mikalta, että mitä se sanoo, niin sanoi ettei kannata. Tympeätä valitusta enimmäkseen ja poliittisia kokkapuheita. Jos niistä tykkää, niin sitten sinne sopii mennä. Minä en niistä pahemmin välitä, että olkoot niissä twittereissään ja facebookeissaan. Mitäpä semmoista seuraamaan, josta ei sen kummempaa ole odotettavissa kuin että juupas ja eipäs. Kyllähän joku siitä nauttiikin, mutta en minä. Mutta siitä vuodosta olen tässä ajatellut monenlaistakin. Tietenkin se on kauheata, että joku alkaa tuommoisella asialla kiristää. Hyvin voisin itsekin olla siinä tilanteessa, jos vaikka en siitä tissuttelusta olisi omin päin yli päässyt. Ja pitää minun myöntää sekin, että kun en yksityisestä lääkäribisneksestä tykkää, niin ajattelin rehellisessä mielessäni, että osinkoja ajatellessaan olivat säästäneet väärästä paikasta. Samalla laillahan minä ajattelin silloin, kun uutisoitiin siitä, että yksityisellä oli leikkaussalissa joku aivastanut, ja potilas kuoli. Mutta kaipa nämä töppäilyt on ihan yhtä mahdollisia julkisellakin puolella. Mutta siitä asiasta en kyllä tingi yhtään, että voiton tuottaminen omistajille ja terveydenhuolto ei ole minun mielestäni mikään paras yhdistelmä. Kun ne omistajat on tuolla jossain huitsinnevadassa tai missälie hallintarekisterissä, niin ei niitä kyllä liikuta pätkääkään se, jos jonkun tiedot vuotaa tai joku leikkaussalissa on tullut lentsussa töihin, kun sijaisten hommaaminen on hinnakasta ja nakertaa tulosta. En minä silti ala tästä torveamaan, kun yksityistämisen kannattaja ei vieläkään osaa muuta kuin vetää Neuvostoliiton tai kun sitä ei ole pitkään aikaan ollut, Pohjois-Korean tai Venezuelan vasta-argumentiksi. Se näistä asioista keskustelu tuppaa olemaan sitä Facebookin tasoa, eli itse kukin – minä varmaan mukaan lukien – ollaan siellä omissa asemissamme ja röykytetään sinne vastapuolen asemiin järeimmillä sanoilla mitä löydetään. Sen takia en ole koskaan ollut kiinnnostunut osallistumaan mihinkään politiikkaankaan. Kyllä kai sielläkin tosin suurin osa on semmoisia, että osaavat ihmisiksi olla ja sillä lailla, että asiat riitelee eikä ihmiset, mutta kun näkymään ja kuulumaan pääsevät vain ne tympäisevimmät ja typerimmät, jotka ei osaa toisista, eri lailla ajattelevista, puhua muuten kuin nälvimällä. Olin minä vielä töissä silloin, kun se yksi porukka sen jytkyn sai, ja töissä oli jokusia, jotka siitä mielissään oli. Ne puhui vihervasemmistolaisista ja punavihreistä, enkä malttanut olla sanomatta silloin, että kai te nyt muistatte sanoa tuon vihervasemmistolaisen ja punavihreän samalla lailla kun jotkut sanoi silloin meidän nuorina ollessa sanan riistäjäporvari. Toisaalta samanlaisia oli innokkaimmat liiton miehet silloin ennen, ne puhui kanssa riistosta ja työläisen sortamisesta, vaikka meidän hommissa ei semmoisesta voinut mitenkään puhua. Toiselta puolen, kyllä se liiton ansiota oli, että oli töissä suihkut ja saunat, palkalliset sairaslomat ja että saatiin kunnolliset vermeet vaikka mitä kelejä varten. Ei tarvitse muuta kuin tehtaan museossa käydä, kun näkee ne rähjäisissä kamppeissa touhuavat äijät. Tai katsoa televisiosta dokumenttia intialaisista kangasvärjäämöistä, jossa porukka painaa pitkää päivää hirvittävissä olosuhteissa. Mutta silti ihmiset ostaa niitä rättejä verkkokaupoista. Tai on siitäkin juttua ollut, minkälaisissa olosuhteissa kaivetaan mineraaleja vaikka tietokoneita tai nytkin taskussa olevaa kännykkää varten. Varmaa tietysti on, etten sen kummemmin minä kuin kukaan muukaan vapaaehtoisesti luovu näistä mukavuuksista, etenkään kun ne on sen hintaisia, että meikäläinenkin niihin yltää. Onko se sitten mahdollista sen takia, että joitakuita pidetään pikkuista vaille orjina tuolla jossain maailman toisella puolella. Kohtalaisen varma olen siitäkin, ettei osakkeenomistajat ole valmiita osingoistaan tinkimään. Että onko tämä maailmanmeno sittenkin kiinni siitä, että vahvemmat syövät heikot. Siinä tapauksessa minä kannatan liittoja, sillä niiden avulla me saatiin ihmismäiset olosuhteet. Muistan minä, kun tehdas -70- luvun alussa alkoi. Siihen aikaan sattui semmoisia vahinkoja, että joltakin meni sormet, yhdeltä koko käsikin. Kun porukalla elikkä liitonkin avulla vaadittiin, niin niiden oli pakko pikku hiljaa parantaa olosuhteita. Eikä se aina ollut tuotostakaan pois, niin kuin ne silloin perusteli. Se kun on ihminen semmoinen, että kun se on johonkin tottunut ja sitä selvänä pitää, se ei pienessä kummassa uudistuksia halua. Sitten jäljestäpäin sitä saa miettiä, että olinpas minä hupsu kun tuommoistakin – nyt itsestäänselvyyttä – vastustin. Mutta kyllä näissä uudistuksissa sudenkuoppansakin on, niin kuin nyt aamusella ennen touhuamaan rupeamista tabletilta luin. Kuinka moni itkee nyt surkeuttaan, kun sen asioita levitellään pitkin pimeää verkkoa. Ei tavallisista kunnon ihmisistä luultavasti niillekään mitään harmia ole, mutta kaiken maailman liivijengiläiset ja muut moottoripyörämiehet saattaa heidän henkilötietojaan käyttää omiin paskamaisiin tarkoituksiinsa, ostaa toisten piikkiin tavaraa jostakin vinkuintiasta, jossa ei muusta välitetä kuin että rahat kilahtaa tilille. Luulenpa, että siinä on seuraava kohde, joka porukalla maksetaan, niinkuin on makseltu Kullbergin rahanvapauttamisesta seurannut lama, samaisten raikulipoikien ansiosta 2008 alkanut lama. Se kun on pörssipeluri semmoinen, että se mielellään pistää saamansa voitot talteen verottajalta, mutta kun se saa näpeilleen, se menee valtionvarainministerin puheille, että nyt pitää saada tukea kun muuten menee koko hieno systeemi nurin. Ne puhuu vapaasta markkinataloudesta, mutta paskat se mikään vapaa ole. Tai se on sillä lailla vapaa, että pahimpien raikulipoikien törttöilyt maksetaan porukalla. Ne puhuu yrittämisen riskeistä, mutta se on erilainen erilaisilla yrittäjillä. Mikkosen Topilla oli korjaamo, ja ne sen silloin -90 – luvun lamassa ihan seisovilta jaloiltaan pisti lihoiksi, ja Topi ei siitä ikinä toipunut. Suljetulla osastolla oli neljä, viisi vuotta, ja sitten pääsi avohoitoon. Se ei päässyt ikinä yli katkeruudestaan, enkä toisaalta ihmettele. Teki kolmekymmentä vuotta töitä pitkää päivää, pärjäsi, ja sillä oli aina ollut velkaa. Sitten pankki teki sille sen tempun, minkä tekivät monelle silloin. Sanovat uskovaiset, että vääryys saa lopussa palkkansa, ja jos se lause paikkansa pitää, niin silloin menee siihen tuliseen järveen, josta Pekka joskus puhuu, nämä meidän aikamme suuret sankarit niin että kitku haisee vaan, ja sitä parkumista me tavalliset mielellään kuuntelemme, vaikka kenties itsekin perästä mennään tai jo edellä ollaan menty, kukapa senkään osaa sanoa. No Pekka, mutta epäilen kyllä sen pätevyyttä näissä asioissa…

Ajatuksenkeränsä kieräessä oli Aarne tallannut lokakuisessa sateessa hyvinkin nelisen kilometriä, ja alkoi olla taas lähellä sitä polunpäätä, josta kääntyisi kotiin. Hetken mietti mies, pitäisikö kävellä toinen kierros, mutta mukavuudenhalu ja laiskuus voitti. Jos menisi tästä kotiin, katsoisi valmiiksi ruoka-asiat, että olisi Hilkalle syömistä, kun se oletettavasti väsyneenä tulee töistä. On joutunut varmaan koko päivän olemaan maskin kanssa, ja se käy kyllä pitemmän päälle tukalaksi. Kyllähän sitä tunnin, kaksikin sen kanssa on, mutta että koko päivän, niin varmaan tuskaksi käy.

Alaovella mies pudisteli päältään enimmät pisarat, meni rappukäytävään ja nousi portaita neljänteen kerrokseen. Ranteessa oleva älykello, lapsilta jouluksi saatu, tärisi riittävän liikkumisen merkiksi portaita noustessa. – Mihin lie menevät nekin tiedot. Kun minä ne näen siitä laitteitteni ruudulta, niin tottahan ne näkee joku muukin. Ja minkä muun takia ne niistä kiinnostuneet olisivat, kuin että mainostavat jotakin sillä perusteella. Mutta minun kohdallani kyllä menee se homma hukkaan, luulisin. Jos tarvitsen jotain, niin käyn hakemassa, kaiken maailman mainokset hyppään yli. Television mainoksista en nykyään mitään tiedä, kun en ole muuta kuin ykköstä tai kakkosta katsonut varmaan kymmeneen vuoteen. Kanavia toosassa näkyy olevan tuossa vapaassa verkossa yli viidenkymmenen, ja jokainen täysjärkinen ymmärtää, että suuri osa sisällöstä, mikä siitä tulee, on aika heppoisesti tehtyä. Mutta niin vain nekin tekijät saa asuntolainaansa ja vakuutusmaksujaan maksettua, siirrettyä muutaman päivän elämänsä kerässä. Onko näin hyvä, sitä saa pohtia joku muu. Minä, kohta seitsemänkymppinen eläkeläinen, en osaa katoa maailmaa kuin omasta pienestä vinkkelistäni, ja ajattelen kaikki siitä lähtökohdasta käsin. Minun on vaikea ymmärtää sitä, joka tienaa leipänsä roskaa suoltamalla, mutta toisaalta kai kaikkien on leipänsä jotenkin ansaittava. Ei ole kaikkialla Kelaa tai kassoja kuten meillä täällä. Ja saahan ne lähetyssignaalit tuosta mennä, kunhan minun ei tarvitse niitä katsella.

Kotioven takana oli tuttu oma maailmankaikkeuden puolikas, vai olisiko vähän alle. Jotenkin se kotipaikka tuntui enempi kodilta, vaikkei tässäkään vikaa ollut.

Pyhäpäivä

Illalla oli tultu kaupasta, laitettu maskit kaupan ulkopuolella olevaan roskikseen, katsottu televisiosta uutiset. Vielä iltamyöhällä oli laitettu kerrostalosaunan sähkökiuas päälle, ja käyty kuumailmakopissa hikoilemassa. Eihän se ihan sitä paljoa ollut kuin mökin piha- ja rantasaunat. Iltamyöhällä oli vielä toisella silmällä televisiota koitettu katsoa, mutta jo ennen kymmentä oli vetäydytty yöpuulle.

Pyhäaamuna puoli kahdeksan maissa kömpi Aarne keittiöön, laittoi kahvin tippumaan. Sikäli olivat aamurituaalit muuttuneet, ettei enää tarvinnut käydä kumartelemassa huoneiston ovella poimimassa tuotua sanomalehteä. Otti hän tabletin pois latauksesta, ja alkoi tutkia sanomalehteä latuskalaitteen näytöltä. Mitäpä siellä sen ihmeempiä: koronaa, taloutta. Ei niistä pyhäisiä mietteitä saa, mutta ehkä ne semmoiset kuuluvatkin kesäisiin pyhäaamuihin, jolloin ei viitsinyt maailman tapahtumista juuri otsikoita enempää seurata. Enemmän seurattavaa oli silloin luonnossa ja puutarhassa.

Kahvinkeittimen ropina havahdutti Aarnen, ja vuosikymmenien rutiinilla hän otti kaapista mukin, kaatoi höyryävää juomaa mukiinsa, siemaili lunkun kerrallaan. Hilkka kömpi myös aamutakissaan keittiöön, otti kahvia ja meni olohuoneeseen, avasi television.

Tuon tavan parempi puolisko on oppinut, mietti Aarne. – Minä en ikinä ole aamulla osannut televisiota katsoa. Olin hyvän matkaa toisella kymmenellä, kun se kapistus kotiin tuotiin. Aamulla tai aamupäivällä en ole katsonut televisiota koskaan kuin lasten kanssa jouluaattoisin, yli kolmekymmentä vuotta sitten. Mikähän siinäkin on? Edes ajatuksiin ei ole koskaan tullut semmoinen, että voisi katsoa televisiota aamulla, vaikka se ainakin näin kaupunkioloissa olisi hyvinkin sopivaa. Tuleeko se siitä, että kun se vehje silloin kotiin tuli – meillä se oli ensimmäisiä koko kylällä – puhuttiin televisioantennista talon katolla konkurssiharavana. Olihan se ihan julkeaa ja ennenkuulumatonta, että iltaisin istuttiin tekemättä mitään, tuijottaen sitä ihmevehettä. Oli silloin alkuun kylän väkeäkin meillä joka ilta. Tulivat uutisia katsomaan. Pari vuotta sitä kesti, sitten alkoi niitä vehkeitä tulla vähän joka torppaan, ja omalla väellä katsottiin. Hilkka on oppinut, kun se oli vuorotöissä, ja jos se oli iltavuorossa, niin katseli aamuohjelmia. Minä en ole koskaan katsonut yhtään aamu-tv- lähetystä. Kun toosa on auki ollut joskus lomilla ollessani, olen vähän kummeksuen katsellut. Kolmessakymmenessä vuodessa en ole siihen vielä oppinut. Kun tässä oikein mietin, niin näitä aamulähetyksiä on ollut minun elämäni aikani pitempään kuin on ollut olematta. Kai minä olen joku ihme jäärä, kiinni jossain Kekkosen ajan pysähtyneisyydessä, millaiseksi sitä aikaa on jo kolmekymmentä vuotta sanottu. Minä en siinä suurta vikaa nähnyt, jotkut oli siinä poliittisessa ravissa silloin, mutta niin on nytkin. Jotenkin, kun kuulen Halla-Ahon puhuvan vihervasemmistolaisista tai punavihreistä, niin se äänen sävy on sama kuin taistolaisilla neljä- viisikymmentä vuotta sitten, kun ne puhuivat kapitalisteista ja riistäjäporvareista. Ja samanlaista se taitaa olla muutenkin, jotain sokeaa ja omanapaista vöyhötystä tai nykyään taidetaan puhua öyhötyksestä. Mukava sana on sekin. Mutta tosiaan kun lukee vaikka tuota Helsingin sanomaa, jota on tullut tilattua pitkään, niin se onvalistanut meitä suorastaan paatoksellisesti siitä, kuinka 1960- ja 70 – luvut olivat niin kamalaa aikaa, pysähtynyttä. Jos pysähtyneisyys on vakautta ja turvallisuutta, niin silloin ne on oikeassa. En minä muista niiltä ajoilta mitään ahdistavaa. Olihan se erilaista, ja varmaan on moni asia nykyään paremmin, maailma menee eteenpäin. Mutta oli se turvallista ja vakaata. Minäkään en ole kansalaiskoulun jälkeen koulunpenkkiä kuluttanut edes ammattikoulun vertaa, mutta niin vain elätin itseni tehtaalla laitosmiehenä eläkeikään asti. Viimeisiä semmoisia kyllä olin, ja vähän harvinainen ikäistenikin joukossa. Toisaalta ei tarvitse oman poikani mennä säässä kuin säässä mennä katsomaan poistoventtiilien kuntoa eikä hengittää kemikaalien sekaista ilmaa tai käyttää hengityssuojaimia töissä. Itse asiassa kumpikin lapsistamme saa ihan kunnollista palkkaa nytkin poistumatta kotoaan! Ei semmoisista voinut edes haaveilla niihin aikoihin kuin korkeintaan maajussit, joiden työpaikka koti on. Onhan siitä etätyöstäkin jo liki kolmekymmentä vuotta puhuttu, ainakin neljännesvuosisata, mutta vasta viime keväänä se ihan oikeasti tuli. Minä pidän omalta kantiltani sitä oikein hyvänä asiana, ja siinä suhteessa meidän aikamme on tuhannen kertaa parempaa aikaa kuin se Kekkosen aika, jolloin oli aamusella tai muuten työn alkamisen lähestyessä painettava kotiovi kiinni ja mentävä. Ja onhan toki monen vieläkin. Hilkan ammatissa ei etätyömahdollisuutta ole, eikä voi ollakaan. Onhan hoitohommissakin puhuttu roboteista, mutta kyllä se vielä vähän skifiä taitaa suurelta osin olla.

Kellon viisarit osoittivat kahdeksaa, ja näkyi televisiosta tulevan Avara luonto. Sitä oli Aarnekin mielellään katsellut aina, tosin vasta nyt huomasi, että sitä näin pyhäaamuna saattoi katsella. Niinpä kömpi hänkin olohuoneen puolelle, ja Hilkka näkyi katsovan juuri tuota luonto – ohjelmaa. Aarne köllähti sohvalle, katseli hänkin kolmekymmentätuumaista ruutua, joka oli seinään ruuvattu. Hilkka havaitsi siippansa tulleen, ihmetteli vähän.
– Mikähän sille nyt, ei sitä ole kyllä tähän asti aamuisin television ääressä näkynyt. Mutta toiselta puolen, eipä tuo siinä mitään haittaakaan, se on sen koulunsa käynyt, ettei ala höpöttää, kun minä katselen jotakin televisiosta. Minusta taas se, että nämä aamutelevisio- ohjelmat silloin aikanaan tuli, on melkein parasta, mitä toosan kanssa on tapahtunut. Kun laittoi lapset lähtemään kouluun, oli mukava samalla katsoa uutisia ja aamu-tv:tä. Ukko meni tehtaalle aina aamuseitsemäksi, minulla oli seitsemään meno ehkä viikon verran kuukaudessa, muuten oli ilta- tai yövuoroja. Etenkin iltavuoropäivinä oli mukava katsoa aamulla ja aamupäivällä kaikessa rauhassa, oli hyviä ruuanlaitto-ohjelmiakin ja vaikka mitä.
Aarne sitä ihmettelikin joskus, mutta annoin sen mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos. Sillä oli se hommansa siellä tehtaan huoltoporukassa, se teki päivävuoroa koko ajan. Mutta nyt se tuli tuohon, mitä se ei kyllä tähän päivään mennessä ole tehnyt – alkaakohan se tulla vanhaksi. Mutta muuten se kyllä katsoo telkkaria juuri samalla tavalla kuin aina, sohvalla kyljellään röhnöttäen. Olen sanonut, että meille mahtuisi helposti vaikka toinen tv-tuoli tai vaikka kiikkustuoli, mutta sitä se ei tänne kaupunkiasuntoon ole halunnut. Maalla se kyllä istuu mielellään siinä valehtelijan paikalla sen kerran kun se ylipäätänsä malttaa istua katsomaan.
Pitää varmaan tänään soitella Pialle ja Mikallekin, kylläkin päivällä vasta. Ne kun makaa pyhisin ainakin kymmeneen asti, ja mikäpähän siinä. Kyllä makaisin minäkin muuten, mutta ei anna raato maata kuin enintään kahdeksaan asti. Laittaisikohan Aarne tänään, vaikka on pyhäpäivä, pyörän ajokuntoon, tai varmistaisi että se on. On se siitä pyhätyöajatuksestaan alkanut vanhemmiten lipsua, saattaa jotain tehdäkin sunnuntaisinkin. Niillä oli kai kotona semmoinen komento, että pyhisin ei tehty mitään, minulla ei ole semmoiseen ollut mitään mahdollisuutta. Kuinkahan monet joulut, pääsiäiset ja juhannukset olen ollut osastolla?
Luonto-ohjelmat loppuivat, ja Hilkka nousi, sanoi alkavansa imuroimaan. Kysäisi siinä Aarnelta, että voisiko tämä katsoa että pyörä olisi kunnossa. Että jos kuitenkin huomenna menisi töihin pyörällä. Aarne nousi, pukeutui ja otti eilisiltana hankkimansa valovermeet mukaansa, irrotti ne latauksesta ja kokeili. Ei muuta kuin avaimet taskuun, kengät jalkaan ja alakerran pyörävarastolle rappusia laskeutuen. Kanahäkkivarastosta ensin pumppu ja öljysuihkepullo, ja tutkimaan mankeleiden kuntoa. Renkaisiin piti pumputa ilmaa, ja näkyihän siellä henki pysyvän. Vaihdesysteemit ja jarrut hän tarkasti myös sekä omastaan että Hilkan pyörästä, ja hätäilemättä vaihtoi entisten dynamolamppujen tilalle ladattavat ledit, kävipä vielä pienen koelenkinkin pihassa.

Hiekkaa porkkanalaariin

Siikasopan jälkeen oli sopiva aika köllähtää tuvan puusohvan päälle, ottaa tyyny pään alle ja tabletti käteen. Minuuttiviisari oli astunut verkkaisesti koko aamupäivän, tuntiviisari vielä verkkaisemmin, eikä tuntiviisari vieläkään zeniittiin osoittanut. Hilkka tuntui touhuavan kalojen kanssa, siunaili saalista ja sanoi laittavansa kuhan pakastimeen ja suomustamattomat siiat myös. Fileet hän suolasi ja laittoi kannelliseen muoviastiaan jääkaappiin.
Oli köllähtämässä hänkin ruokalevolle, kun pöydällä oleva puhelin soi. Tuntematon oli numero, ja Hilkka kerkesi miettiä, että jokohan taas on joku lehti- tai vitamiinikauppias, mutta poimi laitteen kuitenkin käteensä ja sipaisi näyttöä vastatakseen. Jos se on puhelinmyyjä, niin sanon äkkiä sille, että en asioi sellaisten kanssa. Lehdistä oli luettu, radiosta ja televisiosta kuultu ja nähty ja malliksi itsekin koettu tilausansoja, joita puhelinmyyjät ovat viritelleet hyväuskoisille ihmisille. Koko tämä aika oli täynnä kaikenlaista yrittäjää ja huijaria. On kaupattu puhelimessa sähköä, puhelinliittymiä, lehtiä, vitamiineja, alusvaatteita. Milloin isompaan kaupunkiin asiaa oli, feissariksi sanotut ahdistivat. Oli se hänenkin kohdalleen tullut, se haksahtaminen ja harmitti oikein ajatellakin. Ilmaisen näytteen höykin hänkin oli ottanut vahingossa semmoisen sopimuksen, että kerran kuussa tuli postissa vitamiinipaketti, eikä sitä saanut peruttua. Kuluttaja-asiamiehen neuvoja tarvittiin, että riesasta eroon pääsi, eikä hän mielellään edes puhunut koko asiasta. Aarne puolestaan oli ollut samassa liemessä alushousujen vuoksi. Ei Hilkka ymmärtänyt, miten tämmöistä saattoi olla olemassakaan. Vielä pari kolmenkymmentä vuotta sitten tuommoisesta liiketoiminnasta olisi joutunut kiipeliin, ja ilmeisesti joutuisi vieläkin, mutta kun nämä firmat operoivat jostain ulkomailta, eikä niitä edes saada oikeuden eteen. Siinä mielessä silloin ennen oli paljon paremmin, vaikka kuinka Helsingin sanomain kolumnistit haukkuvat mennyttä maailmaa. Silloin oli elämä selvää ja hallittavissa olemaa, ja kaikkea mitä tarvitsi, sai myös. Toisaalta oli paljon kerjennyt maailma mennä eteenpäin siitä, kun vaikka koulussa oltiin. Hänellekin äiti teki eväät kouluun. Keiton koulusta sai, mutta leipä oli kuivaa ja kovaa näkkileipää, ja hänellä oli äidin leipomaa leipää.

Mutta nyt hänellä oli siis kännykkä kädessä, ja hän vastasi nimellään. Se oli entisestä työpaikasta, hoitokodista, entinen esimies, osastonhoitaja Riitta. Vaihdettiin ensin kuulumiset, Riitta tiedusteli miten eläkepäivät ovat alkaneet sujua. Niistä ei nyt ollut muuta kuin hyvää sanottavaa, aika kuluu, tekemistä on sopivasti ja vuorokausirytmin vakiinnuttua viimeisinä työvuosina vaivannut jatkuva väsymys oli helpottanut kovasti. Työ kun oli ollut hoitokodissa viisivuorotyötä, eikä se koskaan ollut hänelle sinänsä sopinut. Mutta kaikki eivät saa valita tekemisiään ja töitään, moni joutuu ottamaan sitä, mitä tarjolla on. Riitan asiana oli se, että voisiko Hilkka tulla kahdeksi viikoksi tuuraamaan koronakaranteeniin joutunutta hoitajaa. Hilkka empi. Mitä vuoroja. Riitta lupasi, että jos hän suostuisi, tulisi hänelle vain päivä- tai ääritapauksessa iltavuoroja. Hilkka empi vieläkin. Entä jos korona on levinnyt osastolle. Riitta selitti, että sairastunut oli ollut lomalla, eikä ollut lähelläkään hoitokotia sen aikana. Hilkka mietti samalla kun Riitta maanitteli. Niin, kyllä hän työstä sinänsä oli tarpeeksensa saanut. Eläkepäivät ovat olleet siitä mukavat, kun ei ollut tarvinnut öitä valvoa, oli ollut mukavaa puuhaa täällä mökillä puutarhan ja lasten ja lastenlasten perheiden kanssa. Kesällä ne oli olleet täällä, ympärillä oli ollut elämää. Nyt syksyllä oli tietysti alkaneet koulut ja työt, ja kahdestaanhan he Aarnen kanssa olivat olleet. Siinäkään ei vikaa ollut. Toisaalta parin viikon sijaisuus toisi mukavan lisätienestin, pystyisi ostamaan pienille vaikka joululahjoja niillä rahoilla. Mutta kyllä hän ensin Aarnen kanssa keskustelisi, kun on korona ja kaikki. Että jos hän saisi pari tuntia aikaa miettiä, hän vastaisi sitten. Riitta kiitti ajasta ja sanoi jäävänsä odottelemaan Hilkan soittoa.

Aarne oli keskustelun kuullut, ja noussut puusohvalla istumaan. Olihan hän lehdestä lukenut, että moni eläköitynyt hoitaja on kutsuttu takaisin töihin, kun on pula henkilökunnassa. Jos Hilkka suostuisi, se merkitsisi paluuta kaupunkiasuntoon ainakin siksi aikaa, kun työ kestäisi. Tai ainakin Hilkan pitäisi siellä olla, mutta eipä täällä yksinään varmaankaan tulisi oltua. Mutta semmoinen komento heillä oli toisaalta aina ollut, että toisen päätöksiä ei oltu pahemmin manipuloitu, ja siksi kai heillä oli ollut niin pitkä ja vähäongelmainen yhteinen taival. Olihan hänkin välillä ollut eläkepäivinään silloin tällöin lyhytkestoisissa hommissa. Rautakaupan kuorma-autoa hän oli silloin tällöin ajanut töissäkin ollessaan lomien aikana, ja jatkanut sitä eläkkeelle jäätyään. Nuo sivutienestit olivat silloin aikanaan mahdollistaneet lomamatkat kauemmas tai jonkun isomman hankinnan. Jos nyt Hilkka suostuisi menemään töihin, niin ei hän sitä vastustaisi. Tai heillä oli ollut muutenkin semmoinen komento, ettei toisen tekemisiin mitään sairaalloisen tiukkoja päitsiä oltu pidetty. Aarne maisteli ajatusta kaupunkiasuntoon menosta. Ei se nyt ihan mahdottomalta tuntunut. Voisihan hän käydä päivisin täällä touhuamassa, matkaa oli vain se kolmisenkymmentä kilometriä. Joskus jomman kumman lomien aikana, jos toinen oli töissä ollut, oli töissä käyty täältä. Mutta nyt pimeiden aikaan ei semmoista viitsinyt. Mutta odotellaanpa nyt, mitä se tuumii. Siihen on parempi olla puuttumatta, se osaa asiansa ratkaista ihan itse, eikä siihen ole tarpeen minun mennä härkkimään. En minäkään tykkää siitä, jos minun puolestani kuka tahansa ajattelee. Mitähän jos lähtisi ottamaan peräkärryn auton perään ja hakemaan sitä hiekkaa ja käymään ne kalat viemässä. Saa siippa miettiä rauhassa, enkä minä siihen sano sen kummemmin uuta kuin aatakaan. Mukava on täällä olla, mutta toisaalta illat kuluu yhtä mukavasti kaupungissakin. Maskin kanssa kyllä on siellä liikuttava enemmän, mutta se nyt on mitä on.

Aarne nousi jaloilleen, kävi ottamassa termospullosta kupin kahvia, ja puheli lähtevänsä nyt hakemaan porkkanalaariin uutta hiekkaa. Se meni eteiseen, puki takin päälleen, etsiskeli hanskat ja veti villasukat jalkaansa, työnsi jalat saappaisiinsa ja meni ulos. Hilkka jäi sisälle, istahti keittiön pöydän viereen miettimään.
– Mitähän sen Riitan pyynnön kanssa nyt sitten tekisi. Siitä parin viikon pestistä taitaisi semmoiset kuusi seitsemän sataa jäädä käteen. Se on kyllä iso raha, kun nykyisiä tuloja miettii. Aarne lähti ulos, ja viisaasti tekikin, koska minä tarvitsen tämmöisen asian ratkaisemiseen ihan täyden rauhan. On se sen oppinut tässä neljänkymmenen kuuden vuoden aikana, hyväkäs. Mutta nyt se kyllä unohti ne Pekalle ja Seijalle menevät kalat!
Näkyy laittavan jo lapiota kyytiin, ja kohta ajelee pois.
Hilkka nousi, otti jääkaapista pussin ja juoksi rappusille, huiskutti.
– Olisin minä ne hakenut, tuumi mies, vaikka selvästi näki, että sen siliän tien olisi mennyt. No, pääasia että mukaan lähti. Hilkka palasi keittiöön, poimi puhelimen kouraansa. Oikeastaan hän oli jo Riitan kanssa puhuessaan päättänyt, että hän suostuu. Kun kerran se koronakaranteenissa ollut ei ole työpaikalla pyörinyt sairastuttuaan, ja olisihan se vaihtelua täällä maalla olemiseen, vaikkei tässä mitään vikaa olekaan. Ja ennen kaikkea se kuusi- seitsemänsataa euroa ylimääräistä houkutti. Jos vaikka tämä korona joskus hellittää, niin voitaisiin matkustaa vaikka Kreikkaan. Tai ostaa vaikka lastenlasten pikkuisille jotain jouluksi. Asia oli sillä päätetty, ja hän otti puhelimen, ja soitti Riitalle takaisin. Se ilahtui kovasti, ja sanoi että ensi maanantaiaamuna kuudeksi sitten aamuvuoroon, aamuraportilla aletaan kuten tavallisesti. Työvaatteet saa samasta paikasta kuin ennenkin, ja huoneissa käydessä pidetään maskia.

Aarne puolestaan oli ehtinyt jo Pekan ja Seijan tienhaaraan, muisti laittaa vilkun päälle ja kiepautti porraseteen. Hän meni tavalliseen tapaan porstupaan ja huhuili, että onko täällä ketään kotona. Seija sieltä tuli, ja otti mielihyvin kalat vastaan, kiitteli. Pekka kuulemma oli mennyt kylälle rukouspiiriin, mutta hän uskalsi lausua kiitokset senkin puolesta. Aarne kiitti kiitoksista ja sanoi jatkavansa, toivotti päivänjatkoja ja lähti. – Vai rukouspiiriin keskellä arkea, no, kaikella tapaa. Liekö Pekka kotona puhunut mielensäpahoittamisestaan. Olisi se Trumpin haukkuminen minulta saanut jäädä, kyllähän minä Pekan olen tiennyt. Se on normaaliasioissa ihan järkimies, ja yhdessä ollaan nyt viime vuosina monta asiaa tehty. Olin auttelemassa sitä, kun se tapiseerasi kamareitaan, perunankaivut ja sipulinnostot on niiden isommilla tiluksilla tehty porukalla. Se purki ne pakettisopimukset takavuosina, ja on viljellyt perunaa ja sipulia myyntiin asti sivuhomminaan, ja hyvä että on. Kyllä minä tykkään, että sen elämä parempaan päin meni, kun se siellä teltassa kävi norkoilemassa ja uskoon tuli. Vähän rasittava se välillä on paasatessaan, mutta toisaalta avulias enimmiltään, eikä ollenkaan pahantahtoinen. Sillä ei muuten ole sillä asialla mitään tekemistä näiden vakaumusasioiden kanssa. Olen minä niitä nähnyt matkan varrella, eikä tuo asia ihmistä juuri miksikään muuta. Puheet muuttuu pinnalta nätimmiksi, mutta se sama ihminen siellä alla on, eikä siinä mitään. Mutta jos on ollut ilkeä ja ahne, ei se uskoontulo sitä seikkaa hävitä, saattaa vähän lieventää, mutta ei ihminen miksikään muutu. Pekan kohdalla kuitenkin se viinan kanssa ylenmäärin läträäminen jäi, ja sitten se sai Seijan rinnalleen. Herkkä mies Pekka on, ei ilkeä eikä ahne ole ollut koskaan, ja sille uskossa oleminen sopii sillä tavoin hyvin, että se pyörii enimmäkseen siinä samanmielisessä seurassa, se on sille hyvä. Minä maailmanlapsi sitä välillä vähän haastan, ja nokka menee silloin solmuun vähäksi aikaa. Mutta eiköhän nuo kalat tämänkertaisen rypyn oikase… Mutta minä luulen, että Hilkka on tällä aikaa kun tällä reissulla olen, soittanut sinne töihinsä ja sanonut tulevansa. Kyllä minä sen tiesin jo silloin kun se puhelimessa puhui. Ja tiesin senkin, ettei se sitä vielä sano, ja sillä läksin vähän aikaisemmin kuin muuten olisin lähtenyt tähän hiekanhakuun. Se vain täytyy tässä nyt katsoa, ettei selkäänsä särje, lapiohommista ei selkä ole tykännyt. Ei ole tullut tehtyä niitä venytyksiä, mitä fysioterapiassa silloin lonkkaleikkauksen jälkeen neuvottiin. Silloin selkä tuli kipeäksi, kun liikkuminen oli aluksi vähän hankalaa ja tuli semmoisia vongertavia liikeratoja.

Montun tienhaara tuli, ja Aarne kaartoi sopivalle kohdalle, nousi autosta ja alkoi hätäilemättä, rauhallisin liikkein täyttää kärryänsä hiekalla. Omistajalta oli lupa tämmöiseen hommaan, sen hän oli jo viime viikolla kysynyt. Peräkärrynkin täyttäminen lapiopelissä vie aikansa, ja ajatus kerkiää karata vaikka mille radalle sinä aikana, kun kärry täyttyy. – Isä oli ollut nuorena miehenä kuorma-autossa apumiehenä. Ne oli hiekkakuormat tehneet lapiopelissä, kippi oli ollut käsin veivattava. Ei siinä varmaan lavalla ollut kuin neljä viisi kertaa se, mitä tässä peräkärryssä, mutta on siinä ukot saaneet heilua tosissaan. Sulan maan aikaan olivat ajaneet hiekkaa, talvisin propseja. Mutta oli ukko sitten siitä edestä vaivainenkin loppuaikoinaan, ei kolottamatonta paikkaa vuosikymmeniin. Minä pääsin jo niin helpolla, että piti kuntoa hoitaakseen harrastaa jo liikuntaakin, mitä ukko ei kyllä tehnyt. Se piti koko urheilutouhua turhana ja herrojen huvina, mutta minä olen kyllä mielelläni ollut mukana seurankin touhuissa. Kuskasinhan minä junioreitakin silloin Mikan ollessa yläkoulussa, kun se pelasi jalkapalloa. Monta reissua ajettiin ympäri maakuntaa, kun oli pelejä, eikä siihen aikaan seuroilla ollut rahaa ottaa linja-autoja pelireissuja varten. Se oli meistä vanhemmista kiinni, ja vuoronperään otettiin auto poikia täyteen ja vietiin peleihin. Ei ollut mitään vakuutuksiakaan, ja jos joku loukkasi itsensä niin sitten loukkasi. Sattuihan se minun ajovuorolleni sekin, kun Mäkelän Asko juoksi yhteen toisen joukkueen pelaajan kanssa, ja aivotärähdys tuli. Siellähän me toisten poikien kanssa sitten odoteltiin terveyskeskuksessa, että poika sai luvan lähteä kotiin. Kuvasivat, ettei ole kallonmurtumaa, ja sitten ne vielä tarkkaili ettei muutakaan ole. Iltamyöhällä sieltä tultiin, eikä siinä ollut sen ihmeellisempää. Nakkikioskilta hain koko porukalle makkarat syötäväksi, kun Askoa odoteltiin. Siihen aikaan ei tuommoisesta meteliä nostettu. Kun vein pojan kotiinsa ja sanoin, mitä on tapahtunut, ei siitä nostettu syytteitä eikä tehty esitutkintapöytäkirjoja. Mustelmiahan siinä pojalle tuli, mutta ei niihin siihen aikaan niin huomiota kiinnitetty. Sittenhän minä jäin niistä hommista pois, kun Mika lähti lukioon ja lopetti jalkapallon pelaamisen ja kaiken muunkin urheilun. Kai sen kaverit siellä oli enemmän musiikkiin suuntautuneita, ne kulki festivaalit ja rokkibändien keikat, ja kai ne tuhersi kaljankin kanssa, mutta mies siitä kuitenkin tuli. Kovasti enemmän se on omia lapsiaan hyysännyt kuin me hyysättiin, mutta kai se on aika erilainen. Niinhän ne kuulemma liivimiehet myy kaupungissakin jo koulujen lähellä huumeita, sattui onneksi nuilla meidän mukuloilla olemaan semmoinen se teiniaika, ettei sitä lajia ainakaan näillä main suuremmin ollut.

Näitä tuumiessaan oli mies saanut kärrynsä sen verran täyteen, että sopi lähteä ajelemaan kotiin. Ei muuta kuin lapio auton peräkonttiin, käsineet apumiehen penkille. Olipa puserokin selästä vähän kastunut. Eipä sitten muuta kuin mökille takaisin, ja hän otti ladosta kaksi sankoa, ja alkoi kantaa kärrystä kellariin sanko kerrallaan hiekkaa porkkanalaariin. Hilkka näkyi jo olevan nostamassa porkkanoita pellosta, oli laittanut ulkovaatteet ja huivi päässä kykki kasvimaalla, ja oli jo melko pitkälläkin hommassa. Eipä heillä ollutkaan kuin se kuusi riviä kylvettynä, mutta kyllä siitä talven porkkanat tuli. Hyvä oli kyllä tämän paikan maakellari, kuusikymmentäluvulla se oli pykätty. Leca-harkoista seinät, päälle valettu sementtiholvi, ja maalattia. Vielä oli tuuletuskanava ulos, ettei homekaan vaivannut. Talveksi piti laittaa pieni irrallinen sähköpatteri, jos oikein kylmäksi meni. Sähkövalo ja pistorasia oli vedetty tännekin, että melko turvallisin mielin saattoi olla siitä, että kesän juuressato oli turvassa ja säilymässä. Hyllyillä oli sitten lasipurkeissa hilloja ja muuta, ja vaikka kaupungissa oli talvet monesti oltu, piti täällä kerran viikossa tai kahdessa käydä hakemassa perunoita, porkkanoita ja hilloja jääkaappiin. Tietä pidettiin aurattuna talvisin, Nurmisen Petteri hoiti tiekunnan tietä, eikä siltä mennyt kuin muutama minuutti pistossa heidän pihaansa. Pari sataa talvessa se veloitti, eikä se ole hinta eikä mikään siitä, että tänne aina pääsi.

Puolen tunnin kanniskelun jälkeen alkoi olla kärry tyhjä, ja Aarne riensi avuksi kasvimaalle. Mutta mitäs siellä, olivat porkkanat jo listittyinä suurimmaksi osaksi ja laitetut kottikärryynkin, että ei muuta kuin aisoista kiinni ja kuskaamaan kellarin ovelle. Siitä sitten sinne hiekan sekaan koko lasti, siellä ne säilyisivät hyvänä pitkälle kevääseen asti. Kotitarveviljelyä he olivat siitä lähtien harrastaneet, kun tämän paikan -90- luvun puolessa välissä vanhempien kuoltua perikunnalta ostivat. – Muistan minä sen, kun lapsena syletti, kun isä ja äiti laittoi kitkemään ja haraamaan. Kun maailmalle lähtö sitten koitti, niin menikin reilut kaksikymmentä vuotta ilman viljelemisiä. Toki käytiin vanhuksia auttelemassa perunannostossa, mutta se oli se yksi päivä vuodessa. Kaupasta porkkanat ja perunat sun muut ostettiin ihan yli viisikymppisiksi asti. Ja kun tämäkin ostettiin, niin puheltiin, ettei tästä sitten tehdä mitään rangaistussiirtolaa, jossa kaiket päivät menee raataessa ja illalla myöhään uuvuksissa sänkyyn kaadutaan. Eikä tämä semmoinen ole ollutkaan, mutta eipä noissa meidän mittakaavan viljelyksissä mitään päiväkausien raatamista ole ollutkaan. Perunalle ja juurikasveille aari on riittänyt, ja sitten on ollut vajaan kymmenen neliön kasvihuone. Hyvin vähällä on päästy.

Kello oli siirrellyt viisareitaan niillä sekunnin askeleille jo pitkälle iltapäivään. Mutta niin olivat porkkanat kellarissa, koko sato korjattu, ja puutarhakalusteetkin korjattu jo aiemmin kasvihuoneen suojiin talveksi. Syystöitä oli jäljellä oikeastaan enää vain veneen nosto järvestä, joka pitäisi tehdä lähiviikkojen aikana. Niin, ja laiturin venekiinnikkeiden kiinnityksen korjaus, mutta sitä ei tänään enää ehtisi, pimeä tulee sen verran aikaisin. Siinä touhutessa oli Hilkka sanonut, että menee maanantaina kahdeksi viikoksi töihin. Että kai sitä sitten pyhäiltana viimeistään pitää lähteä kaupunkiin. Säätiedotus on luvannutkin ensi viikoksi kylmenevää ja sateita, että mikäpä on kerrostaloasunnossa Aarnen ollessa ja vaikka kirjoja lukiessa.

Saalis talteen

Kirpakka lokakuun aamupäivä asteli pienin, sekunnin pituisin askeleentöpöin keskipäivää kohti. Taivas oli Aarnen verkkoreissun, vajaan tunnin ajan, käynyt yhä harmaammaksi, ja kylmiä pisaroita alkoi pikku hiljaa tippua taivaalta maitokärryjä mäkeä ylös työntelevän miehen takin hartioille. Mutta hätäkös hänellä, nykyaikana osataan tehdä kaikkiin säihin sopivia ja vielä kauas näkyviä vaatteita. Aarnella oli visusti tallessa ja hyvin pidettynä töistä jo vuosia sitten saatu huomiovärinen takki. Siihen entiseen laitosmiehen työhön kun kuului myös sellaisia tarkastamisen ja huoltamisen kohteita, joissa ei kysytty säätä eikä olosuhteita, vaan sitä, että kohteet tulivat tarkastetuiksi ja huolletuiksi. Aarne mietti,että hänen kohdallaan elämän tie oli ollut harvinaisen tasainen.

– Sinnehän minä menin tosiaan jo ennen armeijaa, rakennushommiin silloin kun ne sitä tehdasta rakensi. Sieltä rakennukselta armeijaan, ja rakennushommien loppuun palasinkin. Ja sitten kysyivät, että kiinnostaisiko työ uudessa tehtaassa. Kyllähän minua kiinnosti. Ja oli se silloin ihan viisas valintakin, kun ei koulunpenkillä istuminen oikein ollut huvittanut. Sillä lailla minulla oli hyvä tuuri, että nykyaikana ei minun konstillani ole edessä muuta kuin kortisto. Että minun kannaltani se vanha aika oli paljonkin parempaa ainakin siltä kantilta, että töihin pääsi vaikkei ollutkaan kouluja käytynä. Omat mukulat ne on istuneet opintiellä siitäkin edestä. Kumpikin kävi oikein yliopistot, ja kyllä minä niistä ylpeä olen. Että tämmöisen tavallisen ukon ja akan mukulat onkin niin teräväpäisiä olleet, että kävivät kouluja maistereiksi asti. Ei olisi pappavainaa varmaan silmiään, korviaan tai sanomalehtiä uskonut, kun niin Mika kuin Piakin kävivät ylioppilaiksi ja siitä vielä yliopistoonkin. Hyvä on että kävivät, ja vielä semmoisille aloille, että ovat päänsä pärjänneet. Myönnän minä, että monessa suhteessa nykyaika on paljon, paljonkin parempaa kuin silloin ennen. Silloin piti olla melko visusti samanlainen kuin muutkin, ei passannut kovin erikoinen olla. Ja onhan se maailma kehittynyt kovasti. Papan velimies känkkäsi elämänsä viimeiset kolmekymmentä vuotta kainalosauvojen varassa, kun lonkat oli kipeät. Minulle laittoivat sairaalassa tekolonkan, ja ei siitä tiedä tavallisissa oloissa, että semmoista onkaan. Kepeillä känkkäisin minäkin, jos ei maailma olisi eteenpäin mennyt.

Nämä ajatukset keskeytyivät, kun mies tuli kasvimaan kohdalle. – Perunaa tuli kyllä hyvin tänä syksynä, tuli laari ihan täyteen. Porkkanat on varmaan näinä päivinä nostettava, pitää käydä hakemassa peräkärryllä hiekkaa laariin Niemelän kuopalta. Siinä samallahan se käy, kun käyn Pekalle ja Seijalle kaloja viemässä, yksi tie ja kaksi asiaa.

Sade yltyi, ja mies kiiruhti askeltaan. Hän työnteli kärryt ulkorakennuksen liukuovista sisälle, Hilkka tuli rappusille huutelemaan, että tuliko kaloja. Kuultuaan että tuli, se touhusi, että hänpä laittaakin sitten siikasoppaa ruuaksi, että jos vaikka perkaisit niitä ihan ensiksi muutaman hänelle, niin pääset syömään kunhan olet verkkosi selväksi saanut. Aarne katsoi, että pitkän seinän vieri oli vapaa muusta, ja alkoi nostaa verkkoa yläpaulasta roikkumaan seinään lyötyihin nauloihin. Pian saavissa olikin jo Hilkan kyselemä määrä siikoja, ja hän otti puukon, suomusti ja aukoi mahat, ja meinasi lähteä sanomaan että sopisi tulla hakemaan, mutta samassa Hilkka olikin jo kuppeineen paikalla, ja lähti niine nimineen sisälle.

Kalojen päästely ja verkon selvittely on hommaa, jossa ajatus ehtii kulkea vaikka missä. Oppineen ajatukset pohtivat syitä ja seurauksia, mutta eläköityneen laitosmiehen arkinen ajatus askartelee arkisissa. Ja onko se oppineen ajatus sitten sen kummempi kuin oppimattomankaan, on oppineita, jotka kirjoittavat tai sanovat semmoisia asioita, joita ainakin Aarnen sisin ei viisaiksi hyväksy. Mutta ei Aarne sillä kertaa semmoisia miettinyt, vaan eilen sähköpostiin tulleita sähkölaskuja. Energialasku oli ollut pari kymppiä, mutta siirtolasku melkein kuusikymppiä.

– Luinhan minä netistä sen Ylen selvityksen siirtohintojen noususta. Sillähän ne on perustelleet, että kun pitä parannella linjoja, muka maahan kaivaa. Toinen vai kolmas kesäkö takaperin se helikopteri häristi tuossa viikkokaudet, ja siitä roikkui se sirkkelinteriä täynnä oleva härveli, ja raivasivat linjoja semmoisella. Vähenihän ne sähkökatkot silloin. Mutta eihän siihen minua viisaampaa ihmistä tarvita, kun ymmärtää, että eiköhän tämä koko sähköhomma ole sitä samaa suurta huijausta, mikä alkoi jo kahdeksankymmentäluvun puolivälissä. Ne on puhuneet niistä investoinneista, mutta kyllä ne on investoinnit maksattaneet asiakkaillaan, ja voittonsa laittaneet osakkeenomistajille. Toisaalta sillä ne kai rikkaat rahojaan johonkin laittaa, että saisivat ne poikimaan. Ja hyvin ovat ainakin tuossa poikineet. Ajattelenpa tässä vaikka lottovoittajaa, joka olisi ymmärtänyt ostaa sen sähkönsiirtoyhtiön osakkeita, jos ne nyt kenen vain ostettavissa olikaan, silloin, kun ne näitä asioita muljasivat. Hyvät on osingot olleet, ja hyvä niille, jotka niitä saaneet on. Onpas kuha tehnyt ison reiän verkkoon, pitääkin ennen seuraavaa kertaa paikata verkko….

Kuha irtosi rihmoista, ja heti avasi Aarne sen kidusten takaa petokalan kurkun ja laittoi vesiastiaan, vesi alkoi punertua verestä. Samoin hän avasi kaikkien muidenkin, ja laittoi letkusta veden juoksemaan saaviin, että vesi uudistui. Saavin hän laittoi ulkopuolelle, että valui vesi maahan eikä ladon lattialle. – Joo, semmoiseksi ne on tämän maailman laittaneet, että se, jolla on sitä massia, saa sitä reilusti lisää. Meikäläiset, tai enhän minä niitä enää ole, mutta ne, jotka vielä tarvitaan hommia tekemään, tulevat kuulemma liian kalliiksi. Ei kuulemma kannata Suomessa yritystoiminta. Jokainen, joka nyt vähänkin seuraa asioita, tietää,että se on nyt korkeintaan puolitotuus, jos ei ihan täysi vale. Kas, kun tavallinenkin tallaaja saattaa Taloussanomia tietokoneensa ruudulta lueskella, ja sieltäpä näkeekin vähän erilaisen näkövinkkelin asioihin kuin itsellä on. Siellä puhuu rahamiehen suu, ja kyllä minä sen myönnän, että suu sopii rahamiehelläkin olla siinä kuin vähäisemmälläkin eläjällä. Rahamies puhuu rahamiehen näkövinkkelistä, ja sille jokainen kuluerä on kuluerä, onpa se sitten vaikka leipäänsä töistä nikertävä lähimmäinen. Mitä vähemmällä rahalla se sen työn saa teetettyä, niin sitä tyytyväisempi se on. Samahan se on kaikilla. Kun minä tarvitsen jotakin, niin minä etsin netistä sen, minkä halvimmalla saan ja hommaan sen. Oikeammin olisi se, että menisin käymään kaupungissa ja hakisin sieltä, mutta eläkeläisen penningit on venytettävä riittämään moneen, eikä siinä paljon aatteellisuudet auta. Sama se kai on niillä rahamiehillä, sen minä myönnän. Tietenkin sitä meikäläisen näkövinkkelistä ajattelee sillä lailla, että niillä nyt olisi varaa olla vähän laupiaampia ja vaikka isänmaallisiakin, mutta olisinkos minä rehellinen, jos niin sanoisin. Sillä onkos rahalla jotain isänmaata? Ajatteleekos rahamies, että mikä on isänmaan etu. Toisten puolesta toki ajattelee, niinkuin ajatellaan me kaikkikin. Minäkin ajattelen rahamiesten puolesta, että hyvin ne joutaisi sen rahansa käyttää edes osaksi yhteiseksi hyväksi, ja rahamies ajattelee meidän rasvanahkojen puolesta, että kyllä meidänkin pitäisi ymmärtää se, että jos osakkeenomisjat laittavat rahansa likoon saadakseen voittoa. Tämmöisessä maailmassa me eletään, eikä se muuksi muutu. Se on kyllä sanottava, että kuitenkin on viisaus siinäkin, mitä on touhuttu etenkin sotien jälkeen, sen nelisenkymmentä vuotta. Minä olisin jo saanut käydä koulut, vaikken pohatan poika olekaan. Meidän mukulat kävi kouluja liki kaksikymmentä vuotta kumpikin, ja jos se meidän piti pussistamme maksaa, niin käymättä olisi jäänyt. Että kyllä minä kallistun meidän vähäväkisempien puolelle, ja ajattelen ihan reilusti, että joutaa ne rikkaatkin veroja maksamaan, kun maksetaan mekin. Rikkaathan maksaa vain sen lähdeveron niistä osinkotuloistaan, meikäläinen melkein saman pienestä eläkkeestään, ja kun se menee melkein viimeistä penniä myöten kulutukseen, niin siitäkin menee se viidennes veroja. Rikas laittaa rahansa jonnekin Gibraltarille tai mihinkä hallintarekisteriin tai vaikka Irlantiin, joka kuuluu olevan varsinainen veroparatiisi. Mutta mitäs minä nyt tässä ajattelen. Eikös vain minua kuitenkin riivaa kateus. Onkohan se kateus semmoinen asia, että sitä tuntee jokainen, ja vielä niin, että itse kukin tuntee oman kateutensa oikeutetuksi siinä missä jonkun toisen kateus on ikävää ja tuomittavaa.

Viimeinen verkko, se kuusikymmentämetrinen, oli jäljellä. Muut riippuivat jo nauloissaan selvitettyinä ja kuivumassa. Nyt mietteet menivät entisaikaan. – Mikäs minä oikein loppujen lopuksi olen, ja Hilkka. Meidän vanhemmat syntyi semmoiseen aikaan, että siinä missä tämä homma, joka on minulle, pienituloisellekin, mukavaa ajankulua, oli niille elämän ehtojen täyttämistä. Tietenkin se, että tuossa saavissa potkii ruuanjatkoa viikoksi, helpottaa meidän olemista ja elämistä, mutta meille tämä on luksusta. Kyllä me varmaan syötäisiin, vaikka oltaisiin siellä Katajatien osakkeessakin. Mutta kun täällä on paljon mukavampaa. Hilkka on hakenut kellarista perunoita ja pannuhuoneesta kuivumassa olleita sipuleja, jotka ollaan tuossa ajankuluksi ja oikeastaan nauttien touhusta kasvatettu. Varmaan se haki porkkanoita maasta, sama juttu. Ei meidän niitä ole pakko ollut kasvattaa, vaan ollaan tehty niin, kun on haluttu. Kohtalaisen varma olen siitä, että leivän päälle on viipaloituna kurkkua ja tomaattia, jotka ei nekään ole ostettuja. Minulle ja meille tämä on mukava lisä, pieni helpotus, mutta sata vuotta sitten tilanne on ollut paljon totisempi. Ei ole ollut perunat tai viljat mikään mukava lisä, vaan kyse on ollut ihan oikeasti leivästä. Että kyllä minä sanon, ja painokkaasti sanonkin, että on tämä maailmanmeno mennyt kaikella tapaa eteenpäin.

Verkot olivat selvät, ja jäljellä oli vielä perkaaminen. Ahvenilta maha auki ja suolet pois. Ne laitettaisiin suolaan, ja savupönttöön. Kuhan Aarne vetäisi fileiksi, niistä tulisi makoisia uunissa kermassa haudutettuina. Siiat hän alkuun suolisti ja osan sitä ennen suomustikin, niitä oli vieläkin pitkälti toistakymmentä. Kuusi siikaa hän vetäisi fileiksi, niistä tehtäisin suolasiikaa. Muutaman hän säästi savustettavaksi, ja tietysti Pekalle voisi puolenkymmentä viedä. Hän kaatoi veden maahan, laski saaviin vieläkin puhtaan veden, ja kävi kalojen vatsaontelot ja fileet huolellisesti läpi. Pitäisi olla puhtaat, ja kohta alkaisi suolaushommat.

Aarne veti entisen ladon liukuoven kiinni, kantoi toisella kädellään saavin tuvan rappusille, ja meni sisälle kyselemään puhdasta astiaa kaloille. Hilkka taivasteli, ja hyväksyi ajatuksen viedä Pekalle ja Seijalle osan. Kalaruokaa olisi luvassa nyt hyväksi aikaa. Vesille ei viikkoon, pariinkaan tarvitsisi ainehtia ainakaan kalojen takia. Siikasoppa kiehui liedellä, ja olisi kuulemma ihan pian valmista.

Aarne esitti, että jos vaikka syönnin jälkeen hän kävisi viemässä Pekalle ne kalat, ja samalla hakisi porkkanoita varten peräkärryllä laariin hiekkaa. Sade kun näkyi olevan vain pikku kuuro, että iltapäivällä voisi nostaa porkkanat ja listiä naatit pois, ja laittaa ne kellariin. Sitten olisi puutarhatyöt tältä syksyltä tehty.

Verkoilla

Aarne sai kahvinsa juotua, sanoi Hilkalle, että nyt hän lähtee verkoille. Pari vuotta sitten oli koittanut eläkepäivät, ja entinen kohtuullinen laitosmiehen palkka vaihtui pienehköön eläkkeeseen. Mutta mitäs, eihän tässä hätiä. Oli asunto kaupungissa maksettu ja tämä kesämökiksi ostettu entinen kotipaikka Syväjärven rannalla. Kyllä täälläkin asuisi ja paljon on oltukin etenkin kun vaimokin pääsi puoli vuotta sitten eläkkeelle omasta työstänsä. Kaupunkiasunnolla oltiin viimeksi vapun aikoihin, ja lokakuuhan tässä jo on pitkällä saati ettei lopuillaan. Voihan se olla velhoakin siellä olla sitten vaikka marraskuulla tai talvisydännä, mutta toistaiseksi ei kumpikaan heistä ole sanallakaan hiiskaissut kaupunkiin palaamisesta.

Mikäs, on sähköt ja kännykkämasto näköhollilla, pystyy hoitamaan tietokoneella pankkiasiat, postin saa käännettyä. Kauppareissuilla on pyörähdetty katsomassa että kerrostalokämpässä on kaikki kunnossa. Oli sieltä hyvä töissä silloin ennen käydä, polkupyörällä pääsi kumpikin, auto oli saanut seistä enimmäkseen tallissa.

Mikäpä oli nyt ollessa. Oli se neljänkymmenenviiden vuoden rupeama takana, vaimolla jokusia vuosia lyhyempi, kun oli lapsia laitettu ne kaksi silloin Kekkosen aikana. Aarne tallusteli polkua pitkin rantasaunalle päin ja mietti omiansa. Tyyntä onneksi tuntuu olevan, hyvin pärjää itsekseen verkoilla. Ei tarvitse soutuvenettä laittaa hinaukseen, voi hurauttaa moottoripaatilla sen reilun puoli peninkulmaa, mikä verkkovesille on.

Siinähän sitä joutaa maisemien ihastelun lomassa miettiä vaikka Amerikan presidentinvaaleja.
– Mitäpä ne toisaalta minulle kuuluu, tuumi mies, mutta mikäpä estää ajatuksia lentämästä tyvenenä kuulaana syysaamuna, vaikka täältä Syväjärven perukoilta Ameriikan raiteille. – Eihän minulla siihen sinänsä mitään sanottavaa ole, mietti mies veneen köysiä irrotellessaan ja konetta veteen kipatessaan. – Mutta toisaalta, kyllä ne siitä niin paljon paasaa. Aamullakin kun heti seitsemän jälkeen radiota kuunneltiin, niin muusta eivät oikein puhuneetkaan.

Että kummanko ne sitten valitsevat? Ei se minulle niin hirveästi kuulu, mutta vaikuttaa kait. On siellä pankin rahastoissa vuosien varrella säästettyä vanhuuden varaa, tässä jo kevätpuolella sen koronan takia olin jo tonnin tappiolla, ja se meinasi kismittää, kun sitä pari vuosikymmentä on tullut kartutettua. No, nyt ollaan sentään jo plussalla, mutta mistä nämä tietää.

Vene liukui pehmeästi pitkin syksyisen järven tyyntä pintaa, Syväjärvi oli säilynyt melko puhtaana, siitä nousi kuhaa ja siikaakin ahventen ja haukien lisäksi. Olipa myös muikkua saatu, mutta nyt ei ole muikkuverkot vedessä. – Trumppi on ovela mies, mietiskeli Aarne, jatkoi ajatustaan – Olen pannut merkille, että se on ovelampi kuin luullaankaan. Öykkäri mikä öykkäri, ihan vastenmielisintä lajia. Mutta sepä osaakin sen konstin, ettei paskanna siihen, mihin ensimmäisen kerran kyykistyy! Se puhelee pehmoisia ja saa kaikki kauhun valtaan. Mutta ovela ukko se on, osaa vetää oikeista naruista. Se tietää sen keskilännen raamattuvyöhykkeen. Kun se siirsi Usan lähetystön Jerusalemiin, niin se sai heti kaikki uskovaiset ihan meikäläisiä myöten puolelleen. Ovela mies se on, tosi ovela. Ei ole niinkuin puoluetoveriedeltäjänsä parin kauden takaa, tämä George Walker Bush. Sehän kuulemma tutki Vanhaa Testamenttia joka aamu puolen tunnin verran. Trumpin raamatuntutkisteluista en tiedä, mutta älli sillä kyllä pelaa. Nyt tämän kampanjansa aikana, kun se lähetystönsiirto on kerjennyt jo vähän unohtua, niin se kajauttaa vastustavansa aborttia. En minä usko, että se sitä yhtään hetkauttaa, olisiko ehkä omasta pussistaankin jonkun maksellut…. Tai tämä nyt on rumasti ajateltu, mietti Aarne, ja harmitteli kaveriaan Pekkaa, joka oli vähän Trumpista keskusteltaessa viime viikolla suutahtanut ja sanonut ettei halua edes verkoille. No, on se ennenkin suuttunut, ja leppynyt se on joka kerta. Se kulkee jossain hengellisessä porukassa, vaikka on muuten ihan mukava mies. Sen kuulten ei kannata Trumppia arvostella, sen tietää Aarne, joka nyt on menossa verkkojaan kokemaan yksin.

Pekka oli ennen nuorramiessä ollut melkoinen humu, melkoinen naistenkaataja ja sitten semmoinen iloinen veikko, joka pystyi kevyesti pitemmätkin pyhänseudut viettämään iloisessa laitamyötäisessä. Sitten siltä lähti akka, kun Pekka jäi rysän päältä kiinni vieraan kanssa, ja miesparan elämä lähti pahalta näyttävään luisuun. Pahaa teki, kun yhtä jalkaa muinoin koulussa kuljettiin, ja kaupunkiinkin kantautui sen toilauksista, kun äitivainaa välillä soitteli ja raportoi kylän kuulumisia. Sitten oliko se seitsenkymmentäluvun loppupuolella, se oli kerran mennyt pikkuisen hönössä herätystelttaan ja tullut siellä uskoon. Hyvä se Pekalle oli, sillä se lopetti juopottelun ja kaikkinaisen huikentelun kertarysäyksellä. Se oli laittanut pellot pakettiin, mutta meni sitten töihin raitistuttuaan postille, ja kantoi pitäjässä kirjeitä ja muuta postia reilut kolmekymmentä vuotta, sitten se irtisanottiin, mutta onnistui sinnittelemään eläkeputkella kohtuullisiin eläkepäiviin. Kun oli tullut hommattua kotipaikka, niin Pekkahan se kalakaveriksi löytyi aika pian. Aarne mietti. Ei minua se haitannut, että se siitä uskostansa puheli. En minä mikään jumalankieltäjä ole koskaan ollut, mutten kyllä semmoinen uskonsoihtukaan kuin Pekka. Pärjäsin minä aikanaan tehtaalla laitosmiehenä tulipalokommunistienkin kanssa, minä vaan kuuntelin, mitä ne rohventeerasivat ja annoin poikien rohventeerata. Silloin kun aatteen taikka uskon palo on semmoinen kuin niillä tulipalokommunisteilla taikka Pekalla omassa uskossansa, on paras vain ajatella, että parasta tietämäänsähän tuo tuossa puhelee. Minun lempiruokani on muikkupaisti, mutta Hilkka ei siitä välitä. Sanoo että on rasvaista ja epäterveellistä, mutta kyllä minä sitä joskus itselleni laitan. Näin eri lailla me senkin kanssa ihan keskeisen tärkeästä asiasta ajatellaan, mutta silti ollaan jo neljäkymmentäkuusi vuotta yksissä oltu, enkä minä usko, että meistä kahta sakkia tulee ennenkuin hakumies jomman kumman meistä noutaa. Ja on kummallakin lapsella omat perheet, mummun vieressä olen jo kaksi vuosikymmentä yöni nukkunut. Kolmattakin polvea on jo taapertelemassa, ja pikku Akselia on mukava kesäpäivinä tuossa pihalla vahdata näin isopapankin ominaisuudessa.

Siikaselkä avautui, vähän nosti tuultakin. Lännestä näkyy tulevan, rannasta pois päin rannasta se painaa, kyllä tässä pärjätään, tuumi mies, ja käänsi trimmillä keulaa vähän pystympään. – Siitä se Pekka minulle tympääntyi, kun minulta puolihuolimattomasti pääsi huonoa puhetta Amerikan presidentistä. Koitti se pahaa mieltään kätkeä, mutta sen ääni kohosi, kun se sanoi, että siirsi se kuitenkin Israelin lähetystön Jerusalemiin, johon se oikeasti kuuluu, ja että ei salli aborttia, lasten murhaamista. Hän kannattaa semmoista, joka ei kannata murhaamista. Koetin minä sitä tyynnytellä, mutta ei kahville suostunut tulemaan, kun verkoilta tultiin, otti vain osansa ja lähti kotiinsa, ja minua vähän harmitti suuri suuni. Olisihan minun pitänyt se ymmärtää, että loukkaantuuhan ihminen, kun sen ajatusten herkimpiä kieliä roimaisee vähän kuin Pete Townshed kitaraansa oikein olan takaa ruimii. No, jospa se siitä ajastaan asettuisi, on se ainakin ennen asettunut. Mutta elähän, tuossahan se on jo parin sadan metrin päässä jatan pää, pitääpä hiljennellä.

Aarne pudotti vauhdin, vene laskeutui liidostansa kyntämään vettä, moottorin murina tuskin kuului, kun japanilaisen teollisuuden kaunis tummakuorinen ihme hyrisi kuin kissanpentu. Kymmenen metrin päässä hän sammutti koneen, nosti sähkökipillä pois vedestä, pisti potkurin päälle rätin. Näin ei verkko sotkeennu propelliin läheskään niin helposti. Hän oli oppinut konstin käydessään Hilkan kanssa Thaimaassa, jossa muskeliveneiden henkilökunta kyytiin ottaessa peitti potkurit räteillä, ettei turisti särje jalkansa hipiää potkuriin.

Tuuli vei venettä syvälle päin, ja Aarne alkoi nostaa verkkoa puikkarille. Ensimmäisessä potkiskeli pari pulskaa ahventa – verkko oli 45- millinen – ja komea siika. Kaloineen mies nakkasi verkon vasuun, naksautti puikkarin kiinni, otti takataskustaan seuraavan, nosti. Nyt tuntui jo käteen, että tässä verkossa on jotain mainittavampaa. Potkiminen tuntui heti alkuun, ja Aarne odotteli, mitä tuleman pitää. Nousi pari hopeakylkistä siikaa, mutta tuntematon potkija oli vielä näkymättömissä. Nyt alkoi jännitys nousta miehen mielessä. Mikähän siellä oikein on. Jo vilahti silmissä tumma pitkä selkä, välähti kylki. Kuha! Nyt alkoi kalamiehen sydän hakata. Oli suuri kuha sotkeutunut varmaan kuoreita jahdatessaan hänen 45- milliseensä, ja nyt piti olla tarkkana. Väärä liike, ja peto pääsisi jatkamaan saalistustaan!
No niin, mietti Aarne. Siellä olet, ja katsotaan, riittääkö Niemelän akan pojan konstit sinun kuiville saamiseen. Kauan olet sinä teutaroija pääsi säilyttänyt, mutta nyt on paljon mahdollista, että joudutkin meidän pakastimeen. Nyt pitää muistaa papan konstit, kun oltiin tässä samalla järvellä joskus -60- luvulla, minä olin soutumiehenä. Pappa, joka haisi aina vähän viinalle ja vielä enemmän piipputupakalle, oli kyllä kalamies. Silmä kovana minä katsoin, kun suuri kala alkoi lähetä, niin pappa ottikin verkon alapaulastakin kiinni, ja alkoi tehdä semmoista pussia sille puolelle, jossa kalan pyrstö oli. Niin teen minäkin nyt. Rannan puolelta on uinut, rannan puolelle alan pussia tehdä. Nyt ei passaa hätäillä. Kitusistaan on tarttunut ja villisti teutaroi, hissuksiin, hissuksiin… Vielä viisi metriä, elähän elähän sinä vedenvaltias hätäile. Mies veti harkittuja hitaita vetoja pitäen alapaulasta samalla. Kolme metriä. Kyllä reuhtoo, uinut varmaan ihan hiljattain. Nyt löysiä, ettei pääse kireässä potkimaan. Aarne veti melalla pari vetoa, pääsi kalan toiselle puolelle, otti varovasti yläpaulasta, nosti varovasti liinan silmistä, kunnes oli alapaulakin käsissä. Nyt olet peto pussissa, pääsi häneltä ääneenkin, ja nyt saivat liikkeet nopeutta. Peto mätkähti veneen pohjalle, ja Aarne antoi sille melalla heti pari nasakkaa iskua niskaan. Huh, olipa jännittävää! Koko verkko pitkältä matkalta yhtenä myttynä, mutta ehtiipä tuota aitan seinustalla suoria ja paikkaillakin. Kuha oli ainakin seitsemänkymmentä senttiä pitkä ja varmasti puolenkymmentä kiloa se painoi!

Aarne veti loput verkosta ylös, laittoi puikkarille ja nosteli vasuun. Kolmas verkko antoi vielä puolenkymmentä ahventa, joukossa melkein kiloinen körri. Olipa haukikin, parikiloinen siihen uinut, mutta Aarne päästi sen samantien verkosta ja laittoi uimasilleen. – Menehän särkiä syömään, minä en sinua syö, jupisi ukko ykskantaan. Vielä oli yksi 45- millinen, 60 metrin liinalla, ja mies alkoi sitä lappaa puikkarilleen. Hopeakylkisiä siikoja oli kymmenkunta, joten verkkoreissut saattaa hyvinkin viikoksi unohtaa. Kokonaissaalis oli parikymmentä puolen kilon ja kilon välillä olevaa ahventa, suuri kuha ja viitisentoista siikaa. Hommaa piisaa kovastikin aamupäiväksi näiden kanssa. Mies veti vielä merkkilipunkin ylös veneeseen, ja vasta nyt havaitsi kättensä olevan kohmeessa. Lokakuinen aamu on kirpakka, ja vesikin alle kymmenasteista sinne ei kannata ainakaan tipahtaa.

Mies pyyhkäisi kätensä kuivaksi potkurin päällä olleeseen rättiin, laski sähkökipillä moottorin veteen, käynnisti ja alkoi ajella kotirantaa kohti. Oli taas varttitunti aikaa tuumiskella.

Kyllä minä ja Hilkka pärjätään, vaikka ei meidän eläkkeet mitään hirmu suuria olekaan. Serkkupoika, pappismies saa lähelle neljä tuhatta, me Hilkan kanssa yhteensä kaksi ja puoli tuhatta. Eipä meidän tienesteillä enää matkailla eikä törsätä, mutta tämmöinen pieni puuhastelu kyllä onnistuu, ja saa vielä semmoista syötävää, että ei kaupungissa koskaan. Nyt kun minä ajelen rantaan, otan saunan alta maitokärryt ja lykkään vasun sen päällä mäelle aitan nurkalle, niin eiköhän Hilkaltakin ihmetyksen sana löydy. Ja näin syksyllähän täällä muutenkin elää melkein metän roskilla. Eilenkö se oli, kun käytiin katsomassa sieniä, ja kaksi korillista meillä oli kanttarelleja ja suppilovahveroita, kun hämärissä kotipihaan palailtiin. Meni koko ilta niitä siivotessa, Hilkka ne pannulla keitteli kokoon ja laittoi sitten kun oli enimmät vedet pois saanut, pakastepusseihin ja vei kellareihin. Varmaan on täällä minun kalalla ollessani jo laittanut pakkaseenkin. Sanoi lähtiessäni, ettei ota paistia sulamaan ennenkuin olen tullut verkoilta, eikä tarvitsekaan! Eikä varmaan lähdetä kaupunkiinkaan olemaan kuin korkeintaan joulun jälkeen. Oli puhetta, että tulisi lapset ja niiden lastenkin perheet tänne maalle jouluksi, vaikka niistä niin tiedä. Niillä kun on ne kaverinsa, ja saattaa toinen puolisko sanoa, että eiköhän mennä sittenkin hänen sukulaisiinsa tai että ollaan kotona. No, ymmärrän minä sen kyllä. Oliko se tehtaalla se Ronkaisen Matti, joka aina juhlapyhien aikaan valitti, että on yhtä reissaamista. Ajoivat emäntänsä kanssa vuoropäivin, se joka oli apumiehenä, nappasi kaljaa tai viiniä samaan aikaan, kun ei selvin päin vierailurumbaa kestäneet. Meillä ei ikinä semmoista ole ollut, joulupäivänä käytiin aina toisen vanhemmilla, tapanina toisen, semmoiset normaalit kyläilypyrähdykset eikä muuta kuin kahvit juotiin normaalin seurustelun lisäksi, sitten lähdettiin kotia kohti. Siitä ei mitään traumoja kellekään syntynyt. Äitivainaa ei Hilkasta hirveästi tykännyt aluksi, mutta kyllä ne sitten äidin viimeiset viisitoista vuotta oli ihan ystävät jo.

Joo, kaloja tuli kyllä ihan asiaksi asti. Saattaapa olla kylmä jäsenistä sentien mennyt, kun punnaan maitokärryt mäelle rantasaunalta. Pitäisiköhän kurillaan ottaa vaikka puolenkymmentä siikaa ja käydä viemässä Pekalle ja Seijalle. Ihan muina miehinä menisi, eikä puhuisi Trumpista mitään. Ja jos ne alkaa puhua niin vain kuunteleisi. Ihan niin kuin isävainaa neuvoi silloin ennen, että anna sinä poika ihmisten olla kukisenkin omaa mieltään, ja kuuntele niiden puheita ihan niinkuin tärkeätäkin asiaa puhuisivat. Tyhjähän semmoisille on alkaa vastaan väittää. Jos keskustelun sanat on juupas ja eipäs, niin siitä ei mitään järjellistä synny. Itsehän sitä voi olla vaikka mitä mieltä, ja sen näyttämisen paikka on omissa meiningeissä ja vaikka vaalipäivinä, jos politiikasta puhutaan. Joo, otan tosiaan siikoja tai ahvenia, mitä mieltä nyt Hilkkakin on, ja menen muina miehinä käymään. Käyn vaikka rappusilla ja huudan tupaan, että tuli paljon kaloja, otatteko vähän. Ei nekään niin hulluja ole, ettei kalat kelpaisi. Makeaan suuhunsa syövät, kun tietävät kumpikin, että minä en huonoa kalaa koskaan edes ota.

Jaaha, siellä jo kotirantakin näkyy. Pitääkin ennen mytereitä katsoa laiturista veneen kiinnitysknaapit, toinen vähän lonksuu. Puuruuvi mokoma löystyy, pitää laittaa akkukone lataukseen heti tänään, että ennen iltaa käyn katsomassa ruuvien kireyden. Tai olisiko sama ottaa ja laittaa läpipultilla, kunnon aluslevy alapuolelle. Eiköhän niitä tuolla laatikoissa autotallissa ole semmoisiakin, jos joku 130 mm pitkä löytyy, niin sillä se hoituu. Eikä enää löysty. Niin minä teenkin. Knaapi irti, reikä läpi ja läpipultilla, niin ei tarvitse siitäkään huolehtia.

Aarne tuli rantaan, ajoi laiturin viereen, veti puoshaalla veneen knaapin lähelle, kiinnitti veneen keula- ja peräknaapeista. Sitten hän nosti koneen pois vedestä, sammutti päävirran, ja nosti verkkovasun laiturille. Hän haki maitokärryt rantasaunan kuistin alta, ja lykkäsi ne laiturille, nosti vasun kärryjen päälle ja lähti työntelemään kärryjä tuvalle päin.