Se suuri soidin

Onkohan ja yli kymmenen vuotta porattu ja saatukin sitä paikallista sopimista.

Perheeni nuorimmainen oli kerran nollasopimuksella töissä. Työsopimus sitoi hänet olemaan ottamatta vastaan työtä muualta sopimuksen kestäessä.

Tunteja oli kuukaudeksi, kaksi kuukautta viimeisen työpäivän jälkeen ei tämä henkilö saanut ilman oikeudellisia seuraamuksia ottaa vastaan muuta työtä.

Mitä helvetin sopimista tällainen on? Se on sanelua, jonka teki tunnettu tavarataloketju. Ilman mitään seuraamuksia ja edes koiran perään haukkumatta.

Minusta reilu paikallinen sopiminen olisi vaikka tällaista.

• Meillä tarvitaan joskus enemmän käsiä töihin. X euroa ja x sentiiiä tunti.
• ok, voin tulla, jos ei muuta justiin silloin ole.

Tässä esimerkissä on kohtuullinen enimmäissitoumus molemmin puolin. Toisella on tekemistä joskus, toiselle sopii, jos ei muuta siinä kohdassa ole.

Se olisi sitä markkinataloutta.

Vaan mitä saavat osakseen ne, jotka nollatuntisopimuksiin suostuvat?

Sitoutuvat olemaan kaiken aikaa valmiina, sitoutuvat olemaan työskentelemättä muille. Siis tietenkin teettäjän, kustannuksien kanssa kamppailevan yrittäjän kannalta oikein sopivainen järjestely.

Mutta entä se näkökohta, minkä takia sitä töissä käydään. Ainakin minä olen aina käynyt sen takia, että minulla on ollut halu elättää itseni ja hoitaa taloudelliset velvoitteeni. Siihen on muutama seurakunta antanut jo neljännesvuosisadan ajan mahdollisuuden. Etenkin viimeiset 18,5 vuotta ovat olleet vakaata ja entiseen nähden suorastaan vaurastakin aikaa.

Oikeastaan sain idean tämän näköjään kahdessa osassa syntyneeseen päreeseeni Helsingin Sanomain (jonka parempi puolisko tilasi) jutusta, jossa ravintola-alan jättäneet kommentoivat syitä alan jättämiseen. He ovat käyneet monet ns restonomin koulutuksen, suorittaneet siis ihan toisen asteen tai jopa ammattikorkeakoulututkinnon. Työskennelleet melussa, kuumuudessa ja äyskivien esimiesten alaisina nollatuntisopimuksilla. Eihän ravintolassa henkilökuntaa tarvita silloin, kun on tyhjää.

Huomaamme siis, että tässä on etujen ristiriita. Restonomi haluaisi elättää itsensä ja perheensä työllään, samoin haluaa ravintoloitsijayrittäjä. Yrittäjällä on vuokrat, ostovelat, yelit, korot ja kuoletukset ja palkat sivukuluineen hoidettavanaan. Niihin hän saa rahaa vain silloin, kun ravintolassa on asiakkaita. Lounashommalla tienaa jotain, samoin alkoholin myynnillä. Mutta pelkällä oven auki pitämisellä ei toki senttiäkään.

Se restonomi taas myy ainoastaan työtaitoansa. Hänen vuokranantajansa tai asuntolainan myöntänyt pankki ja isännöitsijä odottavat saavansa killinkinsä ajallaan. Jos hän on laittanut nimensä paperiin, jossa hän sitoutuu olemaan jonkun tietyn firman palveluksessa tarvittaessa, on hän miltei lainsuojattomampi kuin kieltämättä lainsuojaton yrittäjä. Hänen on syötävä, ruokittava ja puettava lapsensa, maksettava vuokransa tai asuntolainansa. Jos hän on sitoutunut olemaan ottamatta vastaan työtä, niin on hänkin peeveli viheliäisessä asemassa.

Huomamme, että ravintoloitsija on kuukausipalkan ja restonomi nollasopimuksen suhteen kestämättömässä olotilassa. Mikä ratkaisuksi? Yrittäjälle on kohtuutonta maksaa palkkaa ajalta, jolloin hän ei itse saa mitään tuloja, työntekijälle on kohtuutonta sitoutua tyytymään vaikka viiteen tuntiin kuukaudessa.

Äijän riippumaton (merkkiä Ticket to the Moon) ajatuspaja ehdottaa reilua paikallista sopimista. Jos ei voi varmana tarjota 30-40 tuntia kuukaudessa, niin on silloin työntekijäkin vapaa menemään, minne kelpaa ja missä tarvitaan. Jos työntekijällä on jotain muuta tekemistä, niin työnantaja soittaa seuraavalle. Jos ei sekään tärppää, niin sitten sitä seuraavalle. Tai lähettää tekstiviestin vaikka 40 ehdokkaalle, joista nopein saa sillä kertaa sen muutaman tunnin pestin.

Jos kerran ei pysty pysyvää ja vakaata tarjoamaan työntekijöilleen, niin sitten pitää sietää pysymätöntä ja epävakaata itsellekin. Se olisi äijän riippumaton (merkkiä Ticket to the Moon) ajatuspajan lopputulema, jota kohteliaimmin ja ilman korvausta tarjoan kaikkien työmarkkinaosapuolien käyttöön. Että jos sitä paikallista sopimista niin kovin halutaan, niin pidetään se sitten kaikin puolin tasavertaisena, ilman kenenkään saneluasemaa.

Nyt näen jo suurten taloustieteilijöiden ja arvostettujen yritysjohtajien tuomitsevan katseen. On kaunis ajatus, että työllä pitäisi toimeen tulla, mutta se ei ole mahdollista.

Minä kysyn, että miksi ei. Eiköhän tuo ole tahtokysymys, lopultakin. Jos sijoittajat eivät saa haluamaansa tuottoa, niin kantakoot markkinariskin hekin, ihan siinä missä yrittäjät ja työntekijätkin.

Nimittäin jos sosialismista, kommunismista, kuten Haanpää asian ilmaisee, puhutaan, on kaikista kauheinta sosialismia ja kommunismia se sosialismi ja kommunismi, mikä alkoi heti sen marxilais-leniniläisen sorruttua. Sitä sosialismia, kommunismia ollaan jo ainakin kahteen kertaan toteutettu. Ensin 1990- luvulla, kun pelastettiin pankit, ja sitten ainakin sen vuoden 2008 syksyllä alkaneen finanssikriisin jälkeen. Vähänkö on toisten pussilla noissa manöövereissä käyty.

Minäkin olen oikeastaan sijoittaja. Jo reilut puolenkymmentä vuotta olen sijoittanut kahteen rahastoon pienen osan palkastani. Joskus olen ollut jopa tappiolla näissä sijoituksissani, välillä olen pärjännyt paremmin. Tässä keväällä möin tuhannen euroa toisesta rahastostani, kun tarvitsin rahaa. Olin tuolloin reippaasti voitolla, enemmän kuin möin. Tuotto on jatkunut ihan hyvänä, mutta käsitän hyvin, että jonakin päivänä omistukseni arvo voi olla jopa pienempi kuin sijoittamani rahasumma. Se on vain elämää, enkä halua B.W:n kaltaista tyyppiä omistusteni hoitajaksi. Tahdon tällä esimerkilläni sanoa, että jos kerran sijoitat, niin otat riskin. Joku kerta voi olla, ettet saa edes omiasi pois, se tilanne näissä omistuksissani on vuosien varrella ollut muutamiakin kertoja. Se on tyhmä ja ajtattelematon, joka kaikkensa tällaiseen sijoittamiseen laittaa. Jos sijoittamaan lähtee, niin silloin pitää olla malttia ja varaa odottaa riittävän hyvää hetkeä myydä.

En minä kapitalismia ihan tyyten kelvottomana pidä, mutta kyllä minä osaan sitä kohtaan kriittinenkin olla. Kannatan markkinataloutta, ja suunnitelmataloutta en kannata yhtään. Kannatan lämpimästi yksityisyritteliäisyyttä, joskin se edellyttää taitoa ja näkemystä. Ellei sellaista ole, voi käydä kuin minulle, voi joutua vaikka 18 vuoden velkaloukkuun. Jos joku yrittäjä kurvaa jonakin päivänä uudella Mersulla, Bemarilla, Volvolla tai Audilla lähikaupan parkkipaikalle tai ostaa käteisellä purjeveneen tai kesämökin, niin kyllä hän on sen työllään tienannut, ihan varmasti. En kannata mitään riistoverotusta, mutta kohtuullista kyllä. Vaikka niin, että jos saat tonnin työstä tai sijoittamisesta, niin sen tonnin verotus on saman suuruinen.

Entä talouskasvu?

Se on ollut uskomme pyhä asia jo kolmekymmentä vuotta saati ettei pitemmänkin aikaa. Onko ihan tosiaan realistista odottaa, että talous kasvaa kaiken aikaa? Että aina vaan enemmän menee kaupaksi sellua, paperia, metallisorveja tai niillä tehtyjä tuotteita, kännyköitä, tietokoneita?

Eikö kaikkein yksinkertaisinkin tuon tajua?

Miten olisi se 1. Mooseksen kirjan kohta, jossa Egyptin faarao näki niitä uniaan tähkäpäistä ja lehmistä? Että hyvinä vuosina faarao, nykyisellään kai valtio, varautuisi huonoihin vuosiin laittamalla osan syrjään ja kaikkien käytettäväksi silloin kun pahat päivät tulevat. Mutta mehän olemme tässä hirvittävässä markkinauskon huumassa kohotteneet sijoittajat siihen asemaan, ettei heitä voi mikään paha kohdata. Ei, vaikka laihojen vuosien jälkeen olisi tulossa ehkä kahta lihavammat vuodet…

Että tämmöisiä miettii äijän riippumaton (merkkiä Ticket to the Moon) ajatuspaja.

Malttakeehan, malttakeehan, niin osanno suatta, sanoi savolaisisäntä.

Elämäni vuosikymmenten muistelua – 1970- luvun loppupuolta

Jos on olemassa henkilö, jolle rock-musiikki jotain merkitsee, niin minä olen sellainen. Se alkoi käydä ilmi tuossa vuoden 1975-1976 vaiheilla. Hurriganes oli nähty jo livenä niin Albertin kuin Ilenkin toimiessa kitaristina, ja vielä Royalskin siinä triokokoonpanossa, jossa Albertilla oli se hirmuinen 300-wattinen Acoustic- merkkinen kombovahvistin, ja ne soitti niin hirmuisen lujaa, että puhe kilisi korvissa päivän kaksi keikan jälkeen.

Ensin pidin Sladesta ja Uriah Heepistä, sitten tulivat kotimaiset Hurriganes ja Royals ja pikku hiljaa Wigwamkin. Sitten jonakin tylsänä talvipäivänä päätin, että kuuntelen kaiken musiikin, mitä kotona levyhyllyssä on, lukuun ottamatta vanhempien hankkimia iskelmälevyjä.

Oli Santanan Abraxas ja Caravanserai, joista oli helppo pitää. Oli Gongin Shamal, ei vaikeuksia senkään kanssa. Ja sitten oli Van der Graaf Generatorin albumi Pawn Hearts vuodelta 1971, siskon poikaystävältä hyllyssä lojunut King Crimsonin In the Court of the Crimson King… Voi jestas, että oli hienoa musiikkia, ennestään hyllyssä olleiden Moody Bluesin levyjen ohella. Siskon poikaystävä, sittemmin mies vuodesta 1978 alkaen aina tähän päivään asti. Hän lähetti minulle viikon parin välein 5-10 albumia kuunneltavaksi tuosta noin vuodesta 1975 lähtien, ja minähän poika kuuntelin. King Crimsonit, Gentle Giantit, Genesikset, Pink Floydit, Elot, Eloyt, Nine day´s Wonderit, Magmat, Weather Reportit, Flora Purimit, Airto Moreirat, Stevie Wonderit… ja Bowiet ja sen sellaiset. Koulussa olin vähän ihmeessä, muut tykkäsivät vain Hurriganesista ja Alwari Tuohitorwesta, ja minä sain elitistin maineen, vaikka kyllä minä noista muiden tykkäämistäkin pidin.

Vaihdoin Jyväskylän Lyseon lukioon syksyllä 1977, tutustuin uusiin kavereihin pikku hiljaa. Peruskoulussa minua oli aika ajoin kiusattu, mutta lukiossa tulin hyväksytyksi ihan sellaisena kuin olin. Oli jopa näissä rock-musiikkiasioissa ihan hengenheimolaisiakin.

Rippikoulun kävin yläasteen ja lukion välisenä kesänä kotipaikkakunnallani. Minusta ei tullut ateistia, joskin kriittisesti suhtautuva sangen pitkäksi aikaa, reiluksi kymmeneksi vuodeksi. Nykyäänkin voidaan sanoa, että jos joku on herätyskristillinen, niin minä olen herätyskriitillinen. Mutta kyllä kyllä, nykyisen työnantajani kirkon oppiin voin ihan hyvin sitoutua. Jos se on sinulle ongelma, niin anna sen olla minun ongelmani. Minä hyväksyn sinut, hyväksy sinäkin minut, jooko…

Mutta tämä kronologia osoittautuu nyt hankalaksi. Olisimmeko enon, serkun ja kahden kaverin kanssa soitelleet vuoden 1975 tai 1976 tietämiltä. Ohjelmisto oli sekasotkua ”helpommasta” rock- musiikista iskelmiin, yksi porukastamme kun tunsi isoveljensä kautta vetoa tanssilavakeikkailuun. Meille kotiin oli ostettu sähköurut ehkä vuonna 1973 tai 1974, ja sitten järven toiselta puolelta oleva kolmekymppinen aikamiespoika kauppasi Yamana B3-Cr sähköurkuja, ja sellaiset meille kotiin tuotiinkin. Niissä oli kaksi sormiota ja rytmikone, mutta niitä soitin aika monta vuotta. Pianotunneilla, niillä kanttorin pitämillä kävin Aaronin II vihkoon saakka, sitten lopetin. Myöhemmin olen tuota seikkaa katunut…

Opin soittamaan Juicen kappaleet, ja myös Van der Graaf Generatorin jotkut kappaleet ainakin sinne päin. Soittokaverit tykkäsivät enemmän CCR:stä ja Deep Purplesta, jotka ovatkin oivallisia rock-yhtyeitä.

Kerran jonakin kesänä sisko tuli poikaystävänsä luota, ja sillä oli mukana jälleen nippu levyjä. Yksi niistä oli Camelin The Snow Goose. Että se kolahti. Olikohan samassa erässä myös King Crimsonin In the Wake of Poseidon ja Lizard. Joku kerta myös Islands, joka ei tuolloin ns. kolahtanut. Larks’ Tongues in Aspic meni paremmin läpi. Fuusiomusan puolella Weather Report, Chick Corea ja George Duke menivät läpi.

Semmoiset olivat minun hormoonimyrskyt murrosiässä. Myöhemmin muuan espoolainen ystäväni ihmetteli suuresti, miten pienellä keskisuomalaisella paikkakunnalla on joku saattanut tuollaisia virikkeitä saada! Minä tykkäsin pahimmista pilvi- , kokaiini- ja heroiinibändeistä koskematta itse noihin aineisiin tähän päivään mennessä koskaan.

Noina vuosina kävi niin, että lapsena ja varhaisteininä tuntemani innostus hiihtokilpailuihin laantui, en hiihtänyt enää kouluun.

Vuonna 1978 olin lukion toisella. Erosin serkun ja enon bändistä, tehtiin lukiokavereitten kanssa avantgardea ja Deep Purplea, isä-kulta suostui niitä Yamaha-urkuja kuskaamaan. Olimme lukiosta luokkaretkellä Tampereella, kävimme katsomassa jossakin Tampereen teatterissa Shakespearen Venetsian kauppiaan. Minä kävin sillä reissulla ensimmäisen kerran Epe’s Music Shopissa Kyttälänkadulla, josta ostin Van der Graafin albumin Vital.

Kesällä 1978 olin töissä tätini ja hänen miehensä kaupassa. Kuljin isoäidiltä saamallani Tunturi Automat- mopolla töissä, ja ansioillani ostin Stagg- merkkisen sähkökitaran ja mm. Dire Straitsin ja Pelle Miljoonan levyt. Progefanista oli Soundi-lehden valistuksen myötä tullut punk-rock- ja muun ei-proge-musiikin fani. Oltiinhan sitä oltu konserteissa, niin kuin kerran vaikka Jyväskylän Viitaniemessä, jossa esiintyivät Ratsia, Se ja Kari Peitsamo muun muassa.

Semmoista oli vuonna 1961 syntyneen nuoren miehen elämä 1970-luvun lopulla. Ei ollut tyttöjä eikä heidän kanssaan läheisissä tekemisissä olemista, vaan tuota joutavaa rock-musiikkia.

Ajattelen niin, että lopetan tämän sarjani suunnilleen tähän. Minua fiksummat silloiset nuoret miehet rakastivat, ehkä lisääntyivätkin. Minä olin tyhmä rokkari, vielä pitkälle seuraavalle vuosikymmenelle saakka.

En aio paljastaa elämääni tässä blogissa tämän enempää. Kirjoitin kymmenisen vuotta sitten kaksi juttukokoelmaa, ja julkaisin ne Bod-kustantamon kautta, niissä oli ehkä jotain siitä, mitä myöhemmin näin. Tosin en kirjoittanut yksi yhteen elämäni kanssa.

Mutta olin nuorena miehenä hyvin ihanteellinen ja uskoin vaikka rockiin, rauhaan ja rakkauteen.

Nykyään nostalgisoin usein Santanan, Van der Graafin, Genesiksen, Gentle Giantin ja 1970- luvun lopulta lähtien esiintyneen Suomi-Rockin kautta.

Muutoin olen hissukseen elävä kuusissa kymmenissä oleva mies.

Elämäni vuosikymmenten muistelua – 1970-luvun alkupuolella

Olen jonkin verran lukenut niin sanotuista avainkokemuksista. Onko ne niitä, jotka jotenkin vaikuttaa koko myöhempään elämään, tai jotain semmoista.

Se tämä Kekkosen aika, 1970-luku, on kiistatta minun kohdallani semmoinen. Vuonna 1971 täytin kymmenen vuotta, ja vuonna 1979, sen vuoden lopulla, olin abiturientti ja sain AB-ajokortin. Eli tuolla vuosikymmenellä elämässäni tapahtui ihan hirveän paljon asioita, joita vieläkin lämmöllä ja kaipauksellakin muistan. Oikeastaan noista muistoista voisin kirjoittaa ensyklopedian paksuisen teoksen, mutten kirjoita, koska ne nyt ovat vain yhden maalaispojan kokemuksia, ja semmoisia maalaispoikia on maailma tai ainakin Suomi väärällään. Meitä kuusissa kymmenissä olevia kun on ihan kelpo joukko olemassa ja elämässä, meitä, joita syöpä, onnettomuudet tai maksakirroosi eivät vielä ole tappaneet.

Vuoden 1973 keväällä pääsin yhteiskoulun ensimmäiseltä luokalta, ja tämä yhteiskoulu loppui paikkakunnallamme siihen. Keski-Suomen läänissä alkoi sen vuoden syksyllä peruskoulu. Se kesä lienee ollut ihana, en voi sitä millään tavoin erottaa muista lapsuuteni kesistä. Laulettiin se Suvivirsi, ja olin jopa kanttorin projektiluontoisesti kokoamassa lapsikuorossa laulamassa kotipaikkakunnan kirkossa kirkkokuoron kanssa Wilho Siukosen sovittamaa ”Oi Kaanaanmaa” – laulua sekakuorolle ja vaikka lapsikuorolle. Se kun se kanttori opetti musiikkia yhteiskoulussa, ja myöhemmin olen koulun musiikkiopettajana tehnyt kaiken eri tavalla kuin hän teki, vaikka häntä näin jälkeenpäin muusikkona arvostankin. Hänellä oli nimittäin tapana pitää laulun kokeet niin, että jokainen lauloi luokan edessä toisten tirskuesa laulun kokeen, josta määräytyi musiikin numero. Sitä en itse musiikin opettajana 25 vuotta myöhemmin toimiessani tehnyt.

Tosiaan, tuona kesänä lienen uinut, vetänyt rahapussia (laitettiin tielle rahapussi siimaan kiinnitettynä ja auton pysähtyessä vedettiin siimalla rahapussi pois tieltä, mieluummin itselle, ja puskassa hihitettiin hölmistyneille pysähtyjille. Tosin monet tajusivat ja huusivat, että pojat perkeleet), niittänyt kotitalon pihanurmea ja ehkä päässyt elämäni ensimmäistä kertaa Lappiin vanhempien ja pikkuveljen kera. Ja tietenkin käynyt etenkin samanikäisen enon luona mummolassa ja serkun luona, jonka perhe muutti jostain Pyhäsalmelta kotipaikkakunnalle kauppiaiksi 1969 syksyllä, ja olivat hankkineet omakotitalon reilun kilometrin päästä kotoa. Ne kun nuo lapsuuden ja varhaisteiniyden vuodet ovat täynnä kaikkinaista mukavaa ja ihanaa, kuten kiljun tekoa tai Jussi & the Boysin tai Hurriganesin kuuntelua kaiken kalastuksen ja muun touhun ohessa. Aina tunnuttiin touhuavan jotain enon, serkun tai kylän muiden kakaroiden kanssa. Sitä pääsi ajamaan mopollakin ennen laillista mopoikää, vaikka kotona oli ankara komento juuri mopoon liittyen. Se on sitten, kun täytät viisitoista ja jos sen itse työlläsi hankit. Onneksi enon ja serkun luona pääsi mopolla ajamaan kylätiellä.

Vuonna 1975 olin siis kesällä 13- vuotias, ja vaikka olin ollut mukana TUL:n urheiluseuran hiihdoissa, niin yhtäkkiä SVUL:oon kuuluva paikkakunnan suurempi urheiluseura tarvitsi Suurkisoihin lähtijöitä, ja olin siellä minäkin. Hiihtoon koitin, mutta urheiluseuran aktiivi minut laittoi ampumahiihtoon. Siellä sitten olin minäkin ihan Helsingissä, Roihuvuoren koululla majoittumassa muka urheilijana, eikä koira perään haukkunut. En kyllä muistaakseni tehnyt muuta kuin ajelin Suurkisojen kisapassin turvin ajelin busseilla ja ratikoilla ympäri Helsinkiä. Lisäksi hävitin kotoa saamani rahat niin, että paluumatkan viimeiselle etapille jouduin lainaamaan rahat eräältä paikkakuntalaiselta. Sen kuultuaan isäni vähän pahastui, mutta kävimme maksamassa velkani.

Samana kesänä olin sujuvasti edistysmielisen osuusliikkeen asiakkaiden lapsille järjestetyllä kesäleirillä, jossa oli eri komento kuin oli ollut edelliskesän raittiusleirillä, jota johti isäni serkun mies. Siellä sai vaikka tupakoida, ja siellä maistoin elämäni ensimmäiset tupakat, kaiketi 12- vuotiaana. Tupakointi loppui tietysti leirin loppumiseen. Sieltä ei monta pysyvää kaveria jäänyt, pari saarijärveläistä sivusi elämääni vielä 1980- luvulla noilta ajoilta.

Olisivatko nuo avainkokemukset syynä siihen, etten ole polittis-vakaumuksellisesti oikein mitään. Liikuin suvereenisti niin isänmaallisissa kuin myös vasemmistolaisemmissa porukoissa.

Mutta itselleni vielä enemmän merkitsi rock-musiikki. Serkkupoika tuli kaiketi vuoden 1974 talvella yökylään, kun vanhemmat lähtivät tanssimaan ja viettämään ravintolailtaa, jonka he noin 2-3 kertaa vuodessa noihin aikoihin tekivät. Hän tuli kainalossaan Hurriganesin ensimmäinen albumi ”Rock & Roll All Night Long”, ja siinä oli semmoinen levy, joka teki minusta pitkäksi aikaa rokkarin. Takakannessa luki: ”Levyä on soitettava pirun lujaa. Pitäähän naapurinkin kuulla. Ei ne seinät siitä hajoo”. Sisäkannen kuvassa on kuulemma Pelle Miljoona eturivissä.

Olisiko ollut vuonna 1974 vaiko 1975, kun serkun kanssa lähdettiin katsomaan Hurriganesia Saarijärven Kisasuojaan. Jumalauta, että ne soittivat kovaa! Mutta niin me nähtiin Remu, Cisse ja Albert. Korvat soivat keikan jälkeen varmaan päivän tai kaksi. Muistan hyvin se, kuinka roudari tuli taukomusiikin tauottua lavalle, ja karjui mikrofoniin: ”All right! Ladies and gentlemen! Rock and roll! Hurriganes! Have a good time!”. Olisiko ollut Jan Ödner, en osaa sanoa, kovasti hänen näköisensä oli.

Noihin vuosiin tulee vielä semmoinen asia, joka vaikuttaa tänäiseenkin elämääni. NImittäin isäni osti kotiimme sähköurut. Ja siihen maailmaan minä sukelsin. Ihan Alf Wagerin toimittaman nuottivihkon avulla, ja sitten Magnus- soittimille laadittujen vihkojen avulla. Lisäksi menin kansalaisopistoon pianotunneille, jossa kanttori opetti pianonsoittoa Michael Aaronin pianovihkojen avulla.

Että oli tuo 1970- luvun alku ETYKiin asti melkoista votakkaa elämässäni. Musiikkisuosikkeja Jussi &The Boysin, Alwari Tuohitorwen, ja Hurriganesin ohella olivat tietysti Slade ja Alice Cooper. Ja kotipaikkakunnan ainoa rockbändi ja siitä vielä huikeampi saarijärveläinen rock-yhtye.

Jestas, en pysty noita vuosia kovin jäsentyneesti edes kuvaamaan. Pitää kirjoittaa seuraava juttu vähän myöhemmistä vuosista. Olinkohan näinä vuosina peruskoulun kuudennella luokalla ja ehkä osin seitsemännellä. Oli ihan huikeaa aikaa se, elämässäni ei kaiketi ole tuon enempää milloinkaan tapahtunut, merkityksellisempäää toki myöhemminkin.

Elämäni vuosikymmenten muistelua – 1960-luku osa II ja 1970- luvusta vähän alkua

Vielä täytyy palata 1960- luvulle vähän.
Vuoden 1965 elokuussa tapahtui seuraavaa:
Kotitaloamme lähellä on järvi, sellainen hauskan muotoinen. Siinä oli tuolloin kirkas vesi, ja saattaa olla vieläkin, joskaan minulla ei ole ollut moneen kymmeneen vuoteen tilaisuutta tätä asiaintilaa todeta.
Kotimme vieressä oli ranta, jota sanottiin yhteisrannaksi. Se oli ranta, jossa oli laituri ja hiekkapohja, jossa kotikadun ihmiset kävivät uimassa. Eräänä elokuun päivänä katsoin, kun naapurin Eija ui. – Ai noin, ajattelin. Samana iltana, lienee ollut keskiviikko, joka oli perheemme toinen saunapäivä, lämmitettiin sauna. Meiltä oli ihan lyhyt matka käydä uimassa, ja niin kävin minäkin aina käsipohjaa uimassa. Sitten sillä kertaa kokeilin – olin 3,5- vuotias – Eijan konstia, ja uida polskutin kerralla laiturin päähän. Seuraavana päivänä olivat naapuruston naiset tapansa mukaan mattopyykillä, ja minä sinne muiden kersojen kanssa. Hyppäsin laiturin päästä uimaan, ja naapurin rouvat huusivat kauhistuneena, että herra Jumala, nyt se poika hukkuu! Vaan minähän pulpahdin pinnalle ja uida polskutin rantaan, ja sain ankarat nuhteet naapurin rouvilta.

Kuten nykyisin sanottaisiin, kotikadun varrella oli monta lapsiperhettä. Lapset olivat syntyneet 1950-60- luvuilla. Siinä mentiin koko kadun kakarat samassa lössissä, mukana niin työläis- yrittäjä- kuin Yhtiön työnjohtajien perheidenkin kakarat, kukin omissa rääsyissämme ja mainoslakeissamme kesäisin, suksillamme talvisin. Olivat nämä joka päivä läsnä olevat naapurin kakarat ja sitten toisaalta ne serkut ja enot, joista olen jo aiemmin laajemmalti mälkättänyt.

Vuonna 1966 elokuussa äitini tuli raskaaksi, ja synnytti toukokuussa 1967 pikkuveljeni, ja niin oli lapsuudenkodin perheen väkiluku täysi. Yksi muistikuva tuolta ajalta: isä lähti käymään Jyväskylässä, bussikyydillä. Sieltä hän kotiutui lastenvaunuja työntäen, näissä vaunuissa veljeni sai sitten tuutia ulkona päiväunensa säiden niin salliessa. Kerran isä oli töissä Äänekoskella, ja palasi kotiin vain viikonloppuisin. Tuolloin äänekoskelaisen Keski-Suomen liikenne- yhtiön linja-auto toi isän kotiin pyhänseuduksi, oltiin usein siskon kanssa vastassa paikassa, jota kutsuimme Tienhaaraksi. Siellä oli koko kotikadun (nykyterminologialla siis) postilaatikot, ja vierestä meni tie sekä kirkonkylälle että Jyväskylään sekä Petäjävedelle. Siihen asti meillä oli lupa tulla.

Vuosi 1970 tuli, kun olin kansakoulun toisella luokalla. Sulien kelien aikaan kouluun pyöräiltiin, lumen aikaan hiihdettiin. Siis ihan tosi, olen monet vuodet taittanut ikätovereitteni lailla koulumatkan hiihtäen. Koululatu tehtiin heti, kun lunta oli niin paljon, että ladun saattoi tehdä, ja kahdessa ylitettävässä järvessä oli niin paksut jäät, että ylittäminen oli turvallista. Muistelen, että joulu- tammikuussa se kouluun hiihtäen meno alkoi, ja sitä jatkui huhtikuun alkupuolelle saakka. Koulun eteläseinällä oli sitä vasten nojaamassa kymmeniä saati ettei satoja suksipareja. Tätä jatkui ainakin viisi vuotta. Ei siinä mitään vikaa ollut. Kouluun ja kotiin hiihdettiin vartissa ja välitunnit kuluivat talvisin laskiessa mäkeä ja sulan maan aikaan pelatessa koulun pihalla jalkapalloa. En ollut mikään erikoinen urheilija, vaan semmoinen, joka aina viimeisenä otettiin joukkueisiin, koska olen koko ikäni ollut melko kömpelö.

Koulun ruokala oli niin pieni, että sinne sopi vain ensimmäinen luokka, isommat söivät luokissa. Ekaluokalla ruokalaan mentiin ruokarukousten jälkeen käsikkäin parijonossa kävellen, toisesta luokasta lähtien järjestävät hakivat ruuan luokkaan, ja piti olla pulpetin naulassa jokaisella ruokaliina, joka levitettiin pulpetin päälle syömään alkaessa.

Vuoden 1970 syksyllä menin kolmannelle luokalle, ja opettajana oli nutturapäinen rouva, tiukan kurin pitäjä. Hän soitti aamuhartausten virsiin alkusoitot sen aikaisesta Koraalikirjasta, jossa oli paitsi vanhojen mestareiden, myös mm. Taneli Kuusiston, Arvi Karvosen tai Sulho Rannan säveltämiä alkusoittoja niiden virsisäestysten lisäksi. Minulla on tänäkin päivänä kirjahyllyssäni ja välillä kotisoittimen nuottitelineellä tuo ”musta Koraalikirja”, jota opettaja suvereenisti soitteli. Monikohan nykyinen peruskoulunopettaja moiseen pystyy?

Pääsin mukaan koulun liikuntakerhoon, ja olin onnellinen, joskin sielläkin olin aina se viimeinen, joka joukkueisiin otettiin. Hiihtäjänä olin kohtalainen, pallopeleissä ja voimistelussa todella surkea.

Neljännelle luokalle menin syyskuussa 1971, ja opettajaksi tuli ankara poikamiesopettaja. Hän komensi liikuntatunneilla asentoa ja lepoa, eikä empinyt tarttua tukkaan tai vetää korvasta kipeästi, jos aihetta oli. Ruokailun tultua hän usein otti kastiketta lautaselleen, laittoi puvuntakkinsa taskuun 2-3 perunaa ja poistui koulun yhteydessä olevaan asuntoonsa ruokailemaan. Koko kansakoulun alun ajan nousimme vastatessamme seisomaan.

Ja sitten olivat ne kesät, jotka alkoivat toukokuun 31. päivänä, ja olisiko parin ensimmäisen vuoden ajan olleet lauantaitkin koulua. Silloin koulu alkoi aina syyskuun 1. päivänä, myöhemmin elokuun puolessa välissä. En vieläkään tiedä parempaa, kuin mitä olivat nuo kesät, kun ei tarvinnut kouluun mennä. Päivät täyttyivät uimisesta, ongella käynnistä, kerran viikossa piti leikata kotitalon pihanurmi ja haravoida jätökset, se oli kaiketi 3-4 tunnin homma, joka lankesi minulla tuosta noin 9- vuotiaasta asti.

Olinkohan minä kolmannella vaiko neljännellä luokalla, kun isä meni autokouluun. Olin pari kertaa mukana hänen ajotunnillaankin – minulla muuten oli vuonna 1979 itse autokouluun mennessäni se ihan sama opettaja, joka isänkin ajamaan opetti.

Vuoden 1972 syksyllä menin Yhteiskoulun ensimmäiselle luokalle. Tuli lukukausimaksut, ostettavat kirjat ja ruokamaksut, yhdeksi vuodeksi. Yhteiskouluun pyrittiin ilmoittamalla halukkuus päästä yhteiskouluun, tarvittiin myös kansakoulunopettajan lausunto. Pääsykoetta, kuten kolmea vuotta aiemmin sisarellani, ei enää ollut. Mutta tulossa oli suuri yhteiskunnallinen uudistus, peruskoulu.

Mutta siitä enemmän ensi kerralla.

Elämäni vuosikymmenten muistelua – 1960-luku

Minä synnyin 1960- luvun alussa. Tarkkaan ottaen sinä vuona, kun Berliinin muuri rakennettiin. En tietenkään voi muistaa siitä saati Kuuban kriisistä yhtään mitään. Ensimmäiset muistikuvani ovat ehkä vuodelta 1963 tai 1964. Se on semmoinen, että eno on tullut uudella mopollaan käymään meillä. Isä sanoo hänelle, että ”pane mopeti jalakaasa ja tuu tuppaan”. Olen tullut tietämään, että eno auttoi isää tosi paljon lapsuudenkodin rakentamisessa. Myös muistan sen, kuinka eno tuli meille saatuaan ajokortin loppukesästä 1965 vuokra-autolla. Vähän myöhemmin hän osti Moskvitsh-henkilöauton kaiketi 150 markalla. Eno kertoi myöhemmin nuoruudestaan paljonkin, kuinka hänelle lankesi vastuuta kotinsa toimeentulosta. Minun isäni oli kirvesmies, joka oli 1960-luvulla töissä Puolustusvoimien rakennustyömaalla, ja ansaitsi siellä niin hyvin, että saattoi rakentaa perheelleen kodin.

Ihan hämärästi muistan sellaisen asian, kun paikkakunnaltamme oleva urheilija voitti jonkun kilpailun jossain. Sitä sitten tietenkin juhlistettiin kotipaikkakunnan ns urheiluareenoilla – ihan hyppyrimäkeä myöten – jonakin talvi-iltana, ja muistan olleeni kaiketi isäni selässä jonkinlaisessa kantamuksessa mukana. Vuotta en tohdi sanoa, sillä olen ollut todella pieni,.

Vuonna 1965 siskoni menee kouluun. Hän tuo opettajan kylään meille vissiin syntymäpäivänään. Minä olen aloittanut tutustumisen nykyisin sanottuna kotikatuni asukkaisiin. On autoilijoita, Karjalan pakolaisia, kommunisteja, Yhtiön väkeä. Niin sanottu Joutsalainen eli puunkuljetukseen tarkoitettu nosturisysteemi piirtyy mieleeni aamuisin kodin ikkunasta katsoessani. Isä vaihtaa omakotitalojen rakentajaksi, kulkee töissä paikkakuntalaisten henkilöauton omistajien kyydissä tai linja-autolla. Vuonna 1965 hän eräänä hirmuisena pakkasaamuna saa linja-autolle kiirehtiessään ilmarinnan, siihen aikaan puhuttiin keuhkon repeämisestä. Hän menee kunnanlääkärille, joka passittaa hänet Kinkomaan sairaalaan, muistan hämärästi, kuinka käymme jollain kyydillä häntä katsomassa, liki 50 kilometrin päässä. Hän toipuu, ja vakuutus korvaa jotain. Meillä on niin köyhä talvi, että ruuaksi on vain kotona viljeltyä perunaa ja ruskeaa kastiketta. Sisareni suupielet kai vitamiinien ja hivenaineiden puutteesta aukeavat ruvelle, vai olisiko jokin allergia. Radiossa – sellaisessa Philips- merkkisessä putkiradiossa – vaikkapa Satumaa, ehkä Beatlesin Michelle, en muista kovin tarkkaan. Olenhan ollut hyvin pieni. Saan 3-pyöräisen polkupyörän ehkä vuonna 1964, apupyörien kanssa pystyssä pysyvän Tunturin ehkä 1966. Alkaa pienien pyöräonnettomuuksien sarja, kaatuilen silloin tällöin. Oma muistikuvani 1960-luvusta on se, että on ehkä köyhää, mutta äärimmäisen turvallista ja vakaata.

Menen kouluun syyskuussa 1968. Meitä on yli 30 oppilasta, ja osa ekaluokkalaisista sijoitetaan 2. luokkaan. Minä olen 29 oppilaan joukossa, jotka pääsemme 1. luokan luokanopettajan, vanhan rouvan, opetettaviksi. Elämme pienessä keskisuomalaisessa kunnassa, ja niiden arvojen mukaan saamme alkuopetuksen. Uskontotunneilla opettaja kertoo maailman luomisesta, Joosefista ja veljistä ja lopulta Jeesuksen elämästä. Nykytietämykselläni sanon, ettei ollenkaan huonosti… Opettelemme kaunokirjoitusta, tavaamaan, laskemaan ynnä- ja poislaskua. Laulutunneilla vanha opettaja opettaa meille vanhoja kansakoululauluja, me laulamme posket hehkuen. Koulumatkat kuljemme pyörillä, eletäänhän vuotta 1968. Hänen, vanhan kansankynttilän, opetettavana on 29 maan- ja pienviljelijä- sekä työläisperheiden rääsyisiä kakaroita, Ja 2. luokassa vajaat kymmenkunta samanlaista, ehkä joukossa sivistyneistön kakaroitakin. Meille pidetään täitarkastus, ja lääkärintarkastuskin, jota varten kehotetaan koteja pukemaan lasten ylle puhtaat alusvaatteet. Kyllä meillä kaikilla sellaiset onkin. Opimme kirjoittamaan ja lukemaan ja laskemaan yhteen- ja poislaskut ja laulamaan hengellisiä ja isänmaallisia lauluja. Minulle jaettu virsikirja on vuoden 1886 versiota, ja vasta toisen vuoden loppupuolella uskaltaudun siitä sanomaan, ja saan ihan uuden, sinikantisen v. 1938 virsikirjan, jossa numerot täsmäävät opettajan sanomiin. Aikaisemmin jouduin etsimään 1886 virsikirjasta hakemiston avulla numeron siihen, jota laulettiin. Semmoista se oli työläiskakaralla keskisuomalaisessa kepulaiskunnassa siihen aikaan.

Mutta elämää on koulun ulkopuolellakin. Kaikki pyhäpäivät kuluvat joko kyläillessä tai joidenkin ollessa kylässä meillä. Tutustun kummankin puolen serkkuihin pyhäisin ja kesäisin, ja kyllä näistä kohtaamisista on monet kultaiset muistot jäljellä. Kuinka kohtasin täysin eri arvojen keskellä kasvaneita lapsia, joiden kanssa kuitenkin pidettiin tiiviisti yhteyttä ihan parikymmentä vuotta eteenpäinkin, häviävän pienen osan kanssa myöhemminkin. Tärkeimmäksi tulee eno, joka on syntynyt samana vuonna kuin minäkin, sekä sekä isän että etenkin äidin puoleiset serkut, jotka ovat syntyneen joko vuotta paria ennen tai samanakin vuonna. Ja nuoremmatkin serkut.

Tuolta ajalta peräisin olevat, nykyisin veljeni hallussa olevat valokuvat, kertovat, kuten muistikuvanikin, miten tavattoman tärkeä oli suku. Sukulaisten kanssa oltiin tekemisissä kaiket viikonloput (tuolloin kaiketi enimmäkseen sunnuntait). Heidän kanssaan oltiin tekemisissä, heidän perheidensä elämässä oltiin läsnä. Muistissa on sellainenkin asia kuin tätini häät vuonna 1965. Hän poloinen oli tuolloin vain 15- vuotias, ja hänet vihittiin avioliittoon presidentti Kekkosen luvalla. Kekkonen tämän luvan myönsi, ja minulla on hataria muistikuvia tädin häistä. Kotipaikkakuntani kirkossa oli ollut lämmitysjärjestelmän aiheuttama pieni tulipalo, ja vihkiminen toimitettiin sitten mummolassa. Isän puolen sukua nähtiin veljeni nykyisellä asuinpaikalla samoin sunnuntaisin. Olivat kaupunkilaisserkut ja sitten saarijärveläisserkut. Kivoja olivat ne kaikki.

Televisio meillä on ollut kaiketi jostain vuodesta 1964 saakka. Siinä näkyi vain silloinen ykköskanava, ja tämä asiaintila jatkui ihan 1980- luvulle saakka.

1960- luku oli täynnä perhekeskeisyyttä, sukua, yhteisöllisyyttä

Loma-aatoksia IV – osittainen elintarvikeomavaraisuus

Minulla on maailmankatsomus, joka on sekoitus monista asioista. Olen epäjohdonmukainen varmasti, mutta olen shoppaillut maailmankatsomukseni eri aatteiden hyvistä asioista, jotka olen hyväksi nähnyt.

Mielestäni paras talousjärjestelmä on osittainen elintarvikeomavaraisuus ainakin tässä kohdalla elämää, kun vielä kykenee jotain vähin tekemään.

Vaimoni keitti tänään herkullista tomaattikeittoa, jonka raaka-aineet suurimmalta osin saatiin ihan tuosta omalta takapihalta, paritalon puolikkaamme kohdalle osuneen joutomaan ja reilun kolmen neliön osalta nurmikon tilalle laitetusta kasvihuoneesta. Jo ennen pohjoisen reissua nostin sipulit ja punasipulit, niitäkin siihen keittoon kaiketi tuli. Ennen reissua tein myös maustekurkkua ylitsevuotavan runsaasta avomaankurkkusadosta sen, minkä viileätiloihimme mukavasti mahtui. Enemmänkin tekisin, mutta residenssiimme ei kuulu kylmiötä saati kellaria. Poissa ollessamme trekooliamme vahtimaan pestattu mukava naapurin rouva kertoi saaneensa myös avomaankurkkua ja tomaattia sadon poissa ollessamme kypsyessä reilusti oman tarpeensa.

Nyt minulla on käynnissä mustaherukkahillon keitto, jo toinen satsi tälle kesälle. Ostimme näet joskus toistakymmentä vuotta sitten kolme mustaherukkapensaan tainta jyväskyläläisestä puutarhaliikkeestä siellä päin kurppaillessamme ja sinä päivänä, kun kotiin lähdettiin. Herukkahillon laitto on helppoa. Otetaan kaksi kiloa puhdistettuja marjoja, ja yksi desilitra vettä. Keitetään seos kiehuvaksi, lisätään kilo hillosokeria, sekoitetaan. Kuumennetaan seos kiehuvaksi, ja keitellään vartti.

Sitten otetaan kattila pois liedeltä, annetaan keitoksen olla puolen tunnin verran. Marjat keräsimme tuosta takapihalta iltapäivällä, ei siihen kauaa mennyt.

Uunissa on sadassa asteessa kaikenkarvaisia lasipurkkeja, jotka olen tietysti pessyt huolellisesti, reilun sadan asteen lämmössä ne siellä ovat kohta tunnin olleet. Purkkien kannet ovat liedellä hiljalleen kiehuvassa kattilassa.

Kunhan hillo on sen puoli tuntia tuossa tekeytynyt, otan purkin kerrallaan uunista ja kaatelen kuuman hillon sinne, ja kierrän kiehuvasta kattilasta sopivan kokoisen kannen siihen päälle. Kun koko satsi on purkitettu, ne saavat jäähtyä rauhassa huomiseen asti. Jäähtyvä hillo ja jäähtyvä purkki tekevät kansille alipaineen, ja ne painuvat vähin kuopalle, varmistaen sen, että hillo pysyy ilmatiiviissä olosuhteissa ja säilyy kevyesti ensi kesään asti.

Se mustaherukkahillo on kuulkaa ihan järjettömän hyvää esimerkiksi jonkin liharuuan kanssa. Laitamma vaikka poronpaistin ja valkosipuliperunoita. Siihen kun hivauttaa joukkoon tuota kirpeää hilloa, niin johan on hyvää. Omenachutneyta en täsä syksynä saa tehtyä, koskapa omenapuumme, 2 kpl, eivät pölyttyneet kunnolla. Sekin olisi hyvää, ja senkin teossa se hillosokeri on aika keskeinen aine.

Näiden kurkkujen ja tomaattien ja mustaherukoiden viljely ei suuria vaadi. Olen kyllä hellinyt taimia joka vuosi uudella puutarhamullalla, jokusen kympin ne säkit maksavat. Siemenet muutaman euron. Työtä on minuutti pari päivässä, kun niitä taimia viljelee ja varjelee kevättalvisin. Eikä sitä ole sen enempää kasvuvaiheessakaan.

Lisäksi kasvihuoneessa tulee paprikaa, ja tuolla kasvimaalla on vielä leikkopapua, hernettä, perunaa ja porkkanaa. Herneet on jo korjattu, samoin suurelta osin leikkopavut. Pinaattiakin alkukesästä saatiin, ja se oli hyvää. Myös tilli, timjami, rakuuna ja oregano tulevat tuosta takapihalta. Niin, ja kesäkurpitsat, jonka muutamasta siemenestä ollaan syöty herkullista kesäkurpitsakeittoa, täytettyjä kesäkurpitsaa tai jopa moussakaa runsaasti.

Erityisesti tahdon mainita perunan. Meillä on 2-3 neliömetrin alalla kasvamassa Siikli-perunaa, jonka siemenet maksoivat kaiketi puolitoista euroa. Kolmasosa sadosta on syöty tai käytetty. Se on kuulkaa varhaisperuna makoisaa, kun sen minuuttia paria ennen keittämistä käy nostamassa tuolta trekoolista. Ei saa marketeista eikä edes torilta niin hyvää. Perunan kylvämiseen minulla meni toukokuun alkupuolella kaiketi kymmenen minuuttia, eikä minulla ollut lapiota kummempaa työkalua. Lannoitin perunan ihan salpietarilla, ja kastellut tuota länttiä aina välillä kyllä olen.

Mutta hyvän suun olemme pitäneet jo kuukauden verran. Että leikkopavut olivat makoisia tuoreina, samoin herneet. Puhumattakaan saman verran jatkuneesta kurkun ja tomaatin tulvasta, josta on ollut ystävillekin antaa yllin kyllin.

Tällä perusteella tohdin julistaa ylivoimaiseksi talousjärjestelmäksi osittaisen elintarvikeomavaraisuuden. Ei siksi, etteikö kaupasta tai toriltakin näitä tuotteita saisi edullisesti, mutta siksi, että tietää sadan prosentin varmuudella käytetyt torjunta-aineet, jotka tässä tapauksessa ovat nolla pilkku nolla grammaa kymmentä kiloa kohti.

Sama on sen juuri tulollaan olevan mustaherukkahillon kanssa. Lisäaineita on se, mikä hillosokerissa on. Kohta alan sitä purkittaa, ja mietin, kuinka perheemme nuorin sitä mielihyvin käydessään kotiinsa Helsinkiin vie. Tai kuinka iäkäs anoppi sitä mielellään käyttää.

Olen tämän kirjoittanut ihan omasta positiostani käsin. Minulla sattuu olemaan tällaiset olosuhteet ja halu touhuta pari kolme minuuttia päivässä tämän osittaisen elintarvikeomavaraisuuden eteen. Jos joku ei halua, niin ei mitään ongelmaa, jokainen touhuaa ja elää niin kuin tykkää.

Jos ei keittiötouhut tai kotivaraviljely kiinnosta, niin ei se minua millään tavalla haittaa, jokainen eläköön juuri niin kuin itse tahtoo tai mihin on resursseja. Tässä vain esittelin minun oman pienen elämäni luksushetkiä.

Loma-aatoksia osa III

Tultiin aamuvarhaisella Tampereelle. Olisi nukuttanut vielä, nykyjunien makuuhytit ovat ihan mukavia. Mutta ei kun ylös hävyttömän aikaisin, ja ulos odottelemaan autovaunun purkua. Vaunuja oli kaksi kaksikerroksista, purkivat alakerran ensin, ja meidän auto tietenkin yläkerrassa. No, mikäpä on seisoskella aamuvarhaisella Tampereella autojuna-aseman pihamaalla, kun ei sada. Mutta toisaalta sangen pian oli se hetki, kun pääsi hakemaan autonsa pois, ja lähdettiin köröttelemään kohti kotia.

Laitilasta kissat hotellistaan kyytiin, ja sitten kotiin. Tässä sitä on sitten päivän verran oltu tässä maailman parhaassa paikassa. Paljoa ei ole jaksanut tehdä, vajaan viikon reissu vaatii tässä iässä palautumisen. Niinpä katselin tabletilta pari jaksoa sarjasta ”Hullu vuosi 1991”. Minulla oli noihin aikoihin niin paljon omia murheita, ettei Neuvostoliiton hajoaminen tai Suomen talouden pohjakosketus hirveästi liikuttanut. Oma pohjakosketus oli alkanut jo vuonna 1990, ja sitä kesti aina vuoteen 2003 asti, jonka jälkeen alkoi viisi vuotta kestänyt nousu upottavalta rämeeltä kovan maan reunaan, joka kova maa jalkojen alle löytyi vuoden 2008 huhtikuussa.

Olen kaiketi loman syvävaiheessa, enkä paljoa työasioita ajattele. Sitäkin enemmän edellisen hallituksen taksiuudistusta, jonka kaunista hedelmää mukava naapuri tilitti tuossa pihassa hyvinkin puoli tuntia.

Oli hän nimittäin ortopedisessä leikkauksessa ollut kesäkuussa. Leikkaus oli mennyt hyvin, ja hoitava sairaala kotiutti hänet normaalisti, oli hommannut oikein Kela-taksin.

Taksi oli ollut ryökköisen likainen sisältä ja päältä, penkeillä oli ollut kaikenlaita tavaraa, yksi penkki yltä päältä koirankarvoissa, kuljettaja töykeä, ja mikä pahinta, polvileikkauspotilas ei ollut saanut edes jalkaansa suoraksi. Taksi oli rytyytellyt ihme kinttupolkuja, kuljettaja oli kieltäytynyt antamasta potilaalle puhelinta tämän omasta käsilaukusta, joka oli potilaan takana, oli kieltäytynyt laittamasta matkustamoa lämpimäksi, vaikka potilasta paleli, . Loppumatkasta oli vielä tullut rengasrikko, eikä taksissa ollut vararengastakaan, kuljettaja oli kysynyt kyydittävältään, missä tässä on huoltoasema…

Niin. Näin se sääntelyn purku tässä tapauksessa toimi. Sääntö-Suomessa ehkä sittenkin oli puolensa… Minun polvileikkaukseni tapahtui vuotta ennen taksisääntelyn purkua. Kelataksilla minäkin kotiin tulin. Auto oli siisti ja tarkoitettu nimenomaan ortopedisistä leikkauksista toipuvien kuljetukseen. Lonkkaleikkauspotilas matkusti paareilla, minä tilavalla istuimella, että sain polveni suoraksi. Kuski normaali reteitä puhuva taksikuski, mutta silti kohtelias ja tinkimättä sairaalasta saatuja ohjeita noudattava. Kun kävin apteekista tropit hakemassa, kuski virnuili, että on miehellä luja luottamus Crocseihin, sellaiset minulla oli jalassa. En pahoittanut mieltäni, kun juteltiin mukavia koko sataviisikymmenkilometrinen….

Lomaa on jäljellä vielä kaksi viikkoa. Vielä ei tarvitse sanoa, että voi ei.

Matka melkein pohjoiseen

Lomailimme vajaan viikon Pohjois-Suomessa. Melottiin, riiputtiin ja mökeissä oltiin, ja tunturissakin käveltiin kera kaikkein rakkaimpien. En tahdo panna piiloon riippumaton kelvollisuutta. Pitkällä jokimelonnalla yövyttiin ulkona.

Ensin viritettiin kahden puun väliin tarp eli minun tapauksessani 3x3m pressu, eräänlainen sadekatos puihin sidotun selkänarun varaan. Samalle kohdalle viritin hyttysverkon selkänarun ja verkonkin ripustuskoukuistaan. Sitten puihin riippumaton ripustusremmit, jotka menivät hyttysverkon tai -häkin päistä sisään. Hyttyshäkin keskellä oleva vetoketju auki, ja itse riippumatto sinne remmeihin kiinni, tässä vaiheessa testasin sopivan korkeuden istuen sivuttain hyttysverkon tai -häkin sisässä olevaan riippumattoon. Jalat ylsivät hyvin maahan, joten jatkoin.

Riippumaton alapuolelle viritin untuvatäytteisen ns. Underquiltin, joka pitää riippumatossa nukkujan selkäpuolen lämpimänä – 12 asteeseen asti. Riippumaton sisälle laitoin aukinaisen makuupussin, jonka pitäisi häätää kylmyys tuonne +5 asteen tienoille.

Riippumattoon kömmin, suljin hyttyssuojan vetoketjun. Alta lämmitti se untuvainen underquilt, ja vanha kuitupussi selvisi kuin selvisikin viileästä yöstä. Kyllä minä ja vastaavat viritykset tehnyt puolisokin jonkin tunnin nukkui.

Muutenhan yövyttiin junan makuuvaunussa ja mökeissä. Se on tässä kuudenkympin korvissa sopivaa. Ulkona yöpymisessä hyvät varusteet, ja mökeissä vähintään sähkö.

Yksi opetus reissulla kyllä tuli, ja se oli juuri tänään autoa junaan lastatessa. Siinä ostetussa lipussa annetaan aika, jolloin lastaus tapahtuu. Ja kannattaa olla lastattavana juuri osoitettuna aikana.

Nimittäin oli niin, että klo 19.45 saakka lastattiin Pasilaan meneviä autoja, ja 19.45-19.55 Tampereelle meneviä. Olin tietysti hyvissä ajoin vælmiina Tampereelle, ja sainkin paikkani ongelmitta, kun ajoissa paikalla olin.

Mutta kävi jolle kulle niin, että oli paikalla ihan muutama minuutti annetun saapumisajan jälkeen. Hän ei päässyt autoineen junaan. Koska annetut ajat on tarkoitettu noudatettaviksi. Junassa on autoja, jotka puretaan Pasilassa, jotka on niissä ja niissä vaunuissa. Niideln jäljessä on autot, jotka puretaan Tampereella.

Niin joutui joku myöhästynyt junan sijaan hoitamaan itsensä Helsinkiin yötä myöten.

Minun analyysini on, että omaa tyhmyyttä tai välinpitämättömyyttä. Asioihin voi varautua. Saarnasin meidän väelle, että varataan aikaa. Voi tulla rengasrikko tai vaikka kolari, omalle kohdalle sattumatonkin, joka hidastaa. Joskus voi tulla tilanne, jolle kukaan ei voi mitään, ja myöhästytään kunnolla.

joskus olet, oi ihminen, kuljettaja. Joskus mtatkustaja. Riippumatta siitä, mitä suunnittelit.

Loma-aatoksia osa II

Tänään lauantaina päivä oli sangen ihana tuonne kello neljääntoista saakka. Sitten alkoi sataa, ja lämpötila laski sellaisiin peruslukemiin, olisiko jotain viisitoista astetta tuolla ulkona. Vettäkin vähin ripeksi, ja tässä odotellaan kunnon sadetta. Pihanurmi on kuolleen ruskeaa, kun en missään tapauksessa sitä rupea keinokastelemaan. Keinokastelen ainoastaan hyötykasvit, kuten tomaatit ja kurkut, joita viimeksimainittuja on niin paljon (yhdeksästä siemenestä ja yhdestä ostotaimesta), että pitää oikeasti suunnitella maustekurkkujen tekoa. Erinomaisen runsaasta tomaattisadosta teemme tietenkin tulista tomaattikeittoa, jonka teossa puolisoni on erinomainen.

Aamusella puoliso mainitsi, että Yle Areenassa on katsottavana elokuva The Florida Project, jonka katsomista mitä jyrkimmin suosittelen. Siinä näytetään kauneimmillaan, mitä Petteri Orpon, Annika Saarikon ja Maria Ohisalon noin muun muassa voimallisesti vaatimat työllisyyspäätökset tulevat meilläkin aikanaan saamaan aikaan meillä täällä Suomessakin. Lisään vielä joukkoon Ylen Ykkösaamun kolumnisti Jari Ehnroothin, joka ravisteli minut eräänä kesäisenä aamuna vuonna 2017 hereille. Olin tuolloin toipumassa isohkosta leikkauksesta, ja tyrmistyneenä kuuntelin senkertaisen kolumnin. En nimittäin ollut tuon kaltaiseen kyynisyyteen törmännyt koko elämäni aikana oikeastaan koskaan, ja olen sentään kasvanut keskisuomalaisessa patavanhoillisessa kunnassa, jossa oli jossain vaiheessa perussuomalaisenemmistö valtuustossa!

Nämä ”työllisyyspäätökset” ovat käsittääkseni nämä: Meille pitää saada aikaiseksi ns. halpamaa, jossa tulee tehdä, jos ei lahjakas ole, töitä viidenkymmenen sentin tuntipalkalla (Juhana Vartiainen: Eihän palkalla ole tarkoitus tullakaan toimeen) ja ylistää sitä armollista tahoa, joka työn antaa. Tätähän me täällä Kokoomuksessa ja myös me täällä Keskustassa ynnä etenkin me täällä Perussuomalaisissa ja Vihreissä ajamme.

Oi tätä ihanaa pyrkimystä, jota me kaikki täällä Kokoomuksessa, Keskustassa, Perussuomalaisissa ja Vihreissäkin ajamme. Ja me täällä Demareissa ja Vasemmistoliitossakin siihen loppuviimeksi suostumme, sillä tokihan on talouskasvu kaikkien meidän tavoite ja maali.

Loma-aatoksia

Tuossa torstainako se oli, kun illan suussa taskussani ollut matkapuhelin soi, poljeskelin Brändössä kohti Torsholman satamaa, josta olimme jatkava yhteysaluksitse Lappon saarelle, joka Lappon saari on yksi Ahvenanmaan tuhansista ja tuhansista saarista, joissa ihminen on aikanaan kalastanut, viljellyt, elänyt. Ja elää vieläkin. Mutta siihen puhelimeen, otin sen taskustani, ja siinä oli outo numero.

Tein kuten useimmat kanssaihmiseni, painoin lopeta-painiketta. Sama toistui heti perjantaiaamuna, ja kokemusperäisen tiedon valossa kyse oli siitä, että joku yrittää myydä minulle todennäköisesti Helsingin sanomia tai yrittää saada minut vaihtamaan teleoperaattoria. No, Hesarin tilauksen lopetin jokusia viikkoja sitten, enkä ole moista Kokoomuksen pää-äänenkannattajaa kaivannut, minä kun en ole sen kummemmin kokoomukselainen kuin demari, kepulainen tai persukaan. Ei ole olemassa lehteä, joka olisi meikäläisen vihervasemmistolaisen änkyräkonservatiivikristityn valkoisen heteromiehen korvasyyhyyn, siksipä en välitä maksaakaan muuta kuin Yle-veron, jolla toki rahoitan tällä hetkellä ilmeisesti Matti Apusen agendaa, joka ei ihan omiin mieltymyksiini täsmää. Mutta koska on olemassa Ylen Radio 1, joka lähettää laadukasta puhe- ja musiikkiohjelmaa, olen kohtalaisen tyytyväinenkin Yle-veron maksaja. Ja mitä siihen teleoperaattorikysymykseen tulee, niin vaihdoin hiljattain, oltuani sitä ennen kymmenkunta vuotta uskollinen edelliselle operaattorille. Se on epätoivoisesti halunnut minua takaisin, mutta kun tämä nykyinen on niin paljon parempi. Edellisellä oli 100mb/s nopeus, toteuma on ollut parhaimmillaankin tässä kotona siinä 15-20 mb/s. Nykyinen lupaa 100 mb/s, mutta sieltä tulee alas tuommoiset 120-130 mb/s, juuri äsken koitin.

Perjantaiaamuna tuo samainen kuin torstai-iltana soitti heti aamuyhdeksän aikaan, ja nykyistä matkapuhelinteknologiaa siunaten asetin numeron estolistalle. Kun siitä numerosta yritetään minulle soittaa, soittaja kuulee vain varattu-ääntä muistuttavan tuuttauksen, joka vaihtuu hieman pitempään tuuttaamiseen.

Olikohan siellä joku, jolla oli jotain ihan oikeaa asiaakin, mietin hetkisen.

Tuo kirottu telemarkkinoinnin ammattikunta vaikuttaa toimintaani viranhoidossanikin. Kun yritän soittaa vaikkapa ennen siunaustilaisuuksia omaisille sopiakseni tilaisuuden musiikkiasioista, useimmiten omainen ei vastaa. Sitten laitan perään tekstiviestin, jossa selitän, kuka olen ja miksi yritin soittaa. Sitten sieltä päästä soitetaan, ja asiat saadaan selviksi.

Sähköpostihuijaukset ovat sitten se toinen ilmiö, minkä vuoksi meidänkin organisaatiossa on siirrytty ns. kaksivaiheiseen todennukseen. Kun kirjaudutaan esim. sähköpostipalveluun, on tiedettävä paitsi käyttäjätilinsä ja salasanansa, myös pystyttävä todentamaan minuutensa vielä toisellakin tavalla. Monimutkaista, mutta välttämätöntä.

Siinä poljeskellessani mietiskelin siis pohjimmiltaan sitä, miten ihminen osaa tärvellä hyvät ja hyödyllisetkin asiat. Niin kuin vaikka tämän mobiiliverkon. Monelta kantilta asiaa pohdiskelin aina pusikkovaltaisilla taipaleilla, mutta heti kun tuli meri ja kalliot näkyviin, lopetin joutavien ajattelun, kun oli toempaa asiaa niin silmille kuin korvillekin. Sen verran niitä pusikoita kuitenkin oli, että on tässä puhelinmyyntiterrorissa yksi parempi puoli kuin vaikka muinaisissa pölynimurikauppiaissa. Nämä telemarkkinointiheebot saa pois vaivoistaan painamalla punaista luurinkuvaa, röyhkeät pölynimurikauppiaat osasivat antaa siimaa ja kiristää niin, että aina välillä joku haksahti ostamaan imurin, joka oli kalliimpi kuin muut, mutta teki saman homman.

Mutta siellä Ahvenanmaan saaristossa oli kyllä mukavaa. Punkkeja piti vähän vahtia, ja tarkistaa ne vähän väliä. Erityisen miellyttävä oli Lappon saari, ja kyllähän Kumlingekin mukava paikka oli.

Eikä ole muuten puhelinkaan soinut. Työpuhelimen pistinkin vallan kiinni, ja tähän omaan ei soita kuin tärkeät ihmiset tai sitten ne helkkarin puhelinmyyjät.