Lauantai-iltapäivän huumaa

Sillä 1970- luvullahan tuli se elokuva, jonka nimi oli että Lauantai-illan huumaa, Saturday Night Fever. En ole sitä kertaakaan nähnyt, kun siihen aikaan ei kuulunut siitä tykätä, samoin Grease oli pannassa. Liekö tullut suuri tappio… Vaan olihan siinä Lauantai-illan huumassa BeeGeesin hienoja hittejä, joita sitten jälkeenpäin olen saattanut irvistelemättä kuunnella.

Selvisin töistäni tänään jo näin varhain iltapäivällä, mikä on ihan mukava asia. Aamulla normirutiinien tapaan keittelin kahvit ja avasin tabletilta Suomen suurimman päivälehden, josta käytetään joskus nimitystä Хельсинкская правда. Sillä tokihan on tämä aviisi maassamme aivan itänaapurin правдаn tasoa asioista ymmärtämisestä, ja sikälikin lehdessä tuo правда ilmenee, että tuo sanahan tarkoittaa ei suinkaan totuutta samassa mielessä kuin vaikka meidän kielessämme, vaan paremminkin sitä, miten asia pitäisi ymmärtää tai miten sen pitäisi olla. Absoluuttista totuutta varten on itänaapurin kielessä sana истина, joka kertoo niin kuin asia on tai on tapahtunut.

Selvää on, että myös meillä sivistyneessä lännessä on sekä pravdaa että istinaa. Pravdaa ovat täynnänsä asiantuntijoiden, konsulttien ja muiden huijarien puheet, sillä hehän puhuvat agendasta käsin. Istinaa on vaikka se, että minun kihtikohtaukseni on helpottamassa, kiitos nopean havaitsemisen ja lääkityksen ja se, että ulkona aurinko paistaa tässä meidän perällä ajoittain pilvien raosta.

No, aamulla siis avasin Helsingin Sanomat, ja siellä on Björn Wahlroosin haastattelu. Kaikkihan Nallen tietävät, osa häntä kunnioittaa ja arvostaa, osa syvästi inhoaa. Hänellä on vissit mielipiteet, jotka hän on muodostanut omasta todellisuudestaan käsin, kuten me kaikki. Nallen ja esim. laisteni todellisuudet ovat aika erilaisia, sen tähden olen usein ollut hämmentynyt hänen laukomistaan mielipiteistä. Hänen pravdansa kun on vähän erilainen kuin minun pravdani.

Mutta tämän aamun Hesarin haastattelussa hän pohtii syitä Suomen talouden heikkoon tilaan. Ja istu ja pala, hän lausuu seuraavaa:

”Suomalaisen liike-elämän suurimpia ongelmia on ollut se, että yrityksistä päättäneiden kannustimet eivät olleet läpiajateltuja. Seurauksena täällä on takavuosina tehty aika suuria erehdyksiä.”

Lainaus on siis sanalleen Helsingin Sanomain tämän päivän numerosta.

Vaikka ei Nalle suoraa totuutta lauokaan, vaan sanoo vähän pyöreästi asian, niin eihän sille muuta voi kuin antaa hyväksyntänsä. Suuryritysten johdon palkitsemiset ovat olleet viime vuosikymmenet aivan poskettomat. Toki on muistettava, että omistajat saavat tehdä omallaan mitä tahtovat, vaikka palkita palveluskoiransa (dominicanes) kunnon tuloilla, joita Kauppalehdessä on ihasteltu, joissain toisissa medioissa on saatettu olla kriittisempiä. Muistamme pörssiyhtiöiden johtajain tulospalkkiot, ja onpa monissa muissakin suuryhtiöissä vaikkapa huonosti menneiden aikojen jälkeen, kun toimari on myynyt kannattamattoman liiketoiminnan johonkin hintaan pois, annettu johdolle tulospalkkio….

Kateuttako? Voi olla, mutta enemmänkin taivastelua siitä, että jo ennestään hyväpalkkaisen (monesti noin 40-50 ihan kelvosti ansaitsevan työntekijän verran tienaavan) johdon tilille on napsahtanut ei mitenkään merkityksetön hyvänmiehenlisä.
Sitä näin alle keskituloinen vähän hämmästelee, että eikö tuommoinen miljoonan euron vuosipalkka piisaa, kun vielä niitä palkkioitakin päälle…

Mutta sitten taas todetaan, että palkkataso Suomessa on aivan liian korkea, ja sen vuoksi on kilpailukykymme huono. Siihen ei pidä sotkettaman näitä johdon tulospalkkioita, sillä ne ovat asioita, joihin kompetenssimme ei kertakaikkiaan riitä.

Äijän lauantaiseura päättyy tähän.

Oli minulla ihan oikeaakin ja mukavaa työtä tänään. Harjoittelimme näet reilun viikon päästä esitettävää suurehkoa teosta, ja yhteismusisointi on mukavaa hommaa.

Voikaa te kaikki oikein hyvin.

Perjantai on mielessäin

David Bowie oli sisareni suosikki 1970-luvulla, ja muistan, kuinka hän osti jyväskyläläisestä senaikaisesta Posetiivi & Positiivi – liikkeestä Bowien Pinups- albumin, ja sillä oli tämä alunperin The Easybeats – yhtyeen kappale bowiemaisesti tulkittuna. Ja sitten tietysti Harman Heikki käänsi sen omalle, oliko se Hectorock I – albumille otsikossa mainitun nimisenä.

Tätä kirjoittaessani kuulokkeissani soi tuo Bowien albumi. Varmasti en ole tätä albumia ainakaan neljäänkymmeneenviiteen vuoteen kuunnellut, mutta tutulta kuulostaa, taisi sisko sitä soitella tämän tästä….

Tämä 1970 – luku tuli mieleen siitä, kun silloin ponnisteltiin oikein tosissaan ainakin vähän mahdollisuuksiltaan tasavertaisemman yhteiskunnan eteen. Olihan silloin pahojakin aikoja, niin kuin se Miettusen hätätilahallitus, jonka Kekkonen runnoi kokoon soraäänistä välittämättä. Ja pahahan se tilanne oli! Työttömänä oli 92000 suomalaista, 1977 jo 140000, kun Sorsa päsmäröi pääministerinä. 1980- luvun lopulla parina vuotena käväistiin jälleen alle sadantuhannen. Suhteellisesti pahimmat vuodet ovat olleet 1992-1998, jolloin työttömyysprosentti on ollut toisella kymmenellä.

Mutta niistä tasavertaisemmista mahdollisuuksista piti puhumani. Olen niitä ensimmäisiä ikäluokkia, joille yliopisto-opinnot olivat kiinni pelkästään lahjakkuudesta (minä en koskaan yliopistoon päässyt…), opintotukijärjestelmä mahdollisti opiskelun sellaisillekin, joidenka osa ilman tukijärjestelmää olisi ollut esimerkiksi siivoojan tai rakennusten sekatyöntekijän ura ihan taloudellisten seikkain vuoksi. Tällä en sitten yhtään väheksy siivoojia tai raksaihmisiä, he tekevät arvokasta ja välttämätöntä työtä siinä missä opettaja, diplomi-insinööri tai kauppatieteiden maisterikin. Kyse on siitä, että jos oli halua ja lukupäätä, saattoi edetä vaatimattomistakin oloista maisteriksi tai jopa tohtoriksi.

Nyt näyttää siltä, että vanha systeemi, jossa opiskelevat yliopistoissa ne, joilla on varakas koti tai suku, tekee paluutaan. Kautta aikojen monet opiskelijat ovat rahoittaneet opintojaan työllä, kuten esimerkiksi minä, vaikka kävin vain toisen asteen koulun.

Ja nyt sitten ollaan havahduttu siihen, että tämä tulee kalliiksi. Se, jolle paalua tulee, saa sen kätevästi hallintarekisterin kautta edullisemman verotuksen maahan, ja niinpä ne, joilla ei tuota hallintarekisterietua ole, kuuntelevat sitä, kuinka hirvittävän kalliiksi he tulevat.

En muuten ihmettele yhtään, miksi syntyvyys laskee… Kukapa viidakon lakien tullessa yhä vallitsevammaksi ei istuutuisi laskemaan kustannuksia, kun tulee kyse lisääntymisestä. Kukapa haluaa köyhyydessä penikan, jota parempiosaiset saavat ilkkua ja ihmetellä, miksei ole merkkivaatteita tai kallista matkapuhelinta, nehän ne on nykypenskoille tärkeitä. Ennen vanhaan köyhät lisääntyivät, mutta nykyään on olemassa konsteja säädellä sitä…. Niinpä lisääntyköött ne, joilla on mahdollisuuksia antaa jälkeläisilleen säädyllinen elämä. Toki on lapsiperheköyhyyttä juuri nyt, mutta väheneehän se, kun vähenevät lapsiperheet…

Että komeasti on menossa kehitys hienoon suuntaan.

Minulle tärkein asia

On vähän noloa tunnustaa, etten oikeastaan tiedä, minkä vuoksi opiskelijat ovat alkaneet valtaamaan yliopistoja. Nopea ja pintapuolinen silmäys kertoo, että kyse on hallituksen toimenpideaikomusten seuraamuksista.

Minulla on oikein mukava ystävä, joka on tehnyt pitkän työuran yliopistossa, ja on ihan hiljattain jäänyt eläkkeelle. Hänen puheistaan olen päässyt siihen käsitykseen, että yliopistoissa on ollut jo pitkään monta asiaa vikasuuntaan kehittymässä. On jopa sellaistakin, että opiskelijat ovat palauttaneet tehtäviään tekoälyn avulla vastattuina, puheyhteys paljastaa, etteivät he välttämättä osaa olla-verbin asiatyylistä taivutusta.

Vielä vähemmän tiedän eläkeuudistuksesta. Tiedän sen ministerin nimen, joka ollaan nimeämässä uudistusta johtamaan. Siitä tiedän, että raippoja tulee, eikä ihan vähän.

Ennen vanhaan kysyttiin vaikkapa televisio-ohjelmassa julkkiksiksi nousseiden poliittisia mielipiteitä, ja suosittu vastaus oli sitoutumaton ei-sosialisti. Minä en ole julkkis, mutta voisin tuohon kysymykseen vastata että sitoutumaton ei-kepulais-kokoomukselais-persu.

Mutta sen tiedän, että viime talvena ruukkuihin kylvämistäni tomaatinsiemenistä kasvoi taimia, koulin ne ja istutin suurempiin ruukkuihin, kastelin ja varjelin, karaisin ulkoilmassa hyvillä säillä, ja toukokuun lopulla istutin kasvihuoneen lavakaulusten multaan, olen niitä kastellut, Biolanin valmisteella lannoittanut, poistanut varkaita. Osan pensastomaateista ja amppelitomaatit istutin ruukkuihin taivasalle, ja kauniisti nämä kaikki kasvoivat niin kasvihuoneessa kuin ulkonakin.

Myös kylvin ja kasvatin kasvihuonekurkun siemeniä, ostin avomaankurkun taimia, istutin ne, kastelin ja varjelin hallaöiltä.

Meillä on syöty parisen kuukautta aivan järjettömän makoisia tomaatteja, jotka voi käydä hakemassa tuossa pihalla käydessä. Ulos istutetut kuolivat rankkasateiden aiheuttamaan tukehtumiseen, mutta kasvihuoneestakin tulee makoisia tomaatteja ylenängeten.

Myös kurkkujen suhteen olemme olleet omavaraiset, ja niitä on ollut antaa pois ystävillekin.

Myös ostimme paprikan taimia, ja olemme syöneet meillä kasvatettua paprikaa esim. gemistassa ja kreikkalaisessa salaatissa. Kreikkalainen salaatti on valmistettu meillä punasipulista, tomaatista, kurkusta, paprikasta, fetasta, oliiveista, oliiviöljystä ja tuoreesta basilikasta. Punasipuli, feta, oliivit ja oliiviöljy on ostettu kaupasta siksi, kun oma punasipulinviljely takavuosina oli tuholaisten vaivaama laji. Muut on haettu omasta trekoolista.

Samoin harjoitamme keräilytaloutta. Kävely- tai pyöräilymatkan päässä kotoamme oli heinä-elokuulla mainiot mustikkametsät, ja kanttarellien ja suppilovahveroiden osalta vuosi on ollut runsain, mitä koskaan muistan.

Töissä sain uuden lähiesimiehen, kahdessa edellisessäkään ei vikaa ole ollut. Meitä on edelleen kolme kanttoria, ja on mukavaa, kun meidän kahden kuudenkympin kahta puolta olevan ukon lisäksi olemme saaneet nuoremman naisen tiimiimme. Kolmen kuukauden kokemuksella ainakaan minulla ei ole muuta kuin hyvää sanottavaa uudesta esihenkilöstäni.

Tuossa päivänä muutamana juteltiin ihan niitä näitä työkavereiden kanssa. Minä myönnän nykyään reilusti, että minun aikani on jo vähetä, vaikka kovin kummoinen en koskaan ole ollutkaan.

Siitä olen tyytyväinen, että parikymmentä vuotta sitten huolestuttanut laulupuoli lakkasi huolestuttamasta joulukuun 2007 lopulla, kun menin laulunopettajalleni omalla kustannuksellani. Heti ensimmäisten tuntien jälkeen ajoittain vaivannut käheys lähti, ja kävin aina vuoteen 2013 omalla kustannuksellani pari kertaa kuukaudessa hänen opissaan. Kävi niinkin, että jokusia vuosia sitten työnantaja pestasi tämän saman opettajan antamaan tunteja seurakuntamme opinhaluisille, ja minä olin heti menossa tunneille, ja olen saanut jo ainakin neljä vuotta nauttia työnantajan kustantamana äänenhuoltoa. Mieleen jäi, kun viime perjantain sessiossa lauloin laulun, jonka olin esittävä puoltatoista tuntia myöhemmin tositilanteessa. Oli vielä se laulajalle epäkiitollinen tilanne, että säestin itse itseäni.

Aloitin: ”Taas valo viiltää taivaanrantaa/ se päivän yöstä erottaa…. ”. Opettaja oli pitänyt minulle tätä ennen tavanomaisen, vaativan äänijumppansa. Lauleskelin tuon jokusia kertoja viimeistä palvelua tehdessäni ennenkin laulamani hengellisen iskelmän, ja oli sellainen olo, että nyt taisi ääni pelata. Se oli mennyt opettajan suojauksesta läpi, sillä hän tuli salista vollottaen, eikä siksi, että olisin huonosti laulanut. Mutta kun hän on yli viisitoista vuotta koettanut minulle sitä ”timanttiporaansa” (kun laulajan ääni on oikeasti auki, ja joka sävel soi vapaasti) opettaa, ja nyt hän sen kuuli, niin ymmärrän, että vähemmästäkin opettaja liikuttuu.

Sillä näitä yliopiston valtauksia tai eläkeuudistuksia tai hallituksia enemmän meinaa minulle se, jos joskus onnistun musisoidessani aidosti koskettamaan jonkin ihmisen sielua. Se sielun koskettaminen tarkoittaa sitä, että niin musiikin tekijä kuin sen kuulijakin ovat tilanteessa tasavertaisina, ja viesti menee ihmiseltä ihmiselle, olkoonkin se laulajan tai soittajan homma välittäjänä olemista.

Se on se, mikä minulle merkitsee. Se hetki on pyhä.

Pitkä yö

Keikka oli eteläpohjalaisen seurantalon isolla puolella, ja säestimme erästä melko kuuluisaa iskelmälaulajaa, joka kävi laulamassa kaksi settiä, muutamia suuria hittejään tavanomaisten rallien lisäksi. Toisella puolella paahtoi turkulainen rock-bändi puhallinsektiolla vahvistettuna.

Keikan jälkeen pakkasimme soittimet ja muut laitteet peräkärryyn ja lähdimme ajelemaan kotiin päin.

Tien pinnalla oli viiden sentin loskakerros, ja mietin öisen maiseman lipuessa ohi, ettei kukaan kunnon ihminen laita tuollaiseen säähän koiraansakaan. Matka joutui tolkuttoman hitaasti, ja sanoin sen ääneen. Ruotsalainen sanoi voivansa pysähtyä sen verran, että päästää kävelemään, jos arvelisin ehtiväni nopeammin sillä tavoin. Toki ymmärsin, että jos pitäisi tehdä äkkijarrutus, olisi onnettomuus enemmän kuin lähellä.

***
Krapu on otsikoineen tasan sadan sadan tarina, ja krapuhaastetta emännöi SusuPetal.
Tämän viikon sanat ovat muutama, äkkijarrutus, koira.

Vaikea reitti

Ensimmäiselle huipulle päästyämme säikähdimme. Kartalta katsottuna oli näyttänyt siltä, että vuorten yli pääsisi oikaisemaan kolmisenkymmentä kilometriä , ja olisimme perillä päivän tai jopa kaksi aikaisemmin. Kun näimme terävät huiput, aloimme epäillä.

Laskimme kantamuksemme maahan, ja istahdimme tuumaustunnille. Ei olisi huvittanut palata takaisin alas, sillä jo tämän rinteen kapuaminen oli ottanut voimille. Jos palaisimme alas, oli kyseenalaista sekin, riittäisikö ruoka perille asti, viimeisen päivän joutuisimme varmasti kävelemään nälkäisinä.

Kävimme ilman kantamuksia parinsataa metriä alapuolella puurajalla tekemässä jonkinlaiset vaellussauvat, ja päätimme lähteä yrittämään.  Tuon hankalan vuoristoreitin läpi kulki kuin kulkikin muinainen asiointipolku kauan sitten tehdyin kiviaskelmin. Pääsimme sittenkin perille onnellisesti.

***

Krapu on otsikoineen tasan sadan sadan tarina, ja krapuhaastetta emännöi SusuPetal.
Tämän viikon haasteessa ei ole sanoja, vaan oheinen kuva. Voit jättää linkin omaan krapuusi Susu Petalin blogiin.

Näkymätön este

Juttelin jokusia päiviä sitten yksinyrittäjän kanssa. Kertoi hän minulle asioita, jotka olivat sangen tuttuja, ja jotka vielä kolmenkymmenenviiden vuoden jälkeen muistan.

Sinä syksynä yritykselläni oli kovasti tilauksia. Olin saavuttanut muutaman vuoden ponnisteluilla kohtalaisen hyvän maineen alani ammattilaisena. Mutta viimeinen vuosi oli ollut hankala. Yksi suuri asiakas hakeutui konkurssiin, ja jäin nuolemaan näppejäni. Toinen merkittävä asiakas hakeutui konkurssiin, ja jäin nuolemaan näppejäni.

Se lokakuu oli kummallinen, osin marraskuukin. Sellaista ei yrittäjälle saisi koskaan käydä. Nimittäin: ajoin yritykseni kookkaan pakettiauton halliin sisälle kotiin tullessani, ja lukitsin ovet huolellisesti. Irrotin puhelimen pistokkeen seinästä, jätin vastaajan päälle. Heräsin aamuisin, kun puhelinvastaaja, tuolloin vuokralla puhelinyhtiöltä, naksahti päälle.

Päivisin istuin kotini sohvalla, sytytin savukkeen toisensa jälkeen. Toimistohuoneessa ja työvihkossa olisi ollut laskutettavaakin. Illan pimettyä lähdin liikkeelle: kävin paikkakunnalle hiljattain ilmaantuneella grillikioskilla ostamassa syötävää sen verran, että pärjäsin vuorokauden. Lihoin.

Samaan aikaan soitin yhdessä orkesterissa, joka kierteli lähinnä lauantai-iltaisin maakunnan kapakoita. Keikoille jaksoin ja halusin mennä. Rumpali, joka oli rakennusalan yrittäjä hänkin, koetti saada ruoskittua minua edes laskuttamaan tehdyt työt.

Kun silloin jokunen päivä sitten juttelin lamaantuneen yksinyrittäjän kanssa, koetin saada sanottua syitä kolmen ja puolen vuosikymmenen takaiseen lamautumiseeni.

Kun yksinyrittäjä ensin myy sen työnsä, sitten tekee sen, sitten laskuttaa ja valvoo saatavat, sitten käsittelee mahdolliset reklamaatiot ilman kenenkään apua. Ja itse silloin muinoin taisin tehdä töitä toukokuulta syyskuulle ilman yhtä ainutta vapaapäivää. Sitten tuli vain se kohta, ettei jaksanut enää lähteä töihin, vaikka tilauksia, kannattaviakin, olisi ollut. Koti- ja konttorioven edessä oli näkymätön este, joka esti menemästä hankkimaan rahaa tai edes laskuttamaan tienattuja. Nykyjärjellä korkeintaan ”ossailen” seikkoja, jotka tuolloin niin lamauttivat.

Katselin nykyajan yksinyrittäjää myötätuntoisesti, ja kerroin omista vaiheistani. Tällä tämän ajan yksinyrittäjällä ei onneksi ollut ostovelkoja, kuten minulla silloin muinoin oli. Oli hänellä yelit ja asuntolaina, mutta sanoi selviävänsä niistä kolme päivää viikossa tarmokkaasti työskentelemällä.

Minun aikanani oli toisin. Siihen aikaan piti työskennellä 70-80 tuntia viikossa, 6-7 päivää viikossa tarmokkaasti, jos meinasi pärjätä. Minähän en sitten loppujen lopuksi pärjännyt, ja olen näistä kokemuksista tullut kirjoittaneeksi paljonkin, jopa kaksi julkaistua kirjaa!

Erityisen kipeää tekee se, että aikalaisissani on niitäkin, jotka pärjäsivät, ja näinä vuosina lopettelevat hommiaan, ja ihan muutamalla kuuluu ”pussikin olevan kunnossa”. Mutta kaikille ei niin käy.

Ja niin minusta tuli sitä niin sanottua heikompaa ainesta, josta suurimman hallituspuolueen nuorisojärjestön puheenjohtaja muinoin puheli, ja sai päihinsä. Mutta oikeassahan hän toisaalta oli.

Jotkut vain ovat heikompaa ainesta, eikä heistä ole esimerkiksi yrittäjiksi. Minä satun olemaan juuri sitä heikompaa ainesta. Kun nyt olen ollut kolmisenkymmentä vuotta palkansaajana, olen saanut asiani kutakuinkin kuntoon, kiitos vallinneen sopimusyhteiskunnan.

Sitä ollaan nyt kovasti romuttamassa. Ja minä toivon kovasti sitä, että se tuttava, jonka kanssa muutama päivä sitten juttelin, pääsee siitä näkymättömästä esteestä.

Ja olen kiitollinen siitä, että jo yli 30 vuotta olen nahunnut toimeentuloni palkansaajana. Ilman tätä statusta olisi kuollut nälkään….

Keskiviikkomietteitä

Aamulla meinaa nukuttaa, oikeastaan saan silmäni auki vasta kahdeksan jälkeen. Tulee iltaisin lueskeltua, se kun tablettipelissä onnistuu ilman puolisoa häiritsevää lukuvaloakin. Kaunokirjallisuuttahan sitä tulee tavailtua, Anne Applebaumin Punainen nälkä ja Gulag odottavat aikaa, jolloin ei ole niin tunnin eikä kahden päälle lukemiset.

Päivän paras asia on aamutointen jälkeen se, että olen yli kolmen viikon tauon jälkeen lähdössä pyörällä töihin. Minullahan oli se flunssa hakkaavine yskänpuuskineen, ja sitten päälle männäviikon polviepisodi. Mutta tänä aamuna pakkasin tilaisuutta varten siistimmät vaatteet, nuottikirjoja, tabletin ja sadevaatteen pyörälaukkuun, loksautin yöllä täyteen latautuneen pyöräakun paikalleen, nuljautin pyörälaukut tarakkaan, kypärä päähän ja polkemaan 24 kilometrin matkaa. Edellisellä kerralla oli kesäisen lämmintä, nyt on ilmassa hyin runsas aavistus syksyn kirpeydestä. Mutta hyvä on polkea, sähköavustus jelppaa kovasti ylämäissä ja vastatuulessakin, ja tunnin vintattuani lukitsen pyöräni paitsi runkolukolla, myös paksulla kettingillä ja riippulukolla pyörätelineeseen virkapaikkani nurkalle.

Menen sisään, kävelen eteisen ja salin läpi konttoripäähän, jossa diakonissa kuuluu olevan puhelimessa, lopettaa parhaiksi kun tulen. Tarjoudun keittämään kahvit, ja diakonissa lupaa juoda kupillisen. Kahvin tippuessa käyn wc:ssä huuhtomassa kainaloni ja pyyhkimässä ne kuiviksi, vaihdan lievästi hiestyneen t-paidan kauluspaitaan, ohuet kuorihousut siisteihin mustiin farkkuihin.

Juomme kahvit, puhelemme syksyn kaikkinaisesta mukavuudesta, marjoista, sienistä, ja siitä että hiljalleen talvilepoon valmistuva luonto on vielä ihan kaunis.

Otan kahviteltuamme pyörälaukustani muutaman nuottikirjan, tabletin ja kasan irtonuotteja, ja suunnistan kirkkoa kohti. Avaan oven iLoq- avaimella, joka sopii kolmen muunkin kirkon oveen, nousen parvelle. En siis pyhäpuvussani hiivi kirkkoon hiljaiseen, vaan ihan reilusti siistissä arkivaatteissa.

Ensin mapitan viimeisen erän vuosikausia kestäneestä nuottitilauksesta, kansioissa on liki neljätuhatta virsien alkusoittoa! Sitten käynnistän urkujen puhaltimen, vetelen pääpillistön trumpetin ja nelijalkaisen prinsipaalin auki, paisutuspillistöltä krumhornin ja huilun, jalkiolta avaan kaikki neljä äänikertaa – kolme huuli- ja yhden kieliäänikerran, ja nappaan kännykän valoneuvoksi ja ähkeydyn sormio- ja jalkiopillistöjen väliseen käytävään.

Viritän kahden sormion ja jalkion kielipillit, mitä niitä kaikkiaan olisi, puolisentoistasataa. Useimmille riittää kevyt kopautus, jotkut juonikommat vaativat pitkäjänteistä lauhkeutta. Jalkion jyrisevä fagottiäänikerta on tässä soittimessa kurjin viritettävä. Kas, kun urkujenrakentaja on vajaat neljä vuosikymmentä sitten tehnyt kyllä kauniin ja silmiä hivelevän julkisivun ja puutöiltään kaikin puolin moitteettoman soittopelin, mutta säästänyt ilmanannossa ja vielä mitoittanut ilmakanavat ja soittoventtiilit liian pieniksi. Suomeksi sanottuna tehnyt hyvistä aineista välttävän tai korkeintaan sellaisen 6 1/2 tai parhaimmillaankin 7- arvosanaksi ansaitsevan soittimen. Tämäkin arvosana tulee vasta nykyisten soitinhuoltajiemme 15 vuotta sitten tekemän uudelleenäänityksen ansiosta. Ennen sitä soitin oli ohutsointinen kimittäjä, jota ei mielellään soittanut edes.

Toista on tämän kotikylän kirkon pikkusoitin vuodelta 1877. Äänikertoja on alle puolet puheena olleesta, eikä yhtään kieliäänikertaakaan, mutta on kuin enkeli ja pommikone samassa. Soi kauniisti ja jylhästi, ainoastaan senaikaisin rajoituksin.

No, pillit tulevat viritetyiksi ja alan käydä läpi sunnuntain soittoja, kunnes havaitsen, että minun on oltava kolmen minuutin päästä tien toisella puolella.

Menen tilaisuuteen, jossa tehtäväni on laulattaa jokunen virsi tai laulu, olen sopinut muiden pitäjien kanssa, ettei minun tarvitse istua siellä koko kaksituntista. Kas, kyllä minä mielelläni laulan ja soitan ja vaikka laulatankin, mutta jos musiikkikappaleiden väli venyy yli puoleksi tunniksi, alan puhallella paksuja. Niinpä olen tosiaan sopinut diakonissan kanssa, että olen sen ensimmäisen tunnin, sitten lähden.

Jatkan vielä hetken kirkossa. Menen tällä kertaa alakertaan pianon luokse, ja havaitsen tiettyä hulttiommuutta harjoitetun. Näin syksyllä olen tarkka siitä, että soittimen päälle laitetaan sen mukana tullut huppu taikka peite, miksi sitä sanoisi. Joku on kuitenkin käynyt soittamassa, jättänyt kannen auki ja hupun myttyyn. En kyllä ymmärrä, miksi ei yhteistäkin omaisuutta, kuten kirkon pianoa, voisi pitää huolellisesti. Takavuosina kirkastuin tässä kotikylässä, kun poissa ollessani joku oli kääntänyt seurakuntakodin pianon toisin päin, soittajan selkä saliin päin, ja pianon takaseinä vasten ulkoseinää. Käänsin tietysti soittimen toisin päin, ja laitoin lapun päälle, että seuraava joka tätä soitinta siirtää etenkin ulkoseinää vasten ja pilaa näin sen virityksen, maksaa erikseen tilattavan virityksen!

Semmoinen karmuntari minä olen. Taitaa olla ihan viran kuvauksessa, että huolehtii ja vastaa seurakunnan soittimista, joten olen ihan voiman oikealla puolella.

Vaihdan kirkossa pyöräilyvaatteet, menen ulos, irrotan lukitusketjun ja avaan runkolukon, naksautan irrottamani ajotietokoneen koloonsa, pistän virran päälle ja alan polkea kotia kohti. Paluumatkassa menee jokusen minuutin kauemmin kuin tullessa, sillä on navakka vastatuuli, ja täytyy käyttää aika usein maksimiavustusta. Silti olen hikinen saapuessani kotiin.

Kuulen radiosta (tai siis Yle Areenasta) jonkun keskusteluohjelman, jossa todetaan pääkaupunkiseudun yksinhuoltajaäitien olevan suurimpien sosiaaliturvan leikkausten kohteena. Mietin, että mahtoiko mennä oikein…

Talvella Lapissa

Liki kymmenenä talvena olemme puolison kanssa matkustaneet lomailemaan Lappiin, sellaiseen melko tunnettuun kylään, joka sijaitsee seitsemän tunturin keskellä ja on saanut nimensä järvestä. Kerran olemme ajaneet koko matkan, myöhemmin olemme tehneet ainakin osan matkasta julkisilla kulkuneuvoilla.  

Päivät kuluvat siten, että aamupalan jälkeen reppuun pakataan termospullossa teetä, ruokatermoksessa keittoa ja vähän suklaata, välillä vaihtelun vuoksi makkaraa, jota on mukava paistaa latujen varrella olevien kotien tulisijojen hiilloksen hohteessa.  Päivämatkat olivat ennen 30-40 kilometriä, nykyisin 20-30 kilometriä.

Hiihtämästä tultua tehdään ruokaa, kylvetään ja käydään levolle. Monet lähtevät paikkakunnan yöelämään, mutta minä en osaa tanssia, enkä halua opetellakaan, joten nautimme mökkielämän iloista.

***
Krapu on otsikoineen tasan sadan sanan tarina ja haaste, jota emännöi SusuPetal. Tämän viikon krapusanat ovat paistaa, tanssia, suklaa.

Kiirettä kirjoittamiseen ei ole, koko viikko on aikaa.

Kivut helpottivat vähän

Kaksi edellistä pärettä on kirjoitettu melko voimakkaiden kipujen vaivatessa. Eilisiltana, kun puolison pyynnöstä lähdin vielä rauhalliselle iltakävelylle, havaitsin kotiin tultua, että oikea jalka taipuu taas, ja kykenen soittamaan huomisen messun ihan normaalisti.

Niinpä olen vähän leppynyt niille, joita nimitin aatteellisiksi, tyhmiksi ja ilkeiksi sillä tarkennuksella, että eivät kaikki tuntemani päähallituspuolueen kannattajat ole tyhmiä saati ilkeitä. Onhan olemassa ns. sivistysporvarit, eli enimmältään opettajista koostuva päähallituspuolueen kannattajajoukko.

Ymmärrän myös sitä seikkaa, että hankala työntekijä voidaan irtisanoa. Ihan aikuisten oikeasti, enemmän vieroksun ns. järjestöretoriikkaa.

Sen sijaan siinä kannassani pysyn, että nykyhallituksen haaveksima ”työn kautta” – ideologia sisältää sen aatteen, että ihmisen tulee suostua ala-arvoisiin palkkoihin, sitä vastustan kyllä maailman tappiin saakka. Ymmärrän kyllä, ettei kaikista hommista voida maksaa viittä tuhatta kuukaudessa. Mutta sitä en ymmärrä, että ihmisiä halutaan töihin muutaman satasen kuukausipalkalla, enkä sitä, että töissä olemisella ei tule toimeen. Tiedän kokemuksesta, että yrittäjästatuksella voi tuohon edellämainittuunkin tilaan joutua, ja sen tähden kannatankin sitä, että yrittäjäksi ryhtyvän tulisi suorittaa tutkinto, jonka perusteella yrittäjäksi ryhtyvä ymmätää olevana ihan yksin vastuussa toimeentulostaan, sekä siitä, että julkisvallan ja pörssiyhtiöiden kanssa hän on vahvempiensa kanssa tekemisissä.

Sillä jos minä jotakin inhoan, niin ne ovat pörssiyhtiöt. Ne ovat nykymaailman kaskiviljelijöitä, jotka nyhtävät tuotot omistajien plakkariin, ja jättävät jäljet yhteiskuntien paikattaviksi. Ja keiden omistajien plakkariin? Sellaisten, jotka eivät maksa tästä Suomessa tehdyn työn tuloksesta edes kohtuullisia veroja Suomeen, vaan ilmoittavat tuottonsa veroparatiisien verotukseen.

Jos tämän perusteella olen sosialisti, niin olen sitten ilolla ja pystyssä päin.

Vakavasti puhuen

Edellisessä päreessäni olin kipujen ärsyttämänä vähän huonolla tuulella, ja kun imen sienen lailla kaiken etenkin poliitikkojen sanoman, jonka koen olevan meikäläistä todellista heikompaa ainesta halveeraavaa, reagoin siihen voimakkaasti. En totisesti voi mitään sille, että vielä kolmen vuosikymmenen jälkeen inhoan leppymättä Esko Ahoa ja hänen uskollisia saappaannuolijoitaan.

He saattoivat suuressa kuvassa olla hyödyllisiä, mutta kun niiden raipat silloin osuivat juuri omaan selkään, niin olen sen verran pikkumainen, etten jaksa sitä hyvällä ajatella. Koin Ahon ja Viinasen hallituksen semmoisena, että nyt hakataan heikompi aines lattian rakoon niin, etteivät sieltä nouse.

Ikävä kyllä minä nousin. Ja tunnen jokusia muitakin, jotka nousivat. Me otimme vaarin mahdollisuudesta kouluttautua uudelleen, vaikka taloudellisia resursseja ei liiemmälti ollutkaan, rakas työministeri Satonen. Jotkut meistä olivat epäonnistuneita yrittäjiä, jotkut sellaisia, joilta uusi aika vei ammatin alta.

Minulle uudelleenkouluttautuminen maksoi matka- ja asumiskuluina 34000 markkaa, siis tuommoiset 5500 euroa. Opetus oli sentään ilmaista. Samaan aikaan kävin töissä, jonka seurauksena minulta evättiin oppilaitosruokailu, mutta selvitäkseni opiskeluajan asumis- ja muista menoista, kävin töissä. Kesäisin otin tehdäkseni muita hommia, joihin minulla ei ollut pedagogista pätevyyttä, mutta josta aikuiskoulutuskeskus maksoi ihan hyvää palkkaa – ja hoidin sen puolikkaan kanttorinviran siinä sivussa. Ja maksoin saamastani opintotuesta muuten joka ikisen pennin takaisin! Mutta ilman sitä virheellisesti myönnettyä opintotukea en olisi tätä ammattia saanut. Mutta rakas työministeri Satonen, minusta kehkeytyi vuosikymmeniksi ihan kelpo veronmaksaja. Ja jokusesta muustakin, aika monesta itse asiassa. Enemmistä kehkeytyi kuin jäi kehkeytymättä.

Minähän en tätä Satosta ja hengenheimolaisiaan osaa pitää muuta kuin ensiksikin aatteellisina, toisekseen tyhminä ja kolmanneksi ilkeinä. On ihan hirveän kauan niistä ajoista, jolloin ensimmäisestä hankitusta koulutuksesta järjestyi loppuelämän työura. Kun itse lukiosta pääsin vuonna 1980, sellainen saattoi olla osittain mahdollista. Sellaista on sattunut, ja hyvä niin. Silti en tämän kyynisen, tyhmän ja ilkeän porukan mielipidettä jaa, että sillä yhdellä tutkinnolla kaikki pärjäisivät. Tunnen muuten semmoisiakin ihmisiä, jotka ovat pärjänneet pelkällä peruskoulun päättötodistuksella, yksi sellainen on melko läheinenkin ihminen. Tunnen semmoisiakin, jotka ammattikoulusta päästyään menivät tehtaaseen hommiin, ja jäivät sieltä eläkkeelle. Mutta tämän kyynisen, tyhmän ja ilkeän porukan toimien myötä sellaisia hommia ei valitettavasti enää juurikaan ole…

Vertaan itseäni tämän kyynisen, tyhmän ja ilkeän porukan puheisiin. Että ei kaikki työ kelpaa. Minulle kelpasi esim. 1990- luvulla myymäläauton kuljettajan, rakennustyömiehen, kalanviljelylaitoksen laitosmiehen tai vaikka sahatyömiehen pestit. Ne olivat aina määrä- ja välillä osa-aikaisiakin. Olisin voinut hyvin jäädä niihin hommiin vaikka lopuksi työuraakin, mutta yllätys yllätys, rakas työministeri Satonen ja muut yhtä kyyniset, tyhmät ja ilkeät: loparit tulivat , kun ei ollut mahdollista pitää enää töissä. Se tuo yrityksen toiminta ja työllistäminen kun perustuu tuottavuuteen…

Että kyllä minä, rakas työministeri Satonen ja muut yhtä kyyniset, tyhmät ja ilkeät, ymmärrän ihan hyvin yritysten tarpeet. Mutta kun te puhutte juhlapuhemaisen ontosti, että ”työ on parasta sosiaaliturvaa”, jätätte jonkin verran huomioimatta realiteetteja. Ihan seuraavassa lauseessa sanotte, että työn teettäminen Suomessa on liian kallista, eli että työntekijöiden palkat ovat liian suuret. Ja sitten se teidän kaupunginjohtaja-taloustieteilijänne sanoo ihan pokkana, ettei palkalla ole tarkoituskaan tulla toimeen. Te kyyniset, tyhmät ja ilkeät puhutte itsenne pussiin jo kättelyssä.

Entäpä sitten ne, jotka ovat niitä kaikkein vaikeimmin työllistettäviä. Jos otamme nuoren, jolla ei ole suhteita, eikä ole koskaan päässyt kokeilemaan työntekoa vaikkapa 30 ikävuoteensa asti, millä perusteella arvelette hänen saavan töitä nyt? Viittaan nyt siihen soittotaitojuttuuni. Me kaikki emme ole keksineet tai olleet ruutia keksimässä.

Minun nuoruudessani 1970- luvun lopulla ja 1980- luvun alussa me ei-ruudinkeksijätkin jotenkin sijoituttiin. Monet meistä perustivat perheen, hankkivat velaksi asunto-osakkeen tai omakotitalon. Osa meistä selvisi velvoitteistaan, jotkut eivät.

Ja jotkut meistä, jotka eivät tuolloin selvinneet velvoitteistaan, selvisimme aikuiskoulutustuen avulla parempaan elämään, emmekä heittäytyneet tukien varaan. Kas, kun meidät kasvatettiin siihen, että se leipä hankitaan omalla työllä. On jotenkin karsean ironista se, että juuri te, jotka veitte meiltä heikommalta ainekselta mahdollisuuden ansaita oma leipämme, moralisoitta meitä siitä. Sillä vaikka minulla on nykyään ja on pitkään ollut, kiitos sen rakkaan työministeri Satosen toimesta lakkautettavan aikuiskoulutustuen ansiosta, ihan vakituinen työmaa, en ole unohtanut 1990- luvun alun tilannetta, jolloin työhaluja oli vaikka kuinka, mutta kyynisten, tyhmien ja ilkeiden valtionhoitajain ansiosta ei ollut mahdollista työtä saada lyhyitä pätkiä lukuun ottamatta.

Ihan kaikella kunnioituksella, rakas työministeri Satonen ja vastaavat, te taidatte tyhmyydessänne ja ilkeydessänne niputtaa kaikki uutta alkua tarvitsevat samaan lokeroon.

En viitsi toistaa erään suomalaisen rock- toimittajan sitä tointa, jonka hän uhkasi tehdä tyhmille ja ilkeille…