Olenkohan ollut väärässä

Minä synnyin sinä vuonna, kun Juri Gagarin teki sen avaruusseikkailunsa. Olin nuori, kun tulivat punk-säpinät, ja Suomi-rock nousi ihan hillittömään kukoistukseen, jollaista ei ole ennen ollut eikä ole ollut sen jälkeenkään. Sain äänioikeuden siten, että ne presidentin valitsijamiesvaalit, jossa Urho Kekkonen ei enää ollut ehdolla, olivat ensimmäiset vaalit, joissa kävin äänestämässä. Lapsena ja nuorena muistan politiikasta sen, että toiset inhosivat kokoomuslaisia, toiset taas kommunisteja. Pieni poika tai nuorukainen ihmetteli tätä hirveästi (olen persoonallisuudeltani oikein rasittavan vihreä DISC- analyysin mukaan). Minulle kasvoi semmoinen vakaumus, etten ole mitään poliittista aatetta enkä tunnusta poliittista väriä ollenkaan.

Se oli mahdollista, kun olin lapsi tai nuori. Maailma oli kai melko tavalla säädelty tai rajoitettu, mutta äärimmäisen turvallinen. Suurin osa kansastamme halusi tällaisesta konsensuksesta eroon, ja niinpä olemme tulleet tunnustukselliseksi markkinatalouskansaksi.

Onnistuinhan se minäkin sitten livahtamaan jotenkin mukaan tähän, olen ollut vakivirassa jo viisitoista vuotta, oltuani aiemmin satunnaisissa hommissa, keikkamuusikkona, yrittäjänä ja pitkäaikaistyöttömänä. Äärimmäisen turvallisuushakuinen olen minä, en pidä yhtään siitä ajatuksesta, että tämä turvallinen, kohtalaisen mitätön korpilukkarin asemani olisi jotenkin uhattuna. Se olisi siinä kohdassa edessä syrjäytyminen melko suurella todennäköisyydellä. Syrjäytynyt olinkin tuossa 1990- luvulla, mutta joidenkin onnenkantamoisten myötä pääsin takaisin ainakin yhteiskunnan ulkokehälle.

Nyt olen alkanut miettiä. Kun tuo maailmanmeno käy niin hulluksi. On Putinit, Trumpit, Berlusconin perilliset, Pohjoismainen vastarintaliike, Kiakkoviaraat, mitä kaikkia niitä nyt onkaan.

Tämä minun hellimäni kansalaispassivismi taisi kuulua siihen menneeseen aikaan. Silloin oli kaikki ihan hyvin, vaikka joku lusmuilikin. Tuskinpa minua kuitenkaan nähdään kunnallisvaaliehdokkaana tai muutenkaan, mutta sen sanon, että äänestämässä käyn tästedes vieläkin varmemmin kuin aikaisemmin.

Se kun taitaa olla sillä tavalla, että jos joku ei sanaansa sano, niin silloin niiden sana, jotka käy sanomassa, painaa.

Että olisinkos vaikka semmoinen kriittinen kansalaispassivisti täst edes?

Black Friday

Niin että kun valo on niukkaa, niin.

Tuo kuule rahasi tänne. Oletko ihan varma, että sinulla on jo kaikki, mitä tarvitset. Ei, ei kuule ole, ei likipitäenkään. Televisio lakkaa taaskin näkymästä. Olethan sitäpaitsi käyttänyt uutta kännykkääsi jo ainakin viisi kuukautta, ja se on jo kuule niin lääst siison. Entä pakastimesi? Oletko nyt ihan varma, ettei vanha pakastimesi ole virtasyöppö ja näin ollen tee hiilijalanjälkeä. Tällä se kuule on pieni.

Ja niin täyttyvät jätelavat pakkausmateriaalisya, pöytälaatikot käytöstä poistetuista kännyköistä,  kierrätyspisteet muutaman vuoden vanhoista pesukoneista, pakastimista, televisioista ja tietokoneista ja muusta ylen tarpeellisesta.

Ja sinne kilahtaa euro kaupan kassaan. Sillä eurolla sitä on ottajaa. Kauppias tilittää valtiolle arvonlisäveron, maksaa tavaran tukkurille, maksaa sen, kun se tavara on autoitse sinne kauppaan tuotu, maksaa palkan sille, joka ottaa sinulta rahat pois ja niille muillekin myymälässä seisoskeleville. Lisäksi menee joku osa pankille tai rahoitusyhtiölle, joka on kulisseihin lainat antanut ja odottaa saavansa tuottoa sijoittamalleen pääomalle. Myös ottaa nykymaksuvälineiden toimintaa hoitava yhtiö siitä eurosta osansa. Jos kahisevalla tai kilisevällä joku vielä maksaa, niin ottaa ne siitäkin.  Samoin ottaa siitä eurosta vakuutusyhtiö osansa, sillä se turvaa kauppiaan yöunet, jos sattuisi joku pitkäkyntinen tai bensakanisterin ja tulitikkujen kanssa tuhrustava vierailemaan. Ja vielä tahtoo yhteiskuntakin verotuloja, vaikka arvonlisäveron härevänä ensimmäisenä otti. Mutta veroilla minunkaltaiseni elätetään, joten en kehtaa moralisoida.

Ja jossain pumpataan öljyä, jossain louhitaan mineraaleja, jossain jalostetaan, ja niitä kuljetetaan niitä mineraaleja siis paikasta toiseen, tehtaiden uuttera väki on käärinyt hihansa ja tuottaa toinen toistaan ympäristöystävällisempää härpäkettä tai vaikka perseenpäristintä, että voivat sitten tuotteiden tekijät vuorostaan käydä kaupassa, josta seuraa tuo edellinen kappale. Se on meidän tehtävämme, elämämme syvin tarkoitus tässä liberaalissa markkinataloudessa, joka epäilemättä, jos on analyytikkoja ja kolumnisteja uskominen, on se suurimman onnen tuoja ja lähde. Kaikki muu on valhetta. Itse olen enemmän sekatalousmiehiä, tykkään osittaisesta omavarais- , osittaisesta keräily- ja osittaisesta markkinataloudesta ynnä ainakin vielä tässä tuloluokassa kohtuullisuudesta. Eri asia on, jos Eurojackpotissa on tänään päävoitto, niin sitten minusta tulee tietysti kapitalisti sitä kovinta lajia.

Jätehuolto ja kierrätystalous saavat haukattavaa, ja tämä systeemi, jossa elämme, pyörii. Lamppu syttyy marraskuun pimeyteen, sähkö- tai vesipatteri tai uuninkylki hohkaa lämpöä kotiin.

Ja mikä minun ja laisteni kannalta parasta, kertyy julkisorganisaatioille verotuloja, joiden turvin tämä julkisorganisaatio palkkaa meikäläisiä kirkkomuusikoita ihan virkasuhteeseen. Ja niin pääsen minäkin, verotuloilla ylläpidettävä henkilö, käymään noissa markkinauskonnon temppeleissä. Tänäänkin olen käynyt. Kävin ensin aamulla silmälääkärillä, joka kirjoitti uudet silmälasit. Sitten kävin pellervolaisen osuustoimintaliikkeen suuresta marketista ostamassa leipää, ja pitihän jokunen tölkki keskioluttakin hankkia, jos illalla vaikka saunan lämmittäisi. Siitä taas saa sähkönmyyjäyhtiö ja siirtoyhtiö tuloja. Sähkön pitäisi oleman minulla tuulivoimalla tai muulla kestävällä tavalla tuotettua, mutta kuka sen sanoo, vaikka tuota kolmenkymmenenkahden kilometrin päässä olevasta Olkiluodosta kilowatti pari lipsahtaisi…

Näin siis maailma makaa joltain osin tänä mustana perjantaina. Ihmiset ahertavat tai saavat etuuksia, josta saamansa tulot he käyttävät ostaakseen elääkseen ja ollakseen tarvitsemiaan tuotteita ja palveluita.

Kuuntelin lenkillä radiota

Ylen Radio 1, entinen Yleisohjelma, on pysynyt kanavasuosikkinani joukon kolmattakymmentä vuotta, eikä tälle tilanteelle ole loppua näkyvissä.

Tänään oli työt tilaisuuksien puolesta enemmin illan puolella. Oli kuoro ja sitten sellainen lähetyspiiri. Aamuhämärän hioskelin joululaulutilaisuuksien urkumusiikkiosuuksia, meinaan soittaa Johann Sebastian Bachin Leipzig-koraaleista Von Gott will ich nicht lassen (BWV 658) sekä Nun komm, der Heiden Heiland (BWV 659) ruotsinkielisessä joululaulutilaisuudessa. Lisäksi mietin huomista viikkomessua, jossa meinaan virsien ohella soittaa pääkirkon kuoripositiivilla amerikkalaisen Emma Lou Diemerin teoksesta ”Visions from scripture” osan ”And I saw new heaven”, lisäksi vielä varmaan Bachilta Neumeister-koraali Wie nach eine Wasserquelle (BWV 1119). Sunnuntaina olisi perhemessu, jonka menen rutiinilla, mutta jonka jälkeen soittanen oboistin kanssa vähän Bachia ja vähän muutakin.

Mutta siinä yhdentoista maissa aamupäivällä tuntui siltä, että johan nyt on, jos ei lenkille ehdi. Niinpä otin kännykät (työ- ja oman) taskuun, omaan vielä kuulokkeet, ja kuinka ollakaan, radiosta tuli juuri suosikkiohjelmani Riston valinta.

Nimittäin tuo Risto Nordellin musiikkiohjelma on kyllä sellainen, jota aina odottaa. Leppoisaa tarinointia ja sitten maailmankaikkeuden hienointa klassista musiikkia. Niinkuin tänään. Oli Monteverdia, Palestrinaa, Händeliä ja Hildegard Bingeniläistä noin muun muassa. Kyllä oli siinä kirpakassa marraskuisessa matalan auringon keskipäivässä mukava askeltaa ja keppejä heilutella siinä samassa, kun ihmishengen jaloimmat luomukset 1100-1700- luvuilta hyväilivät korvia ja niin ollen aivoja. Risto saarnaa ihanasti, kansantajuisesti ja mukaansatempaavasti.

Oli toimittaja käynyt Vesilahdella, Venetsiassa ja Trentossa noin muun muassa, ja siitä jutteli. Voin kyllä jyrkästi kuin Hannu Taanila tuota ohjelmaa Riston valinta suositella, sillä nykymaailman hälyyn monesti hukkuu vanhan, (varmaan onneksi) pois menneen maailman se anti, joka on ansainnut säilyäkin, eli musiikki. Ah sitä kauneutta, mikä huokuu vaikkapa Hildegard von Bingenin taivaallisista näyistä tai Palestrinan ihanasta ja kristallinkirkkaasta polyfoniasta, joka tänään kristallisoitui Missae Papa Marcellin Agnus Dei- osasta.

Jos nyt joku ajattelee, ettei ymmärrä näitä hienouksia, niin sanon minä, että ei se mitään. Kai sitä voi vain avata korvansa, antaa 400-900 vuotta sitten sävelletyn musiikin hoitaa? En ymmärrä minäkään, miksi on kissankello tai päivänkakkara niin kaunis tai miten syntyy se suvinen ihanuus, jota Viljo Kojo kuvaa runossaan Veet välkkyy taas. Myöskään en ymmärrä, miksi tuntuu hienolta, jos saa vaikka kolmikiloisen kuhan syyskuisella uistelureissulla tai että miten hienoa olisi olla marraskuisena aamuna järven rannalla pienessä talossa, jonka pönttöuunit olisi aamulla lämmittänyt ja sitten muikkuverkoilta tullessa kädet kontassa laittaisi kämmenensä uunin lämpöä vasten. Kaikista mainitsemistani asioista tykkään ja kovasti, samoin kuin kasvihuoneeni tomaateista, joita syömme täällä kotona vieläkin, hyvä oli satokesä. En niitä osaa tarkemmin eritellä, mutta tykkään vain.

Musiikkia olen malliksi semmoisen ammattikoulun oppimäärän opiskellut, ja vähän sen jälkeenkin omin päin tai pätevässä ohjauksessa lisää ammentanut. Vakaumukseni musiikin suhteen on tullut semmoiseksi, että kaikki musiikki, joka on rakkaudella ja hyvin tehty, on hyvää. Mainitsemani radioasema lähettää ohjelmaa Muistojen Bulevardi, jossa soi usein todella hyvin tehty iskelmämusiikki, jota jyrkästi rakastan. Tai sitten kaikkinainen klassisen musiikin runsaus, tyylien sanomaton kirjo, unohtamatta mustien gospelia, bluesia, soulia ja jazzia, joita kaikkia mitä syvimmin ja hellimmin rakastan. Tai amerikkalainen valkoinen juurimusiikki, hillybilly, country tai etenkin mustan ja valkoisen juurimusiikin synteesi… voi veljet ja sisaret, mikä on tuo aarreaitta, minkä Frau Musica mitä moninaisimmissa esiintymismuodoissaan saatavillemme asettaa! Ja entäs moderni musiikki! Ihailen usein noita rohkeita tutkimusmatkoja, joilta aika usein löytyy myös kestäviä ideoita!

Niin, se lenkki. Sen pituus oli noin 6,3 kilometriä, ja se kulki halki varsinaissuomalaisen myöhäissyksyn, marraskuisen, luonnon. Aurinko paistoi – matalalta, kuten se näinä aikoina tapaa tehdä. Hengitin viileää ilmaa ja olin kiitollinen elämästä.

Britannia kaiketi lähtee, korpilukkari vapailee…

Nyt ne sitten on saamassa sen Britannian EU-eron valmiiksi. Minä että senkun menette, kunhan ette mitään meiltä pyydä…

Sikäli kun muistan, äänestin itse ei EU:lle, ja kuten tavallisestikin vaaleissa, olin häviäjien puolella. Sitä en muuten osaa sanoa, että kävikö meille sitten hyvin vaiko huonosti siinä, kun en politiikasta juurikaan mitään ymmärrä.

Tuossa kun iltana muutamana kuoroharjoituksia pidin, avautui kunnallispoliitikko osastaan. Sanoi, että kun aina haukutaan. Kun on istunut 8 tuntia kaupunginhallituksen kokouksessa, ja sitten vain haukutaan. Vaan onpa kaiketi itse sinne pyrkinyt, mitä en tullut sanoneeksi, empaattinen kun koen aina olla.

Olisiko se niin, että se, joka nimensä haluaa histosiassa näkyvän, saa varautua reposteluun? Osa ihailee, osa kritisoi.Se on se paskan lapioijan osa,josta itse olen johdonmukaisesti kieltäytynyt sillä perusteella, etten jaksa näihin asioihin perehtyä saati niihin kantaa ottaa.

Seuraavan kerran otan kantaa seuraaavissa kirkollisvaaleissa ylihuomenna, sitä seuraanvan ensi kevään eduskuntavaaleissa. Enkä varmana äänestä hallituspuolueita, antakaa se minulle anteeksi.

Sillä olen perinjuurin kyllästynyt siihen kyynisyyteen, mitä meille on jo 31 vuotta ainoana realistisena totuutena luettu.

Tämä ei tarkoita sitä, että kaikkien tarvitsisi tätä mieltä olla.

En ole erityisen kypsä yhteiskuntakriitikko. Ei ole minulla viisastenkiveä siitä, miten kaikki hyvin olisi. Katsotaan se siis kaiken kansan valintajuhlissa ensi keväänä..

Tympäisevää viestintää ja politikointia

Kun Lauantaiseuran pamfletti Tamminiemen pesänjakajat ilmestyi joskus ammoisina aikoina, se oli raikas tuulahdus silloiseen ylikorrektiin poliittiseen keskusteluun. Jos joku tänä päivänä sen ensi kertaa lukisi, ei lukija löytäisi siitä mitään ihmeellistä, ehkä ihmettelisi lempeän ymmärtäväistä suhtautumista poliitikkoihin.

Lauantaiseuran ilmeinen pääideologi Aarno Laitinen sai lisänimen ”Loka”. Mutta varsinaisesta loanheitoista oltiin kaukana, enemmänkin taisi olla Tamminiemen pesänjakajat aika kiltti kirja. Minäkin sen parikymppisenä nuorukaisena ostin, kun siitä kohuttiin. Olihan se lennokkaasti kirjoitettu, kuten poliittisilta toimittajilta voi odottaakin.

Mutta mitä on kohu? Yleensä tyhjää hyminää, kuin veden pintakuohuja.

Aina on toki keskuudessamme ollut ainoan oikean totuuden haltijoita, joille nykyinen some ja someraivon aikakausi on antanut rajattomat valtuudet. Sen on saanut moni kokea, sen someraivon.

Nykyajalle on ontistä enemmän ominaista lynkkausmentaliteetti, mikä on tympäisevää. Se kohdistuu yleensä melko vähäpainoarvoisiin vaikuttajiin. Jonkun festivaalin johtajaan, mitättömän pikkukaupungin kohtalaisen yhdentekevän lautakunnan jäseneen. Jos vaikka ministeriä arvostellaan ja ihmetellään ja vaikka halutaan lynkata, hänelle kyllä puolustajat löydetään. Sentään jotain säilynyt…

Menepä puhumaan kestävien ympäristöratkaisujen puolesta, niin saat kuulla olevasi metsäkoneen hydrauliletkuja katkova ekoterroristi, tai vihreäksi ne sinua sanovat.

***
Eihän tama niin hirveästi toisaalta entisistä ajoista eroa, tama aikamme. Minun aikaperspektiivini alkaa 1960- luvulta, joka oli huolettoman lapsuuden aikaa. Teini olin tuossa vuosien 1973-1977 tienoilla, sitten lukiolainen, jonka jälkeen olen ollut mikä milloinkin.

Mietinpä hetken poliittista lokerointia nuoruudessani, jolloin aloin näitä asioita alustavasti tajuta.

Meidän naapurustossa asui kaksi kovaa kommunistia, Onni ja Arvo. Millaisia miehiä olivat he? Muistelen, että naapurin lapselle kohtalaisen ystävällisiä olivat, mökkiensä velkoja kokivat maksaa. Onni taisi olla ammattiyhdistysmiehiä, piti sydämen asianaan pitää työntekijän puolta ainakin silloin, jos työntekijä oli alakynnessä. Sitä havaintoa minulla ei ole, että olisi sinänsä laiskoja ja rettelöitsijöitä puolustanut. Arvo taas alkoi yrittäjäksi, vakaumuksensa myöhemmistä vaiheista en tiedä. Silloin kun muilla hommissa oli, ajeli Triumph Heraldilla ja Morris Minillä, viimeinen työsuhteessaoloauto taisi olla Volvo 142. Oman toiminimen perustettuaan ajeli erilaisilla pakettiautoilla, yhteenaikaan oli pyhäautona Volvo 1800 s eli Pyhimys.

Kepulaisia taistivat olla enimmät tuntemani ihmiset. Niillä oli talot, elukat, pellot. Ei ne minulle mitenkään ikäviä olleet. Isä oli niillä joskus töissäkin.

Elämäni ensimmäisen kokoomuslaisen tunsin paremmin vasta muistaakseni 19- vuotiaana. Eihän niitä maaseudulla niin ollut. Opettajat nyt ehkä, siellä kansakoulussa, mutta oppikoulussa ja yläasteella taisi olla niitä taistolaisiakin. Mutta niin kuin aitokokoomuslainen, ihan kansanedustaja ja merkittävässä julkisessa virassa olija sivusi elämääni vuosina 1981-82. Mukava ihminen se oli. Toki sitä mieltä, että ihmisen pärjääminen on siitä itsestään kiinni, mutta mukisematta maksoi minulle sen 15 markan (nyk. jotain 2, 3 euron ) tuntipalkan, kuunteli meidän kansanmiesten juttuja. Epäilen jonkun muunkin, joiden rakennuksilla olin, kannattaneen kokoomusta, mutta ei ne pahoja ihmisiä olleet, ei ollenkaan.

 

Entäpä demarit? Kyllä mina niitäkin tunsin. Ihan tavallisia ihmisiä olivat. Mitäs ne nyt olivat. Yrittäjiä, maanviljelijöitä, opettajia, teolllisuus- tai rakennustöistä elantonsa ansaitsevia. En mina niitäkään osaa kyllä isommin niputtaa mitenkään. Yleensä olivat ihan yhtä mukavia ihmisiä kuin aiemmin mainitutkin.

Smp-läisiä, nykyisiä perussuomalaisia tai sinisiä, oli silloinkin. Ne olivat ärhäköitä yhteiskuntakriitikoita, ja tavallisen normi-ihmisen silmissä vähän huvittavia. Niin kuin kai kaikki muutkin puolueuskovaiset. Mutta noin oikeista asioista puhuttaessa, kuten vaikka metsämarjojen esiintymisestä, kalansaaliista, metsästysasioista – ihan oikeita ihmisiä. Ei pahaa sanottavaa.

Mutta näistä avainkokemuksista sitä ihminen vakaumuksensa ammentaa. Minun läheisissä turvallisissa aikuisissa enin osa oli kaiketi riippumattomia, ehkä äänestivät aina samaa. Lähisukulaisista tädin mies oli antaumuksellinen kepulainen, enimmät toki kokivat vain veloistaan jotenkin selvitä. Muttei se kepulainenkaan mitenkään paha ihminen ollut, sillä kai vain oli tarve olla jotenkin tunnustuksellinen.

Niinpä minusta näiden turvallisten aikuisten vaikutuspiirissä kasvoi vain tavalliseen elämään keskittyvä kansalainen, jolle poliittiset puolueet ja liikkeet ovat yks hailee.

Minä sitten näin keski-iässä, lähempänä kuutta kuin viittä kymppiä ihmettelen poliittiseen suuntautuneisuuteen suunnattua lokerointia ja niputtamista, jota pidän äärimmäisen typeränä ja sivistymättömänä. Saahan sitä ihminen mieltä olla, ja jos on, niin varmaan se on sitä ihan hyvästä syystä, luulisin. Kunhan sitten mukisematta ne stigmat kantaa, mitä puoluevärin tunnustamisesta seuraa. Luulisin, että enin osa minulle tuolloin läheisistä ihmisistä piti värin tunnustajia vähän yksinkertaisina…

Nykyinen niputtava some-elämöinti ja -raivo tuntuvat vastenmielisiltä ja sivistymättömiltä ilmiöiltä. Ei ole kommunisteissa, demareissa, kepulaisissa tai kokoomukselaisissa mitään erityistä vikaa aatteensa mukana sisään rakennettuna. Mukavia ja mulkeroita on näissä kaikissa, ymmärtäisin.

Ja aatteet ovat minulle kyllä todellakin yks hailee. Ihminen merkitsee enemmän…