Kakofonia

Olimme kumpikin eilisaamuna kirkon eteisessä yhtä aikaa, tavallista aikaisemmin. Oli virkaanasettamismessu, ja mukana oli kuorolaisia ja soittajia, innokkaita harrastajia. 

Saimme omat soitto- ja lauluosuutemme harjoiteltua, kun soittajat ja laulajat tulivat. Kirkon täytti iloinen pulina, kitaristi toisti toistamasta päästyään Gary Mooren riffiä.  Se oli hänestä kai hieno. 

Kollega huokasi, että nyt ovat aivot solmussa, ja hänen pitää päästä hetkeksi rauhaan. Vessaan! 

Työmme on kakofonian sietämistä. Joudumme usein pyytämään pyytämällä ja monta kertaa harjoittelun ajaksi hiljaisuutta tai edes maltillisella äänellä keskustelemista tai soittajia olemaan hetken soittamatta.

Ihmeellisintä on se, että kerta toisensa jälkeen saamme tuon kakofonian järjestykseen, ja tuloksena on musiikkia.

***
Krapu on oma otsikkosi mukaan luettuna tasan 100 sadan teksti, ei enempää, ei vähempää. Viikon krapusanat ilmestyvät sunnuntaisin SusuPetalin blogissa.
Sanojen ei tarvitse olla perusmuodossaan kirjoituksessasi.
Jätä krapusi linkki SusuPetalin blogiin.
Kiirettä kravun kirjoittamisella ei ole, koko viikko on aikaa.

Hienoja hetkiä

Tämä (kirkko)muusikon ammatti tuo välillä eteen tilanteita, joista en osaa käyttää muuta ilmaisua kuin urkuri Enzio Forsblom (1920-1996) esseessäään ”Suuri Läsnäolo, ajatuksia BWV 546:n äärellä. Joskus tulee se Suuri Läsnäolo.

Sellainen tapahtui tänään minulle. Ihan tuikitavallisessa lauantain työtehtävässä, säestäessäni lauluja, joita olen itsekin laulaen kymmeniä tai satoja kertoja toteuttanut.

Nyt oli paikalla yhden työkaverini tytär, mitähän olisi kolmissakymmenissä, en kysynyt. Kun häntä eilen harjoitutin, jo otaksuin, että jotain merkillistä tulee tapahtumaan, ja niin kävikin.

Pappi oli paikalla hälytysluontoisesti, oli saanut tehtävän eilen. Hän hoiti tehtävänsä mallikkaasti. Minä säestin työkaverin soittaessa ihanaa läpätöntä huiluaan sen iänikuisen Albinonin, sitten laulatin porukalla ihan tavallisista tavallisimman virren.

Siunaussanojen jälkeen tuli työkaverini, sen huilistin, tyttären vuoro. Ihan tavallisen näköinen nuori nainen tatuointeineen, siiderimahoineen ja lävistyksineen. Kun soittamani intron jälkeen hän avasi suunsa ja alkoi laulaa, tuli se Suuri Läsnäolo. Meidän kappelissa piano on näkymättömissä, ja näin vain oikeanpuoleisen eturivin, siinä istui palkattu kuvaaja. Se kuvaaja itki, ei muusta kuin siitä, että Suuri Läsnäolo kosketti häntä. Tuo tavallinen nuori nainen lauloi tavalla, joka sai myös miltei kaiken nähneen lukkarin pyyhiskelemään silmäkulmiaan. Niin läsnäoleva. niin puhutteleva. Kun laulu loppui, salissa vallitsi rikkumaton hiljaisuus. Nuppineulan putoaminen olisi ollut pommin räjähdykseen verrattava ääni.

Pappikin oli sikäli liikutettu, että kykeni jatkamaan tehtäväänsä varmaan lähes minuutin tauon jälkeen.

Vielä lopuksi tämä mainitsemani nuori nainen lauloi, että ”Hyvää matkaa, sinua paljon rakastin”, minä könysin urkuparvelta pianon ääreen loppuvirren jälkeen.

Tavallisesti lähden tilaisuuksista pois työni tehtyäni. Nyt en voinut. Kun leski oli poistunut, menin saliin laulajan luokse, puristin kaksin käsin hänen kättään, ja kiitin. Kysyin laulajan äidiltä, joka siis silloin aluksi soitti huilua, että ”kai maar sää ainaki hiukan parkusit”. Hän sanoi yrittäneensä olla parkumatta, mutta verestävät silmät kertoivat muuta.

Se on se Suuri Läsnäolo, joka musiikissa joskus koskettaa. Olen sen jokusia kertoja kymmenien vuosien aikana kokenut. Joskus levytetyn musiikin, joskus klassisen musiikin konsertin tai oopperan aikana, joskus vaikkapa teksasilaisen bluesbändin keikalla, tätä ennen viimeksi Lontoossa Westminster Abbeyn evensongissa viime sunnuntai-iltana, kun Knoxvillestä, Tennesseestä oleva organ scholar Carolyn Craig soitti Westminster Abbeyn katedraalin pääurkuja.

Se on semmoinen olotila, jossa on vain hyvä olla, jossa arjen ikävät asiat ja ahdistukset ovat poissa. Kun musiikki toteutuu kommunikaationa ihmiseltä ihmiselle. Nyt viikon sisällä se on tapahtunut kohdallani kahdesti.

Opintomatkalla Lontoossa

Naisen huomasi jo kaukaa. Upea mustaihoinen nainen afrokampauksessaan ja tyylikkäästi pukeutuneena asteli kirkon sakastiin ja veti kuoropuvun ylleen.

Olimme työkaverini kanssa kyselemässä nuotteja laulaaksemme mukana. Kuoronjohtaja sanoi, että koska ammattimuusikoita olette, niin tulkaa kuoroon. Kuoron johtaja, brittiherrasmies, antoi tarvittavan materiaalin, ja kaiken kukkuraksi saimme kuoropuvutkin päällemme.

Siinä me olimme muiden työkavereiden hämmästykseksi anglikaanikirkon kuorolaisina.
Sentään laulettavana oli yksi tuttu laulu: Mozartin Ave verum corpus. Jumalanpalveluksen jälkeen musta nainen sanoi kohteliaasti ”What a strong male  voice you have!” korviahivelevällä brittienglannilla. Kiitin, ja sanoin, että oli mukavaa olla laulamassa samassa kuorossa. Tuntui hyvältä, että kukaan ei ainakaan siellä pauhannut maahanmuuttajista.

***
Krapu on otsikoineen tasan sadan sanan tarina, ja krapuhaastetta emännöi edelleenkin ehtoisa SusuPetal. Tämän viikon krapuhaaste on sellainen, että tekstin on alettava sanoin ”naisen huomasi jo kaukaa”. Jos osallistut krapuun, voit jättää linkin tarinastasi SusuPetalin blogiin.

Maalaismies maailmalla

Työnantaja on touhunnut semmoista asiaa, että lähdemme työyhteisönä tutustumaan Ison-Britannian Anglikaanikirkon seurakuntien toimintaan Lontooseen. Tämä asia on nyt tapahtunut, olen hetki sitten palannut kotiin.

En nyt täydellistä matkakertomusta tässä, mutta sellaisia yleisiä vaikutelmia kyllä.

Lontoo vaikutti sangen turvalliselta paikalta. Toki hälytyssireenit ujelsivat aika-ajoin, mutta kaupungissahan on yhdeksän miljoonaa asukasta. Kukaan 27-päisestä ryhmästämme ei joutunut edes uhkaavaan tilanteeseen, vaikka jotkut tekivät kävelyretkiä hyvinkin outojen kaupunginosien läpi.

Lontoossa on aika mahtava paikallisjunien verkosto, joka suurelta osin toimii maan alla. Yksi matkaoppaamme teesejä oli: Lontoossa ei pääse mihinkään nopeasti. Metrolla kuitenkin pääsi matkustamaan kohtuuvaivattomasti, välillä käveltiin varmaan satoja metrejä saati ettei kilometrikin junia vaihtaessa. Verkosto on tosiaan uskomattoman kattava, ja sen käytön oppiminen ei muutaman päivän reissulla tapahdu.

Tympeää oli katsella The Shardin ja parin muun ökyrakennuksen vallitsemaa maisemaa muutoin ei-niin-vaatimattoman viktoriaanisen arkkitehtuurin keskellä. Se tämä The Shard on muutoin Qatarin valtion omistama pilvenpiirtäjä, joka raakana ja öykkärimäisena fallos-symbolina nousee muutoin hillityn ja elegantin lontoolaisarkkitehtuurin ylle.

Selvitykseksi: majailimme Stratfordissa, jossa oli myös ainakin 25- kerroksisia taloja, jotka jäivät kauas The Shardin alapuolelle, eivätkä pahemmin rikkoneet viktoriaanisen arkkitehtuurin muutoin hallitsemaa kaupunkikuvaa.

Yksi pääkohteistamme oli Woodford, jonka läpi käveleminen metroasemalta kirkolle oli jonkinsorttinen elämys. Kadunvarret olivat kuin brittisarjoista, varakasta seutua, joissa yleisimmät automerkit olivat Tesla, BMW, Mercedes ja Volvo.

Mutta Woodfordin All Saints- kirkossa ei luultavasti tuota ylempää keskiluokkaa näkynyt. Kanttorikollegani kanssa menimme ennen eilisaamun messua kysymään nuotteja, ja pääsimmekin ihan kylmiltään laulamaan anglikaanisessa kuorossa! Kovasti lämmitti mieltä, kun edessäni laulanut kaunis musta rouva cornrow-kampauksineen totesi: ”what a strong male voice you have!”. Kirkkoherra Paul ja rouvansa Becky olivat myös sangen sydämellisiä ihmisiä.

Paul kertoikin, että aktiiviseurakuntalaiset asuvat pitkien junamatkojen päässä halvemmilla alueilla.

Niin, semmoinen ero on Britannian ja Suomen kirkoilla, että Britanniassa ei ole mitään kirkollisveroa. Jos kukaan ei avusta, niin sitten ei ole kirkkoakaan. Tuli mekein pisto tällaisen laitoskirkkokanttorin sydämeen.

Toisaalta brittiläiset kuuntelivat huuli pyöreänä, kun kolleegani kanssa kerroimme, että saatamme ihan samassa palveluksessa käyttää virsiä, gregoriaanista laulua ja gospelia sekaisin, mikä ei Englannissa tunnu tulevan kysymykseen.

Myös osallistuimme modernimpaan palvelukseen, jossa oli bändi ja liturgia minimissä. Osa porukasta tanssi mukana, levitti kätensä ja oli kuin hurmiossa, minä ihmettelin, että kuinka biisit ovat niin samankaltaisia. Jos olisin itse tekemässä tuolla tyylillä, vetäisin mustan gospelin tavoin rytmikkääsi enkä Peter, Paul & Mary- tyylillä.

Mehän tehtiin pari viikkoa sitten omassa kirkossamme ihan kunnon Gospel-messu, jossa oli groovea, vaikkei toteuttamassa ollut yhtään oikeaa mustaa.

Mutta nämä soittajat ja laulajat toki tekivät hommansa johtoa myöten vapaaehtoisena, joten ehkä he tekivät sen siltä pohjalta.

Mutta noin ammatillisesti minulle suurimman äjäyksen reissullamme teki kaksi kokemaani Evensongia: perjantaina St.Paul’s Cathedralin ja eilen Westminster Abbeyn Evensongit. Kaiken lisäksi kumpikin katedraali oli aivan täynnä kuulijoita. Niin tosin oli ne bändijumiksetkin, eikä sekään palvelus, jossa työkaverin kanssa kuorossa lauloimme, ollut läheskään tyhjillään.

Tänä aamuna lähdimme varhain Stratfordista kohti Heathrowia, ja kerkesimme kaikki 27 Finnairin lennolle kotiin.

Vapaa-aikoina olen nähnyt vaikkapa Stratfordin ostoskeskuksen perjantaitungoksen, eilisen sunnuntain massiiviset väenkokoukset Sohossa ja Piccadillyllä.

Jotenkin on niin ihanaa istua tässä kotona miltei ennen kokemattoman väentungoksen jälkeen.

Lontoo on hieno kaupunki käydä, mutta ihan oikeasti todella kallis myös. Pienempituloisen ei kannata Harrodsilla käydä, tämän tulin itsekin kokemaan, kun kotiin tuliaisia ostin.

On se hieno kaupunki, mutta tosiaankin, only for The Lords.

Kansakoulumuisto

Opettaja lähti käymään asunnossaan, se oli semmoinen pitkä ja ankara mies. Meille tuli Reijon ja Hessun kanssa kiistaa annetun tehtävän vastauksesta, ja väittelimme kovaäänisesti.
Luokan ovi aukeni, ja opettaja tuli vihaisena.
– Pojat. Tunti arestia tänään. Tuommoinen meluamien pitää loppua.
Niin jäimme Reijon ja Hessun kanssa koulun jälkeen seisomaan tunniksi luokkaan. Opettaja touhusi jotain omiaan, tunnin mentyä murahti, että voitte lähteä.
Kotona isä ja äiti ihmettelivät myöhäistä kotiin saapumistani, sanoin olleeni arestissa.
Siihen aikaan mies ei saanut itkeä, ja opettajilla oli rajaton mielivalta, jopa ruumiilliseen kuritukseen. Ei ihme, että meistä tuli kapinoiva sukupolvi. Nykynuoret ovat muuten todella paljon fiksumpia.

***
Krapu on otsikoineen tasan sadan sanan tarina, haastetta emännöi blogissaan SusuPetal. Tämän viikon krapusanoja ovat seistä, itkeä, isä. Kun osallistut krapuun, jätä tarinasi linkki Susupetalin blogiin. Tällä kravulla on osallistumisaikaa tämä viikko.

Julmakuu

Joillekin huhtikuu on julmakuu, ei minulle. Pahin aika vuodesta on marraskuu, tämä pimeys etenkin täällä lounaassa on jotain sanoinkuvaamattoman tympeää. Päivisin harmaat pilvet laahaavat puidenlatvoja viistäen (jos vähän laitetaan eholle) ja päivät on kaksi pimeää vastakkain. Tuossa kahdeksan yhdeksän välillä alkaa ulkona nähdä tehdä jotain.
Tänään lähdin töihin puoli kahden maissa, oli vielä joten kuten valoisaa. Puoli kolmelta tulivat soittajat, heitä sisälle päästäessäni jo vähän hämärsi. Kun messu alkoi klo 16, oli jo likimain pimeää.

Kotiin tullessa auton valot porasivat vaivoin reiän läpitunkemattomaan pimeyteen, tietä sieltä pimeydestä lipui eteen vaivalloisesti, vaakasuora vesisade muuttui räntäsateeksi. Kävin viemässä messussa jälleen kerran tarvitsemani ”pitkänviulun” säilytyspaikkaansa ja haparoin valaistun, mutta kuitenkin pimeän pihan läpi kodin lämpöön.

Oli semmoinen majakkamessu, kerran kuussa seurakuntakeskuksen salissa pidettävä messu, jossa liturgiaa on kevennetty, ja musiikki toteutetaan milloin mitenkin. Minulla oli tänään kaksi huilua, oboe, klassinen kitara, kontrabasso ja kauan sitten tangomarkkinoillekin osallistunut laulaja, jolla on kaunissävyinen, tummasti soiva alttoääni. Itse huseerasin jonkinlaisena kapellimestarina, olin kirjoittanut soittajille nuotteja pää ja sormet savuten muutamana päivänä, harjoittanut koko konkkaronkan ja sen kontrabasson länkytyksen (muuan etäisemmin tuntemani kolleega antoi tuon hienon nimityksen, tosin verbimuodossa : ”länkytä nyt sitä bassoasi sitten”) ohella istahdin välillä hienon mustan flyygelin ääreen.

Minulla oli vähän ikävä urkupenkille. Viimeksi olen urkuja soittanut tositilanteessa pyhäinpäivänä, ja siitä ei toki ole kuin reilu viikko. Välissä vain on ollut Afrikkalainen Gospelmessu, jossa olin basisti- kapuna ja nyt sitten tämä majakkamessu.

Taidan olla jonkinlainen relikti, sillä tästä kotikylältä tuli kauneimpien joululaulujen osalta sellaista viestiä, että jospa äijä säestäisit pianolla.

No, minä säestän, vaikken mikään kaksinen pianisti olekaan. Olenhan semmoisessa etuoikeutetussa asemassa, että vaikka vain soitan ja laulan ja välillä vähän sovitan, siitä maksetaan kuukausipalkkaa. Sen vastineeksi kuuntelen herkällä korvalla, mitä minulta halutaan. Ja jos jotain halutaan, niin se toki ohittaa sen, miten itse haluaisin asian tehdä. Tämä on ero amatöörillä ja palkkaa saavalla. Amatööri voi poimia itseä miellyttävät tehtävät, palkkaa saava ainakin minun kylälukkaritasollani huomioi esitetyt toiveet. Olisi ollut mukava säestää joululaulut noilla hienoilla uruilla, mutta kun toive on esitetty, niin urut sitten vaikenevat.

Mitähän miettisi työkaverini, joka on suorittanut urkujensoitossa korkeimmat mahdolliset opinnot ja arvosanat, jos hänelle sanottaisiin ne sanat, mitä minulle jokusia päiviä sitten? Arvelen, ettei hänelle tällaista toivomusta esitettäisikään.
Piano on toki hieno instrumentti, ja iloitsen, että kunnollinen akustinen piano hommattiin sekä virkakirkkooni että minun jokusen vuoden takaisen syntymäpäiväkonsertin tuotoilla myös tuohon lähikirkkoon.

Entä minä ja urkujensoitto? No, urkujensoitto oli pääaineeni ammattiini opiskellessa. Suoritin siitä vaaditut kaksi tutkintoa jo toisen opiskeluvuoden kevättalveen mennessä, ja sen jälkeen soitin C-kurssin kappaleita loput puolitoista vuotta. Pianonsoitosta suoritin vain pakolliset opinnot, enkä oikeastaan osaa soittaa yhtä ainutta kunnollista pianokappaletta kunnolla. No, Beethovenin ”Kuutamosonaatin” hitaan osan saattaisin jotenkuten tunnistettavasti soittaa. Niin sanotussa vapaassa säestyksessä pärjään kohtuudella.
Uruilla osaan sentään kelpo määrän ihan oikeita urkukappaleita niin kuin ne nuotteihin ovat präntätyt. Osaan myös kohtuudella improvisoida, rakennella virsiin tarvittaessa alkusoitot monissa koulutuksissa oppimillani tavoilla.

No, mutta koska olen henkilö, jolle soittamisesta ja laulamisesta maksetaan palkkaan, on minun kuunneltava toiveita silloin kun sellaisia esitetään. Vielä kaksi vuotta ja yksitoista kuukautta. 1.10.2026, jos Luoja suo, jään eläkkeelle.

Olen käytettävissä sen jälkeenkin musisointihommissa, mutta voin sentään valita itse, mihin suostun. Jos silloin sanotaan, että toivotaan, ettet soita urkuja, niin voin sanoa, että pyytäkääpä sitten jotakuta toista. Ja vielä tahdon sanoa, että vaikka minulta ei aina pyydetä, että äläpä soitakaan urkuja, niin kapuan tämän tästä parvelta alas pianon ääreen ihan omasta halustani tekemään vastaus- tai ehtoollismusiikin ihan vaihtelun vuoksi.

Mutta se pyyntö, ettei urkuja soitettaisi, tekee kompleksisessa mielessäni vaikutelman, että olenko niin helkkarin surkea urkuri, ettei se kelpaa….

Kirjailijan syntymäpäivänä

11.11.1919 syntyi taivalkoskelaisen metsätyömiehen perheeseen poika, josta tuli kansan syvien rivien rakastama kirjailija Kalle Päätalo. Arvelen, että esimerkiksi omasta lähisuvustani aika moni on aloittanut lukuharrastuksensa juurikin Päätalon kirjoista. Lähisukuun kuuluu ihmisiä, jotka öykäilevät, hunteeraavat ja puhuvat humeetin sassaroimisesta.

Kiistelty ja reposteltuhan tämä Päätalo oli, vaikka on kohta neljännesvuosisadan ollut maanalustöissä.

Jotenkin sattui hassusti, että vaimokulta aamusella, kun katsoin Yle Areenasta sitä Mansikkapaikkaa, jossa vieraana oli eilen muistelemani presidentti Ahtisaari, sanoi minulle, että katsopas Ruudusta Lahti 2001 sarjaa.

No minähän tottelin parempaa puoliskoa, ja katsoin kaikki saatavilla olevat jaksot. Tuossa äsken, kun tultiin hiihtoputkelta ja uimahallista, ja vaimokulta ajoi autoa, selasin kännykällä arvioita. Helsingin perän pravda lyttää sarjan. Minusta se taas on ihan hyvä ja katsottava.

Sehän on osin tositapahtumiin perustuva sarja, siinä esiintyy ihan nimeltä mainiten senaikaisia hiihtosuuruuksia. Vähän kuin Kalle Päätalon Iijoki-sarjassa on todellisia tapahtumia kaunokirjallisesti väritettynä.

Minä katsoin sarjaa urheiluun jo tuolloin välinpitämättömästi suhtautuneena ja edelleen, jos mahdollista, vieläkin välinpitämättömämmin suhtautuvana. Mutta sarjassa on kuitenkin mielestäni hienosti kuvattu se, miltä pienestä ihmisestä tuntuu, kun joutuu suurten rattaiden jauhettavaksi.

Sillä nämä ns. karpaasit saivat silloin aikamoisen kolhun, josta kaikki eivät selvinneet oikeastaan koskaan.

Ja tottahan se on, että ns. puhtaaseen urheiluun uskoville sarja voi olla raivostuttavaa katseltavaa. Minä en ole uskonut puhtaaseen urheiluun sen jälkeen, kun Suomen jääkiekkojoukkue kärysi joissain kisoissa efedriinin käytöstä jo 1970- luvulla. Arvelen ainakin joidenkin muistavan, että P.K. – merkkisessä purukumissa meille väitettiin tätä piristettä olevan.

Jännäähän urheilu sen seuraajille varmasti on. Yhdeksänkymppinen isänikin sitä vielä suurella mielihalulla ja suomalaisten menestyessä – hyvälläkin seuraa. Minä käänsin urheilulle selkäni tuossa 16-17-vuotiaana. Siihen asti olin kuin kuka tahansa räkänokka, joka seurasi kaikki kisat, mutta lukiolaisena kiinnostukseni lopahti ja suuntautui muihin asioihin. Ei toki sen terveempiin. Aloin tykätä progressiivisesta rock-musiikista, jonka tekijät olivat kai melkoisia kamanvetäjiä, ei yhtään urheilijoita parempia. Tosin eivät väittäneetkään tekevänsä niitä kummallisia kappaleitaan ”puhtaasti”.

Mielenkiinnolla odotan Lahti2001 – sarjan loppuja jaksoja. Kerrankin oikein odotan niiden ilmestymistä.

Presidentin muistolle

Suokaa anteeksi, kun minäkin vähän tästä kirjoitan.
Ahtisaari oli eittämättä merkittävä henkilö 1900-luvun lopulla ja 2000- luvun alussa. Hän oli presidenttinä silloin, kun minulla oli kaikkein kurjinta, mutta siihen ei ollut syyllinen sen kummemmin Ahtisaari kuin silloinen hallituskaan, olin ihan itse hankkinut vaikeuteni.

En ole seurannut seremonioita tv:stä, mutta ajattelen edesmennyttä presidenttiä lämmöllä. Häneltä riitti hyviä symbolisia eleitä 1990- luvun lamasta kärsineille.

Mutta vielä enemmän arvostan sitä työtä, mitä hän teki uupumatta niin kauan kuin se terveyden puolesta oli mahdollista: sitä sovittelijan hommaa, jonka hän hoiti aivan ihmeellisellä sinnillä ja taidolla. Indonesiassa saatiin pitkään jatkunut rähinä loppumaan, samoin Kosovon konfliktin ratkaisijana hän oli taitava.

Sellaista ihmistä on helppo arvostaa ja kunnioittaa. Koppalakkiset kenraalit ja everstit eivät useinkaan yllä tällaisiin saavutuksiin.

En tosiaankaan ole seurannut seremoniaa, sillä työkseni musisoin puolensataa kertaa vuodessa hautajaisissa. Varmaan siellä on tasokas ohjelma, ei sillä. Juhlapuhutaan ja musisoidaan. Se ei tarkoita sitä, ettenkö arvostaisi ja kunnioittaisi edesmennyttä presidenttiä.

Itse asiassa arvostan häntä ja hänen elämäntyötään todella paljon. Arvostusta en osoita tv:n ääressä istumalla, vaan lämpimillä, ja jos sallitte, siunaavilla ajatuksilla.

Koristuksia /töherryksiä

Olen aika vanhanaikainen eläjä. Suhtaudun kohtalaisen nuivasti vaikka graffiteihin. Jos taas taideteos on johonkin tilattu joltakin taiteilijalta, niin ajattelen , että mikäpä siinä, siinähän tilasivat ja siinäpähän taiteilevat.

Jotkut lajitoverit haluavat koristaa omaa kehoaankin vaikka tatuoinnein. Minulla ei ole mitään sanottavaa tähän pyrkimykseen. Jos nyt joku haluaa tatskoja ottaa, niin siinäpähän sitten ottaa. Asia on aivan kokonaan hänen oma asiansa.

Onhan tätä julkista taidetta olllut olemassa jo ennen syntymäänikin. Yhden jyväskyläläisen kerrostalon julkisivuun maalattiin jo sukupolvi, jos ei kaksikin sitten jonkin autoliikkeen maaainos.

Toki meidän kaikkien oma asia on miettiä, onko tatuointi tai muu maalaus taidetta vaiko  mahdollisesti töherrys.
***
Krapu on tasan sadan sanan tarina, ja viikoittaista haastetta emännöi SusuPetal blogissaan.
Tämän viikon aiheena on tällainen kuva:

Viikon työt taputeltu

Viikkoon on sopinut monenlaista. Enimmältään sellaista hiljaista työtä, joka on tehtävä, mutta jos siitä vaikka työyhteisössä puhuu, ei juuri vastakaikua saa. Yhtäältä valmistautumista tämän viikonlopun kolmeen jumalanpalvelustilanteeseen, yksiin häihin, ja sovitusten kirjoittamista isänpäivän messuun, se porukka on ensi viikolla muiden toimien ohella harjoitettava.

Eilen soitin ja lauloin kaksi perinteistä sanajumalanpalvelusta, ja perinteinen niin messu kuin sanajumalanpalvelus ovat leipälajini: soittaa urkuja ja pianoa ja laulaa. Eilen oli tuossa lähikirkossa pidetyssä sanajumalanpalveluksessa myös musiikkiryhmä, johon kuului tällä kertaa laulajien lisäksi kitaristi, pedal steel-kitaristi ja minä länkytin kontrabassoa ja koitin vielä sitä ryhmää johtaakin. Tosin vain kahdessa laulussa, muutoin lymysin turvassa urkuparvella, ja annoin 136-vuotiaan urun soida tuhdilla ja pehmeällä soinnillaan.

Päivällä kävin virkakirkossani soittamassa vihkimisen v.1987 rakennetuilla uruilla. Nämä urut ovat kevyempisoittoiset ja äänialaltaan laajemmat, mutta sointi jää kauas äsken mainitun urkuvanhuksen taakse. Mutta soittaa niilläkin, ei siinä mitään.

Sitten oli aika rientää Pääkallonpaikalle, meidän Vatikaaniin, ja tehdä käsiohjelmat tämän päivän messuun. Jonka ohjelman perjantaina laadin ja ulos kirjoitin. No, nykyaikainen kopiokone on etevä laite. Se tekee neljästä A4- sivusta taitetun A4:n, tosin pitää olla vieressä vahtimassa, että noin 25 arkin jälkeen on aina tyhjennettävä valmiiden lokero.

Kerkesin käydä kotona olemassa parisen tuntia, sitten kutsui virkakirkko uudelleen. Pyhäinpäivän ilta, kynttilöiden sytytys, urkuilua niillä 1987 rakennetuilla uruilla. Kotiuduin siinä vähän ennen iltakahdeksaa.

Tänä aamuna riensin pääkirkolle kahdeksaksi, äänimies-kitaristi oli jo odottelemassa. Kannoimme sisään laadukkaan äänentoiston, ja ekspertti rupesi sitä kasaamaan, minä auttelin, minkä osasin. Minä kun teen useimmiten suunnilleen unplugged- pohjalta kaiken.

Yhdeksältä tulivat laulajat ja soittajat. Rumpali ja Pianisti, Kitaristi olikin jo paikalla. Minulla oli se kontrabasso mukana. Pidin laulajille äänenavauksen, tuli pappi, joka halusi harjoitella oman osuutensa. Sen harjoittelimme. Kyseessä oli siis P. Simojoen ja Anna-Mari Kaskisen jo 1980- luvun alussa tekemä Afrikkalainen Gospelmessu.

Kolleegani, jonka piti johtaa koko homma, oli tehnyt kuoron kanssa todella hyvää työtä. Hän vain meni saamaan flunssan, ja johtaminen jäi minun hommakseni. Ja minä kun olin ajatellut vain hoitaa basistin hommat, eli varjella sen, ettei suupielistä valuva kuola tahraa puvuntakin rintamusta.

No, teimme sen messun, taisi olla omalla kohdallani viides kerta mainitun teoksen esittämistä. Aloitin jo vuonna 1986 kotipitäjän kirkossa, hoidin siihen musiikin osalta soittopuolen paikkakunnan soittajanplanttujen kanssa, kanttori oli harjoittanut lauluryhmän. Silloin muuten minulla ei ollut harmainta aavistustakaan siitä, että olisin joskus kanttori!

Pakko myöntää, että Afrikkalaisessa Gospelmessussa on oma viehätyksensä. Onnistuimme tänään saamaan jopa vähän groovea mukaan, kiitos erinomaisten soittajien, oli kitaristi, rumpali ja pianisti ja minä kuiva virkamies siinä basistina koitin olla. Laulajat heittäytyivät letkeään osaansa kiitettävästi.

Kotiin tuli kanttori, joka oli ollut toisaalta mukavuusalueellaan rytmimusiikissa, toisaalta perinteisenä kirkkomuusikkona pois mukavuusalueeltaan. Minä kun tykkään erityisesti siitä perinteisestä kirkkomusiikista, mutten pidä letkeämpää meininkiäkään pahana.
Kovin oli monipuolinen ja välillä toimeliaskin viikko tätä lukkarin virkaa hoitaessa.