Aamupäivä Selkämerellä

Tänään oli työpäivä. Tehtävät olivat enemmän semmoisia konttoriluontoisia, ja sitten piti varmistaa, että huomisen siunauksen musiikit sujuvat. Mihinkään tilaisuuteen ei tarvinnut mennä, joten tein sellaista omavaltaista liukumaa. Nipistin aamupäivästä jokusen tunnin itselleni, ollen kuitenkin puhelimen saavutettavissa joka hetki.

Oli tyyntä ja aurinko paistoi. Viileän yön jäljiltä sumu leijaili aamuvarhaisella maiseman yllä. Varmistin, että kamera on latingissa, etsiskelin avainkaapista veneen avaimet ja pyöräilin rantaan. Jätin pikajalan Pertsan ja Kilun Viimeisissä Kaaneissa käyttämän ranta-aitan nurkalle, astelin veneelle, irrotin keulaköydet laiturin lenkistä ja peräköydet aisojen päästä, laskin sähkökipillä moottoria sen verran alas, että propelli on juuri ja juuri veden alla. Niin, sitä ennen tietenkin kaivelin sivulaatikosta pelastusliivit ja sytytysnarun, ja katsoin pilssistä, että on polttoainetta riittävästi. 25 litran säiliö oli melko tyhjä, mutta 12 litran varasäiliö ihan täynnä. Bensaletku oli kiinni isossa säiliössä, ja arvelin, että jos loppuu jossain vaiheessa, niin sen kun vaihtaa ja kääntyy takaisin, varmana riittää. Vielä varmistus Ilmatieteen laitokselta, ettei ole tuuli nousemassa kovemmaksi, ja niin vakuutti sääsovellus, että metrin sekunnissa tuulee koko ikisen syyspäivän.

Eipä muuta kuin ”sitruunalla” pumppasin letkun piukkaan, käänsin avaimesta, ja Honda alkoi mukavan nelitahtisen murinansa. Eipä muuta kuin peruutusvaihde päälle, vene pois karsinastaan, sitten vaihde eteenpäin, pysäsin siihen venerivistöjen väliin, sammutin koneen, ja kävin nostelemassa lepuuttajat paatin sisälle. Sanovat kuulemma nakkikioskiksi sellaista paattia, jossa lepuuttajat roikkuvat ulkona ajon aikana.

Ja sitten vain pois venerivistöjen välistä, kone sähkötrimmillä ala-asentoon, kunhan vesikasvillisuus vähenee. Sitten hana auki, ja vene nousi kuin nousikin liitoon tyynehkön merenlahden pinnalle. Kaasua pienemmäksi, kukapa sitä täysillä ajaa öyhäämään, kun ei ole kiirettä mihinkään.

Niin, ja ennen lähtöä piti sohia vastarannalle päin, jossa auringon valo teki rantasaunan savusta ja sumun rippeistä mukavan näköisen, miltei maalauksellisen näkymän.

Merenlahti on sen verran tuttu ja tarkkaan kuvailtu, että ei kun pyrkimään Raumalle vievälle väylälle, jossa ei juuri ole tullut liikuttua. Mitäs kun on koko kesä ollut hirmuisia, viidestä neljääntoistakin metriä sekunnissa olevia tuulia. Meikäläisen paatilla ei sellaisiin aaltoihin kehtaa tarjotakaan. Kyllä se pystyssä ja pinnalla pysyy, mutta paatti pomppii kuin villihevonen rodeossa, tai sitten on ajettava hissukseen kyntäen ja aalloilla keikkuen. Ei ole kivaa se. Mutta tänään: sen kun antoi auringon paistaa, ja sopi välillä pysähdellä ihastelemaan sitä, millaisia harha-aistimuksia ja kangastuksia merenpinta tekee.

Ihan hirveän kauaa ei tarvinnut ajella, kun vastaan tuli selkeästi semmoinen isomman meren oloinen paikka. Majakka  ja väylämerkit kertovat, että Raumalle ei ihan tolkuttoman pitkästi ole.

Rihtniemen edustallahan Rauma jo alkaa näkyäkin. Vaan ei ollut posaa taskussa, etten sitten kehdannut Rauman vierasvenelaituriin saakka ajella. Ja mitäpä minä siellä muutenkaan, ei ole edes varmaan ne sataman kioskitkaan auki näin myöhään syksyllä. Gyl Raum o ain Raum, vaik sit mereltäkäsi katosis. On se minusta mukavampi kuin Pori, mistä seikasta voi epäillä kaverini Japon, joka on Raumalta kotoisin, minuun harjoittamaa voimakasta valistusta. Raumalaiset ja porilaiset kehuvat toisiaan vähän samaan sävyyn kuin turkulaiset ja tamperelaiset toisiaan. Ei, ei ole kuollut nurkkapatriotismi.
Minua se ei toki millään tasolla haittaa, vieras kun näillä seuduilla olen. Sanotaan, että nykyisellä asuinpaikkakunnallani pitää asua neljäkymmentä vuotta, ennen kuin saa tituleerata itseään paikkakuntalaiseksi. Ei nämä lounaissuomalaiset hätäile hyväksymisen kanssa!

Eipähän muuta kuin vähän kiikaroin Rihtniemeä mereltä käsin. Mertahan tulee etenkin lintujen kevätmuuton aikana välillä kiikaroitua Rihtniemen lintutornilta käsin. Sitten käänsin veneen keulan kotia kohti, ja laitoin pahuuttani Karttaselain- sovelluksen tallentamaan reitin. Piirtää tämä appi viivan ikäänkuin karttatasoksi, ja mittaa matkan.

Puolessa matkassa kone sanoi että moo ja sammua tupsahti. Paatissamme on airot tällaista tapausta varten, mutta minäpä avasin siinä avomerellä pilssin ja vaihdoin bensaletkun siihen varasäiliöön, pumppailin sitruunalla jonkun painalluksen, tärskäytin moottorin käyntiin, ja nostin paatin liitoon jatkaen väylää pitkin. Ja aurinko paistoi, herranen aika että se rävötti isänmaallisen siniseltä taivaalta tuoden syyskuun lopun päivään hohteen, joka veisi syksyn ja ikävän jopa Napasalon kirkolta.

Eipä aikaakaan, kun olin tutun merenlahden suulla, ja silloin työnsin kaasukahvan niin eteen kuin sain, paatin nopeus nousi tuonne 35 km/h seutuville. Kauniisti oli kyllä ruskistuneet rannan kaislat, mutta niitä nyt on tullut katseltua niin paljon, etten kameraa kohottanut.

 

 

Siinä sitten ohiteltiin Marjakarit, Sammalluoto, Huhtakari, Salmisto, Petekari, Trantman, Vehastenluoto, Iso ja Pieni Pääskyluoto, mitä niitä nyt on. Mikonkarin ja Kääpän välistä loiva oikea, kohti Ulkokartan pohjoispuolta, jossa pääsee ajelemaan tovin vielä rektaalimerkkien välissä. Siinäpä se sitten kotisatama oli,  tuttuine rakennuksineen ja mäen päällä olevine tuulimyllyineen. Nostin sähkökipillä koneen niin ylös, että propelli juuri oli veden alla – rannalla kun kasvaa tuuhea vesikasvisto, joka tarttuu potkuriin siinä määrin ahvakkaasti, että sillä saa koneen tehoa alennettua helposti viidenneksellä. Ei kun keula paattirivistöjen väliin, ja oman karsinan kohdalla jyrkkä vasen. Totean, että matkaa Rihtniemestä näyttää kertyvän kahdeksantoista kilometriä. Kyllä hyvällä kelillä varmaan Raumalle täältä vajaassa tunnissa ajaisi. Ja tehokkaammalla moottorilla ja merikelpoisemmalla paatilla varmaan puolessa tunnissa matkan hurauttaisi. Mitä siitä Rihtniemen nokasta Raumalle olisi, yhdeksisen kilometriä, vaikka se niin vieressä näytti olevan. Mutta 25 kilometriä vähemmän silti kuin teitä myöten.

Tulin kotosalle, ja aloin tekemään toimistohommat loppuun, istuksin hyvät tovit soittopelin ääressä valmistellen huomisia ja tulevaisiakin mitä huolellisimmin. Hoidin työsähköposteihin vastailua, suunnitellen ja juonien ensi viikolla alkavia uusia avauksia, joka onnistuessaan muuttaakin työni kuvaa nuorekkaampaan suuntaan. Mukavaa vaihtelua olisi se.

Tämä on kertomus kylälukkarin toimisto- ja harjoittelupäivästä, jonka sai työajattomuuden nojalla keskeyttää parin tunnin merihurvittelulla. Mutta kyllä ne työt tuli tehtyä, ja työpäivälle kertyi mittaa hyvinkin se, mitä työpäivälle kuuluu.
Ja lounaaksi nauttimani, omista tomaateista keitetty tomaattikeittokin oli hyvää.

Vanha kaveri

Minulla on yksi kohtalaisen ikävä kaveri. Se silloin tällöin poikkeilee, eikä sen kanssa ole yhtään mukavaa. Paremminkin semmoista jäytävää on sen kaverin vierailut. Se tulee silloin tällöin, viipyy milloin viikon, milloin pitempään, on se näihin asti ymmärtänyt aina lähteä.

Se tuli taas viime viikon alkupuolella. Aamulla kahvinkeittoon kömpiessäni huomasin sen tulleen, ja minä sille, että hittoako taas tulit. Se ei puhu eikä pukahda, jäytää vaan, virnistää ilkeää hymyään, joka hyytää sisintä ja laittaa ähkimään. Erityisesti kenkiä jalkaan laittaessa, erityisesti vasempaan jalkaan. Mikä lie vasemmistolainen.

Apuvoimia kutsuin heti. Se onnistui netissä, sanoi tohtori, että hae apteekista tämä niin eiköhän lähde. Siltä se aluksi tuntuikin. Mutta heti seuraavana aamuna se virnisteli, ja sanoi, että tulin oikein ajan kanssa tällä kertaa. Minä koetan sitä napeilla häätää, mutta se muuta kuin yltyi vain.

Piti käydä oikein uudestaan apua pyytämässä maanantaina, ja koetteli tohtori kaveriani, ja sanoi, että otetaanpas kuvat ja katotaan vähän verestä.

Tänään soitti tohtori, että kaveri on juuri se, se on pääteltävissä kaikesta. Kaverin nimi on M 10. Tolkuton ja hassu nimi, mutta semmoinen se on. Noh, viime viikko kaveria häädettiin kortisonilla, tällä viikolla Indometiinillä. Antoi vielä Apuriinia kyytipojaksi, sanoi, että eiköhän kaveri sillä pois pysy.

Kaveri on lupaillut, että kyllä se kohtapuoliin lähtee. Kun tiukkaan siltä, että miksi tulit, niin se irvistää pahanilkisesti ja tuumii, että itsepä kutsuit.

Elä tässä senkin kanssa kristillisesti sitten.

Paikallinen sopiminen – taikasana, mantra

Aiheesta ”paikallinen sopiminen”, tarkoittaen työelämän pelisääntöjä, työehtoja, palkkausta, vapaita, lomia jne on puhuttu, paljon ja kauan. Kun sovitaan paikallisesti, kaikki ongelmat ratkeavat, on viesti niiltä, jotka teettävät työtä. Ne, jotka tekevät, jakautuvat kolmeen pääryhmään. 

Ne, jotka on tosi hyviä ja tietävät sen, hyväksyvät sen ilman muuta. Saattaisivat saada jopa parempaa palkkaa.
Ne, jotka ei ole penaalin terävimpiä kyniä, saattavat ajatella, että heille sanellaan, miten mennään, eikä siihen ole nokan koputtamista. Ansiot menevät anhittomiin.
Ja sitten on suuri joukko niitä, jotka ei edes tiedä, mitä sellainen tarkoittaa.

Selityksiä mantrasta, lähteenä EK

Äijäblogin tutkiva osasto aloitti selvittämisen, ja näin sanoo asiasta Elinkeinoelämän Keskusliiton lakiasiainjohtaja Markus Äimälä. Juttusarjani alkaa EK:sta, joka lienee työn teettäjien korkeimpia tahoja maassamme, hyvin järjestäytynyt ja yhteen hiileen puhaltava. Lisäksi arvelen, että EK:lla tässä on aika paljon ns. oma lehmä ojassa.

Tämä, mitä tässä on, on pikaisesti luettuani oma referaattini, täysi juttu löytyy tästä. 

Myöntää työnantajajärjestön edustaja aluksi ihan reilusti, ettei paikalliselle sopimiselle ole mitään yksiselitteistä määritelmää. Tästä emme käy kuitenkaan vielä mitään johtopäätöksiä tekemään, se olisi nimittäin osatotuuksiin nojautumista ja näin ollen kehäpäätelmien varassa toimimista, jota blogimme johtava journalisti (sic) Äijä syvästi paheksuu ja pitää monien onnettomien tapahtumien syynäkin. Sitähän tuolla päätöksenteossa nähdään koko ajan.

Seuraavaksi merkittävä toteamus jutussa on se, että työnantajan ja työntekijän välinen sopimus on se paikallinen sopimus. Esimerkkinä, että työpaikalla voidaan sopia joustavista työaikajärjestelyistä kulloisenkin tarpeen mukaan – ja tässä tulee mielenkiintoinen lopuke – työehtosopimuksessa määrätyissä puitteissa.
Tätä ei siis voine verrata kaupan ja ravitsemusalan ns. nollatuntisopimuksiin tai vuokrafirmatyöskentelyyn, jossa työn teettäjä kutsuu silloin kun tarvitsee, ja työntekijä sitoutuu olemaan vain työnantajan, ei kenenkään muun, palveluksessa.

Tulkitsenko siis oikein, että tuo esimerkkitapaus antaisi mahdollisuuden teettää pitempää päivää silloin kun on kiire, ja lyhyempää silloin kun tilauskirja on tyhjempi.

Tästäkään ei vielä pysty mitään lopullista sanomaan, sillä linkkaamassani jutussa oli sana ”esimerkiksi”. Tätä voi varmaan ilmetä kaikissa niissä kohdissa ja tarpeissa, mitä työn teettäjällä työn tekijään päin on.

Enpä siis käy tässä vielä antamaan minkäänlaista lausuntoa.

Mutta pohditaanpa vielä lakiasiainjohtajan tekstistä yhtä virkettä:
”Työehtosopimuksessa voidaan myös todeta, että joistain asioista voidaan sopia suoraan työntekijän kanssa ja toisista pitää taas sopia henkilöstön edustajan kanssa.”

Tässä on kyllä valitettavan vähän mitään, mihin tarttua. Ympäripyöreää, kriisiviestinnän oloista jaarittelua, josta ainakaan täällä ei tultu hullua hurskaammaksi.

Selityksiä mantrasta, lähteenä Suomen Yrittäjät

Suomen Yrittäjät on pienten ja keskisuurten yritysten liittymä, johon itsekin kuuluin muinoin yrittäjänä ollessani, tosin siitä ei ollut minulle oikeastaan muistaakseni mitään hyötyä, ei kyllä haittaakaan. Kokouksissa kävin, ei siitä sen enempää.

Heillä on jo napakampi ote, kuten voi tästä todeta.

Tiivistelmäkin on jo pitkähkö, joten koetan löytää oleellisimmat asiat. Ensimmäisenä tuleekin se, jonka olen arvellut olevan tuskallisinta: ” Ylityökorvauksia ei kuitenkaan voida kokonaan poistaa yrityksen kriisitilanteissakaan. Vastaavasti, kuten muissakin työehtosopimuksissa, lomaltapaluurahat ja pekkasvapaat ovat koskemattomia.”

Ja loppupuolella kappale: ”Suomessa kaivataan vastaavan kaltaista laajaa työmarkkinauudistusta kuin Saksassa 2000-luvun alussa. Uuden hallituksen pitäisi ottaa tehtäväkseen uudistaa työehtojen sopimusjärjestelmä sallimalla työsuhteen osapuolten poiketa nykyistä huomattavasti laajemmin työlakien ja työehtosopimusten määräyksistä. Tällä parannettaisiin suomalaisen työn kilpailukykyä ja lisättäisiin työpaikkoja Suomessa.”

Työpaikat lisääntyvät, jos työn teettäminen ei maksa niin paljon, ja on helpompaa.  Toisaalta pienyrittäjän tuskankin saattaa ymmärtää, jos vähän empatiaa harjoittaa. Muuan pienyrittäjä sen sanoitti: ”Vaikka työntekijä ei ees sairastais, niin se on 11 kuukautta töissä ja sille pitää maksaa 13 kuukauden palkka”.  Se on siitä katteesta se kulu revittävä. Siihen päälle työterveyshuollot, sairasajan palkat sun muut, niin jokainen ajatteleva ihminen ymmärtää, miten paljon on saatava varalle rahaa. Se on yrittäjälle, jolle jokainen tulosentti on revittävä myyntikattesta aivan eri luokan tilanne kuin suurissa firmoissa, joissa henkilöstökulujen osa on pienempi.

Sitten on se puoli, että jos olet siivoojana pikkufirmassa tai vaikka suuressa paperitehtaassa (vai onko ne jo ulkoistettu), olet samaa työtä tehden aika tavalla eri asemassa kuin se toinen.
Onko nyt niin, että vain todetaan, että eipä mene nallekarkit tasan, vai mitä tehdään?

Viimeiset kolmisenkymmentä vuotta olemme kyllä olleet voimakkaan valistuskampanjan kohteena siitä, miten kohtuuttoman kallista työtä on teettää. Pitäisikö tässä kohtalaisen pienipalkkaisessa mutta silti niin ylen turvallisessa virassa sen kaikkine etuineen tuntea huonoa omaatuntoa?

Olisiko se sitten hyvä, jos olisi sellainen työssäkäyvien  joukko, joka selvitäkseen tarvitsisi vielä sosiaalitoimen apua selvitäkseen asioistaan? Siinä töiden päälle iltasella vielä täyttelemään hakemuksia ja selvityksiä, niinkö?  Vaikka niinhän se rakastettu talousneromme B.W. on sanonut, että palkalla selviäminen on kaunis ajatus, mutta mahdoton toteuttaa.

Nyt alkaa olla jo vaikeaa Äijä- journalistin säilyttää puolueettomuus, mutta sanon itselleni:  ”Äijä Äijä, hold your horses, sanon. Kuunnellaan, katastellaan, mitä toiset sanovat.”

Nämä Yrittäjäin sivuilla olevat pyrkimykset eivät siis ole mitään järisyttävän uusia, muuan valkohapsinen talousvaikuttaja, joka meni manan majoille niihin aikoihin, kun itse aloin yrittäjyyden epäonnesta lopullisesti jaloilleni konkoa, oli voimiensa päivinä, 1980- luvulla, melkein joka ilta jos ei Ylen niin sitten Kympin uutisissa oli kuvattuna jossain tilaisuudessa vaatien tällaisia uudistuksia.

 

Selityksiä mantrasta, lähteenä SAK

Eikös se ole niin, että jos jotakuta syytetään, on länsimaisen oikeuskäytännön mukaan puolustukselle annettava puheenvuoro.
SAK monine liittoineen on monen silmissä kirosana. Valtio valtiossa, mahti lakien ja asetusten yli, kilpailukyvyn romuttaja, tuottavuuden ulosmittaaja – näin olen ihan omin korvin monen täysijärkisenä pitämäni ihmisen sanovan, ja havainnut muutoin lupsakoissa ja tasaisissa ihmisissä kiihtymystä, joskus jopa raivoa.

Jos kiinnostaa, vilkaisepa tätä. Minä vilkaisin, ja hämmästyin aineiston runsasta määrää. Valtaosa aineistosta on viime ja toissavuodelta, mutta aikaisempien tahojen aineistot ovat vielä vanhemmat.

Valitsin tuon myytinmurtaja-kohdan, jossa on toki sellainen heikkous, että SAK vastaa itse itselleen asettamiin väitteisiin. Tosin väitteet voisivat olla työnantajatahonkin, on niitä sieltä kuultu.
Selviä väitteitä, joihin tarttua on vaikkapa kohdassa 3, jossa SAK tuo julki huolensa siitä, että paikallinen sopiminen saattaisi työntekijän täysin työnantajansa armoille.
Kaksi vaihtoehtoahan siinä silloin on, joko ottaa tai jättää. Jos on se penaalin terävämpi kynä, saattaa käden ovenripaan osuessa hyvinkin kuulua ”ootas vähän, puhellaan”, mutta varmasti jonkun kohdalla ei niinkään. Itse kuulun ehdottomasti tähän vähemmän terävien penaalin kynien joukkoon.
Lopuksi SAK tuossa sanoo ihan suoraan: ”SAK:n tavoite on turvata reunaehdot paikalliselle sopimiselle siten, ettei sopimisesta tule sanelua eikä sen varjolla heikennetä työntekijöiden asemaa.”

 

Kaksi puolesta, yksi vastaan

EK ja Yrittäjät tässä kokevat elinkeinoelämän ja yritysten puolta pitää. SAK ja kenties jotkut muutkin keskusjärjestöt taas omiensa.

Mitä tästä on sanominen?
Ihan tavallista maailmanpitoahan tämä on. Itse kukin koettaa parhaan kykynsä mukaan osansa ottaa, sen osan, jonka katsoo itselleen kuuluvan. On päivänselvää, että jos on vaikka yrittäjä tai vaikka pörssiyhtiötä luotsaava johtaja, on omistajan etu se tärkein. Työntekijä on tuotannontekijä, joita yritys ostaa ja yhdistää tuotantoprosessissa ja sää näin aikaiseksi suoritteen, alkoi muinoin se taloustieteen oppikirja, jota pänttäsin päästäkseni yliopistoon (en päässyt).  Ja mitä kalliimmaksi tuotannontekijä tulee, sen kalliimpi suorite. Jos jossain lauhkean vyöhykkeen sotilasdiktatuurimaassa tehdään hommia eurolla tunti, on selvä, että sinne mieli palaa. Jos kerran siellä niin miksei meilläkin.

Toisaalta haluaa se työntekijäkin osansa. Meillä laittoivat pakolliset koulut aikanaan, ja lukea osaa melkein kaikki. Jos tuntuu siltä, ettei palkallaan pärjää, niin teettäjän kannalta propagandistiset kirjoitukset saattavat sattua hyvään maahan… Tämän ajan viihteellistyminen tietysti tuota tuskaa helpottaa, mutta jos niillä ei ole varaa sitä viihdettäkään hankkia, niin siinäpä agitaattoreille yleisöä….

Loppuviimeksi näistä asioista on mahdotonta vetää objektiivista johtopäätöstä. Että mikä se nyt tässä oikein olisi. Se oikea ja väärä kun on riippuvainen itse kunkin arvoista. Tämä selviää ihan salamannopeasti lukutaitoiselle, jos seuraa vaikka verkosta jotain keskustelua. Vilkaisin taannoin somesta kehitysmaissa apua antavan World Visionin sivuilta keskustelua sen perusteella, kun WV esitteli ylpeänä saavutustaan entisen, hengissä säilyneen lapsisotilaan palattua tappajanuraltaan viljelemään vihanneksia isoisänsä kanssa.
Keskustelu jakautui kahtia.
Toisten mielestä oli hieno asia, että oli saatu autettua.
Toisten mielestä se taas oli ihan hirveän väärin, sama kuin kaivoon vettä kantaisi.

Että jätetäänpä tämä asia ihan itse kukisenkin harkittavaksi. Valistajia suuntaan ja toiseen riittää, älä hyvä ihminen heitä usko. Laita itsesi sille kohdalle arvioiden realistisesti kykysi ja mahdollisuutesi. Vasta sitten voit ottaa kantaa tähänkin kysymykseen.

Niin minäkin teen.

Syysmatkalla

Vuosia sitten ystävä soitti. Sai houkuteltua minut ryhmään, joka kokoontuu neljä kertaa vuodessa Helsingissä. Mikäpä siinä, hetken emmittyäni sanoin tuolloin, ja tänään oli tämän vuoden kolmas kerta.  Niinpä lähdimme vaimon kanssa hävyttömän aikaisin kohti Turkua aiheuttaen tällä menomatkalla 10,53 kilon hiilidioksidipäästöt.

Junan lähtöön oli aikaa, poikkesin nykyaikaisessa konttorissa, jonne vaimo meni. Saavat valita työpisteensä, olla avokonttorissa tai mennä koppiin. Ja voi olla etänäkin, vaikka kotoaan. Hyvin etevää on nykyaika joissakin ammateissa…

Siirryinpä asemalle odottelemaan junaa. Kaupunkikulttuurin korkea oppineisuus hämmensi. Oikein viidellä kielellä ilmoitettu, että tuosta kiskoilla-kulkevan kyytiin pääsee…

 

Tulevaisuuden arkeologit ihmettelevät raunioita kaivellessaan kulttuurimme värikylläisyyttä ja symboliikkaa, joka henkii korkeaa oppineisuutta ja mittavaa vaurautta. Huomaavat metallikappaleiden jäännöksistä työstön olleen tarkkuudeltaan suurta.

Portaita olisin mieluusti laskeutunut, vaan aikaamme kuvastava taide, jolla hissi oli koristeltu, kiinnosti siinä määrin, että valitsin hissin. Jos Pasilassa sitten portaita…

Ja niin tuli juna, sähkömoottorit vaimeasti huristen, ei ollut dieselveturin pakokaasua tai höyryvetorin koivuhalon tuoksua ilmassa. Könysin vaunuun, istuuduin paikalleni ja kaivoin repusta matkalukemisekseni varatun kirjan. Mobiililaitteiden annoin olla taskussa, pois otin hetkeksi, kun kiskoilla-kulkeva pysähtyu nykyisen valtionpäämiehemme syntymäkaupungissa, jonka rautatieasemalla kulkija toivotettiin tervetulleeksi näin:

Mikseipä se jossain Uskelan perillä saattaisi onnistuakin, mutta melko neutraalit olivat odöörit ainakin tuossa kohdassa.

Ja ei kun eteenpäin, kieli keskellä suuta kuin Korventaustan väki siinä Ahon tarinassa. Mutta eipä tullut kisälli juttelemaan kik kik, kuk kuk. Ei. Pasilaan saavuin aikataulussa, kiipesin portaita kiinnittämättä huomiota taiteeseen, joka oli minut jo Turussa (aika monetta kertaa mykistänyt), matkustinpa huvikseni ratikalla pikku piustaleen, haljuilin jossain kaupungilla tovin, palailin samaa tietä mennäkseni tähän kokoontumiseen, johon olen vuosia sitten lupautunut. Mutta ei siitä sen enempää, semmoista toimituskuntahommaa vain.

Palaverin jälkeen jaloittelen mukavasti Pasilan raiteelle seitsemän, johon vajaan puolen tunnin päästä tulee juna. Nousen vaunun toiseen kerrokseen, yritän lukea ja saankin luettua muutaman kymmenen sivua, kunnes alkaa ankarasti väsyttää. Silmäluomi painuu kiinni. Kirja reppuun.

Oikeastaan virkistyn vasta Kupittaalla, jossa poistun junasta. Kävelen vastaan tulleen vaimon kanssa sukulaisen autotallille, johon olemme saaneet kumijalkamme päiväksi jättää, ajamme kotiin aiheuttaen 10,53 kilon hiilidioksidipäästöt. Junien käyttämä kilowattituntimäärä ja niiden ilmastovaikutukset eivät ole tiedossani, kuten ei myöskään niiden käyttämän sähköenergian tuotantotapa.

Mutta se ei olekaan se pointti junan käyttämisessä, ei ainakaan kokonaan, ei ainakaan minulla. Se on melko edullinen tapa matkustaa maitse, ehdottomasti mukavin maakulkuneuvo, jossa jää aikaa lukemiselle, omissa ajatuksissa olemiselle ja vaikka torkkumiselle.

Poliittinen elämä Suomessa syksyllä, osa 2

Jotenkin kiinnostaa tuo politiikka, ihan sen vuoksi, että vaikken ole, enkä ole koskaan ollut enkä koskaan toivottavasti tule olemaankaan minkään puolueen jäsen saati edes kannattaja, niin silläkurinhan tätä maata hallitaan ja viedään eteenpäin. Sanottakoon, että arvostan jollain tavalla niitä, jotka epäitsekkäästi, oman elämänsä, persoonansa ja jopa perheensä henkisen hyvinvoinnin likoon laittaen jaksavat olla säätämässä lakeja, kun me tavalliset tallaajat monesti sanomme, että ajavat vain omaa etuaan. Ei siitä kyllä juuri kiitosta saa kuin sen oman kuplansa sisältä. Mutta jospa se onkin se juttu.

Jäsenkirjan ottaja kai on sitten henkeen ja vereen niiden asioiden puolesta, jota hän uskoo puolueensa ajavan.

Nyt mietin aakkosjärjestyksessä, mitä suurimpien puolueiden kannattajat  tai niiden jyrkimmät vastustajat ajattelevat. Perustan tämän kannattajiksi tai vastustajiksi tietämieni tai äänestäjiksi tunnustautuneiden puheisiin.

Keskusta
Keskusta on vaa’ankieli maamme poliittisessa elämässä. Sillä on monesti ollut vaalien jälkeen valta ja voima päättää, onko päähallituspuolue kokoomus vaiko sosiaalidemokraattinen puolue. Pahimpien irvileukain mukaan päähallituspuolue on aina joku muu, vaikka pääministerinsalkku olisi tupailtojen ja aitovierten koluajan vahvoissa käsissä. Niin kuin nyt viimeksikin, kokoomushan se taisi Sipilän hallitusta ajaa, mutta sille on syynsä, kuten myöhemmin olen tilaisuudessa hatarasti osoittaa.

Ainakin vielä vähän aikaa sitten kepulaiset suostuivat mihin vain hallitusyhteistyöhön, kunhan heidän vanhalle kannattajakunnalleen saatiin jotain etuja.  Ja se ydinkannattajakuntahan on tietysti talonpojat, tilalliset.  Tosin viime aikoina on keskustapuolue kyllä sahannut toimeliaasti oksaa kannattajainsa alta, mutta se on tehty varmasti sen vuoksi, että on saavutettu jotain vielä arvokkaampaa.

Keskustalainen ajattelee asioista rehellisessä mielessä samalla tavoin kuin kokoomuslainenkin, joten kepulaisen yhteiskunnalliset rehelliset ajatukset käyvät ilmi seuraavasta kappaleesta. Mutta kepulainen on reaalipoliitikkokin. Se on valmis tinkimään periaatteistaan, kuten edellä on sitovasti osoitettu, jos se näkee sillä saavutettavan jotain arvokasta, kuten vaikka maataloustukien lakkauttamisen lykkäämistä kolmellakymmenellä vuodella.

Kokoomus
Liekö se vieläkin ihan viralliselta nimeltään Kansallinen Kokoomus. Jos on, niin pisteet siitä, kun melkein kaikki muut ovat muuttaneet nimeänsä tämän tästä.

Mikä se on kokoomukselaisen normaali olemus? No he, aktiivinen, energinen, lannistumaton, tilaisuuksiin tarttuva, riskejä ottava ja riskianalyysiensä pätevyyden vuoksi pärjäävä. Ja kun itse on sellainen, niin sen on ihan mahdotonta käsittää, miksei kaikki ole sellaisia. Kokoomukselainen kannattaa työelämän paikallista sopimista. Näin ihmiset saadaan töihin pois lorvimasta.  Tuossa aiemminhan on sitovasti jo osoitettu, että kun kerran tilaisuuksiin tarttumalla ja riskejä ottamalla pärjää, niin sehän on ihan itsestä kiinni.  Ei voi olla niin, että joku lorvii sosiaaliavuilla mukavasti päivät televisiota katsellen ja illat pubeissa rellestäen ja hoidattaa alkoholisairautensa vielä toisten piikkiin ja laittaa vielä lapsensa huostaanotetuiksi ihan silkkaa laiskuuttaan ja vihervasemmistolaisen (tämä sanotaan samalla paatoksella kuin taistolaiset muinoin sanoi ”riistäjäporvari”) passivoivan sosiaaliturvan huolehtiessa kaikesta. Yrittäisi, ottaisi riskejä, tekisi jotain. Vaikka hoitaisi marketeissa kassiin pakkaamista, kantaisi tavarat autoon, palauttaisi ostoskärryjä, sosiaalidemokraattisen saasteen myötä kahvilassakin joutuu itse kantamaan pöytään kahvinsa ja pullansa ja vielä viemään astiat takaisin. Siinä olisi sopiva homma jollekin lorvijalle.
Toista olemme me. Me touhuamme, sijoitamme, voitamme. Ja mikä moraali, mistä ne vihervassarit oikein muistuttaa? Sekö se on moraalista, että jätetään asekaupat tekemättä, jos on muka epädemokraattinen toinen osapuoli. Otetaan niiltä rahat pois, saadaan talouskasvua – se on itsestä kiinni. Mitä sillä väliä on, jos saat miljoonan jostakin, onko siinä joku hirmuhallitsija. Kyllä venäläiset tai amerikkalaiset myy kelle vaan, miksemme mekin?
Näin saamme kauniita taloja itsellemme, hienot ja turvalliset leikkipaikat lapsillemme sellaisille alueille, joissa ei heikomman aineksen huonosti pestyt vaatteet ja mikrossa lämmitetty pizza haise.
Kyllä se niin on, että kullekin sen mukaan, mitä ansaitsee. Mikä velvollisuus tässä on vetää mukana sellaisia, jotka ei edes yritä? Ei niitä nyt tietenkään nälkään tapeta, mutta liikaa ne niitä tukia saa, kun ei työ kelpaa.

Perussuomalaiset

Perussuomalainen on rehti suomalainen mies tai nainen. Tavallinen ihminen, joka koittaa töissä käydä ja perhettään eteenpäin viedä. Maamme-kirja lienee ainakin jollain tasolla omaksuttu.
Perussuomalaisia yhdistää yksi asia. Loisivat maahanmuuttajat. Ne pitää saada kotiin, mutta kun valtamedia ja vihervasemmistolaiset humanitääriseen kaapuunsa pukeutuneina tekee niistä uhreja. Rähisevät turuilla ja toreilla, suunnittelevat ihan varmasti terrori-iskua, ja sellainenhan jo tehtiinkin Turussa.  Jos kerran tapella haluavat, niin menisivät kotiinsa, siellä sitä saa tehdä ihan luvan perästä.
Muissa kysymyksissä tämä puolue onkin jo hajanaisempi, esimerkiksi palkkojen yleissitovuudesta saatetaan olla montaakin mieltä… Samoin voi etenkin vasemmistosta perussuomalaiseksi siirtynyt ainakin salaa kaivata kolmikantaa, joskin hän kyllä uskollisesti jaksaa toistaa Rakastetun Johtajansa teesejä.

Ei ne kuitenkaan mitään natseja ole, vaan ihan tavallisia suomalaisia, jotka kokee tätä elon tietä jotenkin mennä. Niitä vain jurppii ulkomaiset loisijat, kun oman maan köyhät jää yhä osattomammiksi samalla kun -sensuroitu- lle mätetään asunnon ja sopeutumiskoulutuksen päälle erilaisia tukia niin että hirvittää.

Sosiaalidemokraatit

Tässä se on puolue, joka on onnistunut tekemään itsensä melkein tarpeettomaksi. 1900- luvun alussa tekivät ihan utopistisen ohjelman, joka sitten aikaa myöten koko lailla toteutui.  Vaan muuttuivat demarit, kuten on hyväkin. Kipeä kohta oli varmasti vuoden 1918 tapahtumat, joka jakoi tämän joukon.
Mutta kyllä ne, pikku hiljaa sen Forssan ohjelmansa toteuttivat. Eri asia on sitten se, että kuinka paljon niitä palkintovirkoja sitten tulikaan käytännössä tyhjäntoimittajille.
Mutta tänä päivänä se ei ole oikein mikään. Huovisen sanoin akateemista möllykkäväkeä ovat, ei siellä niitä alkuperäisiä työntekijöitä enää juurikaan ole. No toisaalta, kun nämä sen koulutusuudistuksensa saivat, että jokusen vuosikymmenen kuka tahansa mistä tahansa lähtökohdista saattoi maisteriksi tai tohtoriksi kouluttautua, niin sittenpä ne siirtyivätkin kannattamaan arkkivihollista, elleivät erityisen uskollisia olleet.  Kas, kun menestys, se on sellainen, että sitä pidetään aina omana ansiona….
Suhmuroinnin mestareitä ovat nämä sosiaalidemokraatit. Jäsenkirjalla huipulle vaan, ilman omia lahjoja. Niin, ja sitten ei ole semmoista asiaa, jota ei kontrolloida, sosiaalidemokraattisessa sääntö-Suomessa.
On siinä ollut ajoittain oikeistohallituksilla hommaa purkaa näitä säännöstelyjä, mitä demarit ovat laittaneet.  Taksit on saatu vapautettua, mikä saanee erityisesti kepulaiset hyvälle mielelle. Niin, ja kaupat on nykyään auki. Nyt on luova tauko norminpurkutalkoissa, kun kansa tyhmyyttään äänesti demareitakin samalla tavoin kun äänestivät kepua, kokoomusta ja perussuomalaisiakin

Mutta kyllä näitä demareita varmaan tulevaisuudessakin vielä piisaa, pyrkyreistä ei ole koskaan pulaa ollut…

Kepulaiset ja kokoomukselaiset ja osin persutkin näitä demareita kyllä vieroksuvat ihan tosissaan, ja saavat aikaiseksi pitkän syntilistan. Rakenteellinen työttömyys, kohtaanto-ongelma, suhmurointi, perhearvojen mureneminen, ryssän saappaiden nuolu vaaran vuosina, tosin kepulaiset ainakin unohtavat aktiivisesti oman osuutensa. Työmarkkinoiden jäykistäminen, palkkainflaatio niin, ettei Suomessa kannata kenenkään teettää mitään saati tuottaa teollisesti jotain, vääränlainen tasa-arvo, jossa isänmaan parhaat pojat laitetaan samalle viivalle tuilla elävän luuserin kanssa.

Vasemmistolaiset taas pitävät demareita porvareiden ja kapitalistien saappaannuolijoina, sillä mitenkäpä toisaalta maisteris- ja tuomarisihmiset mitään tavallisen kansan elämästä ymmärtäisivät.

Vasemmistoliitto

Mikä se tämä sitten on? Sosialismia, kommunismia, sanovat monet kirkasotsaiset oikeistolaiset. Tuomas Enbusken raivo oikein iltalehdestä silmille lensi, kun se sanoi, että Li Andersonin kodin edustalle pitäisi saada yrittäjäpatsas, jonka se näkee aina kun lähtee Helsinkiin toisten rahoja varastamaan.
Itse vassarit tuntuvat olevan eri mieltä. Kuulostelin tässä kerran, kun vasemmistoliittolainen Anna Kontula keskusteli oikeiston mitään pelkäämättömän Jari Ehnroothin kanssa radiossa.
Ehnrooth se alkoi ryöpyttää Kontulaa valtiososialismin osoitetuilla heikkouksilla, joihin Kontula että hän ei muuten tunne yhtään vasemmistoliittolaista, joka valtiososialismia kannattaisi. Tästä seuraa, että nämä piilokommunistit ovat ilmeisen kaksinaamaisia, sillä mikäpä niillä muu tavoitteena olisi kuin kaikkinainen kurjuuden tasaaminen, jolloin yritteliäisyydellä ei mitään saisi.

Vihreät

Mitä näistä käy sanominen? Koijärveläisistä, ituhipeistä, jotka tulevat sieltä Helsingistä maalaisia neuvomaan siitä, miten luontoa pitää käsitellä?
Itse puhuvat jostain kestävästä kehityksestä ja muusta pehmoilusta. Ongelmallisinta on se, että kun niitä ei saa oikein mihinkään lokeroon. Mutta onpa sentään keksitty loistava niputtava termi ”vihervassarit”, joilla tarkoitettaneen näitä vihreitä ja sitten vasemmistoliittolaisia ja ehkä demareiden vasemmistosiipeä. Se kuuluu siis lausua samalla paatoksella kuin Kristiina Halkola ja Sinikka Sokka lausuivat sanan riistäjäporvari.

Erityisesti maalla viherkäisiä miltei vihataan. Tulisivatpa köyttämään itsensä minun kaivurini kauhaan niin nostaisin ne kauhalla sinne järveen ja painaisin pinnan alle. Näin sanoo moni suoraselkäinen Suomen sinivalkoinen mies.

***

Olen tässä koettanut jotenkin luonnehtia suurimpien puolueiden kannattajakuntaa ja heidän vastustajiaan. Valitettavasti analyysini ei ole tieteellinen eikä tasapuolinen, toivottavasti sarkasmi on jakautunut tasan kaikkien kesken.

Puolueiden jäsenillä saattaa olla asiat paremmin kuin kannattajilla. Etenkin niillä jäsenillä, jotka  ovat asioista päättämässä. Siinä missä kannattajapentti tai kannattajatarsisko saavat rauhassa maalata viholliskuvia kokoomuksesta, kepusta, demareista, vassareista ja vihreistä, joutuvat valituiksi tulleet kohtaamaan arkkivihollisen ihan silmästä silmään.
Siinä tulee ihan kauhistuttava tilanne, jolloin kaikki se, mihin kannattajapentit tai kannattajatarsiskot ovat uskonsa perustaneet, romahtaa. Ne on ihan tavallisia ihmisiä. Ajattelevat asioista vähän eri tavalla, mutta eletään samassa maassa, hengitetään samaa ilmaa, syödään samaa ruokaa. Ja voivat olla ihan tosi mukavia ihmisiä.

Kyllä on mustavalkoisen puolueuskovaisen vaikea tätä niellä.

Poliittinen elämä Suomessa syksyllä

Veikko Huovinen kirjoitti minun ollessani vielä ihan taapero jutun ”Poliittinen elämä Suomessa talvella” . Olen syntynyt joulukuussa 1961, ja lastu on julkaistu vuonna 1963.

Tuli vain tuo Huovisen lastu mieleen Twitteriä seuratessani. Aika monta päivää vuodessa pärjään ilman Twitteriä oikein hyvin, joskus saatan vilkaista syötettä. Seuraan valtakuntamme kärkipoliitikkoja, oikealta vasemmalle Pertti Salolaista, Elina Lepomäkeä, Petteri Orpoa, Sanna Marinia, pääministeri Rinnettä, työministeri Harakkaa ja opetusministeri Andersonia. Kepulaisia en ole kelpuuttanut, mitä sitä kulloistakin apupuoluetta seuraamaan. Sehän on sellainen että se on milloin kokoomuksen, milloin vasemmiston tupailtaosasto. Halutaan paikallista sopimista ja sitten toisaalta olla siellä aitovierillä…. Ei vakuuta, pahoittelen,  arvoisat keskustalaiset. Mutta kyllä minä luulen, että niitä kaikkia ihan tarvitaan. Onpa itse kullekin semmoinen vähän sinne päin tai suurinpiirtein hyväksyttävä suuntaus.

Mitään pahaa ei tietenkään missään poliittisessa liikkeessä ole. Hehän ihan johdonmukaisesti ajavat oman jäsenistönsä tai kannattajakuntansa asioita tai ainakin jotain sinne päin.

Jotkut oikein kannattavat näitä liikkeitä, hurjimmat liittyvät jopa jäseniksi, pakkautuvat kunnallis- ja jopa piirijärjestöjen merkkipaikoille sen uskon mukaan, mitä heille on aiheeseen annettu. Mikäs, saahan sitä uskovainen tässä maassa olla, uskoa ihan siihen, mikä uskotuttaa.

Mutta nuo ministerit ovat kyllä epäilemättä reaalipoliitikkoja. Niiltä on aatteet siirtyneet takavasemmalle, -keskelle tai -oikealle sen uskon mukaan, mitä heille on annettu. Ja on se toisaalta hyvä, että on sitä uskoakin. Kyllä sillä pikku hiljaa maailmaa muutetaan, ajatellaanpa yhteiskuntaamme vuonna 1920, 1930, 1940, 1950, 1960, 1970, 1980, 1990, 2000, 2010 tai ensi vuonna 2020.  Erilaista on meno melkein kaikkina mainittuina vuosina ollut…

Joten politiikkauskovaiset: rientäkää riemuin eespäin vaan kokouksiinne ja suunnittelupalavereihimme. Kyllä me tavallinen kansa niihin aina jotenkin suhtaudutaan.

Suurenmoinen saaristo

Satun asumaan Selkämeren reunalla.  Jotta pääsee tähän ympäristöön vähin tutustumaan, tarvitaan tietysti vene.

Soutajalle matkat ovat pitkähköjä, joten minä olen mukavuudenhaluisesti päätynyt moottoriveneeseen, vaikka se polttaa bensiiniä neljät-viidetkymmenetkin litrat kesässä.

Selkämeren reunassa on saari nimeltä Vähä-Haurunen. Siellä oli tänään tällaista.

Sauniot ovat kauniita kukkia vaikka heinäkuussa pelloilla tai niityillä. Mutta näin syyskuun puolenvälin lähetessä niitä voi nähdä vaikka saarissa.

Kalliot, ne on toki laisiaan. On niitä jääkaudet ja tiesmitkä mullistukset muokanneet.

 

Kivitaskut ne siinä lepuuttelivat Selkämeren saaren kallioilla.

 

 

Olen ei mitään kohtalaisen vaan aivan täysin varma, että jokainen löytää elinympäristöstään jotain sellaista, mistä on ylpeä. Mitä ei löydy mistään muualta. Onpa se vaikka metsäteollisuuskaupunki sisä-Suomessa, etelän asutuskeskus, keskisuomalainen entinen maatalouspitäjä, rannikon tai rajaseutujen paikka. Kyllä niissä kaikissa on jotain ainutlaatuista.

Huomisesta lähtien läsnä lienee ankea syksy. Syksyä ja ikävää Napasalon kirkolla, kuten Pentti Haanpää kirjoitti. Syksy ja ikävä on läsnä jopa Helsingin keskustassa, ei sitä mihinkään pakoon pääse. Ja se on isänmaamme yksi puoli, se syksy ja ikävä.

Sunnuntai kuin muinaisissa kuvitelmissa

Joskus muinoin kuvittelin, että sitten, kun joskus kanttoriksi valmistun, niin menen kirkkoon pihakoivujen suhistessa lempeästi, auringon paistaessa, tervehdin työkavereitani, ja kellojen soitua alan soittaa ja laulaa.

Ja näin tänäänkin tein. Vieläpä tuossa parinsadan metrin päässä olevassa kotikirkossa, joka on tavallaan semmoista über-Gemütlichkeitia. Olin ehtinyt valmistella tilaisuuden hyvin. Niinpä olin huomioinut kirkkoväen arvioimani erityistoiveet huolella. Jätin siis urkumusiikin minimiin, pariin virteen soittelin toki Juhani Haapasalon oivalliset alkusoitot, joista kyllä ihan tosissani tykkään. Että osaa joku kirjoittaa raikkaan kuuloista musiikkia, jota tällainen kylälukkarikin pystyy oppimaan siinä määrin, että kehtaa niitä ihan julkisesti esittää.

Onhan näitä pyhäpäiviä tässä kahdenkymmenenkolmen vuoden aikana jokusia ollut toki, mutta tämän päivän laatuisia vähemmän. Kun vain oli niin, että mistään ei nipistänyt, mikään ei häirinnyt, ei edes omat vajavaisuudet. 142 vuotta vanhan Zachariassen-urut on oivallinen virsisäestyssoitin, ja kun sen tuntee, saa siitä sävyjä irti pienestä äänikertamäärästä huolimatta. Virret otin varsin harkiten kaikki ihan tutuimmasta päästä.

Eniten kyllä lämmitti tilaisuuden jälkeen kirkkokahvitilaisuudessa, kun naapurikaupungista oli pariskunta, joka erikseen katsoi asiakseen käydä mainitsemassa kanttorin lauluäänestä myönteisessä mielessä. Toki tiedän lauluääneni vahvuudet ja etenkin puutteet, mutta kun joku satunnainen kulkija myönteiseksi tulkittavaan sävyyn jotain sanoo, niin kyllähän se korpilukkarin viluista ja nälkää näkevää sielua jonkin verran lämmittää.

Oma väki kun on niin tottunutta, ne on minun kommervenkkini jo aikoja sitten kaikki kuulleet, ja niihin varmana kyllästyneetkin. Joutuvat raukat vielä ainakin seitsemän vuotta tähän tyytymään, ellei sitten taloustilanteen kaikinpuolinen ankeus heitä sitä ennen armahda.

Mutta minä tulin hyvillä mielin pois. Oli ihan iänikuiset työkaverit, joista ei yllätystä tai piristävää kommenttia kymmeneen vuoteen löytynyt. Mutta että ihan joku oikea ihminen, semmoinen tavallinen, katsoo asiakseen kiittää tai mainita, että tekemiseni oli heidän korvainsa mukaista.

Se on se, mitä silloin muinoin, ennen näihin hommiin rupeamista, kuvittelin tästä välillä saavani.

Toinen asia, mistä tässä hommassani yli kaiken pidän, on tavallisista kaikkein tavallisimpien ihmisten kohtaaminen. Jos joistakin ihmisistä oikein tosi paljon pidän, niin taviksista. Sellaisia kohtaamisia oli puolestaan perjantaina, kun saattelimme kaksikin matkansa päättänyttä viimeiselle matkalleen. Etenkin jälkimmäinen porukka oli aivan huippusympaattinen. Niitä aina välillä tulee. Kaikensorttinen pönötys on poissa, ja asiat tehdään sillä tyylillä, millä on elettykin.

Se koira älähtää…

Pitihän tämä arvata.

Tämä edellisessä jutussani puheena ollut professori Anu Kantolan ja akatemiatutkija Hanna Kuuselan tutkimus uutisoitiin Helsingin Sanomissa ja Ylessä, vieläpä sangen neutraalisti, ja josta itse tutkija sanoi Radio 1:n Ykkösaamussa maanantaina 2.syyskuuta, että jokainen saa tehdä tästä omat johtopäätöksensä.

Mielensä ovat julkisesti pahoittaneet ainakin twitteritse tai muuten ainakin Tere Sammallahti ajatuspaja Liberasta, Juho Romakkaniemi Keskuskauppakamarista, Vesa-Pekka Kangaskorpi mediatalo Keskisuomalaisesta ja Elinkeinoelämän keskusliitosta. Ihan suoralta kädeltä, edes tutustumatta tutkimukseen, ovat nämä herrat jo mitätöineet sen. Tämän sanomani perustan Suomen Kuvalehdessä 4.9. julkaistuun kolumniin, jonka on kirjoittanut Aurora Rämö. Tästä Aurora Rämön kolumnista siis olen ottanut näiden mielensäpahoittajien nimet, ja sen, että tutkimus on julkaistu vasta nyt.  Itse kolumnia en  tässä sen kummemmin komppaa, vaikka sanottava on, ettei se mikään huono ollut.

Jopa itse Risto Siilasmaa, joka johti oliko se Nokiaa ja ainakin F-Securea, on myös epäillyt, että onkohan se nyt kaikkien ajatus tuommoinen…

Hämmästelen ihan aidosti. Tutkimusmenetelmä on kyseenalaistettu kuulemma, ja jo oli Helsingin Sanomissa tänään ainakin verkkoversiossa jo joku asiantuntija sanonut, että kyllä se on ihan kvalitatiiviseen tutkimusperiaatteeseen pohjautuva, ja olisi käynyt jopa kvantitatiiviseksi tutkimukseksi, jollaiseksi sitä ei ole laitettu. Me kuulemme kuitenkin tämän tästä uutisia, kuinka joku tutkimusfirma on haastatellut kahtatuhatta suomalaista, ja meitä on sentään yli viisi miljoonaa. Rikkaista oli haastateltu sataayhdeksääkymmentä, ja heitä ei kovin montaa tuhatta ole.  Että otanta on varmaan melko lailla suhteessa laajempi kuin vaikka puoluekannatusmittauksissa, jotka ovat vaaleissa osoittautuneet kohtalaisen luotettaviksi.

Uskon, että kustantaja Vastapaino on tyytyväinen. Heidän julkaisemansa kirja on saanut loistavaa mainosta. Sitä ostetaan varmaan samalla innolla kuin aikanaan Tamminiemen pesänjakajat- pamflettia.

Ei siitä tutkimuksesta ole minun mielestäni mitään syytä älähtää.  Ei se ole mikään yllätys, että taloudellisesti menestyneillä on usein niin sanotut kovat arvot, sillä jos sellaisia ei ole, niin ei läheskään aina menestytä taloudellisesti. Toki on olemassa rikkaita ja hyviä ihmisiä, siitähän ei ole kyse. Mutta nyt siis puhuivat tutkimukseen suostuneet, ja antoivat ja annattivat oikein sydämensä kyllyydestä.  Ja on pakko sanoa sekin, että meissä tavallisissa tai köyhissäkin on kyynisiä oman edun tavoittelijoita ja kadehtijoita.

Jos ajattelette, että tämä yritysjohtajien, yrittäjänä menestyneiden tai perijöiden ajatusmaailma on jotenkin radikalisoitunut, niin lukekaa Kauppalehteä vaikka 1980- luvun lopulta. Sanon tuon ajankohdan siksi, että minulle tuli se silloin, ja olen havainnut niitä kovia arvoja jo silloin.

Ei minulle ole mikään yllätys sekään, että monet superrikkaat eivät sanottavammin pidä demokratiasta. Onhan heidän ykkösketjuunsa kuuluva Nalle Wahlroos sanonut ihan reilusti, että demokratia on enemmistön hirvittävää tyranniaa. Hän on aidosti sitä mieltä, ei ole syytä epäillä sitä hetkeäkään. Niinhän se oli Junnu Vainion Janatuinenkin murheissaan, kun piti tangoa soittaa, vaikka mieli jatsiin paloi.

Se on sillä tavalla, että kun jossain menestyy, sitä alkaa herkällä pitää omana ansionaan, jota se paljolti onkin. Ja se on silläkin tavalla, että ihmisillä on erilaisia arvoja. Kun Jari Ehnrooth lukee kolumniaan Yleisradiossa, hän saa takuulla hyväksyviä nyökytyksiä ja toisaalta inhoreaktioita ihan riippuen siitä, mikä se on kuulijan asema taloudessa, työelämässä ja niin edelleen.

Minä ajattelen, että demokratia on oikein hyvä asia. Ja se, että laki on sama Nalle Wahlroosille ja Peltosen Jamulle. Että jos kumpi tahansa heistä tekee liikennerikkomuksen, heitä sakotetaan samalla perusteella. Jos kumpi tahansa tinttaa kaveriaan turpaan kiivastuksissaan, heidän tekoaan käsitellään poliisissa ja oikeusasteissa pahoinpitelynä. Tällä en sitten tarkoita, että konsernijohtaja Wahlroos hurjastelisi tai olisi väkivaltainen, vaan ajan takaa sitä, että teko on teko, tekee sen kuka tahansa.

Mutta miksi sitten Tere Sammallahti, Juho Romakkaniemi, Vesa-Pekka Kangaskorpi tai Risto Siilasmaa ovat reagoineet tutkimukseen kielteisesti? Älähtikö se koira, johon kalikka kalahti, vai mistä oli kyse? Eikö me jokainen jouduta sietämään ja kestämään sitä, että mielipiteitämme ja arvojamme kysellään ja mahdollisesti haastetaan.

Sillä tämähän oli tutkimus. Tieteellinen, tarkemmin määriteltynä kvalitatiivinen tutkimus. Mitä hermostumista siinä on? Minuakin on tutkittu. On väitetty, että on astma, mutta ei sitä tutkimuksissa löydetty. Sokeritautiakin yrittivät yhteen aikaan kovasti, mutta ei sitä ollut. Ikävämpi oli se tutkimus, missä todettiin primaarinen molempien polvien nivelrikko, ja monenlaista piti senkin takia sietää.  Vaikeimpia tutkimustuloksia oli sairaalloinen lihavuus, joka piti leikkauksella hoitaa, sekä uniapnea, jota varten piti ottaa cpap-laite.

Niin se vain on, että ajattelemme me maamme kansalaiset näistäkin asioista sangen eri tavalla. Ja se on hyvä, sillä jos olisimme mistään asiasta yksimielisiä, niin sitähän pitäisi ruveta kaksimieliseksi!

Lähteitä tai näkökulmia tähän päreeseen:
Suomen Kuvalehti 4.9.2019
Helsingin Sanomat 5.9.2019
Uusi Suomi 1.9.
Kansan Uutiset 5.9.2019
Aamulehti 1.9.2019
Iltalehti 3.9.2019

Se on itsestä kiinni

Kirjoitti alati luotettava ja vakavasti otettava Хельсинкская правда ihan öylyssäpäivänä, syyskuun ensimmäisenä, ansiokkaan jutun siitä, mitä kaikkein rikkaimmat ajattelevat. Asiaa olivat tutkineet professori Anu Kantola ja akatemiatutkija Hanna Kuusela. Tavailin jutun viikonloppuisin laatikkooni kannettavasta paperisesta aviisista samalla aamukahvia lunkun silloin toisen tällöin nauttien, ennen kuin oli lähteminen toimittamaan kanttorin virkaa seurakuntamme toiseksi vanhimpaan kirkkoon. 

On niin, että kirkonmiehisyydestäni huolimatta  jostain syystä luotan tieteeseen, silloin, kun se täyttää tieteen kriteerit. Että tarkastellaan ilmiötä mahdollisimman objektiivisesti, ja kerrotaan tuloksista. Erityisesti pidän sellaisista tutkimuksista, joiden esipuheessa ei jo valmiiksi kerrota, että tässä tutkimuksessa osoitetaan sitä tai tätä maailmankatsomuksellista, vaan että tässä tutkimuksessa kerrotaan niistä havainnoista, mitä sitä tehdessä saatiin, ja jätetään johtopäätösten tekeminen ihan itse kullekin. Tiedossani ei ole tästä Kantolan ja Kuuselan tutkimuksesta sitä, mitä sillä pyritään osoittamaan, mutta mielenkiintoinen ja pienestä kansanosasta ilmeisen hyvin kertova se on. Radiossa sanoi jompikumpi heistä aamusella, että johtopäätöksen saa tehdä kukin ihan itse, mitä seikkaa pidän kovasti sivistyneen ihmisen merkkinä.  Sivistynyt ihminen kun tietää, että ihminen suodattaa informaation aina arvomaailmansa läpi.

Sen verran olen Kauppalehteä, tätä talouselämän ja menestyvien ja rikkaiden правдаa, lukenut ja jopa muinoin puolisen vuosikymmentä tilannut, että osasin jo vähän aanailla, mitä tuleman pitää. Sitähän hyö puhhuut mitä ossaat, sanoisi Rokka, Antero.  Että kyllä ne ovat nuo yksilön omat valinnat, mitkä sen menestyksen tuovat. Niinhän se toki onkin. Bisneksessä pärjäävät ovat ihan oma rotunsa. Se väite, että menestys on yksilön omista valinnoista kiinni, herätti kyllä pientä säälinsekaista hilpeyttä, voi miten yksinkertaisia ne rikkaat onkaan….

Se, että kuka tahansa voisi menestyä (tässä tarkoitetaan taloudellista menestystä, jota tosin kaikki eivät edes tavoittele…) , kun tekee vain omat vastuulliset ja oikeat valintansa, on lauseena samaa luokkaa, kuin että kuka tahansa soittaa Beethovenin Hammerklavier-sonaatin tai säveltää koko maailmaa kouraisevan musiikkiteoksen, kunhan vain tekee oikeat valinnat ja kehittää itseään vastuullisesti.

Se muuten on se Hammerklavier-sonaatti pianokirjallisuuden helmiä, kuunnelkaa vaikka, miten vaivattomasti Daniel Barenboim sen tässä esittää. Jos se ei suju, niin voi voi. Kylläpä olet joutava, olet itse valinnut tuon nolon epämusikaalisuuden. Minä muuten kuulun myös siihen melko suureen joukkoon, joka ei hallitse tätä pianokirjallisuuden merkkipaalua, ei alkuunkaan. Kuulen kyllä kaikki nyanssit, ymmärrän sen rakenteen jokseenkin tarkkaan, mutta minun nakeillani tuota ei soiteta, juurikin ainakin osittain siitä syystä, että olen aloittanut auttamattoman myöhään, tehnyt siis totaalisen vääriä valintoja, ja niinpä on minun tyytyminen tuon rikkaimman kansanosan suuresti halveksimaan julkisen sektorin virkaan. Niin, ja on siellä taustalla vielä sekin pelko, että jospa olenkin enemmän innokas kuin lahjakas….

Sitä minä vain, että nämä (tutkimuksen haastatteluissa kaikkien yhtäläisiä mahdollisuuksia rikastua korostavat) varakkaat ovat siinä mielessä sivistymättömämpiä kuin vaikka Daniel Barenboim (joka lienee varakas, työllään rahansa ja omaisuutensa tienannut….), että Barenboim tietää, että hänen tasolleen noustakseen on oltava paitsi poikkeuksellisen lahjakas, myös ahkera ja sinnikäs, ja saatava parasta saatavissa olevaa oppia. Mutta niin tollo ei Barenboim tai kukaan muukaan huippumuusikko tai muu taiteilija ole, että hän menisi möläyttämään missään olosuhteissa, että hänen suurenmoinen virtuoositeettinsa olisi kenen tahansa saavutettavissa.

Mutta kyllä minä silti annan Anu Kantolalle ja Hanna Kuuselalle korkeimman kiitoksen tutkimuksesta, ihan oikeasti. He kertovat meille tavallisille rivikansalaisille, töissä kävijöille, yt-neuvottelujen kurimuksessa oleville, eläkeläisille, mitä tekee ihmiselle taloudellinen menestys. Siellähän puheltiin sellaistakin, että demokratia on huono juttu ja että se tämä talouden mahti tulisi olla se ylin. No, tuollaiset reilut 30 vuotta olemmekin tässä olisiko se ekonokratiaa kohti pyrkimisessä eläneetkin.

Ihan oikeasti Helsingin Sanomat, ja päivän myöhässä Yleisradio, ansaitsevat kyllä hyvät kiitokset siitä, että he toivat tuon tutkimuksen nähtävillemme ja kuultavillemme.

Tässä en nyt sitten yhtään sano, etteikö ihminen saisi olla rikas tai menestyä taloudellisesti. Jos kerran joku osaa tehdä taloudellista tulosta, niin hyvin mielellään tehköön, kunhan tekee sen lakien, hyvien tapojen ja erilaisten sopimusten mukaan. Se lienee ihan mahdollista, sillä harvempaa varakasta on väärinkäytöksistä tuomittu.