Huomaan kirjoittaneeni tähän blogiin 24. helmikuuta seuraavasti:
”Onneksi on kunnollisia, rauhanaikaisia vaatteita vielä vaikka kymmeneksi vuodeksi kaapissa. Myös jalkineiden puolesta pärjään. Ensi kesäksi on tomaatin ja kurkun ja papujen siemenet hommattu, siemenperunaakin varmaan vielä saa, ainakin tämän kevään. Viisi vuotta sitten ostin lampaannahkaisen koivistolaisreuhkan, eikä se ole miksikään mennyt. Jos vaikka se ydintalvi tulee, ja vielä silloin henki pihisee, niin pysyypä sentään pää lämpimänä. Lapinreissuilla olen ostanut Mailan putiikista Äkäslompolosta kaksi norjalaista villapaitaa. Ihan heti, pahimmankaan toteutuessa, ei tule kunnollisista ketineistä puute. On kerrastoja, yksi merinovillainenkin semmoinen.

Se vähän kismittää, ettei tullut teetettyä siinä taannoisessa remontissa tulisijaa tähän kotiin. Mutta onpa sentään tuolla kaapissa untuvamakuupussi, jossa pitäisi pärjätä liki kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen. Pitää muistaa tyhjentää putkistot, jos tulee pitempiä sähkökatkoja. Ne kun jos halkeaa, niin niistä ei ole mitään iloa. Kuparia ne taitaa tässä vielä olla, vai olisivatko jo muoviset.”

Näin kirjoitin Ukrainan sodan alettua. Tuo viheliäinen sota on jatkunut näihin päiviin asti, ja osa ounastelemastani on toteutunutkin. Näin syyskuun loppupuolella ei olla laitettu kodin lämmitystä päälle, kun sähkön hinta nousi moninkertaiseksi. Pussilakanoiden sisään vaihdettiin täkkien sijaan untuvatäytteiset underquiltit, jotka on tarkoitettu riippumattojen alle kevät- kesä- ja syysaikoina. Peitteet ovat lämpimät, ja vaikka huoneistomme lämpötila on ollut 16-17 asteen vaiheilla, olemme hyvin tarjenneet. Merinovillaiset alusasut odottavat vielä kylmempää vuodenaikaa.

Meno ei ole juuri parantunut, pahemmaksi se on mennyt. Miestä, naista ja lastakin ”kylymenöö” Ukrainan perällä luvattoman paljon, ja jos oikein olen käsittänyt, ainoastaan pienen eliittiryhmän Neuvostoliiton suuruuden kaipuun vuoksi.

Eihän meillä täällä vielä mitään hätää ole. Pyssymiehiä ei näy vielä kuljeksimassa, ja armeijan käyneet nuoret miehet ovat vielä töissään ja perheidensä parissa. Sähkön hinta on kivunnut ihan sietämättömän korkeaksi, emmekä ole hennoneet vielä laittaa lämmitystä päälle. Yhtenä iltana, kun pyykit telineessä eivät ottaneet kuivaakseen, pidin tunnin ilmalämpöpumppua päälle. Kun tulimme loppumatkan kaatosateessa saaristöpyöräilystä, lämmitimme kotisaunan. Lattialämmitykset on pois päältä, samoin patterit, ja olemme tyytyneet noin 18 asteen sisälämpötilaan. Kaiketi sitten, kun huoneiston ilmankosteus nousee 70% yläpuolelle, on ilmalämpöpumppu laitettava päälle, ettei kämppä ala homehtumaan.

Tulevia vanhuudenpäiviä varten hyyrtämäni säästöt ovat olleet jo hyvän aikaa miinusmerkkiset, parannusta on tuskin lähivuosina odotettavissa.

Ainut myönteinen uutinen viime aikoina on ollut se, että maailmalla on havahduttu siihen tosiasiaan, että Milton Friedmanin talousopit, jota Ronald Reagan ja Margaret Thatcher etunenässä toteuttivat, ovat osoittautuneet kelvottomiksi. Markkinat eivät toimikaan. Valtaosa meistä tavallisista tallaajista olisi tuon viisauden osannut sanoa jo silloin, kun tuo hirvittävä uskonhuuma valtasi koko sen osan maailmasta, josta Venäjän kelju isäntä käyttää nimitystä ”länsi”.

Enkä nyt tarkoita mitään suunnitelmataloutta, sehän on yhtä kelvoton systeemi kuin tämä Friedmaninkin. Vaan ihan sitä, että valtiot vähän katsoisivat päälle yritystoimintaa. Jos joku tienaa, niin siinähän tienaa. Mutta että tienuuta ei tehdä niin härskisti veronmaksajien piikkiin, kun sitä on tehty. En ole ikipäivänä hyväksynyt sitä, että yritystukea saava yritys maksaa osinkoja. Sehän on suora tulonsiirto tavallisilta ihmisiltä sijoittajille. Sen kyllä mitä jyrkimmin hyväksyn, jos joku autokorjaaja tai rakennusurakoitsija tai ompelimonpitäjä pääsee lumpuista lurexiin omalla työllään – kunhan kohtuulliset veronsa maksaa.

Muistan hyvin 1990- luvun lopulta, kun kuorossani laulanut kauppias lukitsi laulamaan tullessaan Volvonsa aina etälukituksella, jollainen ei meidän tavallisten ulottuvilla tuolloin ollut. Hänen autonsa oli kaukana meidän tavallisten kulkupelien yläpuolella. Kukaan meistä sen kummemmin laulajista kuin minä johtajanakaan emme kadehtineet. Se oli työllä tienattu. Kaveri teki 70-80- tuntista työviikkoa, ja jos joku alkoi hänelle puhua siitä, että kaupan pitäisi olla sunnuntainakin auki, loihe ystäväni lausumaan: ”Kuuleppas. Jos ei minulla leipä lähe nykyisellä 72 tunnilla viikossa, niin toivotan nimismiehen sydämellisesti tervetulleeksi vaihtamaan lukot.”.

Tuota yrittäjää arvostin ja arvostan. Fortumin johtajia ja vastaavia paljon suurempine palkkoineen halveksun. Samoin Milton Friedman- uskovaisia.

Advertisement

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s