30.12.2002 ja mitä sitten tapahtui

Tapaninpäivänä 2002 soitin Puukirkon viimeisen jumalanpalveluksen. Olin viihtynyt Puukirkkoseurakunnassa hyvin, ihan toimeentulon vuoksi jouduin hakemaan ja sain paikan varsinaissuomalaisesta seurakunnasta. Pyysin Puukirkkoseurakunnan kirkkoherralta luvan, ja sen myös sain, että saan lukea tapaninpäivänä Herran siunauksen lukupulpetista Puukirkkoseurakunnan paikalle vaivautuneille. Luin sen keuhkoputkentulehduksen käheyttäessä ääntäni, ja liikutuskin vaivasi. Minun oli ollut hyvä olla siellä, köyhyyttä lukuun ottamatta. Edelliskesänä äitivainaa kauhistui, kun minulla ei ollut ehjiä kirkkokenkiä. Onneksi äiti ehti nähdä sen, että oli.

Tasan 20 vuotta sitten illalla olin pakannut osan tavaroistani isäni kaverilta lainattuun katettuun peräkärryyn. Olin sopinut paikkakunnan kauppiaan kanssa pakettiauton lainasta, saisin sen seuraavana aamuna kaupan pihalta. Kauppias luotti minuun niin paljon, että sovin maksavani joulukuun ruokaostokset sitten, kun olen päässyt uuteen paikkaan ja saan ensimmäisen tilin, sekä pakettiauton vuokran, joksi kauppias ilmoitti viisikymmentä euroa. Maksoin ruokavelkani ja pakettiauton vuokran saatuani ensimmäisen tilin uudesta paikastani.

Kävin Puukirkossa vielä katsomassa paikat. Tutut Heinrich-urut jäivät jäljiltäni kieliäänikerroiltaan vireessä olevana, ja kostutin vettä täynnä seuraajani vastuulle. Kotiin kävellessä poikkesin ensin hakemassa käkikellon ystävän luota, sitten poikkesin Lentäjän ja vaimonsa luona, he istuivat pianon ääressä, Lentäjällä viulu kädessä. Hain nokkahuiluni pois, ja sain Lentäjän rouvalta lähtöhalauksen. Minulla oli keuhkoputken tulehdus, ja Lentäjän rouva laittoi käteeni pussin, jossa oli antibiootteja keuhkoputken tulehdukseen – veljensä kun on tai oli lääkäri.

Viimeisen yöni Puukirkkokylässä nukuin sohvalla, jonka seuraavana aamuna kannoin pakettiautoon, jonka herättyäni kävin hakemassa kauppiaalta. Poikkesin ex-vaimon asunnolla, josta hain omistamani pyykinpesukoneen kyytiin. Samoin vuonna 1994 edesmenneeltä isoäidiltä peräisin olevan hyllykön. Naapuri olisi keittänyt kahvit, vaan sanoin, että nyt on mentävä. Palasin kotiin, ja laitoin kissan häkkiin, ja nostin häkin kauppiaalta lainaamani pakun etupenkille. Kannoin viimeiset tavarat, eli muuttolaatikot ja sen sohvan pakettiauton tavaratilaan, laitoin peräkärryn kiinni ja kytkin kärryn sähköt pistokkeella auton sähköjärjestelmään. Lunta oli maassa 64 cm ja pakkasta 36 astetta.

Ajoin ensin Kotipaikkakunnalle, vanhempien luokse. Isä lähti mukaan, ja antoi suurehkon hauen ja pussin perunoita evääksi. Hauen laitoin peräkärryyn, 36 asteen pakkaseen.

Sitten ajettiin. Ensin Keuruulle, sitten Parkanoon, Poriin, Raumalle, josta soitin uuden asuinpaikkani kirkkoherralle, joka lupasi olla vastassa uuden kodin ovella. Sinne saavuttiin vielä valoisan aikana, ja naapurin mummo tuli pyöräpotkureineen kutsumaan kahville, kunhan olisimme vähät tavarat sisään kantaneet. Siellä kävimme, ja isä lähti ajamaan pakettiautoa takaisin Keski-Suomeen. Minä laitoin vähät tavarat paikalleen, ruuvasin ainoan kattolamppuni olohuoneen kattoon, ja sain sulakkeen vaihdettua siihen vielä valot. Televisio alkoi näkyä. Asunnossa oli valot ulkoeteisessä, olohuoneen katossa ja keittiön liesituulettimessa sekä vessassa ja saunassa. Naapuri, joka noin vuosi sitten edesmeni, kävi soittamassa ovikelloa, ja ilmoitti, että heille tulee tänä iltana vieraita, heiltä saattaa kuulua ääntä. Ei kyllä kuulunut.

Minulla oli tietokone, ja siinä modeemi. Sain yhteydeen Internetiin, ja vaihdettua sähköpostit silloisten lähimpien kanssa.

Oli nälkä. Isän antaman hauen laitoin paistinpannulle, keitin vanhemmilta saatuja perunoita, ja kävin ulkona tupakalla, vaikka keuhkoputkentulehdus vaivasi. Oli uudenvuodenaatto. Hauki maistui hyvältä, samoin kotipellon perunat.

Uudenvuodenpäivänä 2003 hankkiuduin seuraavaan virkakirkkooni, jonka sanajumalanpalveluksen soitti seurakunnan suntio, joka muutamana tulevana vuonna hoiti vapaapäivieni ja vuosilomieni sijaisuuden.

Alkoi elämäni lokoisin aika, joka oli kestävä viitisen vuotta. Kanttorinvirkani oli 66%:nen, Täyden työajan ja palkan sain silloisila it-taidoillani ja osallisuudella seurakunnan nuorisotyöhön. Talvella 2003 hommasin asuntooni kunnolliset kattovalaisimet, ADSL- internet-liitymän (aluksi 128 Mbs/sek) ja televisioluvan. Vuonna 2003 pääsin nuoruuden erehdysteni jälkeen velkasaneeraukseen, ja aloin hoitaa sitä ohjelman mukaisesti.

Nyt olen eläkeikää pikku hiljaa lähestyvä ukko. Työasiat ovat muuttuneet, nykyään se pikkukirkko, joka tuossa vieressä on, ei ole virkapaikkani, vaikka huomenna sinne töihin menenkin illalla. Se on vähän kuin se jouluna poltettu, komentoja pidetään kerran pari kuussa. Turvallisuussunnitemia mietitään kovasti. Eipä ole mieleen tullut näinä vuosikymmeninä, että tosiaan, joku saattaa haluta polttaa kirkon ja siellä kävijät. Pikkukirkosta on vain yksi ovi ulos, sakastin ikkunastakin vissiin pääsee.

Nykyään virkakirkkoni on toinen, vanhempi, 1300-luvun lopulta oleva. Senkin turvallisuussuunnitelmaa päivitetään. Sieltä on peräti kolme uloskäyntiä, paitsi parvelta, jonne voi jäädä loukkuun.

Kaikenlaista nykyään pitää miettiä.

Ja se kissa eli 18 ja puolen vuoden vanhaksi. Kun hänet tavoitti syöpä, ja eläinlääkärin piti antaa armopiikki, Kaivoin kuopan talviroutaiseen maahan ja hautasin hänet vaimoni ihanan kissan viereen, sen, joka 50-vuotispäivämatkamme aikana jäi auton alle.

Välipäivän väljähtyneitä aatoksia

Kyllä nukutti raskaasti. Yöllä heräsin, ja taisi herätä puolisokin, pariksi kolmeksi tunniksi valvomaan, mutta sitten voitti taas uni, ja oltiin pitkällä aamupäivässä, kun aikuisten oikeasti ylös noustiin. Nukutuskahvit taisin keitellä aamuyön tunteina, ja siinä meni pari tuntia selatessa Internetin ihmeellisyyksiä, selvittäen mm. sen, kuka oli Sigurd Wettenhowi-Aspa. Nimi osui silmiini Juha Hurmeen hienosta kirjasta Suomi.

Kuukauden loppu lähestyy, ja sitä myöten lähestyy se päivä, kun tulee lasku joulukuun sähkönkäytöstä. Sen seurantaan on meillä käytetty melkoinen aika! Sähköyhtiö ilmoittaa joka päivä seuraavan päivän tuntihinnat, sitten jostain muualta saa muita hintoja, ja ero on välillä ei mitään, välillä jopa lähes kymmenen senttiä kilowattitunnilta.

Itse olen rakentanut Excel-taulukon yhtäältä myyjän ilmoittamista tuntihinnoista, toisaalta Fingridiltä saaduista tiedoista sähkönkulutuksestamme tunneittain. Siihen vedottuna joulukuun energialasku tapaninpäivän iltaan mennessä oli noin 165 euroa. Lähes kolme viikkoahan hinnat olivat aivan hirmuiset, halvimmatkin tunnit vuorokaudessa olivat 20 ja 30 sentin välillä. Puoliso on taas seurannut Nordpoolin hintoja, ja ihmettelee sähkönmyyjän ja Nordpoolin hintojen eroa, joka on välillä lähes kymmenen senttiä myyjän hyväksi!

Mitä tässä muuta osaa miettiä kuin sitä, että minkä tähden ja minkä asioiden seurauksena ollaan tähän jouduttu. Noh, jo 1990 – luvulla haettiin voimakkaasti sähkömarkkinoiden vapautumista ja yksityistämistä. Ja sitä kohta ollaan pyritty, kuin käärmettä pyssyyn ajaen välillä. Sinnikäs työ on tuottanut tulosta, ja näin on jopa Suomen kantaverkko yksityistetty ja saatettu pääosin ulkomaiseen omistukseen. Keiden, sitä emme tietenkään tiedä, koska ne omistajat ovat siellä salaperäisessä hallintarekisterissä, johon meillä ei ole eikä varsinkaan pidä olla mitään pääsyä.

Muuan Facebook- ystävä, oikein mukava laulaja, kitaristi, basisti ja mikä lie 40 vuoden takaa julkaisi sosiaalisessa mediassa vähän ennen joulua päivityksen, jossa hän totesi sähkön hinnan olevan kestämätön ja hallituksen lähtevän joululomalle. Joskus aiempiin avautumisiin olin koettanut jotain lähihistoriallista perspektiiviä tuoda, vaan osoittautui tuo mainio laulaja, kitaristi, basisti ja mikälie yksinkertaiseksi politiikkauskovaiseksi. Kaipaan 1980 – luvulta niitä hetkiä, kun ex tempore mentiin keikalle ystävän, tämän veljen ja serkun kanssa, ja valloitettiin teollisuustaajaman työväentalo varauksetta. No, oli se maailma silloin vähän erinkaltainen tähän päivään verrattuna, että ehkäpä kaipuuni on epäkurantti. Mutta hienoja hetkiä ne olivat.

Nyt odottelen joulukuulta tuollaista vähän alle 200 euron energialaskua. Kulutus on alle puolet viimevuotisesta, oikein reilusti. Kalliina päivänä olimme villapaidoissa ja toppahousuissa, emme ole saunoneet ollenkaan sitten viime elokuun. Siirtolasku lienee 50 euron luokkaa. Pystyn nämä laskut maksamaan, koska olen töissä, joista maksetaan elämiseen riittävä palkka, joka on vähän yli Laura Rädyn takavuosina ilmoittaman minimin.

Tingin vain jostakin, sillä koko työurani ajan on palkkani mennyt suurelta osin kulutukseen, viimeisen 5-6 vuoden ajan olen laittanut noin kymmeneksen säästöön pankin tarjoamiin rahastoihin, joiden suhteen olen tällä hetkellä noin 1000 euroa tappiolla. Siis sijoitusteni arvo on tuhat euroa pienempi kuin niihin laittamani rahat. Toki kerran nettosin tämänhetkisen tappion verran, ja maksoin tuolloin voitostani veroja kolmenneksen. Olisiko tällä hetkellä tulos siis +-0? Ei siis huono.

Tapaninajelu tai joku semmoinen

Olen sellaista sukupolvea, jolle kansakoulussa opetettiin vanhan kansan joulutavat. Ukset kiinni pahtihin ja niin edelleen.
Jo ennen joulua sovimme puolisoni iäkkään äidin kanssa, että tulemme Suomen entiseen Pääkaupunkiin juuri tänä pyhän marttyyri Stefanoksen päivänä, ja viemme hänet aterioitsemaan tasokkaassa ravintolassa.

Niinpä jo ennen puoltapäivää käynnistin automme dieselmoottorin, ja nytkyttelin nilkalla, kääntelin sompaa ja kepittelin vaihdekeppiä siten, että olimme Entisen Pääkaupungin keskustan tuntumassa iltapäivällä. Tapasimme kotoaan pirteän seniorikansalaisen, ja lähdimme kävelemään parin kilometrin matkaa sanalla sanoen erinomaiseen ravintolaan nimeltä Pippurimylly, joka sijaitsee Martinkirkon läheisyydessä.

Koska puoliso oli luvannut ajaa takaisin kotiin, tilasin heti kärkeen naukun akvaviittia, sitä naukkaillessa tilasin annokseni, jonka myös puolisoni sekä äitinsäkin valitsivat. Lisäksi tilasin kaksitoista senttilitraa täyteläistä punaviiniä.

Tarjoilija kehotti menemään nauttimaan salaattipöydän antimia, ja niitä jonkin ajan päästä nautimmekin. Sitten tuli ruoka ja se hyvä punaviini, ja aterioitsimme kaikin hyvin mielin. Suomen entistä pääkaupunkia ei edes uhannut ohjusisku, jollaisia Ukrainan eri kaupunkeihin lienee tänäänkin tehty, ja joista Sergei Lavrov sanonee, ellei ole itsemurhaa tehnyt, että siviilejä ei ole kertaakaan vahingoitettu koko kymmenen kuukauden aikana.
Kyseessähän on totuus eli Pravda, jonka termin tarkka suomennos on se, että kuinka asia pitäisi ymmärtää tai kuinka sen pitäisi olla. Istina, eli se, miten asia tapahtui, on sitten vallan eri asia, mutta sitä ei Lavrov kerro.

Aterioituamme saimme rouvasväki kahvit ja minä X.O – luokan konjakin kera kahvin, ja saattelimme puolison iäkkään äidin kotiin, jonka jälkeen menimme maalaisten tapaan asioimaan päällimmäiset.

Hyvältähän se maistui, hyvänlaisen ravintolan laittama häränliha. Ei sellaiseen arjessa tai juhlassakaan ryhdytä, edellisen kerran vastaavaa herkkua syömme harvemmin kuin kerran vuodessa. Että minun ja meidän kohdalta maapallon ilmaston kuormitus punaisen lihan käytön osalta on sangen maltillista. Poroa olemme lapinreissuillamme puraisseet, samoin lammasta suunnilleen kerran vuodessa.

Kotiin tulimme iltamyöhällä, tänne arkeen, jossa seuraamme pörssisähkön hintoja, joiden perusteella lämmitämme kotiamme huomista varten. Ja on muistettava tilata sähkömies, koska vaikuttaa siltä, että kylppärin lattialämmityksen termostaatti on hajonnut.

Monenlaista jouluaattoa

Minä tykkään joulusta. Jouluaatto on jotenkin niin hieno, etenkin nyt, kun ei ole työtehtäviä hoidettavana. Viime yönä nousin yhdeltä varmistamaan, että etäohjausreleet ovat laittaneet keittiön ja kylpyhuoneen lattiat lämpenemään. Näin oli, ja palasin suloisesti uinumaan puolisoni viereen. Lopultakin ovat päivät semmoiset, että se kirottu pörssisähkö on sen hintaista, että saa kotinsa ihan kunnolla lämpimäksi.

Aamulla herättyäni keitin kahvit, kuten olen tehnyt kaikkina aamuina kymmeniä vuosia. Vein mukin vuoteeseen puolisolleni ja itselleni, kuten olen niin kauan tehnyt, kun olemme samassa huoneessa nukkuneet.

Vähän ennen kymmentä vaatehdimme, kenkiydyimme ja lähdimme ystävän luokse perinteiselle joulupuurolle. Keitämme ja tarjoilemme toisillemme puurot vuorovuosin, ja puhumme mahdollisimman mukavia.

Suuri on ero siihen, että Venäjän armeija pommitti samaan aikaan monia Ukrainan kaupunkeja, ja Wagner-joukot tappoivat kenen tähtäimeensä saivat. Tämä lähempänä kuin Utsjoki on kotiamme.

Helsingin sanomissa oli tänään Frans Eemil Sillanpään joulukirje maailman mahtaville jouluna 1938. Mieleni olisi tehnyt kopioida ja liittää se tähän, mutta saattaisi Erkkoin suvun edustaja siitä suuttua minulle ja korvauksiakin vaatia, joten linkkaan sen vain tähän, vaikka se saattaa maksumuurin takana olla.

Keskustelimme ystävän luona muun muassa äidinkielestämme, jossa ei kovin monta kymmentä omaa sanaa ole. Joulu taitaa tulla muinaisruotsista, jonne se puolestaan on lainasana muinaisgermaanista. Vähän pahansuovasti naureskelimme sille poliittiselle liikkeelle, joka puhui pakkoruotsista, mutta sitten muistimme, että nythän on tosiaan joulu, maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Paitsi ehkä niillä Wagner-joukoilla, mutta mahtavatko ne ihmisiä ollakaan…. no, onhan ne. Ihan dominikaaneja, Domineae Canes, herransa koiria.

No, kotiin sieltä tulimme joulurauhan julistukseksi, ja minä sain herkistyä siitä, kun Tauno Äikää ja Jorma Hynninen esittivät Taas kaikki kauniit muistot. Äitiä muistelin, ja monia muita, jotka ovat keskuudestamme pois. Vähän kaipasin Sulo Saarits/Tauno Äikää – esitystä, Johanneksenkirkon Walcker-urkujen hellästi hymisevää Voix Celeste – äänikertaa, joka olisi kyllä mukavammalta kuulostanut kuin tänään kuultu jokseenkin tavallisen neobarokkisoittimen sointi, mutta toki Jorma Hynninen hienosti laulupuolen hoitaa.

Aloimme valmistautua kanttorin erilaiseen jouluaattoon. Pakkasimme vähän ruokia, uimavarusteet, neopreenisukat ja pyyhkeet mukaan, ja ajelimme vuokraamallemme rantasaunalle, jonka laiturin päässä pumppu pitää auki avantoa. Puuta saunan pesään, puuta takkahuoneen varaavaan takkaan, ja vajaan parin tunnin päästä pääsemmekin kylpemään ja käymään välillä vilvoittelemassa avannossa, jonka veden lämpötila oli mittarin mukaan 1,4 astetta. Kylmän veden varaaan joutuminen vahingon kautta on jokaiselle kauhistus, mutta vakaasti harkittuna ja hyvien löylyjen jälkeen se tuo kyllä autuaan euforisen tunteen! Endorfiinit lähtevät suorastaan hillittömään laukkaan kehossa, ja jäljellä olevat vähäiset nivelkivut jäävät avantoon.

Kylvimme ja uimme moniaat kerrat, sitten laitoimme joulutortut paistumaan, niiden valmistuttua muutama lammasmakkara ja Katalonian Carlos uuniin, ja mukana olevista bataatti- ja lanttulaatikoista lämmitimme annokset mikroaaltouunilla. Takka oli lämmittänyt tuvan suloisen lämpimäksi, ja hyvillä mielin aterioimme ja sen päälle vähän oleilimmekin. Siinä tuli kuunneltua muun muassa Jorma Hynnisen laulama Sibeliuksen Op.1, viisi joululaulua ja vähin Bachin Jouluoratoriotakin. Vaan sovitun ajan loppu lähestyi, ja aloimme siivoilla jälkiämme, pesin saunan, puoliso siisti takkatuvan ja minä vielä seuraavia varten laitoin hyviä, kuivia puita valmiiksi niin tulisijojen viereen telineet täyteen kuin myös liiterissä tarkoitukseen varatut kottikärryt täytin.

Eipä siinä, kimpsut autoon, kävimme palauttamassa avaimen, ja sitten kotiin, suloinen avantouintisaunomisen raukeus jäsenissä. Auton radio kertoi Venäjän armeijan ohjusiskuista Ukrainan kaupunkeihin. No, pommitti ne takavuosina Syyriankin raunioiksi, eikä ne muutkaan suurvallat ole sen kummempia.

Maailma ei ole loppujen lopuksi hirveän erilainen eräiltä osin kuin tämän Joulun Lapsen syntymänkään aikoihin. Hänhän syntyi ihmisten silmissä aviottamana lapsena teiniäidille, joka oli kihlattu vanhalle ukolle. Se verollepano, jonka takia kihlaparin piti Galileasta Beetlehemiin matkata, johtui siitä, että keisari Augustus valmistautui sotaan. Tämän Joulun Lapsen syntymän kuulivat ensimmäisenä kaikista halveksituimmat ihmiset, jotka eivät ammattinsa vuoksi voineen pitää farisealaisille juutalaisille ylen tärkeää sapattia. Ja pian itämaan tietäjien vierailun jälkeen lapsi vanhempineen joutui pakolaiseksi, kun Herodes Antipas pani toimeen hirvittävän lastenmurhan.

Mutta meillä täällä kotona sentään saadaan mennä rauhassa ainakin vielä nukkumaan, ohjusiskuja ei välttämättä ole luvassa. Huomenna on aikomus mennä joulukirkkoon. Ihan tosi. On varmasti yli viisi vuotta siitä, kun olen ollut kirkossa ihan tavallisena kirkkovieraana. En aio suurella äänellä veisata öykäistä, vaan hissukseen penkissä istun, ja kuulostelen, miltä se työtoverin puhe kuulostaa ilman työmoodia. Puolisokin on luvannut lähteä.

Maailmanmeno on tällä erää semmoinen, että luvassa on jotakin, eikä oikein hyvää.

Jos olen väärässä, niin mielelläni joudun häpeään tästä.

Politikointia joulun alla, ja itse joulusta vähän

Minulla on jonkin verran Facebookissa kavereita. Tunnen jokaisen Facebook-kaverini ainakin jollakin tavalla.

Jokuset kaverini arvostelevat nykyistä hallitusta joka käänteessä. Jotkut kaverini arvostelivat Sipilän hallitusta joka käänteessä.

Itse ajattelen niin, että hallituksena välttää semmoinen, joka on ensiksikin nimitetty edes jollain tavoin eduskuntavaalien vaalituloksen, joka on riippumaton, perusteella.

Toinen, vielä tärkeämpi kriteeri on se, että kaukaisen sukulaiseni Kariavin ilmaisuin sanottuna, hallituksen edustajat eivät käy öisin hakemassa väärin ajattelevia kuulusteltavaksi tai hakattavaksi.

Oikeistolaiset ovat osittain melko yksinkertaisia. He katsovat olevansa ainoita oikeassa olevia. Vasemmistolaiset ovat melko yksinkertaisia. Heidän mielestään oikeisto on kategorisesti väärässä.
Kepulaiset ovat kaikista yksinkertaisimpia. He halajavat Kokoomuksen apupuolueeksi, sanan Kokoomus äärioikeistolaisimmassa merkityksessä.

Sähköasiasta on yksinkertainen oikeisto, johtuen nykyisen hallituksen kokoonpanosta, lausunut painokkaasti semmoisen, että kun ei ole tätä tarpeeksi hillitty. Sitä vain kysyn, että mitä sanoisi tämä yksinkertainen oikeisto siitä, jos sähköasiat yhtäkkiä kansallistettaisiin.

Muuan yksinkertainen oikeistolainen ystäväni sanoi, että voi miten tyhmästi valtiota johdetaan, vetosi kreikkalaiseen viisauteen.

Tuo teesi on tavallaan oikeinkin. Meillähän ollaan uskottu noin kaksikymmentä, saati ettei jopa kolmekinkymmentä vuotta hyvin yksinkertais- oikeistolaisesti niin, ettei sähköntuotanto millään tavoin kuulu valtiolle tai kunnille, vaan markkinoille. Hauskaa on ollut kuulla ei-vasemmistolaisilta, jopa vasemmistoa jyrkästi kritisoivalta sellaisia arvioita, että niin ilma, vesi kuin sähkökin kuuluisi olla tuotantokustannuksiin perustuvaa s.o. halpaa.

Minä ei- sitoutuneena nauran tälle kaikelle vähän kyynisesti. En ole vielä koskaan sitoutunut sen kummemmin oikealle kuin vasemmallekaan, vielä vähemmän kepuun. Sitähän sitä kepua ihan empiirisesti olen vierastanut jo yli 20 vuotta, Esko Ahon päivistä lähtien.

Se on kuulkaapas sillä lailla, että pörssiyhtiön tarkoitus on tuottaa omistajilleen voittoa. Tämä on Markkinatalouden Katekismuksen ensimmäinen uskonkappale, jota olemme horjumatta viime vuosikymmenet noudattaneet. Kunhan ensi keväänä saamme Kokoomuksen ja Perussuomalaisten, ehkä Kepun ja Liike Nytin muodostaman hallituksen, tämä asia kirkastunee lopullisesti.
Tässä kuukausi pari sitten kohisimme vähin Fortumin Uniper- kaupoista, jossa sen kummemmin Sipilän kuin Marininkaan hallituksella ei ollut osaa eikä arpaa, sillä silloinen toimitusjohtaja Pekka Lundmark totesi jämäkästi, ettei valtiolle kuulu vähääkään Fortumin hankkeet, sillä Fortumin toiminnan tarkoituksena on tuottaa voittoa omistajilleen. Tämähän pätee tietysti joka ikiseen pörssiyhtiöön Fortumin ohella.

Sähkön hinnan kauhistelu tai jonkin hallituksen syyttely siitä on turhaa. Tai no, sanotaanko 2000- ja 2010- lukujen alkupuolten hallitukset suhtautuivat tähän markkinauskoon kaikki sangen myötämielisesti. Silloin oli Kokoomus voimiensa tunnossa! Sillä oli monta osastoa. Keskustapuolue oli sen tupailtaosasto, Vihreät puisto-osasto, Perussuomalaiset muuten vaan osasto ja SDP oli Kokoomuksen Paasivuorenkadun osasto, tarkoitan Paavo Lipposen luotsaamaa SDP:tä. Lipposen hallitusten aikanahan oli tilanne se, että tämä ytimeen menijä, rakastettu pääministerimme Paavo sopi silloisen valtiovarainministerin, Salon Vilppaan, kanssa asioista kahden kesken. Siihen aikaan oli tämä Salon vilpas vielä tsunamin kokematon, eikä vielä se rakastettu ja arvostettu valtiomies, mitä hän nykyään on.

***

Mutta joulu on ihan ovella. Tänään puolison kanssa siivoilimme kotia juhlien juhlaa varten. Viime yönä, kun pörssisähkö oli siedettävän hintaista, paistoin uunissa bataatti – ja lanttulaatikot. Kävin sähköpolkupyöritse hakemassa yhdeksän kilometrin päässä olevalta kalafirmalta joulukalat, savulohifileen ja kirjolohen mätiä. Minulla on joulu vapaata töistä, ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2005. Sinänsä joulun työt, siis silloin joulun aikana, eivät kovin hirmuiset ole, sitähän käy vain soittamassa ne jumalanpalvelukset, eikä puhelin soi eikä ole mitään palavereja. Mutta hienolta tuntuu se, että ylihuomenna jouluaattona saan keittää joulupuuron kuten normaalisti, kutsua läheisen ystävämme syömään, ja iltapäivällä sen sijaan että pukeutuisin pukuun ja nyörittelisin ravatin kaulaani, lähdemmekin puolison kanssa tuolla makeanveden altaan laitamilla olevalle saunalle, lämmäytämme sen, kylvemme, avantouimme ja tulemme jouluaattoiltana vielä takaisin kotiin. Jos perheen nuorimmainenkin innostuu paikalle tulemaan, sen parempi.

Kirjoitin paikallislehden jouluaaton numeroon vähän naturalistisen kolumnin. Kun se tämä joulun lapsi, jota edustamani uskonnon harjoittajat ovat parisen tuhatta vuotta Vapahtajana pitäneen, on sen aikaisessa galilealaisessa katsannossa avioton lapsi. Se kiltti puuseppä on galilealaisten silmissä aisankannattaja. Tätä minä siinä jutussa repostelin, ja koitin piikitellä ”korkeamoraalista” mukakristillisyyttä. Miten se menikin niin, että ihmiskunta onnistui tekemään vapauttavasta sanomasta moraalisäännöskokoelman. Tällä en ollenkaan tarkoita sitä, etteikö esimerkiksi yksiavioisuus olisi ihan hyvä asia, mutta vasta oma sukupolveni on saanut kirkolliselta eliitiltä ymmärrystä, jos ja kun nämä liitot eivät ole ihan putkeen menneet.

Niin, minähän olen tosiaan kirkon työntekijä. Ollut jo yli neljännesvuosisadan. Yli-ihmisiä on jokunen tielle osunut, siis sellaisia, joilla on pätevyys luokitella toinen ihminen hänelle sattuneiden asioiden vuoksi joko vuoheksi tai lampaaksi. Mutta valtaosa on ollut ihan samanlaisia, arkisten kysymysten kanssa kamppailevia lähimmäisiä, jollainen itsekin olen kaikkine ongelmineni ja huonoinekin puolineni. Mainittakoon, etten ihan hirveästi pidä siitä kansanedustajasta, joka oli vihapuheoikeudenkäynnissä, mutta tykkään silti, että ei olisi niin kovin tarvinnut häntä kurmoottaa. Hänkin vain sanoi julki mielipiteensä, eikä sen pitäisi olla minkään haasteen tai tuomion peruste. Onhan meillä semmoisiakin mielipiteitä, että Apu-lehden pohjoiskarjalainen demaribloggaaja on haitallinen. Herre Gud! Kai hyvänen aika jonkin mielipiteensä asioiden tilasta saa sanoa, onpa sitten oikeistolainen, kepulainen tai vassari tai persu? Sikäli kun ymmärrän, meidän maassamme on olosuhde semmoinen kuin sananvapaus, että mielipiteensä sopii sanoa.

Minä toivotan kummallekin blogini lukijalle oikein hyviä tulevia päiviä. Jos tämmöinen kristillinen viitekehys passaa, niin hyvää joulua, tai jos ei, niin sitten hyviä vapaita. Minä istun urkupenkille seuraavan kerran muistaakseni 29.12., tuolla siunauskappelilla. Omainen toivoi Walking in the Air, ja lupasin sen soittaa.

Mitä ajattelen, kun laulan yleisön edessä

Edellistä pärettäni kommentoi kunnianarvoisa Hikkaj, tai paremminkin esitti kysymyksen, että mitä ajattelen laulaessani yleisön edessä.
Ensinnäkään sitä ei hirveän usein satu, enimmälti lymyän urkuparvella näkymättömissä tai istun kirkon etuosassa ollessani kookkaan pystypianon takana.

Mutta eilen tämmöinen tilanne oli, ja oli vielä salonkiorkesteri siinä takanani, ja vasemmalla puolella korokkeella seisoi ja soitantaa johti kaimani. Kaupungin äänentoiston yleismies oli toimittanut paikalle tolppien nokassa tönöttävät kovaääniset, ja hän ohjasi äänentoistoa salista tabletin avulla. Alun perin esilaulajana piti olla minusta huomattavasti nuorempi ja kauniimpi henkilö, vaan paha pöpö hänet tainnutti vuoteeseen lepäilemään, ja hädissään pyysivät sitten minua esilaulamaan.

Kokenut esiintyjä toki olen, kun olen kolme vuosikymmentä urkupenkkiä hinkannut ja tekemiseni salissa istuville kuultavaksi ja ehkä arvioitavaksikin saattanut.

Kun orkesteri soitti Händelin Water Musicin Horpipea, varmistelin sakasti puolella, että kravatti on suorassa ja housunvetoketju kiinni. Sitten astelin penkkiin paikalleni, kun juontaja oli aloittanut juttunsa.

Ja sitten juonto loppui, nousin ylös ja otin varulta lauluvihkon hyppysiini. Kapellimestari löi orkesterin käyntiin, ja sivusilmällä vilkaisin häntä. Alkusoiton aikana mietin läpi kehonhallinnan: hengitys keuhkojen pohjaan saakka, kyljet aukeavat leveämmälleen, leuka on rentoja ja suu aukeaa vähän kuin putkitongit, ei niin kuin sivuleikkuri. Sitten sivusilmällä katsoin kapellimestarin valmistavan, ja aloin kertoa laulaen sitä tarinaa, minkä runoilija oli aikanaan sanoiksi pukenut ja säveltäjä sävelittänyt ja orkesteria johtava kaimani sovittanut. Ajatus on siis tämä: tehtäväni on kertoa tämä tarina. Onneksi osaan kappaleet aika pitkälle ulkoa, joten pystyn kierrättämään tarinaa kertoessani katsettani salissa, etsimään kontaktia kuulijaan. Havaitsen illan kestäessä joidenkin silmissä kostean kalvon, jonkun toisen silmät taas loistavat.

Kovin paljoa ei sen tarinan ulkopuolelle ajatukset voi mennä ainakaan esilaulajan vaativassa tehtävässä. Silloin on heikoilla, jos joutuu katsettaan pitämään nuoteissa, ilmaisusta katoaa ainakin puolet, ainakin minun tapauksessani. Mutta silloin kun osaa sekä sävelen että sanat riittävän hyvin, voi keskittyä kehonhallintaan ja äänen oikeaan sijoittamiseen sekä ilmaisunsa selkeyteen.

Välillä saattaa lipsahtaa väärä sana, mutta pistän sen lyhyen varoitusajan piikkiin.

Vielä kerran kooste: Ennen esille menoa katsoa, että on suunnilleen siisti, esille mennessä ajatukset ihan täysin siinä tarinassa, joka kerrottavana on. Kontaktia kuulijoihin on hyvä ottaa katseella, kehon kieltä tarkkailemalla, ja hyvä olisi myös saada kehon, suun ja äänen sijoittamisen asiat automaattiseksi – se on yllättävän haastavaa, ainakin minulle.

Entä mitä mietin tämmöisen tilanteen jälkeen?

Silloin vallitsee yleensä kaikkinainen ajattelun tyhjyys. Sitä on sisimpänsä vääntänyt toisten kuultavaksi ja arvioitavaksi, eikä sitä välttämättä edes rakkaimmille löydy hyvää sanaakaan.

Ammatinvalintakysymys.

Talven ihmemaassa

Muistelen tässä, juuri nyt, Juha Vainion kappaletta ”Juhannustanssit”, joka kertoo jatsiin mieltyneestä hanuri-pelimannista nimeltä Janatuinen, joka on koko illan soittanut kansan vaatimuksesta tangoa, vaikka veri vetää jatsiin.

Minun veri vetäisi juuri tällä hetkellä olemaan seljälläni sängyssä ja ottamaa käteen vaikka Anne Applebaumin kirja Punainen nälkä, vaan korvissani kaikuu äsken mainitun musiikkikappaleen coda, häntä: ”Kerran vielä, pojat”.

Eli vielä kerran ne kauneimmat joululaulut, onneksi Taivas sylissäni taitaa puuttua listalta, mutta Tulkoon joulu siellä kyllä on. Ja siitäkin keikka on kiva, että sen kun seistä pönötän mikrofonin edessä ja laulaa luikauttelen nämä jumalaiset joululaulut tieskuinkamonennenko kerran tällä viikolla.

Ja sitten vielä on asia seuraavasti:
Kuluneella viikolla pääsin käymään peräti kolmesti hiihtämässä. Tänään aamulla, kun ei mihinkään menoa ollut, ulkona mätti räntää sen kuin taivaasta mahtui, että se siitä sitten. On nimittäin niin, että kun nuoskalunta sataa, niin se kohtalaisella varmuudella tarttuu ihan nanosuksenkin pohjaan, vaikka sitä jäänestoa sinne töljäisi.

Niinpä tyydyimme vajaan kymmenen kilometrin kävelyyn.

Mutta nyt nousen, huokaisen, otan ikeeni ja lähden töihin. Laskeskelin tuossa iltapäivällä, että tämän kuun puoliväliin mennessä on sähkölaskua kertynyt sillä saakelin pörssisähköllä noin sadanneljänkympin lasku, vaikka ollaan oltu villapaidoissa ja toppahousuissa. Senpä tähden olen nöyrää poikaa, kun työnantaja toiveita esittää.

Kauppalehdessä on varmaan joskus ensi vuonna, että sähköalan viimeinen kvartaali oli huipputuottoisa, ja osakkeenomistajat palkitaan nyt huippuosingoilla.

Vaan joulu, joulu on meillä.

Onpahan ollut viikko

Ammatinvalintakysymyshän tämä on. Joskus, kun oikeat ihmiset tekevät niitä säntillisiä viikkojaan, on kylälukkari helpolla, mutta voin vakuuttaa, että nuo helpot päivät kyllä peritään korkojen kanssa takaisin.

Olen juuri nyt väsynyt, kuten olen ollut jokusen päivän ennenkin.

Sydämeeni joulun teen, Tulkoon joulu tai Taivas sylissäni ovat komeaa joulumusiikkia, mutta tällä viikolla ne ovat alkaneet jossain määrin maistua puulta tai niissä on ollut sitä kuuluisaa astian makua. Noin 10 vuotta sitten nillitin Siitä Laulusta, joka on tietysti virsikirjassamme numerolla 30 oleva Maa on niin kaunis. Tänä päivänä soitan ja säestän sen mielelläni, ilman mitään varauksia.

Tietenkin niin sanotuilla oikeilla ihmisillä tilanne on eri: Kauneimmat joululaulut- tilaisuudet ovat mukavia ja hienoja osallistua, ja lauletaan Tulkoon joulu, Taivas sylissäni ja kaikki ne vanhemmat.

Piti olla niin, että eilisillan juhla oli se viimeinen.

Esimies soitti tänään, kun olin hautajaisiin menossa. Että sullahan on huomenna työpäivä. Että voitko tulla esilaulajaksi, kun esilaulaja on sairastunut. Niinhän se oli muusikko eilisiltaisessakin, sairastunut, ja kuka lie paikkasi.

No, menenhän minä.

Muistelen yhtä jouluaattoa 1970- luvulla. Kotiimme oli hankittu stereolaitteet. Levyhyllyssä oli kaksi LP-levyä. Ensimmäinen isän hommaama Raymond Leevre- nimisen viihdekapellimestarin levy Mamy Blue, ja sitten oli isosiskon hommaama Moody Bluesin A Question of Balance.

Laitoin levysoittimeen sen Moody Bluesin levyn, eikä se ollut huono. Saatan sen kuullella vielä tänä päivänäkin.
https://www.youtube.com/watch?v=XCjDLaQxyq8&list=PLUBBdeCAblLPgKkWSiejlEWKBWfd46N0H

Joulua ja arvovalintoja eri kanteilta

Minun tätä viikkoani, siis kolmannen adventtisunnuntain jälkeistä viikkoa on suloisesti siivittänyt joulu. Ainoana vapaapäivänäni olin pianistina ystävälleni joulukonsertissa, jonka järjesti paikallinen eläinsuojeluyhdistys. Tuo yhdistys tekee sikälikin arvokasta työtä, että se loukuttaa ja hoitaa kuntoon tällä seudulla yleisiä villejä kissapopulaatioita. Menin sinne ja mielihyvin soitin, ja hävetti, kun polttoainekulut maksoivat.

Tiistaina laulettiin ruotsinkielisiä joululauluja, keskiviikkona suomalaisia, tänään aamulla koululaisten kanssa joululaulettiin, ja juuri äsken kotiuduin eräästä joulujuhlasta.

Sydämeeni joulun teen, Taivas sylissäni ja Tulkoon joulu ovat kivoja joululauluja, mutta viikon sisällä kun niitä soittaa ja laulaa puolenkymmentä kertaa, eivät ne niin hienolta enää tunnu. Tänään ensin mainitussa oli kyllä hyvä solisti, pakko myöntää.

Sähköstä edellisessä päreessäni prutkutin, nyt olen lukenut alati ylistettävän Kokoomuksen kaikkitietävän oraakkelin Eija-Riitta Korholan kirjoituksen aiheesta, jossa hän vierittää syyn vihreiden niskoille. Ja ne viherkäiset taas Korholan mukaan vierittävät syyn Putinin niskoille. En minä kyllä ihan täysin siihen Eija-Riitta Korholaankaan luota, hän on näin heikomman aineksen kannalta vähän eri maailmoissa oleva immeinen, jolla on vähän erinkaltainen todellisuus kuin varsinaissuomalaisella pikkuvirkamiehellä.

Minullahan on se hirvittävän ongelmallinen tilanne, että maalliselta maailmankatsomukseltani olen epäilemättä vihervasemmistolainen tai ainakin Ben Zyskowitzin kriteereillä vasemmistolainen, kun tuohon liberaaliin markkinatalouteen kysellen suhtaudun. Sitten olen toisaalta kuusikymppinen valkoinen kristitty heteromies, joka taitaa olla vielä pahempi asia kuin vihervasemmistolaisuus. Olen siis miltä tahansa kantilta katsottuna eittämätöntä pohjasakkaa.

Ja sitten tulee vielä sekin, että en näe mitään pahaa siinä, että kotia tai saunaa lämmitetään puilla. Veljeni autuutta kadehdin, kun hän asuu isän aikanaan rakentamassa talossa, jossa on hyvä lämmitysjärjestelmä. Puu- tai öljykäyttöinen kattila, vesikeskuslämmitys ja vielä on tuvan nurkassa kelpo leivinuuni, pitäjänkuulun muurarin tekemä. Öljyä ei velimies juurikaan polta, vaan kärrää puukattilaan töiden jälkeen keräämiään ja huolella kuivaamiaan polttopuita, jonka lämmitysmuodon savu ei taida pahemmin ilmanalaa saastuttaa, hän kun polttaa vain kevätahavoissa kunnolla kuivanutta puuta. Ja asuu vielä maaseudulla, jossa on ontta ilman alla.

Minä taas muutin parikymmentä vuotta sitten työn perässä varsinaissuomalaiseen pikkukylään, ja asumuksessani ei ole mitään tulisijaa. Se on kilowattitunti, joka kotiani lämmittää. Niitähän tuossa kolmen peninkulman päässä Olkiluodossa koittavat tuottaa, vaan se Ykkönen ei riitä mihinkään, ja tämä uusin taas on poikinut muun muassa semmoisen kansansanomuksen, että ”onko asialla kiire vai pyydetäänkö Teollisuuden Voimaa hoitamaan homma”.

Kodissamme vallitsee nyt, torstai-iltana noin neljäntoista asteen lämpötila. Ensi yönä, kun pörssisähkö on halvempaa kuin Helsingin Energian tarjoama kiinteähintainen, napsahtaa ilmalämpöpumppu päälle viideksi tunniksi. Lämminvesivaraaja kolmeksi, keittiön lattialämmitys myös.

Aamulla katsotaan, missä mennään.

Pörssisäähköä ilimassa…

Muutamia vuosikymmeniä sitten sellaiset nerolliset hallitsijat kuin Margaret Thatcher ja Ronald Reagan ajoivat omissa maissaan läpi sellaista ajatusta, että yhteiskunnan tehtävä on lähinnä järjestyksenpito ja tietysti järkkymättömän maanpuolustustahdon ylläpitäminen. He onnistuivat oikein hyvin, ja meidän nilkit tietysti painoi perässä.

Pitkään ja hartaasti ja uskomattomalla sitkeydellä ja uskollisella työllä luotu yhteinen kansallisvarallisuus ollaan aika pitkälle saatu hävitettyä. No, Fortumista nyt on vajaat puolet valtion omistuksessa, ja rautatiet ja Alko ja taitaa niitä olla jokunen muukin. Semmoinen Nalle Ween ajatus on vielä toteuttamatta, että kukaan ei omista ilmaa.

Niinpä nöyrimmin ehdotan seuraavalle hallitukselle, jota johtanee P. Orpo, kaikkien jäljellä olevien valtion firmojen täydellistä yksityistämistä ja osakkeiden myymistä mieluiten kiinalaisille. Orpo saa varmasti kepulaiset innokkaaksi apupuolueeksi, sillä kepu tykkää eniten olla juuri Orpon apupuolue. Muutkin sille kelpaa, mutta Orpo on mieluisin, sillä jopa vaalivoittajina he ovat järkkymättä seisseet koti-uskonto-isänmaan joukoissa muistamatta, mitä kujilla ja aitovierillä ajatellaan.

Katselin tässä eilen ja vähin tänäänkin, kun on tuota tuulta ollut, että mitenkäs sen sähköntuotannon kanssa on. Tänä päivänä oltiin aamupäivällä 97%:sti omavaraisia, eilen myötiin ulkomaillekin asti. Nyt tosin omavaraisuus tässä keskipäivän hetkellä on pudonnut 93,5 prosenttiin. Ja hinta on kohdallaan, eilinen keskihinta 43.20 senttiä plus marginaali plus siirto, tänään puolestaan 47.67 senttiä.

Meillä asia on ratkaistu niin, että pikkuhuone jätettiin kylmilleen.
Ilmalämpöpumppu ajastetaan vuorokauden edullisimmille tunneille.
Lattialämmityksiä ja lämminvesivaraajaa ohjataan semmoisilla sähkömiehen asentamilla Woox-releillä, jotka saa ajastettua toimimaan haluamanaan aikana. Niitä tässä on opeteltu käyttämään, ja pikku hiljaa alkaa sujua. Sentään mitään suoritettavaa ohjelmakoodia ei apuna ole, kuten parhaimmilla kotiautomaatiovelhoilla, vaan ihan omin kätösin ne aina ennen maata menoa ajastellaan. On rattoisaa yhteistä iltapuuhaa ikääntyvälle pariskunnalle se.
Niin, ja kylpyhuoneen lattialämmitystä on pakko pitää päällä, vaikka on se Woox-rele siihenkin olemassa.

Siitä on tämä Woox-rele etevä, että sitä pystyy kännykkä- tai tablettisovelluksella ohjaamaan vaikka ei olisi kotonakaan, ihan mistä vain.

Ja sitten ilmalämpöpumppua pystyy ohjaamaan semmoisella Nedis Smart Home – laitteella ja -sovelluksella ihan haluttua lämpötilaa myöten, ja etänä sekin. Tosin vain sillä tavalla, että se härveli puhaltaa sitä lehmänhenkeä alaspäin, wide vane ei ole käytössä.

Kaikista näistä erinomaisista apulaitteista huolimatta olen hiemassa määrin myrtynyt ja jälkiviisas herrojen tekemiin ratkaisuihin. Olemme olleet todellisia hölmöläisiä, ja nyt kaivetaan urakalla kuvetta. Minä olen töissä, ja voin jättää jotakin ruokaa tai olutta ostamatta ja säästää vähin vaikka mistä, ja saanen vaikka 400 euronkin sähkölaskun maksettua, mutta kyllä se sylettää silti.

Rumasti sanottuna tämä NordPool vaikuttaa tyhmän maalaisen mielestä kartellilta. Eilenkin möivät sitä sähköä ulkomaille, ja meiltä rokottivat silmät kiinni. Oma lukunsa on tietysti Vladimir Pyhän touhut, mutta niille ei kai voida sen vertaa kuin tälle hirvittävälle markkinaliberaalille uskonhuumalle.

Mutta kaksi suomalaista kansanviisautta sopii tähän:
1. Myöhäistä rypistellä, kun on kakka housussa
2. Laps on tullu tyttären mahhaan, ja näillä mennään.