Ristiriitainen mies

Olen t.ässä tykönäni pohdiskellut kakkinaisia tahi erinäisiä, kuten Härkäniemi piippua valitessaan Volter Kilven Alastalon salissa- teoksessa.
Koronakeväästä sanon empimättä sen, että parasta ihmisen elämässä on se, kun ei tapahdu mitään, ja kun ei tarvitse mennä mihinkään. Ja että jos johonkin itse haluaa mennä, niin sen kuin menee.

Juuri juttelivat radiossa etätyöstä. Olen sellaista kotona vierestä katsellut ja kadehtinutkin monet vuodet. Puolisolla on ainakin vielä vapaasti määriteltävä osa työstään etätyötä, joka on nykytekniikalla oivallinen keino hoitaa hommansa ainakin joissakin ammateissa. Myönnän jyrkästi, että kaupan kassa, linja-auto- tai taksikuski tai hoitaja ei tähän koskaan pääse.

Ei, ei mene nallekarkit tasan.

Vaan sanonpa seuraavaa:

Itselle on tuollaiset 30 vuotta ollut tärkeää esittää ihmisille musiikkia. Sittemmin olen tullut huomaamaan erinäisiä.

Jos olisi homma, jossa saisi suunnilleenkaan nykyisen palkan olemalla kotona ja naputtelemalla tietokonetta, en joutuisi hetkeäkään epäröimään. Vaihtaisin alaa.

Sillä vaikka tätä muusikkoutta olenkin halunnut ja edelleen tykkään, lähden tilaisuuden loputtua suoraan kotiin. En jää koskaan keskustelemaan tai vaihtamaan ajatuksia mistään kenenkään kanssa. Kärsin kaikista jälkeistilaisuuksista, sillä panostan kaiken siihen varsinaiseen. Annan siinä kaiken, mitä minulla on annettavaa. Sitten lähden kotiin.

Ja koronakevään perusteella sanon, että parasta on se, kun ei tapahdu mitään eikä tarvitse lähteä yhtään mihinkään. Menemisen tarpeen määrittää ruokakaapin tyhjyys.

Advertisement

Riippumaton ajatushautomo

Minulla on ollut tuollaiset vajaat kuukauden päivät semmoinen riippumaton ajatushautomo. Niitähän näitä ajatushautomoita on vaikka minkälaisia, erilaisilla agendoilla. Niinkuin vaikka tämä Libera, joka ajaa liberaalin markkinatalouden asiaa. Ja on niitä ihan lukemattomia muitakin, tehtävänään miettiä maailmanmenoa ja kaikkea sitä, miten tämä maailman pitäisi olla taloudellisesti, sosiaalisesti ja yhteiskunnallisesti järjestetty.

Vaan minun riippumaton ajatushautomoni ei ihan noihin sfääreihin yllä. Se perustui, kun tilasin Treeline Outdoors- nimisestä kangasalalaisesta liikkeestä riippumaton ja siihen kiinnityshihnat. Toimitusta odotellessa käytiin liikemies Kyösti Kakkosen ainakin alulle panemasta tavaratalosta riippumaton kiinnityskoukut, jotka ruuvasin ulkoseinämme poikittaiskoolinkeihin. Terassimme vieressä kasvaa suuri luumupuu, joka on riittävän vahva kantamaan kaksikin riippumattoa, puolison ja minun. Siihen olemme ne toisen pään kiinnikkeet laitaneet, ollen mattomme noin 40-45 asteen kulmassa toisiinsa nähden.

Siinä sitä on leppoisina ja osin lämpiminäkin kesäloman päivinä tullut seurattua niin tervapääskyjen kuin myös osin merikotkienkin lentoa tuossa kotimme yläpuolella. Olemmepa kerran yöpyneet Selkämeren reunassa olevalla Vähä-Haurunen – nimisellä saarellakin näissä ajatushautomoissamme. Perheemme nuorimmainen lähetti kokeiltavaksemme hyttysverkon tätä tarkoitusta varten, ja sen luovutin jalomielisesti puolisolleni tuoksi yöksi. Itse kömmin avatun makuupussin alle, eikä itikat pistelleet! Oli sellainen tunnelma kuin siinä hienossa tangoiskelmässä, jonka nimi on Yö saaristossa.

Tuo lauluhan on alunperin vuonna 1955 puolalaisen  Zbigniew Koreptan  säveltämä, ja jonka Suomi-iskelmän ahkera tuottaja-sovittaja Jaakko Salo vuonna 1964 muokkasi tangoksi. Sanat suomeksi kirjoitti Sauvo Puhtila, ei suinkaan alkuperäiselle tekstille uskollisesti.

Tämä riippumaton ajatushautomoni on toiminut moniaana päivänä. Siinä olen lukenut Volter Kilven Alastalon salissa – kirjaa sivukaupalla, selaillut Internettiä sekä ihan ollut vain, ihmetellen taivaan sinisyyttä. Välillä ajatushautomo on riippumaton sijasta toiminut mustikkametsässä, jossa olemme yhtä aikaa lomailevan puolison kanssa hyyrtäneet kattilakuntamme eteen.

Muistelen, kun jotain 12 vuotta sitten pitämässäni minkä lie numeroisessa tämän nimisessä blogissa otin kantaa silloisen hallituksen PARAS- hankkeeseen, että parasta, mitä minä tiedän, on mustikkapiirakka.

Se ihan pitää paikkansa vieläkin. Se PARAS- hanke on muhinut koko tämän ajan, muuttunut milloin soteksi, milloin miksikin, valmista ei ole tullut. Mutta monta mustikkapiirakkaa olemme näinä vuosina tehneet, ja aina pullataikinaan, sillä se on mustikkapiirakan absoluuttisesti paras muoto. Toki se on hyvää murotaikinassa, mutta mikäpä pullataikinapohjaiselle vertoja vetäisi? Juuri eilen puoliso leipoi mustikkapiirakan pullataikinapohjaan, ja että se on hyvää!

Minä olen sen sijaan opiskellut hapanjuurileivontaa, hienon Yle Ykkösen ohjelman Riston valinta- leipäohjelman herättämän kiinnostuksen pohjalta. Sattui niin, että muuan kolleega minua vielä vähän höynäytti ja lähetti kirjeessä juurenkin, ja aloin opetella. Että on hapanjuureen leivottu leipä hyvää! Niin vehnästä, ohrasta, speltistä tai näiden seoksesta kuin rukiistakin leivottu! Autolyysi villihiivoineen ja korkeassa lämpötilassa paistaminen tekevät leivästä uskomattoman maukasta. Nytkin on jääkaapin yläkaapissa ruisjuuri muhimassa, ja heti aamulla aion laittaa leipätaikinan. Ilman hiivaa, tietenkin.

Tässä muistan hellästi karheanhellää isoäitiäni, joka soitti ollessani lapsi tai teini, ja ilmoitti kotoisella murteellamme, että ”nyt oes leipeä”. Se leipä oli taivaallisen hyvää. Isoäidin juuri pääsi katoamaan muistaakseni aittansa palossa, mutta nyt sain varsinaissuomalaisen, 130 vuotta vanhan juuren, ja hyvää tulee! Sen juurenhan voi sitäpaitsi tehdä ihan itsekin, kun on vain sinniä ja välttävä sisälukutaito.

Mitäpä minä politiikasta mietin? Nööh, sitä, että se alkaa palaamaan arkisilleen. Oppositio syyttää pääministeriä oikein perustuslain rikkomista, ja minä lähetänkin oppositiopuolueiden sekä hallituspuolueidenkin agitaattoreille ja muille toimistoväelle oikein tulisia taisteluterveisiä. Juuri noin opposition tuleekin toimia, syyttää hallitusta kaikesta, ja vaikka tulipalon olisivat sammuttaneet, osoittaa se tulipalo väärin sammutetuksi.

Riippumaton ajatushautomo hyväksyy tämän ihan täydelleen, niin hallituksen kuin opposition toimet ja puheet. Mutta sitä ei riippumaton ajatushautomo hyväksy, että piestään tai maalitetaan yhtään ketään. Väkivalta, onpa se sitten fyysistä tahi henkistä, on raakaa ja alhaista, ja siitä pitää tulla tuomituksi pitkiin vankeustuomioihin. Henkeen ja terveyteen kohdistuneesta niin pitkiin, että se sitten ihan tosissaan tuntuu.

Riippumaton ajatushautomo päättää lauantai-illan mietintönsä, ja toivottaa joka ikiselle tähän blogiin eksyneelle kaikkea hyvää, menestystä ja onnea kaikissa ryhtymyksissä sikäli kun nuo ryhtymykset eivät ole väkivaltaisia.

Ihmisten puheet

”Yleisessä saunassa/
miesten puolella
Oskarin kokoisena yleisien miesten
tarinat kuuntelin huolella”
.

Näinhän se Junnu Vainio silloin joskus eläessään riimitteli, ja hyvin riimittelikin.

En ole ollut yleisessä saunassa, en edes uimahallissakaan. Kuka sitä nyt näin kesällä.
Mutta mennä vai toissako viikolla se oli, kun päätin käydä hakemassa yhdeksän vuotta takaperin ostettuun autoon leiman katsastajalta. Ihan tuossa kotikaupungissa on kaksikin vaihtoehtoa, ja sen K1:sen sillä kertaa valitsin. Leima kyllä tuli, mutta sanoi autoinsinööri vai olisiko – teknikko ollut, että yksi kallistuksenvakaaja kolisee ja että toisen takapyörän laakeri pitää ääntä, että kannattaisi nuo viat korjuuttaa.

No minähän sitten kyselemään monttöörilöiltä hintoja. Se liike, josta auton muinoin ostimme, oli kiinnostunut, mutta hinta vaikutti korkealta. Ei kun kysymään erään korjaamoketjun paikallisesta liikkeestä, ja hinta kuulosti jo paljon mukavammalta pussille. Ei muuta kuin sovin ajan juuri täksi päiväksi.

Sattui vielä niinkin, että on oikein semmoinen maakunnansade tänä päivänä. Kun säädettynä aikana kurvasin huoltoasema/korjaamon pihaan, tuli taivaalta ihan sitä silikkoa, eikä alkuperäinen suunnitelmani käppäillä kaupungilla muina miehinä tuntunut ollenkaan houkuttavalta ajatukselta.

Eipä muuta kuin kahvion tiskistä sämpylä, tarjottimelle vielä kuppi kahvia, ja nurkkapöytään istuksimaan. Vielä siihen pöydälle rapiseva sanomalehti, jonka nimi on että Turun sanomat. Se on siitä erinomainen aviisi, ettei se ole tullut Keskisuomalaisen, Alman tai mitä muita niitä on, hotkaisemaksi ja tasapäistämäksi. Ohut on se Helsingin sanomiin verrattuna. Niin, ja olisi siinä huoneessa vissiin ollut Länsi-Suomikin, vuoteen 1991 saakka Kansallista Kokoomusta kannattanut, sittemmin epäpolitisoitunut aviisi. Ei se kyllä se puoluekannatus ole loppuviimeksi niin kauheaa lehdelle. Olen huvikseni joskus lukenut Demaria, Verkkouutisia, Kansan Uutisia ja Suomen uutisia, joilla on ihan selkeästi tämä niin sanottu väri määriteltävissä. On hyvin terveellistä lukea sellaistakin rohventeeraamista, joka ei niin omaan korvasyyhyyn ole. Ja kuinka sitä voi mitään mielipiteitä muodostaa, jos ei muuta kuin sitä yhtä ja samaa koko ajan lue. Papukaijahan se semmoinen, joka lehdestä lukemaansa totena toistelee.

Siellä siis istuin huoltoaseman kahviossa, ja edessäni oli sämpylä, kahvi ja sanomalehti. Turun Sanomat on äkkiä luettu. Kolumnikin oli olympialaisista, joten aika äkkiä aviisin lykkäsin itsestäni kauimmaiseen pöydän nurkkaan, jos vaikka joku sattuisi tarvitsemaan.

Selasin kännykkääni ja hajamielisenä kuuntelin ihmisten puheita. Ensin oli herraseurue, josta tunnistin ainakin yhden kasvoilta yrittäjäksi. Kello oli kymmenen tulossa, ja vähän ennen kymmentä nämä herrat lähtivätkin. Ja siinä sitä oli pikkukaupungin koko kirja. Oli keltahuomiovärivaatteisia duunareita, selkeästi eläkeläisiä, ja monet tuntuivat toisensa tuntevan, kun lounaismurteinen säkätys ja pulina oli taustamusiikkina.

Siinä puheltiin tietty ilmoista, ja sitten autoista, politiikasta vähemmän. Joku kysyi kahville tulleelta taksikuskilta, onko vilkastunut, kaksi vanhempaa henkilöä jutteli lastenlapsistaan. Siinä tajusin, että vaikken huoltoasemien baareissa luuhata välitäkään, olen näiden tuikitavallisten seurassa muistotilaisuuksissa oikeinkin hyvin viihtynyt.

Sitten tuli lähipöytään mieshenkilö, jolla tuntui olevan paljon tuttuja ja tarinaa kuului riittävän. Sisältöön en niinkään huomiota kiinnittänyt, vaan siihen, miten mies käytti kirosanoja, sentään tyytyen sielunvihollisen nimiin, sukuelimen alatyylinimitystä en kuullut. Kiinnitin muuten samaan huomiota tuossa viime perjantainako se oli, kun käytiin kaupoilla, ja käytiin sitten hampurilaisravintolasta pehmisjäätelöt, jotka nautitsimme torin penkillä. Siinä vieressä oli nuorison suosima kokoontumispaikka, ja sellaisia vajaat rippikouluikäisiä miehen- ja naisen alkuja oli ihan kunnon joukko. Pojat näyttivät polkupyörällä ajotaitojaan tytöille, ja juttua niiltä tuli. Kuulostelin siinä, eikä yhtään v-alkuista sanaa sinä aikana, kun kauniina kesäpäivänä jäätelöitämme nautitsimme. Mutta siis tämä aikuinen mies. Hän käytti jyrysanoja välimerkin tavoin jäsentämään ja rytmittämään puhettaan, ja sitten genetiivimuotoa antamaan sanottavalle painokkuutta. Tämän määritelmän olen lainannut Kari Hotakaiselta, joka muistaakseni Klassikon alaviitteessä näin meille osoitti.

Siinä minä siis ulkopuolisena, kahvioissa normaalisti käymättömänä, istuksin, ja Haanpään joutilaan miehen tavoin ympäristöäni havainnoin. Sitten hihkaisi huoltomyyjä tiskinsä takaa, että autosi olisi valmis.

Nousin, menin tiskille, maksoin, kiitin ja poistuin.

Kallistuksenvakaaja ei enää kolissut, eikä se ääntä pitävä laakeri enää nostanut melutasoa.

Laakerivika kun tulee tavallisesti niin salakavalasti. Eihän sitä huomaa, etenkään jos se talvella tulemisensa alkaa, nastarenkaiden aikana. Vaan sen laakerinvaihdon huomasi. Radiota sai vääntää kotiin ajellessa jokusen pykälän pienemmälleen.

Heinäkuun loppupuolella

Vuosiloman kolmas viikko neljästä alkaa olla lopuillaan. Niinpä palautan mieleeni 1990- luvun, kun Esko Aho luotsasi maallemme uutta suuntaa. Sain tuolloin pitäviä työmaita vain kesäisin, kahdeksi, kolmeksi kuukaudeksi. Syksyt, talvet ja keväät sain vain kanttorin tuurauksia, niin ja satunnaisia myymäläauton ajokeikkoja.

Tuolloin nimittäin usein mietiskelin, että minkähänlaista olisi pitää kesälomaa. Semmoinen oli ollut kesällä 1984, kun olin suuressa rakennusfirmassa töissä. Siellä pistettiin työmaa seisoksiin heinäkuuksi. Sitten vuonna 1997 minulla oli kuin olikin kesäkuu lomaa. Ja siitä pitäen joka kesä. 1998 vain oliko se pari viikkoa, 2003 muutama hassu päivä, muuten ne säädetyt päivät. Vuoteen 2012 asti 30 päivää, sen jälkeen nämä julkisen puolen kadehditut ja vihatut 38 päivää.

Silloin 1990- luvulla tuntui ihan käsittämättömältä, että jollain saattoi olla kesällä kuukausi lomaa ja talvellakin vielä viikko. Minulla oli vain nämä lyhyet pätkät töitä parhaana loma-aikana ja muutoin sitä työttömän luksuselämää, jossa kirjoitettiin siihen lappuun, että työtön työtön työtön. Ja kun tuo aiemmin mainittu pääministeri varmaan ihan hyvää tarkoittaen sääti sen sovitellun päivärahan, joka niinä vuosina teki lyhyiden työpätkien vastaanottamisesta ainakin p-aukiselle kannattamatonta.

Nyt olen kesäloman syvähorrosvaiheessa. Kun joutui tovin tätä työläppäriä bloggaamista varten avatessa miettimään, että mikä se oli se salasanakaan ollenkaan. En ole avannut työsähköpostia saati työkännykkää kertaakaan, enkä muuten avaakaan. Kerkiää ne sitten elokuun puolellakin.

Tavaillut olen sitä Volter Kilven Alastalon salissa- kirjaa, ja nauttinut ihan kympillä Härkäniemen ja Pukkilan tuumailuista.

Nyt, nyt, ihmiset, ihmiset!

Istu ja pala!

Nämä Juhani Juhaninpoika Jukolan sanat alkavat tulla mieleen yhä useammin.
Niinkuin kotipitäjässäni sanotaan, ”Jämpsässä” (siis Jämsässä) oli eduskunnan jäsenen avustaja ja paikallispoliitikko pahoinpidelty sairaalakuntoon. Teoksi on nyttemmin Keskusrikospoliisin toimesta tai myötä tarkentunut murhan yritys.

Mitä ajatella tällaisesta?

Suomessa oli tuossa itsenäisyyden alkuaikoina tapana piestä tai muiluttaa väärin ajattelevia. Niin, ja oli siinä hirvittävässä ja häpeällisessä sisällissodassa oli kahdenväristä terroria. Se meidän unikoiden värinen ensin, ja karpaattienkellonvärinen jäljemmin. Jäljimmäinen huomattavasti pitkäkestoisempi, sillä pitihän väärin ajattelevat juurittaa maasta pois…

Mutta että nyt? Kun nuo nuoren valtion kasvukivut on enää eriväristen historiantutkijoiden kauraa, jotka aina kukin vuorollaan osoittavat mitä osoittavat, onneksi juuri kukaan ei ole enää kiinnostunut. Jari Ehnrooth joskus kolumnissaan takavuosina Ylellä vielä kaiveli, mutta onneksi harvempaa kiinnosti.

Mutta mikä ihme siinä on, että alkeellisesta kehitysmaasta alle sadassa vuodessa maailman vauraimpiin ja kansanvaltaisimpiin kehittyneessä maassa tapahtuu näin alkeellista ja brutaalia väkivaltaa? Kun liiviälykääpiö (jota ei linnaan ole tuomittu ennen kuin on oikeasti pahaa tehnyt) käy vaalityötä tekevän poliitikon kimppuun. Kun kuumakalle heittää juomatölkkinsä sisällön ministerin päälle. Kun joku katsoo asiakseen hakata henkihieveriin poliitikon. On hyvänen aika aikoihin eletty! Nyt sopii ihan oikeasti marmattaa, että voi aikoja, voi tapoja.

Nyt ollaan jo lähestymässä sitä kohtaa, kun Äijä alkaa harkita kansalaispassivismin syrjään pistämistä. Sillä saahan toki ihminen olla mitä mieltä onkaan. Kunhan ei kenenkään hengen ja terveyden päälle käy, siinä menee Äijän raja. Päivi Räsänen ei käynyt, moralisoi vain, vaan syytettyjen penkille päätynee. Toivottavasti nämä ”Jämpsän” sankaritkin päätyvät, heille onkin jo ihan konkreettista rikosta osoittaa.

Ajatuspoliiseilla ja likvidoijilla on säännönmukaisesti edessä aivan epätoivoinen tehtävä. Mitä näitä nyt on ollut tuossa lähivuosina ja vuosisatoina. Ranskan suuri vallankumous ja jakobiinien terrori. Venäjän vallankumous ja Leninin ja Stalinin terrori. Suomen itsenäistyminen, ja nämä kahdenväriset terrorit, joissa kaikissa mainituissa lukemattomien ihmisten elämä väkivaltaisesti saatettiin päätökseen. Turhaa hommaa se, sillä kukaan ei ainakaan paljoa yli sataa vuotta täällä tallaa. Ei ollut terrorista muuta hyötyä kuin se, että Äijä sanoo nämä kaikki mielipuoliseksi terroriksi.

Toivottavasti Keskusrikospoliisi saa nämä ”Jämpsän” roistot kiinni. Ja armotta ihan maksimirangaistukset, niin pitkät vankeustuomiot, että ovat houraavia ukkoja (luulisin heidän miehiä olevan), kun heidät sitten aikanaan vankien dementiakotiin siirretään. Vähempi ei ole arvollista.

Sillä väkivalta on aina raakaa ja alhaista. Siihen pitää puuttua ankaralla kädellä. Ei armahtavalla kuolemanrangaistuksella, vaan pitkällä ja ankealla vankeudella, vapauden lopullisella menettämisellä.

Viime aikoinahan oli tuolla siinä maassa, joka siirtyi suoraan alkukantaisuudesta rappioon, oli se tapaus semmoinen, että poliisi kuristi pikkurikollisen kuoliaaksi pidätystilanteessa.
Meidän maamme on siihen nähden sivistynyt. Kun jokunen vuosi sitten tapahtui Turussa se kauhea veriteko (jonka tekijä ei ollut pikkurikollinen, vaan rikollinen pahinta lajia), hoiti pohjoismaisen demokratian vastuullinen poliisi niin, että tekijä oli kiikissä alle kolmessa minuutissa, ja vielä niin, ettei päässyt niiden neitseittensä kaitsettavaksi sinne paratiisiinsa, vaan suorittamaan rangaistuksensa. Mahtaa kaveria vistottaa, kun ne neitseet eivät taida enää järin vereviä olla, kun hän sinne paratiisiinsa menee…

Tällä kaikella tahdon vain sanoa sen, että Pohjoismaat olivat aina 1990- luvulle asti ihan maailman kärkikaartia siinä, mitä ihmisen olemiseen ja ajattelemiseen tulee. Sivistyksen ja jalouden kehtoja olivat. Todellinen onnela oli pohjoismaat, niin hyvä paikka kuin ihminen nyt yleensä pystyy tekemään. Toki meillä Suomessa on jo reilut kolmekymmentä vuotta koetettu tehdä maastamme kopiota siitä barbaarimaasta, joka siirtyi suoraan alkukantaisuudesta rappioon. Mutta senkin olemme itse halunneet ja tahtoneet. Koska tahansa voinemme vieläkin vaaleissa suunnan kääntää, tai ainakin yrittää sitä.

Mutta että sitä minä en mitenkään saata ymmärtää, että mitenkä tämä kuumakallehomma pääsi näin pitkälle? Minulla on Alastalon salissa kesken, ja olisin halunnut Pukkilan mielensäpahoittamista ja Härkäniemen sen asettamista niin mielelläni vain lueskella. Oli se Volter Kilpi melkoinen kirjoittelija, ei ollenkaan turhaan ole häntä jälkipolvet ylistäneet.

Mustikoiden autuus ja kateus

Täällä Varsinais-Suomessa mustikoiden sato on vähintäänkin kohtuullinen. Olemme puolison kanssa nautiskelleet mustikkametsistä hyvinkin viikon verran, ja vaikka esiintymät eivät ole aivan huippua olleet, ovat ne olleet ihan riittävät. Neljästä kuuteen litraan päivässä olemme näitä Suomen luonnon ihmeellisiä marjoja talteen keränneet ja pakastaneet.

Kateeksi on käynyt keskisuomalaisia, joilla on ollut ihan järkyttävän loistava lakkavuosi. Lakkahan on se suomalainen marja, johon kaikki muut vertautuvat. Mikäpä voittaa lakan makoisuudessa? Ajatteleppa lakkahilloa talven hyyrteisen parran ollessa ikävimmillään ja synkimmillään! Kun ollaan varsinaissuomalaisen marraskuun toisessa tai kolmannessa ulottuvuudessa! Jos siihen saa keskisuomalaista lakkaa laitettuna, ei se ole yhtään vähempää kuin ainakin kuudes taivas!

Seitsemänteenhän Herran apostolin kaveri tuli temmatuksi.

Vaan näin entisenä keskisuomalaisena sanon jyrkästi, että kun saadaan lakkoja talven varalle, ollaan sangen korkealla varautumisen taivaassa.

Niinpä minä, ikuinen opportunisti, ylistän keskisuomalaisia, kuten olen ylistänyt heitä hapanjuuren talteenotossa.

Paras talousjärjestelmä

Olemme puolison kanssa olleet kesälomalla. Puoliso aloitti viikkoa ennen minua, mutta nyt olemme jo lähelle kaksi viikkoa olleet yhdessä.

On reissattu Ahvenanmaalla ja Turunmaan saaristossa, jotka ovat autuaalliset. Muutoin on kerätty kypsyneitä mustikoita ja ne säilötty pakasteina. Kodin puutarhassa avomaankurkku ja Siikli-peruna ovat alkaneet antaa satoaan samoin kuin sipulit, jonka siemenet tuossa toukokuulla kylvettiin.

Autuaallinen on se kreikkalainen salaatti, jossa on oma punasipuli, oma kurkku, oma paprika, tomaatti, feta, oliivit ja oliiviöljy on vielä ostettu.

Vielä on mainittava hapanjuurileivonta. Ystävä lähetti 130 vuotta vanhaa juurtaan hiljattain, ja nyt on juuri uunissa ihan näillä näppäimillä valmistumassa täysjyvävehnä- ohraleipä. Olen jokusen hapanjuurileivän tässä kesäkuukautten aikana leiponut ja paistanut, ja hyvin on kelvanneet. Parhaiten ehkä toissapäivänä tehty ruisleipä, joka vaivoin riitti eilisaamuun asti.

Lapsuudenkodissani oli se komento, että juurikasvit, sipulit, perunat, mansikat ja herukat kasvatettiin siinä omakotitontilla. Siinä jouduttiin me lapsetkin töihin, mutta vuosikymmenten jälkeen havaitsen tekeväni sitä samaa.

Kasvatan tomaatit, kurkut, perunat, pavut, härkäpavut ja perunat vieläkin kotonani.

Lisäksi leivomme hapanjuurileivät, niin vaaleat kuin tummatkin suurelta osin itse.

Mikä on hyöty tästä?

Että on ihan sama, tulevatko thaimaalaiset poimijat (joiden hyviä ansioita mitä jyrkimmin toivon), sillä meillä on aina tarvittava määrä mustikoita. Ei ole yhteiselämämme aikana ollut mustikatonta aikaa!

Meillä syödään hyviä kotimaisia, pitkälti itse tuotettuja vihanneksia ja juureksia sekä itse poimittuja marjoja todella paljon. Marjateollisuuden tarvitsemat halvat ulkomaiset poimijat eivät meidän huushollia hetkauta näin koronan jälkimainingeissa kuten eivät ole hetkauttaneet aiemminkaan.

Tällä kaikella tahdon vain sanoa, että huonoissakin olosuhteissa voi itse tehdä jonkin verran elintarvikeomavaraisuuden eteen. Tulossa on vielä sienten riemupäivät. Itse kaipaan eniten kanttarellien ja suppilovahveroitten riemupäiviä.

Sillä se omavaraisuus on kuten perse penkissä tai nuotti kanttorin kurkussa, kuten Volter Kilpi sanoi.

Entisen himolukijan tunnustukset

Se oli jolloinkin viime vuoden puolella, kun tilasin kaksi kirjaa: Anu Kantolan ja Hanna Kuuselan Huipputuloiset ja Jessikka Aron Putinin trollit. Ne tulivat nätisti postilaatikkoon, ja kun paketti oli avattu, oli Huipputuloiset luettu parissa kolmessa illassa.

Mutta Jessikka Aron kirjassa joku mätti. Ei siis sisältö. Olen täsmälleen samaa mieltä kuin toimittaja Aro, että vale- tai osatotuusinformaatio ja äärioikeiston touhut ovat hirveän ikäviä. En tykkää yhtään Putinista enkä Trumpistakaan, siitä Kiinan hemmosta vielä vähemmän. Korean uhittelija on enempi surkuhupaisa. En tykkää myöskään näistä sanoista ”valtamedia”, ”suvakki”, ”matu” ja niin edelleen. Pidän niitä melko typerinä ilmaisuina. Mustavalkoisuus, vastakkainasettelu ja sen sellainen on saanut ihan liian paljon jalansijaa. Some, etenkin Twitter, on sellainen, että siitä jaksaa seurata parin tuttavan humoristiset, sanaleikkejä sisältävät päivitykset.

Eli siis sympatiani on toimittaja Jessikka Aron puolella ihan varauksettomasti. Mutta jotenkin se oli työlästä luettavaa, kirjan kahlaaminen kesti ajallisesti varmaan puolisen vuotta! En osaa tässä eritellä, mikä siitä niin vaikean teki. Oliko jotenkin uhriutuvaa? Siis tietenkin, jos saa osakseen törkyistä vihapuhetta, niin se on ymmärrettävääkin, että olonsa uhriksi tuntee. Ja sanon tässä ihan suoraan, että ihailen Jessikka Aron päättäväistä suhtautumista paskasakkiin, jollaista maailmalla riittää. Nämä hurraavien kansanjoukkojen edessä huutavat niin sanotut valtiomiehet ja poliitikot (Trump, Berlusconi, Le Pen ja hengenheimolaisensa) ovat tehneet maailmasta ikävän paikan. Ruotsistakin niin tympeän oloisen, ettei tuohon ennen niin hienoon naapurimaahan viitsi edes matkustaa.

Niin, ja tuossa itäisessä naapurimaassa en ole koskaan käynyt. Neuvosto- Virossa ja Neuvosto-Latviassa kävin vuonna 1986. Itsenäinen Viro kevätkesällä 2009 oli miellyttävämpi.
Sinänsä siellä Neuvosto-Latviassa vietimme seurueen kanssa parikin hupaista iltaa, ruoka oli hyvää, ja kaviaaria ei säästelty. Pirjoskasta käytiin hyviä juomia ja syötävää, mutta epäluuloiset ja töykeät rajaviranomaiset jotenkin himmensi iloa.

Mitähän sitä lukisi seuraavaksi? Vilkuilin netistä Volter Kilven Alastalon salissa- teoksen alkulehtiä, ja vaikka kirja on pitkäpiimäisen maineessa, viehätti kieli minua suunnattomasti. Että jos vaikka antikvariaatista tilaisi…

Niin, olen entinen himolukija. Mikä minulta lukuhalut vei? Ennen viihdyin iltakaudet kirja kätten välissä, tuli luettua kaikenlaista, kaikka, mitä käsiini sain. Monenlaisella maailmankatsomuksella agendalla.

Rakkauteni Haanpään teksteihin on pysynyt samana. Samoin tykkään vaikka Huovisesta, ja monesta muustakin suomalaisesta kirjoittajasta. Mutta semmoinen aktiivinen seuranta on ollut jo kauan pois – jos sellaista on koskaan ollutkaan.

Hyvä teksti on sellaista, että se pakottaa oikeastaan lukemaan, saa ollen kuinka pitkäpiimäistä hyvänsä, odottamaan malttamattomana, mitä tulee. Pystyin kolmannella yrittämällä lukemaan Dostojevskin Karamazovin veljekset, ja olen iloinen siitä, että kykenin. Kafkaakin yritin takavuosina lukea, mutta teksti oli jotenkin niin kafkamaista, etten oikein jaksanut.

Mutta surulla tunnustan, että olen lukijana kyllä pahoin taantunut. Olisiko se tuo itseäni inspiroiva säveltaide, joka vie kaiken mielenkiintoni?

Lounaissaaristo ja Ahvenanmaa

Koronavirus pysäytti matkailun. Niinpä en minä saati vaimonikaan matkannut Itävaltaan tahi Kreikkaan saati Italiaan, vaan olemme vakaasti päätteneet pysytellä kotimaassa.

Viime viikon torstaina ajelimme Kustaviin. Kyydissä oli kaksi polkupyörää ja kuljetuslaukut näihin kahteen. Kustavin Heponiemessä parkkeerasimme auton ja siirryimme lihasvoimin liikkumiseen polkupyöritse sekä astuimme Pyörinemme lauttaan, joka vei Iniöön. Ajelimme Iniön läpi, siellä hankkiuduimme lauttaan, joka vei Korppooseen.

Korppoossa hankkiuimme iltamyöhällä (toki etukäteen varattuun) Röda Huset- majataloon, jossa sopi päänsä tyynyyn painaa. Kävimme iltamassa vielä polkupyöritse paikkakunnan Buffalo- ravintolassa syömässä sellaista turistiruokaa.

Seuraavana aamuna hankkiuduimme Kökariin Ahvenanmaalle menevän lautan kyytiin. Saavuimme saarelle aamupäivällä.

Menimme varaamaamme majoitukseen, nautitsimme oivallisen lohikeiton, ja tutustuimme Kökarin hienon kirkon ympäristöön. Kirkossa on muuten oivalliset Veikko Virtasen vuonna 1991 rakentamat urut, joita en kokeillut.

Palasimme mökkimajoitukseen, laitoimme sänkyihin petivaatteet, ja laskeu’uimme levolle.

Toinen päivä Kökarissa valkeni sangen sateisena, joka on sikäli onnellinen, että kun on varannut majoituksen kahdeksi yöksi, saa sateen kohdata mökissä makaillen. Tulee lihaksi se, että parasta on se, kun ei tapahdu mitään eikä tarvitse mennä mihinkään. Se on yksi ihmiselämän suurimmista hienouksista.

Kolmas Kökarin päivä sisälsi sitten jo mökin luovutuksen. toisena päivänä oli saunottu oikein perusteellisesti, ja käyty nukkumaan. Ei muuta kuin tavarat pyörälaukkuihin ja eteenpäin. Piti vielä käydä paikallisen omenatilan ravintolassa nauttimassa ahvenanmaalainen pannukakku ja toisessa paikassa nauttimassa loistava ahvenanmaalainen kala-ateria, joka jäi mieleen yhtenä parhaista.

Iltamassa lähdimme Korppoon- lautalle, ja iltamyöhällä olimme tuossa Varsinaissuomalaisessa saaressa, eikä muuta osattu kuin mennä Röda Husetiin yöksi. Yösija oli lämmin, pehmeä ja nukuttava.


Aamulla lautalle kohti Houtskaria, ja sen läpi pyöräiltiin voimakkaasti. Mossalassa ehdittiin atrioitsea ennen lautan lähtöä, ja ainakin allekirjoittaneen siika oli aivan ihanaa syötävää. Vetää kevyesti vertoja Thaimaan curryille tai Kreikan moussakoille.

Iniössä oli vastassa harmaa vesisade, joten poljimme saaren läpi sen enempää hekumoimatta. Lautta Kustaviin oli ajallaan, ja polkupyöräilijä hyvin sekaan mahtui.

Kyllä on niin, että kotimaassa on paljon ja monia kolkkia, johon kannattaa tutustua. Vaikkapa Turunmaan saaristoon ja Ahvenanmaahan.

Niin, ja siitä pakkoruotista. Pidän termiä ”Pakkoruotsi” hieman kyseenalaisena, sillä eikö kenelle tahansa ole eduksi osata naapurimaan saati omankin maan toista kieltä?

Kissojen madotus

Hikkaj se pyysi kuvausta kissojen madotuksesta.

Tuollaisella neljännesvuosisadan kokemuksella se ei ole kummoistakaan.

Otetaan kissa syliin, kehutaan sitä niin, että se kehrää.

Puoliso avaa kissan suun, työntää Drontal-tabletin niin syvään, ettei kissa voi muuta kuin niellä lääkkeen. Tarjotaan kissalle korvaukseksi vaikkapa porsaan sydäntä muutama pala.

Seuraavana päivänä kissa on iloinen, kehrää ja puskee entistä enemmän.

Toki tunnen kauhutarinat. Kuinka ollaan verille raavittuja tai on melkein silmä lähtenyt päästä. Niinkin voi käydä. Mutta ei sellaiselle, joka on elämänsä elänyt kissojen kanssa.