Tulin noin puolitoista tuntia sitten vuoden viimeisestä työtehtävästä. Kuulijoita ei paljoa ollut, mutta niinhän sitä sanotaan, että missä kaksi taikka kolme, ja paikalla oli sentään kymmenen ihmistä. Että tämä Vapahtajan minimimäärä oli noin 3.33 – kertainen.
Ammatillisesti ajateltuna vuosi sisälsi kanttorinhommia koko skaalalla sen verran, että voin sanoa virkaa hoitaneeni. Kun pitkäaikainen esimies lähti muihin hommiin, olen nyt itse nestori kanttorikolleegiossa, toiseksi pisimään on ollut Tohtori, kohta kuusi vuotta porukassa ja uusimpana Pomo puolella vuodella. Pappispuolella se ihana perheenäitipappi on pisimpään töissä ollut, muut ovat eläköityneet. Hän se pääsi tai joutui jopa kirkkoherraksi vuoden loppupuolelle, kun vakinainen viranhaltija otti virkavapaata.
Ehkä suurin työasioihin liittyvä elämys tuli Englannin-vierailulla marraskuussa, kun käytiin Lontoossa katsomassa anglikaanikirkon seurakuntien touhuja.
Privaattielämässä jo pitkään jatkunut hyvä aika sen kun jatkui, mistä voin olla hyvin kiitollinen. On vakaa kotielämä. Muinaiset painajaismaiset henkisen väkivallan ja hylätyksi tulemisen ajat ovat olleet jo kauan muisto vain.
Juuri tänä päivänä minulla on jäljellä kaksi vuotta ja yhdeksän kuukautta työelämää. Tiedostan sen, että tuona aikana voi toki tapahtua ihan mitä tahansa niin henkilökohtaisen elämän kuin ympäröivän maailman asioissa, jotka voivat suistaa suunnitelmani radaltaan, mutta ei hätää. Olen tottunut tähän koko elämäni ajan, minun sukupolveni on saanut tottua milloin minkäkinlaisiin muutoksiin. Enimmäkseen näin heikomman aineksen vinkkelistä huononnuksiin, mutta minkäs teet.
Esimerkki: jos olisi ajat entiset, lopettelisin työnteon tuossa ensi vuoden syys- lokakuun tienoilla, ja jäisin täysin palvelleena eläkkeelle. Tunnen monia, jotka niin tekivät. Silloin kurjalla 1990- luvulla jopa sukulaisiani jäi ennenaikaiselle eläkkeelle huonon työtilanteen vuoksi jo liki 60-vuotiaana, ja vähänkö oli niitä eläkeputkilaisia.
Mutta ei ole enää, eikä auta valittaa. Nyt on nyt ja olemme siinä tilanteessa kuin olemme. Olemme äänestäneet sellaisen eduskunnan kuin nyt istuu, ja saaneet sellaisen hallituksen kuin (hyvin niukka) enemmistö halusi. Ja liki joka kolmas tuumasi, että v—u ihan sama, sekin oli kannanotto. Itse asiassa, jos enemmistöä oikeasti kuultaisiin, hallituksessa ei istuisi ketään. ”Oltasis hyly hallos”.
Mutta nykyisillä säännöillä meitä hallitaan jotenkin, ja siihen on tyytyminen. Jos muutosta haluaa, niin seuraava mahdollisuus lienee vuonna 2027.
Työnteon kannattavuuden problematiikka tullee pysymään voimassa ja keskiössä edelleenkin.
Omassa elämässäni työnteko on aina ollut kannattavampaa kuin tuilla olo. Sen tähden en oikein ole ymmärtänyt nykyisin vallassa olevien puheita ”kannustinloukuista”.
Kuuntelin tänään radiosta jotain ohjelmaa siitä, että ihmisillä vaikkapa yhteiskunnallisiin uutisiin reagoivat aivopuolisko määrittää hänen suhtautumisensa asioihin. Tietyllä aivopuoliskolla ajattelevat koettavat ymmärtää, vastakkaisella aivopuoliskolla ajattelevat kuulemma ratkaisevat kantansa omista lähtökohdistaan käsin. Tai jotain sellaista.
Ehkä nämä ajattelun erilaisuudet ovat kuitenkin aika toissijaisia. Kunhan maailman mahtimiehet tulisivat järkiinsä, vasemmistolaisten ja oikeistolaisten kanssa aina pärjäisi jotenkin.
Joulukalenterin jälkisanat
Joulun työt on taputeltu. Huomenna on koko seurakunnassa vain yksi jumalanpalvelus, joka ei ole minun työtehtäväni.
Toin julki kalenterimerkinnöissäni, että käytin aika paljon aikaa ja näin vaivaa opetellakseni kaksi D – tai enintään C – kurssitason kappaletta esittääkseni ne jouluna plus vielä kotimaisten kirkkomusiikkisäveltäjien koraalialkusoittoja.
Usein epäilen, että kannattaako, mutta näin kävi:
Jo aamun ensimmäisessä, kun nostin sormeni koskettimilta tilaisuuden päätteeksi tajusin, että Duboisin Noël – siis muunnelmateos yksinkertaisesta ranskalaisesta joululaulusta, jonka alkuperäistä nimeä en edes tiedä, kun en laiskuuttani ottanut selville – osui ja upposi. Kirkkosalissa vallitsi rikkumaton hiljaisuus. Ei penkin narinoita, kun muutetaan asentoa, ei supisevaa keskustelua. Sama toistui myöskin tuossa kotikirkossa pari tuntia myöhemmin. Tuttavat, jotka eivät mitään urkumusiikin spesialisteja ole, kiittelivät.
Eli kannattaa kylälukkarinkin tehdä työnsä kunnolla. Se oli tämän joulukuun opetus, tai siis kertaus, joka on opintojen äiti (ja joskus jopa anoppi, kuten oppilaitoksen yliopettaja joskus sanoi). Tänä vuonna oli siitä kiva juttu, että koko joulunalusviikko oli melkoisen helppoa hommaa, parina päivänä vain lyhyet tilaisuudet, muutoin sai käyttää koko energiansa siihen, että suunnitellut kappaleet menevät.
Toisenlaisiakin jouluja on ollut. Ei ole ehtinyt harjoitella kuin joskus kuukautta puoltatoista aiemmin. Toista oli tänäkin aamuna, kotisoittimella kerkesin sekä Böhmin että Duboisin kappaleet käydä pariinkin kertaan läpi, ja siinä on semmoinen etu, että kun sitten esityksessä mahdollisesti jännittää, ja katse harhautuu hetkeksi riviltä pois, lihasmuisti paikkaa tilanteen, ja kun sitä on sitten jauhanut senkin seitsemänkymmentä kertaa, alkaa muistaa, missä kohdalla nuottia se paikka oli, josta tipahti.
Suurella Rutiinillakin joulun tekee, ei siinä mitään. Se vain jättää itselle falskin maun suuhun. Nyt ei sellaista ole, vaan sellainen pieni tyytyväisyys siitä, että onnistuin sillä musiikilla, jota itse syvästi rakastan, koskettamaan kuulijoitani.
Jos tämä kuulostaa leuhkinnalta, niin olen epäonnistunut ilmaisussani. Mielessä on lähinnä kiitollisuus ja tyytyväisyys siitä, että välillä onnistuu ihan hyvinkin.
Näissä hommissa ainakin itsellä 95% tilaisuuksista menee ihan ok, 4% välttävästi ja 1% niin hyvin, että siitä jää muistijälki. Se riippuu monista asioista. Onko jokin häiritsevä ajatus, tai hierre. Esimerkiksi lasten ääntely ei minua haittaa, mutta aikuisten keskustelu soiton aikana kylläkin.
Niin palaa arki. Jokusen päivän jälkeen kapuan jälleen kappelin urkuparvelle…
Äijän joulukalenterin 24.luukku
Lapsuuden joulukalenterissa välillä vilkutti iloinen joulupukki, välillä oli kuva Beetlehemin seimestä.
Tänään sitten syön ihan ensimmäistä kertaa, heti aamusta, Sen Ainoan ja Oikean joulupuuron: hitaasti haudutetun riisipuuron eilen keitetyn mustikkakiisselin kanssa. Väskynäsoppa on vähän liian ätläkkää, mutta tuo kotimaisista, itse poimituista metsän aromipommeista keitetty on hyvää. Kieltäymykset ovat kannattaneet: olen tätä odottanut. Lehtoriystävä poikineen tulee puurolle, meillä on hänen kanssaan jo perinteeksi muodostunut jouluaattoaamun puurohetki.
Ennen töitä saattaisi kerjetä hiihtämään tuohon läheisen järven jäälle. Satoi kuin satoikin sen verran lunta, että jäähiihto käy päinsä.
Iltapäivällä on sitten muutama tunti hommia, tarkemmin sanottuna kaksi jouluaaton hartautta. Ensimmäinen tässä Kotikirkossa, toinen paria tuntia myöhemmin Virkakirkossa.
Viimeksi äsken kävin soitot läpi kotisoittopelilläni, virtuaaliurkuina Friesachin Pyhän Bartolomeuksen kirkon Orgelbau Eisenbarthin rakentama hienosti soiva soitin. Bonuksena Pyhän Bartolomeuksen kirkon akustiikka siinä sivussa, kuulokkeissa. Jo kymmenisen vuotta on ollut käytössä tekniikka, jossa sähkösoittimesta saadaan melkein aidon tuntuinen. Sointi on sellainen, kuin olisi tuolla urulla tehdyllä cd-levyllä, eli kaikki koskettimien klopsahdukset, rekisterikoneiston kolahdukset tai paisutusluukkujen kiinni menon vieno kolahdus tulee mukaan. Ainoastaan soittimen kosketus on epäaito, halpisdigikirkkourun jousikuormitettu, joka muistuttaa paljon esim. Kangasalan urkutehtaan pneumaattisten urkujen, joita tehdas rakensi noin 1900-1963, kosketusta. Vuoden 2017 talvella hommasin tuon virtuaaliurkuohjelmiston, enkä ole sen jälkeen halpisdigiurkujeni äänikertoja käyttänyt yhden yhtäkään kertaa harjoitellessani.
Ja kanttorin joulu on kuulkaa ihan kelpo joulu. Jouluaattona ja joulupäivänä neljä, viisi tuntia töissä kiinni, muutoin se ihana joulun himmeä taikapiiri, oleminen kotona puolison ja mahdollisesti tulevien vieraiden kanssa. Että on siinä etukäteisjoulunvietossa puolensa.
Aiomme kinkun sijaan tehdä uunissa, padassa haudutettua hirvipaistia. Syksyllä ostin marketista isohkon klöntin hirven kulmapaistia, jonka tietysti pakastin, ja jonka otin eilen sulamaan. Huomenna ennen töihinlähtöä leikkaan paistin kuutiomaisiksi paloiksi, lihat paistetaan pannulla voissa kiinni, ja nakellaan pataan. Joka pannullisen välissä pannu huuhdellaan, ja se huuhdinvesi tietysti lorautetaan sinne pataan. Sekaan laitetaan sipulinpuolikkaita, eikä pari valkosipulinkynttäkään haitanne. Suolaa ja maustepippureita kohtuudella, ja sekaan lorotellaan vielä pikkupullo punaviiniä. Ja onhan se laakerinlehtikin sinne laitettava. Pataan kansi päälle. Tämä sitten uuniin, mietoon lämpöön jokuseksi tunniksi. Sen kaveriksi suppilovahveroista, sipulisilpusta ja kermasta tehtyä kastiketta.
Sitten kävin hakemassa paikalliselta yrittäjältä savulohifileen. Siihen tehnemme smetanasta, kapriksesta ja tillistä laaditun kastikkeen, jollaiseen olemme tutustuneet Ahvenanmaan retkillämme, ja jonka olemme hyväksi havainneet.
Jos hiukomaan rupeaa, niin jääkaapissa on kylmäsavustettu kirjolohifilee, josta kun siivuja leivän päälle leikkaa, niin onhan, peijakas, makoisa voileipä se.
Lisäksi on pakastimessa itse tekemiäni porkkana- ja lanttulaatikoita.
On meillä siis ihan toisenlaista kuin vaikkapa ukrainalaisilla, jotka pelkäävät surusanomaa tai ohjusiskua. Tai Gazan asukkailla, joiden kodit on pommitettu maan tasalle. Tai afrikkalaiselle äidille tai isälle, joiden tyttären on sisiiliike kaapannut mahdollisesti seksiorjaksi tai muuten panttivangiksi. Tai Kiinan uiguureilla, joilla ei ole ihmisoikeuksia ollenkaan. Tai tavallisilla venäläisillä, jotka elävät kai sadatta sukupolvea hirmuhallinnon alla. Tai niillä suomalaisilla, joilla ei ole kotia, tai joiden koti on ankea riidan, väkivallan ja ikävyyden pesä.
Ei minun jouluni aina ole olleet näin auvoisia, mutta sentään ei väkivaltaa henkistä lukuun ottamatta ole koskaan ollut. Ja siitä henkisestä väkivallasta on jo yli kaksi vuosikymmentä.
Kuka nyt ikinä tätä lukeekaan, toivotan jokaiselle hyvää joulua.
Tähän päättyy Äijän joulukalenteri, kirjoittelen jatkossakin ainakin krapuhaasteisiin sikäli kun pirtaani sopii ja ehdin.
Joulun toivotukseni on Piae Cantiones- laulu Puer Natus in Betlehem.
Äijän joulukalenterin 23.luukku
Minua ei ole koskaan koskeneet sellaiset termit kuin ”joulun menoliikenne” tai ”joulun paluuliikenne”. Ennen kanttorinhommiin rupeamista saatettiin mummoloissa poiketa, samalla kylällä. En ole koskaan ollut jouluisin yötä muualla kuin ihan kotona, missä se nyt milloinkin on ollut.
Olen sitä mielessäni koittanut ajatella, mitä se nyt sitten olisi. Että muualle töihin asettunut palaa perheineen lapsuudenkotiinsa jouluksi, ja jos perheen toinen aikuinen on eri puolilta maata, niin sitten on ajeltu ensin toisen, sitten toisen lapsuudenkotiin, pahimmassa tapauksessa ahdistuttu. Semmoinenkin on blogeja lukiessa tullut vastaan, että se ajaa, jonka kotiin ollaan menossa, ja toinen turruttaa ahdistustaan alkoholilla.
Minä soitin toissapäivänä isälle. Kyselin kuulumiset, vaihdoimme ajatuksia, 62- vuotias poika ja 89 – vuotias isä. Eilen soitin entiselle pomolleni, joka on jättänyt nämä hommat pois ja valmistautuu uuteen elämänuraan. Eilen myös tapasin pitkäaikaisen työkaverini, joka oli työuran tappiin asti töissä, kiitin yhteisestä ajasta ja toivotin hyviä vanhuuden päiviä.
Tänään käymme puolison kanssa joulukaupoilla, se tulee olemaan kova koettelemus, sillä väkeä on takuulla liikkeellä ihan tuhottomasti.
Mutta tämä kuuluu asiaan. Miksipä emme söisi hyvin, nauttisi vielä käsillä olevasta rauhasta. Kun Jumala syntyi ihmiseksi noin 2020 vuotta sitten, julistettiin sangen ankeissa oloissa että maassa rauha. Se verollepanohan oli asia semmoinen, että keisari Augustus laittoi sen Qviriniuksen keräämään veroja sotakassaansa varten. Se ”maassa rauha” lieneekin jonkinlainen toisen todellisuuden juttu. Eihän silloinkaan rauhaa seurannut, vaan tulossa oli ihan pahimmanlaatuinen sota.
Minä riemuitsisin, jos maassa olisi rauha. Jos Putin käskisi sotilaansa Ukrainasta kotiin, ja lähettäisi tilalle jälleenrakentajia ja maksaisi laskun. Jos Lähi-idässä lopetettaisiin ihmiskilpien käyttö, jos Kiinassa uiguurien sorto lopetettaisiin. Jos Afrikassa Al-Shabaab lopettaisi ihmisten kaappaamisen.
Jumalan puolesta se kai olisi meille mahdollista. Lopettaa varustautuminen ja rähinöinti. Ihmispoloiset eivät vain siihen pysty, sillä ihmiskunnan keskuudesta ovat nousseet Putinit, Hitlerit, Stalinit, Kim-Il-Jongit, Henry Kissingerit ja muut julmat murhamiehet.
Minä halveksin niitä kaikkia, en pidä edes sylkäisemisen tai kengille virtsaamisen arvoisina.
Kaiken aikaa olisi ollut tarjolla toisesta välittäminen, mutta eipä ole kelvannut. Aina on ollut jokin poliitikko jollain agendalla, ja niin on veri virrannut. Pääosin tavallisten ihmisten, joilla ei ole toisia kohtaan pahoja aikeita.
Rauhanruhtinaan syntymäpäivä lähestyy. Vaikka maailma on mikä on, olen minä höpelö Rauhanruhtinaan miehiä. Jonakin päivänä tulee se päivä, kun kaikki veren tahrimat vaatteet ja taistelutantereita tallanneet saappaat poltetaan. Aseet hävitetään, ja tilalle tehdään ruuan tuotantoon tarkoitettuja vehkeitä. Niin kuin Ilmestyskirjassa ennustetaan, kapitalismi romahtaa, ja toimeliaisuus muuttuukin siiihen suuntaan, että kaikille eläjille olisi tarjolla syötävää ja tarvittaessa hoitoa.
Mitä tuumi v. 1971 John Lennon?
”Voit sanoa, että olen unelmoija. Mutten ole ainoa. Toivon, että jonain päivänä liityt joukkoomme. Ja maailma voisi elää yhdessä.”.
John saattoi pitää maailmankatsomustani vääränä ja vastustettavana, mutta voin allekirjoittaa hänen ”Imagine” – laulustaan melkein jokaisen lauseen.
Kirjoitusurakkani puuttuu yhtä kirjoitusta, ja sen julkaisen huomisaamuna. Sitten saatan huokaista jokusen päivän. Kiitän teitä, jotka olette höpinöitäni jaksaneet tämän joulukuun ajan lukea.
Äijän joulukalenterin 22. luukku
Talvipäivän seisaus.
Se päivä, kun valoisa aika on lyhimmillään. Tänä päivänä klo 5.27 Suomen aikaa aurinko on ollut suoraan Kauriin kääntöpiirin yläpuolella. Tähän saakka ovat päivät lyhentyneet, käyneet synkemmiksi, kitulias valo hellinyt säästeliäästi. Tosiaan, vielä joskus syksyllä tällä kellonlyömällä aurinko paistoi lempeästi, ja sitä saattoi parhaimmillaan vielä syyskuullakin kekkaloida shortsisillaan.
Onhan tämä jo kuudeskymmenestoinen kerta, kun tämän todellisuuden kohtaan. Kolmesti elämässäni olen sitä lieventänyt matkustamalla etelämpään. 2011 marras-joulukuun vaihteen vietimme La Gomeralla Kanarian saarilla, 2015 ja 2019 marras-joulukuun vaihteen otimme vastaan Thaimaan Krabin maakunnassa, Koh Lantalla.
Tämän talvipäivän seisauksen olen aina ottanut vastaan ihan täällä isänmaassa, nelisenkymmentä kertaa Keski-Suomen maakunnassa, ja reilut kaksikymmentä kertaa Varsinais-Suomessa.
Tuli eiliselle päivälle kolleegan sairastumisen vuoksi yksi työtehtävä, johon toki riitti se, että kävin nappaamassa kitaran mukaan Asuinkylän seurakuntakodilta, ajelin Kaupunkiin, kävin pastorin kanssa hoitolaitoksessa. Tänään samasta syystä sama homma, ei oikeastaan vaikuta mitään mihinkään. No jaa, jokusen kilometrin saisi matkalaskuun, saa nähdä, viitsiikö laittaa.
Vielä pitää kotiurkujen ääressä istua, hioa aaton ja joulupäivän tilaisuuksien musiikkia, vaikken ole ollenkaan varma, tarvitsisiko. Ehkä rohkaisun sanat noihin istuntoihin sain itsenäisyyspäivänä Virkapaikalla, kun yksi seurakuntalainen kiitteli virsien alkusoitoista, ”onko ne korvakuulolta vai miten onkaan”, luokitteli juureva vakkasuomalainen. Joka tapauksessa se oli ensimmäinen kerta yli 20 vuoteen, kun sain tästä aherruksesta edes tämänpyöreää palautetta.
Välillä olen tässä vuosien aikana ollut harjoittelematta, mutta se ei tehnyt itselleni hyvää. Jokuset kurssit vajaat 10 vuotta sitten nostivat motivaatiota, mutta seurakuntalaisilta saatu palaute on ollut äärimmäisen minimaalista, eikä se johdu pelkästään heistä. Se vain tämä Vakka-Suomi on sellaista niukan palautteen seutua muutoin kuin negatiivisen palautteen osalta – sen olen tullut yli 20 vuoden aikana oppimaan.
Huomisesta lähtien päivä alkaa pitenemään. Ensin muutamia sekunteja vuorokaudessa, mutta tammikuulla voi olla jo aamulla kahdeksan aikaa melko valoisaa.
Kirottu pimeys alkaa jälleen olla voitettu.
Äijän joulukalenterin 21.luukku
Nyt ollaan siinä auvoisassa tilanteessa, ettei töissä ole lähes vuoteen tilaisuuksia, joissa on tarjolla riisipuuroa, väskynäsoppaa ja torttukahvit.
Tämän päivän saan autuaallisesti valmistella joulun tilaisuuksia. Eilen, kun oli Virkapaikan vieressä viimeinen etukäteisjuhla, olin vähän etukäteen jo kirkossa katsomassa Duboisin ja Böhmin rekisteröintejä, varmistin, että urkujen kieliäänikerrat ovat vireessä.
Menin juhlaan, säestin alkulaulun ja hartauden virren, puurotarjoilun alettua karkasin jälleen puoleksi tunniksi kirkkoon. Palailin juhlaan, jossa työkaveriksi tullut tutkija kertoi sangen kiintoisasti jouluseimiperinteestä, tuosta Fransiskus Assisilaisen jo käyttämästä havainnollistamisvälineestä.
Säestelin vielä muutaman virren ja joululaulun, ja totesin, että taas tästä selvittiin. Itse jouluhan on mukava:
Aattona kaksi hartautta, kello 16 ja 18. Olen osaltani tehnyt kaiken valmiiksi perjantai-iltaan mennessä, että ei tarvitse kuin mennä paikalle ja lurauttaa soitot ja loilotella laulut, ja pääsee palaamaan kotiin.
Jouluaamuna lähden kotoa seitsemältä, ja palailen ennen puolta päivää, ja sitten se homma on osaltani taputeltu. Joulun ajaksi saimme tiimiin opinnoissaan pitkällä olevan kanttoriopiskelijan, joka on soittanut uruilla jo b-tutkinnon ja valmistelee a-tutkintoa eli diplomia. Siellä, missä hän on töissä, on luvassa todella hienoa soittoa, samoin kuin tohtorityökaverin tilaisuuksissa. Minä koluan tällä korpilukkaristatuksella pikkukylien kirkkoja, ja saatollani soitan ja laulan sen kuin osaan.
Tappioiden puolelle luettakoon, että kahdesti olen torttukahvit joulun alla juonut, mutta ehkä emme kotona edes tee torttuja. Ei ole ollut ainakaan puhetta.
Tässä pääsee ihan oikeasti rauhoittumaan jouluun. Jaa, tänään täytyy käydä paikallisessa lohifirmassa hakemassa joulukalat ja pari purkkia mätiäkin. Sitten tosiaan menen Asuinkylän kirkon parvelle miettimään, miten Dubois soi suomalaisella vuonna 1877 rakennetulla urulla. Böhmiä en täällä välttämättä soita, jalkiosta puuttuu täällä kalikoita, joita siihen tarvitsisi. Harkitsin hetken myös Regeriä, Dreizig kleine Chorarvorspiele – kokoelmasta, vaan siinäkin loppuu kalikat – muuten olisi ollut soitin omiaan tuolle kappaleelle. Noh, katsotaan, ehkä jostain joku sopiva löytyy, ja jos ei löydy, niin sitten improvisaatio kehiin…
Äijän joulukalenterin 20.luukku
Tänään saan vihdoinkin joulun etukäteisjuhlinnan pakettiin. En ole laskenut, montako niitä on ollut. Yksi tai kaksi menisi ja kuuluu ihan asiaankin, mutta tässä ammatissa määrä paisuu sellaiseksi, ettei kuulteni kannata hyräillä, että ”oi jospa ihmisellä ois joulu ainainen”. Ei suinkaan siinä nyt tosin kai muuten kävisi kuin että saattaisin ajatella jonkin ikävän ajatuksen.
Meinasin kirjoittaa jotain maailmanmenosta, mutta arvelen kuitenkin että parhaimmin teen, kun yritän lähistölleni olla mahdollisimman siedettävä. Sen verran nyt voin sanoa, että nuo politiikkaihmiset eivät oikein sisäistä seuraavaa sananlaskun tapaista:
”Jos idiootti puhuu sinulle typeriä ja haastaa riitaa, varmista, ettei hänelle käy samoin.”
Mutta joo. Joululaatikot tein jo alkuviikosta, saa nähdä, tuleeko otettua piparkakkutaikina pakastimesta. Jos kahdestaan olemme, päässemme melko pienillä valmisteluilla.
Joulunajan urkumusiikki osaltani on ratkaistu: mainittavampia urkukappaleita tulevat olemaan Theodore Duboisin Noël ja Georg Böhmin ”Vom Himmel hoch”, ovat joulupäivän kaksissa kirkonmenoissa vastaus- ja päätösmusiikkeina. Virsiin tietenkin kunnon alkusoitot, sävelletyt, psalmilaulantaa pitänee tapansa mukaan harjoittaa. Kuoroa ei tänä(kään) jouluna ole.
Vielä kaksikymmentä vuotta sitten monesti oli. Mutta aika muuttuu, moni sanoi jo vuosia sitten, ettei ala nousemaan jouluaamuna aikaisin. Muistan vielä hyvin sen ajan, kun jouluaamun komennot olivat jo kello seitsemän aamulla. Ei enää vuosiin. Virkapaikalla kahdeksalta, täällä Kotikylässä kymmeneltä. On siinä ajelun suhaamista kyllä. Aattona taas Kotikylässä neljältä, Virkapaikalla kuudelta.
Ja ajatella, enää kaksi joulua virassa. Sitten pitäisi päästä eläkkeelle. Jos tämä maailmanmeno ei mene niin hulluksi, että kaikki heittää häränpyllyä…
Äijän joulukalenterin 19.luukku
Valinnan vaikeutta.
Se Duboisin Noël kiinnostaisi soittaa, mutta mietin, miten ranskalais-romanttiselle soittimelle sävelletty musiikki soi kompromissiuruilla, josta puuttuu ylipuhaltava huilu, ahdasmensuurinen perusäänikerta ja ennen kaikkea ranskalaisessa musiikissa niin välttämätön Hautbois (Oboe). 1980-luvun neobarokkivehkeestä ei löydy niitä kuulaita huiluja tai täyteläisesti narisevia kieliäänikertoja, huilut ovat sylkeviä ja kielet paljon räikeämpiä. No, täytyy huomenna kokeilla, kun menen Virkapaikalle norkoilemaan vihoviimeiseen joulun etukäteisviettotilaisuuteen. Vaikka sillä aikaa, kun syövät puuroa, livistän kirkkoon ja kokeilen.
Se Böhmin enkelitaivas sillä kyllä toimisi, jos sitten jouluaamuna sen, ja siitä Duboisin Noëlistä kaksi osaa. Muuten sitten ihan perushuttua tutuista kokoelmista, moneen kertaan soitetut, ja ehkä se oma ikivanha improvisaatio, jonka jo konsan vuosina vinkkasi improvisoinnin opettaja, lähes neljännesvuosisata sitten.
Akilleen kantapää alkaa olla voitettu vaiva, mistä kiitos Arcoxian, kylmällä hautomisen ja vapaapäivien.
Pitänee vielä käydä se vakiohuttu läpi, jouluna kun saattaa olla kuulijoitakin, ja eikut saisivat pysytellä poissa…
Keikkamuusikkona muinoin
Olihan se silloin 1980-luvulla, kun puoliksi ammatikseni soitin ravintoloissa.
Vahvoin käsivarsin nosteltiin autosta MS-Audiotronin suuret kaiutinkaapit, päälle H/H pienemmät kaapit, sitten päätevahvistimet ja vielä mikseri, 12-kanavainen.
Se oli sitä aikaa, kun ravintoloissa oli vielä melkein elävää musiikkia. Meillä ei ollut mitään valmista eikä mikään tullut tietokoneelta tai nauhalta, vaan soitimme ja lauloimme kaikin omin sormin, pohkein ja taisin välillä nenälläkin joitakin ääniä kosketinsoitinkioskistani irrottaa.
Vuodesta 1996 olen tehnyt musiikkia kokopäivätyönä. Opiskellut kolmisen vuotta saavuttaakseni pätevyyden kirkkomuusikon ammattiin.
Virkaa olen hoitanut jo yli 25 vuotta, enkä voi sanoa kaipaavani enää keikoille ravintoloihin. Silloin aikanaan se oli joskus mukavaakin.
***
Krapu on otsikkosi mukaan lukien tasan 100 sanan tarina, ja haastetta emännöi SusuPetal. Tämä krapu on vuoden viimeinen, ehtii osallistua ja kirjoittaa aivan ensi vuoden puolelle asti. Jos osallistut, jätä linkki SusuPetalin blogiin.
Äijän joulukalenterin 18.luukku
Onkin ruhtinaallisesti aikaa varautua itse jouluun, koko tulevalla viikolla on vain yksi etukäteisjuhlintatilaisuus, jossa riittää se, kun menen paikalle ja säestän ne pari kolme laulua, mitä diakonissojen ohjelman lisäksi säestettäväksi jää. Taidan mennä vasta toiselle tunnille, kuten olen viime keväästä lähtien tehnyt.
Mitähän sitä jouluna soittaisi, mitä laulaisi?
Tekisi mieli soittaa vaikka Theodore Duboisin Noël, viisi muunnelmaa ranskalaisesta joululaulusta. Lisäksi ehkä Georg Böhmin Vom Himmel hoch, da komm’ ich her, eli se meille tuttu Enkeli taivaan lausui näin.
Virsiksi täytyy varmaan ottaa ne tutuimmat ja varmimmat. Muistan hyvin alkuvuodet täällä Vakka-Suomessa, jolloin olin kunnianhimoinen kirkkomuusikko ja kaikkea. Jossakin jouluaaton hartaudessa otin ihan käsikirjan suositusten mukaan Iisain juuren ruusut, öiset paimenet ja iki-ihanan Adeste Fidelesin… ja sain rankat pyyhkeet. Armon valkokyyhky väärillä sanoilla, ja enkelitaivasta ei laulettu. Kun ajattelin, että jos silloin jouluaamuna…
Virkapaikan uruilla Buxtehuden In Dulci Jubilo soisi myös ihan kelvollisesti, ei toki niin hienosti kuin tuossa juutuubi-videossa.
Kerran soitin koululaisten joulukirkossa pääkirkon uruilla Johann Sebastian Bachin ihanan Pastoralen tai Pastorellan toisen osan, jonka kestäessä pappi alkoi höpöttää päälle, ja nieleskellen rimpuilin loppuun. Papin lörpöttelyyn asti koululaiset kuuntelivat tätä hiljaista musiikkia ihan keskittyneesti, mutta tietenkin alkoivat pulista ja lähteä, kun heitä alttarilta siihen käskettiin. Kesti monta päivää, että sain sanotuksi papille, että mitäs itse tuumisit, jos saarnatessasi joku alkaisi selittää että kiitos kun tulitte, lähtekää nyt ja hyvää joulua. Taisi se tajuta. Olin käyttänyt aikaa rakentaakseni tulkintaa varmaan kymmeniä tunteja, ja sitten joku liperipelle alkaa höpöttää päälle. Itse en ole koskaan papeille kesken valmistellun puheen välihuutoja tehnyt.
Tosin, kun katkeruuteni irti päästin, olen useinkin tämän ns. urani aikana kokenut olevani vaivoin siedetty virsimankeli, enkä usko olevani ainut kanttori, jolle tämä tunne on tullut. Ja sitten heti perään, hiljattaisen Lontoon opintomatkan ja siellä nähdyn perusteella joudun häpeillen sanomaan, että olenhan, hittovie, melkoisen etuoikeutettu. Britanniassa minua paremmat soittajat ja laulajat elävät almujen varassa, minä saan kelvollista kuukausipalkkaa.
Tasan eivät käy onnen lahjat. Pitää oikein nöyrästi pyytää anteeksi sanomisiani.
Äijäblogi IV 