Puoli vuotta myöhemmin

Huomaan kirjoittaneeni tähän blogiin 24. helmikuuta seuraavasti:
”Onneksi on kunnollisia, rauhanaikaisia vaatteita vielä vaikka kymmeneksi vuodeksi kaapissa. Myös jalkineiden puolesta pärjään. Ensi kesäksi on tomaatin ja kurkun ja papujen siemenet hommattu, siemenperunaakin varmaan vielä saa, ainakin tämän kevään. Viisi vuotta sitten ostin lampaannahkaisen koivistolaisreuhkan, eikä se ole miksikään mennyt. Jos vaikka se ydintalvi tulee, ja vielä silloin henki pihisee, niin pysyypä sentään pää lämpimänä. Lapinreissuilla olen ostanut Mailan putiikista Äkäslompolosta kaksi norjalaista villapaitaa. Ihan heti, pahimmankaan toteutuessa, ei tule kunnollisista ketineistä puute. On kerrastoja, yksi merinovillainenkin semmoinen.

Se vähän kismittää, ettei tullut teetettyä siinä taannoisessa remontissa tulisijaa tähän kotiin. Mutta onpa sentään tuolla kaapissa untuvamakuupussi, jossa pitäisi pärjätä liki kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen. Pitää muistaa tyhjentää putkistot, jos tulee pitempiä sähkökatkoja. Ne kun jos halkeaa, niin niistä ei ole mitään iloa. Kuparia ne taitaa tässä vielä olla, vai olisivatko jo muoviset.”

Näin kirjoitin Ukrainan sodan alettua. Tuo viheliäinen sota on jatkunut näihin päiviin asti, ja osa ounastelemastani on toteutunutkin. Näin syyskuun loppupuolella ei olla laitettu kodin lämmitystä päälle, kun sähkön hinta nousi moninkertaiseksi. Pussilakanoiden sisään vaihdettiin täkkien sijaan untuvatäytteiset underquiltit, jotka on tarkoitettu riippumattojen alle kevät- kesä- ja syysaikoina. Peitteet ovat lämpimät, ja vaikka huoneistomme lämpötila on ollut 16-17 asteen vaiheilla, olemme hyvin tarjenneet. Merinovillaiset alusasut odottavat vielä kylmempää vuodenaikaa.

Meno ei ole juuri parantunut, pahemmaksi se on mennyt. Miestä, naista ja lastakin ”kylymenöö” Ukrainan perällä luvattoman paljon, ja jos oikein olen käsittänyt, ainoastaan pienen eliittiryhmän Neuvostoliiton suuruuden kaipuun vuoksi.

Eihän meillä täällä vielä mitään hätää ole. Pyssymiehiä ei näy vielä kuljeksimassa, ja armeijan käyneet nuoret miehet ovat vielä töissään ja perheidensä parissa. Sähkön hinta on kivunnut ihan sietämättömän korkeaksi, emmekä ole hennoneet vielä laittaa lämmitystä päälle. Yhtenä iltana, kun pyykit telineessä eivät ottaneet kuivaakseen, pidin tunnin ilmalämpöpumppua päälle. Kun tulimme loppumatkan kaatosateessa saaristöpyöräilystä, lämmitimme kotisaunan. Lattialämmitykset on pois päältä, samoin patterit, ja olemme tyytyneet noin 18 asteen sisälämpötilaan. Kaiketi sitten, kun huoneiston ilmankosteus nousee 70% yläpuolelle, on ilmalämpöpumppu laitettava päälle, ettei kämppä ala homehtumaan.

Tulevia vanhuudenpäiviä varten hyyrtämäni säästöt ovat olleet jo hyvän aikaa miinusmerkkiset, parannusta on tuskin lähivuosina odotettavissa.

Ainut myönteinen uutinen viime aikoina on ollut se, että maailmalla on havahduttu siihen tosiasiaan, että Milton Friedmanin talousopit, jota Ronald Reagan ja Margaret Thatcher etunenässä toteuttivat, ovat osoittautuneet kelvottomiksi. Markkinat eivät toimikaan. Valtaosa meistä tavallisista tallaajista olisi tuon viisauden osannut sanoa jo silloin, kun tuo hirvittävä uskonhuuma valtasi koko sen osan maailmasta, josta Venäjän kelju isäntä käyttää nimitystä ”länsi”.

Enkä nyt tarkoita mitään suunnitelmataloutta, sehän on yhtä kelvoton systeemi kuin tämä Friedmaninkin. Vaan ihan sitä, että valtiot vähän katsoisivat päälle yritystoimintaa. Jos joku tienaa, niin siinähän tienaa. Mutta että tienuuta ei tehdä niin härskisti veronmaksajien piikkiin, kun sitä on tehty. En ole ikipäivänä hyväksynyt sitä, että yritystukea saava yritys maksaa osinkoja. Sehän on suora tulonsiirto tavallisilta ihmisiltä sijoittajille. Sen kyllä mitä jyrkimmin hyväksyn, jos joku autokorjaaja tai rakennusurakoitsija tai ompelimonpitäjä pääsee lumpuista lurexiin omalla työllään – kunhan kohtuulliset veronsa maksaa.

Muistan hyvin 1990- luvun lopulta, kun kuorossani laulanut kauppias lukitsi laulamaan tullessaan Volvonsa aina etälukituksella, jollainen ei meidän tavallisten ulottuvilla tuolloin ollut. Hänen autonsa oli kaukana meidän tavallisten kulkupelien yläpuolella. Kukaan meistä sen kummemmin laulajista kuin minä johtajanakaan emme kadehtineet. Se oli työllä tienattu. Kaveri teki 70-80- tuntista työviikkoa, ja jos joku alkoi hänelle puhua siitä, että kaupan pitäisi olla sunnuntainakin auki, loihe ystäväni lausumaan: ”Kuuleppas. Jos ei minulla leipä lähe nykyisellä 72 tunnilla viikossa, niin toivotan nimismiehen sydämellisesti tervetulleeksi vaihtamaan lukot.”.

Tuota yrittäjää arvostin ja arvostan. Fortumin johtajia ja vastaavia paljon suurempine palkkoineen halveksun. Samoin Milton Friedman- uskovaisia.

Veden viehätys

Opin uimaan elokuussa 1965, 3 1/2 -vuotiaana Katsoin kerran kun naapurin Eija ui siellä vedessä, ja selvästi näin, kuinka hänen kätensä haroivat koiraa uidessa kannatellen koko kroppaa.

Päätin yrittää samaa samana iltana, kun meillä  oli saunailta. Se oli keskiviikko. Perheellämme oli tapana käydä kesäisin saunasta uimassa. Isä, äiti ja isosisko osasivat jo. Kun elokuisena iltana kuun möllöttäessä taivaalla menimme rantaan, menin kahlaten veteen ja vetelin naapurin Eijan tavoin käsiäni, ja uin laiturin päähän ja nousin ylös.  

Seuraavana päivänä menin siskon kanssa rantaan, hyppäsin laiturin päästä veteen, ja kylän mattopyykillä olevat naiset siunailivat: ”Herra Jumala, nyt tuo poika hukkuu”.

https://susupetalsanat.files.wordpress.com/2022/09/vko39.jpg
Viikolla 39 on vuorossa jälleen kuvahaaste. Ei ole kolmea sanaa, vaan yllä oleva kuva. Katso kuvaa ja löydä siitä sadan sanan tarina. Älä anna minun tarinani johdattaa sinua, kuvasta löytyy paljon muutakin kerrottavaa.
Muuten ohjeet ovat samat tutut eli krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää.

Jätä krapusi linkki SusuPetalin blogiin.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

Kokemuksia sähköpyörästä

Viime toukokuussa lomailimme puolisoni kanssa suosikkipaikassamme Joonianmeren rannalla. Siellä liikuskelimme muutamia päiviä vuokratulla 250cc skootterilla, käytiin muun muassa Paxoksella siten, että hurautettiin Igoumenitsaan sillä skootterilla, ja sitten laivalla Paxokselle ja siellä taas sillä skootterilla.

Loihen lausumaan, että tämmöinen olisi kiva vehje käydä töissä vajaan 25 kilometrin päässä olevissa kirkoissa ja kappeleissa. Vaimo siihen, että harkitse vielä sähköpyörää.

Ja minä harkitsin. Tutkin ilta- ja osin yökaudetkin eri vaihtoehtoja, metsästin kokemuksia.

Toukokuulla sen pyörän sitten tilasin, pyörän merkki on Helkama ja malli on Ce9. Se maksoi hävyttömän paljon, mutta arvelin sotainflaation syövän muutenkin säästöni, joten tein päätöksen, ja odottelin kolmatta viikkoa, tuskastuinkin. Mutta sieltä se sitten äitivainajan syntymäpäivän iltapuolella pihaan tuotiin, ja laittelin sen käyttökuntoon. Ohjaustanko suoraksi, satula oikeaan korkeuteen ja akku lataukseen.

Ihastuin välittömästi, kun ensimmäisen kerran ajoin. Heti seuraavana päivänä töihin sillä, palatessa työkaverin pojan ylioppilasjuhliin. Sille päivälle tuli 55 kilometriä pyöräilyä, enkä ollut läheskään uuvuksissa kotiin päästyäni.

On minulla sellainen niin sanottu luomupyöräkin, 24- vaihteinen. Sillä olen onnistunut pitämään sellaisen 15-17 km/h keskinopeuden, sähköpyörällä keskinopeus on ollut sellaiset 22-24 km/h. Kesällä, kun tarkeni paitahihasillaan, ei monesti tullut polkiessa edes hiki. Nyt syksymmällä, kun täytyy olla tuulenpitävät drymaxx-vaatteet päällä, tulee hikikin. Onneksi virkapaikalla on mahdollisuus käydä suihkussa. Se sähköavustus toimii 25 km/h asti, sen jälkeen jos kovempaa ajaa, täytyy se tehdä täysin lihasvoimalla. Pitkissä myötäleissä vauhti menee monesti tuonne 30 km/h seutuville ilman sanottavampaa ponnistelua.

Kannattaa muuten, jos sellaisen vehkeen ostaa, tutustua huolella käyttöohjeisiin. Minä näin ensihuuman jälkeen tein, ja kyllä on kannattanut. Esimerkiksi neuvotaan, että polkimien kadenssi (siis poljinten kierrosluku/min) kannattaa pitää välillä 60-90. Merkitsee sitä, että suuremmassa vastamäessä, vaikka kuinka se sähkö avustaa, vaihtaa suosiolla pienemmälle vaihteelle ja polkee vähän taajempaan. Näin ketjuun kohdistuva rasitus pysyy sellaisena, ettei ketju veny aivan piloille.

Juuri tänään kotipihaan tullessa vilkaisin Shimano-merkkisen sähköavustuksen tietokoneelta, että kilometrejä on kesäkuun alkupäivistä kertynyt 2090. Se meinaa kahta tankillista dieseliä (automme tankkiin mahtuu 48 litraa), joten noin kaksisataa euroa olen polttoainekuluja säästänyt. Jos polttoaineen hinta pysyy samana, pyörän hinta kuoleutuu aika pitkän ajomatkan jälkeen…

Mutta en minä sitä päästöjen tai polttoaineen hinnan vuoksi pelkästään ostanut. Vanhenevan miehen fysiikka rapistuu vääjäämättä, ja sitä rapistumista vastaan on taisteltava jotenkin liikkumalla. Kävelemään pystyn kyllä, juoksemaan en ollenkaan, hiihtämään pystyn hyvin, melonta taas on kajakilla tuskaa, inkkarilla menettelee. Talvisin hiihto on suosikkini, ja sitä tuleekin tehtyä mahdollisuuksien mukaan. Nivelrikko mokoma vain vei tasapainoa paljon, paljon huonommaksi, ja jos vaikka istun lattialla, en saa noustua muutoin kuin ensin polvilleen ja siitä sitten ähkien ylös. Kyykyssä en voi olla ollenkaan, ei onnistu.

En siis ole katunut sitä melkoista rahamäärää, jonka puuskasin tuohon kulkuvälineeseen. Kesällä kuuntelin lintujen laulua, ihastelin pientareen kukkia, seurasin hiirihaukkojen ja merikotkien liitelyä, nuuhkin kesän mainioita tuoksuja töihin mennessäni ja sieltä tullessani. Puku, patiinit, nuotit ja iPad kulkevat vedenpitävissä pyörälaukuissa, jotka saa kiinnitettyä helposti Helkaman tarakkaan. Hankin lisäksi titaanisen lukitusketjun, jolla lukitsen mankelin pyörätelineeseen tai muuhun kiinteään esineeseen, ja irrotan ajotietokoneen pidikkeestään. Talvemmalla nappaan vielä akunkin lämpimään väliajoiksi, tässä mallissa se on pyörän rungossa helposti irrotettavissa.

Entä kun tulee pimeä? Helkamassa on oikein hyvät valot. Edessä led, joka näyttää tien hyvin. Juuri torstai-iltana sen havaitsin, kun tulin kuoroa pitämästä tuolta ent. Uusikirkko TL:stä. Lisäksi pyöräilykypärässäni on takaraivon kohdalla päälle painalluksella saatava huomio-led, joka vilkuttaa taaksepäin punaista valoa siten, että mahdollisesti kännykkääkin näpräävä takaa tuleva autoilija havahtuu.

Aion muuten loppusyksystä vaihtaa mankeliini nastarenkaat.

Minun kokemukseni ovat tähän asti myönteiset. Shimanon sähköistys tuntuu luotettavalta, muita hyviä merkkejä ovat AEG ja Bosch ainakin. Helkaman runko on topakka, ja etuhaarukka on jousitettu. Satulan kyllä vaihdoin Selle Royalin leveämpään malliin, otin sen siitä luomupyörästäni. Kapeamman SR:n laitoin vähemmän käyttämääni 24- vaihteiseen. Tässä nykyisessä on 9 vaihdetta, joista vaihde 8 pitää rutinaa, mutta jos vaikka ensi talvena, kun hiihtolomamme aikaan vien pyörän huoltoon, vaihtaisivat vaikka rataspakan siihen. Kai se siinä alkuhuumassa (kun tutkin ne käyttöohjeet vasta viikon pari ostamisen jälkeen) tuli pilalle poljettua, ja siirtäjä oli kuulemma jotenkin vääntynyt, kuten ensihuollon jälkeen huoltoliikkeen kaveri sanoi.

Mutta myös 7. vaihteella on helppoa ylläpitää 25 km/h vauhti, 9. vaihteella poljinten kierrosluku laskee turhan alhaiseksi.

Tässä minun pyörässä on sellainen se sähköavustus, että sähkömoottori on poljinkeskiön yhteydessä. Sanovat, että tämä on luonnollisimman tuntuinen avustus. Avustuksessa on kolme eri teholuokkaa. Eco on 20 newtonmetrin avustus, joka avustaa hyvin tasaisilla teillä. Normal on useimmiten käyttämäni 40 newtonmetrin avustus, ja High puolestaal 60 newtonmetrin avustus, joka on tarpeellinen kovassa vastatuulessa tai ylämäessä. Pyörän avustustoimintasäde riippuu muun muassa valitusta avustustasosta ja muista olosuhteista. Käytännössä olen päässyt yhdellä akun latauksella noin 60-70 kilometriä tässä jonkin verran pienehköjä mäkiä käsittävässä Vakka-Suomen maastossa.

Joissakin sähköpyörissä avustusmoottori on etupyörässä, joissakin takapyörässä, ja sitten joissakin kuten minulla, poljinkeskiössä.

Akun lataan aina tultuani työreissulta. Monesti minulle tulee sellainen 55 km, jos pitää käydä tuolla Autokaupungissa ja mennä sitten sinne ent. Uusikirkko T.L:ään. Akun lataus tyhjästä täyteen kestää kuusi tuntia. Akun jännite on 36 volttia, kapasiteetti 14 ah ja teho 504 Wattituntia (Wh). Varaosana akku näkyy maksavan kuutisensataa.

Olen melko tyytyväinen hankintaani. Arvelen, että hinta-laatusuhde oli minulle optimaalinen. Parempia sähköpyöriä on varmasti olemassa, mutta niiden hintalappu alkaa paljon suuremmalla numerolla kuin minun pyöräni hintalappu. Yhdellä kaverilla on sellainen sähköpyörä, joka avustaa paljon enemmän ja suurempiin nopeuksiin, mutta sellaisella pyörällä on oltava mopon kilvet ja vakuutus. Minä kerkiän kyllä sillä 23-24 km/h keskinopeudella, menee tuonne kaupunkiin ja ent. Uusikirkko T.L:ään se tunti polkiessa. Autolla matka taittuu vajaaseen puoleen tuntiin, mutta yhden käden sormilla on laskettavissa ne kerrat, kun olen töihin mennyt autolla sähköpyörän hankinnan jälkeen. y

Kuusikymppinen kanttori on siis ihan tyytyväinen eloonsa ja oloonsa. Huolena on vain tuo itänaapurin isännän imperialistiset halut, mutta niillehän ei tällainen tavallinen kylälukkari mitään mahda.

Voihan Venäjä

Ei minulla ole lähtökohtaisesti mitään itäistä naapuriamme vastaan.

Mutta on se ainakin nykyisellään semmoinen maa, ettei sitä oikein hyvällä osaa ajatella. Henkisesti se on jäänyt jonnekin 1500-1600- luvuille, mitä valtiaiden asemaan tulee. Tämän tästä on tullut tietoa raskaista ihmisoikeusloukkauksista. Vaikkapa Pussy Riot tai Alexander Navalnyi. Normaali maa antaisi tämän kaltaisten melskata, ja antaa ihmisten päättää, onko nämä melskaajat oikeilla jäljillä. Vaan Venäjällä sekä Pussy Riot että Navalnyi ovat joutuneet vankilaan. Navalnyi jopa niin, ettei edes kaiketi tiedetä, missä hän on tai että miten hän voi.

Sen tähden olen omassa mielessäni julistanut Venäjän arvottomaksi terroristivaltioksi.

Sääli tavan venäläisiä. Ne ovat kaiketi ihan tavallisia ihmisiä. Eivät vain ole nähneet arvolliseksi pistää näitä Leninejä, Stalineja ja Putineja aisoihin. Tavallaan heitä sympatiseeraankin, sillä itse olen juuri yhtä passiivinen. Onneksi meillä Suomessa on vaikkapa ärhäkkä lehdistö, joka estoitta ruotii niin yltiöoikeistolaisen Juha Sipilän komentoa kuin tätä nykyistä Marin- komentoakin. Sipilästä pidin vähemmän, joskaan en hurraa-huutoihin nouse nytkään.

Nyt on Venäjällä julistettu osittainen liikekannallepano. On kuulemma itärajan yli tullut järkyttyneitä ihmisiä. Miten niin järkyttyneitä? Onhan heidän maansa terrorisoinut sumeilematta naapureitaan viimeiset kolmekymmentä vuotta. Ruumisarkkuja on tuotu milloin mistäkin.

Se tuossa naapurin Putlerin touhuissa on jotenkin makaabereinta, että hän on aluksi kerännyt syrjäkylien hiljaiset pojat ns. joukkoihinsa ja tapattanut heidät ilman vähäisintäkään minkään tuntemista. Nyt, kun syrjäkylän pojat, lähetettyään äideilleen pesukoneita, televisioita ja mikrouuneja, ovat tapetut, on vuoro vähän parempiosaisten. Kyllä nekin tapatetaan, ei kahta sanaa, kun tuon rottaakin inhottavamman valtiomiehen touhun on nähnyt.

En suuremmin ihannoin Amerikkaakaan. Etenkin Trumpin kaudella suorastaan inhosin sitä.

Sanomani on lainattu Juice-vainaalta: ”Mutta jos otat johtajaks jonkun muun, hänen puolestaan joudut sä tappeluun”. Tämän kokivat loppiaispäivän kongressiin hyökkääjät, Trumpin seuraajat, sekä myös venäläiset.

Ei mulla nyt muuta.

Kammottava sana

Tuossa itäisessä naapurimaassamme on laitettu toimeen semmoinen kuin liikekannallepano. Se on ihan kauhea sana, se liikekannallepano. Lievennys on se, että se ei ole yleinen, vaan osittainen.

Mutta sanana sen merkitys on kauhea. Asevelvollisuuden suorittaneet henkilöt lähtevät töidensä ja perheidensä luota, ja valmistautuvat sotaan lähtöön.

Sotaan lähteminen on kauhea asia, ihan oikeasti. Siinä ei ole mitään sankarillista tai uljasta, ainoastaan vallanpitäjien kähjyisten aatosten pakollinen toteuttaminen. Olen ihan varma, että meillä toimeen pannut yleiset liikekannallepanot syksyllä 1939 ja keväällä 1941 eivät hurraa-huutoja nostattaneet. Paremminkin monet perheet saivat nimismiehen ja papin vieraikseen, ja onttoja lauseita lohdukseen.

Minun molemmat isoisäni saivat kutsun kummankin mainitun liikekannallepanon aikana. He selvisivät, elivät kumpikin 1980- luvun loppupuolelle saakka ollen syntyneet 1900- luvun alkupuolella.

Kotipitäjässäni siunattiin yhdellä kertaa 36 sankarivainajaa talvisodan aikana.

Minä en kykene edes ajattelemaan kaikkea sitä, mitä tuo liikekannallepano merkitsee. Käsittääkseni se tulee merkitsemään ainakin itkeviä ja surevia ihmisiä ja perheitä. Jokunen Mihail, Vasili tai Volodja saa isänmaansa tähden luopua elämästään, kun hyökkääjän riveissä saa puolustajilta pataan. Sama tietysti puolustajan puolella.

Sen tiedän ja vakaumuksella sanon, että Vova on alhainen, rottaakin inhottavampi niljake. En saata ymmärtää kansaa, joka on hänet hurraten johtajakseen ottanut. Ensin on houkutellut pienten syrjäkylien pojan sotureikseen suurella palkalla, nyt heidän äitinsä ja isänsä heitä surevat, saavat kouraansa vain korkeintaan luun. Nyt sitten ottaa vähän paremmassa asemassa olevat, viimeksi kaiketi sitten Moskovan ja Pietarin keskiluokan pojat.

Selvää on, ettei Venäjän armeija ole mikään pikkuvastus. Nehän on simputtamisella ja alistamisella koulutettu tunteettomiksi tappajiksi. Sehän on nähty jo Ukrainassa, viime keväänä kauhistelimme Butsan ihmisten silmitöntä teurastusta. Mutta kun tuon suurvallan armeijassa kaikkinainen ihmisyys kitketään nuorista miehistä pois. He kykenevät ampumaan niin Butsan kadulla ulos uskaltautuneen vanhuksen kuin sinut tai minutkin tarpeen tullen.

Meidän maassamme on langetettu tuomioitakin niin sanotusta vihapuheesta. Saattaa olla, että syyllistyin juuri tuossa yllä sellaiseen. Mutta jos linnaan joudun, menen sinne pystyssä päin. En nimittäin hyväksy aseettomien siviilien teurastamista missään olosuhteissa.

Vanhat soittajat

Istuttiin meillä sohvalla, kuunneltiin kasetilta vanhoja keikkanauhoituksia 1980- luvulta. Siihen aikaan ravintoloissa oli paikalla normaalisti bändi, ravintolayhtye.

Kaveri sanoi, että miksi vaihdoit sähköurkusi syntetisaattoreihin. No, eihän minulla ollut mitään Hammondeja – yhdellä kaverilla kyllä oli jemmassa se vanha kunnon Spinetti ja puuleslie, ja niistä totisesti sai ärinää aikaiseksi. Peittosi meikäläisen syntikkapinon mennen tullen, ja peittoaisi vielä tänäkin päivänä.

Olihan minulla ne saarijärveläiset urut ja  Ms-Audiotronin legendaarinen Leo200 – leslie, ja vielä kunnon putkivahvistin siinä välissä. Tuli niistä ihan kunnollinen pärekattosoundi, kuten siihen aikaan sanottiin.

En muistuttanut siitä, miten kaikki häipyi jonnekin, kun ne urut ja leslie piti kantaa kärrystä lavalle.

***
Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin SusuPetalin blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki SusuPetalin blogiin
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

Talviturkin heitto kauan sitten

Tultiin työkaverin kanssa verkoilta. Kaveri souti, minä hoidin verkot. Meillä oli kuuden verkon jata, satakahdeksankymmentä metriä pyydyksiä meressä. Sinä päivänä oli kova tuuli, ja soutaja oli joutunut koville.
Rannalla oli vielä jäätä, että oli pakko nousta ensin laiturille ja uittaa vene sitten jäätä myöten rantaan. Nostin verkkosaavin laiturille, ja aioin astua itse perässä.
Silloin tuulenpuuska liikutti venettä, eikä työkaveri jaksanut pitää sitä paikallaan sillä seurauksella, että mätkähdin veteen selälleni. Jäät olivat juuri lähteneet, joten kylpy oli  kylmä.

Minulle ei käynyt mitenkään, mutta taskussa ollut kaunis simpukkapuhelin kastui ja rikkoutui tietysti.
Hyvät lukijat, tämä tarina on tosi.

Viikolla 37 on vuorossa jälleen kuvahaaste. Ei ole kolmea sanaa, vaan yllä oleva kuva. Katso kuvaa ja löydä siitä sadan sanan tarina. Älä anna minun tarinani johdattaa sinua, kuvasta löytyy paljon muutakin kerrottavaa.
Muuten ohjeet ovat samat tutut eli krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää.
Jätä krapusi linkki SusuPetalin blogiin https://susupetalsanat.wordpress.com
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

Syysunelma tai syysunelmia

Syysunelma on Katri-Helenan levyttämä iskelmä kaiketi 1970- luvulta tai niiltä main. Sitten on kaikkien hanuristien rakastama valssi Syysunelmia, jota en muuten muista soittaneeni hyvin taannoisella ravintolamuusikon urallani. Johtunee kai siitä, etten omistanut enkä soittanut tuota mahtavaa soitinta, harmonikkaa, vaan koin työni tehdä syntikkapinon kanssa.

Yksi merkittävä haitariteos kuitenkin tuolla urallani oli. Ensimmäisen ravintolabändini illan viimeisen setin toiseksi viimeisenä kappaleena soitimme Viljo Vesterisen Soittajan kaipuu- valssin, joka on ihan hieno. Viimeisenä soitimme aina Barry Masonin ja Les Reedin The last Waltzin, jota en ole noiden päivien jälkeen koskaan soittanut. Myöhemmät soittokaverit pitivät kappaletta huonona viimeisenä valssina.

Niinpä soitimme myöhemmissä kokoonpanoissa aina sen iänikuisen Yön syliin, vaikka koetin ängetä siihen vaikkapa Yölintua tai Viimeistä tukkilaista.

No, tein viimeisen keikan ravintolassa laskentavasta riippuen joko toukokuussa 1989 tai sitten yhden harha-askeleen verran työaseman rinnuksissa toukokuussa 1997.

Silloin 1989 taisi setin päättää valssi ”Rantamökissä”, olin keikalla tosi kevyellä varustuksella, taisi olla ainoastaan Yamaha DX-7 syntetisaattori. Sitten oli basisti ja rumpali. Vuonna 1997 oli lainattu Technics- työasema, solistina oli sittemmin edesmennyt iskelmälaulaja. Oli ns. country-ilta, ja bändin nimi oli Wagon Wheels. Muistan, kun paikkakunnan autokauppias huomattavan liikuttuneessa tilassa sammalsi, että hänestä on hienoa, kun kaveri, joka huomispäivänä on kirkon parvella, soittaa meille tavallisille kapakassa näin lauantai-iltana. Saattoi olla oikeassakin.

Joo, syksy se alkaa tulla, kovastikin. Mitä muita muistoja syksyyn liittyy. Ehkä 2002 , kun silloisen työnantajani kirkko täytti 200 vuotta. Sävelsin oikein (väljästi otettuna) kantaatinkin kirkon juhliin, ja säestin juhlassa viime keväänä edesmennyttä ihan tosi hyvää laulajaa, joka oli tämän ns. kantaattini solistinakin. Silloinen edeltäjäni oli jo aikaisemmin säveltänyt yksinlauluja, joista yhtä säestin pianolla, se oli haaste, sillä olen koko ikäni ollut melko huono pianisti ainakin klassisessa katsantokannassa. Sen niin sanotun kantaattini johdin punaisella lyijykynällä, ja huilisti ja klarinetistit hoitivat hommansa tosi hienosti, samoin urkurina toiminut aiemmin mainitsemani edeltäjäni. Minä olin harjoittanut kuoron, ja sitten oli se hieno laulaja solistina, joka vetäisi ihan oikeasti säveltämäni aarian ”Tänne kuin äidin armaan luo” (virren 197 yksi säkeistö tekstillisesti, sävel oli minun päästäni) – aarian tavalla, jota vieläkin muistan, ja olen kiitollinen tuolle edesmenneelle laulajalle siitä, että hän suostui laiseni amatöörisäveltäjän sepustusta laulamaan!

Myöhemmin en ole juurikaan niin sanottuja teoksiani esittänyt. No jaa, vielä nykyisenkin työtoverini yhden joulurunon sävelsin, ja sen yksinlauluksi sovitetun version taisin kerran pari esittääkin. Kuorolauluksi sen alunperin tein, muttei sitä sillä tavalla koskaan esitetty, ja tässä eläkeiän kynnystä lähestyttäessä tohdin sanoa, että tuskin esitetäänkään.

Kuoromusiikki on ollut minulle läheistä 1990- luvun alusta lähtien. Rakastan sitä, kun kuorossa laulaessa viritys hakeutuu melko automaattisesti ns. luonnonvireeseen. Lauloin 1990- luvun alkuvuosina kirkkokuorossa.

Ja joudun tunnustamaan sen kurjan tosiasian, etten ole kanttorin virassa toimiessani saanut ikinä sen tasoista kirkkokuoroa, kuin jossa aloitin 1990- luvun alussa ihan rivissä laulajana. Opiskeluvuosina toki soveltavien harjoitusten kanttoriopiskelijain kuoron kanssa paljon parempaakin monestikin, muulloinkin kuin omalla vuorollani.

Tätä kuuluu minulle syyskuisena pyhäiltana. Kodin lämmitys on vielä pois päältä, mutta vuoteeseen on varattu jo untuvamakuupussi siltä varalta, että alkaa palella. Oli jo viime yönä.

Neljän vuoden kuluttua minun pitäisi kaiken järjen mukaan olla lomalla, jonka jälkeen alkaa eläkepäivät. Ajattelen, että kun se Orpo ensi keväällä voittanee ne vaalit, niin se sitten nostaa taas sitä eläkeikää, sehän on hänen edustamansa poliittisen suunnan himohommaa siinä missä nykyisen pääministerin himohommaa on kuulemma verottaminen. No, hallitsijat tekevät mitä tekevät.

Minun ikäpolveni on niin tottunut kaikkiin muutoksiin, ihan lapsuudesta lähtien. Niinpä, jos lupaukset taas muuttuvat, ei se hämmästytä yhtään. Sitä vaan todetaan kuten ennenkin, että tämänhän te prkleet osaatte, olette koko elämämme ajan osanneet. Arvaa, äänestänkö tätä vanhempansa menettänyttä ja hänen joukkoaan…. No, onhan tuo ideologia niin kaukana minun pyrkimyksistäni kuin ikinä pääsee. En tätä tule sitten tulevina aikoina Facebookiin torveamaan. Käyn sitten aikanaan uurnilla heitä vastustamassa.

Ilta on pimennyt. Kävin sulkemassa kasvihuoneiden ovet. Vielä on odotettavissa tomaatteja ,ehkä chiliä ja paprikaakin, mahdollisesti jopa kurkkuakin.

Maalaiskanttorin vapaa lauantai

Minun virassani saa kerran kuukaudessa vapaan viikonlopun. Ellei sitten ole lomalla yli viikonlopun. Mielestäni sääntö on kohtuullinen. Syyskuun osalta minun vapaani osui tähän viikonloppuun, eikä se tunnu ollenkaan huonolta.

Eilen tulin töistä iltapäivällä, istuin vielä tovin koneella lähetellen sähköposteja ja vastaillenkin niihin. Soittopelin ääreen istahdin eilen aamusella ennen töihin lähtöä valmistautuen seuraavan viikonlopun tehtäviin. Ja laulamistahan sitä aina pitää harjoitella, se kun on tämän maalaislukkarinviran kaiketi tärkein asia, jos olen tässä neljännesvuosisadan aikana yhtään mitään kerjennyt oppia.

Tänä aamuna heräsin vaimoni kysymykseen, että koska saa kahvia. Siinä ei kauaa mene, kipaisen ylös, mittaan veden ja kahvin keittimeen, ja kerkiän lukea pari uutista ennen kahvin valmistumista. Sitten tarjoilen aamukahvin sekä vaimolle että itselleni.

Kerään ensiksi kaikki kypsyneet kirsikkatomaatit talteen. Sitten kerään kypsyneet runkotomaatit, niin Tigerellat kuin Tanskan viennit, kulhoihin. Alamme perata kahden omenapuumme satoa, ja leikkaamme jo yli kasvaneet mintut pois suuremman omenapuun alta. Erottelemme pilalle menneet ja käyttökelpoiset omenat toisistaan.

Käymme puolukassa, sillä suunnitelmissa on tehdä omena- puolukkahilloa, joka puolukasta tultuamme toteutuukin. Kuumennan hillon, lisään hillosokerin ja samalla kuumennan uunissa purkit hilloja varten.
Puristamme kerätyn tyrnisadon mehuksi, keitämme sen, ja lisäämme hillosokeria tarvittavan määrän, ja kaadamme tyrnihyytelön kuumennettuihin purkkeihin sulkien ne kuumennetuilla kansilla.

Hillojen teko on syksyn askareita. Ei siihen paljoa tarvita. Keitettävät ainekset, hillosokeri ja kuumennetut purkit ja niiden kannet , ja toimitaan täsmälleen niin kuin hillosokeripussin kyljen ohjeissa neuvotaan…

Perunamaata meillä ei tänä kesänä ollut. Tosin peruna ei ole koskaan tähän asti muodostanut suurtakaan osuutta ruokalaskusta. Miten lie nyt, kun se, jota ei saa sanoa, mutta me sivistymättömät käytämme nimitystä r—ä, on laittanut maailman sekaisin.

Tämmöistä tänä vapaana lauantaina, kun sai aamulla nukkua niin pitkään kuin nukutti, ja trekooli antoi satoa ylenängeten.

Käynnistyshommia

Kyllähän sen kaikki tietää, että tapahtuma-alaa korona koitteli kovasti. Moni roudari, valomies tai jopa muusikko hankki uuden ammatin. Monille videointeja, äänentoistopalveluja ja sen sellaista tarjoavalle yritykselle mennyt pandemia oli vähintäänkin haaste.

Minäpoika olin vakinaisessa virassa. Pari talvea laulettiin ja soitettiin mikrofoneille ja kameroille. Se koronakin tuli siinä rytäkässä sairastettua, onneksi omalla kohdalla lieväoireisena. Muutama päivä sängyn pohjalla ja sitten pari viikkoa toistaitoisena töissä, kun laulamisen keskeytti ankara yskänpuuska.

Kuorothan siinä eniten osumaa otti. Seurakuntamme ykköskuoro meni hyvin heikkoon käveeseen, ja kun siinä vielä tuli johtajan vaihdos, niin entisestä kelpo kamarikuoron tapaisesta ei taida olla mihinkään. Minun kotikylän musiikkiryhmäni on pysynyt jonkinlaisessa hapessa, omalla vaatimattomalla tavallaan. Tuossa eilisiltana vähän lauleltiin, ja porukan stilikan ja kitaran soittaja ja huilisti olivat paikalla, meidän auto oli paremman puoliskon käytössä, joten kontrabasso oli poissa pelistä, ja keskityin johtamiseen.

Korona-aikana tapahtui myös se, että yksi tiimistämme eläköityi. Tiukentunut talous aiheutti sen, että hänen tointaan ei täytetty, ja minun virkapaikkani vaihtui täältä kaupungin pohjoisimmasta osasta itäisimpään. Sen henkitoreissaan ollut kirkkokuoro puolestaan oli ilmoittanut, että kun kolleega eläköityy, niin pistävät pillit pussiin.

Niinpä olen koittanut siellä aloittaa jotain. Aloitus viikko sitten ei paljoa luvannut. Tänä iltana paikalla oli jo enemmän väkeä, mutta varovasti nimeämäni ”kuorokoulu” on vetänyt väkeä juuri sen verran, että joukkoa voi hyvällä tahdolla kuoroksi sanoa. Viisi sopraanoa, kolme alttoa, kaksi bassoa. Kaikki kauniisti sanottuna aloittelevia, joten minulta vaaditaan sinniä, ja sitähän minulla kyllä onkin. Nimittäin olen onnistunut saamaan menneinä aikoina aloittamastani kehittyvien laulajien (rumasti sanottuna laulutaidottomien) joukosta koulutettua yhden kelpo kuorolaulajan seurakuntamme jo loppuneeseen ykköskuoroon, jota itsekin olen hetkittäin ja välähdyksenomaisesti johtanut. Kerran jopa Suomen Yleisradiossa! Selvitykseksi: se oli radiojumalanpalvelus, jossa sattui yhtä ja toista, muunmuassa se, ettei lähetysvalo syttynyt, ja siirtofirman äijä huitoi alhaalta, että anna mennä.

Joskus nuorempana haaveksin johtavani hyvin soivaa kuoroa. Saihan sitä haaveilla. Toisaalta olen tavannut ihan todella lutuisen ihania ihmisiä ihan roppakaupalla. Vaikka musiikilliset saavutukset on lueteltu tässä: :luettelo loppuu, olen sentään oppinut tuntemaan kymmeniä aivan ihania ihmisiä. Kun viime vuoden lopulla kuusikymppisiäni juhlistin sävelhartaudella, oli paikalla suuri joukko ihania ihmisiä, joiden vaellusta olin joskus hieman hipaissut.

Tässä virkauran lopulla se on seestynyt. Minä olen ruohonjuuritason ihmisten lukkari. En johda koskaan Palestrinan motetteja tai messuja enkä Bachin kantaatteja, ja se Pyhäaamun rauhakin on ainakin neliäänisenä siinä rajoilla. Toisaalta. On kohtalainen joukko ihmisiä, joilta avasin takavuosina laululukot, että he kykenevät osallistumaan yhteislauluun.

Ei se mikään suuri saavutus ole, mutta nokko tämmöiselle viheliäiselle kylälukkarille….