Pitkiä päiviä

Kauko laittoi kirjastosta tuomansa kirjan pöydälle. Haanpäätä oli lueskellut, Esa Kurkimaan elämys tuli luetuksi loppuun. Kaukolle Esa Kurkimaalle tarjottu homma olisi vielä jokunen vuosi sitten kelvannut, nyt hän ei enää niin välitä. Haanpääläisesti sanottuna asiat ovat sillä värillä.

Eipä tule enää sanomalehteä, ei juokse tietokoneeseen bittivirta maailmalta, mutta se onkin auttamattoman hidas sohlo jostain -90- luvun lopulta. Käynnistyy jos muistaa, ja kun vartin odottelee, saattaa jotain sillä kirjoittaa.

Kauko on eläkkeellä. Eläke on olematon, koskapa hän oli työttömänä kaksitoista vuotta ennen eläkkeelle pääsyään. Se tavallinen tarinahan hänellä on. Koulun jälkeen tuli mentyä töihin tehtaalle, ja siellä sitten kulahti kolmisen vuosikymmentä. Kapea, mutta loppumattoman tuntuinen leipä juoksi hänen hampaisiinsa, ja saipa hän siinä kasvatettua vaimon kanssa kolme lastakin.

Sitten tulivat uudet tuulet, selittivät viisaat, että idänkaupan tuoma lintukotoilluusio on nyt ohi. Seurasivat yhteistoimintaneuvottelut, joiden tuloksena Kauko pörhisteli tehtaanporttien ulkopuolella. Niin, noista porteista ei ole hänellä enää menemistä. Kyllähän sinne mennessä joskus mietti, että tässäkö tämä nyt on. Että mitäs jos kokeilisi jotakin muuta. Mutta kun irtisanominen tuli, oli tilanne aivan toisin. Jos hän noista porteista sisään olisi yrittänyt, olisi tuttu vartija pysäyttänyt hänen menonsa, ja sanonut, että sinulla ei ole osuutta tässä valtakunnassa, pysy vain siellä ulkopuolella, vaikka siellä taidetaan itkeä ja kiristellä hampaita…

Alkoi työvoimatoimistossa käynti. Lopputili ja pienet säästöt riittivät viideksi vuodeksi. Vaan kävi mies äreäksi ja katkeraksi, ja vaimolta loppui ymmärrys. Se muutti lähemmäs vanhempaa tytärtä, ja vei mennessään puolet valtakuntaa… Eipä siinä paljon muu auttanut, kuin lopulta, ositusvelan käytyä melko pian ylivoimaiseksi, myydä aikanaan vapailla rakenneltu talo. Oli vain semmoinen aika, että kun talo lopultakin oli myyty ja velka  maksettu, oli rahaa jäljellä surkean vähän.

Mutta mikäs ongelma tuo nyt on, kysyy moni. Köyhyyshän ratkeaa sillä, että menee töihin. Ihminenhän laiskistuu ja tulee mukavuudenhaluiseksi maksetussa torpassa, vuokrayksiö ja rahapula nostaa työmotivaatiota kummasti… Lakkaavat valitukset ja niskan sijasta väännetään töitä…

Varmasti oli moni Kaukolle sanomassa, että mene töihin äläkä valita. No, olisihan hän mennyt, mutta kun noihin aikoihin ei ainakaan palkallista työtä ollut saatavissa. Työtähän on aina, se on totta. Mutta tienestin kanssa on välillä heikompaa…

Kauko ei ole valittanut enää vuosiin, päivät ovat kuluneet jonkinlaisessa hämäryydessä, elämä ei ole juuri miltään maistunut, ja ainut lohtu on se, mikä vain viepi asioita pahemmaksi. Siihenpä hän kuitenkin suuren osan sosiaalitoimesta ja Kansaneläkelaitokselta almuina saamistaan rahoistaan käyttää, että sen puolesta häntä sopii moittiakin. Mutta Kauko on näitä moitteita osaksensa tarvittavan määrän saanut, niistä aikanaan haavoittunut, vaan onpa nahkansa nyt jo niin parkkiintunut, ettei hän enää suuremmin välitä.

Turha niille oli selittää, että kun sitä elintasoa kohottavaa työtä ei ole. Jos niin puolustauduit, niin ne alkoivat kertoa jotain menestystarinaa. Ei ollut Kaukolla liukasta kieltä, jolla olisi myyty solkenaan puhelimessa maksutv-kortteja tai lehtiä. Ei ole hänellä liikemiehen luonteenlaatua, joka vastuksista vain yltyy.  Ei ole kouluja käytynä, lukuun ottamatta työvoimatoimiston käytättämiä tk-kursseja. Toisaalta onhan niitä lukeneitakin, oikein maistereitakin kuulemma samassa asemassa – tyhjän saapi pyytämättäkin.

Sellaisen työllistämiskurssin höykinhän tuli se tietokonekin hommattua, vaan pian sai mies huomata, ettei se värkki kaikkivoipaisuudestaan huolimatta olekaan mikään oikotie onneen. Ei löytynyt semmoista, joka hänelle tietokoneen käytöstä olisi maksanut.

Ei ole Kaukolla muuta kuin  kaupungin sosiaalitoimen maksama vuokra-asunto. Siellä hän päivänsä kuluttaa, elämän keinoa hän ei enää jaksa etsiä. Oikeastaan, jos hän uskaltaisi, nousisi hän tuuletusparvekkeen kaiteelle ja jatkaisi askelen verran eteenpäin. Mutta siihenkään ei hänellä tahdonvoimaa ole, matka on pysähtynyt luukun aukaisuun.

Tämä on Kaukon elämä tässä kohdalla. Ollut jo kauan.

Parempiosaiset eivät Kaukoa enää kauhistele, sillä hän pysyttelee tiiviisti poissa näkyvistä. Mitäpä hän, ulos heitetty tehtaanmies, mihinkään menemään. Mitä auttaa häntä yhdistykset, järjestöt, mielenosoitukset? Iskulauseita huutavia joutilaita tässä maailmassa piisaa, jotkut niistä päätyvät television iltauutisiin, mutta ei niitä kukaan enää muista, kun toosan kiinni laittaa ja köllähtää yöpuulle. No, olisihan siinä seuraa tai sitä kuuluisaa vertaistukea, mutta ei vain tule lähdetyksi. Miksi lähtisi, tyhjän saa pyytämättäkin.

Sillä sellaiseksi on maailma mennyt, että uskotaan sen hyvän valuvan sieltä ylhäältä alas. Kauko odottelee sitä aikaa, ellei satu ennen sitä tulemaan armollinen sydänkohtaus tai vaikka piittaamaton autoilija, joka pyyhkäisee yhden ihmiselämän tästä maan päältä pois…

Tämän tarinan innoittajana toimi Savon Sanomissa ollut kolumni